Uusi alku // Vapaa liittyminen!

Aamuyön jälkeinen usva pyörteili vielä puistotiellä ja puiden ympärillä, luoden aavemaisen tunnun tähän harmaaseen, satakielten laulun halkomaan hetkeen ennen auringonnousua. Aavemaista linnunlaulua lukuunottamatta puistossa oli ihan hiljaista, vielä ei ollut kenenkään töihinmeno- tai töistätuloaika. Pikkuhiljaa usva vetäytyi sinne mistä oli noussutkin ja ensimmäiset auringonsäteet pilkistelivät puidenlomasta värjäten puunrungot hohtavan kultaisiksi. Ihmiset varmaan alkaisivat pian heräilemään ja keittämään päivän ensimmäisiä latte-kupposia, lukisivat aamun sanomalehtiä ja tekisivät muita yhtä rutiininomaisia, tylsiä asioita.

Tästä kullanhohtoisesta hetkestä nautti ainakin Aida, vastikään Chênevalieen muuttanut englantilais-norjalainen nuori nainen, jonka viimeisimmän selkäsaunan haavat eivät olleet vielä edes parantuneet. Silti hän oli täällä, jalassaan kuluneet valkeat Niket, jotka rahisivat rytmikkäässä tahdissa vasten puiston vaaleaa soratietä. Aamuhetki ennen kuin aurinko muuttui kultaisesta keltaiseksi helvetintuleksi oli Aidan suosikkihetki päivästä. Hän oli pukeutunut tiukkoihin juoksucapreihin ja valkeaan huppariin, jonka alla hänellä oli musta urheilutoppi. Hänen ranteessaan oli sykemittari ja korvissaan hopeiset kuulokkeet, jotka kiersivät korvan ympäri paremman pidon toivossa. Aidan kasvoilla oli päättäväinen ilme ja otsalla pieniä hikihelmiä. Hän vilkaisi sykemittariaan, yläreunassa vilkkuva kello näytti 5:31, ja kiristi tahtiaan saadakseen sykkeen vielä korkeammalle. Luureissa soi True Blood tv-sarjastakin tuttu Jace Everettin Bad Things, joka tahditti juoksuaskelia. Pehmoiset huulet tapailivat laulun sanoja, mutta pääasiassa keskittyminen meni hengittämiseen.

Oli vaikea uskoa, että hän oli ollut Ranskassa jo kaksi kokonaista päivää ja nyt oli vierähtämässä käyntiin kolmas. Hänen kasvoissaan ja vartalollaan oli vielä nähtävissä ihan tuoreita mustelmia ja haavoja, jotka Garrett oli jättänyt perinnökseen. Aida ei ollut jäänyt odottelemaan hautajaisia, toivottavasti Garret palaisi kiirastulessa täältä ikuisuuteen ja senkin jälkeen. Biisi oli vaihtunut Bonnie Tyleriin ("I'm holding out for a hero 'til the end of the night, he's gotta be strong, and he's gotta be fast, and he's gotta be fresh from the fight") ja Aidan askeleet olivat muuttuneet vielä nopeammiksi. Keuhkoissa alkoi jo tuntua. Aida ei ollut mikään pikajuoksija, kestävyys oli hänen vahvuutensa. Biisin loputtua hän seisahtui, vei kädet lanteilleen ja veti henkeä. Garrettin jälkeensä jättämä tuska lähti vain uuvuttamalla itsensä kertakaikkisen loppuun, eikä Aida ollut pysähtynyt hetkeksikään näin kahtena päivänä. Onneksi muuttaminen ja tyhjän liiketilan remontoiminen asumiskelpoiseen kuntoon teettivät loputtomasti hommaa. Aida otti pienen vesipullon vyöltään ja siitä siemaisten katseli puistossa ympärilleen. Aamu valkeni hyvää vauhtia auringon noustessa puiden yläpuolelle. Garrettin kanssa seurustelu oli aiheuttanut senkin, ettei Aidalla ollut ketään, kenelle puhua näistä jutuista. Olisi ollut ihan kiva, jos olisi ollut edes joku, joka olisi kysynyt kaulaa kiertävästä sinikeltaisesta ruhjeesta tai kiinnostunut käsivarsissa olevista arvista ja polttojäljistä.

Pendulumin Witchcraft herätti Aidan ajatuksistaan ja nopean venytyksen jälkeen nainen lähti reippaasti kävellen kohti puistonreunaan jättämäänsä polkupyörää. Toivottavasti se vielä oli siellä, hän oli sentään lukinnut sen kerrankin kunnolla telineeseen.

Poliisin työssä ei voinut aina valita työaikoja mutta Ariel oli tottunut siihen. Vampyyrinmetsästäjänä nainen oli tottunut valvomaan yökaupalla jahdatessaan saalistaan joten yksi valvottu yö ei tuntunut missään vaikka ikää olikin tullut hänen metsästäjä-ajoistaan useampi. Kamala, alkoiko hän tosiaan tulla vanhaksi ja muistella villiä nuoruuttaan valkosipulin ja vaarnan seurassa?

Ariel oli käynyt ostamassa itselleen hieman aamupalaa, jäätelökahvin ja pari cup cakea jotka olivat vielä avaamattomina, odottamassa että hän saisi hieman kahviaan juotua. Nainen oli istunut läheisen puiston penkille siemailemaan herkkuaan tyytyväisenä, voivotellen kuitenkin mielessään sitä, ettei ollut tajunnut ottaa kotoa illalla lähtiessään takkia mukaan sillä aamu oli iltaa viileämpi.
Nainen oli pukeutunut tapansa mukaan hameeseen jonka seurana oli ohuenohueen avokaula-aukkoinen paita, valiten väreikseen violetin ja valkoisen vaatteissaan sekä keltaisen kengissään ja huivissaan, jonka hän oli kietonut kaulalleen lämmittämään häntä edes hieman aamun koleudelta.

Kesti hetken ennen kuin Ariel näki nuoremman naisen kävelevän häntä kohti. Tyttö oli oikeastaan erittäin sievä, pukeutunut tiukkoihin housuihin jotka eivät jättäneet hänen jalkojensa muotoa epäselväksi kenellekään. Tosin tuollaisia housuja tuskin käytettiin kauniiden muotojen esittelyyn vaan ne olivat mukavat juostessa.
Kaikkein huomiotaherättävin tuossa nuoressa naisessa eivät kuitenkaan olleet vaatteet, lenkeillessä kukaan ei pukeutunut sen erikoisemmin. Sen sijaan tytön kasvoista vielä nähtävissä olevat mustelmat herättivät kysymyksiä mutta kuinka korrektia olisi alkaa kyselemään tuollaisista heti tytön nähtyään? Muutenkin lenkkeilijä oli saanut varmasti osakseen paljon katseita.
Tytön tullessa lähemmsä Ariel huomasi, että oli todennäköisintä, että tyttö oli kiinnostunut viereen pysäköidystä pyörästä.

Nainen kohotti kätensä tervehdykseen iloinen hymy kasvoillaan, valvotusta yöstä huolimatta hän oli hyvällä tuulella. Hän oli hyvällä tuulella lähes aina.
"Kaunis aamu, eikös? Maistuisiko cup cake, ostin vahingossa useamman", Ariel kujersi kepeään sävyyn ja nyökkäsi ostoksiinsa päin jotka vielä odottivat syömistä. Tietenkin hän oli hieman huolissaan, muutenkin kuin työnsä puolesta, tytöstä joka näytti pahoinpitelyn uhrilta.

Huomatessaan pyörätelineiden viereisellä penkillä istuvan naisen Aida hidasti askeleitaan, koittaen saada naisesta mahdollisimman paljon irti yhdellä vilkaisulla. Hän oli tullut ymmärtäneeksi, ettei Garrett ollut jättänyt kaikkia asioitaan ihan täydelliseen järjestykseen, eikä olisi mitenkään ihmeellistä, mikäli joku velkoja ilmaantuisi hänenkin peräänsä vielä. Tämä nainen ei miltään huumeliigan velkakerääjältä tosin vaikuttanut. Pyöreä ulkomuoto, värikkäät vaatteet ja kauniit kasvonpiirteet riitelivät kaikki Aidan tunteman alamaailman kanssa. Oikeastaan naisesta tuli mieleen kuvat, joita Aida oli nähnyt mummostaan kun tuo oli vielä ollut nuori, uraansa aloitteleva kirjakauppias. Aida päätti, ettei nainen ollut ainakaan hänelle uhka, ja jatkoi matkaansa kohti polkupyöräänsä, upeaa Nishikin urheilumallia, jonka hän oli saanut hyvittelylahjaksi isältään. Jos kaupunki alkaisi ahdistaa, kiiltävärunkoisella mustalla pyörällä pääsisi helposti maaseudulle hengittämään puhtaampaa ilmaa.

Nähdessään naisen kiinnittävän häneen huomiota ja avaavan suunsa sanoakseen jotain Aida nykäisi hopeiset kuulokkeet korvistaan. Ilmoille vuosi hennosti The Overtonesin Gambling man. Aida nolostui ja kaivoi soittimen taskustaan, sammuttaen sen. Hän vilkaisi naiseen tuon puhuessa. Aida oli pelännyt tätä nimenomaista tilannetta hieman, kun hänen täytyisi tutustua johonkuhun paikalliseen ja paljastaa olevansa aivan uusi kaupungissa. Tämä nainen vaikutti kuitenkin mukavalta, joskin oli hiukan epäilyttävää, että joku saattoi olla noin aurinkoisella tuulella heti aamusta. Mutta oikeassahan nainen oli, päivästä oli tulossa todella kaunis.

"Äärimmäisen kaunis", Aida sanoi ontuvalla ranskallaan. Hän oli opiskellut kouluaikoinaan ranskaa koska hänen keskiajasta innostuneet ystävänsä olivat vaatineet häntä osallistumaan kursseille. Tuolloin Aida oli ollut vielä tunnollinen koulutyttö ja pärjännyt ihan hyvin. Ruosteeseenhan ranskantaito oli kuitenkin mennyt kun sitä ei ollut vuosiin käyttänyt. Hiukan aristellen Aida istuutui naisen viereen penkille, asetellen hupparinsa huppua kaulaansa kiertävän kuristusjäljen peitoksi. Tottahan Aidakin tajusi, ettei jälkiä voinut peittää, mutta hän aikoi väittää, että oli joutunut ryöstetyksi tai jotain, jos mustelmat sattuisivat tulemaan puheeksi. Hän vilkaisi naiseen sivusilmällään.

"Aika aikaista, eikö olekin?" Aida huokaisi, venytellen juoksun jäljiltä kihelmöiviä jalkojaan. Kuinka nautinnollista olikaan viedä kehonsa aivan sen sietokyvyn äärirajoille. Ilmassa tuoksuivat tuoreet muffinit ja jokin makea kahvi, ilmeisesti naisen eväät. Vesi herahti kielelle jo tuoksusta. Tuskinpa siitä haittaa olisi, jos hän antaisi tälle kaupungille mahdollisuuden, olihan hän sentään muuttanut Pariisiin ja Chênevalieen nimenomaan aloittaakseen alusta. Ja kukapa ei haluaisi ystäväkseen värikästä naista, joka tuoksui ihan muffineilta?

Ariel pani tietenkin merkille tytön kankean ranskan, kuten kuka tahansa sitä natiivisti puhuva olisi pannut. Mikä oli saanut nuoren naisen saapumaan Chenevalieen muualta - opiskelutko? Tässä pikkulähiössä ei ollut mitään ihmeellistä. Nainen tarkkaili sivusilmällä kuinka nuorempi peitti kaulaansa nostamalla hupparin huppua ylemmäs ja päätti ainakin vielä jättää päivittelyn väliin.
Nuori tuskin kaipaisi ketään samantien kauhistelemaan jälkiä. Olihan hän saattanut joutua ryöstön kohteeksi, tulla raiskatuksi tai vastaavaa, mistä hän ei olisi valmis puhumaan vielä aikoihin.

"Tai myöhäistä, riippuu onko valvonut koko yön vai ei", nainen kujersi ja siemaili kahviaan. Hän ei aikonut mennä nukkumaan vielä hetkeen, se vain sotkisi unirytmin ja huomenna olisi mentävä taas aamulla töihin.
Tyttö puolestaan näytti olevan vain varhain liikkeellä. Toisia ei saanut väkisinkään ylös tähän aikaan aamusta joten nuori nainen taisi kuulua siihen harvinaiseen ja kadehdittuun joukkoon jota kutsuttiin aamuihmisiksi.

Ariel otti muffinien pienet pakkaukset esille ja avasi toisen pahvin tyytyväisenä nähdessään kermaisen herkun.
"Suklaa vai mustikka?" nainen kysyi ja jos tyttö ei antanut suoraa vastausta, hän otti itselleen mustikan. "Olet uusi täällä päin, etkös? Puhut hyvää ranskaa, mistä päin olet?"
Entisen vampyyrinmetsästäjän katse tarkasteli tyttöä, jonka kansalaisuudesta hän ei osannut suoralla kädellä sanoa. Hän näytti seuraavassa hetkessä muistavan jotain ja laski leivoksen syliinsä. Nainen ojensi kätensä pahoittelevasti naureskellen.
"Kuinka hupsua minulta - Ariel Bellerose."

Hengitellen aamunraikkauden, ensimmäisten auringonsäteiden lämmön ja naisesta huokuvien herkkujen tuoksuja, Aida tunsi rentoutuvansa. Salaa, luvatta itseltään. Mistä hän tiesi, kuka tämä nainen oikein oli tai mitä tuo hänestä halusi, tai millaisin asein tuo oli aseistautunut. Aida siirsi itseään kymmenisen senttiä kauemmas naisesta, koettaen olla mahdollisimman huomaamaton. Aida nyökytteli myöntymisen merkiksi naisen tuumailuihin ja säpsähti vähän, kun nainen tarjosi muffineitaan. Aida epäröi - voisivatko ne olla myrkytettyjä? - ja huomasi missanneensa tilaisuutensa tarttua mustikkamuffiniin. Suklaakin kelpasi, ja se täytti hänet herkullisella sulotuoksullaan. Aida otti sen varoen käteensä, avaten pakkauksen. Lämpöinen leipomontuoksu pelmahti rasiasta hänen kasvoilleen.

"Minä.. juu, muutin pari päivää sitten tänne", Aida sanoi, vilkaisten naista. Hän mursi varoen palasen muffinistaan, nuuhkaisten sitä ennen kuin laittoi sen suuhunsa. Se ei haissut epäilyttävälle eikä se maistunutkaan kitkerältä tai pahalta, ei oikeastaan miltään muulta kuin taivaalliselta suklaalta. Ranskalaiset totta vie taisivat kondiittoritaidon. Hän oli murtamassa juuri toista palaa muffinin reunasta, kun nainen ojensi kätensä ja esittäytyi Arieliksi. Aida koetti saada puoliksi irtonaisen palasen pysymään kiinni vielä sen aikaa, että sai käteltyä.
"Aida Raske", Aida esittäytyi, kätellen Arielia napakasti. Tässä pyöreässä, pullantuoksuisessa naisessa oli piilossa voimaa, jonka tunsi kädenpuristuksessa. Ariel ei ehkä ollutkaan mikään ihan viaton täti-ihminen jollaiselta ensisilmäyksellä vaikutti, ja Aida tajusi päästäneensä muurinsa ihan liian alas.
"Sukuni on Norjasta, mutta synnyin Englannissa", Aida sanoi, hymyillen. Tuntui hyvältä jutella jonkun kanssa, jonkun, joka ei tiennyt hänestä, hänen perheestään tai hänen menneisyydestään mitään. Puhtaalta pöydältä aloittaminen ei ollut vielä konkretisoitunut Aidan päähän, mutta Ariel sai hänet tuntemaan itsensä kuin uudelleen syntyneeksi.

"Kauan sinä olet asunut täällä, jos saan kysyä?" Aida irrotteli nyt loppuun sen aloittamansa palasen ja pisti sen suuhunsa, katsahtaen Arieliin. Heidän ohitseen pyyhälsi jo ensimmäinen lenkkeilijä, ja katua pitkin näytti olevan tulossa koiranulkoiluttajakin. Postin auto ajoi tietä pitkin kohti asuinalueita. Aida tutkiskeli muffininsa kuorutusta, miettien miten parhaiten saisi sen syötyä sotkematta. Ehkäpä Ariel toimisi maastoutumiskeinona, eikä kukaan Garrettin entisistä 'kumppaneista' huomaisi kiinnittää heihin huomiota.

Pari päivää sitten? Se ei ollut pitkä aika, toivottavasti nuori nainen oli nauttinut olostaan Ranskassa ja Chenevaliessa, tosin osasihan tämä kaupunginosa olla oikein viehättävä jos ei kaivannut keskustan valoa, ihmispaljoutta ja hälinää.
"Siihen nähden puhut hyvää ranskaa", nainen totesi hyväntuulisesti. "Olet varmaan opiskellut sitä aikaisemmin." Tietenkin hän oli, luultavasti vielä useamman vuoden ajan sillä ainakaan Arielilla itsellään ei ollut kielipäätä, jonka avulla hän olisi oppinut vierasta kieltä pelkässä vuodessa tai puolessa - muutamasta päivästä puhumattakaan.
Nuori nainen esitteli itsensä Aidaksi, sukunimi viittasi selvästi ulkomaalaiseen perimään mutta eiköhän he ollut tullut jo aikaisemmin selväksi. Nainen kohotti kulmiaan kuullessaan toisen tulevan Norjasta. Pohjoismaiden noitakulttuuri oli aina kiinnostanut häntä mutta nyt ei tainnut olla oikea aika ottaa asiaa puheeksi, etenkin kun Aida tuskin oli missään yhteyksissä yliluonnolliseen tai taikaväkeen. Ainakaan nimi Raske ei soittanut mitään kelloja.
"Norja on varmasti kiinnostava, oletko koskaan käynyt siellä?" nainen totesi samalla, kun haukkasi puolet muffinistaan.

Ariel ei tiennyt toimivansa jonkinlaisena suojakilpenä mutta häntä parempaa naista tuskin olisi hommaan voinut löytää. Hän ei ainoastaan näyttänyt maastoutuvan puistonpenkille herkkuineen kuin olisi myös pystynyt kimmottamaan suurimman osan fyysisistä iskuista takaisin omasta kehostaan.
"Ranskassa koko ikäni, Chenevaliessa..." nainen piti miettimistauon. "...kymmenisen vuotta. Kuulostaa pitkältä, mutta minne sitä muuttaisi kun työ on täällä ja yhteydet muualle Pariisiin hyvät."
Nainen siemaisi kahviaan ja söi loput muffinistaan.
"Mikä tuo sinut Ranskaan, opiskelut vai työ?" nainen kysyi osaamatta arvata Aidan motiiveja.

Aida natusteli tyytyväisenä muffiniaan, nautiskellen suussasulavasta suklaasta.
"Merci", Aida mumisi, suu täynnä muffinia, jonka hän koetti pureskella ja nielaista mahdollisimman nopeasti päästäkseen vastaamaan Arielin seuraavaan kysymykseen.

"En ole, mutta isoäitini puheiden perusteella olisin ihan yhtä hyvin voinutkin käydä. Toki hänen aikansa Norja oli varmaan melkoisen erilainen kuin tämä nykyinen. Isoäiti lähti Norjasta jo pikkutyttönä ja muutti tänne", Aida sanoi, viittoen ympärilleen, tarkoittaen Chênevalieta. Hän ei edes tajunnut lörpöttelevänsä, isoäidin muisteleminen sai hänet aina vähän innostumaan, olihan Amanda Raske ollut suunnilleen ainoa hyvä asia hänen elämässään. Arielin puhuessa hetken itsestään, Aida käytti tilaisuuden hyväkseen saatellakseen muffininsa suloiseen loppuun. Hänen teki mieli nuolla vielä paperikin, muttei sentään kehdannut. Hän nyökytteli vastaukseksi Arielille. Kymmenenkin vuotta yhdessä paikassa oli tosiaan pitkä aika, mutta Aida ymmärsi toisen motiivit. Jos elämä oli kunnossa, mitä sitä muuttamaan?

Arielin seuraava kysymys kuitenkin veti Aidan vakavaksi. Hän ei ollut miettinyt, mitä vastaisi tällaiseen kysymykseen, ei ollut osannut arvata, että kukaan ylipäätään kysyisi. Hän taitteli hiljaa muffinipaperia sormissaan, miettien vastausta. Lopulta hän veti henkeä ja katsahti Arieliin, napittaen tuota suoraan silmiin.
"Minä aloitan alusta", hän sanoi, pakottaen huulilleen hymyn. Ehkä se vastasi naisen päässä varmasti heränneisiin ihmettelyihin hänen ihoaan kirjovista mustelmistakin, edes vähän.
"Toivottavasti löydän pian töitä. Isäni on kustantanut muuttoni ja asuntoni täällä, mutten halua olla hänestä riippuvainen ikuisesti", Aida sanoi, punastuen vähän. Mitä hän oikein vuodatti, ventovieraalle?
"Mikä sinun työsi on?" Aida kysyi sitten, vaihtaakseen aihetta mihin tahansa muuhun.
"Sinä voisit hyvin olla leipuri", Aida arvasi, "tai opettaja, sinussa on sellaista tömäkkyyttä mitä vaaditaan opettajalta", nuori nainen sanoi, hymyillen nyt ihan oikeaa hymyä.

Ariel naurahti. Ilmeisesti Aidaa paremmin Norjan noidista osaisi kertoa hänen isoäitinsä. Tosin aihe ei nyt ollut polttava puheenaihe joten tuskin kukaan jaksaisi innostua keskustelemaan asioista sen kummemmin.
"Olen aina halunnut käydä Norjassa - tai Tanskassa, se tuntuu hieman Norjaa turvallisemmalta koska sinne pääsisi maateitse", Ariel totesi. Islantikin voisi olla hyvin kiehtova, hänen äitinsä laajalle levittäytynyt noitasuku oli ulottanut vuosisatoja lonkeronsa pohjoismaiden kamaralle.

Ariel kohotti toista kulmaansa tytön vastaukselle. Hän osasi yhdistää aikaisemmin huomaamansa mustelmat tähän vastaukseen. Hän olisi mieluusti kysynyt enemmän mutta edes hän ei ollut niin tungetteleva.
Tosin kenties Aida olisikin kaivannut jonkun olemaan tungetteleva. Toisen sanat siitä, että hän asui isänsä luona, harmissaan kuitenkin riippuvaisuudestaan, kuitenkin särkivät hiljaisuuden.
"Löydät varmasti pian töitä", nainen sanoi iloisesti. "Chenevalie ei ehkä ole vilkkain paikka mutta ei täältä työ lopu. Minun työpaikallanikin kaipailtiin hiljattain sihteeriä, en ole varma, onko paikkaa vielä täytetty tai mitä vaatimuksia hakijoille on."
Ariel naurahti kepeästi. Leipuri ja opettajat olivat kumpikin aika kaukana siitä, mitä hän teki työkseen, puhuttiin sitten nykyisestä tai menneestä työstä.
"Molemmat hutiin", nainen kujersi. "Olen taikaolentoihin liittyvän lainvalvonnan erikoisyksikössä töissä." Hänellä ei ollut koulutusta poliisiksi mutta se, että oli metsästänyt vampyyreitä vuosikaudet, riitti.

Aida tunsi innostuksen läikähdyksen vatsansapohjassa Arielin ottaessa puheeksi sihteerintoimen työpaikallaan. Ehkäpä hän hakisi sinne. Sitten hän tajusi, ettei hänen ranskankielentaitonsa välttämättä riittäisi sellaiseen työhön, missä oli erityisen tärkeää saada kaikki yksityiskohdat oikein niin, ettei tulkinnanvaraa jäisi. Hän olisi surkea sihteeri, sen hän tiesi jo valmiiksi. Hän tyytyi vain hymyilemään Arielille tuon puhellessa. Kun nainen sitten kertoi ammattinsa, Aidan hymy muuttui hämmästykseksi.
"En tiennyt että sellainenkin on olemassa. Mutta kaipa se käy järkeen, kun nyt tarkemmin ajattelee", Aida tuumaili, pyöritellen muffinipaperimyttyä käsissään. Muffini oli ollut hyvä, mutta juostuaan tunnin verran melko reipasta vauhtia puistoteitä pitkin, Aidan alkoi tulla ihan oikea nälkä. Hänen mahassaan oli sellainen tunne, että se kohta murahtaisi, ja äänekkäästi.

"Mitä sinun työhösi sitten kuuluu? Paljon ajojahteja ja eeppisiä taisteluita suurten ja pelottavien otusten kanssa?" Aida kysäisi, vieden kätensä mahalleen rauhoitellakseen sitä. Joskus ylimääräinen lämpö hämäsi sen ajattelemaan, ettei sillä sitten kuitenkaan ollut nälkä. Nälkänsä sijaan Aida keskittyi kuvittelemaan Arielia taistelemassa demoneita vastaan niin kuin jossain kliseisessä elokuvassa, jossa sankari ottaa köniin ihan kunnolla, muttei kuitenkaan kuole koskaan, ja sitten jotain dramaattista tapahtuu ja demoni kupsahtaa kumolleen ilman sen suurempaa vaivaa. Demoni voisi olla allerginen vaikka kissoille, ja saisi astmakohtauksen sankarin vaatteisiin jääneistä kissankarvoista tai jotain.

"Oletko kohdannut paljonkin erilaisia taikaolentoja?" Aida kysyi sitten, hiukan arasti. Hän ei tiennyt omista voimistaan mitään tai jos oli joskus jotain isoäitinsä puheiden perusteella epäillyt, hän oli aikoja sitten sysännyt turhat luulot nurkkaan. Hän ei voinut olla mitenkään erityinen. Garrett oli tehnyt sen kyllä harvinaisen selväksi.

Harva ajatteli, kuinka paljon taikaolennot vaikuttivat joten Aidan toteamus ei tullut naiselle yllätyksenä.
"No, meitä ei ole oikeastaan montaakaan", nainen totesi. "Osa tekee töitä sekaisin meidän ja tavallisessä yksiköissä." Arielia ei saisi muuhun työhön, häntä ei rivipoliisin hommat kiinnostaneet. Hän ei ollut kiinnostunut ihmisten tekemistä rikoksista.

Ariel hymyili hienoisesti.
"No, en haluaisi kuulostaa siltä, että mahtailen mutta pelastin tässä hiljattain useamman ihmisen tulemasta zombien hyökkäyksen kohteeksi", kookas nainen totesi pirteästi. "Ja jouduin sen takia kamalaan ryöpytykseen kun meillä ei ole sihteeriä hoitamassa hommaansa!" Hän ei ollut ollut ainoa paikalla, joka oli taistellut, mutta oli hän hoitanut epäkuolleista silti useamman - ja ollut ainoa viranomainen paikalla. Tämän vuoksi hän oli hautautunut seuraavana päivänä paperitöihin ja muutamiin toimittajien pyytämiin haastatteluihin, joihin nainen oli vastannut vain lyhytsanaisesti.
Ariel ei tiennyt, oliko Aidan seuraava kysymys vain utelias vai oliko tytöllä jotain tässä takana, ehkä neidissä olikin jotain muuta kuin ihmisverta.
"Oikeastaan olen. Tein samankaltaista työtä jo ennen kuin... no, New Atlantiksen tapausta", Ariel sanoi. "Oletko kiinnostunut jostain tietystä taikaolennosta?"

Aida rapsutteli maalia penkinreunasta kuunnellessaan Arielin puheita, katsomatta kuitenkaan juuri muualle kuin Arielin kasvoihin. Nainen näytti niin eläväiseltä ja onnelliselta puhuessaan, vaikka puhuikin täysin ventovieraalle ihmiselle, että Aidaa ihan ihmetytti. Ariel ei tosiaankaan vaikuttanut miltään stereotyyppiseltä kivikasvoiselta lainvalvojalta, ja oli osoittautumassa aina vain positiivisemmaksi yllätykseksi. Aidan sormi pysähtyi kuoriutuneen maalin reunaan Arielin ottaessa puheeksi zombit. Oliko toinen tosissaan? Olihan hän lukenut juttuja, mutta hän oli ajatellut ne karkeaksi pilaksi, jonkinlaiseksi julkisuustempuksi tai vastaavaksi. Maailma oli menossa aina vain hullummaksi ja hullummaksi. Kohta varmaan koiratkin oppisivat puhumaan.

Aida vilkaisi Arieliin juuri kun hänen vatsansa päätti vihdoinkin päästää ilmoille äänekkään kurinan. Aida punastui, painaen mahaansa kädellään kasaan jotta se hiljenisi.
"En minä.. Minusta on hienoa että taikaväki on astunut esiin ja kaikkea, mutta minä.. en ole ajatellut asiaa sen enempää", Aida sanoi, painaen katseensa polviinsa. Hän oli lakannut nypräämästä maalia ja pyöritteli nyt hihojensa resoreita sormissaan.
"Minulla oli aika.. hektinen elämä siihen aikaan", Aida sanoi, sipaisten huomaamattaan mustelmaa kasvoissaan. Hän pudisti päätään.
"Jos jokin minua kiinnostaa, niin vampyyrit. Miten jokin voi elää niin jumalattoman kauan pelkällä verellä? Ja jos nyt vielä mietin asiaa, niin peikot", Aida sanoi, kohottaen katseensa Arieliin.
"Minun isoäitini opetti minulle, että norjalaiset peikot olivat ylpeää, voimakasta kansaa, että heissä oli eri tyyppejä, noitia, sotureita, shamaaneja, sellaisia. Hän sanoi, että viikingit käyttivät soturipeikkoja eräänlaisina sotakoirina, ja kun peikot päästettiin irti, ei ollut takuuta että ne palaisivat takaisin, ja niin maailmassa on edelleen ihmisiä, joilla on norjalaisten peikkojen verta", Aida selitti, innostuen jälleen.
"Mutta miten niiden zombien kanssa kävi? Vieläkö ne ovat uhka? Mikä ne sai oikein nousemaan?" Aida kallisti päätään, unohtaen nälkänsä ainakin toistaiseksi.

Ariel ei uskonut, että taikaväki liittyi tytön pahoinpitelyyn mitenkään. Joku oli tehnyt pahaa tytölle mutta siinä ei ollut mitään taianomaista, rasistista tai muutenkaan maagista - jos asia ei olisi ollut vakava, olisi tuntunut virkistävältä kun joku oli aivan normaali, kuten aina ennen oli ollut.
Arielin ilme synkkeni hetkeksi tytön mainitessa vampyyrit. Niin, ikiaikoja elävät verenimijät joiden tappaminen oli aina tuottanut vaikeuksia, etenkin nyt kun he olivat saaneet itselleen ihmisoikeudet - ihmisoikeudet kuolleille tappajille, oliko typerämpää kuultu? Hän kuitenkin kätki vihan hymyynsä, kuten aina, kun joku otti vampyyrit esille. Tiikeri ei päässyt raidoistaan eikä vampyyrinmetsästäjä vihastaan verenimijöitä kohtaan.
"Isoäitisi oli selvästi viisas nainen", Ariel sanoi hymyillen. "Mutta pysy kaukana vampyyreistä, heistä ei seuraa muuta kuin harmia. Houkuttelevat nuoria kaunottaria huonoille teille ja ohjaavat heidät lopulta tuhoonsa!"
Olihan naisen pakko hieman valistaa Aidaa sillä muuten hän pelkäsi, että tytölle tosiaan sattuisi jotain.
"Kukaan ei tiedä, mikä ne sai nousemaan mutta leffazombeja ne eivät olleet - ne saatiin tuhottua nopeasti joten turha sinun on yöuniasi menettää niitä peläten", nainen totesi hyväntahtoisesti naurahtaen. "Niiden purema ei muuttanut uhriaan niiden kaltaiseksi joten ne olivat varmaan henkiin herätettyjä ruumiita."
Hän ei sanonut ääneen omista terrorismiepäilyistään, ne eivät olleet asioita, joita siviilin kuului tietää. Ariel siirtyi luontevasti seuraavaan aiheeseen sillä ei ollut voinut olla panematta merkille, kuinka tytön maha oli murissut merkitsevästi. Jollakulla taisi olla nälkä pitkän juoksulenkin jälkeen.
"Oletko nälkäinen? Tiedän tästä läheltä ihanan leipomon josta saisit napattua täytetyn voileivän matkaevääksi!"

"Älä pelkää että sotkeutuisin enää koskaan vampyyreihin", Aida sanoi, värähtäen, "edes välillisesti." Nainen pudisti kevyesti päätään, kuin karkoittaakseen jonkun inhottavan muistikuvan. Ennen taikaväen ulosastumista Aida ei olisi varmaan koskaan saanut edes tietää, että hänestä verta valuttaneet kiiltäväsilmäiset nuoret miehet ja naiset olivat vampyyreitä, eikä hän periaatteessa syyttänyt edes näitä verestä riippuvaisia, vähän säälittäviäkin otuksia. Garrett häntä oli myynyt kyselemättä, vaihtanut hänen verensä aineisiin, jotka olivat parantaneet kyllä Garrettin oloa ja varmaan tyynnyttäneet huutavan omantunnonkin, mutta eivät olleet tehneet mitään tylsyttääkseen Aidan haavojen - joista jotkut olivat niin syviä että olisivat miltei vaatineet tikkejä - tykyttävää tuskaa.

Aida hymyili kiitollisena Arielille, kun tuo otti ruuan puheeksi. Ilmeisesti hänen vatsansa kurina oli kuulunut sitten kuitenkin myös Arielin korviin. Ehkäpä parempi näin, Aida tuskin olisi löytänyt rohkeutta ottaa asiaa puheeksi, kun Ariel vaikutti istuvan niin mukavasti.
"Leipomo kuulostaa aivan järjettömän hyvältä", Aida sanoi helpottuneena, "juoksun jälkeen tulee aina kauhea nälkä, vaikka vähän viiveellä. Etukäteen ei voi kauheasti tankata, tai ei jaksa juosta kunnolla ilman että tulee paha olo ja nyt törmäsin lenkin jälkeen sinuun, ja vaikka tarjoamasi muffini oli taivaallisen suussasulava, se ei vielä riitä viemään nälkää", Aida selitti, nousten penkiltä ja ottaen muutaman hyppyaskeleen. Huolimatta nälästään hänellä oli energinen, voimistunut olo.

"Uskotko, että jollakulla nekromantikolla oli osuutta siihen zombien nousuun?" Aida kysyi sitten, astellen polkupyöränsä luokse ja avaten sen lukoista. Taikaväen ulostulon myötä taikuuskin oli saanut ihan uutta tuulta purjeisiinsa, eikä siihen uskomattomia juuri varmaan enää löytynyt. Aida mietti hetken, että oli vain ajan kysymys, koska noitia alettaisiin taas polttaa rovioilla. Varmaan noitia syytettäisiin taas pian kaikesta, mikä ihmisten elämässä meni pieleen, etenkin, jos joku sattoi olemaan julkinoita. Olisi ehkä parempi pysyä hiljaa jopa oletetuista noitajuurista, vaikkei Aida nyt isoäitinsä noitajuttuihin uskonutkaan. Silti, hänellä ei ollut mitään hinkua palaa kirkuen tolppaan sidottuna, kiitos vain.
"Kaikenlaisia hulluja sitä nykyään liikkuukin", Aida puuskahti, odottaen että Ariel ehti mukaan näyttämään tietä ja seuraten sitten naisen rinnalla pyöräänsä taluttaen, "taikaväen ulostulo sai kaikenlaista muutakin roskasakkia vyörymään esiin. Minulla ei ole mitään taikaväkeä vastaan, kunhan käyttäytyvät ihmisiksi, mutta sitten on näitä vallasta juopuneita idiootteja, jotka pilaavat kaikkien päivän", Aida jutteli kävellessään. Hän ei kiinnittänyt huomiota puiden voimistuvaan havinaan heidän kävellessään ohi tai siihen kuinka kukat ja ruoho näyttivät virkistyvän Aidan jalkojen kulkiessa niiden ohitse.

//Jee! <3

Ariel kurtisti kulmiaan kuullessaan pienen sanan tytön lauseessa osoittavan siihen, että joskus menneisyydessään oli sekaantunut noihin hengettömiin, egoistisiin, itsestään aivan liikoja luuleviin verenimijöihin. Aida ei ollutkaan niin tavallinen kuin nainen oli aikaisemmin kuvitellut, sillä kukaan tavallinen tyttö ei ollut sekaantunut vampyyreihin - ainakaan pysyen tavallisena tyttönä. Jos Arielilta kysyttiin, nykyajan vampyyriromantiikka oli pelkkää huuhaata, ihailua kalpeita, ikuisesti kauniita kuolemattomia kohtaan jotka eivät tuota ihailua todellakaan ansainneet, vaikkeivat ihmiset sitä tuntuneet tajuavan.

Nainen hymyili hyväksyvästi.
"Anna kun näytän tietä", hän sanoi ja lähti kävelemään tytön edeltä, antaen hänelle aikaa ottaa pyöränsä mukaan. Leipomo ei ollut kaukana mutta silti palaaminen olisi luultavasti vain turhauttanut tyttöä. Arielia itseään ainakin olisi. Hän alkoi jo suunnittelemaan, mitä ostaisi, olihan hän suunnitellut jo aikaisemmin syövänsä kaksi muffinia yhden sijaan, mutta oli nainen, joka ei pitänyt yksin syömisestä jos paikalla oli seuraa tarjolla. Nainen vilkaisi olkansa yli tyttöön ja jatkoi: "Odotas vaan, sieltä saa myös hyvää kahvia, ja näin aikaisin aamulla eiellä ei ole juurikaan asiakkaita."

Massava nainen kurtisti kulmiaan mietteliäästi. Hänellä oli jo oma teoria siitä, mistä nuo zombit olivat tulleet, mutta se ei ollut yleisölle jakamiskelpoinen vaikka yleisö olisikin ollut yhtä älykästä kuin Aida. Tai kenties etenkään silloin.
"Oih, saattaahan se olla - ehkä joku vain sattui tekemään kokeitaan tietämättä konsertista kirkolla", nainen totesi olkiaan kohauttaen, epäillen kuitenkin omia sanojaan vaikkei sitä ääneen sanonutkaan. "Pariisissa on aina ollut roskaväkeä taikaväen puolelta joten heidän paljastumisensa ei muuta paljoakaan." Tietenkin oli terroristit, jotka olivat suurempi uhka. "Tietenkin on myös uusia uhkia, joiden pitäisi kadota kuvioista."
Ariel ei voinut olla huomaamatta kuinka ruoho vihersi tytön jalkojen alla. Hänellä ei ollut koskaan ollut paljoakaan kykyjä loitsintaan jos ei puhuttu oman kehon parantamisesta tai lähes kuolemattomuudesta mitä Ariel oli. Näin ollen muiden puoliveristen tai loitsijasuvuista tulevien kyvyt kiinnostivat häntä aina. Toiset osasivat lukea ajatuksia, toiset ilmeisesti hallitsivat kasveja.
"Taidat olla oikea viherpeukalo", nainen veikkasi ääneen.

Aida sai Arielin nopeasti kiinni, lenkkitossujen pehmoiset kumipohjat hiljaisina asfaltilla. Hän kuunteli kiinnostuneena Arielin arveluita - jotka epäilemättä olivat häntä varten muokattuja, kyllähän Aida tiesi, ettei virkavalta saanut jakaa tietoja hänenkaltaistensa siviilien kanssa - ammentaen niistä omiin arveluihinsa. Ei sillä, että hän olisi zombien takia menettänyt yöuniaan jos ne kerran oli jo lyöty, mutta olihan se aina mieltävirkistävää koittaa päätellä ratkaisua arvoitukseen. Eivätkös ihmiset siksi olleet oikeita dekkareiden suurkuluttajia? Jokainen kaipasi vähän mysteeriä elämäänsä aina silloin tällöin. Taikaväen ulostulo oli kieltämättä aiheuttanut enemmän mysteeriä ja päänrapsuttelua kuin olisi ollut väliksikään.

Arielin toteamus hänen viherpeukaloisuudestaan sai Aidan naurahtamaan.
"Voi sen kai niinkin sanoa", hän myönsi, nyökäten, "minun isoäitini oli kova kasvattamaan kaikenlaisia kasveja, joten hän ammensi roppakaupalla tietoa myös minun päähäni. Tuntuu että kodikkain osa omastakin kodistani täällä on puutarha, vasta vaikka vähän aikaa sitten muutin. Jännittävää, miten pienellä vaivalla nurmikonkin saa kukoistamaan", Aida sanoi hymyillen, tajuamatta lainkaan, ettei siihen kuka tahansa olisikaan yhtä vähällä vaivalla pystynyt.

Ihana tuoreiden leivonnaisten ja vastapaahdetun kahvin tuoksu tulvi kadulle jo kauan ennen kuin kahvila itse oli näkyvissä. Aida tunsi veden herahtavan kielelleen ja nälkä heräsi jälleen hänen vatsalaukussaan, päästäen ilmoille mahtavan mourunnan merkiksi olemassaolostaan. Aida punastui hiukan, painaen jälleen kädellään vatsaansa.
"Todella noloa, suo anteeksi", Aida sanoi nolostuneesti hymyillen. Heidän saavuttuaan leipomon eteen Aida lukitsi pyöränsä pyörätelineeseen ja seurasi sitten Arielia sisälle liikkeeseen. Hän odotti, että Ariel sai tehtyä tilauksensa ja pyysi sitten itselleen kaksi croissantia, puolikkaan täytettyä patonkia, suuren lasillisen tuorepuristettua appelsiinimehua ja suuren kupillisen kahvia sokerilla ja kermalla. Saatuaan ruokansa ja maksettuaan ne, hän kantoi tarjottimensa pöytään ja istui Arielia vastapäätä.
"Sinä tiedät varmaan kaikki parhaat paikat tässä osassa Pariisia", Aida sanoi ihailevaan sävyyn ja mursi croissantistaan palan, jonka pisti sitten suuhunsa, huuhtoen sen tuoremehulla alas. Leipomossa oli mukavan lämmin verrattuna koleaan aamuilmaan ja Aida nautti olostaan.

"Asutko sinä jossain tässä lähellä? Sinun työsi on varmaan aika raskasta, jos joudut yötä myöten kukkumaan ja jahtaamaan yliluonnollisia rikollisia", Aida jutusteli, tarkastellen Arielia, "mitä sinä muuten tarkoitit 'uusilla uhilla'? Hankala kuvitella, että mikään olisi vaarallisempaa kuin yössä hiiviskelevät otukset, jotka juovat verta tai muuten vain repivät ihmisiä kappaleiksi huvikseen", Aidan inho vampyyreitä kohtaan oli kai aika ilmiselvää. Tuntui helpottavalta, että joku muukin oli hänen kanssaan samalla puolen aitaa.

Ariel kohotti toista kulmaansa yllättyneenä huomatessaan, ettei tyttö tuntunut itse huomaavan omaa vaikutustaan ympäröivään luontoon. Oliko mahdollista, että tuo paljon puhuttu isoäiti kuului tosiaan johonkin noitasukuun ja neiti oli sitä itse tajuamatta perinyt osan tuon suvun luontoa koskevista kyvyistä? Hänen pitäisi ottaa enemmän selvää Aidasta ja kenties hänen isoäidistään.
"Kaikille se ei ole niin helppoa", nainen totesi huolettomasti. "Minulle tuottaa vaivaa jo pelkkä nurmikon leikkaaminen pihalta. Olisi helpompaa, jos tuntisin vaikka noidan, joka voisi auttaa minua puutarhani kanssa." Ariel vilkaisi Aidaan odottavasti, nähdäkseen muuttuiko tytön ilme mitenkään. Olihan tosin mahdollista, että nuori nainen oli noidan sijaan puolverinen, ihminen hänen täytyi kuitenkin suurimmaksi osaksi olla.

Ariel harppoi edeltä leipomoon ja tilasi itselleen uuden kahvin, kaksi muffinia sekä kermaleivoksen jonka ajatteleminenkin sai veden herahtamaan hänen kielelleen. Hän herkutteli jo mielessään ajatuksella sen syömisestä istuessaan yhteen leipomon vielä tyhjistä pöydistä. Hän oli varma, että tunnin tai parin kuluttua tämäkin paikka olisi aivan täynnä aamupalaisia.
Nainen nauroi tytön kommentille.
"Tietenkin tunnen, kuten sanoin, olen asunut koko ikäni lähistöllä", Ariel totesi ja siemaisi kahviaan herkutellen yhä ajatuksella ostoksiensa syömisestä ennen kuin haukkasi toisesta muffinistaan palan. Oli helpottavaa huomata, että myös Aidaan mahtui paljon ruokaa, ainakin päätellen siitä määrästä, mitä tyttö oli tilannut. Mikään ei ollut kiusallisempaa kuin lisäannoksen hakeminen seurassa, joka oli ottanut omiksi eväikseen hyvällä tuurilla lasillisen vettä. "Ja ei se ole enää kovinkaan raskasta. Nykyään kun ei tarvitse salailla että on vampyyrijahdissa - tosin nykyäänhän sellaisia ei olekaan."
Nykyään se oli korkeintaan epäillyn jahtaamista.

Ariel huomasi taas, millainen lörppä oli ollut kertoessaan tytölle liikaa. Taikaterroristeista oli kirjoitettu lehdissä, joten he eivät olleet suorastaan salaisuus. Tyttö oli kuitenkin epäilemättä ollut noihin aikoihin vielä toisaalla, sillä metron pommi-iskusta oli jo jonkin aikaa.
"Mmm, no, muillakin kuin ihmisillä on tapana muodostaa omia ryhmittymiään", Ariel totesi vakavoituneena. "Vampyyrien ylläpitämän salamurhaajien killan lisäksi on myös... epäihmisystävällisiä joukkoja."
Nainen söi loput muffinista.
"Mutta turhaan me sellaisista puhumme kun olet vasta muuttanut Ranskaan!"

Aida kohotti katseensa vähän yllättyneenäkin Arieliin tuon avautuessa hiukan enemmän työstään. Ariel vaikutti todella poikkeavalta ja mielenkiintoiselta tyypiltä, puhumattakaan siitä turvan tunteesta, jonka tuon ammatinvalinta mukanaan toi. Aidan teki mieli lyöttäytyä Arielin varjoksi, tämän suuren naisen suojelukseen.

"Minusta on ihan hyvä, että on perillä mahdollisista uhkaavista järjestöistä sun muista. Elin aika pitkään sellaisessa tilanteessa, jossa minulla ei ollut valtaa oikein mihinkään eikä minulle suotu mahdollisuuksia puolustautua mitenkään, joten nyt kun olen omillani ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, minusta tuntuu tärkeältä, että tiedän ketkä ovat minulle vaaraksi. Varsinkin kun paikka on täysin uusi", Aida sanoi kasvojen ilme vakavana. Ariel tuskin tuomitsisi häntä siitä, että hän oli, ainakin ensialkuun, alistunut täysin vapaaehtoisesti toisen ihmisen mielivallan alle, puhumattakaan siitä, että se oli sittemmin muuttunut todelliseksi vankilaksi, josta ei ollut ulospääsyä kuin tappamalla tai kuolemalla. Onneksi Garret oli hoitanut itse itsensä päiviltä, ja niin Aidallekin oli koittanut vapaus, jota hän oli oikopäätä paennut viettämään Ranskaan.

"Nämä leivonnaiset ovat ihan uskomattomia", Aida sanoi, purren kiinni täytettyyn patonkiinsa, jonka suussa sulavat maut veivät häntä suoraa päätä taivaaseen. Juostessa tuli aina kauhea nälkä, ja Ariel oli oikea enkeli, kun oli näyttänyt tällaisen paikan.

// Heii, anteeksi kun kesti! Toivottavasti peli-intoa on vielä jäljellä tähänkin peliin. ;3;

Ariel yllättyi kuullessaan Aidan puolestaan avautuvan hänelle omasta menneisyydestään. Mitään tyttö ei sanonut suoraan mutta vampyyrinmetsästäjä osasi lukea kyllä rivien välistä tarpeeksi ymmärtääkseen, mistä oli kysymys. Olihan hän osannut epäillä jo aikaisemmin noiden kauniiden kasvojen taakse kätkeytyvän jotain traagista.
Valitettavaa, että hän oli ollut oikeassa.

Nainen kurotti kätensä koskettaakseen Aidan rannetta. Hän oli kuullut monen tuollaisen hyväksikäytön uhrin tarinan ja uskoi Aidankin syyttävän itseään siitä ainakin jossain määrin. Tyttö parka, se ei varmasti ollut ollut hänen syytään.
"Olen pahoillani kuullessani tuon", nainen sanoi ja hymyili sitten hienoisesti. "Jos kaipaat olkapäätä - tai suojeliaa, etsi minut käsiisi." Hän ei tosiaankaan näyttänyt siltä, mutta Arielista saisi hyvän suojelijan itselleen jos sellaista sattuisi kaipaamaan. Hän oli väkivahva ja lähes kuolematon - eihän hän muuten olisi pärjännyt näin pitkään osaamatta edes kunnolla magiaa.

Nainen naurahti hyväksyvästi Aidanin siirtyessä turvallisempaan puheenaiheeseen eli leivonnaisiin.
"Voi, eihän tämä ole vielä mitään! Jos tietää, mistä etsiä, voi löytää vaikka minkälaisia herkkuja", nainen sanoi kepeästi.

Aidan silmiin ilmestyi omituinen katse Arielin lupautuessa olkapääksi. Hän ei ollut luottanut oikein kehenkään sitten vapautumisensa ja oli jossain määrin outoa, että hän puhui Arielille näinkin vapautuneesti. Kai jokin naisen pulleassa, iloisessa olemuksessa toi mieleen Aidan isoäidin, jolle oli aina voinut puhua kaikesta. Vaikka eihän Ariel ollut läheskään yhtä vanha ja ruttuinen kuin se isoäiti jonka Aida nuoruudestaan muisti. Hän nyökkäsi kiitokseksi ja hymyili, puoliksi yhä muistojensa vallassa, puoliksi tässä ajassa ja paikassa. Patonki suli hänen kielelleen ja hetken hänen oli hyvä ja turvallista olla. Sitten hän muisti, ettei olisi koskaan enää turvassa missään paikassa. Saatuaan suunsa tyhjäksi hän nyökäytti uudemman kerran päätään.

"Saattaa olla, että suojelijaa nimen omaan tarvitsen joskus vielä", Aida tuumi hiljaa, murtaen paloja patongistaan, pistämättä niitä kuitenkaan suuhunsa. Sellainen veti väkisinkin mietteliääksi. Koskaan ei tiennyt, milloin kotona olisi joku hämärähahmo odottamassa teräaseen kanssa. Aida oli kokoisekseen toki voimakas ja etevä krav magassa, muttei hänkään ihan kelle tahansa pärjännyt. Nyt oli keskityttävä vain niihin leivonnaisiin.
"Anna anteeksi, olen varmaan todella tylsää seuraa", Aida ähkäisi, tunkien sitten suunsa täyteen patonkia ja hörpäten appelsiinimehua päälle, kuin huuhdellakseen suustaan masentavat sanat. Hän vilkaisi valkenevaan päivään, nieleskellen suutaan tyhjäksi.
"Tästä tulee pitkä päivä", Aida tuumasi, hymähtäen.

// Ehmahgerd, voisin oikeesti ehkä keksii jotain parempaakin..

Ariel hymyili.
"Sitten minun täytynee antaa numeroni", hän sanoi ja kaivoi lompakosta esille käyntikorttinsa. "Se on työkännykkääni, mutta vastaan siihen koska tahansa - varmuuden vuoksi." Koska hänelle saatettaisiin soittaa siitä, että ne kirotut verenimijät olivat päättäneet karistaa ihmismäisen naamionsa ja näyttää, millaisia todella olivat! Koska hän oli oikeastaan yksi niistä harvoista poliisivoimissa, jotka tiesivät täysin, miten pitäisi toimia sellaisessa tilanteessa.

Ariel kohautti olkiaan.
"En nyt sanoisi niinkään", hän totesi pirteästi. "Enemmänkin minä taidan pidätellä sinua, olit sitten ollut tekemässä mitä tahansa." Nainen naurahti ja nousi ylös. Oli kuitenkin totta, että hän oli hieman uupunut.
Enemmänkin kuin vain uupunut. Hän tajusi vasta nyt, että yön valvomisen jälkeen hän oli rättiväsynyt ja kaipasi muutaman tunnin unia. Sitä kauemmin hän ei uskaltaisi nukkua, muuten hän ei nukkuisi yöllä lainkaan.
"Minä lähden nukkumaan mutta pidä käyntikortti tallessa, jos vaikka tulee tarvetta soittaa."

Aida otti kortin vastaan kuin se olisi lahja suoraan taivaasta ja hypisteli sen reunoja sormenpäillään. Sinisenharmaisiin silmiin tunki tunteita, jotka Aida työnsi pikimmiten taka-alalle ja soi vain leveän hymyn Arielille. Oli hyvä, että tässä uudessa ja vieraassa kaupungissa hänellä oli nyt ainakin yksi ystävä, johon saattoi turvautua mikäli Garretin velkojat pääsisivät hänen kintereilleen.
"Kiitos", Aida sanoi, tarkoittaen sen pirteään äänensävyyn sanotuksi sanaksi, mutta toisen tavun kohdalla hänen äänensä murtui ja loppu oli pelkkää pihinää.

Ariel oli selvästi tekemässä lähtöä ja Aida poti hetkisen omantunnon piikittelyä, kun oli harhauttanut toisen aamurutiineistaan ja vienyt tämän aikaa. Ariel oli epäilemättä kiireinen ja ahkera nainen, ja vaikka läpeensä valvotun yön jälkeen yleensä silmissä kiilsi ja päässä humisi, tämä oli ottanut täysin vieraan ihmisen siipiensä suojaan.
Aida nyökäytti päätään ja sujautti Arielin käyntikortin hupparinsa taskuun.
"Minä taidan lopetella ateriani ja painua sitten itsekin työnhakuun, tai jonnekin", Aida sanoi, puristaen itsestään vielä hymyn toiselle. Hänellä oli jonkinlainen haju siitä, kuinka pääsisi täältä kotiinsa, ja ainahan sitä voisi kysyä tietä joltakulta, mikäli risteyksiä tulisi vastaan liian monta.

//Tää oli vissiin tässä? Kiitos hyvästä pelistä ja anteeksi kun jouduit toistuvasti odottamaan järettömän pitkiä aikoja. <3