Sadepilvet (vapaa kaikille)

((Vapaa kenelle hyvänsä, kuten otsikkokin jo sanoo ^^))

Zael katseli pientä kukkaa, joka oli ponnistanut maasta edellisen yön aikana. Se oli vielä pieni ja hento ja niin haavoittuva, että Zael heltyi väkisinkin sitä katsellessaan. Hänelle ei tuottanut mikään niin suurta iloa kuin nähdä uuden elämän puhkeavan luontoon. Hän laski kätensä kukan ylle ja ikään kuin siunasi sen, taaten sille turvallisen ja hedelmäisen kasvun. Tosin, kukan turvallisuus riippui paljon myös puistossa käyvistä olennoista. Jos joku vahingossa talloi sen, se olisi sen kukan loppu, ellei hän ehtisi ajoissa hätiin.

Puisto oli Zaelin mielestä paras paikka koko Chênevaliessa. Täällä hän tapasi silloin tällöin sellaisia henkilöitä, joita oli oppinut arvostamaan. Hän oli saanut myös jakaa heille oikeita tapoja hoitaa puiston kasveja. Nämä henkilöt olivat puistotyöntekijöitä. He tuntuivat nauttivan puistosta ja sen hoitamisesta miltei yhtä paljon kuin Zael. Enkeli ei kuitenkaan ollut aivan puistotyöntekijä. Hän teki töitä ympäri maailmaa, milloin minkäkin luonnonkatastrofin jälkeen, eri järjestöille, jotka toimivat luonnon hyväksi. Zael ei tehnyt rahalla paljon mitään, mutta se, että sai auttaa luontoa kukoistamaan ja tervehtymään, oli täysin pätevä syy tehdä, mitä hän teki.

Zael ei juurikaan pitänyt iltapäivistä. Silloin puistossa oli eniten kaikenlaista muuta väkeä, jotka eivät huomioineet, minkä päälle talloivat. Hopeahiuksinen enkeli ei jaksanut väitellä näiden kaikkien kanssa, mutta jos hän sattui näkemään jonkun heittävän vaikka roskan nurmelle, Zael ei voinut olla huomauttamatta siitä. Monikaan ei tunnistanut Zaelia enkeliksi, vaikka hänen silmänsä olivatkin oudon valkoiset ja hiuksensa hopeaiset, maustettuina muutamalla valkealla suortuvalla. Hän ei hohtanut juuri lainkaan eivätkä hänen siipeensä olleet juuri lainkaan näkyvät. Jos ne olisivat näkyneet, ne eivät olisi olleet kaunista katseltavaa kaikessa rappeutuneisuudessaan. Niitä kolotti usein, varsinkin silloin, jos hän kiihtyi - lentämisestä puhumattakaan.

Zael katsoi taivasta, jonne oli kerääntymässä pilviä. Kohta sataisi ja se sai enkelin hymyilemään. Kasvit kaipasivatkin sadetta juuri nyt. Se virvoitti aina hänenkin mieltään.

Synkeät, hitaasti mutta varmasti taivasta peittämään kerääntyneet pilvet heijastuivat vedensinisiin silmiin kun Louis pysähtyi pysähtyi keskelle puiston soratietä. Huokaisten raskaasti hän kurottui upottamaan kätensä reppunsa syövereihin, mutta vain todetakseen epäilemänsä sadeviitan puutteen todeksi. Ei hänellä ollut enää kovin pitkää matkaa kotiin koulupäivän jälkeen, mutta tarpeeksi pitkä, että hän saattaisi kastua – eikä kotona olisi ketään auttamassa häntä. Silloin ei ollut mukava kastua päästä varpaisiin.

Huokaisten nuorukainen haroi vaaleaa tukkaansa hetken, ennen kuin sulki reppunsa läpän ja antoi sen vajota roikkumaan pyörätuolinsa selkänojalla. Hän kääri mp3-soittimen ympärille nappikuulokkeensa ja sulki senkin varmuuden vuoksi turvaan sateelta, ja jatkoi sitten rauhallista itsensä eteenpäin työntelyä puiston hiekkatietä pitkin. Ehkä hänen olisi ollut hitusen helpompi kulkea puiston kiertävää asfalttipintaista kävelykatua, mutta hän piti puistosta ja sen suurista, ryhmyisistä tammista, ja olihan hiekkatie melko hyvin tampattu tiiviiksi.

Louis ei ollut yksin puiston halkaisevalla tiellä, vaan juuri ja juuri sen ulkopuolella kyykki hopeanharmaatukkainen mies, jonka nuorukainen laski hajamielisen vilkaisun jälkeen puiston vehreyttä ihailevaksi vanhukseksi. Hän ei kuitenkaan kiinnittänyt mieheen aluksi paljoa huomiota, vaan mietti, milloinkohan muut tulisivat kotiin, kuinka pitkään hänellä vielä kestäisi, mitä hän tekisi kotiin päästyään... Rahina pyörien alla ja puiden lehtien havina kevyessä tuulenvireessä olivat lepoa korville, mutta hiljaisuuden ansiosta Louis myös kuuli, kuinka hänen mp3-soittimensa liukui onnistuneesti repun sivutaskusta ulos, kopsahti hiekkatielle ja luisui kauas hänestä, aivan harmaapäisen kyykistelijän vierelle. Vaaleatukka pysähtyi välittömästi, ja yritti ensin itse kurottautua, mutta melkein kaadettuaan tuolinsa hän huoahti ja päätti rykäistä kiinnitääkseen selvästi johonkin maassa suuresti keskittyneen huomion itseensä.
”Anteeksi. Soittimeni putosi, enkä yllä siihen, se on aivan jalkojesi juuressa”, hän lausahti hitusen varovaisesti.

Zael katseli kukkaa hetkisen, ennen kuin kosketti hyvin hellästi sen pehmeitä lehtiä. Miten hennoilta ja haurailta ne tuntuivatkaan, mutta silti niin täynnä elämää! Niissä oli tiettyä vahvuutta, jota hän itsekin välillä kaipasi. Niillä oli halu elää ja kasvaa, tuottaa hedelmää ja lisääntyä. Zael mietti, halusiko itse samaa, mutta ei tullut mihinkään tulokseen ajatuksissaan.

Zael hätkähti selvästi kuullessaan jonkun puhuvan. Hän kääntyi ääneen suuntaan ja katsoi pyörätuolissa olevaa nuorukaista pitkän tovin hieman hämmästyneenä. Zaelia ei ihmetyttänyt pyörätuoli vaan se, että tuo ihminen ylipäätään puhui hänelle. Nuorukainen oli pyytänyt jotakin soitinta ja hetken Zael ajatteli, että tämä soitti jotakin, kunnes huomasi oudon kapistuksen jalkojensa juuressa. Enkeli poimi sen ylös ja tutki sitä hieman käsissään ennen kuin ojensi sen pyörätuolissa istuvalle.
"Ei millään pahalla, mutta tuo kapistus näyttää uhkaavasti ongelmajätteeltä", hän tokaisi ehkä hieman liian epäystävälliseen sävyyn, mitä oli tarkoittanut. Toisaalta, sitä tämä maailma oli pullollaan eikä siitä ihan helposti päässyt. Zael pystyi vain auttamaan parhaansa mukaan luontoparkaa, joka niistä kaikkein eniten kärsi.

Zael tunsi ihollaan ensimmäiset sadepisarat ja tunsi, kuinka kasvit ja puut ympärillä vastaanottivat ne iloiten. Tai niin hän ainakin kuvitteli. Joka tapauksessa sade teki kasveille hyvää. Zael kohotti kasvonsa sadetta kohti ja seisoi aloillaan, aivan pieni hymyn häive kasvoillaan. Hän oli jo miltei unohtanut, ettei ollut yksin.

Louisin suu vetäytyi tiukaksi viivaksi ja silmät kapenivat, kun hopeapäinen kääntyi katsomaan häntä, kasvoillaan ikävä, hämmästynyt katse. Tosin ilme kätki myös hänen vastavuoroisen hämmästyksensä, sillä mies paljastuikin ulkomuodoltaan liki hänen ikäisekseen, ehkä vuoden-parin vanhemman näköiseksi. Ja hän oli luullut harmaantuneen pään nähdessään kyseessä olevan jonkun vanhuksen! Yllätys vaihtui kuitenkin harmistukseksi miehen tiuskaistessa hänen soittimensa vaikuttavan ongelmajätteeltä – kuka ihme sanoi sellaista? Ja kuka ihme sanoi tuollaista muukalaiselle, joka pyysi vain pientä palvelusta? Louis repäisi soittimensa miehen kädestä ja kääntyi sujauttamaan sen nyt paremmin reppuunsa, joka luojan kiitos oli sateenkestävä.
”Yhtä paljon se on ongelmajätettä kuin pyörätuolikin”, hän tuhahti ja mittaili miestä katseellaan. Valkoiset silmät, luonnottoman hopeaiset hiukset – niistä hänelle tuli ensinnä mieleen ne pari goottia, joita hän näki silloin tällöin ruokalassa lounasaikaan.
”Pahemmin sinä olet saastuttanut luontoa – hiusvärit ja väripiilolinssit eivät ole mitenkään vihreitä”, hän nypisteli nenäänsä takaisin. Eihän hän voinut syytöstä omaan onnensakaan jättää, ei, kun tunsi olonsa loukatuksi saadessaan kuulla tuollaista kaiken sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt ympäristönkin hyväksi.

Vaalean nuorukaisen puheitten aikana oli alkanut sataa, ja itsekseen huokaisten hän veti hupparinsa hupun päähänsä ja kieritti ruttuun käärityt hihat auki. Lempeänä vihmontana alkanut sade alkoi pian saada itseensä voimaa, ja pisarat kävivät raskaiksi. Kohina täytti ilman ja purot alkoivat kohta valua hiekkatien laitoja myöten, etsien viemäriä, johon solahtaa. Hopeatukkainen kummajainen kuitenkin jäi vain seisomaan sateeseen liki haltioituneen näköisenä, mikä sai Louisin kyseenalaistamaan tämän mielenterveyden – ja samalla se sytytti pienen huolenkipinän hänessä.
”Sinuna menisin suojaan. Sairastut vielä. Ihan tuossa vastapäätä on katettu bussipysäkki”, hän vihjasi ja alkoi rullata itseään eteenpäin. Sadevesi puski silmiin ja kohta kostea hiekka tarttui renkaisiin, tehden lykkimisen kovin epämukavan tuntuiseksi. Kaikki meni kuitenkin hyvin aina siihen asti, kunnes Louis pääsi hiekkatien päähän, kohtaan, jossa se tapasi kävelytien asfaltin. Siinä oli aina ollut melkoinen kynnys, mutta nyt, sateen myötä, tasoero oli vain kasvanut ja saanut seurakseen jokea muistuttavan lammikon. Lannistuneesti kätensä pyörätuolin sivuille roikkumaan päästettyään Louis puuskahti ja pyyhki vettä silmiltään. Sentään vesisade ei vielä ollut kovin kylmää, ja kyllä hän parilla yrityksellä pääsisi esteestä yli, mutta vitutus nuorukaisen sisällä alkoi nousta eeppisiin mittasuhteisiin.

Zael huomasi nuorukaisen närkästyksen, mutta jätti sen omaan arvoonsa. He tuskin enää tapaisivat tämän jälkeen. Tämän seuraavat sanat saivat kuitenkin Zaelin kurtistamaan kulmiaan. Vai oli hän saastuttanut luontoa? Enkeli kosketti hieman hiuksiaan ja hymähti. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, jolloin joku ihminen luuli hänen hiuksiaan värjätyiksi tai että hänellä oli piilolinssit. Se milteinpä huvitti enkeliä hieman, mutta ei niin paljon, että hän oli asialle nauranut.
"En koskaan saastuttaisi luontoa", hän sanoi katsoen pyörätuolissa istuvaa arvoituksellisesti ja miltei hymyili - mutta vain miltei. "Minun hiukseni ja silmäni ovat aina olleet tällaiset."

Zael nautti sateen kosketuksesta ihollaan. Hetken hänen teki mieli riisua vaatteetkin pois, mutta se ei ollut aivan soveliasta käytöstä varsinkaan ihmisten keskellä. Hän havahtui haaveilustaan nuorukaisen sanoihin ja katsahti tähän mitäänsanomattomin silmin. Hän ei viitsinyt vaivautua edes vastaamaan. Nuori mies oli kuitenkin oikeassa. Olisi parempi mennä suojaan. Vaikka hänen siipensä eivät näkyneet eivätkä olleet aineelliset, niitä oli alkanut hieman kivistää. Zael rakasti sadetta, mutta hänen siipensä eivät.

Zael huokaisi ja lähti pyörätuolimiehen perään - sama suunta kun oli hänenkin tiensä ulos puistosta. Hän ihmetteli, miksi toinen vain oli paikallaan, kunnes huomasi syyn. Kynnys hiekkatien ja asfaltin välillä oli hieman liian korkea, että pyörätuoli kulkisi siitä helposti. Hän ei voinut mitään enkelin vietilleen ja muitta mutkitta, mitään sanomatta, otti kiinni pyörätuolista ja työnsi sen asfaltille.

Hitaasti mutta varmasti Louisin pörröllään olleet hiukset liiskautuivat vasten päälakea ohuen hupparin päästäessä veden läpi, kuin hänen päänsä suojana olisi ollut vain ohut paperi. Hän kiristeli hampaitaan tuntiessaan olonsa niin turhauttavan avuttomaksi – kyseessä oli vain pieni kynnys, hänhän taisteli sellaisia vastaan joka päivä, mutta pehmennyt, lätäkön peittämä maa sai yrittämisenkin tuntumaan ylitsevuotavan vaikealta haasteelta. Lisäksi hän tiesi oudon, hopeatukkaisen miehen olevan näköetäisyydellä, vaikkei hän ollutkaan vilkaissut taakseen varmistaakseen asiaa.

Louis kuitenkin katsahti taakseen, tai oikeammin taivutti päätään niin pitkälle taakse kuin pystyi, kun pyörätuoli tuli työnnetyksi kevyesti eteenpäin. Siinähän sen aikaisemman miehen kasvot häälyivätkin hänen yllään, yllään ilme, joka oli haikea, sisäänpäinkääntynyt, ei virkkanut mitään eikä katsonut häneen. Pyörät kuitenkin viistivät ruskeaa mutavettä ja pyörätuoli kallistui taaksepäin, kivuten vähän rivakamman tönäisyn avulla asfaltille. Louisin farkkujen lahkeet ja valkoiset tenniskengät olivat litimärkiä, mutta ei hän sitä tuntenut, tuijotti vain jalkojaan.
”... kiitos”, hän mumisi hiljaa, tarttui litimärkiin pyöriin ja ryhtyi kääntämään pyörätuoliaan, jonka rullasikin muutamalla työnnöllä bussipysäkin katoksen alle. Mitä järkeä hänen olisi rämpiä kotiin tässä vesisateessa, kun se varmaan loppuisi pian – vaikka valtavat pisarat pauhasivat ja täyttivät asfaltin räiskähdyksillään, oli valoisaa ja kirkasta. Kirkasta kuin... kuin tuon oudon miehen katse, jonka oudon valkoisuuden hän oli tajunnut vasta jälkikäteen. Vieras oli nyt samalla bussipysäkillä kuin hän, odottamassa myöskin sateen loppumista, eikä Louis voinut olla jäämättä tuijottamaan epäkohteliaasti.
”... mutta ethän sinä sokea ole”, hän töksäytti ääneen tarpeeksi pitkään valkoisten silmien mysteeriä mietittyään.
”Etkä niin vanha, että olisit harmaantunut. Vai oletko käynyt kauneusleikkauksessa?” Louis kysyi jo hieman rohkeammin, naurahduksenpoikanen äänessään. Joko miehen olisi ollut järjetöntä käydä leikkelemässä itseään, tai sitten kirurgi oli hämmentävän taitava – kummassakin tapauksessa hyväntahtoisen naurun arvoinen asia siis.

Zael nyökkäsi hieman nuorukaisen kiitokselle ja jopa hymyili hieman ystävällisesti. Hän seurasi toista bussipysäkille, vaikka pitikin sateesta. Ehkä oli kuitenkin hyvä ajatella siipien hyvinvointia välillä, vaikka niihin sattui yhtälailla, osui häneen sade tai ei. Hän hieroi hieman selkäänsä, kohtaa, josta hänen siipensä alkoivat. Hän katsahti nuoreen mieheen vierellään ja huomasi tämän tuijottavan häntä. Enkeli oli juuri kysymässä, mitä toinen tuijotti, kun tämä jo puhui.

Zael ei nauranut toisen leikinlaskulle, mutta pikkuisen.
"Ei, en ole sokea enkä ole koskaan ollut missään leikkauksessa", hän sanoi miettien, kuinka paljon olisi edes viisasta paljastaa itsestään. Zael ei oikeastaan edes halunnut tulla tunnetuksi enkelinä, sillä jos sana pääsisi kiertämään, ties kuka enkeli tulisi vaatimaan hänen päätään vadille vanhasta synnistä. Hetken hän ajatteli Rhydeiaa, entistä tutoriaan, joka oli raivostunut hänen synnistään niin, että oli pilannut hänen siipensä. Sen lisäksi selässä olevat arvet todistivat siitä aina. Niitäkin hieman kolotti silloin tällöin ja se muistutti häntä siitä, ettei rakkaus ollut häntä varten - tai niin hän uskoi. Zael ei halunnut tuottaa murhetta enää yhdellekään elävälle olennolle, niinpä hän yleensä karttoi syviä ystävyyssuhteita. Joskus enkeli kuitenkin tunsi olonsa käsittämättömän yksinäiseksi.

Zael katsoi hetken aikaa pyörätuolissa istuvaa ja käänsi sitten katseensa sateeseen. Hän mietti, miksi toinen oli joutunut pyörätuoliin, mutta ei kuitenkaan kysynyt. Asia ei kuulunut hänelle laisinkaan. Hänellä ei oikeastaan ollut mitään sanottavaa nuorukaiselle, vaikka tämä tuijottikin häntä koko ajan. Jostakin syystä Zael kuitenkin tunsi itsensä hieman hermostuneeksi jouduttuaan tuijotuksen kohteeksi.

Louisin pää kallistui hieman sivulle omituisen miehen vastatessa lyhyesti, välttelevästi. Lyhykäiset sanat eivät sammuttaneet hänen tiedonjanoaan, ja vetäessään hupparinsa takaisin niskaansa nuorukainen katseli yhä toista, pohtivasti. Hassua, mies toi yhä vähän hänen mieleensä vanhuksen, kun hieroi selkäänsä kuin mikäkin raihnainen ukko. Hyvä ettei hopeatukka alkanut nytkähdellä hänen katseensa alla, Louis näki selvästi, kuinka vaivaantunut herra oli. Se sai hänet kyllä kääntämään katseensa tuijottamaan liki tyhjänä ohi suhahtelevia muutamia autoja, joiden perässä heidän eteensä ajotielle kerääntynyt vesilammikko jäi pitkäksi aikaa lainehtimaan. Vaitonaisena hän kaivoi mustan kännykkänsä esille ja naputteli pikaisen viestin sijainnistaan ja mahdollisesta myöhästymisestään tädilleen, joka saattaisi tulla kotiin ennen häntä – ja huolestua suunniltaan, jos häntä ei näkyisi eikä mitään olisi kuulunut hänestä.

Viestin kirjoittamisen jälkeen tekeminen kuitenkin loppui, ja hitaasti mutta varmasti Louisin katse kääntyi takaisin omituiseen mieheen. Hetken aikaa alahuultaan pureskeltuaan nuorukainen keräsi rohkeutensa ja avasi suunsa uudestaan.
”En ole koskaan nähnyt kenelläkään olevan luonnostaan tuollaisia silmiä. Yleensä se on joidenkin goottien piilarileikkejä. Ja tuollaisia hiuksiakin näkee vain jollain papoilla”, hän pohdiskeli ääneen, kehtaamatta kysyä suoraan, mutta yrittäen kuitenkin houkutella vieraan juttelemaan. Ei hänellä olisi muutakaan tekemistä kunnes sade loppuisi, ja hän voisi jatkaa matkaa.
”Eikös albiinoillakin ole yleensä tyyliin... punaiset silmät? En ole kyllä ihan varma”, Louis lausahti vielä ja laski sitten katseensa syliinsä. Sadevettä valui yhä hänen kasvoilleen kastuneista hiuksista, ja pikkuhiljaa kastunut olo muuttui epämiellyttäväksi, nihkeäksi märkyydeksi, mutta ei siinä auttanut kuin istua ja odottaa. Siihen hän oli kyllä tottunut, mutta ei vielä sinä päivänäkään pitänyt siitä.

Zael katseli sadetta, mutta pyörätuolissa istuvan nuorukaisen katse häiritsi häntä. Yleensä häntä ei juurikaan häirinnyt, jos joku katsoi häntä - tai oikeastaan hän ei edes huomannut, että joku katsoi. Tuon nuorukaisen katse sai hänet kuitenkin kiusaantuneeksi, mikä taas sai hänet ärsyyntymään itseensä hiukan.

Toinen räpelsi kännykkäänsä ja Zaelin hermot kiristyivät hiukan. Taas ongelmajätettä. Hän oli kyllä tietoinen kännykän hyvistäkin puolista, sillä eräs luonnonsuojelujärjestö oli antanut hänelle sellaisen, jotta saisi häneen yhteyden nopeasti. Zael oli ensin kieltäytynyt ottamasta moista kapinetta, mutta lopulta se oli päätynyt hänen haltuunsa. Mielenosoituksena enkeli kuitenkin kieltäytyi kantamasta sitä mukanaan ja hän tarkisti tulleet puhelut ja viestit suurinpiirtein kerran päivässä. Muuten hän piti kännykkänsä kokonaan kiinni. Kapine aiheutti hänelle kylmiä väreitä.

Nuorukainen puhui jälleen. Zael mietti, miksi toinen oli niin kiinnostunut hänen silmistään ja hiuksistaan? Eikö tämä voinut vaikka ajatella, että se oli syntymävika? Zael katsahti toiseen ja hymähti. Ehkä hän voisi hieman kiusoitella poikaa. Hänen kasvoilleen kohosi hetkeksi arvoituksellinen hymy.
"Kuinka vanhana sinä sitten pidät minua?" hän kysyi, tuijottaen valkeilla silmillään toisen sinisiin silmiin.

Louisin silmät oikein siristyivät, kun hän jäi tuijottamaan juuri niin intensiivisesti, kuin toisen iän paljastavia merkkejä etsivä ihminen kykeni, tuota hopeatukkaa. Kohta koko nuorukainen jo kiersi ylävartalonsa niin, että tuki kyynärpäänsä pyörätuolinsa käsinojalle ja niihin nojaillen ja leukaansa hieroskellen tuijotteli toista arvioivasti, pää vähän kallelleen taipuen.
”Et taatusti ole yli kolmekymppinen”, hän lausahti sitten, vetäytyen hitusen taaemmas tuolissaan.
”Etkä myöskään minua nuorempi. 23?”
Louis arvuutteli vakavissaan, mutta kuitenkin hymyillen. Juttelun makuun päästyään hän myös haroi hetken takaraivoaan, kunnes loi vieraaseen hieman pahoittelevan ilmeen.
”Tosin... olen pahoillani, kun oletin hiuksesi värjätyiksi. Ei tuollaisia tosiaan usein nää...”
Nuorukainen pahoitteli, ja vasta nyt hän alkoi aavistaa, ettei ollut ihmisen kanssa tekemisissä. Minkä hän sille mahtoi, ettei ollut tavannut monia taikaolentoja, vaikka heitä oli alkanut kulkea vapaasti jo silloin, kun hän oli neljäntoista.

Vaaleanharmaa volvo jyristeli bussipysäkin ohi ja samalla loiskautti tienposkeen syväksi lammikoksi kertyneen veden vellomaan jalkakäytävälle. Asfaltin tuijottaminen sai pienen hymynkareen kohottamaan Louisin toista suupieltä, ja aivan kuin äskeisen pahoittelunsa unohtaneena hän loi härnäävän sivusilmäyksen tuohon mitä ilmeisimmin suureen luonnon puolustajaan.
”Oletko muuten koskaan ajatellut... ihan vain kävelemällä asfaltilla tukee öljynporausta, valon ja lämmityksen käyttö lisää ydinvoimaloiden rakentamista ja kaupungissa elämällä tukee kaikkea, mitä siihen liittyy, aina autoista maan umpeen rakentamiseen saakka?”
Nuorukaisen väittämä oli ehkä yksinkertainen ja vain viisaammalta ystävältä varastettu, mutta hän halusi nähdä, miten mp3-soittimille ja kännyköille nenäänsä nyrpistelevä mies mahtoi suhtautua siihen, että hänen koko asuinvalintansa teki pelkkää haittaa planeetalle? Itse Louis suhtautui asiaan rauhallisemmin, hän oli löytänyt omassa hyvyydentavoittelussaan sen, mitä saattoi kutsua kultaiseksi keskitieksi – hän ei vain elänyt täysin tiedostamattomana, mutta hyväksyi myös pienen, välttämättömän pahan ympärillään. Olisihan hän ideaalissa luonnontilaisessa maailmassa itse jo kuollut, jäänyt heräämättä, tai ainakin heräämisensä jälkeen tullut jätetyksi jälkeen ja susien raatelemaksi...
”... ja pyörätuolissani on varmaan kymmenkertaisesti paskaa kuin yhdessä kännykässä”, hän huoahtikin kääntäen katseensa toiselle puolelle katua, jossa vanha, harmaanruskea kivitalo katseli heitä huolestuneen näköisin vaaleakarmisin ikkunoin.

Zael antoi toisen tuijottaa, vaikka se ei tuntunutkaan kovin mukavalta. Itsepä hän olikin pyytänyt toista arvaamaan ikänsä. Hän kätki pienen kiusaantumisensa ja kohotti hieman kulmiaan nuoremman katsoessa häntä. Hänen suupieltään nyki, aivan kuin häntä olisi naurattanut, kun toinen viimein kertoi arvionsa.
"Vai niin nuori", hän totesi ja soi toiselle pienen hymyn. Hän kumartui hieman tämän puoleen ja sanoi matalasti: "Olen niin vanha, etten kehtaa sanoakaan."

Zael hieman heltyi toisen pahoiteltua sanomisiaan hänen hiuksistansa. Ehkä tuo olikin ihan mukiinmenevä kuolevainen.
"Ei se mitään. Et ole ensimmäinen etkä tuskin viimeinen, joka luulee näitä värjätyiksi", hän sanoi koskettaen hieman hiuksiaan.

Zaelin olemus muuttui hieman surumieliseksi pojan puheen aikana. Hän katsoi kaupunkia ja huokaisi syvään. Hän oli ajatellut usein sitä, mitä nuorempi nyt puhui ääneen.
"Asia on aika ongelmallinen", hän sanoi viimein. "Jos voisin asua... muualla, lähtisin täältä heti. Se ei vain ole mahdollista. Joskus minun tekisi mieleni tuhota kaikki autot ja kaupungit ydinvoimaloista puhumattakaan, mutta niin vain ei voi tehdä. Jos tuhoaisin kaupungin, ihmisiltä menisi kodit. Minun työni täällä on puhdistaa luontoa niin paljon kuin pystyn, mutta en voi tehdä mitä vain. Olen riittämätön."
Zael oli puhuessaan vaipunut ajatuksiinsa. Hänen ei ollut tarkoitus näin paljon vuodattaa itseään varsinkaan ventovieraalle ihmiselle. Hän sanoi ajatuksiaan ääneen kuin olisi puhunut vain itselleen.

Louisin silmät olivat vääntyä kieroon Zaelin tokaistessa olevansa niin vanha, ettei kehdannut sanoakaan.
”Kolmekymppinen?” hän kysyi yhtään ajattelematta – kolmekymppisenähän elämä oli jo ohi, varsinkin nuorukaisen näkökannalta, jonka ystävät pelkäsivät vanhenemista ja jonka entinen urahaave olisi ollut melko lyhytikäinen. Urheilijalle vanheneminen oli paha este. Oli kuitenkin hyvä, ettei mies ottanut kovin pahalla puheita hiuksistaan, oli kai jo tottunutkin siihen – Louisin silmiin harmaat hiukset niin nuorennäköisellä olivat silti ihme ja kumma, eihän hänellä ollut juurikaan erikoisia tuttuja.

Keskustelu meni kuitenkin yli totutun rajojen harmaatukan alkaessa puhua, kuinka hänen tarkoituksensa oli puhdistaa luontoa, mutta hän oli riittämätön. Louisin katse pakeni puhujasta ja hän pidätteli hädin tuskin kasvonsa ilmeettöminä, kun aivot huusivat seuralaisen olevan sekaisin. Varovaisesti hän kuitenkin loi katseensa takaisin mieheen, ja hetken mietittyään uskalsi avata suunsakin.
”No... ilman ydinvoimaloita ei olisi sähköä, ja ilman sähköä vaikka... vaikka sairaalat eivät toimisi, ja monet ihmiset kuolisivat. Ja ovat ihmisetkin osa luontoa”, hän lausui epävarmana, nähden koko ajan selkeämmin, kuinka yliluonnolliselta toinen näytti – surumielisellä ja rikotulla tavalla, mutta kuitenkin johonkin parempaan paikkaan kuuluvalta.
”Ja... kyllähän kaupunkeja suurempia ongelmia on. Kuten vaikka joku seitsemästä valtamerien jätepyörteestä. Sellaisesta kannattaisi huolehtia ehkä ensin, kuin kuitenkin vain tervettä maata peittävästä asfalttikuoresta...”
Louis tunsi itsensä tavanomaista fiksummaksi keksiessään noinkin hyvän keskustelunjatkon, ja se kuului hänen äänestään läpi varmistumisena, ja lopuksi nuorukainen loi lohduttavan hymynkin harmaatukalle.
”Mutta no, kyllä kaikki lopulta kääntyy parhain päin. Muutos on hidas eikä suuria tekoja kykene tekemään, mutta sitä tärkeämpää sinnikkyys ja pienten tekojen kasaantuminen on.”

Zael katseli poissaolevasti sateeseen, kunnes muisti, että hänen vierellään oli nuori mies, joka kaipasi nähtävästi juttuseuraa. Toisaalta Zaeliakaan ei haitannut sellainen, vaikka hän yrittikin olla solmimatta ystävyyssuheita kenenkään kanssa. Ehkä pieni rupattelu ei kuitenkaan ollut pahitteeksi. Sitä paitsi, mistä sitä tiesi, vaikka olisi vielä joskus hyödyllistä tuntea joku tuon nuoren miehen kaltainen. Hän kuitenkin sivuutti aiheen ikänsä arvailusta vain pienellä naurahduksella. Sen sijaan hän kuunteli tarkoin, mitä muuta toisella oli sanottavana.

"Sähköä saa muullakin tavoin kuin ydinvoimalla", Zael sanoi hymyillen hieman surumielisesti. "Vesivoima esimerkiksi on paljon parempi vaihtoehto. Olisi hyvä, jos sairaalatkin käyttäisivät luonnonmukaisia voimia ennemmin kuin tyytyisivät kaikista pahimpaan ja halvimpaan vaihtoehtoon. En toki vähättele sairaaloiden hyötyä, niistä on selvästi ollut apua sinullekin, mutta luonnon kannalta ne voisivat olla hyvänä esimerkkinä ja unohtaa ydinvoiman käytön. Sairaaloidenhan pitäisi olla esimerkkinä kaikesta terveellisestä ja hyvästä, mutta valitettavan moni käyttää hyödykseen luonnon vastaisia keinoja. Se menee yli ymmärrykseni. Monet hyvät ja toimivat lääkkeetkin tulevat luonnosta, mutta silti nykypäivän lääkärit tarjoavat kemiallisesti valmistettuja lääkkeitä. Minun mielestäni se on omituista." Enkeli pudisti hieman päätään.
"Tämä maailma on niin omituinen, että joskus haluaisin vain paeta täältä."

Zael katsoi nuorempaa miestä ja hymyili hieman - jälleen surumielisesti.
"Jos ehtisin estämään kaikki jätepyörteet, tekisin sen epäröimättä", hän sanoi. "Mutta minä ehdin kyllä paikalle, kun vahinko on jo tapahtunut. Silloin minä korjaan sen, vaikka en pystykään herättämään henkiin sitä, mikä on jo kuollutta. Minä pystyn kuitenkin auttamaan jäljelle jäänyttä elämää jälleen kukoistamaan. Joskus taas en pysty tekemään paljoakaan, vain poistamaan turmeltuneisuuden ja odottaa, että maa ja vesi jälleen luovat itse uutta elämää."
Hänen hymynsä oli nyt hieman enemmän ystävällinen kuin surumielinen.
"Kaikki pienetkin teot ovat hyväksi luonnolle ja arvostan sinua siitä, että tiedät sen", hän sanoi. Oikeastaan hänen teki mieli hieman taputtaa toisen päätä, mutta hän ei kuitenkaan tehnyt sitä. Se olisi ollut ehkä hiukan omituista.

Louis mykistyi vaalean miehen sanojen edessä. Kuinka pitkälle keinotekoisuus olikaan tunkeutunut heidän elämäänsä? Vähempikin veti nuoren, hyväntahtoisen sielun vakavaksi, ja päätään riiputtaen hän pureskeli alahuultaan. Toisen maininta maailman outoudesta sai hänet vilkaisemaan tätä alta kulmiensa, ja pienen hetken ajan hänen hymynsä välkähti ahdistuneen puolella.
”Älä muuta sano...” hän huokaisi hiljaa, ja vajosi sitten hiljaisuuteensa, heräten vain kiittämään pienesti toisen kehuessa hänen hyvää tahtoaan. Mikä ihme valkeahiuksinen olento oikein oli? Mikä saattoi puhua noin... epäitsekkäästi ja altruistisesti?

Valitettavasti Louis ei päässyt kiusaamaan tuntematonta miestä uusilla suorilla ja hankalilla kysymyksillä, sillä rankkasateen lomasta heitä lähestyi kypsä, mustatukkainen nainen, joka kantoi ylväällä nenällään mustalla rajattujen silmiensä edessä puolikuulaseja. Hän oli pukeutunut pelkästään syvän, syvän mustaan, mutta itse vaatteet olivat hyvin klassisia, minimalistisia ulkoasultaan – mutta tiukan ilmeen sijaan hänen kasvoillaan väikkyi huolestunut, pyöristynyt katse.
”Louis! Olisit vain soittanut minut hakemaan sinut tänään, sanoinhan, että säätiedotteessa luvattiin sadetta”, hän moitti lempeästi kiirehdittyään viime metrit vaaleatukkaisen luo melkein suuren mustan sateenvarjonsa pudottaen. Hän alkoi hössöttää hyvin äidillisesti sadeviittaa Louisin ylle, ja tarttui lopulta pyörätuolin kahvoista sateenvarjon kainaloonsa pingottaen.

Tarmokkaasti työnnettäväksi tullut Louis ei voinut muuta kuin luoda pahoittelevan, mutta alistuneen katseen juttukumppaniinsa. Eivät he olleet jutelleet niin intensiivisesti, että hän olisi kehdannut hyvästellä – sitäpaitsi Alaina olisi silloin varmasti vaatinut miehen luokseen teelle, eikä Louis tiennyt, halusiko tuntemattoman tulevan sysätyksi ystäväpiirinsä jatkoksi varaperheensä näkökulmasta. Hopeasilmäinen, ikinuori mies jäi kuitenkin kaivelemaan hänen mielensä perukoille – häntä harmitti, ettei ollut saanut tästä loppujen lopuksi oikein mitään selville, ei edes nimeä. Mies jäi kuitenkin hänen taakseen, seisomaan bussipysäkin katokselle, kun Alaina kiidätti hänet reippaasti kotiin.

//Taitaisi katketa tämä peli aika luontevasti tähän... ja kyllä, haluaisin heidän törmäävän jossain extriimussa yhteydessä uudestaan :'D Mutta kiitos tästä, oli hauskaa~//