After the darkness, in the middle of gray [Räyhä]

Kaikki oli mennyt niin sanoinkuvaamattoman tarkasti päin persettä. Muutama päivä sitten he olivat lähteneet pitkälle kaupunkilomalle rakastavaisina ja innoissaan tulevasta. Alisha muisti elävästi kuinka häntä oli jännittänyt tuleva Tokion matka, hän oli jopa menettänyt parit yöunet stressiin takia. Ja miksei hän olisi muistanut, tapahtuneestahan oli kirjaimellisesti vain muutama päivä.

Muutama päivä sitten he olivat hykerrelleet kiinni toisissaan rakastuneina ja aika oli lentänyt aina liian nopeasti. Nyt he istuivat vaitonaisina, katsomatta toisiinsa niinkuin heillä ei olisi enää mitään yhteistä, aika mateli. Sellaista se oli ollut eilisillasta saakka. Se mitä tapahtui oli kasvattanut muurin heidän välilleen, ei ollut varmaa kumpi pisti enemmän vastaan, hän vai Luca?

Alisha katseli ulos sateeseen tällä kertaa syvänsinisillä silmillään. Kone oli alkanut tiputtaa korkeutta jonkinaikaa sitten ja pian he laskeutuisivat Pariisiin. Hän ei ollut nukkunut koko yönä ja tuskin oli Lucakaan. He eivät olleet puhuneet juuri lainkaan, aamulla mies oli vain ilmoittanut Alishalle että he lähtisivät takaisin Ranskaan. Vaaleaverikkö ei ollut kysellyt, osaksi järkytykseltään, mutta suurimmaksi osaksi koska häntä jostakin syystä kiukutti. Hän olisi halunnut jäädä ja selvittää asiat, mutta Luca oli vaikuttanut niin ehdottomalta päätöksessään. He lähtisivät, piste.

Nainen huokaisi niin hiljaa, että sitä tuskin kuulivat muut kuin hänen vieressään istuva mies. Hän loi katseen käsiinsä ja vilkaisi ohimennen Lucan kasvoja. Mies oli näyttänyt eilisestä asti siltä kuin tuolla olisi suuria kipuja, niinkuin tuo palaisi sisältä päin. Syyllisyyttä. Alisha ei kestänyt katsoa tuota ilmettä, syyllisyyttä joka kuvastui niin selkeästi Lucan kasvoilta. Hän oli sanonut vampyyrille lukemattomia kertoja, ettei hän syyttänyt tuota tapahtuneesta, mutta sillä ei tuntunut olevan mitään painoarvoa. Vampyyri ruoski itseään, eikä Alisha voinut mitenkään estää sitä.

Hänen mustelmansa ja haavansa olivat lähes parantuneet, luojan kiitos. Jo kellertäväksi muuttuneet mustelmat ja lähes parantunut viiltohaava poskessa oli helppo peittää meikillä lähes näkymättömiin. Sit ei huomannut, ellei osannut etsiä oikeasta kohdasta. Siksi Luca ei varmaan katsonutkaan häneen päin, tuo osasi etsiä. Alisha toivoi koko sydämestään, että hänen vähäisetkin vammansa parantuivat kokonaan, jotta Luca voisi unohtaa ja antaa anteeksi itselleen. Ja hänelle?

Pian koneen renkaat osuivat kentälle ja lähtivät rullaamaan kohti terminaalia. Luca ei vieläkään katsonu häneen tai sanonut mitään, mikä sai naisen huokaisemaan uudelleen ja katsomaan ulos. Sade oli lakannut.

Hän oli jättänyt työt sikseen. Hän oli perunut kaiken Tokiossa. Hän ei kerta kaikkiaan sietänyt olla siellä enää. Hänen oli päästävä.. Luca ei edes tiennyt minne. Sen hän kumminkin tiesi, ettei pystynyt olemaan kahdestaan Alishan kanssa. Tämän näkeminen satutti joka kerta, hän muisti joka kerta. Hän muisti isot kourat silmiensä alla, kiihottuneen mielialan ja kärsivän Alishan. Häntä olisi ahdistanut se ympäristö, missä kaikki oli tapahtunut. Häntä ahdisti Alishan jokainen katse, se poltti ja kirveli, aivan kuin enkeli rankaisisi syntistä, paholaista.

He olivat matkanneet hiljaisina lentokentälle, nousivat vaitonaisina koneeseen ja istuivat hiljaa koneessa. Luca ei osannut puhua, hän ei tiennyt mitä puhua, eikä hän jaksanut välittää. Hänellä oli niin suuret omantunnontuskat, että ne suorastaan raapivat hänen sisuskalujaan. Hän oli tehnyt elämänsä kauheimman teon. Hän oli satuttanut liian rakasta ihmistä, joka ei ollut osannut puolustautua. Dominique osasi puolustautua.

Hän ei myöskään halunnut puhua, koska pelkäsi keskittymisensä herpaantuvan. Hän pelkäsi menettävänsä viimeisetkin järjensirpaleensa, ellei pakonomaisesti ajattele jotain muuta. Töitä, töitä, töitä, Dominique, töitä, peseytä auto, käy kartanolla, töitä, töitä, Dominique, juo verta, töitä, töitä... Hän pelkäsi sekoavansa siellä koneessa, juuri sillä kyseisellä hetkellä. Hän tiesi monien sivupersoonien olevan tietoinen hänen heikosta mielentilasta, hän tiesi, ettei Pariisiin päästyään näkisi itseään varmaan viikkokausiin, kuukausiin. Se olisi hyvä, hän voisi hukuttautua, haihtua, vajota, kadota.
Mutta hän tiesi, ettei voisi loputtomiin välttää kontaktia Alishan kanssa. Hänen pitäisi sanoa jotain, toimia jotenkin. Eikä mies tiennyt kuinka.

Hän kuuli naisen jokaisen huokauksen, mutta ei kääntänyt katsettaan tähän. Hän tuijotti vain kuin kuollut edessä olevan tuolin nojaan kiinnitettyjä ohjeita. Hän vain halusi, että kone laskeutuisi nopeasti ja he voisivat nopeasti juosta pois. Hän tarvitsisi aikaa, hänen pitäisi miettiä. Mutta miettiminen oli hankalaa, koska se satutti ja horjutti hänen korttitaloaan. Se puukotti suoraan selkään joka kerta.

Kuinka he voisivat jatkaa tästä? Kuinka hän voisi jatkaa? Kuinka hän saisi pyyhittyä heidän molempien muistinsa ja jatkaa normaalisti? Kuinka hän saisi takaisin sen, mikä oli menetetty? Salaa Luca tiesi, ettei paluuta ollut. Hän ei osaisi armahtaa itseään, eikä hän pystyisi katsomaan Alishaa ikinä enää silmiin. Hän oli vaaraksi tälle. Hänen Alishalleen.

Luca odotti vaitonaisena, että oli aika lähteä koneesta. Hänellä ei ollut mitään koneessa, joten hän pystyi vain avaamaan vyönsä ja kävellä pää riipuksissa pois. Hän odotti Alishan lähelleen, mutta ei katsonut tätä. Heidän pitäisi hakea matkalaukut.
hänen onnekseen heidän laukkunsa tulivat ensimmäisten joukossa. He tallustivat äänettä pois kentältä ja suunnistivat Lucan Ferrarille. Hänellä oli parkkimaksua pidemmälle aikaa, mutta mitäpä sillä oli väliä. Hän halusi vain äkkiä kotiin. Hän heitti heidän molempien laukut peräloosteriin ja istuutui itse kuskin paikalle.

Automatkan hiljaisuuden rikkoi radio, jossa soi Bon Jovia. Jossain muussa tapauksessa Luca olisi laulanut miehen mukana. Hän olisi laulanut heidän onnistuneen reissunsa jälkeen. Hän olisi silitellyt Alishan reittä ja hymyillyt tälle onnellisena. Nyt hänen kätensä puristivat tiukasti rattia ja ilme pysyi visusti tiellä. Hän oli kuin kuollut sisältä päin, hänellä ei tuntunut olevan enää sisältöä. Hän halusi vain äkkiä viedä Alisha kotiinsa..

//Heei, miten se erohomman piti mennä? Pitikö Lucan vain jättää se nyt, vai pitikö mennä muutama päivä ja sitten Luca näkis jonkun kaverin ahistelemassa Alishaa ja päättäisi silloin olevan hyvä hetki jättää?//

//Jotenki tuolla tavalla taidettiin sopia sillon aikanaan. Vihdoin ja viimein löydän energiaa ja aikaa vastata. Puuh, meinaan kuolla noihin ylitöihin.//

Merkkivalo sammui, nyt olisi luvallista nousta ylös ja alkaa tekemään lähtöä koneesta. Koneessa oli yllättävän vähän matkustajia, paljon enemmän nainen havaitsi tyhjiä kuin täytettyjä paikkoja ja siksi he pääsivät koneesta pois yllättävän nopeasti. Alisha puristi pientä käsilaukkua käsivartensa ja kyljensä välissä ja tuijotti tyhjyyteen kävellessä askeleen - pari miehen jäljessä.

Hän ei osannut sanoa mitään, tuntui niin puuduttavalta kun ei vain osannut millään tapaa rikkoa jäätävää tunnelmaa heidän välillään. Alisha olisi tehnyt mitä tahansa, jotta olisi keksinyt jotakin järkevää sanottavaa, mutta mitään ei tullut mieleen. Luca tuskin arvostaisi small talkia tässä tilanteessa, eikä kyllä hän itsekään. Säästä puhuminen olisi mautonta, vaikka harmaa pilvimassa kuvasi osuvasti tunnelmaa.

Matkalaukut noudettiin ja pian he lipuivatkin jo tiellä Lucan hienon auton kehräten hiljaisesti. Radiossa soi joku Bon Jovin ikihitti, jonka kuka tahansa tietäisi vaikkei bändistä välittäisikään. Vaaleaverikkö huomasi hyräilevänsä hiljaa kertosäkeen tahdissa: I wanna lay you down in a bed of roses. For tonight I'll sleep on a bed of nails. I wanna be just as close as your Holy Ghost is. And lay you down on a bed of roses. Sanat jotka saivat kyyneleet kipuamaan hänen silmiinsä. Biisi ei voinut olla osuvampi. Ja kamalampi.

" Teidätkö, jossakin vaiheessa sinun on pakko puhua minulle", nainen tuhahti hiljaa mieheen katsomattakaan ja jatkoi turhautuneena kappaleen kuuntelua ja tyhjyyteen tuijottamista. Puita, puita ja lisää puita. Muutama rakennus ja lyhtypylväitä. Kourallinen ihmisiä ja muutama lintu.
Hetken päästä tyhjän töllöttäminen alkoi ärsyttämään ja Alishaa alkoi kiukuttaa ihan suunnattomasti. Hän paiskasi laukkunsa jalkatilaan ja loi turhautuneen katseen Lucaan. Häntä ärsytti, ärsytti niin hemmetisti tämä saakelin mykkäkoulu!

//Ai kauhia! En oo nähny että oot kirjotellu tänne aikoja sitten Tai sitten oon huomannu, mutta unohtanu..//

Luca keskittyi vain tiehen ja liikenteeseen. Hänen harmikseen tie oli väsyttävän yksitoikkoinen, eikä antanut paljoa virikettä. Hän melkein toivoi, että jokin eläin olisi hyökännyt pusikosta ja testannut hänen refleksejään. Mutta ei mitään. Ei yhtikäs mitään. Vain sekamelska hänen päässään, mikä ajoi häntä ajattelemaan mitä vain muuta.

Lopulta hän sai virikettä, mutta ei sellaista mitä oli toivonut. Alisha oli turhautunut ja ehkä kiukkuinen. Luca ei siirtänyt huomiotaan naiseen, ehkä joku eläin tosiaan kohta pomppaisi tielle, ei sitä tiennyt.. edes sammakko..
Kyllä hän tiesi, että joskus oli pakko avata suu Alishalle, mutta mitä hän puhuisi? Mitä hän sanoisi? 'Anteeksi, rakas, että olen tällainen hallitsematon paska ja satutin sinua pahasti.' Ei hän osannut enää puhua ja ajatella muuta kuin sitä.. se kuiskaili koko ajan hänen korvaansa muistuttaen tapahtuneesta. Se oli liian tuore asia, liian kammottava, liian paha.

Alisha paiskasi laukkunsa lattialle ja katsoi häntä hyvin vihaisesti. Mies tunsi yhä enemmän syyllisyyttä. Hän tunsi olonsa niin heikoksi ja pieneksi, kuka ei pystynyt tekemään mitään enää oikein. Ehkä hänen pitäisi ryhdistäytyä, vaikka hän oli ajatellut tarvitsevansa enemmän aikaa. Mies veti ilmaa sisään ja siirsi hitaasti katseensa naiseen, katsoi tätä hetken takaisin, kunnes siirsi jälleen tiehen.
"Tiedän..", hän vastasi tämä aikaisempaan turhautumiseen, "Olen pahoillani kaikesta päänvaivasta. En vain... pysty, koska.." Pelkään kuollakseni, että sekoan ennen kuin olen vienyt sinut kotiin. Turvaan, piiloon minulta. Ainakin hän toivoi Alishan olevan edes kotonaan turvassa häneltä.
"Alisha, minä tarvitsen aikaa. En ole valmis kohtaamaan meidän välejämme, koska..", hän ei tohtinut sanoa sitä ääneen. Hänen kurkkunsa oli kuiva kuin Saharan hiekka. "Minun pitää ensin olla sinut itseni kanssa. Minun tekee kipeää edes katsoa sinua, niin.. anteeksi." Hän puhui yllättävän rauhallisella ja hillityllä äänellä, olisi jopa voinut, että he olisivat puhuneet säästä. Salaa hän kumminkin tiesi, ettei voisi koskaan olla sujut itsensä kanssa. Hän muistaisi sen aina..
"En vain voi sille mitään.. en voi tälle syyllisyydentunteelle mitään", hän huokaisi. Kuinka Alisha oli edes ottanut sellaisen miehen? Miehen, joka oli täysin rikki ja hajanainen. Hän oli aina ollut täynnä sirpaleita, joinakin aikoina pahemmin toisina vähemmän. Alishan tavattuaan hän oli tuntenut itsensä kokonaiseksi ja normaaliksi moneen vuoteen. Hän oli ollut samanlainen luonteeltaan päivät pitkät ja uskoi hetken niitten olevan hänen oikea persoonallisuutensa. Mutta nyt sekin riemu oli pilattu, hän oli pilannut sen itse. Hän oli jälleen vain kuori, joka etsi sisältöä ympäristöstään. Ei Alisha ollut hänen arvoinen, kun hän ei ollut edes sielultaan ihminen. Mutta silti hän ei voinut sanoa sitä ääneen. Hän ei halunnut päästää irti siitä ihanasta naisesta, joka oli nopeassa ajassa saanut hänen olonsa niin hyväksi ja oikeaksi persoonaksi.

Ehkä aika korvaisi haavat..

//Noniin! *räkäsee kuuluvasti kumpaankin kämmeneensä, hieroo niitä yhteen ja tarttuu härkää sarvista*//

Alisha hieraisi kevyesti turvonnutta silmäkulmaansa, mutta ei Lucan läsnäollessa uskaltanut sävähtää sykkivälle kivulle. Hän ei halunnut korostaa että häneen sattui. Hänen ei tarvinnut alleviivata asiaa, jonka vuoksi hänen poikaystävänsä oli muuttunut vuosisadan marttyyriksi. Se vain pahentaisi asiaa.

Viimeinkin Luca suostui katsomaan häneen päin. Hänen suloinen Lucansa, niin kaunis, mutta niin rikkonainen. Ärtymys suli samantien ja kurttu naisen silmien välissä sileni kuin taikaiskusta. Miehen sanat saivat hänet tuntemaan myötätuntoa, sääliä ja jotakin mitä ei pysty kuvailemaan. Hän oli pahoillaan että Lucan piti tuntea niin. Että tuosta tuntui niin pahalta. Hän oli surullinen, koska mies oli surullinen hänen satuttamisestaan. Se oli jotenkin nurinkurista, hän sääli hakkaajaansa itsensä sijaan.

Mutta niin se vain oli. Hän ei nähnyt Lucaa syyllisentä koska tuo ei ollut sitä. Silloin kun se tapahtui, kun kaikki meni pirstaleiksi, Luca ei ollut oma itsensä. Tuo oli ollut totaalisesti joku muu. Miten hän voisi olla vihainen Lucalle? Ei se Lucan nyrkki ollut joka häntä löi, eikä Lucan jalka joka mursi hänen kylkiluunsa. Ei vain ollut, vaikka periaatteessa olikin. Mutta siltikään ei.

" Entä minä sitten", Alisha kuiskasi viimein ja tuijotti Lucan sivuprofiilia kuin hän ei näkisi mitään muuta. " Mitä jos MINÄ tarvitsen sinua nyt? Mitä jos haluan olla lähelläsi. Jos se helpottaisi MINUN oloani? Menetkö siltikin pois luotani?"

//*näyttää punaista viittaa härälle*//

Alisha mahtoi pitää häntä maailman vaikeimpana miehenä. Raukkana ja surkeana, miehenä, joka ei osannut olla itsensä herra. Hän oli varmasti maailman raivostuttavin mies, koska ei päässyt teostaan yli. Mutta miksi hänen olisi pitänyt? Hän oli tehnyt jotain, mikä kulkisi hänen mukanaan loppuiän. Hän oli tehnyt säälittävän tempun hakkaamalla tyttöystävänsä. Ja minkä tähden? Siinä se olikin, syytä ei ollut, muuta kuin totuus. Totuus, että hän oli hullu ja kuuluisi olla neljän seinän sisällä ennen kuin satuttaisi muitakin. Luca synkistyi entisestään ajatuksistaan. Hän oli hirviö.

Alisha ei ansaitsisi miestä, jonka itsetunto oli niin matalalla ja mieli pirstalena. Tämä ansaitsi miehen, joka oikeasti osaisi suojella tätä vaaroilta, eikä miestä, joka itse aiheutti ne vaarat. Niistä Luca ei kumminkaan tohtinut vielä sanoa mitään. Hän tarvitsi aikaa kaiken miettimiseen.

Mutta Alisha ei kuulostanut kovin kärsivälliseltä. Luca ei voinut ymmärtää, miksi tämä saattoi antaa hänelle anteeksi niin nopeaa, miksi tämä ei käskenyt häntä pysymään tästä erossa? Se olisi ollut vampyyrille oikein. Hän olisi saanut kärsiä kaikesta. Naisen sanat saivat Lucan olon entistäkin syyllisemmän oloiseksi. Alisha sai hänet kuulostamaan itsekkäältä. Vampyyri huokaisi hiljaa oli tovin hiljaa. Hän ei tiennyt mitä vastata. Hän ei tietenkään halunnut pahentaa Alishan oloa, mutta hän ei pystynyt edes kunnolla katsomaan tätä niin kuinka hän pystyisi auttamaan tätä?

"En minä olisi enää samalla tavalla läsnä. En minä osaisi olla", Luca sanoi viimein pitkän hiljaisuuden jälkeen. "En nyt. Alisha, vaikka kuinka paljon välitän sinusta ja haluaisin olla tukenasi tällä hetkellä, mutta en pysty. En pysty olemaan tarvitsemasi mies." Vampyyrista oli kauheaa sanoa ne ääneen. Hänen teki mieli itkeä. Hän oli niin säälittävä. Hän häpesi itseän enemmän kuin koskaan. Luca puristi tiukemmin rattia ja toivoi jo olevansa yksin. Hän räjähtäisi kohta.

Miksei toinen sanonut mitään? Huokaisi vain ja oli hiljaa. Alisha tunsi itsensä kärsimättömäksi, hän halusi vastauksia! Halusi vastakaikua ja keskustelua, mutta Luca vain vältteli tilannetta. Mies ei selvästikkään ollut valmis kohtaamaan tilannetta. Mutta Alisha oli! Hän halusi puhua ja selvittää asiat, eikä lakaista niitä maton alle pölyttymään.

Mutta Lucan sanoja ei voinut tulkita väärin, ei edes yrittämällä. Peli oli selvä, he olivat nyt sellaisella alueella jota heidän suhteensa ei välttämättä kestäisi. Alisha käänsi katseensa eteenpäin sanomatta mitään. Totuus läsähti avarin lailla hänen tajunsaansa. Tämä voisi olla loppu.

"Selvä sitten", hän sanoi hiljaa, raivon ja surun kyyneleitä nieleskellen. Alishan sydän tykytti hirveää vauhtia. Hän halusi äkkiä pois, kotiin peittonsa alle vollottamaan pois pahaa oloaan. Miehen sanat sivalsivat syvemmältä, paljon kipeämmin kuin yksikään terä tai lyönti.

" Mitä nyt sitten tapahtuu", Alisha tiuskaisi haluamattaan kyynelten valuessa poskipäilleen, mutta pyyhki ne takkinsa hihaan ennenkuin kyyneleet ennättivät liukaperille. "Mitä minun pitäisi tehdä!"

Lucasta tuntui, että hän satutti toista enemmän sanoillaan kuin oli tätä muutama päivä sitten fyysisesti satuttanut. Se ei tuntunut Lucasta reilulta, eikä oikealta. Ei nainen voisi olla niin itsetuhoinen, että hänen rehelliset vaikuttivat suuremmin naisen mieleen kuin ymmärrys siitä, että oma miesystävä oli kaheli. Miksei Alisha pitänyt häntä vaarallisena?

Luca ei edes halunnut kysyä. Hän ei halunnut kuulla joutavanpäiväisiä asioita itsestään, koska mitkään sanat eivät toisi lohtua hänen veneeseensä. Tulppa oli vedetty jo irti veneen pohjasta, eikä tulvaa voinut pysäyttää. Hän oli ikuisesti hukkunut. Eikä hänen mielenterveyssairauttaan auttanut yhtään hänen pessimistinen asenne. Mutta hän oli syvällä pohjassa, mudan ja hiekan peittämänä. Hetken hän oli kurkottanut kohti pintaa, mutta oli palannut turhankin pian takaisin sinne, mistä oli ryöminyt pois.

Alisha tiuski hänelle ja Luca otti ne vastaan kuin ruoskaniskut. Hän kumminkin nielaisi ja pakotti itsensä pysymään sanojensa takana ja lujana. Hän ei voinut olla Alishalle avuksi, ennen kuin olisi selvittänyt asiat itsensä kanssa. Mutta naisen toimeton olo ei auttanut miestä yhtään eikä hänen oloaan. Luca puristi rattia vieläkin lujempaa ja kiristeli hampaitaan.
"Minä vien sinut kotiin ja..", Luca aloitti ja vilkaisi hyvin nopeasti naista. Hänen ihonsa oli kalpeampi jos vain mahdollista. "..otan sinuun yhteyttä, kun olen valmis." Mies olisi halunnut ampua päänsä tohjoksi haulikolla. Oikeasti. Hänestä tuntui, että hän oli se ongelma tässä kaikessa. No, niin hän kyllä olikin. Hän oli hakannut Alishan, hän ei halunnut kohdata tilannetta, hän ei halunnut kertoa missä mentiin... Luca huokaisi omalle toimettomuudelleen. Jos hän vain osaisi olla yhtään nopeampi asioitten suhteen...
"En tee tätä tahaltani", hän päätti sanoa. "En yritä tehdä oloasi entistä vaikeammaksi, mutta toivon, että... ymmärrät, etten pysty antamaan tapahtunutta niin helposti anteeksi itselleni kuin sinä olet selvästi antanut minulle. Minusta tuntuu kuin hajoan. Enkä halua olla lähelläsi, kun hajoan. Näit jo kerran, mitä tapahtui." Lucaa kylmäsi.

He onneksi lähenivät Alishan kotia kovaa kyytiä.