A beautiful morning // Vapaa

// Kuka tahansa uskalias saisi siis tunkeutua Dawnin seuraan mielellään. ^^
(Dawnin asu, johon kuuluu myös mustat sukkahousut, mutta joita en jaksanut kollaasiin pistää + Dawnin kampaus, vaikka Dawnilla onkin vielä hiuspanta, joka näkyy kollaasissa) //

Rauhalliset aamut olivat ehdottomasti Dawnin lempihetkiä. Hän ei tiennyt mitään sen parempaa kuin kuuma teekupponen aikaisin aamulla, kun aurinko vasta värjäsi hiljalleen maailmaa pehmeän oranssin sävyillä. Sinäkin aamuna hän oli noussut katsomaan auringonnousua, joka näkyi kauniisti pilvettömällä ilmalla.

Sen jälkeen hän siirtyi omaan makuuhuoneeseen pitkäksi aikaa pukeutuen, meikaten ja ennen kaikkea laittaen hiuksiaan. Hiljainen klassinen musiikki soi taustalla, kun Dawn istui pukeutumispöytänsä ääressä ja letitti hitaasti vaaleita hiuksiaan, jotka oli aikaisemmin suoristanut. Hänen liikkeensä olivat pehmeän hitaat, sillä hänellä ei ollut kerta kaikkiaan mihinkään kiire. Vasta iltapäivällä alkaisi Dawnin vuoro korukaupassa, joten hänellä oli noin yhteen asti luppoaikaa. Naisen kissa, Catnip, haisteli varovasti hieman jäähtynyttä puoliksi täyttä teekuppia, ja saatuaan lettinsä kiinnitettyä Dawn soi kissalleen muutaman silityksen. Eläin heilutti laiskasti häntäänsä tyytyväisyyden merkiksi ja Dawn hymyili jatkaen kaunistautumisrituaaliaan, johon kuului seuraavaksi kevyen meikin loihtiminen kasvoille ja lempeän kukkaistuoksun suihkautus niskaan, kaulalle, solisluille ja ranteisiin.

Meikattuaan Dawn riisui ohuen aamutakkinsa, laittoi sen paikoilleen vaatekaappinsa henkariin ja pukeutui. Ulkona olisi lämpötila nollan tienoilla, joten siellä ei olisi mikään järisyttävän kylmä. Hän oli päättänyt hemmotella itseään kunnon brunssilla kahvilassa ennen kuin suuntaisi kaupungille hieman ostoksille saadakseen päivänsä hyvin käyntiin. Eihän Dawn mitään varsinaisesti tarvinnut, paitsi kissanruokaa Catnipille, mutta ainahan kaupungilla oli mukavaa kävellä. Joskus hän vain käveli kaupungin katuja pitkin tietämättä edes minne oli menossa, koska ei ollut oikeastaan menossa minnekään. Dawn vain käveli omaksi ilokseen, katseli muita olentoja ja näiden touhuja ja pysähtyi toisinaan kahvilaan tai pikkuputiikkiin käymään.

Dawn jätti Catnipin yksinään asuntoon odottamaan ja suuntasi ulos Burberryn trenssiin kietoutuneena. Hän laskeutui ulko-ovelle muutaman kerroksen alaspäin portaita pitkin ja työnsi lasisen oven tieltään. Aurinko oli kivunnut jo korkealle ja väritti maailmaa lämpöisellä valollaan. Dawn asteli hitain, mutta siitä huolimatta eteenpäin vievin askelin kohti jotain, mitä ei vielä tiennyt. Uusi päivähän oli tavallaan uusi alku, eikä Dawn aikonut estellä uusia alkuja lainkaan. Hän oli enemmänkin uteliaana näkemään, mitä kaunista se päivä tulisikaan hänelle tarjoamaan. Ainakin toivon mukaan jotain kaunista, sillä rumilla asioilla Dawn ei tahtonut päiviään varjostaa. Sen takia hän harvoin luki, katsoi tai kuunteli mitään uutisiakaan. Vaikka uutislähetyksen alussa uutistenlukija aina toivotti hyvää huomenta, tai riippui toki vuorokaudenajasta mitä hyvää tämä toivotti, niin koskaan uutiset eivät olleet mukavia ja kauniita. Ne olivat täynnä terrorismia, sotaa ja kuolemia, eikä Dawn tahtonut tietää niistä, kun ei voinut niille mitään tehdäkään.

Lopulta runsaan aamiaisen jälkeen hän löysi itsensä puiston penkiltä istumassa jalat ristittyinä pahvinen teemuki käsiensä välissä. Koska Dawnilla ei ollut hanskoja, oli miellyttävää tuntea teemukin lämpö sormillaan. Hän katseli rauhallista puistoa tyytyväinen kevyt humu huulillaan ja heilutteli toista ilmassa olevaa jalkaansa sirosti. Aamu ei todellakaan voinut alkaa sen paremmin.

// Hei, ajattelin liittyä Ariettella mukaan aamuhetkeen, doozo yoroshiku gozaimasu //

Ariette oli lähtenyt kotoa kiireessä. Tyypillinen paniikkiherätys, kun kello ei soinutkaan aamulla, vaikka kyseessä olikin viikon ympäri työskentelevä olento. Vasta rynnättyään alakertaan kiireessä, ruokittuaan kissat, puettua ensimmäiset tuolin karmilla roikkuneet vaatekappaleet päällensä ja kirmattuaan ulos aamu-usvaan Ariette oli muistanut, että siihen oli ollut ihan oikea syy, miksei se kello ollut soinut: oli vapaapäivä.

Sídhe oli aivan päässyt jo aivan liian kauas kotoa jaksaakseen vain kääntyä kannoillaan, joten nainen päätti käydä kävelyllä ja kenties myös kaupassa samalla matkalla. Kaupunki oli rauhallinen ja kävellessään katuja alas kohti puistoa Ariette pyrki kaitsemaan kuontaloaan hieman ja suoristeli villaista kaulahuivia. Naisen oli onnistunut valitsemaan päivän asukokonaisuudeksi tumman siniset farkut, löysän valkoisen villapaidan ja sen alle viininpunaisen topin. Naulakosta oli tarttunut mukaan myös hieman tilkkutäkkiä muistuttava syystakki, sekä 1800-lukulainen hattumyssy, joka oli saanut tumman ruskean värityksensä ajalta. Nahkainen postinkantajanlaukku roikkui naisen vasemmalta olkapäältä nuhjaantuneen oloisena.

Puistossa ei ensisilmäyksellä vaikuttanut olevan juuri ketään. Puiden välissä leijui pysähtyneisyys, vaikka kaduilla ihmiset kiirehtyvät kuka minnekin. Ariette hidasti tavallisesti reipasta kävelytahtiaan ja antoi katseensa kiertää. Edellisen päivän edistyneiden locking-tunti, joka oli jäänyt Ariettelle toisen opettajan sairastumisen vuoksi, jaksoi myös muistuttaa itsestään kipeiden lihasten muodossa. Ariette pohti mielessään miten kummallinen juttu urheilu loppujen lopuksi oli - ei väliä kuinka kauan sitä oli harrastanut, aina jos vaihtoi vähänkin tyyliä niin keho protestoi seuraavan päivänä.

Kulkiessaan puistotietä Ariette huomasi penkillä istuvan naisen ja kallisti kevyesti päätään. Nainen näytti etäisesti tutulta, mutta Ariette ei saanut mieleensä mistä kaksikko voisi tuntea. Omat oppilaansa Ariette tunsi hyvin, joten tanssikoulu ei kaiketi ollut vaihtoehto. Lopulta Ariette tuli tulokseen, että mikään ei piristäisi ylenpalttisella häsläyksellä alkanutta aamua paremmin kuin täysin random kontakti tuntemattomien kanssa (mikä kaksikko ei tosissaan ollut tavannut aikaisemmin) ja näillä ajatuksilla Ariette muutti suuntaansa ja käveli nyt vähän tunnustellen naisen luokse.

"Anteeksi, olemmekohan mahtaneet tavata aikaisemmin, näytätte jotenkin tutulta?" Ääni oli ystävällisen kysyvä ja Ariette jäi seisomaan muutaman metrin päähän penkistä kädet takkinsa taskuissa. Kevyt tuulevire puhalsi naisen kasvoille huolimattomasti hatun alle tungettuja pitkiä hiussuortuvia.

// Hienoa hienoa, welcome! (: //

Ihmiset olivat kiireen orjia. He eivät itse ymmärtäneet sitä kunnolla, vaikka aina valittivat kiireestä, stressistä ja siitä kuinka paljon kaikkea pitikään aina saada aikaan. Mutta kun ei pitänyt, Dawn tiesi ettei pitänyt. Hän ymmärsi, että kiire oli pahasta, sillä oli aivan mahdollista elää ihan rauhassa, tyynesti. Ilman, että tarvitsisi juosta sinne tänne kuin päätön kana tai jotain vielä pahempaa. Niinpä hän huokaisi syvään ja nautti puiston rauhasta, jonka toisinaan rikkoi yksinäinen kulkija juoksemassa viimeisiä metrejään bussiin tai muuta vastaavaa. Sen sijaan Dawn vain istui ja oli, nosti takkinsa kauluksen pystyyn, jotta tuuli ei kävisi liian kylmäksi ja nautiskeli teestään.

Kauaakaan Dawn ei kuitenkaan yksin saanut olla, vaan joku nainen asteli hänen luokseen muutaman metrin päähän. Hetkeen hän ei edes ymmärtänyt, että hänelle puhuttiin, mutta koska puistossa ei ollut ketään muita, hän päätteli kysymyksen kohdistuneen itseensä. Dawn laski varovasti teemukin reitensä päälle pidellen siitä kiinni ja käänsi katseensa puhujaan. Nainen oli kalpea, Dawnia ehkä hieman lyhyempi, mutta ainakin Dawnin mielestä tämä oli kyllä nätti. Kun hän kuitenkin koetti miettiä, oliko hän koskaan tavannut toista, hän ei osannut enää sanoakaan mitään. Dawn piti hyvin huolellisen miettimistauon, koska hänellä ei ollut järin hyvää kasvomuistia. Korukaupassa työskennellessä sitä tuli tavattua ihmisiä ja muita olentoja loputtomiin, joten nykyään hän ei enää kiinnittänyt erityistä huomiota asiakkaidensa ulkonäköön ellei tämä ollut oikein poikkeuksellinen.

”Pelkäänpä pahoin, että emme ole”, Dawn vastasi ystävällisesti hymyillen ja katseli toisen kasvoja vieläkin mietteliäänä. Ei, hän ei ainakaan saanut päähänsä mitään.
”Toisaalta, jos olet vieraillut joskus siinä eräässä korukaupassa, niin työskentelen siellä myyjänä. Tai sitten olemme vain törmänneet joskus jossain… kaupungilla tai jossain”, Dawn ehdotti pohdiskeleva sävy äänessään ennen kuin väläytti jälleen lämmintä hymyään toiselle. Ikävä kyllä hänellä ei ollut muita ehdotuksia asiaan.

Dawnin ei tarvinnut tuntea ihmisten käytöstä tai mitään muutakaan kyetäkseen arvaamaan, että tällä naisella ei ollut mikään kiire minnekään. Aivan kuin ei Dawnillakaan ollut. Toinen tuntui jollain tapaa kiinnostavalta, ehkä juuri sen takia, että tämä oli kuitenkin pysähtynyt kysymään. Yleensä ihmiset eivät käyttäytyneet niin, nämä juoksivat vain ohi kuin olisivat olleet sokeita eivätkä uhranneet aikaa sellaiselle ajatukselle kuin olenkohan joskus tavannut tuon naisen.
”Haluatko istua seurakseni, kun sinulla ei näytä olevan mitään sen kummempaa kiirettä kuin ei minullakaan?” Dawn kysyi ja viittasi pehmeästi kädellään viereensä. ”Kyllä tähän kaksi mahtuu.”

// Anteeksi kesto Olen taas luuhannut ihan muualla -.-'' //

Ariette totesi mielessään, että kun törmää ensin koulussa kymmeniin ihmisiin ja kaduilla muutamaan sataan lisää, ei naisen kasvomuistikaan ollut enää entisellään. Kenties tässä alkaa tulla vanhaksi. Arietten mieli naurahti huonolle kaskulle, mutta naisen ilme pysyi sillä kevyellä hymyllä, kun tämä oli jo aloittamassa pahoitteluja, mutta nuori nainen ennätti jatkaa ensin. Ehdotus oli yllättävä, ei mikään tyypillinen nykymaailmassa, missä kontaktit olivat siellä Feisbuukissa ja kaikki tavalliset kadulla tallaajat olivat potentiaalisia raiskaajia. Ariette ei viihtynyt nykymaailman sosiaalisessa mediassa ja tarjous lämmitti naisen mieltä.

"Mielelläni, jos se sopii. Ja kun emme ole vielä tuttuja niin, hei, Ariette Baudoin." Nainen esitteli itsensä ja ojensi naiselle käden kätelläkseen. Sídhe rupesi kiinnittämään huomiota naisen ulkonäköön, tämä oli todella viehättävä ja lähes lumoavan oloinen. Mielessään Ariette kävi läpi mahdollisuudet siitä, ettei kyseessä olisikaan ihminen. Toisaalta se olisi hieno sattuma, sillä Ariettella ei Pariisissa ollut juurikaan tuttavia, jotka eivät edustaisi ihmisiä. Tanssikoulun streetopettaja oli ainoa epäihminen. Ja se helpottaisi, monia asioita ja monia muuten salattavia seikkoja...

// Anteeksi että oli lyhyt //

// Lyhyys ei toki haittaa. ^^ //

Dawn oli enemmän kuin ilahtunut, kun sai kuulla myöntyvän vastauksen. Samassa hän nyökkäsi myöntävästi, tietenkin se sopi, olihan Dawn itse sitä ehdottanut. Sitä paitsi, uusien tuttavien tapaaminen oli oikein mukavaa, joten vaaleahkotukkainen nainen ojensi siron kätensä toista kohti tarttuen Arietteksi esittäytyneen naisen käteen. Puristus oli lempeä, ei kova, mutta ei myöskään liian väljä, joskin ehkä hieman hitaampi kuin monien muiden kädenpuristus.
”Dawn Roelle. Oikein mukavaa tutustua”, Dawn sanoi henkäyksensä pyörteillessä hieman aurinkoisessa ilmassa. Nainen vei kätensä takaisin teemukinsa ympärille odottaen, että toinen pääsisi istumaan.
”Ariette on muuten todella kaunis nimi”, hän lisäsi hetkisen kuluttua maisteltuaan aikansa toisen nimeä mielensä sopukoissa. Ariette ääntyi niin kauniisti kielen päällä.

”On kovin harmillista, kuinka ihmiset eivät pysähdy nauttimaan tällaisesta aamusta, eikö totta? He vain kiiruhtavat tapaamisiinsa ja töihin ja ties minne mukamas niin kovin tärkeään eivätkä edes ajattele, kuinka kaunista heidän ympärillään oikeastaan on”, Dawn puheli ja kohotti teemukin huulilleen. Tee oli hieman jäähtynyt, joten se ei enää poltellut hänen huolella rasvattuja huuliaan.
Kevyt huoahdus liukui Dawnin huulilta hänen katsellessaan edessään avautuvaa puistoa ennen kuin hän käänsi katseensa vieressään istuvaan naiseen.

Ariette istahti penkille jättäen Dawniin kohteliaan välimatkan. Sídhe naurahti nimeensä kohdistuvalle kohteliaisuudelle ja kiitti. Joskus Ariette oli siihen nimeen tykästynyt ja se myös muistutti hieman naisen alkuperäistä sídhe-nimeään, mutta harvemmin muilta kuuli siihen kohdistuvia kehuja. Monien mielestä se oli vain outo. Dawnin jälkimmäinen kommenttiin Ariette ei ensin kehdannut vastata mitään, sillä nainen tunnusti kuuluvansa juuri tähän hosujaporukkaan, mutta päätyi tunnustamaan silti.

"Heh.. Itseasiassa, omistan tanssikoulun ja minusta pahasti tuntuu, että 29 päivää kuukaudessa minä kuulun nimeen omaan noihin, jotka eivät aina ajatelle" Ariette naurahti loppuun. Niin, naisen elämässä oli ollut muutama vuosikymmen, jotka tämä oli viettänyt erakkona odottaessaan nimensä hälvenemistä. Ariette arvosti rauhaa, luontoa ja hiljaisuutta. Eikä oikeastaan ollut ollut yhtäkään vuotta Sveitsin Alpeilla, Italian maaseudulla tai Skotlannin nummilla, jota Ariette ei muistelisi lämmöllä. AIka kuitenkin oli näyttänyt, että häntä ei oltu luotu olemaan paikoillaan, tai nauttimaan hiljaisuudesta kovinkaan kauaa. Varmaksi nainen ei tiennyt mikä aktiivisesa elämäntavassa ja kiireessä sídheä kiehtoi, mutta siihen Arietten elämä oli kuitenkin aina palannut, uudelleen ja uudelleen valokiilaan ja kiireen huumaan.

"Ei sillä, arvostan rauhaa, mutta elämä vaan on osoittanut, että olen kenties hieman enemmän aikatauluille lämpeävää olentoa." Ariette lisäsi edellisen lauseensa perään ja keinautti itseään penkillä kerran eteen ja taakse, kädet reisiensä alla lämpimässä. Naisen epähuolella ylös kietaistuista hiuksista tipahti uusi kiehkura tämän silmille ja Ariette joutui pakottamaan toisen kätensä takaisin viileään korjatakseen sen korvan taakse.

"Itseasiassa unohdin, että minulla oli tänään vapaapäivä. Olin jo ryntäämässä koululle paniikissa, että olen myöhässä.." Ariette naurahti omalla työnarkomaaniudelleen.

Hiljaisuus ei suinkaan haitannut Dawnia, hän vain odotti hetken aikaa. Sekunnit olivat hiljaisia, mutta hiljaisuus oli armollista. Se antoi tilaa ajatuksille, hengittämiselle, sydämen lyönneille, aivan kaikelle. Nainen silitteli kevyesti niskaansa, jota ei varsinaisesti kutitellut, mutta hän silitti sitä aina siitä huolimatta. Se oli ikään kuin pakonomainen reaktio, jäänne siltä ajalta, kun hän ei ollut vielä opetellut laittamaan hiuksiaan niin tarkasti. Silloin, kun hiukset vielä kutittivat hänen niskaansa häiritsevästi eikä Dawnilla ollut ollut muuta vaihtoehtoa kuin yrittää siirtää hiuksia pois ihokontaktista.

Itse asiassa Dawn ei yllättynyt, kun lopulta toinen myönsi, että omisti tanssikoulun ja kuului nimenomaan niihin, jotka eivät aina ajatelleet. Hän naurahti hyväntahtoisesti ja nyökkäsi hienoisesti ennen kuin siemaisi pikkaisen teemukistaan. Samalla Ariette jatkoikin, ett arvosti kyllä rauhaa. Sitä oli hyvä arvostaa, Dawn huomasi itse voivansa paremmin saadessaan elää rauhassa omaan tahtiinsa. Hänellä oli oma rytminsä, joka oli normaalia ihmisiä hitaampi, viivyttelevämpi. Ei kaikkialle tarvinnut rynniä jatkuvasti.
”Ah, sellaista sattuu”, Dawn naurahti itsekin toisen sanoille ystävällisesti, ei suinkaan pilkallisesti.
”Ei sillä, kyllähän minullakin niitä kiireisiä päiviä sattuu, kun kaksikymmentäneljä tuntia ei yksinkertaisesti tunnu riittävän. Onhan se ihan ymmärrettävää, ei kaikkea kiirettä voi estää ja sulkea pois, se vain sattuu kuulumaan elämään”, hän sanoi aavistuksen hymyillen ja otti taas hieman teemukistaan laskien sen takaisin polvelleen.

”Minulla on onneksi työaika vasta iltapäivällä, joten ajattelin rauhassa viettää aikaa. Se on melko mukavaa yleensä… Mutta sanoit, että sinulla on tanssikoulu. Millaista tanssia siellä on? Ihan perinteistä paritanssia vai?” Dawn kysäisi hieman ehkä kangerrellen paritanssin kohdalla, sillä todellisuudessa hänen tanssitietonsa rajoittui siihen, että valssia tanssittiin parin kanssa.

Ariette naurahti itsekseen paritanssi-kommentille. Mutta se tosiaan herätti muistoja... Ariette muisteli elämänsä alkua, aikaa jolloin balettiakaan ei oltu vielä keksitty siinä muodossa kun se myöhemmin oli olemassa, Sitä tanssittiin, nimeen omaan niitä paritansseja. Kaupunkien juhlasaleilla, missä miehet etsivät vaimoehdokkaita. Ja sitten oli heitä, mitä silloin pelkästään kommeljenttareiksi kutsuttiin, näyttelöitä ja esiintyjiä, jotka tanssivat yleisöille. tanssivat, lauloivat, naurattivat ja itkettivät. Se vaati paljon enemmän "multitaskingiä" kuin nykymaailman esiintyminen jos Arietten mielipidettä kysyttiin..

Mutta sitten tuli baletti. Tanssin ja taiteen muoto joka oopperan ohjella taisi pitkään olla se ainoa taiteellinen ja yläluokan arvostama tanssin muoto. Ariette muisteli muutamia suurempia näytöksiään matkan varrelta, mutta kaikista eniten naista oli aina koskettanut Joutsenlampi. Se oli jo 1900-lukua, Venäjällä... Kaunis musiikki oli hurmannut kaikki tanssijat ja uusi koreografia oli ollut kerrassaan mukaansa tempaava, vaikka hyvin klassinenhan se oli. Mutta sitten tuli 1900-luvun loppu, jazz ja street lajit. Voi niiden lajien ihmeitä ja pyörteitä. Viimeiset 30-vuotta Ariette oli osallistunut lähes tulkoon pelkästään lyrical jazzin ja erilaisten street fuusioiden esityksiin ja se kyllä näkyi. Klassisen baletin tulkinta oli jäämässä vähällä, lähes tulkoon kokonaan pois. Mitä nyt muutaman tunnin viikossa kiinnostuneille sitä tuli pidettyä...

Yht'äkkiä Ariette huomasi vaipuneensa naurahduksensa jälkeen hetkeksi ajatuksiinsa ja naurahti toistamiseen omalle nukahtelulleen. "Ei, ei varsinaisesti paritansseja, olen aina itse enemmän tai vähemmän tanssinut yksilösuorittamiselle omistettuja lajeja kuten baletti, jazz ja erilaiset street tyylit, niitä minä itse opetan. Mutta kyllä meiltä löytyy koululta yksi opettaja, joka opettaa viikottain myös wiener valssin alkeita, hän tosin on itsekin pääasiallisesti painottunut toisaalle. Surullistahan se on, että nykyään nuorilla ei riitä niin paljoa kiinnostusta näitä vanhoja lajeja kohtaan, vaan pitää olla vaan näitä uusia tyylejä, jotka ovat "cool". Vaikka mikäpä minä olen heitä siitä syyttämään, meninhän itsekin aina muutoksen mukana." Ariette selitteli pohdintojaan ja jäi hymyilemään omalle uralleen.

"Et taida itse tanssia?" Ariette palautti kysymyksen.

Dawn huomasi toisen ajatusten vaeltavan jonnekin kauemmas, pois siitä keväisenviileästä puistosta, jota auringonsäteet pitivät hyvänä. Nainen ei kuitenkaan hermostunut, hän antoi toisen olla hetkisen aikaa ajatuksissaan, kunnes Ariette sitten naurahti toistamiseen. Vaaleatukkainen kohotti katseensa kiinnostuneena, kun tämä selitti tanssikoulunsa tarjontaa. Se oli kieltämättä totta, kaikki modernistui nykyaikana niin paljon eikä nuorilla ollut kiinnostusta vanhoja tansseja kohtaan. Ei sillä, että Dawnillakaan olisi ollut, oikeastaan hän ei ollut koskaan ollut kunnolla kiinnostunut tanssista. Joskus hän oli kyllä miettinyt, että pitäisikö mennä jonnekin aerobiseen ryhmään, mutta loppujen lopuksi naisella ei ollut järin hyvää rytmitajua. Ehkä se johtui ihan vain siitä, että Dawn oli tottunut menemään oman rytminsä mukaan, joten musiikin rytmin omaksuminen oli jollain tapaa niin vierasta.

Nainen pudisteli päätään naurahduksen kera, kun toinen kysäisi, ettei hän tainnut itse tanssia.
”En todellakaan. Minulta ei löydy oikeasti lainkaan rytmitajua ja luultavasti vain sotkeutuisin jalkoihini ja kompastuisin, jos edes yrittäisin”, Dawn sanoi eikä voinut olla pikkaisen naurahtamatta itselleen. Hän koetti kuvitella itsensä jollekin alkeistunnille. Venytykset menisivät kyllä, mutta kun täytyisi ruveta itse tanssimaan hän luultavasti olisi alle minuutissa pitkällään lattialla nilkka nyrjähtäneenä tai jotain muuta vastaavaa.
”Kyllä mä pienenä kävin lapsibaletissa, mutta sitä ei kyllä oikein voida laskea. Olihan vasta kuuden vanha, joten se meni pitkälti ympäri lattiaa hyöriessä ja leikkiessä”, Dawn lisäsi kuitenkin ennen kuin väläytti toiselle pehmeän hymyn ja kohotti teemukillisen huulilleen. Harmikseen hän huomasi sen loppuvan ja kurottautuikin heittämään mukin läheiseen roskikseen. Aivan nappiin, onneksi.

”Miten sinä muuten päädyit tanssinopettajaksi? Tai siis, tanssitko itse nuorempana vai oliko se hieman kypsemmän iän löytö vai?” Dawn uteli. Voisihan se olla, että toinen olisi nuorempana ollut haaveillut ihan kunnon tanssijan urasta, mutta sitten olisi loukannut itsensä tai jotain ja päätynyt opettajaksi. Dawn itse ei kyennyt kuvittelemaan itseään opettamaan yhtään mitään, sillä se vaatisi liikaa resursseja. Olisi aivan liikaa koettaa pitää mielessä kunkin oppilaan vahvuudet ja heikkoudet ja yrittää edistää kutakin oppilasta parhaansa mukaan. Siinä oli vain jotain liian monimutkaista.


# Oli tossa vähän sellaista "nyt ei jaksa kirjoittaa"-kautta, mutta nyt oon taas aktiivisempi. ^^ Anteeksi kun oot saanut odottaa. #

// Ei hätiämitiä, eihän tämän kirjoittamisen pakkopullaa kuulukkaan olla. Mun kanssa saa kyllä ottaa aikansa //

Ariette kävi mielessään keskustelua. Ilmaan oli heitetty kysymys, johon jopa näiden useiden taikaolentojen paljastumisen jälkeisten vuosien jälkeen naisen oli vaikea kehittää luonnollista vastausta. Kaiketi se kaikki perustui pohjimmiltaan siihen, että sídhe oikeastaan jaksanut enää peitellä faktoja omasta iästään. Nainen oli elänyt yli viidesä eri persoonassa, joka kerta keksien uuden tarinan, lapsuuden ja opintien. Nyt oli mahdollisuus olla jotain muuta kuin aina uudelleen elämänsä aloittava parikymppinen, mutta kantaisiko tämä uusi, hutera tuttavuus Arietten iän tuoman painon? Eihän naisella ollut mitään vakuuksia, miten Dawn edes suhtautui taikaolentoihin. Ehkä nainen olikin täysi rasisti... Mutta toisaalta ei kyllä vaikuttanut siltä... Ariette päätti kokeilla jäätä... hipaisten.

"Sanotaanko, että se oli sellainen kutsumusammatti, minut oli kaiketi luotu siihen, eivätkä kehitys ja uudet tuulet ole sitä vavisuttaneet, vaikka joskus mietinkin pitääkö se sanonta paikkansa ettei 'vanha koira opi uusia temppuja'. Mutta alunperin siis esiinnyin itse, nykyään esiinnyn mikäli mielenkiintoisia mahdollisuuksia tarjotaan, mutta minusta tuntuu, että olen parrasvaloni jo nähnyt." Ariette oli naurahtanut sanonnalleen, mutta samalla naisen silmissä oli ollut se tietty merkitsevä tuike. Kasvot nauroivat, mutta mieli seurasi tarkkaan olisiko Dawn huomannut vihjeen. Nyt ei enää auttanut kuin odottaa toisen reaktiota. Todennäköisesti, mikäli tämä olisi taikaolennoista hieman tietämätön tai vihoissaan muille lajeille, Dawn ohittaisi asian sen enempää sitä ajattelematta. Rationaalisuus oli aina rationaalisuutta. Mutta mikäli ei...

# Finally! ^^ Anteeksi taas kesto plääh... En oo vielä päässyt sisään Dawniin, joten siihen tarttumine on niin kovin paljon hankalampaa kuin muihin. #


Dawn katsoi toista hieman ripsiensä lomasta odottaessaan tämän vastausta, jota Ariette tuntui hetken aikaa jopa miettivän. Nainen alkoi jo pohtia, oliko mahtanut mennä turhan pitkälle, voisihan se olla, että asia olisi suorastaan arka paikka, jos siihen sattuisi jotain pahaa tai vähintäänkin epämiellyttävää liittymään. Ariette tosin ei vaikuttanut ajattelevan mitään sellaista, joten Dawn tyytyi odottamaan yhä uteliaana. Hänen sormensa näpersivät hieman mekkonsa mustaa helmaa ilman, että hän edes ajatteli sitä.
Nainen katsoi hetken aikaa toisen naisen silmiin. Tarkoittiko toinen todellakin sitä, mitä Dawn ainakin luuli tämän tarkoittavan? Voisihan olla, että hän vain halusi kuvitella, eihän Dawn ollut oikeastaan kovin paljoa taikaolentoja edes tavannut (tietoisesti ainakaan). Mutta miksi Ariette muuten katsoisi häntä sillä tavalla?

”Ai”, Dawn henkäisi mietteliäs sävähdys äänessään, ja yritti kovasti päättää, miten olisi pitänyt jatkaa. Tuntuihan se nyt hieman oudolta vain töksäyttää jotain siihen suuntaan, että mikä sä sitten oikein olet. Dawn korjasi hiussuortuvan korvansa taakse hieman lisää aikaa saadakseen ennen kuin tyytyi avaamaan suunsa.
”Kauanko siitä sitten lopulta on? Kun aloitit tanssimisen?” Dawn kysäisi toivoen, että kysymyksensä olisi kuulostanut edes hieman tahdikkaammalta, mutta ehkä se oli kuitenkin tarpeeksi tahdikas.
Vaaleaverikkö katseli toista nyt ehkä jopa uudenlaisella uteliaisuudella, sillä hänellä ei ollut ollut kovin paljoa tuttavia, jotka olisivat vanhempia kuin miltä ulkoapäin näyttäisi. Olihan niitä toki, mutta silti.

// No problemos ^^ //

Ariette mietti itsekseen kaikkea maan ja taivaan väliltä sillä aikaa kun odotti toisen vastausta. Mietti myös mitä loppu päivälle pitäisi tehdä. Ehkä nainen menisi silti Deciin ja yrittäisi harjoitella jonkin omantasoisensa koreografian. Antautua pitkästä aikaa musiikin vietäväksi. Ehkä ottaa jotain videollekin... Nyt keväällä ne Ranskan Mestaruudet olisivat taas... Millaista tuntuisi kisata pitkästä aikaa? Ariette pudisti mielessään päätään hulluille ajatuksille. Niin pitkään kun taikaolennoille ei olisi omaa luokkaa, Ariette ei osallistuisi.

Kun Dawn vastasi kysymyksellä Ariette huomasi naisen ehkä keksineen vihjeen, mutta jonkin tanssijattaren päässä oli sitä mieltä, että ehkä jollain toisella kertaa sitten, tarkennus olisi paikallaan. Mutta tällä kertaa Ariette halusi ehkä vain olla... Ariette.
"Kylllä minä jo siinä viisi-vuotiaana aloitin, äitini kanssa." Ariette vastasi totuuden mukaisesti ja mietti samalla niitä muutamaa hämärää muistikuvaa äidistään. Niitä ei ollut montaa. Sen jälkeen kun sídhe-yhteiskunta oli jäänyt Arietten taakse nainen oli miettinyt menneitään aina vain vähemmän ja vähemmän keskittyen elämään eteenpäin.

"Mutta, entä sinä, miten sinä vietät aikaasi?" Ariette johdatti aiheen pois itsestään udellen toisen ammattia.

// Katkaisen pelin ja lopetan Nabyn poistuttua joukostamme :/ //

Dawn oli hymyillyt Arietten vastaukselle ja kertonut työskentelevänsä korukaupassa. Kaksikko vaihtoi muutamia repliikkejä liittyen tämän hetken korutrendeihin, kunnes kello oli viettänyt sen verran eteen päin, että Dawnin tuli poistua omien menojensa mukana. Ariette istui penkillä vielä hetken, kunnes jätti sen tuoman oudon uuden tuttavuuden taakseen ja otti kurssin kohti tanssikoulua.

Ennen kuin nainen valitsi tutun tien työpaikalleen Arietten tuli katsahdettua toisaalle ja nainen muisti etään kohtaamisen, jonka aikana oli vaihdettu ehdotus uudesta tapaamisesta. Laukun pohjalta löyty kuin löytyikin ruttaantunut osoite, joka ohjasi pieneen liikkeeseen Chênevaliessa. Ariette päätti käyttää loppu vapaansa hyödyllisesti ja muutti suuntansa kohti erästä liikettä, josta nainen uumaili löytävänsä muutaman hyvän jazz-vinyylin.

The End