Levottomuuksien alku

//Peli ei siis tapahdu aivan Chênevaliessa. Liittymisjärjestys vapaa, ja kun ollaan pari kierrosta pelattu liittymisjärjestyksessä, saa alkaa kirjoittaa omia vuorojaan aina, kun edellisen jälkeen on tullut kolme muuta vuoroa. Tervetuloa mukaan ja pidetään hauskaa! :'D//

Juhlakalenterista löytyy juhlapäiviä mitä moninaisimmille asioille: on naistenpäivää, sananvapausviikkoa ja ympäristöpäivää, muttei vielä virallista päivää vasta kuusi vuotta sitten maailman tietoisuuteen nousseille taikakansoille. Adelphe Delanoë Société, joka koostuu hyväntahtoisista kukkahattutädeistä ja muista aktiiveista, on kuitenkin alkanut ajaa 5.10.:ttä kaikkien taiallisten arvostamisen päivänä, jonka teemaan kuuluu vahvasti ihmisten ja taikaväen yhteiselo. Edellisinä kolmena vuotenaan tapahtuma on ollut melkoisen pieni, mutta tällä kertaa juhlasta on paisunut koko päivän suurehko toritapahtuma esiintyjineen ja kojuineen anteliaiden lahjoitusten ansiosta. Myös media on paikalla aina televisiokameroita myöten. Tunnelma on tiivis, innoittavia puheita on esitetty, ja alkuiltapäivästä alkanut koko ajan voimistuva tihkusadekaan ei ole vielä karkoittanut väkeä pois suurehkolta aukiolta.

Geralt

Geralt veti hartioitaan kohti korvia yrittäen pitää mahdollisimman suuren osan pinta-alastaan tihkusateen ulottumattomissa, mutta viereisen kojun raidallinen katos lirutti silti vettä hänen niskaansa. Kerrankin Alix ei näyttänyt yhtään sen aurinkoisemmalta kuin hänkään: kumpikaan heistä ei olisi halunnut – eikä heidän olisi pitänyt – päätyä keskelle tapahtumaa, jossa hyväntahtoiset ihmiset yrittivät kovasti olla niin kauhean avomielisiä taikaväkeä kohtaan.Geraltin nenään touhu haiskahti tekopyhältä, sillä taikaväkeä näkyi yleisössä yllättävän vähän, mutta samaan aikaan häntä nauratti sisäisesti se, kuinka juuri hän, Chênevaliesta, oli päätynyt kutsutuksi vahvistamaan paikallisia poliiseja tapahtuman ajaksi. Metrotapauksen jälkeen oli ilmennyt muitakin levottomuuksia, ja mikään ei pelottanut isoja herroja niin paljon, kuin ajatus Yhdysvaltojen välikohtausten toistumisesta kotimaassa.

”Kuinkakohan pitkään noiden täytyi etsiä, että saivat ehdan keijun tuonne lavalle?” Geralt tuhahti kylmän huvittuneesti Alixille, joka mulkaisi häntä synkästi.
”Älä nyt viitsi, ei tässä ole mitään muuta kuin hyvää. Paitsi tuo vesisade”, vaaleaverikkö kommentoi, huokaisi, ja nyökäytti sitten päätään kohti päälavaa.
”Lähdetään liikkeelle. Sormeni jäätyvät kohta, ellen saa verta kiertämään”, hän jatkoi sitten, ja Geralt seurasi pariaan valppain askelin. Olihan paikalla järjestyksenvalvojiakin, hän pani merkille kävellessään, paljon järjestyksenvalvojia, mutta silti jopa hänestä itsestään tuntui, ettei se ehkä ollut tarpeeksi. Sade sai hänen olkapäänsä vihlomaan.

//Noin! Delta tai revy. tai joku voisi nyt tulla räjäyttämään jotain. Tuon Jinin sitten toiseksi hahmokseni, jahka on vähän paukkunut :'D Kirjoittakaa lyhyemmin ja nopeammin kuin mitä minä tämän aloituksen kanssa! Piti laittaa settingi sopivaksi, ehh...//

Noemi

Pikkuruinen nainen käveli väkijoukossa vaaleaan, lantiomittaiseen, korkeakauluksiseen tuplanapitettuun takkiin ja kynähameeseen pukeutuneena.Hopeiset hiukset laskeutuivat pienillä laineilla puuttuvan silmän päälle antaen siropiirteisestä naisesta normaalimman mielikuvan kuin mitä xanas yleensä sai aikaan olemuksellaan. Hän antoi katseensa harhailla väkijoukossa, joka koostui suurimmaksi osaksi ihmisistä. Vain vaivoin nainen onnistui hillitsemään itsensä.

Korkokenkien korot kopisten nainen pääsi lavan tuntumaan ja esitti asiansa - kyllä, hän oli tullut tänne laulamaan - tietenkin hän näytti upealta, mitä he olivat oikein odottaneet - Ei, hän ei ollut suorastaan keiju vaikka olikin jotain sen suuntaista. Pitkän, vastapuolen suunnalta erittäin kiinnostuneen ja innostuneen, keskustelun päätteeksi nainen päästettiin lavalle.

Nainen noukki mikrofonin käsiinsä kuningatarmaisin ottein ja katseli yleisöä teennäinen hymy huulillaan.
"Hei kaikki! Ihanaa että olette saapuneet paikalle! Lupaan että esiintymiseni jälkeen ette unohda tätä päivää helpomma!" nainen kujersi mikrofoniin ennen kuin alkoi laulamaan eteerisellä, kaunistakin kauniimmalla äänellä. Ainoa haittapuoli tässä tietenkin oli se, että harva pystyi keskittymään hänen lauluunsa, valtaosa sen kuulevista ihmisistä kun haukkoi henkeään kuumeisesti jos ensimmäisien sanojen päästessä Noemin huulilta.

Jatkaessaan lauluaan Noemi avasi takkinsa ja otti aseensa esille. Hän ei ollut harmikseen voinut ottaa mitään kovin suurta mukaan, hänen takkinsa alle ei mitään isoa mahtunut, joten hän joutui tyytymään ampumaan väkijoukkoa huomattavasti pienemmällä arsenaalilla kuin mihin oli tottunut. Nainen aloitti tulituksen - kuinka hän rakastikaan tällaista teatraalista sisääntuloa.

Nyx
Main d'Iblis oli Nyxille kuin tavattoman kiehtova ja addiktoiva videopeli. Adrenaliini pulppusi kuumana hänen suonissaan eikä hänelle tullut mieleenkään pelätä piilotettuja pommeja tai ympärillä lähiaikoina toivottavasti heräävää, tappavien luotien raidoittamaa kaaosta. Kuin videopelissä hänellä oli vakaa tunne, että hän oli kuolematon - jos hän tekisi virheen, hänellä olisi aina elämiä jäljellä tai mahdollisuus aloittaa peli alusta. Hän oli tuonut mukanaan kaksipiippuisen haulikon, joka oli ollut kätkettynä tänään vain mustaan ja varsin miehekkäästi pukeutuneen naisen polvimittaisen, mustan nahkatakin sisällä. Korkojaan hän ei ollut kuitenkaan jättänyt pois, vaikka ne olivatkin tänään aavistuksen tukevammat kuin normaalisti; jos pitäisi vaikka pistää juoksuksi.

Hän hymyili vinolla, kissamaisella viekkaudella vastaantulijoilla ja pujotteli kiireettä kojujen välissä migreeninpunainen ponihäntä heiluen. Maailma oli eriskummallisen äänetön, sillä hän oli tukkinut korvansa korvatulpilla Noemin laulua varten ja pysytteli varmuuden vuoksi tilaisuuden laitamilla etsiskellen jotain, mitä olisi hauska ampua. Kunhan tilaisuus koittaisi.

Samira
CIA:n terrorismin vastaisen työn analyytikko ja alueen kenttäjohtaja oli sattunut paikalle sattumalta. Hän ei ollut halunnut mennä kotiin ja hän oli väsynyt työtoveriensa holhoaviin, merkitseviin huokauksiin ja mulkauksiin. Mitä sitten jos hän oli työnarkomaani, jolla ei ollut muuta elämää? Niinpä hän kierteli sateessa luisevat olkapäät korvissa ja tumman, liian suuren puvuntakin kaulukset pystyssä. Se ei kuitenkaan estänyt lokakuista vettä norumasta pitkin hänen niskaansa. Vesi raidoitti valkoista kauluspaitaa ja turmeli mustia nahkakenkiä, muttei saanut naista kaikkoamaan sisätiloihin.

Hän vilkaisi kojujen lomasta lavaa ja alkavan musiikin myötä alkoi kokea hengittämisen jatkuvasti vaikeammaksi. Onnekkaasti se ajoi hänet kauemmas, kohti tapahtuman laitoja. Kaikuvat laukaukset kuitenkin pysäyttivät hänet ja saivat kohmeiset, epäuskoiset sormet näppäilemään apua.

Vincere

Vincerellä olisi ollut sana jos toinenkin lausuttavanaan juuri tämänsorttisista, massoille myyvistä, kukkoilevista hyväntekeväisyystempauksista, eikä niistä yksikään olisi ollut ylenpalttisen imarteleva. Silti mies käveleskeli kaikkien näiden merkityksettömyyksien seassa hyväntuulisena, luovien yhdestä sumpusta toiseen kiireettömästi ja huomiotaherättämättömästi. Kevyt tihkusade, sen paremmin kuin koleina puuskina puhaltava tuulikaan, eivät hänelle tehneet kiusaa, mutta lienivät yksi päällepainavimmista syistä harmillisen niukkaan osanottoon. Siltikin, suurin osa paikaille vaivaantuneista oli mitä ilmeisimmin ihmisiä, ja se sai Vinceren väistämättäkin hymyilemään iloisesti häntä töytäisseelle ohikulkijalle. Saasta. Kuinka ihanaa, että näinkin moni oli vaivaantunut paikalle.

Virastotalon seinään rakennettua kelloa vilkaisten Vincere laski kuulokkeensa korviltaan lepäämään kaulansa ympäri, ja antoi markkinahumun sekametelisopan tulvia tajuntaansa. Ne, mitkä näyttivät vain viattomilta 90-luvun tiskijukkain audiokuulokkeilta, olivat itseasiassa korkeataajuusradiolla varustetut kuulosuojaimet. Niissä, vanhassa, löysässä Skinnypupyn bändipaidassaan ja liituraitaisissa housuissaan mies näytti ehkä vain hieman vieroitushoidosta karanneelta, muttei sentään iloisen massamurhan kapellimestarilta. Asetettuaan kuulokkeet takaisin korvilleen Vincere lähti kädet taskuissa astelemaan kohti päälavaa, jolle saattoi jo pidemmältä erottaa Noemin juuri kiivenneen. Täydellinen ajoitus.

Ammuskelu alkoi pian sen jälkeen. Vei yllättävän pitkän tovin ihmisiltä tajuta, mistä oikeastaan oli kyse, ennenkuin paniikinomainen ryntäily alkoi. Vincere antoi ihmisten juosta ympärillään ja nautti kaaoksesta siihen osallistumatta. Säntäilyn keskellä kukaan ei ehtinyt, tai viitsinyt, kiinnittää sitäkään vähää huomiota muutamiin sangen silmäänpistämättömiin henkilöihin, jotka hiippailivat tapahtuma-aukion laidoilla, virittäen pommeja kiinni sopiviin paikkoihin jo ennalta kuljetettuihin ja viritettyihin räjähteisiin. Yhteensä niitä oli neljä, eri puolilla. Vinceren sormet tapasivat neljää, pientä muovista laukaisinta hänen housuntaskussaan. Hetki vielä.

Geralt

Joku huonotapainen teini ei viitsinyt väistää edes virkapuvuissaan marssivaa poliisiparia, ja Geraltin teki mieli kirota mokoma huligaani alimpaan helvettiin astuessaan kevyen töytäysyn takia vesilätäkköön. Hänen kenkänsä lotisi kävellessä sen jälkeen, mutta Alixin ei edes tarvinnut sanoa mitään, jotta mies kuuli hänen äänensä napisemassa siitä, miten suhteellisen tiheässä väkijoukossa kyseessä oli ollut todennäköisesti vain vahinko.

Hän oli silti aikeissa valittaa vähintäänkin tungoksesta parilleen, kun päälavalta kantautuva ääni nostatti jokaisen karvan hänen kehossaan pystyyn. Miehen käsi oli jo hakeutunut aseelle, ennen kuin hän ehti edes kääntyi tähystämään sateen ja massojen ohitse kohti lavaa ja sillä seisovaa pientä naista tarkemmin. Lapsimaisella tavalla hento, kaunis olento alkoi laulaa, ja tällä kertaa laulu hidasti Geraltinkin tuijottamaan hölmistyneenä luotisadetta ja kuolleina kaatuvia katsojia. Tauko luotisateen lankeamisen ja huutojen alkamisen välillä oli suorastaan koominen, mutta lavalta poispäin jokaiseen ilmansuuntaan ryntäävä väkimassa ei.
”Perkeleen perkeleen perkele!” Geralt kirosi, ja tarttui hetkeksi kiinni Alixin olkapäästä.
”Auta väkeä pakenemaan, minun täytyy – ei helvetti!” hän ärähti, ja ennen kuin nainen ehti estää, hän ryntäsi lavalle sivukautta, pysytellen poissa luotisateen ja naisen näkökentän tieltä. Bye, officer, haistakoon narttu pitkän paskan!

Tällä kertaa Geralt ei huutanut varoitusta. Tällä kertaa hän ei ajatellut, miten poliisin kuului toimia tällaisissa tilanteissa. Hän vain juoksi ylös ne pari askelmaa, jotka lavalle nousuun tarvittiin, ja saatuaan esteettömän linjan naiseen ampui aseensa lippaan tyhjäksi.

Jin

Jin oli hytissyt nahkatakkinsa ja neuleensa sisällä kahdehtien pelkässä pitkähihaisessa kiinnostuneita ohikulkijoita jututtavaa Rebeccaa, kun kaaos käynnistyi ammuskelun starttaamana. He olivat melko lähellä päälavaa, erään aukiolta pois vievän kujansuun luona, joten kun ryntääminen ja kirkuminen alkoivat, ihmismassa tiivistyi yhtäkkiä suorastaan korkiksi heidän kojunsa eteen. Riivattu Pariisi -yhteisöään mainostamassa ollut kaksikko oli alkanut nopeasti huutaa toisilleen hysteerisesti ja yrittänyt liittyä poisjuoksijoiden joukkoon, mutta sitten Rebekka oli saanut jonkun kyynärpäästä valtavan mustelman otsaansa. Nyt he kyhjöttivät kojun takareunassa, ainoastaan heppoisen kojupöydän suojaamina, ja syöksähtivät maihin, kun muutama luoti rei'itti kojun seinää.
”Mitä vittuu, mitä helvettii me tehdää?” Rebecca kirosi hysteerisen kimeällä äänellä.
”Ei saamari, ota se mattoveitsi, ota se!” Jin huudahti muistaessaan yhtäkkiä, että huolimatta tiukoista solmuista ja vahvasta materiaalista, koju oli kuitenkin vain kangasta.

Leikattuaan tiensä ulos kojusta kaksikko joutui kuitenkin erilleen, kun väkijoukon paine veti heidät eri suuntiin. Jin huomasi, että huolimatta pituudestaan hän oli melkein menettää jalansijansa, ja tönintä oli enemmänkin puskemassa häntä kohti lavaa, kuin pois päin siitä.

Noemi

Noemi katseli huvittuneena väkijoukon kauhua joka näkyi ensin jähmettymisenä paikalleen - minkä jälkeen se purkautui kiljumiseksi ja päämäärättömäksi, eläimelliseksi pakokauhuksi. Hän uskoi tuon väentungoksen tappaneen useamman jalkoihinsa ja jos hänen luotinsa eivät olleet kerenneet tehdä tehtäväänsä niin viimeistään nuo kymmenet ja taas kymmenet tallovat jalkaparit vähintään tekivät sen.
Noemi joutui täyttämään lippaan kesken kaiken hauskanpidon ja joutui päästämään katseensa hetkeksi ihmisistä. Se, olisiko hän huomannut lähemmäs pyrkivää ihmismiestä jonka kasvot olivat hänelle ennestään tutut, ne olivat tahranneet hänen säästämänsä sanomalehden etusivun, jos hän olisi katsonut väkijoukkoa oli tässä tilanteessa yhdentekevää.

Hän huomasi miehen vasta viimehetkellä ehtiäkseen kutistaa jo ennestään pikkuruisen kehonsa. Luodit menivät hänen päänsä yli samalla kun nainen kuuli aseensa kolahtavan vasten lavaa.
Seuraavassa hetkessä, kenties jo ennen kuin mies ehti edes reagoida kunnolla hänen äkilliseen katoamiseen nainen kasvoi takaisin omiin mittoihinsa ja käänsi aseensa kohti miestä.
"Officer", nainen sanoi halveksivaan sävyyn. "Geralt Lachance, sankaripolisii. Veit sivutilan minulta - miten voin säästää lehtileikkeet kun näen sinut niissä?"
Hän ampui miestä kohti, selvästi pelokkeeksi sillä luoti ei mennyt kovinkaan läheltä miestä.
"Toivottavasti olet kirjoittanut vieraslistan hautajaisiisi, officer."

Ariel

Pääsyy siihen, miksi Ariel saapui tällaisiin tapahtumiin oli ruoka. Hän rakasti herkkuja, joita näiltä kojuilta sai! Hän oli ostanut useamman leivoksen itselleen ja söi niitä nyt ahnaasti kun jokin salpasi hänen henkensä. Seuraavassa hetkessä nainen sai yllättäen luodista ja - mikä kaikkein traagisinta tässä tilanteessa - pudotti syötävänsä kadulle mistä ihmiset talloivat ne pakokauhun alettua.
Luodin aikaansaama tuska oli luonnollisesti järkyttävä, polttava, lähes kestämätön mutta nainen sai revittyä luodin kehostaan. Hän ei halunnut sen koteloituvan paranemisen - joka alkoi lähes samantien - seurauksena.

Nainen oli ylhäällä lähes samantien, nyt jo unohtaneena leivoksensa. Ei ollut vaikeaa tavoittaa katseellaan luotien lähdettä - pikkuista naista lavalla - eikä Arielille tuottanut myöskään ongelmia huomata, että Gerald oli jo matkalla. Sen sijaan, että hän olisi lähtenyt kolleegansa avuksi tai avustanut toista kolleegaansa auttamaan paniikkiin joutuneita ihmisiä hän päätti ottaa kohteekseen muut mahdolliset terroristit. Heitä oli nähtävissä useampia, ihmisiä, jotka käyttäytyivät epäilyttävästi. Ariel suuntasi tapahtuma-aukion laidalla näkemänsä punatukan luo, tosin yrittäen kaikkine massoineen jäädä huomaamatta kunnes oli aivan punatukan luona.

Gerald ei välttämättä jättäisi lavalla olevaa naista eloon, heillä näytti olevan jonkinlainen yhteys joten Ariel päätti saada ainakin yhden kuulusteltavaksi. Hän oli varma, ettei ampuminen ollut noiden ainoa päämäärä, jotain vakavampaa seuraisi pian.

((Arielia saa ampua mielinmäärin))

Nyx
Äänetön maailma vaimensi haulikon laukaukset ja sai naisen vain horjahtamaan koroillaan, kun patruunat lähtivät rajusti aseen piipusta. Hän kierteli alueen laitamilla haulikkonsa kanssa, välillä melkein unohtaen läsnäolonsa syyn. Kaaos oli herkullista. Hän hätyytti vastaantulevia ihmisiä takaisin Noemin tulta kohti kohottamalla miehekkään aseen tähtäykseen. Samalla hän maisteli torin kojujen tarjoamisia ja kokeili kiinnostavia sormuksia ja kaulakoruja. Ihastuttuaan näyttäviin, turkoosinsinisiin, riikinkukonsulkaisiin korvakoruihin, hän pujotti ne korvanlehtiinsä ja peilasi itseään hajonneen luodin säröttämästä peilistä. Nainen pöyhi vielä riikinkukon elkein laineikasta, punaista ponihäntäänsä ennen kuin tähtäsi ohi juoksevan isoisän lonkkaan ja nautiskeli haulikon manuaalisen lataamisen romanttisesta vanhanaikaisuudesta.

Nyx aikoi kierrellä lähemmäs lavaa ja tapahtumien keskipistettä. Hän valikoi ihmisten sijasta mieluummin kohteekseen esineitä, jotka pirstoutuivat, paukahtelivat tai liekehtivät - sotku ei ollut yhtä karua, mutta seuraus sitäkin huvittavampaa: hän nautti dramatiikasta ja kauhusta ihmisten kasvoilla, kun nämä putosivat säikähdyksestä maahan, kiemurtelivat avuttomana ja yrittivät toiseen suuntaan vain sännätäkseen takaisin edelliseen, kun tulitusta tulikin jokaisesta suunnasta.
Ihmisethän olivat kuin kanoja. Muutama oli päätönkin, Nyx tajusi suupielet huvittuneesti nykien astellessaan tyynesti ruumiiden yli. Voi ressukoita.

Vain sokea olisi ollut huomaamatta lihavaa naista, joka ilmeisesti pyrki hänen luokseen pakenemisen sijasta. Miten kiehtovaa! Nyx kiepahti ponihäntä liehuen ympäri, haulikko tanassa ja antoi Arielille sekunnin reagoida, ennen kuin painoi liipasinta ja lähetti kaksi patruunaa tämän keskiruumista kohti.

Samira
Myös Samiran maailma tuntui hidastuneen ääneltään. Laukauksia, tuskanhuutoja, kauhua - terrorismiä. Toimi, nainen! Hän kelasi koulutusta mielessään ja yritti kasata sekamelskasta toimintasuunnitelmaa. Nainen hapuili käsiasetta vyöstään ja tarkasti vain aavistuksen tärisevin käsin, että siinä oli panoksia. Hän ei ollut koskaan ampunut ketään eikä ollut varma, pystyisikö siihen edes tositilanteessa. Samalla hän toivoi, että maskuliininen tumma puku ja virallinen, musta solmio kielisivät poliisivoimille, että hän oli näiden puolella.

Hän viittoili lähestyville ihmisille tietä pois alueelta ja pujotteli virtaa vastaan päästäkseen lähemmäs kauhun lähdettä. Samira ei tiennyt kertoiko se hänen oikeudentajustaan ja moraalinsa lujuudesta vai itsetuhoisuudesta.

Vincere

Hetken aikaa kaaos ja paniikki jaksoivat hauskuuttaa häntä, mutta pian ihmisten hedelmätön säntäily ja mieletön panikointi alkoivat jo tuntua turhauttavan raskaalta, eikä se edes palvellut mitään heille edunomaista tarkoitusta. Sinnemminkin, vauhkoontuneen väkijoukon rymistely haavoitti useampia, kuin pelasti; osa niistä jotka eivät vain jääneet kaikkien muiden jalkoihin itseasiassa juoksivat kohti tulitusta, ilmeisesti sitä edes tajuamatta. Vincere laski kuulokkeet korviltaan ja hieraisi niitä, sitten silmiään. Kaiken tämän pitäisi tietysti näyttäytyä hänelle tyydyttävänä. Sen sijaan hän näki joukon maanvaivoja surkeasti, ja viimekädessä hyödyttömästi, koettamassa pelastua uppoavasta laivasta hyppäämällä laidan yli mereen. Kuinka typerää. Mutta juuri sen vuoksi he olivat täällä, hän ja hänen ystävänsä. Näyttämässä tietä ja ampumassa selkään niitä jotka eivät uskaltaneet hypätä itse.

Kaiken kakofonian keskeltä Vinceren teräksenharmaa katse poimi helposti hänen alaisensa iloisasti työn touhussa. Koreografia oli hieman karkea, kieltämättä, mutta siinä oli omanlaistaan kauneutta. Vihdoin Vinceren katse palasi lavalle, ja hän ymmärsi jonkun ehtineen sinne huomaamatta, ja avanneen tulen Noemia kohden. Hän tiesi, että tuo piskuinen nainen jos kuka piti huolen itsestään - ei Vincere häntä muutoin olisi pitänyt lähellään - mutta pysähtyi silti katse vakavana, ja jäi tyynesti harkitsemaan josko hänen kuitenkin olisi suotavaa puuttua tilanteen kulkuun. Ja kenties hän näytti hieman typerältä seistessään siinä kuolleiden ja kuolevien ihmisten keskellä kiirreettömästi pohdiskellen, mutta kovin harva tuntui kiinnittävän siihen huomiota. Nyt hän saattoi erottaa jo enemmänkin virkavallan edustajia, jotka vähä vähältä alkoivat saada rivinsä järjestykseen, ja aloitella vastatoimia.

Vincere vilkaisi rannettaan, vaikkei edes kantanut siinä kelloa, ja katsahti sitten harmaalle, vettä vihmovalle taivaalle.
"Kaikki ovat niin ahkerina työnsä touhussa. Kenties minun olisi pitänyt valmistella jokunen nokkela saatesananen. No, arvatenkin ensi kerralla sitten."
Vincere lausahti kaukokaipuisasti itsekseen, ja nosti taskustaan kerralla kaksi pientä, sylinterinmallista laukaisinta. Hänen huulensa muotoilivat kapean virneen välistä sanan 'boom!', ja samalla sekunnilla kaksi räjähdettä aukion vastakkaisilla laidoilla peittivät kaiken muun metelin korviahuumaavaan fortissimoonsa. Yksi virastotaloista alkoi sortua, ja toisella puolen räjähtävä pino öljytynnyreitä oli sytyttänyt tuleen rivin niitä kojuja, joita räjähdyksen voima ei ollut pyyhkäissyt sen sileän tien.

Geralt

Tasaisesti huulilta putoileva kirosanalitania vaihtui sanattomaksi, vihaiseksi ääneksi, joka kumpusi jostakin miehen kurkun takamailta, kun pikkunainen häilähti hetkisen ajan, miehen silmiin aivan kuin hetkeksi tästä todellisuudesta kadoten, ja lohkoi one-linerintapaisia kuin äksönleffasta ikään sen perään. Geralt hädin tuskin huomasi kaukaa ohi sujahtavan luodin – hän näki vain naisen halveksuvan katseen ja tunsi haamuna räjähdyksen metrossa, kuolleiden valituksen ja oman epäonnistumisensa polttelun. Kuoleman paronin kelmeät kasvot hyppäsivät esille hänen muististaan, eikä hän halunnut nähdä sitä paskiaista uudestaan näin pian – mutta hän ei ollut käynyt syyttä suotta kaljoilla itse kuoleman herran kanssa.

Oli aivan kuin poliisi olisi halunnut päästä toisille sen luisevan miekkosen kanssa, sillä säikkymisen tai järkiintymisen sijaan hän herjoihin vastaamatta syöksyi kohti hentoa naista. Kyseessä oli pieni, hento nainen, sen hän oli saanut viimeksi jo selville, jonka hän pystyisi taltuttamaan ollessaan täysissä ruumiin kunnoissa. Väsähtäneet kasvot raivon piristäminä Geralt oli juuri taklaamassa pikkunaista maahan ja hamuamassa kohti tämän asetta, kun räjähdyksien jyrisevät pamaukset löivät hänen korvansa kahdeksi kivun syöveriksi ja hajottivat hallitun taklauksen holtittomaksi maahan rysähtämiseksi – toivottavasti nainen mukanaan.

Jin

Jin ei ollut koskaan ollut yhtä kauhun kangistama kuin silloin, kun hän huomasi väkijoukon puristuksesta vapautuessaan joutuneensa pelkästään ruumiiden kansoittamaan tyhjiöön päälavan edessä. Hetken aikaa järkevimmältä tuntui esittää ruumista – mies ehti jopa syöksähtää hetkiseksi vatsalleen maahan, ennen kuin harkitsi ajatustaan uudemman kerran – ja antaa selkeästi toinen toistaan vastaan käyneiden joukkojen tapella keskenään, mutta huomatessaan suunnattoman lihavan leidin ja punatukkaisen korkkaripimun käyvän jotakin elämää suurempaa taistelua hän kärsi vielä pahemmasta mielenhäiriöstä. Kohta pitkänhuiskea punkkarirokkari ravasikin takaperin poispäin vaaravyöhykkeeltä kuvaten koko ajan kännykkäkamerallaan kaaosta.
”Mitä helvettiä, tuo tyyppi ei kaadu millään! Helvetti, helvetti, mä rakastan kaikkia, ihan vaan jos satun kuoleen – mitä ---!”

Refleksinomainen selostus katkesi, kun räjähdykset muuttivat aukion vastakkaiset päät kuolonansoiksi: toisessa sortui rakennus ja toisessa riehui liekkimeri. Jin oli menettänyt jalansijansa ja nousi hysteerisesti nauraen ylös ruumiin päältä, jolle oli laskeutunut, ja vähämielisesti kumartui hapuilemaan kännykkäänsä lähellä väljähkösti parveilevista ihmisistä huolimatta. Vasta, kun hän ei millään meinannut kyetä nostamaan haljennutta kännykkää ylös hän huomasi, että vasemman käden peukalo sojotti aivan väärään suuntaan, ja hänen kätensä ja vaatteensa olivat veressä – kenen ja mistä vammasta, sitä hän ei osannut käsittämättömässä, sopimattoman tyynessä tilassaan sanoa. Hämillään hän vilkuili ympärillään levittäytyvää tuhoa, kunnes näki laihan naisen virkapukumaisissa vaatteissa, ja nilkutti tämän luo.
”Hei, hei, mitä helvettiä tapahtuu?” hän kysyi surkuhupaisan typerästi.
”Onko mulla edellee naama ja kaikki tallella?”

Noemi

Nainen oli aistivinaan kauhun miehestä ja näkevinään raivon hänen silmistään. Kyllä, heidän tunteensa toisiaan kohtaan olivat samanlaisia, Noemi vihasi, halveksi mutta myös pelkäsi tuota miestä. Hän osoitti jälleen aseellaan miestä kun hän yllättäen lähti ryntäämään häntä kohti yrittäen selvästi taklata hänet.
Seuraavassa hetkessä Noemi pystyi tuntemaan räjähdykset eivätkä hänen käyttämänsä korvatulpat pystyneet kunnolla peittämään niiden ääntä. Mies kaatui hänen päälleen korvat epäilemättä kivusta sykkien. Poliisi saattoi olla immuuni hänen laululleen mutta kointähden laululle hän ei ollut.

Hetken maailma tuntui hiljaiselta ennen kuin rakennus alkoi sortua. Noemi ei voinut olla hymyilemättä julmaa hymyä nähdessään kuinka tuo ihmistenrakennelma - tosin vailla minkäänlaista symbolista arvoa - romahti jättäen epäilemättä muutamia alleen. Samalla hän yritti työntää poliisia päältään mutta mies oli painava, liian painava että nainen saisi hänet omin voimin nostettua.
Xana kurotti törmäyksessä pudonnutta asettaan ja saikin siitä otteen kun kurkotti tarpeeksi pitkälle.

Ariel

Valitettavasti hänet huomattiin lähes heti mikä ei tullut naiselle yllätyksenä. He olivat kohtalaisen avoimella paikalla eikä hänellä ollut edes pimeyden tuomaa etua osanaan. Hänellä oli kuitenkin toisenlainen etu jonka punatukkainen nainen epäilemättä huomasi kun luodit osuivat häneen.
Veri värjäsi pastellinsinisen jakun punaiseksi mutta se näytti olevan ainoa, mitä tapahtui. Nainen jatkoi etenemistään kivusta huolimatta samalla, kun keho paransi noita vammoja. Hän kohotti kätensä ja sivalsi itseään lyhyempää naista ylimääräisestä lihasta huolimatta erittäin kovalla kyynärpäällään päähän.

Ariel ei ehtinyt kuitenkaan jatkaa tästä eteenpäin kun räjähdys kuuroutti hänet hetkeksi eikä edes hänen nopea paranemiskykynsä estänyt naista horjahtamatta maahan.

Nyx
Räjähdys suisti myös Nyxin tasapainosta ja siinä missä niiden tulinen tuhovoima herätti hänessä adrenaliininhuumaista ihailua ja inspiraatiota - todennäköisyys siitä, että tankkerin lailla etenevä nainen vyöryi kohti ja hautaisi hänet alleen sai naisen kalpenemaan. Hänen päänsä sykki ikävästi annetusta iskusta ja lapsenomainen, hallitsematon kiukku alkoi nostaa päätään. Kuka tuo ryhävalas oli olevinaan, kun tuolla lailla tuli pilaamaan hänen päivänsä? Ettäs kehtasi! Hän ei ollut varma miten päin oli, mutta yritti kammeta koroilleen maailma silmissä pyörien ja hutkaista Arielia haulikon perällä naamaan. Siitäs saisi. Hänen tähtäyksensä tosin saattoi olla kyseenalainen.

Seuraavaksi hän ravisteli patruunoita taskuistaan ja ilme keskittyneenä työnsi niitä haulikkoon kuurona ympäröivälle maailmalle ja Arielin läsnäolon unohtaneena. Hänen mielestään naisen tuli maata paikallaan, kunnes hän olisi ladannut ja voisi ampua tältä pään tohjoksi.

Samira
Räjähdys paiskasi Samiran takaperin kuperkeikalla nurin, mutta onnekseen naisen laskua pehmusti kaksi ruumista. Kivi olisi todennäköisesti hienontanut hänen heiveröiset luunsa. Koko maailma jylisi ja tinnitti epätodellista hiljaisuutta ja pään halkovaa ääntä samaan aikaan. Nainen ei tiennyt, huusiko ääneen vai vain mielessään, kun piteli ohimojaan ja tavoitteli tasapainoaan verestä liukkaalla kiveyksellä. Pahoinvointi pyyhki hänen ylitseen, kun kuolema ja verinen kauhu hänen ympärillään kieppuivat yhdessä räjähdyksen jälkimainingeissa.

Hän kompuroi jaloilleen tietämättä oliko hänellä edes kaikkia raajoja ja joutui taistelemaan, että pysyisi jaloillaan. Maailma oli edelleen äänetön. Kädet tuntuivat tyhjiltä ja verestä liukkailta. Missä hänen aseensa oli? Samira tähysi sitä poissaolevan näköisenä eikä ollut huomata lähestyvää, räjähdyksessä loukkaantunutta Jiniä. Havaitessaan miehen hän seurasi tämän suun liikettä ja yritti saada tuskallisen tinnityksen lakkaamaan.
"Mene pois täältä!" hän huusi englanniksi ääni käheänä ja viittoi kohti torin laitaa. Jotain märkää, kuumaa ja sykkivää valui pitkin hänen otsaansa ja hän joutui räpyttelemään ja hieromaan silmiään, ettei menettäisi näköäänkin. Hän yritti tarttua miestä hihasta ja nykiä tätä oikeaan suuntaan. Ainakin se oli ollut oikea suunta vielä hetki sitten.

Vincere

Paineaalto pyyhkäisi hänen ylitseen kahdesta suunnasta, ja vaikkakin etäisyyden vaimentamana, se, enemmän kuin kumea maailmanlopun jylinä, löi Vinceren korvat lukkoon. Mutta hän oli halunnut niin, oli halunnut kuulla sen äänen kun maailma muuttui ja tuntea luissaan asti sen voiman. Vaikka se saikin hänen korvansa vuotamaan verta. Se oli kaikki sen arvoista. Käytetyt laukaisimet hän heitti käsistään huolettomasti olkansa yli; mikä saattoi näyttää leukaan lyövältä huolimattomuudelta, ellei tiennyt, että kuhunkin niistä oli piilotettu vielä yksi, pieni, pikkumainen yllätys tapahtunutta myöhemmin epäilemättä tutkimaan saapuvaa virkavaltaa varten. Pieni yllätys, joka ruiski akkuhappoa, ja syttyi sitten 3200 celsiusasteen tuleen. Läksiäislahjana.

Vincere pyörähti paikoillaan, kuin ihaillen sekasortoa ympärillään, ja lähti sitten liikkeelle, astellen varovaisesti, mutta kiireettä maassa makaavien ruumiiden, roskan ja erinäisten kojujen ja rakennustenkappaleiden välissä. Pienessä, liekehtivässä öljylammikossa aivan päälavan juuressa hilasi itseään sinnikkäästi eteenpäin suurimman osan alaraajoistaan menettänyt punapukuinen lenkkeilijä, pakoon liekkejä, jotka nuolivat sitä vähää mikä hänen housunpunteistaan oli jäljellä. Vincere kyykistyi maahan epätoivoisesti pyristelevän ihmisraunion viereen, ja hymyili tälle sympaattisesti. Näyssä oli jotakin symbolista tavalla, joka sai miehen tuntemaan olonsa, no, melkein Jumalaksi.
"Voisin tappaa sinut aivan liian helposti. Ja yhtä helposti voisin myös pelastaa henkesi, tai kävellä pois. Yhdessäkään tapauksessa sillä ei ole mitään merkitystä minulle, joten se, elätkö vai kuoletko taitaa riippua täysin minun oikuistani. Näinköhän tämä on, mitä Jumala ajattelee joka aamu katsellessaan meitä?"
Vincere hymähti, ja kaivoi taskustaan kaksi seuraavaa laukaisinta.
"Kohtahan se nähdään."
Seuraavassa hetkessä jälleen sarja räjähdyksiä vavisutti maata. Silti vain toinen kahdesta jäljellä olevasta panoksesta otti tulta. Vincere nousi seisomaan, ja varjosti ärtyneenä kädellä silmiään, punapukuisen lenkkeilijän saman tien oman onnensa nojaan unohtaen.
"Suutari? Hmh."

Geralt

Geralt ei hetkeen nähnyt yhtään mitään, ei kuullut yhtään mitään, ja tunsi leijuvansa tyhjiössä. Hetken aikaa hän luuli kuolleensa uudestaan, mutta sitten pökerrys väistyi ja tuntui siltä, kuin hän olisi urahtanut. Hetken tyhjyyden jälkeen hän näki hopeatukkaisen pikkunaisen allaan, huomasi päälavan romahtaneen osittain ja sitten kipu repesi hänen päänsä sivuilla. Se ei kuitenkaan estänyt häntä tuntemasta hoikan käden liikettä allaan, ja vaivalloisesti hitusen ylemmäs kohottautuen mies kurottui tarttumaan kiinni samasta aseesta, jolle nainen oli saanut sormensa ylettymään.
”Ei tällä kertaa”, hän murahti, muttei kuullut omia sanojaan. Ne tuntuivat silti suloisilta kivun ja hävityksen keskellä, ja polvellaan naisen vasten lavaa kiilatessaan hän kurottautui repimään aseen irti tämän käsistä. Jostain syystä hän ei kuitenkaan ampunut naista heti, vaan käyti asetta nuijana lyödessään vihan valtaamana naisen kasvoja uudestaan ja uudestaan.

Geralt olisi varmaankin saanut uuden, synkeän muiston kummittelemaan painajaisissaan, ellei vain muutaman lyönnin jälkeen uusi räjähdys olisi täräyttänyt häntä tasapainosta ja sinkauttanut sormista luiskahtanutta asetta liukumaan lavan reunan yli maahan, pois heidän kummankin ulottumattomista. Kiroten raskaasti Geralt yritti päästä takaisin kirotun ammuskelijan ylle hamuten toisella kädellään kohti naisen kasvoja, tukkaa, mitä vain, mistä saisi kiinni tai mitä painamalla nainen pysyisi maassa. Tällä kertaa hän ei antaisi mokoman karata.

Jin

Jin seisoi hetkisen aloillaan rintakehä kiivaasti pinnallisen hengityksen tahdissa kohoillen. Hän ei ymmärtänyt yhtään, mitä verissäpäin oleva nainen yritti sanoa, ja viittoilukin sai vain miehen tuijottamaan hölmistyneenä osoitettuun suuntaan. Hitaasti epätodellinen, painoton, tunnoton olotila alkoi väistyä, ja kun nainen alkoi nykiä hänen takkinsa hihaa, Jin otti muutaman askeleen toivottuun suuntaan.
”Ei hitto, ei hitto! Sähä vuodat verta!” hän huudahti äkisti, mutta seuraavassa hetkessä uusi räjähdys tönäisi hänet päin naista, ja Jin löysi itsensä taas maasta, pää entistä pahemmin pyörien ja korvat soiden. Laiha nainen oli jäänyt hänen alleen, ja pelkästään sen tiedon avulla Jin sai itsensä kammettua ylös.
”Ei paskat, ei oo totta”, hän tiuskahti itsekseen, mutta kääntyi sitten naisen puoleen.
”Hei, pääsekkö ylös? Et? Helvetti, täällä ei oo enää ketää elos, meidän pitää mennä!”
Hätääntyneet, sekavat huudahdukset eivät saaneet naista tarpeeksi nopeasti liikkeelle, joten Jin kaappasi vääntyneistä sormistaan huolimatta kiinni hänen häviävän pienestä vyötäröstään ja heijasi naisen olkapäälleen. Pelon ja paniikin lietsomilla voimilla hän lähti juoksemaan jonnekin poispäin liekeistä – ilma oli täynnä pölyä ja savua, eikä hänen näkökenttänsä tuntunut selkiytyvän sitten millään kunnolla – mutta hän pysähtyi hämillään, kun päätyi takaisin päälavan luo ja näki kaikessa rauhassa aloillaan seisoskelevan, vaaleatukkaisen miehen.
”Hei, miten täältä pääsee ulos?” hän kysyi epätoivoisesti, ennen kuin ehti harkita yhtään mitään.

Noemi

Juuri kun hän oli saanut otteen aseesta mies tarttui siihen. Naine hätkähti ja yritti rimpuilla poliisin alta huomaten sen kuitenkin jälleen ettei siitä ollut hänelle mitään hyötyä. Hän oletti jo loppunsa tulleen miehen kohottaessa aseen - jossa riitti luoteja hyvin hänen lopettamiseensa, olihan se vastaladattu - ja yllättyi huomatessaan miehen aikovan käyttää sitä ampumisen sijaan nuijana.
Isku toisensa jälkeen osui Noemin kasvoihin, hän tunsi kuinka jotain murtui hänen poskensa tienoilta eikä voinut olla raapimatta, repimättä, potkimatta, tekemättä kaikkeaan mahdollista päästäkseen pois miehen alta.

Seuraava räjähdys tuli naiselle pelastuksena. Mies menetti tasapainonsa ja Noemi pääsi livahtamaan osittain hänen altaan. Mies kuitenkin sai tarrattua kiinni hänen hiuksiinsa. Nainen huitaisi kädellään kohti miehen kasvoja.
"Tuntuu mahtavalta, vai? Itseään heikomman hakkaaminen", nainen sanoi raivoissaan, hänen kasvonsa sykkivät kipua. Hän huomasi vasta nyt menettäneensä yhden hampaan.

Ariel

Ariel sai uuden iskun osakseen minkä jälkeen tuo punatukkainen nainen jäi lataamaan haulikkoaan. Hän ei ehtinyt nousta ylös uuden räjähdyksen tullessa ja viedessä jälleen hänen juuri takaisin saamansa kuulon. Miksei hänellä ollut mukanaan mitään, millä tukkia korvansa?!

Kookkaampi nainen tarttui hentoisen naisen jalasta ja yritti kiskaista tämän maahan. Hän pyrki tarttumaan kiinni naisen hiuksiin ja kiskomaan pystyyn. Ase ei ollut hänelle niin suuri uhka kuin olisi ollut monelle muulle. Tosin, jos hän vain siihen pystyi, Ariel tarttui myös haulikosta kiinni.

Nyx
Räjähdys sai Nyxin horjumaan ja kiepahtamaan ketterästi maan kautta uudelleen jaloilleen, mutta typerä sekaantuja tarttui hänen jalkaansa ja kiskoi häntä maahan. Pahaenteinen, kissan mouruamista muistuttava, epäselvä kirousten tulva kohosi naisen rinnasta, kun hänen kärsivällisyytensä loppui. Kun nainen kehtasi repiä hänen hiuksiaan, Nyx menetti hermonsa ja repi, potki ja puri kaappaajansa kuin villieläin. Hän irrotti otteen haulikosta ajattelematta, että sen luodit todellakin kaataisivat hänet pysyvästi toisin kuin tätä selvästi tasojen välistä portaalia vartioivaa hirviötä. Siitäs saat ja siitä! Cambion hutki ja potki minkä kykeni yrittäen irrottaa rakasta tukkaansa pulleasta rähmäkourasta.
"Irti senkin saastainen ihminen!" hän sähisi.

Samira
Samira ei ollut koskaan ollut neito pulassa. Hän oli toki onnettoman avioliiton typerä, säälittävä vanki, joka ei osannut jättää miestään, vaikka tämä pahoinpiteli häntä päivittäin joko henkisesti, fyysisesti tai molemmin tavoin. Kuitenkin kun kolmas räjähdys syöksi hänet nurin ja sai hänen päänsä jymisemään sietämättömästä tuskasta, hän menetti voimansa eikä ollut ensin edes tiedostaa, että eriskummallinen ja kenties mielenkiintoisen tuoksuinen muukalainen oli heittänyt hänet olalleen.
Maailma keikkui ylösalaisin ja hetken Samira ajatteli olevansa edelleen lennossa räjähdyksen voimasta. Avuttomuuden tunne oli omituisen rentouttava kivusta tokkuraisessa päässä, siitä huolimatta että asento lisäsi kipua ja tasapainon tärähtelystä johtuvaa pahoinvointia.
Hän taputti miehen selkää, kun tajusi näkevänsä jonkun takamuksen ja jalat, toivoen, että tämä laskisi hänet jaloilleen. Hän ei ollut vielä huomannut vaaleaa miestä, jonka tyyneys saisi hänen hälytyskellonsa soimaan välittömästi.

Vincere

Vincere ei ollut olettanut kovinkaan monen enää olevan jaloillaan; ellei ammuskelu, niin jälkimmäisin räjähdys viimeistään oli saanut verrattaen hyvävointisetkin ihmiset heittäytymään matalaksi, leikkimään kuollutta tai säntäilemään pakoon uudessa, hieman matalammassa kulmauksessa. Öljytynnyreistä alkunsa saanut tuli oli lähtenyt leviämään aukion yhdellä laidalla, ja romahtanut virastorakennus teki toiselta puolelta poistumisen vähintäänkin hankalaksi. Kolmas räjähdys oli puhkaissut yhden kaupungin päävesijohdoista, ja vettä suihkusi nyt kaduille valtoimenaan. Kuinka runollista, kolme neljästä klassisesta elementistä. Monet kutsuivat niitä loppuunkulutetuiksi, mutta Vinceren täyty myöntää, että tähän kontekstiin aseteltuina ne antoivat makaaberille kaaokselle tietyn, hienostuneen leimansa. Ainakin hänen mielestään. Jos vain viimeinenkin panos olisi suostunut räjähtämään. Hän ei osannut arvailla mikä oli mennyt vikaan, mutta empi nyt tutkia asiaa, vaikka se pilasikin röyhkeällä tavalla hänen täydellisyytensä ja sai miehen tuntemaan olonsa melkein lapsellisen kaunaiseksi. Joskin hän piilotti sen taitavasti.

Vihdoin hänen oli jätettävä oma harminsa omaan arvoonsa, sillä yhä pystyasennossa juokseva mies, johon hän vain hetkeä aikaisemmin oli ohimennen kiinnittänyt huomionsa, näyttikin tulevan häntä kohti. Vincere ei ymmärtänyt syytä, mutta soi ihmiselle viileän, melkein kyllästyneen silmäyksen.
"Ulos. Ehkä mustassa pussissa. Tai useammassa."
Vinceren synkässä äänensävyssä viivähti hetken verran toteava, melkein keskusteleva vivahde, mutta se katosi pian. Hän tiedosti kamppailun takanaan lavalla, ja tavallaan tunsi halua astua väliin ja opettaa Noemin kimpussa takovalle ihmiselle miksi tämä oli tullut tehneeksi kamalan virheen. Ja taas toisaalta... ei. Hänen katseensa eksyi kahdesta ihmisestä edessään vain pienen liikkeen hänen ääreisnäkönsä rajoilla kiinnittäessä hänen huomionsa. Noemin ase. Se oli pudonnut lavalta, vain pienen matkan päähän.
Vincere astui muutaman askelen taaksepäin, asetta kohti, ja kutsui hiljaa katulaattojen alle ryminää paenneita muurahaisia takaisin esiin.
"Riippunee paljolti siitä, kuinka onnekkaita olette. No, tuntuuko onnekkaalta?"
Hän puheli tyynesti, ilmeisesti piittaamatta pidemmänpuoleisesta tauosta puheenvuorojensa välillä. Hieman kauempana maassa makaava ase alkoi hitaasti mönkiä maata pitkin heitä kohti.

Geralt

Vasta jälkijunassa, irvistäessään hopeatukan huitaisun osuessa hänen silmäkulmaansa, Geralt alkoi tajuta, ettei ollut selvinnyt aivan vammoitta. Hän ei kuullut kunnolla naisen herjausta, ei ainakaan toisella korvallaan, ja toinen silmä oli muurautumassa umpeen – otsalta valuneesta verestä vai turvotuksesta, sitä mies ei kamppailun kiihkossa kyennyt päättelemään.
”Saatanan paska”, hän urahti vain, koska jotakin sanoja täytyi käyttää, ei niinkään sanoakseen jotakin merkityksellistä. Kuolemaa, kuolemaa kaikkialla, hän haistoi sen savun ja kaaoksen alta – ja vain jonkun järjettömän vihan takia. Ei sillä, etteikö järjetön viha olisi pyörittänyt Geraltiakin naruissaan sillä hetkellä.
”Ei tällä kertaa”, hän toisti muistamatta, että oli jo kerran sanonut niin, ja yritti paukuttaa naisen pään hajalle tukasta raastamalla sitä vasten lavan vankkoja lautoja hakaten. Hetken päästä kuitenkin näkö katosi hänen toisestakin silmästään, ja kiroten Geralt vetäytyi kauemmas, päästi irti pikkunaisen tukasta ja hieroi silmiään vaistonvaraisesti. Kun ne avautuivat, hävitys päälavan edessä kaappasi hänen huomionsa, ja pieneksi hetkeksi poliisi jäi tuijottamaan kahta seisovaa ja yhtä toisen olalla retkottavaa tyyppiä.

Jin

Jin huohotti ja piteli kouristuksenomaisesti olkapäällään lyyhöttävää naista – miten hän oli oikein päätynyt siihen? - ja tuijotti vaaleatukkaisen miehen rauhallista puhelemista, eleitä, jotka viestivät, ettei vaaraa ollut. Kuitenkin pikkuhiljaa kaikki miehessä alkoi nostattaa Jinin niskakarvoja pystyyn, ja ellei kauhu ja kaaos olisi imenyt häntä niin kuiviin, hän olisi kai juossut vastakkaiseen suuntaan niin lujaa kuin jaloista lähti.
”Mitä?”
Hän astui epäröivästi askeleen taaksepäin, puristaen tummaa naista entistä tiukemmin.
”Ei helvetti, ei helvetti – mulla ei voi olla näin huono tuuri”, hän möläytti ja otti muutaman huomattavasti hätäisemmän askeleen taaksepäin, kunnes pyörähti sitten äkillisesti ympäri singahtaen täyteen juoksuun huulillaan mantra, jonka oli äidiltään oppinut.

Geralt

Geralt ei tarvinnut naista olallaan kantavan nuorukaisen paniikinomaista pakoa enempää vakuuttuakseen, ettei vaaleatukkainen mies saanut jäädä vaille huomiota. Jonkun toisen hengen konkreettinen vaaraantuminen hänen silmiensä edessä pyyhkäisi yli kaiken vihan, kaunan ja murhanhimon, jota hän hopeatukkaista naista kohtaan tunsi, ja Geralt rämpi pystyyn. Hän karjui keuhkojensa pohjalta juostessaan kohti lavan reunaa kiinnittäekseen vaaleatukkaisen miehen huomion, ja lavan reunalle ehtiessään loikkasi hänen niskaansa. Hän ei ollut mikään parkouraaja, vaan laskeutui raskaasti, kömpelösti – ja toivottavasti kivuliaasti vaaleatukkaisen miehen kannalta.

Noemi

Noemi onnistui tällä kertaa repimään itseään sen verran kauemmas ettei mies onnistunut murskaamaan hänen päätään lavan lautoihin. Hän ei kuitenkaan päässyt tarpeeksi kauas miehestä että olisi voinut väittää olevansa turvassa.
Jokin Noemin sokean silmän puolella kuitenkin kiinnitti miehen huomion ja sai hänet päästämään irti pikkuisesta naisesta joka raahautui pökerryksissään kauemmas. Hän tunsi halua vanhaan tuttuun tapaan ryömiä jonnekin piiloon nuolemaan haavojaan ja joutui vakuuttelemaan itselleen, ettei ollut enää se heikko ja hauras olento mikä hän oli aikaisemmin ollut.

Vasta poliisin lähdettyä juoksuun Noemi huomasi hänen kohteensa ja kirosi ääneen. Tietäen kuitenkin valitettavan hyvin, ettei hänestä olisi Kointähdelle apua fyysisessä taistelussa, etenkään kasvot ruhjeilla, kivusta sykkivinä hän etsi katseellaan jotain kättä pidempää. Nainen kiskaisi korvatulpat päästään kuullakseen, mitä tapahtui samalla, kun katseli kuumeisesti ympärilleen.

Ariel

Joskus entinen vampyyrin metsästäjä toivoi, ettei olisi kykenyt tuntemaan kipua, tämä oli yksi niistä hetkistä. Punatukka puri, raapi ja repi hänen kättään kaikin voimin ja vaikka nuo vammat paranisivatkin, se sattui suunnattoman paljon. Ariel päästi haulikon putoamaan maahan yrittämättäkään ottaa sitä kiinni.
Hän paiskasi itseään pienemmän naisen maahan ja kaatui itse painijan eleillä hänen päälleen.

Nyx
Hallitsemattoman pikkulapsen ja villipedon risteyksenä cambion kieltäytyi hyväksymästä valaan ylivaltaa, vaan tappeli vastaan kuin hänellä ei olisi lainkaan itsesuojeluvaistoa. Hän käytti nopeuttaan ja ketteryyttään päästäkseen pois Arielin alta, ennen kuin tämä rusentaisi hänet ruhollaan - mikä vastenmielinen olento! Hän kieppui parhaansa mukaan kauemmas ja tavoitteli haulikkoa. Hänkin havaitsi sekä ihailemansa Noemin että johtajansa joutuneen pulaan ja joutui päättämään nopeasti, mitä ampua. Cambion pyrki jaloilleen, jotta saattaisi posauttaa haulikolla kohti Gerartia, tähtäys tosin adrenaliinista ja Arielista johtuen varmaankin pielessä. Jos se meni ohi eikä Ariel suostunut pakenemaan anellen, hän yritti kääntää piipun painijavirtahepoa kohti tajutakseen, että oli jo tyhjentänyt sen. No, lyödä sillä voisi edelleen.


Samira
Nainen hälyttyi sekä vaalean miehen äänensävystä että sanoista. Hän taputteli yhä terhakkaammin miehen selkää, sillä alkoi olla enemmän tajuissaan ja tietoinen siitä, että riippui vieraan kyydissä kuin hengetön perunasäkki. Kun Jin pinkaisi juoksuun rutistaen häntä otteessaan, hän näki vihdoin Vinceren. Samira skannasi miehen kasvoja parhaansa mukaan - tämä mies oli tärkeä eikä valokuvamuistilla siunattu nainen koskaan unohtanut kasvoja. Hän lakkasi hakkaamasta ritariaan, kun totesi tämän jalkojen olevan turvallisempi pakokeino kuin omiensa, jotka riippuivat velttona miehen vatsaa vasten.
Hän ei tiennyt, kuinka lähellä kuolemaa oli käynyt muutaman edellisen minuutin aikana ja montako kertaa tai päätyisikö vielä kuolon helmaan. Mutta jos se hänestä riippuisi, terroristit eivät jäisi rangaistuksetta.
Tiedä se, paskiainen, hän viesti mielessään tuijottaessaan vaaleaa miestä, jonka kimppuun lavalla ollut poliisi näytti käyvän.

Vincere

Vaikka hän pitikin ihmisiä mitättöminä, eikä yleensä vaivautunut enää tuntemaan kovin voimakkaasti mitään näitä kohtaan, ei Vincere aivan kyennyt sivuuttamaan sitä viehättävää vallantunnetta, kun ihminen hänen edessään laski yhteen ja ilmeisesti tajusi kuinka syvässä kusessa kahlasikaan. Ja sitten tuo juoksi. Vincere siristi silmiään tympääntyneenä, ja oli jo aikeissa hylätä vähäeleisyytensä voidakseen syöksyä hitaasti häntä kohti ryömivän aseen luo ja ampua nuo kaksi, sekä miehen, että tuon olalle ripustetun naisen hengettömiksi. Niin mitättömiä ja vähäpätöisiä kuin he ehkä olivatkin, ei ollut Vinceren vainoharhaisessa luonnossa päästää kynsistään ketään.

Hän ehti jo kääntyä, viileän ärtynyt ilme kasvoillaan, kun aseen sijasta hänen huomionsa kiinnittyikin lavalla Noemin kanssa teutaroineeseen poliisimieheen. Etupäässä siksi, että mies oli heittäytynyt karjuen lavalta, ja kenties hieman koomisenkin nanosekunnin ajan oli Vinceren vuoro laskea yhteen. Hänen kolean ärtymyksen ilmeensä ehti juuri muuttua raivoisaksi, kun poliisimiehen keho kaikella painovoiman sille suomalla mahdolla rämähti häntä päin, ja sai Vinceren kovin inhimillisesti romahtamaan iskun voimasta maahan poliisin alle.
"Ja minä kun olin avokätisesti antanut sinun taistella olemassaolostasi."
Hän sähähti jäätävästi, eikä viitsinyt jäädä teeskentelemään, vaan nousi seisomaan, Geralt selässään ja tarttui miestä kaulasta yhdellä kädellä estääkseen tätä putoamasta, tai muuten lipsahtamasta tiehensä.

Mutta jos hän olikin valmistellut joitakin viiltäviä viimeisiä sanoja ennenkuin repi poliisin pään tämän harteilta, ne hävisivät jonnekin haulikon laukaukseen. Ainakin toinen luodeista kairasi itsensä Vinceren kylkeen, aina sisuskalujen läpi toiselle puolelle, missä se juuttui kylkiluiden väliin tulematta ulos. Jopa epäinhimillinen kasa useampaa demonista olentoa tunsi kipua sen verran, että älähti kivusta ja irrotti otteensa hoiperrellakseen muutaman askelen kauemmas. Mutta aivan tarpeeksi se ei ollut Vincereä kaatamaan. Etäisesti hän tiedosti maailman kiteytyneen yllättäen hyvin pieneen, sekalaiseen porukkaan hyväntekeväisyystapahtuman päälavan edustalla. Ja tavalla tai toisella, kaikki tapahtui nyt hänen ympärillään.

Vincere suoristautui, vain irvistääkseen kivusta ja horjahtaakseen uudestaan, ennenkuin hänen ihmisruumiinsa lysähti velttona maahan, jos kohta se ei herättänyt huomiota läheskään niin paljoa, kuin osapuilleen afrikanelefanttiuroksen kokoinen, mustanpuhuva ja ryhmyinen peto, joka hänen selkänahkansa läpi purkautui silmät palaen, syövyttävä vaahto pitkistä hampaista valuen ja kynnet välkkyen. Tämä näky ei ollut aivan ketä tahansa varten, mutta nämä muutamat, sitkeät pirulaiset olivat ansainneet Vinceren vihat. Joten antaa palaa.

Geralt

Syöksyloikka ei ollut ideana läheskään parhaimmasta päästä tavallisestikaan, mutta tällä kertaa Geralt sai huomata kärsivänsä tavanomaisen impaktin lisäksi huonommasta tuurista. Vaaleatukkaisen miehen sanat olivat pelkkää puuroa Geraltin korvissa, mutta tilanteeseen nähden väärä ilme sai katumuksen paukauttamaan Geraltin päättäväisen ilmeen suurisilmäiseksi ”voipaskat”-katseeksi.

Oli hänen vuoronsa kärsiä avuttomana itseään vahvemman käsissä – karmaa, kenties – kun vaaleatukkainen mies nousi kevyesti ylös häntä kaulasta pihtimäisellä otteella puristaen. Ilman puutteen alkaessa polttaa hengästyneissä keuhkoissa kaikki muutkin kivut tuntuivat rysähtävän yhtäkkiä Geraltin tajuntaan, eikä hän jähmettävältä kauhulta kyennyt edes hakkaamaan ja rimpuilemaan itseään vapaaksi kuolonotteesta.

Sitten maailma nyrjähti uudestaan pois paikoiltaan, ja vaaleatukkainen mies horjahti ja huusi kivusta. Geralt ei pysynyt hetkeäkään miehen selässä otteen irrotessa hänen kurkustaan, vaan mies rysähti kovasti selälleen maahan ja hetkeäkään epäröimättä kierähti ympäri ja alkoi kontata lavan raunioiden alle suojaan. Lyhyt vilkaisu taakse ja valtavaan, mustaan helvetinsikiöön vain vauhditti hänen räpiköintiään kohti piilopaikkaa.

Jin

Jin juoksi henki kurkussa ja silmät paniikki-itkusta sumenneina, ja oli lähes aukion toisella laidalla, kun karjahdus, laukaus ja hirveä huuto saivat hänet pysähtymään hetkeksi ja katsomaan taakseen. Valtava musta hirviö sai miehen kasvot valahtamaan kalmankalpeiksi ja polvet nuudeliksi, mutta puristaen epähuomiossa olallaan olevan naisen reittä ja takamusta hän sai jotenkin pidettyä itsensä kasassa. Edessä oli kuitenkin vesijohdosta ryöppyävä usva- ja suihkupilvi, toisella puolella romahtanut rakennus ja toisella liekkimeri, eikä hän ollut enää yhtään varma, voisiko sellaisesta helvetistä selvitä hengissä. Koomisesti hänen mielensä perukoilla käväisi ajatus siitä, miten tuosta isosta, mustasta hirviöstä täytyisi ehdottomasti kirjoittaa blogiin pitkä juttu.

Sitten, kuin taivaista olisi laskeutunut ihme, hän erotti muita ihmisiä vesiryöpyn takana olevalla kujalla. Sotilaita, poliiseja, mitälienee – hän ei kyennyt erottamaan univormujen yksityiskohtia, mutta ainakin kaikilla oli samanlaiset vaatteet. Parkaisten helpottuksesta ja yhtäkkiä täyteen roihahtaneesta toivosta Jin puristi tummaa naista tiukasti ja lähti juoksemaan pelastajia kohti.
”Me selvitään, me selvitään, jes!” hän hihkui hysteerisesti nauraen.

Noemi

Nainen ei ehtinyt etsiä mitään kättä pidempää jolla pelastaa kasvonsa kun Kointähti oli jo hoidellut poliisin. Tilanne kuitenkin näytti olevan liikaa johtajallekin sillä luodin osuttua häneen mies ei enää näyttänyt pidättelevän itseään. Se, kuka luodin oli oikeastaan ampunut ei ollut täysin selvää vaikka nainen näki valitettavan hyvin Kirken olevan todellisuudessa ainoa, jolla oli enää ase kädessään.
"Nyx!" nainen huusi käheästi. Jos hän pystyisi peittämään värväämänsä naisen vahingon hän ei joutuisi häpeämään asiaa niin paljoa. "Mene syrjään!"
Hopeahiuksinen itse seisoi lähes lumoutuneena lavalla tuijottaen johtajaansa. Hän ihaili miestä - ja ihaili nyt entistä enemmän. Hän halusi nähdä, kuinka mies repisi nuo säälittävät ihmiset kappaleiksi.
Hän oli silti salaa tyytyväinen siitä, että hänen officerinsa näytti päässeen pakoon. Myös Noemin pitäisi alkaa tehdä lähtöä.

Ariel

Punatukka onnistui ampumaan ilmeisesti omissa joukoissaan toimivaa miestä. Hetken näytti siltä, että hän onnistui tainnuttamaan tuon miehen mutta tilanne muuttuikin hetkessä pahemmaksi.
Paljon pahemmaksi.

Ariel tuijotti silmät laajenneina olentoa joka miehestä oli kuoriutunut. Hän havahtui siviilien läsnäoloon vasta kuullessaan aasialaisen miehen nauravan hysteerisesti juostessaan. Hän näytti olevan ainoa siviili juoksukunnossa joten Ariel jätti punatukkaisen naisen sikseen ja kiirehti siviilin ja hirviön väliin.
Olento epäilemättä olisi hänellekin liian kova pala mutta ehkä hän onnistuisi hidastamaan sitä niin paljon, että nuorukainen pääsisi apujoukkojen luo ja voisi sen jälkeen raahautua jonnekin parantamaan haavojaan.

Nyx
Hups.

Saamarin helvetin perseen samperin helkkarin kuusitoista. Hän oli osunut Vincereen ja vapauttanut jotain loisteliasta, rumaa ja tuhovoimaista. Hetken nainen ehti jo ajatella, ettei hän ollutkaan tehnyt virhettä, vaan jotain kehujen arvoista, mutta Noemin huuto muutti hänen mielensä ja sai lapsen naisen mielessä kapinoimaan onnettomasti.
No perhana.

Hänellä oli tunne, että hän pääsisi hengestään, jos menisi johtajansa lähelle, joten heilautti haulikon kojuromun sekaan, riisui kengät jalastaan ja katosi parkouraajien kadehtimalla ketteryydellä ja nopeudella näkymättömiin. Tämä päivä oli hanurista. Helkkari. Hän menisi kotiin potemaan masennusta, huudattamaan musiikkia ja syömään ämpärikaupalla sorbettia.

Samira
Samiralla oli oikein hyvä näkymä Vincereen ja Geraltiin. Hän ei ollut uskoa silmiään, kun näki helvetistä karanneen pedon keskellä torin kaaosta, ja olikin jälleen kiitollinen Jinin vikkelistä jaloista. Kaiken kauhun keskellä hän tunsi silti nöyryytyksen nostavan päätään, kun ritari tarttui hänen luiseen takamukseensa ja olemattomaan reiteensä eikä ollut vaikea kuvitella Faysalin anteliaasti ilmaisemaa inhoa myös tämän eriskummallisen pelastajan kasvoille.
Hän paukutti taas merkitsevästi juoksijan selkää, kun he lähestyivät hänen hälyttämiään joukkoja. Hän ei mielellään näyttäytynyt alaisilleen näin.
"Laske minut alas", hän kehoitti vaivaantuneesti, pitäen silmällä kauemmas jäävää hirviötä.

Vincere

Valtava, mustanpuhuva peto joka ainakin osaksi oli Vincere ravisteli suurta, vahvasti ylipurentaista, sarvekasta päätään hapokas kuolavaahto roiskahdellen kömpiessään kaikessa helvetillisyydessään tälle olemisen tasolle. Vinceren kylkeen uponnut luoti, sen paremmin kuin räjähdysten jälkimainingitkaan eivät enää merkinneet mitään. Se kuuli äänet nyt paljon kirkkaammin ja näki päätään kääntämättä lähes jokapuolelle ympärilleen, mutta Vincere ei enää ajatellut hienostuneisuutta, hienovaraisuutta tai varovaisuutta missään ilmenemismuodossaan. Hän rekisteröi asioita vikkelästi mielessään, mutta suurin osa niistä survoutui välittömästi taka-alalle 'tapa-revi-raasta-nirhaa-murhaa-survo-murjo'-mantran toistaessa itseään rytmikkäässä tahdissa hänen mielessään. Eivätkä nämä ihmiset voineet edes tajuta kuinka etuoikeutettuja olivatkaan.

Vei vain tovin, ennenkuin kaikesta hävityksestä ja kauhistuksesta hurmaantunut peto kiinnitti liekehtivät silmänsä karkuun ryömivään poliisiin. Se ärähti kumeasti, jännitti lihaksensa ja loikkasi yllättävällä vauhdilla Geraltin perään, louskauttaen kyynäränmittaisilla hampailla täytetyt leukansa yhteen juuri ja juuri lavan reunaan miehen ryömittyä turvaan sen raunioihin. Vincere kohosi rojua suustaan sylkien takajaloilleen, ja nosti toisen valtavista, pienen puunrungonpaksuisista eturaajoistaan huitaistakseen koko rakennelman tuusan nuuskaksi, mutta muuttikin sitten mielensä. Noemi seisoi vielä lavalla, ja Vincerellä oli tarpeeksi minuutta ymmärtää se. Sen sijaan hän loi harvinaisen tietoisen katseen alaiseensa, laski käpälänsä ja käännähti sen sijaan vikkelästi ympäri, pinkaisten nyt pakoon pötkivän miehen ja tuon kantaman naisen perään.

Hän ei piitannut siitä kuka hänen tielleen osui. Lihavaan naiseen hän ei ollut aijemmin kiinnittänyt mitään huomiota, mutta nyt kun se seisoi hänen edessään, Vincere ei epäröinyt hetkeäkään laskea päätään valtavat leuat avoinna, kuin olisi aikonut hotkaista koko pienen ihmisen yhtenä suupalana.

//Geralt tärisee siellä lavan alla ihan paskat housuissa, ei jaksa kirjoittaa siitä erikseen :'D//

Jin

Kesti hetken, ennen kuin Jin tajusi naisen olallaan tosiaan puhuneen jotakin. Kesti vielä hetkinen pidempään mieheltä tajuta, että hän puhui englantia, ja mitä tarkalleen nainen sanoi.
”Pystytkö kävelemään itse?” hän kysyi kömpelöllä, aksentin muussaamalla englannillaan, ja vilkaisi vaistomaisesti olkansa yli puhekumppaninsa katsetta tavoitellen. Sen sijaan hän näki naisen housujen yläosan ja sen takana suuren mustan pedon eteen asettuneen lihavan hahmon – ja sen, että peto juoksi nyt heitä kohti.
”O-ou, nyt me juostaan!” hän tokaisi englanniksi, tarttui tukevammin naisesta, jonka ritarillisen holhoavasti oletti olevan itseään huonommassa kunnossa, ja pisti juosten rukoillen henkensä puolesta. Turva oli niin lähellä, mutta niin kaukana, ja vasta heränneen toivon kuolinvikinä tuntui sen takia entistä pahemmalta.

Sitten sokaisevan kirkas valo täytti aukion, ja ihmeen kaupalla Jin sai juostua kaikessa rauhassa sotilaiden ja poliisien linjaston taakse. Tumma nainen otettiin pois hänen olaltaan ja hän antautui itse auttajien talutettavaksi, eikä tajunnut pelastuneensa ennen kuin tuijotti ambulanssin kattoa.

Jayden

Hänen olisi pitänyt pysytellä piilossa, pitänyt pitää matalaa profiilia, mutta katkera maku hänen kielellään ja raastava jomotus tietoisuuden rajamailla olivat puskeneet sellaiset hupsutukset toissijaisiksi. Jerahmiel oli tuntenut demonisen läsnäolon sillä sekunnilla, kun pimeyden olento oli varistanut ihmiskuorensa maahan, eikä enkeli ollut epäröinyt sydämenlyönninkään verran ennen heittäytymistään ulos pilvenpiirtäjän ikkunan läpi. Hän kiisi taivaalla valkoisena valojuovana, joka erottui kirkkaana harmaita pilvimassoja vasten, yhdeksän siipeä suunnattomasta vauhdista huolimatta hitaasti lyöden. Silti enkeli olisi halunnut kyetä lentämään entistä kovempaa – pahan läsnäolo oli vahva, vahvempi kuin yksikään hänen Pariisissa oloaikanaan kokemista.

Tuhoutunut aukio avautui enkelin alla vaivaisten minuuttien lentämisen jälkeen, ja hetken aikaa taivainen olento leijui sen yläpuolella. Musta, valtava sarvekas peto karjui mielettömästi, mutta hän kykeni tuntemaan siihen kietoutuneet voimat – viekkaat, monet juovat, jotka olivat tosin peittyneet raa'emman, yksinkertaisemman pahan alle.

Kun peto lähti kohti niitä harvoja urheita, jotka olivat yhä pystyssä Jerahmiel löi kätensä yhteen, ja liki valkoisena hohtava, hopeansävyinen haarniska peitti hänet päästä varpaisiin. Valkoinen tukka perässään kuin viittana liehuen enkeli veti siipensä suppuun ja syöksyi suorassa linjassa pedon niskaan kaksi voimakenttää eteensä nuolenpäänä. Polttavan voimakas valo räjähti täyttämään aukion, kun kaksi vastakkaista olentoa osuivat toisiinsa, mutta Jerahmiel ei jättänyt pelastusyritystään pelkän ensihyökkäyksen ja hyvän onnen varaan. Välittömästi iskun jälkeen enkeli kiepsahti pedon ulottumattomiin ilmaan, ja sinihehkuinen voimakenttä asettui muuriksi suojelemaan tukevaa naista, joka oli välittömimmässä vaarassa. Toinen samanlainen ilmestyi pedon yläpuolelle ja putosi välittömästi sen niskaan giljotiinin tavoin.
”Et ole tervetullut, pimeydensikiö!” hän huusi pedolle saadakseen sen jakamattoman huomion, ja valmistautui suojelemaan, iskemään, väistämään – mitä tahansa, mitä voittaminen vaatisi.

//HOOOOOOOOO~RY PAWAAAAAAAAAAAAAA~!!!//