A million faces of the one man [Räyhä]

//Purpur//

Pariisissa aurinko oli painunut mailleen jonkin aikaa sitten tehden tilaa pimeydelle. Se ei kuitenkaan vähentänyt ihmispaljouden rönsyilemistä kaduilla ja ravintoloissa. Ranskalaisten tapojen mukaisesti useimmat olivat myöhäisellä illallisella, vaikka kello oli jo yli kymmenen illalla. Sää oli hyvin kaunis syksystä huolimatta. Lähes kesäinen. Tuuli oli hyvin vieno ja hiljainen, lämpöä oli lähemmäs kaksikymmentä astetta.
Periranskalaiseen tyyliin myös eräs vaaleaverikkö oli lähtenyt myöhäiselle illalliselle. Yleensä tämä nainen ei harrastanut yösyömistä, mutta perjantain kunniaksi hän oli sallinut itselleen hieman hemmottelua. Alisha-niminen nuori nainen oli kävellyt miellyttävään kuppilaan, jossa tarjoiltiin alkoholin lisäksi myös erittäin maukasta pikkusuolaista ja salaatteja. Paikka oli ehkä enemmänkin pubi kuin ravintola, mutta silti hyvin monella asiakkaalla oli edessään jonkinlaista purtavaa. Alisha istui ikkunan vieressä viehättävässä kahden hengen pöydässä, tosin yksin, ja joi punaviiniä. Viinin juominen oli aika harvinainainen näky tämän naisen kohdalla, mutta se oli taas yksi myönnytys jonka hän oli suonut itselleen hemmottelun merkeissä. Itseasiassa meneillään oli jo toinen lasillinen ja alkoholin vaikutus alkoi tuntua, itseasiassa Alisha taisi olla hieman huppelissa.
Naisen edessä oli herkullisen näköinen annos: mustalle, kiiltäväpintaiselle lautaselle oli kasattu herkullinen salaatti. Perinteisen salaattiainesten, kuten salaatinlehtien, kurkun ja tomaatin lisäksi annos oli koottu porkkanaraasteesta, fetajuustosta, katkaravuista ja lohitäytteisestä uuniperunasta. Se oli kerrassaan herkullista ja Alisha pisteli sitä poskeensä hyvällä ruokahalulla, onnistuen kuitenkin näyttämään sivistyneeltä. Välillä hän otti haukun täysjyväleivästä, joka kuului annokseen.
Kuppila oli sisustukseltaan hyvin lämmin. Väreinä oli käytetty lähinnä maanläheistä ruskeaa, beigeä ja harmaata. Sinne tänne oli kontrastin luomiseksi sijoitettu mustia ja hopeisia sisustusesineitä. Kalusteet olivat muotokieleltään lähinnä moderneja, mutta siellä täällä saattoi nähdä jotakin vanhaa ja kulunutta. Esimerkikis pöytien pinnoissa oli ihailtavaa ajanpatinaa. Valaistus oli sopivan hämärä.
Alisha oli pukeutunut hyvin arkiseen, mutta silti näyttävään mekkoon, joka sai hänen hoikan vartalonsa näyttämään varsin kauniilta. Jalassa naisella oli mustat nahkaballerinat ja kevyen kesätakin Alisha oli jättänyt oven läheiseen naulakkoon. Ikkunalaudalla kökötti tyylikäs pieni iltalaukku, johon oli pakattu rahat, puuteri, huulikiilto, kotiavaimet ja puhelin. Pitkät, luonnonvaaleat ja auringon raidoittamat hiukset oli kiedottu löyhälle letille. Kokonaisuus oli varsin tyylikäs, mutta ei liian hieno lähikuppilaan yksinäiselle illalliselle.
Silmät olivat tällä hertaa väriltään tummanruskeat. Alisha ei halunnut herättää ei toivottua ja leimaavaa huomiota astelemalla paikalle sysimustissa silmissään, joissa ei ollut lainkaan valkuaista. Ruskea väri sopikin hänelle ihan hyvin, vaikka toki Alisha ei itse ajatellut näyttävänsä mitenkään erikoisen hyvältä.

//Tervetuloa //

Hän tunsi olonsa maailmanvalloittajaksi. Hän oli pitkä, komea ja rikkaan näköinen. Vaaleat pitkät sortuvat olivat vedetty ponihännälle, tekemättä jakausta pään päälle. Hänen nenänsä oli suora, leuka sopivan miesmäinen, iho virheetön ja silmät syvän siniset. Jollain tapaa pelkästään vaaleat hiukset ja siniset silmät paljastivat miehen henkilöllisyyden; hän tuli pohjoisesta. Viimeistään hänen aksentilla varustettu puheensa paljasti kaiken.

Ainakin niin ulkomuoto kertoi. Mies ei ollut sama keneltä näytti. Hänen ulkonäkönsä, henkilöllisyytensä ja menneisyytensä oli varastettu, mutta kukaan ei osannut epäillä sitä. Mies vain käveli niin kovin rennosti pitkin Pariisin katuja, pidellen mustaa pikkutakkiaan olallaan. Mies näytti kaikin puolin siistiltä, juuri sellaiselta, joka tuntuisi katsovansa ulkonäkönsä perään; mustat hieman ihoa myötäilevät farkut, sinertävä kauluspaita, josta oli ylimmät napit avattu ja valkoiset kengät. Vaatteet tuntuivat sopivan prikulleen hänen vähän rasvapitoiseen kehoonsa. Mies ei ollut kuin kaappi, mutta omisti ihailtavan lihaskerroksen. Moni nainen haikailisi hänen vatsalihaksiaan.

Mies hymyili tyytyväisenä, lempeänä, mutta samalla täysin tietoinen itsestään. Siltä ainakin Lucasta tuntui, hän tiesi hallitsevansa sen ruumiin, sen mielen, sen tunteen. Hän tiesi osaavansa esittää Jan-Erik Engströmiä, miestä, jolla oli kaikki, mutta ei mitään. Rahaa kuin roskaa, muttei perhettä. Engström oli kuin hän, hänellä oli enää veli, joka ei ollut edes biologinen veli ja rahaa kuin roskaa. Ainoastaan Engström ei tainnut varastaa toisten henkilöllisyyksiä, niin kuin hän.

Miehellä ei ollut suunnitelmia mitä oli tekemässä. Nälkä, -verennälkä-, hänellä oli hieman, joten rauhallisin ja varmoin askelin mies asteli lähimpään kuppilaan. Paikka oli viehättävän lämmin ja kodikas, mutta hän oli ehkä turhan juhlallisen näköinen. Noh, jos joku kysyisi, niin kyllä selitykset löytyisivät. Mies oli mestarivalehtelija ja päästyään täysin Engströmin maailmaan, hän olisi aivan eri henkilö.
Sisällä mies kiinnitti katseena asiakaskuntaan. Moni vaikutti olevan jonkun toisen kanssa, tai nämä muuten vain näyttivät epämiellyttäviltä, kunnes siniset silmät kiinnittyivät vaaleaan, pieneen naiseen. Tämä oli hurmaava kaiken sen yksinkertaisuuden keskellä. Niinpä mies lähti astelemaan lähemmäksi tätä.

Ei hän kumminkaan tunkeutunut naisen pöytään, vaan asettui viereiseen pöytään, kumminkin niin, että näkisi helposti naisen kasvot. Ennen kuin mies kerkesi tehdä tuttavuutta kauniiseen naiseen, hänen luokseen hyökkäsi tarjoilija, mikä sinänsä hämmensi miestä. Hän ei ollut ajatellut sen kuppilan olevan paikka, jossa tilaukset tehdään pöydässä. Noh, jotta ei aivan typerältä, mies tilasi itselleen viiniä. Hän oli juhlatuulella, samalla kun asetti takkiaan selkänojaan. Olisiko sen pitänyt jättää naulakkoon? No, hän olisi vaikka kovin tietämätön Ranskasta!
"Ranskalaisten tapaan on ollut vaikeaa tottua. Syödä myöhään", mies avasi suunsa, puhuen selvästi hieman murtaen, vääntäen sanoja enemmän ruotsalaisten kuuloisesti kuin ranskalaisten. ”Tähän aikaan pitäisi jo suunnitella nukkumaanmenoa!” Mies naurahti paljastaen valkeat ja virheettömät hampaansa.
"Hej, olen Jan-Erik Engström", mies meni suoraan esittelyyn ja ojensi kättään tervehdykseen, yrittäen tehdä eleistään vain tuttavallisen ja ystävällisen aksentilla puhuvan ruotsalaismiehen. Hän oli vain mies, joka kaipasi juttuseuraa.

//Ihana otsikko :)//

//Sulla on kiva kirjotustyyli : ) Hyvä että otsikko sopii, muahahah.//

Hentoiseen käteen asetettu hopeinen (tuskin aito) haarukka seivästi ketterästi annoksen vihannekset ja käsi kuljetti annoksen suuhun. Pureskelun päätteeksi ruoka huuhdottiin alas ihan kelvolla punaviinillä, sellaisella johon jopa opiskelijalla oli varaa silloin tällöin. Alisha maisteli viiniä ja tiiraili mietteliäänä ulos ikkunasta. Ulkona oli hyvin pimeää, taivas oli pilvessä ja ilman ravintoloiden ja katujen valoja koko Pariisi olisi ollut pimeä kuin suljettu tynnyri.
Alisha ei ollut kiinnittänyt pahemmin huomiota kuppilan asiakaskuntaan. Hän piti tuijottamasti jotenkin tunkeilevana ja vähän epäkohteliaana. Lisäksi nainen hieman pelkästi että joku huomaisi hänen katseensa ja tulisi pahimmassa tapauksessa juttelemaan hänelle niitä näitä. Ja tietenkin, luonnollisesti, siinä kohtaan hän nolaisi itsensä käyttäytymällä jotenkin typerästi.
Nuori nainen katseli tyhjentynyttä lautastaan ja tunsi hetkellisesti syyllisyyttä. Perunassa on aika paljon hiilareita, hänen pitäisi käydä huomenna pitkällä lenkillä saadakseen anteeksi tämän aterian. Hän ei todellakaan halunnut että hetkellinen hemmottelu alkaisi näkyä takapuolessa, jonka hän oli suurella vaivalla saanut piukeaan kuntoon.
Neito huokaisi hieman ja nojautui poskea vasten asetettuun kämmeneen ja kurtisti hetkellisesti kulmiaan. Sille ei ollut mitään varsinaista syytä, se oli lähinnä tahaton reaktio naisen huoleistuneisuudelle. Hän tuijotti omaa kuvajaistaan pimeässä ikkunassa, pitkiä hiuksia ja suuria, hieman vinonmallisia silmiä, joissa oli ehkä vähän surullinen katse. Pehmoisille huulille oli levitetty pinkkia huulikiiltoa ja silmät oli meikattu kevyesti, mutta pitkiä ripsiä oli korostettu ripsivärillä.
Alisha ei juurikaan reagoinut vaalean miehen kuvajaiseen, joka heijastui myös ikkunasta. Hän kyllä huomasi liikettä, mutta oli liian uppoutunut omiin ajatuksiinsa huomatakseen miestä, joka istui läheiseen pöytään. Vasta kun tuo puhutteli naista, kääntyi tuo katsomaan miestä. Toinen oli pitkä, urheilullinen ja hyvin komea. Alisha huomasi kuinka hän automaattisesti suoristi ryhtinsä ja hieman sukaisi hiuksiaan tarkistaakseen että ne olivat ruodussa. Se oli jokin naisellinen reaktio, jotakin hyvin tavallista.
Alisha ei sanonut mitään miehen ensimmäiseen pariin lauseeseen, hymyili vain ujon ystävällisesti päätään nyökäyttäen. Voi herran jumala, miten tuollainen mies minulle puhuu, Alisha hätäili pienessä mielessään ja pelkäsi saavansa paniikkikohtauksen. Toivottavasti en näytä ryhävalaalta tässä mekossa, paniikki jatkui ja katkesi kun mies esitteli itsensä. Alisha tarttui miehen käteen hieman vapisevalla omallaan. Nyt kunnolla tyttö, et taas nolaa itseäsi!
"Hei...." Alisha sanoi käheästi, hänen kurkkunsa oli yllättäen hyvin kuiva. Pieni rykäisy selvitti kurkkua ja avasi äänen normaallille, pehmoiselle tasolleen: " Minä olen Alisha." Niin ja mitä sitten? Mitä hän nyt sanoisi? Voi ei, toivottasti tästä ei tule jotakin noloa pitkää taukoa! Nainen veti käden takaisin syliinsä, mutta hyvin pian tuo alkoi räpläämään hermostuksissaan viinilasin jalkaa.

//Kiitos, kuin myös : )//

Nainen vaikutti kovin haikealta tai ehkä keskittyneeltä. Oli vaikea sanoa. Ehkä hän voisi yrittää, että saisi naisen kasvoille hymyn. Ehkä hän voisi yrittää, että saisi naisen luottamuksen ja tyydyttää verenhimoaan. Onneksi verenhimo ei ollut häiritsevä, mutta päivän päästä se olisi sietämätön. Viimeistään silloin hänen veljensä tulisi vaikka pakottamalla kaatamaan hänen kurkustaan alas verta.

Luca tykkäsi aina pilata omaa itsetuntoaan, laittamalla merkille naisten reaktiot hänen puhuessa komeana ja hurmaavana miehenä. Jan-Erikinä naiset enimmäkseen sulivat hänen edessään, voimatta olla katsomatta, mutta omana pienenä itsenään, kukaan nainen ei edes vilkaissut. Hän oli vain niin kovin säälittävän ja surkean näköinen, pieni, pieni, pieni. Kyllä se söi kenen tahansa miehen egoa! Lyhyt, lyhyt, lyhyt.
Nytkin se kyseinen nainen suki nopeasti hiuksiaan ja asettui parempaan asentoon. Onneksi hän pystyi muuttumaan ja olemaan kuka tahansa. Joku muu kuin hän itse. Ja hän nautti siitä, kun sai paeta itseään. Hän niin häpesi itseään.

Mutta Jan-Erik ei. Hän oli itsevarma, fiksu ja hurmaava. Hän oli rento, hauska ja ystävällinen. Joka naisen päiväunien kohde ja joka anopin unemlavävy. Tunnollinen, rikas, kiltti. Ja hän pilaisi Jan-Erikin maineen. Se tuntui hyvältä, ikävä kyllä. Ehkä hän vain oli kateellinen.
"Kaunis nimi kauniille naiselle", Jan-Erik sanoi ja väläytti naiselle hurmaavan hymynsä. Mies vaikutti niin viattomalta ja aidolta, ei tekopyhältä. Kyllä sellaisella enkelinaamalla se olikin helppoa. "Miksi kauniilla naisella ei ole seuraa?" Jan vilkaisi nopeasti tyhjää lautasta, ei tämä tuntunut enää odottavankaan ketään.

"Pahoittaisitteko mieltänne, jos liittyisin seuraan? Olen ollut koko päivän kokouksissa tylsien ja värittömien ihmisten kanssa, jotka vaikuttavat enemmän pystyyn kuolleilta kuin varakkailta liikemiehiltä", mies puhui ja hänen hymynsä ei sammunut laisinkaan päivittyneeltä iholta. Se paljasti Jan-Erikin matkustavan lämpimissä maissa enemmän tai vähemmän. Siinä samalla hänelle tuotiin kokonainen viinipullo ja lasi. Mies kiitti ja maksoi sen heti. Hän kaivoi taskustaan pullean kukkaron ja antoi tarjoilijalle selvästi enemmän mitä pullo maksoi ja pyysi tätä pitämään loput. Sitten hän siirsi huolettoman katseensa naiseen ja hymyili tälle lempeästi.

Alisha vilkaisi miestä tämän tästä, uskaltamatta kuitenkaan katsoa pitkään silmiin. Häntä hermostutti niin hemmetistä, hän ei tiennyt yhtään miten miesten kanssa tulisi olla. Pitäisikö hänen kertoa nyt joku hauska ja säväyttävä juttu? Mikä se voisi olla, pää kumisi tyhjyyttä aina silloin kun pitäisi olla nokkela ja hauska... tai viehättävää. Miten edes oltiin viehättäviä? Hän oli yrittänyt saada asiasta selvää, mutta yleensä viehättävyys liitettin vähiin alusvaatteisiin ja paljaisiin reisiin ja semmoisesta hänellä ei todellakaan ollut minkään valtakunnan kokemusta. Kukaan mies ei ollut nähnyt häntä vähissä alusvaatteissa, eikä pelikuvakaan ollut häntä viehättäväksi kehunut.
Nainen katsahti Jan-Erikiä tämän kehuesa häntä kauniiksi. Hymy kohosi pakostakin Alishan suulle, mutta jotenkin hänen oli vaikea uskoa. Hän tunsi olonsa niin vääränlaiseksi useimmiten. Hän oli lyhyt, ei erikoisen kaunis ja kurvejakin olisi voinut olla enemmän. Toki tämä kaikki oli vain Alishan omassa päässä, sillä hän näki itsensä ihan eritavalla kuin muut. Kuvankauniiksi tytöksi tuo oli hämmästyttävän epävarma itsestään. " Kiitos", Alisha sanoi hennosti ja tunsi kuinka puna levisi polttava pitkin poskipäitä. Voi hemmetin hemmetti! " Sinäkin olet hyvin...kaunis", Alisha sanoi, mutta kauhistua samantien sanavalintaansa, " siis komea!". Voi ei...
Alishan teki todentotta mieli takoa pikkuruista päätään pöytää vasten, mutta hän koitti sivuuttaa virheensä vastaamalla miehen kysymykseen ennenkuin tuo kerkeäisi huomioida hänen sanavalintaansa liiaksi. "No... en oikeastaan ole täällä seuran takia. Ajattelin hemmotella itseäni käymällä ulkona syömässä ja parilla lasillisella viiniä." Tässä välissä vaaleaverikkö nyökkäsi Jan-Erikin kysymykselle seuraan liittymisestä. Voi hemmetin hemmetin hemmetti! Onkohan tukkani hyvin?
"No, minä tarjoilen työkseni lihottavaa ruokaa lihaville ihmisille", Alisha huokaisi uskaltamatta katsoa miestä liian kauan putkeen, "en tiedä onko se sen hohdokkaampaa." Idiootti, mitä sinä tuollaista puhut. Tosi viehättävää, nyt se miettii sua vain rasvankäryisessä kopissa rumissa vaatteissa.. "M-mutta olen kyllä täysin sellaista hommaa vastaan! Siis epäterveellistä elämää ja huonoa ruokaa", Alisha yritti antaa itsestään hyvän vaikutelman. Kuka nyt kiinnostuisi naisesta joka puhuu ranskaperunoista? Alisha hörppäsi tuntuvan kulauksen viinilasistaan ja nielaisi sen vähän turhan äänekkäästi. " Niin sinä siis... olet työmatkalla täällä?", nainen kysyi yrittäen unohtaa taas mokansa. Olen niin huono näissä jutuissa...

Se suorastaan paistoi naisen silmistä; hermostuneisuus. Tämä oli kuin sievä, pelokas peura. Syntyi tunne, kuin tätä tyttöä haluaisi suojella ja varjella, pelastaa pois autojen valojen alta. Sitä se oli se viattomuus. Se oli kaunis, hento ja virheetön.
Mutta Luca tarvitsisi verta. Hän vain voisi turmella Jan-Erik Engströmin maineen, tekemällä tästä vampyyrin. Ei hänen tarvitsisi tappaa sitä viatonta otusta, mutta voisi vain tyydyttää janonsa. Kyllä hänenkin piti ruokailla! Kukaan ei kestäisi häntä hulluna. Hän tapattaisi sillä itsensä.

Jan-Erik rupesi nauramaan Alishan sanavalinnalle, mikä oli selvästi sekaannus, mutta hauska sellainen.
”Kyllähän Twilightissakin Bella sanoo Edwardia kauniiksi”, mies hymähti huolettomasti. ”Ja nyt paljastin, että olen lukenut Twilighteja. Toivottavasti et hämmenny siitä. Pidän lukemisesta.” Twilight on jäänyt jo historiaan, joten ehkä vuosien jälkeen se on yleissivistävää tietää. Tai, mikä nyt nähdään sivistyneenä.
”Ah, minun olisi vaikea työskennellä roskaruuan parissa. Muistuttaisin joulukinkkua parin kuukauden päästä”, Jan naurahti huvittuneesti. ”Sinulla täytyy olla hyvä itsekuri tai et pidä roskaruuasta, koska mahdollinen työpaikalla herkuttelu ei näy päällepäin.” Hän hymyili hyvätahtoisesti ja otti viinipullonsa ja lasinsa käteensä, astellen lopuksi Alishaa vastapäätä ja istuutui. Hän kaatoi viiniä lasiinsa ja maistoi sitä. Ranskalainen viini oli hyvää.
”Olet kovin suloinen, kun hämmennyt ja yrität korjata sanojasi”, mies sanoi kohteliaasti lasinsa takaa ja tutki tarkemmin Alishaa. Tämä todellakin oli kaunis, se ei ollut pelkkää harhaa. Kuinka siis noin kaunis nainen pystyi olemaan niin kovin epävarma puhuessaan? Ehkä tätä vain jännitti aluksi.
”Mhh, niinkin voisi sanoa. Olen kotoisin Ruotsista, minkä varmasti huomaa huonosta ranskastani”, hän virnisti huvittuneesti ja hieraisi korvaansa. ”Mutta, koska teen töitäni niin paljon Ranskassa, niin olen ostanut oman kodin itselleni täältä. Ranska on minusta kaunis maa ja kaunis kieli. Haluaisin puhua vielä joskus ilman aksenttiani.” Lucasta aina tuntui, että sai vain entistä enemmän sisältöä ja yksityiskohtiaan hahmoihinsa, kun osasi niin erilaisia kieliä ja osasi puhua murtaen. Oli ihanaa olla kielinero.
”Missä ruokapaikassa työskentelet?” Jan uteli tuttavallisesti palaten aikaisempaan aiheeseen.

Alisha naurahti huvittuneesti miehen Twilight-kommentille. Aikuinen mies joka on lukenut Twilightin? Harvaa miestä saa katsomaan edes elokuvaa ilman jatkuvaa valitusta. Jan-Erik taisi olla hieman epätavallinen mies, mutta toisaalta Twilight oli sen verran tunnettu kirja, että on ihan sivistyksenkin kannalta hyvä tietää mistä se kertoo. Alisha itse ei pitänyt lainkaan ihmisistä, jotka dissasivat koko Twilight-ilmiötä tutustumatta siihen ensin. Naureskeltiin että se on sellaista teinityttöjen rakkaushömppää. Oikeastaan kirjat olivat ihan hyviä. Kyllä, Alishakin oli lukaissut sarjan, jopa pariin otteeseen. " Hyvähän se on, että ottaa selvää mistä ihmiset puhuvat", nainen totesi ja hymyili nyt vähän varmemmin. Jan-Erik vaikutti mukavalta mieheltä.
Nainen tunsi hieman hämmentyvänsä ja punastuvansa kun mies sanoi häntä suloiseksi. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa jotakin nasevaa takaisin, mutta sai aikaan vain ujon hymyn. Tarjoilija ohi kävellessään otti mukaansa Alishan tyhjän lautasen ja kysyi oliko ruoka hyvää. Alisha kehui ruokaa ja kertoi palaavansa useamminkin syömään. Hän ei kuitankaan voinut olla huomaamatta tapaa jolla naistarjoilija katsoi Jan-Erikiä. Tuo suorastaan söi miestä katseellaan ja se tuskin jäi mieheltäkään huomaamatta. Alisha tunsi olonsa hieman vaivaantuneeksi, miksei hän osannut katsoa miestä noin, ketään miestä? Pelkkä ajatuskin oli niin nolo ja hän varmasti näyttäisi ihan idiootilta seksikkään sijaan.
Tarjoilija ei kuitenkaan viipynyt muutamaan sekuntia kauempaa ja pian kaksikko saattoi jälleen keskittyä toisiinsa tutustumiseen. Alisha huomasi, ettei häntä jännittänyt enää aivan niin paljon kuin aiemmin, Jan-Erikin seura oli hyvin rentouttavaa, ei lainkaan sellaista johon hän oli aiemmin törmännyt. Mies vaikutti aidosti kiinnostuneelta hänen elämästään, eikä tuo yrittänyt lääppiä tai ehdotella mitään sopimattomia. Luojan kiitos.
" Sinun ranskasi on ihan hyvä, parempi kuin useimmilla ulkomaalaisilla", nainen uskaltautui hieman kehumaan miestä. Oli totta että Jan-Erik puhui hyvin, ei täydellisesti, mutta hyvin. Ranskankielessä oli paljon hienovaraisia kurkusta kumpuavia äänähdyksiä, joita oli hyvin vaikea oppia ellei puhunut kieltä lapsesta saakka. "Kielemme ei ole lainkaan helppo. Isäni on siitä erinomainen esimerkki, hän on amerikkalainen." Alisha hieman naurahti muistolle isästään puhumassa ranskaa, se kuulosti siltä kuin tällä olisi ollut kuuma peruna suussa.
"Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin niin olen töissä ihan mäkkärissä. Siinä joka sijaitsee urheiluopiston lähellä, käyn siellä koulua muuten", nainen alkoi jo kummastella rohkeuttaan puhua, ehkäpä seura teki tapaisekseen? Hän uskalsi jo katsoa miestä pidempään, kohdata jopa tuon katseen ilman että käänsi heti omansa pois. Hänen ei myöskään tarvinnut räplätä tyhjän lasinsa jalkaa hermostuneesti tai tehdä muitakaan pakkoliikkeitä. Toki Alisha oli edelleen jännittynyt, mutta jo rennompi. "Ja siittä roskaruuasta... vihaan sitä. En ymmärrä miten ihmiset pitävät siittä niin paljon ja nähtyäni koko valmistusprosessin ymmärrän vielä vähemmän", suoraa puhetta mutta niin nainen tunsi. Lihan pakkasesta, jäiset perunat rasvakeittimeen, valkoisen sämpylän väliin näivettynyt salaatinlehti ja litratolkulla majoneesia. Yök. Alisha korjasi hieman asentoaan, laittoi jalkaa toisen päälle ja veti hameenhelmaa reitensa päälle, hän ei halunnut paljastaa liikaa tai vaikuttaa tyrkyltä. Sillä sitä hän, herran jumala, todellakaan ollut. "Mutta se on vain väliaikaista, kun opiskeluni loppuvat alan työskentelemään liikunnan parissa", nainen vielä kertoi ja nojautui kyynärpäänsä varaan, hieman lähemmäs miestä.

”Kirjat olivat ihan hyviä. Elokuvat eivät niin tehonneet minuun”, Jan-Erik kommentoi mietteliäästi, kunnes siirsi sädehtivän katseensa naiseen. ”Pakko kysyä, oletko sinä Jakobin vai Edwardin puolella? Olen huomannut, että naiset pitävät enemmän toisesta kuin toisesta. Tai ainakin joskus se oli huomattavaa, en tiedä onko se enää.” Hän kohautti olkapäitään ja jäi odottamaan kiinnostuneena naisen vastausta.
Tarjoilija tuli hakemaan Alishan astioita, ja niin kuin vaaleaverikkö, niin myös mies huomasi tarjoilijan yliampuvan katseen. Katse oli nälkäinen ja himokas, mikä ei tehnyt Jan-Erikiä vaivaantuneeksi. Luca tiesi, että Jan-Erik oli tottunut sellaiseen, niinpä mies vain hymyili sammumatonta hymyään, mutta piti katseensa Alishassa. Miten hänestä tuntui, että olisi saanut tarjoilijasta ateriansa vaikka heti, mutta jokin piti hänet Alishan kanssa. Syytä mies ei tiennyt, mutta luotti vaistoonsa. Ehkä tämän veri maistuisi paremmalta, kuka ties.

”Oletko asunut koko ikäsi sitten Ranskassa vai oletko joskus asunut Amerikassa?” Jan-Erik uteli kiinnostuneena. ”Olen matkustellut paljon Yhdysvalloissa, enimmäkseen työmatkoilla, mutta olen silti hieman ihastunut Amerikkaan.” Se iso ja värikäs maa, voisiko hänkin sopeutua sinne, sulautua muitten joukkoon? Voisiko? Sitä pystyi vain miettimään omassa päässään, ennen kuin lähtisi testaamaan. Sitä päivää tuskin tulisi. Amerikka oli liian kaukana.
”Mikä sinusta pitäisi tulla, jos saan udella?” Jan-Erik kysyi Alishan opiskelupaikkaa. Jan oli jättänyt jo opiskelut taakseen, muttei hän mikään vanha kurppa ollut, mies parhaassa iässä! Hän oli nuori ja tienasi hyvin, moni voisi vain kadehtia hänen elämäänsä. Jan-Erik naurahti, kun nainen vakuutti hänen inhoavansa roskaruokaa. ”No, rahaa tuottavaa työtähän se on, eikä raha ole koskaan pahaksi. Opiskelijana ei voi olla ranttu työnsä suhteen, jotain on keksittävä, että voisi kustantaa elämänsä ja opiskelunsa. Silloin kun itse opiskelin, taisin yhdessä vaiheessa siivota jopa vessoja illasta toiseen. Työnantajani ei pitänyt minusta, joten antoi minulle kaikki paskatyöt.” Jan-Erik naurahti huvittuneena, muistellen ”muistoaan”. Oli vain niin helppoa keksiä mitä tahansa. Se siinä kaikista hauskinta olikin. Valhe toisen perään.

”Saanko tarjota viiniä? En millään kehtaa juoda yksin koko pulloa, luulisivat minua pian juopoksi”, mies hymähti ja tarttui pullosta tarjotakseen Alishalle juotavaa. "Vai onko sinulla kiire jonnekkin? Olen pahoillani, jos olen vienyt aikaasi, sano toki, jos haluat minusta eroon. Itselläni on huomenna siunattu vapaapäivä moneen viikkoon, enkä haluaisi kiirehtiä kotiin. Seurassasi on paljon mukavampaa olla kuin yksin kotona." Jan-Erik hymyili ystävällisesti ja lempeästi. Kuka voisi epäillä häntä? Kuka voisi epäillä niitä kasvoja?

//En tiedä ootko ite koskaan mietiskelly, mutta silleen hassusti pelit tuppaa menemään eteenpäin ja palaamaan takaisin kun mennään niin monta replaa yhdessä roolissa ja sitten toinen vastaa niihin, tavallaan tässäkin on nyt meneillään monta erillistä keskustelua, joita rooleissamme paisuttelemme: on twilight keskustelu, amerikkakeskustelu, koulukeskustelu yms, huomaatko?Ei kovin luonnollinen tapa keskustella jos miettii pidemmän päälle, yleensä ihmiset keskustelee yhdestä aiheesta ja jatkaa sitten seuraavaan. Koitan vähän paikata tätä hommelia. Mua ei haittaa vaikka roolit olisi lyhempiäkin tai sellaisia, ettei niissä edettäisi niin paljon kerrallaan, pysyisi selkeämpänä : ) Älä ajattele tätä kritiikkinä, itsehän teen ihan samaa! Yritän vain saada selkeyttä hommaan. Oonpa huono selittämään, mutta uskon että tiedät mistä puhun : D//

Alisha nojasi poskeaan kämmentään vasten jo huomattavasti rentoutuneempana. Hänellä oli oikeastaan ihan hauskaa. Toki alkoholilla oli jotakin osuutta asiaan, ihmisetkän tunnetusti pääsivät yli suurimmista estoistaan alkoholin vaikutuksen alaisena. Ehkä se oli sitten sitä. Mutta nainen halusi uskotella itselleen löytäneensä jonkinnäköisen rohkeuden murusen sisimmästään. Sellaisen murusen joka on useimmiten hukassa kun sitä tarvitsee, mutta joka inhottavasti kutittaa olemassa olollaan kun sitä ei kaipaa.
Alisha nyökkäsi viinikysymykselle ja hymyili Jan-Erikille. Mies oli kohtelias, kun otti huomioon kuivasuisen seuralaisensa. Seuralaisen? Mehän vain juttelemme. Tarkoittivatko nämä ajatukset siis sitä, että Alisha salaa piti miehestä? Kyllä ne vähän taisivat tarkoittaa, vaikka eihän Alisha loppupeleissä tiennyt miehestä juuri mitään. Tuo oli hyvin toimeentuleva, hyvännäköinen, ruotsalainen, kohtelias ja tuo oli lukenut Twilight-kirjoja. So far, so good.
"En ole koskaan ajatellut asiaa. Periaatteessa pidän Jacob-hahmosta enemmän. Edward on vähän tylsä minun makuuni, pelkkä rakastunut kaunis vampyyri, jolla ei tullu olevan omaa tahtoa. Jacob on intohimoisempi ja räiskyvämpi, Edward on makuuni liian... rauhallinen", nainen vastasi miehen aiempaan kysymykseen ja maistoi kulauksen maukasta juomaa, "Ehkä olen sitten enemmän Jacobin puolella. Ja joo siis.. olen syntynyt Amerikassa ja muutimme tänne kun olin vielä pieni. En paljoakaan muista niistä ajoista, mutta vierailen joskus isäni luona." Nuori nainen huokaisi kevyesti ja katseli vaaleaa miestä. Tuo oli kyllä peri skandinaavisen näköinen, vaalea ja sinisilmäinen. Ranskalaiset miehet olivat yleensä tummia ja kyömynenäisiä, eivät niinkään komeita. Tai ovat mutta hieman eritavalla, Jan-Erik voisi olla malli.
" Ei minulla ole kiire mihinkään. Huomenna ei ole töitä, eikä kouluakaan. Opiskelen siis liikunnanohjaajaksi, valmistun muutaman kuukauden kuluttua. Voimme jutella vielä", vaaleaverikkö hymyili tällä kertaa niin leveästi, että valkoinen hammasrivi paljastui. Hänellä oli tasaiset hampaat ja hymy synnytti poskiin pienet hymykuopat. Niin tehdessään Alisha näytti syötävän suloiselta, sellaiselta söpöltä ja viattomalta. Hän on kyllä hyvin miellyttävä mies. Yksin kotona, hän on siis sinkku?.
Sinkkuutta Alisha ei suoraan kehdannut kysyä, vaikka sitä epäilikin. Kai Jan-Erik nyt olisi kertonut, mikäli hänellä olisi tyttöystävä tai vaimo? Kuka lurjus tulisi puhumaan mukavia tytölle ja tarjoamaan viiniä mikäli olisi varattu? Toki sellaisiakin ihmisiä oli olemassa, mutta Alisha ei halunnut uskoa edessään istuvasti miehestä mitään pahaa. "Mistäs sitten puhuisimme?"

//Oon miettiny, mutta itteä ne ei oo kovin kauheasti haitannu, vaikka tuoha se sellasta päättelynvaraa aika paljon. Mutta vois kerrankin kokeilla, ettei puhu niin monesta asiasta samaan aikaan :--)//

Jan-Erik kaatoi naisen lasiin viiniä ja laittoi sitten sen pöydälle lepäämään. Viini oli hyvää, hänellä oli kallis maku. Oli varaakin olla kallis maku!
”Kieltämättä Edward on hieman aikuinen siihen maailmaan. Jacob on tumma ja tulinen, mutta minusta hän sotki asioita paljon. Tai Bella sotki, ihan sama. Mutta kai se kuului draaman käänteisiin”, Jan-Erik hymyili kohteliaasti ja siemaisi punaviiniä. Ehkä hänen pitäisi hieman puolustaa Edwardia, tämä sentään oli vampyyri. Lucan hengenheimolainen, vaikka ei hän omasta lajistaan niin välittänyt. Alisha kertoi asuneensa Yhdysvalloissa ja puhui isästään. Mies oletti tämän vanhempien eronneen tai jotain, mutta ei udellut siitä enempää.

Alisha vaikutti kovin iloiselta ja tyytyväiseltä, kun kertoi voivansa vielä puhua hänen kanssaan, Jan-Erikin kanssa. Jollain tapaa Luca tunsi sisimmissään kateutta, hän olisi halunnut jutella niitä näitä sen sievän naisen kanssa, joka hymyili niin mahdottoman aidosti ja suloisesti. Mies ei voinut olla huomaamatta naisen hymykuoppia. Tajuttuaan ajattelevansa Alishan hymykuoppia Luca hämmentyi, koska hän oli vieläkin niin kovin paljon Jan-Erikin hahmossa, hän ei toiminut, mutta ajatteli omana itsenään. Yleensä hän haihdutti oman mielensä nopeasti pois ja antaisi virran viedä.
”Onneksi olkoon jo näin etukäteen”, Jan-Erik hymyili leveästi Alishan kerrottua valmistuvansa parin kuukauden päästä. Mies huomasi nojaavansa myös käteensä, kunnes nosti ryhtinsä ja laski kätensä levollisesti pöydälle. Hän näyttäisi vain ryhdittömältä, eikä se sopinut Jan-Erikille. Jan-Erikillä oli virheetön ryhti.
”Hmm.. puhutaanko sinusta? Ei jaksaisi peruspuheenaiheesta säästä keskustella. Olen yrittänyt viimeisen viikon ajan keksiä säästä vitsejä”, mies naurahti ja vilkaisi ikkunasta ulos taivasta kohti. Taivas oli pilvetön ja tähtiäkin näkyi hieman. Kaunista. ”Siellä on kyllä kaunis ilma. Mutta sinä olet varmasti mielenkiintoisempi puheenaihe. Saanko udella mitä harrastat tai teet vapaa-aikanasi?” hän vaikutti olevan aidosti kiinnostunut Alishan touhuista, kiinnostunut tämän elämästä. Ehkä se oli vain keino saada luottamus puolelleen.

//Kokeillaan //

Nuori nainen oli hymyillyt ystävällisesti miehen onnitellessa häntä pian tulevista valmistujaisista. Alisha itsekin oli hyvin innoissaan. Useamman vuoden aherrus olisi pian takana päin. Nainen oli erityisen onnellinen siitä, ettei hän ollut antanut tuumaakaan periksi, vaikka välillä mieli oli tehnyt. Hän tulisi valmistumaan yhtenä vuosikurssinsa parhaana ja opettaja oli paljastanut että stipendikin saattaisi olla luvassa. Stipendillä ei ollut Alishalle rahallista merkitystä, mutta se näyttäisi aivan mahtavalta cv:ssä.
Mitä? Hänestäkö pitäisi saada jutun juurta? Alisha ajatteli olensa hyvin epäkiinnostava olento kauniin Jan-Erikin rinnalla, niin arkinen ja harmaa. Mutta tieto siitä, että mies halusi tietää enemmän hänestä tuntui tietenkin mukavalta. Alisha tunsi itsensä imarrelluksia, mutta hän ei oikein tiennyt mitä kertoa. Hänen elämänsä oli niin tavallista ja tylsää, aikalailla rutiininomaista. "Sää on kyllä ihastuttava tänään", Alisha naurahti, "mutta onhan se vähän kulunut puheenaihe." Nainenkin tuli vailkaisseeksi ulos ikkunasta miehen esimerkkiä seuraten ja huokaisi syvään. Pian tulisi kylmä talvi, eikä hän ollut lainkaan kylmyyden ystävä. Kesä ja syksy olivat hänen mieli vuodenaikojaan. Erityisesti hän rakasti kosteita kesäaamuja ja sen tuoksua. Monesti juoksulenkeillään nainen jäi ihastelmaan kesäaamujen kauneutta. Oli hiukan masentava tietää että ne aamut olivat kuukausien päässä.
"En tiedä riittääkö minusta juttua kovin pitkäksi aikaa... Olen melko tavallinen tyttö", vaaleatukka totesi hymähtäen. Se oli totta, tai niin nainen ainakin ajatteli: "Olen intohimoinen urheilija. Käyn aikapaljon kuntosalilla ja juoksemassa. Olen myös viimeaikoina kokeillut muutamia itsepuolustuslajeja... ihan varmuuden vuoksi. Nykymaailmassa ei voi koskaan olla liian varovainen. Jos ymmärrät mitä tarkoitan" Niin, hyvähän se oli sanoa kun istui tietämättä vampyyrin seurassa. Lopuksi Alisha hörppäsi tilkan viiniään ja katseli Jan-Erikiä pitkien ripsiensä takaa. Tuokin näytti varsin urheilulliselta, heillä taisi siis olla jotakin yhteistä. Muutakin kuin Twilight-kirjat.
Normaalissa olosuhteissa hän olisi varmasti haistanut palaneen käryä. Nimen omaan haistanut. Naisella oli erinomainen hajuaisti ja normaalisti hän olisi huomannut, ettei jutellut ihan normaalin ihmisen kanssa. Mutta alkoholilla oli ikävä tapa turruttaa aisteja. Lisäksi tilassa oli paljon muitakin tuoksuja, eikä Alisha osannut varoa edessään istuvaa miestä tai epäillä tuon ihmismäisyyttä.

"Älä ole vaatimaton, Alisha", Jan-Erik kerkesi kommentoida ystävällisesti, naisen kertoessaan tavanomaisuuttaan. Mies kuunteli naisen elämää, juoden samalla viiniä. Alisha tosiaan vaikutti terveysintoilijalta; koulutus, ruokavalio, urheilu tärkeinä osina elämää. Ei se ollut paha asia, positiivinen vain. Kieltämättä miehen mieleen tuli ajatus, että nainen puhui juuri hänen kaltaisistaan otuksista. Taikaolennoista. Hetken miestä kävi sääliksi nainen, tämä ei tiennyt, mitä mies oli suunnitellut tämän pään menoksi. Mutta jostain hänenkin oli hankittava verta, joskus oli vain hauskaa poimia oma saalis ja tuntea oma ylivoimaisuus. Alisha oli pieni ja viaton, kyllä melkein kaksimetrinen mies saisi tältä pari veri tippaa juotua. Jan-Erikillä oli lihaksiensa lisäksi Lucan vampyyrin voimat. Ja vampyyri oli öisin voittamaton, mutta suuretkin voimat vaativat suuret heikkoudet.
"Ymmärrän toki. Olin täysin hämmentynyt, kun suuri paljastuminen kävi ilmi. Mutta ei tähänkään mennessä yksikään taikaolento ole haitannut elämääni, niin eipä kai siinä sitten mitään", Jan-Erik kohautti olkapäitään huolettomasti. Ei häntä huoletta omituiset otukset, joiden voimia Jan-Erik ei edes pystynyt aavistamaan. Kenties ruotsalainen vain tunsi olonsa turvalliseksi pituutensa ja lihaksiensa takia. Luca kyllä tiesi mihin se maailma pystyi, hän myös tiesi mihin "normaali" maailma pystyi. Hän ei pitänyt kummastakaan erityisemmin..
"Mutta mitä itsepuolustuslajeja olet kokeillut? Itsekin olen muutamia, mutta eniten olen taistelulajeihin kääntynyt. Karate on ollut lempiharrastukseni kautta aikojen", Jan-Erik hymähti tyytyväisenä. Oli aina hauska huomata, kun Luca toi omia mieltymyksiään hahmoihinsa. Oikesti hän ei tiennyt mitä Jan-Erik harrasti. Ainakin juoksemista, tällä oli oma juoksumatto kodissaan ja nyrkkeilysäkki.

"Saako olla lisää viiniä?" mies uteli lempeästi hymyillen ja kaatoi omaan lasiinsa lisää, kunnes katsoi kysyvästi Alishaa.

Vaatimaton? Vaatimattomuus oli Alishan toinen nimi. Hän ei koskaan puhunut itsestään kehuvaan sävyyn tai mahtaillut saavutuksillaan. Hänestä tuntui että ihmiset pitäisivät häntä ihan itserakkaana jos niin pääsisi käymään. Alisha itse ei pahemmin välittänyt ihmisistä, jotka kerskailivat liikaa. Toki sai olla ylpeä itsestään, mutta suoranainen leuhkiminen oli ällötävää.
Miehen kommentille Alisha nytkäytti hieman olkapäitään ja hymyili. Hän oli vaatimaton persoona, oli aina ollut. Arka ja vaatimaton. Aina piti ilot ja surut sisällään, harvoin kertoili niistä muille. Oli hassua, kun joku, jota hän tuskin tunsi puhui hänelle niin kannustavasti. Se tuntui.. uudelta. Mahtavalta.
Ruskeasilmällä oli edelleen hyvin ristiriitainen mielipide tapahtumasta, joka toi ns. taikaväen koko maailman tietoisuuteen. Tavallaan hän oli hyvillään, sillä oli helpottava tietää että oli muitakin kuin vain hän. Muitakin kummajaisia, jos niin sopi ajatella. Mutta sitte oli se tuntemattomuuden pelko ja epätietoisuus. MItä kaikkea oli olemassa? Mitä kaikkea oli vielä salaisuudenverhon taakse kätkettynä?
Hän itse oli määritelmien mukaan vain ihminen, jolla oli joitakin taikavoimia. Alisha ei kuitenkaan tuntenut itseään vain ihmiseksi. Ei normaali ihminen pystyisi muuttumaan miksi tahansa, normaali ihminen vain oli ja hengitti. Normaali ihminen ei kyennyt epätavallisiin asioihin. Hän kykeni, siksi hän ei tuntenut itseään vain ihmiseksi. Vaikka joskus olisi halunnutkin. Halunnut että hänen muodonmuuttajan kykynsä katoaisivat, mutta ne eivät kadonneet. Eivätkä tule katoamaan.
"Olihan se järkytys, kun kaikki tuttu ja turvallinen muuttui niin paljon", nainen myötäili, "nykyisin sitä ajattelee vähemmän." Vähemmän ja vähemmän, miten sen nyt ottaa. Voiko yliluonnollisuutta unohtaa ollessaan itse yliluonnollinen? Ei, sen tiedostaa jatkuvasti, mutta sitä Alisha ei halunnut paljastaa Jan-Erikille. Hän halusi pysytellä ihmisenä, vai harva tiesi ettei hän ollut ihan normaali tyttö.
"Olen kokeillut vähän vaikka mitä, myös taistelulajeja. Mutta tällä hetkellä olen tykästynyt eniten potkunyrkkeilyyn, saa nähdä kauanko viihdyn sen parissa", kuului pehmeän äänen sanovan, " karatekin vaikuttaa mielenkiintoiselta. Kiitos." Hän myöntyi juomaan lisää viiniä, mutta se saisi olla viimeinen lasillinen, muutenhan hän olisi ihan räkäkännissä. Eikä se sopinut hänen tyyliinsä, ei alkuunkaan.
"Täytyy myöntää että sinulla on hyvä maku viinien suhteen", nainen myönsi otettuaan pienen kulauksen. Maku oli täyteläinen, ei liian makea tai kitkerä. Alisha toivoi että hänellä olisi vara juoda useamminkin tälläistä herrojen juomaa, mutta ikävä kyllä opiskelijalla ei ollut koskaan niin paljon ylimääräistä rahaa käytettävänään. Alisha vilkaisi hymyillen seinäkelloa ja huomasi että aika oli rientänyt nopeasti. Ilmeisesti hyvässä seurassa aika kului kuin siivillä. Kliseistä mutta totta.

Alisha ei sanonut oikein juuta eikä jaata taikaväestöön. Jollain tapaa Luca olisi halunnut tietää mitä nainen ajatteli. Tosin, mitä hän olisi tehnyt sillä tiedolla? Sinä iltana hän ainakin saisi tytön mielipiteen kielteiseksi vampyyreja kohtaan, ehkä. Jotkut pitivät, kun vampyyri puri heitä. Pitäisiköhän Alisha?
Miksi hän ajatteli niin paljon? Miksei hän vain sulautuisi Jan-Erikin maailmaan. Ehkä se johtui siitä, kun hänen piti muistuttaa itselleen tarkoitusta sille keskustelulle. Jan-Erik oli ihminen, hän vampyyri. Tärkeintä oli nyt hänen ravinnonsaanti tai huomen illalla joku kuolisi. Eikä loppujen lopuksi Luca ollut murhaaja. Sen teki vain hänen hajaantunut mieli ja vampyyrius. Hetken mies vaikutti kaukaiselta, omiin ajatuksiin uppoutuneena, kunnes hymyili leveästi ja siirsi koko huomionsa naiseen. He olivat vain kohtalojensa omia.

”Hmm, ehkä voisimme ottaa joskus matsin ja katsoa kumman erilaiset taidot ovat parempia”, Jan-Erik naurahti huvittuneesti ja iski leikkisästi silmää. ”Olisit varmasti mielenkiintoinen vastus. Kokosi puolesta vaikutat pieneltä ja heikolta, mutta uskon, että sitä et ole. Uskon sinusta löytyvät suurenmoista voimaa, joka pistää isommankin miehen vapisemaan.” Hän ei vaikuttanut vitsailevan tai leikkivän tytön kustannuksella. Hän vaikutti todellakin olevan sitä mieltä. Hän tuntui kunnioittavan Alishan pienuutta.

”Minulla on turhan kallis maku, pelkään sen vievän minut vielä joskus vararikkoon”, Jan-Erik naurahti heleästi ja joi lisää viiniä. ”Kotona minulla oma kellari, jonne olen kerännyt ympäri maailmaa viinipulloja. Viinipullot ovat keräilykohteeni. En välitä oikeastaan muista alkoholijuomista. Haluaisitko tulla maistamaan kotiini erästä, ehkä valehtelematta parasta viiniä maailmassa? " Hän kuulosti niin kovin viattomalta, ettei mitään rajaa.

Matsi? Alisha katsoi Jan-Erikiä hetkellisesti vakavoituneena, mutta räjähti sitten nauruun, ensimmäistä kertaa koko illan aikana. Hän osasi vain kuvitella tilanteen, missä hän yritti selättää itseään melkein puolimetriä pidempää miestä. Kyllä naisella varmasti oli valtteja, kuten vaikka nopeus, mutta siihen se sitten jäikin. Miehen huomautus oli kuitenkin hillittömän hauska luomansa mielikuvan takia, eikä Alisha ottanut nokkiinsa. Ja vaikka olisin ottanut, ei Jan-Erik saisi koskaan tietää. " Kyllä, osaan olla aika hurja halutessani, varsinainen peto", nainen huomautti veikeästi, nyt erilaisella äänenpainolla. Flirttailenko minä? Tajutessaan asian hän katsahti hämmentyneenä viinilasiaan. Alkoholi todellakin vaikutti ihmisiin, etenkin ujoihin ihmisiin. Ei hän ikimaailmassa puhuisi miehelle näin ilman alhokolin tuomaa pikku boostia.
Kyllä hänkin joisi kallista viiniä, jos vain pystyisi. Hänen itse tilaamansa viini oli ihan kelpoa, mutta silti halpaa ja sen maistoi. Jan-Erikin käytöksessä ei ollut mitään väärää, mieshän eli tulojensa tasoisesti. Se oli täysin normaalia. "Tai sitten sinun pitää vähentää", Alisha naurahti viinikommentille ja joi lasinsa tyhjäksi. Nyt sai riittää.
Vai saiko? Alisha katsoi miestä hieman epäuskoisena, kun tuo ehdotti luokseen menemistä. Olisiko se viisasta? Hän ei kuitenkaan tuntenut miestä ja tuo voisi olla vaikka minkälainen sekopää. Tuskin, typerää edes ajatella niin! Hänhän on niin mukava herrasmies. Ja eihän yksi maistiainen pahaa tee, ei sitä koko pulloa tarvitse lipittää. Jan-Erik todellakin vaikutti herrasmieheltä, eikä tuolla näyttänyt olevan mitään taka-ajatuksia. Vai yrittääkö hän vain päästä pöksyihini? Tottakai se kävi tytön mielessä. Useat ihmiset harrastivat yhden yön juttuja ja menivät sänkyyn tuntemattomien kanssa. Odottiko hänen edessään istuva mies sellaista? Pitäisikö minun kysyä suoraan? Ei, ei hän kehtaisi. Sillä jos miehellä ei olisi sellaiset mielessä niin hän vain nolaisi itsensä nostamalla kissan, tai seksiasian, pöydälle. Ja jos Jan-Erik yrittäisi jotakin hän voisi vain kieltäytyä, kyllä herrasmies ymmärtäisi.
" Ai... nytkö", Alisha sai viimein kakistettua suustaan ja katsoi miestä aavistuksen vakavampana. Hieno viinikokoelma houkutti, mutta hänen oli pakko kysyä.

"Sen uskon", mies vastasi naisen pieneen flirttiin, vaikka se näytti olevan vain vahongossa tapahtunut. Jostain kumman syystä Luca arvasti Jan-Erikin olevaan pohjimmiltaan myös flirttaileva herrasmies, tämä flirttaili kun oli sopivaa. Mutta ennen kaikkea Jan-Erik oli herrasmies, se paistoi kilometrienkin päähän, jollei sattumalta sekoittanut häntä rikkaaksi pelimieheksi. Olivatko ne loppujen lopuksi niin kaukana toisistaan? Kummatkin halusivat varmasti päästä ennemmin tai myöhemmin naisten pöksyihin. Oli toki poikkeuksia.

Alisha vaikutti kovin hämmentyneeltä ja epävarmalta, kun hän ehdotti moista. Oliko hän edennyt liian nopeaan? Olisiko vielä pitänyt pehmittää naista? hän vain tunsi oman levottomuutensa, se poltti ja huusi, se varoitti tulevasta vaarasta. Hän olisi halunnut iskeä hampaansa sen humaltuneen naisen kaulaan, hyvällä tuurilla tämä ei muistaisi mitään seuraavana aamuna.
Mutta Alisha vaikutti harkitsevan asiaan ja Luca mietti kuumeisesti, kuinka korjata tilanteen. hän ei jaksaisi lyhmytä hämärällä kujalla ja odottaa, toivoa onnen lykästävän ja jäämättä kiinni. Kadulla hyökkäämisessä oli omat vaaransa ja ehtonsa. Keskellä yleistä paikkaa oli maalitaulu vampyyrimetsästäjille.
"Vaikka", Jan-Erik kohautti huolettomasti olkapäitään. "Ei sinun ole pakko tulla, hyvä Alisha. Ymmärrän kyllä, jos et luota minuun, koska tapasimme vasta hetki sitten. Olisi vain mukavaa näyttää salainen kokoelmani noin kauniille neidolle, jolla on kovin suloinen nauru. Minun puolestani voimme jatkaa keskustelua tässäkin, mutta ei kaunis tähtitaivas kävelykään kuulostaisi pahalta." Mies vinkkasi ulos ja hymyili ystävällisesti ja levollisesti. Toivottavasti hän saisi naisen luottamuksen, muuten hänen pitäisi ottaa esiin suunnitelma B. Mies ei jaksaisi inspiroida.

Taisi siinä houkuttaa jokin muukin, kuin hieno viinikokoelma. Jos Alisha ei aidosti pitäisi seuralaisestaan, ei tuo edes harkitsisi tuon mukaan lähtemistä vaan kieltäytyisi kohteliaasti. Tai menisi vessaan vaihtamaan muotoaan ja hipsisi karkuun jonakin toisena.
Mutta Jan-Erikiä ei tarvinnun juosta karkuun, päinvastoin. Vaikka Alisha olikin miehistä aika kokematon, ei hänkään voinut olla ajattelematta tiettyjä asioita, fantasioimatta tuosta miehestä. Nainen oli varma, että tuolla oli upea vartalo tuon kalliin vaatekerraston alla. Alisha tunsi sykkeensä nousevan hieman ajatusten mukana. Hän kuvitteli millaista olisi koskettaa tuon kiinteitä lihaksia ja tuntea miehen hengityksen hiuksissaan. Kuinka tuo veisi hänet unohtumattomalle matkalle, opettaisi ruumiillisen nautinnon salat. Jarrua tyttö! Rauhotu! Ei hän todellakaan ollut valmis sellaiseen, mutta saihan sitä ajatella. Pienen mielen sopukoissaan.
Alisha rykäisi hieman ajatuksilleen ja toivoi sydämensäkin rauhoittuvan pian. Kauhea jyskytys pauhasi naisen korvissa, eikä se ollut varsinaisesti musiikkia. Alisha tunsi jälleen punastuvansa hieman ja toivoi samalla ettei Jan-Erik huomaisi hänen yksinäisten ajatuksensa laatua. Se olisi vain liian noloa.
"Ei", nainen ähkäisi pari oktaavia korkeammalta kuin oli aikonut, " en minä sillä. Tottakai minä luotan sinuun. Yllätyin vain." Olihan se ollut vähän yllättävää että tuollainen täydellinen mies kutsui hänet asunnolleen ja vaikutti muutenkin viihtyvän hänen seurassaan. Se oli... virkistäväää. Ja kaikken parasta koko jutussa oli se, että Alisha tunsi itsensä varmemmaksi miehen seurassa. Tai sitten se johtui viinistä. Oli miten oli, huomasi Alisha haluavansa vastata miehen kutsuun myöntävästi. Hän halusi nähdä tuon kodin ja mahtavan viinikokoelman ynnä muuta. Ehkä voisimme tavata uudelleen...
" Tulen mielelläni kotiisi", nainen vastasi rohkaistuneesti, "asutko jossakin tässä lähellä?" Eihän tuo kaukanakaan voinut asua kun puhui kävelemisestä. Toivottavasti teen oikean päätöksen.. en ole koskaan lähtenyt kenenkään mukaan. Kerta se oli ensimmäinenkin.

Jan-Erik pystyi vain miettimään ja kuvittelemaan mitä kaikkea pieni nainen ajatteli päänsä sisällä. Hän ei osannut arvata, että Alisha olisi paljon enemmän kiinnostunut hänestä kuin uskoa saattoi. Hän oli onnistunut tehtävässään, hän oli onnistunut huijaamaan Alishaa. Ja sehän oli ollut päätarkoitus, eikö vain?

Ja lopulta hän sai vastauksensa; kyllä. Ihanaa, hän pääsisi tyydyttämään verenhimoaan. Pelkästä verenajatuksesta mies huomasi, kuinka hänen aistinsa terävöityivät. Hän haistoi, kuuli, näki ja tunsi paremmin. Hän pystyi jo maistamaan veren kielellään, lämmintä ihanaa verta, valuvan hänen suupielestään ja kurkustaan alas, tyydyttäen hänen biologista tarvettaan.
Mutta Jan-Erik peitti kaiken sen ja hymyili lempeästi naiselle.
”Asun pienen matkan päässä. Sinne kävelee aika nopeasti ja vaivattomasti”, hän sanoi ja nousi ylös lähteäkseen. ”Voisihan sitä taksinkin tilata, mutta luultavasti, kun molemmat olemme liikunnan ystäviä osaamme arvostaa kävelyä.” Hän iski naiselle silmää ja otti takkinsa tuolin karmilta.

Hän ohjasi ystävällisesti Alishan pois kuppilasta, pitäen kättään kevyesti tämän ristiselässä. Ilma oli hieman viilennyt, mutta kyllä siellä tarkeni, ainakin kaksimetrinen lihaskimppu tarkeni.
”On harmillista, ettei täällä ole niin kaunis talvi kuin kotonani Ruotsissa”, pitkä mies katseli taivaalle ja etsi tähtikuvioita. Hän piti tähdistä, hän piti talvesta, hän piti lumesta. Hän piti sen pimeydestä, talvella pystyi kauemmin käyttää voimiaan. ”Tunnen tasan kaksi tähtikuviota; Otava ja Kassiopeia. Ne ovat kovin yksinkertaisia ja pistävät heti silmään tähtitaivaalla.” Hän hymähti pienesti.

Eikä aikaakaan kun he olivat menneet kauemmaksi Pariisin keskustaa ja tulivat lähemmäksi kaupungin laitamia, jossa naapurit eivät asuneet enää niin tiheästi. Talot rupesivat kertomaan, että siellä asui hyvätuloisia ihmisiä. Heidän eteensä ilmestyi vaalea, moderni, mustakattoinen omakotitalo, jossa oli enemmän ikkunoita kuin laki sallii. Talolla oli oma yksityinen pihansa, iso, leveä ja mahtaileva. Takapihalla taisi olla oma uima-allaskin. Mies avasi valkean portin naiselle ja asteli tämän jälkeen hiekkapolulle. Talon vieressä oli autotalli, jossa mies säilytti yhtä jos toistakin peniksen jatketta. Mies rupesi kaivelemaan taskujaan, kunnes näytti hämmentyneeltä.
”Hmm, taisin unohtaa avaimet kotiin. Toivotaan, että takaovi olisi auki”, Jan-Erik naurahti huvittuneesti ja ohjasi naisen läpi komean sivupihansa aina takapihalle asti. Mies asteli terassille ja veti varovasti liukuoven auki. Se kun olikin auki, koska hän oli murtautunut sinne aiemmin. Takaoven kautta oli ollut helpompaa ja huomattomampaa murtautua..
”Tervetuloa matalaan majaani”, Jan-Erik toivotti naisen sisälle ja sytytti taloon valot. He olivat selvästi olohuoneessa. Talo oli tyylikäs niin pihalta kuin ulkoa, sisällä vallitsi tummanruskea, valkoinen ja piristävänä värinä punainen. Talo toi pelkästään väriensä avulla komeutta, avaruutta ja erikoisuutta. Miehen talo oli siisti ja tyylikäs, mikään tavara tai esine ei vaikuttanut olevan ylimääräinen. Olohuoneesta pystyi nousemaan parilla porrasaskeleella keittiön puolelle, missä oli baarijakkaroita ja leveät tilat kokata. Itse ruokailuhuone avautui heidän oikealle puolelle. Mutta joka puolella oli ikkunoita. Kaikkialla. Melkein. Toiset olivat isompia, toiset pienempiä.

Mies vaikutti ilahtuneelta hänen päätöksestään, ainakin tuo hymyili ystävällisesti, mikä sai Alishankin väläyttämään vitivalkeaa hammasriviään. Ja söpöjä hymykuoppiaan. Hän seurasi miehen esimerkkiä ja nousi seisomaan: " Ei me nyt mitään taksia, ulkona on kaunis ilma." Nainen nappasi pikkulaukkunsa ikkunalaudalta ja lähti Jan-Erikin saattelemana kävelemään kohti ulko-ovea. Ennen ulos astumista Alisha puki ylleen ohuen tummanharmaan trenssin, jonka vyö korosti naisen kapeaa vyötäröä.
Jan-Erikin käsi ristiselässä sai aikaan pientä jännittävää kihelmöintiä, mutta nainen yritti olla näyttämättä tunteitaan ulospäin. Sen sijaan hän ei voinut olla huvittumatta kaksikon pituuserosta, hänhän oli miestä vaivoin vain rintaan saakka! Jos joskus olen tuntenut itseni pieneksi niin nyt tunnen itseni peukalo-Liisaksi. Mieshän oli jätti hänen rinnallaan. Ei haittaa.
" Täällä on vain kylmää ja märkää. Keskitalvella sataa jonkinverran lunta, mutta ei juuri nimeksikään asti. Olisi ihana viettää joskus joulua jossakin lumisessa maassa, esimerkiksi Ruotsissa", vaaleaverikkö hymähti ja vilkaisi yläviistoon vierellään kulkevaa miestä. Jan-Erik kunnioitti hänen kokoaan sen verran ettei harpponut niin lujaa kuin jättijaloillaan olisi päässyt. Seuraavaksi Alisha vilkaisi taivaalle, erotti sieltä muutaman tähden ja hymyili itsekseen: hän ei tiennyt kuin Otavan.
Matka sujui sukkelasti, eikä ollut lainkaan liian pitkä vaikka he matkasivatkin syrjäisemmille alueille. Alisha oli joskus käynnyt siellä juoksemasa ja tiesi suunnilleen minne he olivat menossa. Hän oli usein ihastellut alueen suuria lasipalatseja kateuden pistos sydämessään. Aluetta selvästi asuttivat ihmiset joilta kahisevaa löytyi.
Alkoholin vaikutus oli jo hieman tasoittunut, eikä Alisha tuntenut olensa enää ihan niin huppelissa kuin aiemmin. Ihan hyvä juttu, sillä nainen ei olisi halunnut esitellä Jan-Erikille yhtään sik-sak kävelytaitojaan. Pian he kävelivät moni-ikkunaisen modernin talon porteista sisään, eikä nainen voinut kuin ällistellä hiljaa. Jos tämä juttu koskaan etenee, pitää ilmoittaa että minä en sitten pese ikkunoita. Noh, Jan-Erikin kaltainen pohatta tuskin muutenkaan itse piti huolta talonsa siisteydestä, eiköhän tuo ollut palkannut siihen hommaan ammattilaisen. Jonkun ulkomaalaisen, vähän vanhemman naissisäkön ehkäpä?
Alisha lopetti talon ihastelun huomatessaan miehen hämmentyneen ilmeen. Ja eihän miehen toteamukselle voinut kuin nauraa ääneen. Kyllähän avaimien unohtaminen voi sattua kenen tahansa kohdalle, se oli normaalia inhimillisyyttä. Unohtaminen. Kerran Alisha oli itsekkin unohtanut avaimensa ja joutunut maksamaan isännöitsijälle 40 euroa asuntonsa oven avaamisesta. Toista kertaa hän ei ollut sitte sitä virhettä tehnytkään.
Alisha seurasi miestä kuuliaisesti kuin koira isäntäänsä talon taakse ja ihasteltuaan hetken uima-allasta hän käveli miehen perässä tuon 'matalaan majaan'. Vaaleaverikkö jäi äimistyneenä seisomaan ovensuuhun. Talohan oli valtava! Pelkästään keittiö oli suurempi kuin hänen koko asuntonsa. "Vau", Alisha henkäisi hiljaa ja antoi katseensa kiertää. Asunto oli sisustettu hyvin maskuliinisesti ja modernisti. Kaikki oli hyvin tyylikästä ja harkitun näköistä. Jokaisella tavaralla näytti olevan oma täydellinen paikkansa. Sieltä täältä nainen bongasi design huonekaluja.
"Kiva maja", Alisha naurahti ja käveli ovensuusta miehen vierelle. Hän ei edes halunnut ajatella kuinka paljon tämä kaikki oli maksanut. Jan-Erik ol todellakin hyvissä rahoissa. Nuori nainen ihasteli suuria ikkunoita, asunnon täytyi olla hyvin valoisa päiväsaikaan. " Tämä on aivan upea", nainen henkäisi ja naurahti hiljaa, "taida olla vähän kateellinen sinulle nyt."

Siinä hän nyt seisoi, kuin talon oikeakin omistaja. Talon yksinkertaisuus, komeus ja näyttävyys kertoi omistajastaan paljon; upea kokonaisuus. Talo muistutti Lucan omaa koloa, tosin siellä ei ollut yhtä paljon ikkunoita ja ikkunatkin oli varustettu paksuilla verhoilla. Jan-Erikin koti olisi ollut yhtä helvettiä hänelle, varsinkin päivisin.
"Nääh, laita vähän säästöön, kun olet mäkkärin tiskillä töissä niin parin vuoden päästä voit rakentaa oman unelmiesi kodin", Jan-Erik hymähti pienesti, kunnes heitti oman takkinsa valkoiselle nahkaiselle sohvalle ja meni riisumaan ystävällisin ja hellin elein naisen takkia. Naisen takkia hän kohteli paljon mukavammin kuin omaansa. Talossa oli sopiva lämpötila, ei ollut liian kylmä, eikä liian lämmin. Mikä voisikaan olla pielessä täydellisessä talossa?

"Haluatko nähdä kellarin?" mies uteli ja lähti ohjaamaan isolla kädellään naista syvemmälle taloa. Oli hauskaa verrata hänen kätensä kokoa naisen ylävartaloon. Nainen vaikutti niin kovin pieneltä ja hennolta. Lucan mielessä kävi, että voisikohan hän olla Alishaa pidempi!! Loppujen lopuksi moni nainen ei ollut häntä lyhyempi ja se oli jo alkuunsa nöyryyttävää.
Mies avasi erään oven ja sytytti portaikkoon valot.
"Täällä on oma salaisuuteni, jota harvat näkevät", hän hymyili ystävällisesti naselle ja asteli ensimmäisenä, tuntien, kuinka ilma hieman viileni. Siellä se oli, Jan-Erikin oma salainen kokoelma ja intohimo; viinit. Ja niitä kyllä riitti, miehellä oli monia hyllyköitä, joissa oli enemmän ja vähemmän pölyisiä viinipulloja. Oli valkoviiniä ja punaviiniä.. Modernista poiketen kellari oli hyvin lempeä, puinen ja jopa kuluneen oloinen, mutta silti tyylikäs. Mies otti käteensä yhden vähemmän pölyisen viinipullon.
"Tämä on tehty Espanjassa, intohimolla ja rakkaudella pursutettu punaviini. Rakastan tätä ylikaiken", mies hymyili lempeästi ja teki lähtöä yläkertaan. Yläkerrassa hän otti esille kaksi korkeajalkaista viinilasia ja avasi pullon. Hän kaatoi laseihin viiniä ja tarjosi toisen Alishalle. Hän jäi Alishan eteen katsomaan tätä ja siemaili viiniä kaikessa rauhassa.
"En tuo usein kotiini ketään, mutta sinä taidat todellakin olla erikoistapaus, Alisha", mies hymyili pehmeästi ja katsoi hyvin lempeästi pientä naista.

Alisha naurahti miehen kommentille. Mäkkärin kassana hän saisi raataa vuosi kaudet että hänellä olisi edes varaa ostaa samanlaista mattoa kuin Jan-Erikillä. Onneksi naisella oli kunnianhimoisempiakin suunnitelmia kuin hampurilaisten pyörittäminen. Luojan kiitos se piina olisi pian oli. Ei tarvisi enää pestä hiuksiaan moneen kertaan että sai sen käryn katoamaan. Hän halusi alkaa personal traineriksi, ja jos hän pärjäisi hyvin työssään voisi hänen asiakkaitaan olla kuuluisat näyttelijät. Ehkä silloin hän voisi hankkia oman lasilinnansa.
Nainen taivutti hieman käsiään, että mies sais riisuttua takin hänen päältään, kuten aidon herrasmiehen kuuluu. Alisha vastasi ystävälliseen eleeseen hymyllä ja hieroi käsillään hieman kyynärvarsiaan. Hän todellakin oli tullut sellaisen ihmisen kotiin, johon oli tutustunut vain pari tuntia aikaisemmin. Hän ei vieläkään ollut täysin varma päätöksensä laadusta, mutta toistaiseksi ilta oli edennyt hyvin. Miksi siis panikoida?
" Siksihän tänne tultiin", tyttö naurahti ja lähti hipsimään miehen mukana talon maanalaiseen kerrokseen. Jan-Erik ei ollut ainoa, joka pisti merkille kokoeron, jälleen. Miehen käden rinnalla hänen omansa näytti kuuluvan enemmänkin lapselle, kuin aikuiselle naiselle. Ja vaikka mies käveli edellä alas, monta rappua alempana, oli tuo silti häntä pidempi. Se oli tavallaan todella pelottavaa ja samaan aikaan kiehtovaa. Pieni nainen ja jättiläsmies.
Kellarissa oli hieman viileämpää, mikä sai Alishan ihon nousemaan kananlihalle. Hän hieraisi käsivarsiaan parikertaa saadakseen ne lämpenemään. Ei hänellä varsinaisesti ollut kylmä, mutta äkillinen lämmönlasku sai ihan reagoimaan. Kellarissa oli myös hyvin ominaine, hieman tunkkaisempi tuoksu. " Eikö jokaisella ole jotakin salattavaa", Alisha heitti astuessaan portaikosta kellarin lattialle jätin vierelle.
" Taidat todellakin rakastaa viinejä", Alisha ihasteli ja kierteli hieman viinipulloja ihastellen. Osa oli jo todella pölyisiä. Siinä tuli nainen pohtineeksi että keräsivätkö viinin rakastajat pulloja vain näön vuoksi, aikoivatko nuo koskaan avata tiettyjä pulloja? Joillakin viineillä oli varmasti rahallistakin arvoa, eikä niitä siksi passannut valuttaa kurkusta alas.
Nainen palasi miehen luokse tuon esitellessä lempiviiniään. Alisha tarkasteli pullon etikettiä pikaisesti huomatakseen ettei ollut kuullut koko juomasta. Mutta uskoi sen silti varsin maukkaaksi. Hän siirsi katseensa pullosta mieheen, joka vaikutti varsin intohimoiselta puhuessaan harrastuksestaan. Käytti jopa niin väkeviä sanoja kuin rakkaus. " Sen täytyy olla todella hyvää jos olet sydämesi sille menettänyt", tyttö hymähti lähtiessään takaisin yläkertaan.
Hän seurasi kiinnostuneena miehen toimia. Tuo toimi hyvin tottuneesti viinipullon kanssa, avasi sen vaivatta pullonavaajalla ja kaatoi tummanpunaista nestettä kahteen lasiin. Alisha tarttui hänelle ojennettuun lasiin ja nuuhkaisi hieman sen sisältämää nestettä. Sen verran hän tunsi viinejä, että osasi pelkän tuoksun perusteella kertoa siitä jotakin. Kyseinen juoma tuoksui varsin hyvältä.
Onpa hyvää. Makukin oli kohdillaan, mutta Alisha ei halunnut kiirehtiä arvokkaan juoman suhteen. Hän laski lasin graniittiselle keittiötasolle ja nosti katseensa Jan-Erikiin, jonka sanat saivat naisessa aikaan ristiriitaisia tunteita. Aluksi hän oli hyvin imarreltu ja tunsi jälleen punastuvansa, mutta sitten tulivat toiset ajatukse: kunhan sanoo. Hänhän oli vain tavallinen tyttö, varmasti miehellä oli ollut lukaalissaan vaikka kuinka upeita naisia seuranaan. " Täytyy sanoa etten minäkään ihan kenen tahansa mukaan lähde", sanoi nainen hymyä väläyttäen. Punaviini oli värjännyt tuon huulet punertavimmiksi.
"Olemme kyllä aika huvittava parivaljakko, jättiläinen ja kääpiö", nainen naurahti ja katsoi Jan-Erikiä jyrkästi yläviistoon, "tunnen itseni ihan pikkulapseksi sinun seurassasi."

Jan-Erik ei voinut olla nauramatta naisen kommentille hänen sydämensä menetyksestä.
”Nyt sinä toit sen julki”, hän hymähti hyvätahtoisesti. Ehkä Jan-Erik oli tosiaan hurahtanut täysin viineihin, ainakin tämän kellari kertoi niin. Oli jotenkin niin rikollista, kun hän ja Alisha olivat tunkeutuneet toisen ihmisen kotiin, tutkivat, koskivat. Alisha ei toki tiennyt, eikä Lucaa se häirinnyt. Hän oli pienestä pitäen ollut pieni varas, koska hänen olosuhteensa olivat kasvattaneet siihen. Hän oli varastanut ruokaa ja rahaa itselleen pysyäkseen hengissä. Nyt hän oli murtautunut toisen kotiin, eikä se liikuttanut häntä mitenkään. Se oli pelkästään jännittävämpää ja haasteellisempaa. Mies ei pelännyt rikollisuutta, hänellä oli hyvät mahdollisuudet olla rikollinen jäämättä kiinni. Hänen tietämättään Alishalla oli samat mahdollisuudet.

”Mm, ehkä tämä on erikoinen ilta”, hän sanoi matalalla äänellä ja laittoi myös itsekin lasin keittiötasolle. Mies vilkaisi kelloa, joka seisoi seinällä hänen edessään. Se oli jo paljon. Ei menisi enää kauaa, kunnes aurinko alkaisi nousta horisontista, joka varoitti muuttuvalla värillään. Enää taivasta ei vaivannut kokonaan tummuus, vaan kirkkaus tulisi esiin hetkenä minä hyvänsä. Eikä hän ollut saanut veren tippaa. Asiaa pitäisi ruveta jouduttamaan.. ”En sanoisi sinua kääpiöksi, pikemminkin keijukaiseksi. Et ole sellainen tantta ja karvainen, olet kaunis ja siro, keiju.” Mies vei ison kätensä naisen kasvojen lähelle ja silitti tämän poskea hellästi. Hän helli naisen kasvoja varovasti ja hienovaraisesti, kunnes hymyili pienesti.
”Säikähtäisitkö kovasti, jos suutelisin sinua? Haluaisin kovasti suudella punaviinillä kostuneita huuliasi..”, hänen äänensä tuskin kuului, se oli madaltunut, tehden tunnelmasta erilaisen. Samalla mies kumartui hitaasti, varovasti, hellästi, jotta voisi painaa huulensa naisen täyteläisille huulille. Hän toivoi, että nainen sallisi hänen suudella, jotta voisi huomaamattomammin iskeä hampaansa tämän kaulalle.

//Huuuuuu//

Todellakin erikoinen ilta, ainoa laatuaan. Hän ei ollut koskaan aiemmin asettanut itseään näin alttiiksi uusille kokemuksille ja se oli todentotta hyvin pelottavaa. Tuo mies, niin kaunis tai komea kuin tuo olikin, oli tuo silti pelkkä muukalainen. Muukalainen ja muukalasen seuralainen muukalaisen suuressa talossa. " Siinä olet harvinaisen oikessa", tyttö henkäisi hiljaa ja nojasi selkästä vasten keittiösaareketta. Sen graniittisen pinnan viileys tunkeutui ohuen mekon läpi saaden tytön hieman värähtämään. Alisha seurasi miehen katsetta ja tuli itsekin vilkaiseeksi kelloa. Onpa aika rientänyt, aurinko nousee pian. Sitten hän saisi ihastella lasipalatsia auringonvalossa, se oli varmasti hyvin kaunis.
Miehen sanat saivat naisen häkeltymään, eikä tuo tiennyt mitä pitäisi sanoa. Alisha tunsi sähköisyyden, joka leijaili ilmassa heidän välissään. Hän värähti tahtomattaankin miehen koskettaessa hänen kasvojaan. Alishasta tuntui kuin hänen polvensa muuttuisivat hyytelöksi. Sydän hakkasi niin rajusti, että valtimon tykytys näkyi kaulan iholla selvästi. Rauhoitu, rauhoitu!
Tyttö ei saanut sanaakaan suustaan, vaan jonkin kummallisen kuuloisen ähkäisyn. Hän ei voinut ajatella muutakuin Jan-Erikin lähestyviä kasvoja ja tuon silmien sinisyyttä. Ja oman sydämensä jäätävää jyskytystä, tuntui kuin se yrittäisi tulla ulos kantajansa ruumiista. Vastoimaisesti nainen nuolaisi huuliaan, etteivät ne olisi epämukavan kuivat. Hän huomasi vapisevansa.
Jan-Erik oli jo hyvin lähellä, niin lähellä että Alisha tunsi tuon hengityksen kasvoissaan ja näki selkeästi tuon kasvojen pienetkin yksityiskohdat. Vaistomaisesti tyttö hieman voihkaisi ja nojautui lähemmäs. Enää muutama senttimetri. Alisha sulki silmänsä ja raotti huuliaan pinnallisesti hengittäen. Käsillään nainen piti tiukasti kiinni keittiösaarekkeestä, pusersi kyntensä vasten sen kovaa pintaa. Mies oli jo ihan lähellä, miltein kosketti häntä.

Samassa aurinko nousi ja maalasi naisen kasvot kirkkaalla valollaan ja korallin oranssilla lämmöllään.

//En halunnut että se suutelee Jan-Erikiä, sitten joskus Lucaa ; ) //

//Uuu ;--)//

Hän halusi suudella naista, tämä oli viehättävä ja puoleensa vetävä. Suuteleminen oli kivaa, varsinkin kun tiesi, että toinen tuntisi varmasti vetoa häneen. Tai häneen ja häneen, Jan-Erikiin, ei häneen. Luca ei välittänyt ajatuksesta, vaan keskittyi olennaiseen. Hän suutelisi tyttöä vain sen takia, että voisi iskeä torahampaansa tähän. Niin, niinhän se oli. Hän halusi vain verta.. eikö vain?
Mutta se ensi hetki oli silti ihanaa, huumaavaa. Se oli taianomaista, kun he kummatkin lähenivät toisiaan, vielä koskematta toisiaan. Mies sulki silmänsä ja halusi tuntea naisen huulet.

Mutta mikään ei mennyt kuin elokuvissa. Aurinko nousi nopeammin mitä mies oli olettanut. Ennen kuin säteet edes kerkesivät osua häneen, mies jo tunsi, kuinka hänen voimansa heikkenivät, ne valuivat, katosivat, haihtuivat hänen silmiensä edessä. Hänen voimansa oli kuin vesi, se valui kaikista yrityksistä huolimatta pois kädestä. Mies räväytti silmänsä auki, ne olivat muuttuneet isommiksi ja vaaleansinisemmiksi. Vaaleat, pitkät hiukset lyhenivät ja tummuivat, hiuksia pitävä pompula tippui lopulta maahan. Mies pieneni silmissä, hän kutistui, lyheni. Siinä vaiheessa mies otti jalkansa alle. Hän ei tiennyt tönäisikö vahingossa Alishaa hieman olkapäällään juostessaan kuin raivohärkä. Hänen näkönsä heikentyi, valo täytti huoneen, hän tunsi olonsa heikoksi. Se ei tappanut häntä, mutta se satutti häntä, se satutti hänen aistejaan, hänen luontoaan..
Mies ryntäsi kellarin ovelle, mutta epäonnekseen kompastui ylisuuriin housuihin ja meni rymisten alas portaat. Ovi jäi auki ja housut jäivät portaikkoihin. Mies oli luultavasti huutanut jotain, mutta ei pystynyt muistamaan. Aurinko sai aina pienen paniikin syntymään hänen sisällään.

Mutta nyt hän makasi nenällään pimeässä kellarissa, johon tuli valoa vain portaisiin. Mies huokaisi syvään. Miksi tässä piti käydä näin?
"Erittäin hyvä veto, Luca de Roux..", hän mutisi pimeydelle ja upotti naamansa käsiinsä. Miksi hän oli ollut niin hidas, miksi hän epäonnistui kaikessa, miksi hän oli niin... onneton, saamaton, typerys! Miksi, miksi, miksi? Ne olivat ikuisia kysymyksiä, jotka olivat seuranneet häntä koko elämänsä ajan. Hän ei tuntenut enää Jan-Erikin voimakkuutta ja itsevarmuutta, hän oli vain heikko ja pieni. Hän oli vain Luca. "Hemmetti!" Hän löi turhautuneena nyrkkinsä lattiaan.

//Nyt päästään itse asiaan, muahahaha//

Ihan pian hänen huulensa koskettaisivat Jan-Erikin huulia. Mies olisi ihan pian hänessä kiinni. Aurinkokin nousi, täydellistä. Suudelman sijaan Alisha kuitenkin tunsi kovan tönäisyn, joka sai naisen kierähtämään ympäri. Tuo tömähti vatsa edellä keittiösaarekkeeseen ja ähkäisi. Silmät suurina hän tuijotti kaatamiaan viinilaseja, vain nähdäkseen niiden itsemurhasyöksyn kohti marmorilattiaa. Kuului rikkoutuneen lasin ääni, kun lasi toisensa jälkeen pirstoutui sadoiksi siruiksi ja levittäytyi pitkin keitiön lattiaa. Alisha tuijotti näkyä hölmistyneesti, hänen toinen kyynärvartensa oli sotkeutunut pöydällä olevaan punaviinilätäkköön.
Sitten hän kuuli meteliä kellarin suunnalta, kuului jonkinsortin karjaisu ja ääni. Ääni joka kuuluu luultavasti siitä kun joku pyörii portaat alas. Alisha säpsähti kauhistunut ilme kasvoillaan ja lähti kävelemään hitain askelin kohti avonaista kellarin ovea. Siellä oli pimeää, eikä Alisha löytänyt valonkatkaisijaa. Jan-Erik oli kuitenkin luultavasti loukannut itsensä, hänen oli mentävä katsomaan jos tuo kaipasi apua. Alisha lähti laskeutumaan pimeään kellariin. Hänellä oli onneksi parempi näkö kuin normaalilla ihmisillä, eikä hän välttämättä tarvinnut valoja nähdäkseen.
Alisha piti tiukasti kiinni portaiden kaiteesta, mutta yritti pitä askeleensa kohtalaisen rivakoina, eihän sitä koskaan tiennyt kuinka pahasti mies oli itsensä telonut. Astuessaan jonkin pehmeän päälle, nainen pysähtyi ja poimi ihmeissään portaikon puolesta välistä miehen housut. Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Se oli ensimmäinen miete, joka naisella tuli mieleen. Miksi ihmeessä Jan-Erik oli jättänyt housunsa portaikkoon? Vaaleaverikkö jatkoi matkaansa kulmat kurtistuneena kohti pimeyttä. Hän astui portaikosta kellarin lattialle.
" Oletko kunno...", Alisha aloitti ja katsoi maassa makaavaa olento "...ssa?" Ja se maassa makaava ei muuten ollut Jan-Erik, hän ei ollut koskaan nähnytkään koko tyyppiä! Tuo oli reilusti lyhyempi kuin hänet sinne tuonut mies ja tummahiuksinen. Alisha tuli tiputtaneeksi Jan-Erikin housut lattialle ja perääntyi pari askelta vain kompastuakseen portaisiin. Ja pyllähti istumaan portaiden toiseksi alimmalle askelmalle. " Holy shit", nainen kirosi toisella äidinkielellään ja katsoi vierasta miestä järkyttyneenä. Miestä, jolla oli kaikesta huolimatta päällään Jan-Erikin paita ja bokserit. Eli tuo oli sama tyyppi kaikesta huolimatta?