Pelattavat kansat

Chênevalieen luodaan uusia kansoja sitä mukaa, kun niitä hahmojen myötä tarvitaan. Pelattavaksi hyväksytään kaikki suhteellisen inhimilliset taruolennot, mutta mieluiten sellaiset, jotka pystyvät sulautumaan suurkaupunkielämään. Esimerkiksi kentaurin olisi vaikea esiintyä ihmisenä, ja siksi heitä asuukin enimmäkseen erämaiden syrjäseuduilla, kun taas peikko pystyy helposti piilottamaan häntänsä lahkeeseen, ajelemaan karvansa ja menemään aamuseitsemältä töihin. Kaikkien kansojen tulee perustua tosimaailman tarustoihin, ja suosittujen fantasiakansojenkin olisi hyvä noudatella esikuviaan: esimerkiksi tolkienhaltioita ei ehkä kaivata, mutta Norjan valohaltiat käyvät paremmin maailmankuvaan.

Halutessaan rikastaa Chênevalien kansakirjoa pelaajan tulee kirjoittaa ohessa annettavan rungon mukaan kuvaus kyseisestä kansasta ja lähettää sen ylläpidolle joko yksityisviestitse tai sähköpostilla. Ylläpito oikolukee ja tekee mahdollisia korjauksia kuvaukseen, minkä jälkeen se julkaistaan tässä aiheessa ja on vapaasti muiden käytössä.

Jokaisesta kansakuvauksesta tulisi löytyä ainakin seuraavat asiat:

Historia:
Jokaisella taikakansalla on alkunsa ja menneisyytensä. Alkuperämaa, tarustoon liittyvät mahdolliset synty- ja muut tarinat sekä viimeaikaisimpiin tapahtumiin osallistuminen tulee selvittää huolella. Tietysti monet asiat voivat olla silkkaa arvailua, mutta tällöin tulee kirjoittaa kansan oma käsitys omasta historiastaan.
Tunnuspiirteet:
Mistä kansan edustajan tunnistaa? Onko heidän ulkonäössään, luonteessaan, tavoissaan tai ominaisuuksissaan jotain heidät muista erottavaa? Mikä on heille kaikista ominaisinta?
Voimat/Heikkoudet:
Mitä voimia, heikkouksia, erikoiskykyjä tai rajoituksia kansaan kuulumiseen liittyy? Mistä ne johtuvat? Voiko niitä kiertää? Miten ne ilmenevät? Onko niissä vaihtelua?
Perinteet ja tavat:
Onko kansalla tiivis yhteishenki tai pitkät perinteet? Jos on, miten tämä ilmenee? Onko heillä omia sääntöjä, tapoja tai uskomuksia? Kuinka vahvasti ne vaikuttavat yksittäiseen yksilöön? Seuraako perinteiden rikkomisesta rangaistus, vai onko niiden noudattaminen vapaaehtoista?
Asema:
Liittolaiset, veriviholliset, ihmisten suhtautuminen – miten vahvasti nämä vaikuttavat kaikkiin kansan edustajiin? Kuinka yhtenäisiä mielipiteet vihollisista ja ystävistä ovat kansan sisällä? Miten ihmiset suhtautuvat heihin, kuinka heitä kohdellaan?

Tällä hetkellä käytössä olevat kansat:
Sekaveriset
Vampyyrit
Enkelit
Ihmissudet
Peikot
Succubukset, incubukset ja cambionit
Xanat
Keijut
Nymfit
Loat
Aes Sídhe
Asurat
Cacodaemonit
Vǎrkolak
Puolijumalat

HUOM!
Mikäli hahmosta haluaa jonkinlaisen velhon, maagin, lichin, alkemistin, noidan, muodonmuuttajan tai muun taikavoimia käyttävän henkilön, siihen ei tarvita erillistä lajikuvausta. Taikuudella itse itselleen tai muiden toimesta erikoispiirteitä, kykyjä tai ominaisuuksia saanut henkilö ei ole syntynyt sellaiseksi, joten kyseessä ei ole kansa. Lisäksi Chênevaliessa vallitsee olettamus, että yksilöstä, sukulinjasta ja/tai sattumasta riippuen ihmisillä voi esiintyä erilaisia taikavoimia; millaisia ja miten taikuus kunkin kohdalla toimii, on kussakin tapuksessa pelaajan itsensä päätettävissä, sillä taikuudelle ei ole yhtä oikeaa selitystä.

Sekaveriset

Historia:
Sekaverinen oli taikaväen keskuudessa alunperin solvaus, jolla vähäteltiin muiden verenperintöä ja tällä tavoin eristettiin kyseessä oleva yksilö perinteestä arvostaa puhtaita sukulinjoja. Sen sävy on väljähtänyt vuosien kuluessa, ja ihmisten käytettyä sitä korrektina ilmauksena, sanan loukkaava sävy kuoli likimain lopullisesti.

Mitä sekaverisiin itseensä tulee, heitä on ollut melkeinpä aina, mutta heidän määränsä on lisääntynyt erityisesti viime vuosisadan aikana asenteiden höllennyttyä eri taikakansojen jäsenten välisten rakkauden suhteen yleisen vapautumisaallon vanavedessä. He eivät koe olevansa oma ryhmänsä, vaan kokevat olevansa osa jotakin muuta ryhmää, oli sitten kyseessä haltiat, peikot tai vaikka nymfit – joten he näkevät maailman ja oman historiansa oman yhteisönsä mielipiteiden värittäminä.

Tarut puolijumalista, haltioiden ja ihmisten lapsista ja erityislaatuisista henkilöistä ovat yleensä peräisin ihmisten seassa eläneiden sekaveristen toimista ja teoista.

Tunnuspiirteet:
Sekaverisillä ei ole juuri yhteisiä piirteitä, sillä nimensä mukaan sekalaisen perimän omistavina heillä ei ole yhtenäistä taustaa. Monet heistä tapaavat kuitenkin olla erittäin ihmismäisiä, sillä useimmat taikakansojen ominaisuudet ovat resessiivisiä. Jotain pientä erikoista heissä voi kuitenkin olla, ja joskus harvoin sekaverinen on oikea erikoispiirteiden kiteytymä sarvi otsassa, sateenkaarenkirjavat siivet selässään, silmät keltaisina hehkuen ja iho liilana suomupeittona hohdellen.

Sekaverisiä ei kuitenkaan pysty muodostumaan aivan mistä tahansa olennoista, sillä loppujen lopuksi erittäin harvat taikakansat pystyvät lisääntymään keskenään. Heissä on myös usein niin paljon ja niin pieniä osasia erilaisista perimistä, ettei sekoituksen ainesosia ole mahdollista selvittää.

Voimat/Heikkoudet:
Sekaverisilläkin on usein taikavoimia, mutta ne ovat yleensä vähäisiä, yksittäisiä tai vaikeasti hallittavissa. Esimerkiksi sekaverinen saattaa kyetä näkemään muutaman sekunnin päähän tulevaisuuteen ennakkoaavistusten kautta, omistaa erityislaatuisen auran tai pystyä tekemään jonkin selkeämmän taian ahdinkoon joutuessaan. Sekaveriset muistuttavatkin kykyjensä puolesta heikkoja supersankareita – lämpönäköä ei tavallisilla ihmisillä ole, mutta siitä pystyy hyötymään kunnolla vain luovalla ja kokeilevalla otteella.

Heikkouksiakaan sekaverisillä ei yleensä juuri ole, ellei sitten ihmisyyttä voi sellaiseksi kutsua. Yleensä mahdollinen heikkous on selkeästi liitettävissä sekaverisen omistamaan erikoiskykyyn: kynttilöitä sormiaan napsauttelemalla sytyttävä saattaa olla herkkä kylmälle tai sähköinen sekaverinen saada omista purkauksistaan vammoja. Yleisin ja surullisin vajavaisuus sekaveristen keskuudessa on lisääntymiskyvyttömyys – aina välillä hybridi on vain liian erikoinen kyetäkseen hankkimaan jälkikasvua kenenkään kanssa.

Perinteet ja tavat:
Sekaverisillä ei ole omaa yhteisöä, vaan he elävät usein jonkin toisen ryhmän keskuudessa. Olivatpa kyseessä keijut, demonit taikka ihmiset, sekaveriset kuuluvat syntymäkulttuuriinsa tapoja, perinteitä, ennakkoasenteita ja identiteettiä myöten. Usein he eivät edes tiedä perimänsä erikoisuudesta, ja varsinkin ihmisten keskuudessa koko ikänsä eläneet sekaveriset saavat yleensä kokea pelottavasti olevansa normeista poikkeavia heidän voimiensa ilmaantuessa.

Asema:
Sekaveriset ovat vain yksi epämääräinen taikaolentoryhmä muiden joukossa massoille, eikä heistä juuri puhuta – ovathan he sulautuneet lähes täysin muiden yhteisöjen jäseniksi. Riippuu täysin yksilöstä, tämän poikkeamista ja kyvyistä, miten ympäristö häneen suhtautuu ja miten hän suhtautuu ympäristöönsä.

Vampyyrit

Historia:
Taruja verenhimoisista epäkuolleista on ollut ympäri maailman antiikin ajoista saakka, mutta moderni, eurooppalainen vampyyri sai alkunsa todennäköisesti 500-luvun tienoilla ennen ajanlaskun alkua. Suullisen perimätiedon mukaan ensimmäiset vampyyrit muuttivat itsensä tarkoituksella, todennäköisesti demonisten rituaalien avulla, voimallisiksi epäkuolleiksi. Ainakin kuuden, eri vuosisadoilla eläneen henkilön arvellaan suorittaneen tämän muutoksen paikallisten tarujen vampirististen olentojen innoittamina, ja tästä syystä vampyyriksi muuttumisessa ja vampyyrien olemuksessa on huomattavia variaatioita. Rituaalin kuvauksen sisältämä kirjakäärö on oletettavasti tuhoutunut 1600-luvulla. Ihmisillä ei ole tietoa yhdenkään alkuperäisen vampyyrin olinpaikasta.

Vampyyrit ovat pysytelleet historian suurista tapahtumista yleensä sivussa lukuunottamatta yksittäisiä poikkeustapauksia. Jo ennen taikaväen syrjäänvetäytymistä keskiajalla vampyyrit pysyttelivät näkymättömissä, saalistaen varjoissa, joten heidän kohdallaan ihmisten ja taikaväen välirikko ei aiheuttanut mitään muutoksia. Likimain kaikki vampyyrit vastustivat suurta paljastumista viimeiseen asti, mikä tarkoitti käytännössä kaikkien ihmisten kanssa yhteistyötä tekevien vainoamista. Nyt tilanne on rauhoittunut, mutta vampyyrit eivät silti yleensä edes yritä sopeutua elämään ihmisten naapureina, vaan jatkavat ikivanhoja elintapojaan kuin mitään ei olisi tapahtunut, välttelevät kiinnijäämistä naamioitumalla tai ovat yksinkertaisesti vetäytyneet syrjäseuduille.

Tunnuspiirteet:
Modernit, eurooppalaiset vampyyrit ovat paljon inhimillisempiä kuin esimerkiksi strigoit tai vrykolakakset, mutta eivät kuitenkaan läheskään niin ihmismäisiä, kuin nykyisessä populaarikulttuurissa yleensä väitetään. Hyvinsyönyt vampyyri ei ulkoisesti juuri eroa ihmisestä: iho on kelmeä ja eloton, kynnet vahvat ja terävät, mutta eläessään tummasilmäisen vampyyrin silmien mustanpunaisuutta ei välttämättä huomaa, eikä kookkaisiin kulmahampaisiinkaan kiinnitä aina ensisilmäyksellä huomiota. Vampyyreistä kuitenkin huokuu yliluonnollinen ja vaarallinen yön saalistajan aura, joka voi vampyyrin luonteesta ja muusta ulkonäöstä riippuen tuntua joko kiehtovalta tai kauhistuttavalta. Heillä on varjo sekä peilikuva, mutta vanhoissa hopeapeileissä vampyyrin heijastusta ei näy hopean pahaa torjuvan ominaisuuden vuoksi.

Vampyyrin täytyy juoda vähintään noin viisi litraa verta viikossa. Janoisen vampyyrin piirteet muuttuvat julmemmiksi, verenhimo korostuu ja voimat kasvavat ravinnonsaannin edesauttamiseksi. Vain muutaman täysin verettömän päivän jälkeen valmiiksi janoinen vampyyri alkaa näyttää enemmän ja enemmän haudasta nousseelta ruumiilta, kuivua ja menettää kontrolliaan vaistoilleen. Lopulta heikentynyt vampyyri vaipuu horrokseen, jonka lähes muumioituneessa olotilassaan hän kykenee selviämään jopa vuosisatoja, kunnes joku virvottaa hänet verellä.

Vampyyrit ovat likimain kuolemattomia: he eivät ikäänny, kuole vanhuuteen tai kärsi ruumiin sairauksista. Vampyyreillä ei ole pulssia, heidän ruumiinlämpönsä on alhainen ja heidän ei ole pakko hengittää. Vampyyrit eivät myöskään suoranaisesti nuku tai tarvitse unta, vaikka yöeläiminä ovatkin passiivisia ja uneliaita päivisin sekä rasittuessaan lepäävät. Erityisesti kylläisinä vampyyrien käytös on erittäin ihmismäistä, ja he säilyttävät lähes aina vanhan luonteensa ja tapansa – mutta tietysti vuosisatoja kestävä olemassaolo muokkaa väkisinkin persoonallisuutta. Mitä tavallisen ruuan ja juoman kulutukseen tulee, vampyyrit kykenevät siihen, mutteivät nauti siitä.

Verta juodessaan vampyyrit voivat tehdä sen hyvin kivuttomasti jättäen jälkeensä vain kaksi siistiä pistohaavaa uhrinsa kehoon, tai halutessaan repimällä uhrinsa riekaleiksi. Jotkut voivat jopa kokea purruksi tulemisen miellyttävänä. Vampyyrius ei tartu yksinkertaisesta puremasta, vaan muuttaakseen toisen vampyyrin täytyy olla purrut häntä vähintään kolmesti, juoda muutettavan keho tyhjiin tappaen hänet verenhukkaan ja virvotettava tuleva vampyyri takaisin hereille suonissaan kiertävällä verellä. Fyysiset muutokset vievät vähintään hallusinoinnin ja kiputilojen täyttämän vuorokauden verran, mutta nuoren vampyyrin verenhimo pysyy holtittomana muutaman kuukauden ja lopullisten voimien ilmestymiseen ja tasaantumiseen kestää usein jopa vuosia.

Voimat/Heikkoudet:
Öisin vampyyrit ovat likimain voittamattomia. Kaikki vampyyrit ovat tavallisia kuolevaisia voimakkaampia sekä nopeampia, ja omistavat moninkertaisesti herkemmät aistit kuin ihmiset – erityisesti pimeänäkö on ylivertainen. Yliluonnolliset erikoiskyvyt vaihtelevat verilinjan ja yksilön mukaan, mutta yleisimpiä ovat muodonmuutos, varjoihin sulautuminen, erilaiset mielenvoimat sekä levitaatio. Muodonmuuttajat kykenevät usein myös hallitsemaan ja tulemaan hyvin toimeen muiden öisten saalistajien, kuten esimerkiksi susien, kanssa. Osalla vampyyreja on vähemmän kykyjä, toisilla enemmän ja vanhat vampyyrit ovat lähes poikkeuksetta nuoria moninkertaisesti voimakkaampia kokemuksen ja vasta vuosien päästä kypsyvien kykyjen vuoksi.

Vampyyrit myös regeneroituvat nopeasti kuunvalossa ja kykenevät tarpeeksi aikaa, suojaisan toipumispaikan ja verta saatuaan toipumaan melkein mistä tahansa vammasta. Vampyyri onkin äärimmäisen vaikea tappaa lopullisesti, sillä esimerkiksi vaarnan poistaminen rinnasta laukaisee vampyyrin parantumisen, ja hän on hetken päästä takaisin jaloillaan. Idioottivarma tapa tappaa vampyyri on mestata hänet, lyödä vaarna sydämestä läpi, täyttää suu valkosipulilla ja sitruunalla, polttaa pää ja vartalo erikseen tuhkaksi ja sirotella tuhkat eri tienristeyksiin – mutta on todennäköistä, että vampyyrin saa hengiltä vähemmälläkin vaivannäöllä, varsinkin jos kyseessä on nuori yksilö.

Vampyyrien heikkoudet ovat yhtä mittavia kuin heidän voimansakin. Päivisin vampyyrit ovat heikkoja, eivät kykene käyttämään erikoiskykyjään, eivätkä he yksinkertaisesti mene ulos, ellei rajuilma ole pimentänyt taivasta täysin. Vampyyrit eivät roihahda ilmiliekkeihin auringonvalossa, elleivät ole pahasti kuivuneita janoisuuden jäljiltä, mutta voimakas paiste tyrmää vampyyrin ennen pitkää, sekä kumoaa parantumiskyvyn ja kaiken kukkuraksi häikäisee pimeyteen tottuneita silmiä. Toinen suuri heikkous kohdistuu pyhiin esineisiin: vampyyrit eivät mene uskonnollisten symbolien tai pyhäinjäännösten lähelle, ja hartaan uskovaisen käsissä jopa yksinkertaisin risti on voimakas ase. Useimmiten pyhät esineet aiheuttavat palovammoja, syöpymiä ja tajunnan menettämisen, mutta ne myös rajoittavat vampyyrin voimia: vampyyri voi halutessaan mennä kirkkoon, mutta on täysin voimaton sen sisällä.

Hopea ja valkosipuli vaikuttavat vampyyreihin samankaltaisesti, mutta lievemmin kuin pyhät esineet. Kaikkien näiden, kuten myös tulen, aiheuttamat vammat ovat erittäin kivuliaita ja paranevat hitaasti. Villiruusun ohitse vampyyri ei kykene kulkemaan ja sen kanssa kosketuksiin joutuessaan vampyyri kokee väliaikaisen halvaantumisen. Mieluiten saarnesta, orapihlajasta tai tammesta tehty vaarna sydämen läpi iskettynä jähmettää vampyyrin kuolemankaltaiseen tilaan, joka voi kuitenkin hellittää, kun vaarna poistetaan. Samanlainen vaikutus on pään irrottamisella kehosta, mutta pää voi vielä kiinnittyä takaisin käsiparin ja runsaan verimäärän avustuksella. Vampyyrit eivät myöskään kykene tunkeutumaan toisten koteihin luvatta, mutta ovelalle avoimeksi jätetty ikkuna on kutsu tulla sisään – tosin sisääntunkeutuminen tuntuu tällöinkin inhottavalta, aivan kuten virtaavan veden ylittäminenkin, vaikkei sinänsä haittaa vampyyria.

Vampyyrien kaikista suurin heikkous on kuitenkin aika: vuodet, vuosikymmenet ja vuosisadat täynnä muutosta, elämää ja kuolemaa vampyyrin katsellessa sitä sivusta muuttumattomana sekoittavat herkästi kenen tahansa pään, väkivaltaisesta elinehdosta ja yöelämästä puhumattakaan, ja siksi erilaiset mielenterveydelliset ongelmat ovat hälyttävän yleisiä vampyyrien keskuudessa.

Perinteet/tavat:
Vampyyrit ovat ennen kaikkia yksinäisiä saalistajia, eikä heillä ole varsinaista yhteisöä. Ennen kaksi vampyyria samassa kaupungissa oli aivan liikaa, mutta nykyisissä suurkaupungeissa heitä voi olla kymmeniä, jopa satojakin runsaan riistan ja erinomaisten piileskelymahdollisuuksien vuoksi – on epätodennäköisempää tulla huomatuksi ihmisvilinässä kuin pikkukylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Silti vampyyrin pahin vihollinen on toinen vampyyri, ja erityisesti vanhat vampyyrit tapaavat tappaa nuorempia vampyyreja aina tilaisuuden saadessaan kilpailun vähentämiseksi, mistä juontuukin vampyyrien tapa kunnioittaa ja pelätä itseään vanhempia lajikumppaneitaan. Vampyyrit eivät myöskään ole innokkaita muuttamaan muita vampyyreiksi.

Varsinkin suurkaupungeissa alueen vanhin vampyyri löytää itsensä usein yleistilanteen valvojan asemasta. Mahdollisimman rauhallinen ja huomaamaton rinnakkaiselo on suotuisaa vampyyreille, jotka saavat nopeasti vanhempia vampyyreja tai vampyyrinmetsästäjiä niskaansa töpeksittyään, ja alueen vanhin vampyyri yleensä valvookin voiman tasapainoa kaupungissaan. Tehtävä ei ole virallinen, mutta on varmaa, että lähikaupunkien vanhimmat vampyyrit hyökkäävät yhdessä valvomistehtävänsä laiminlyövän vampyyrin kimppuun heti, jos syntyy ihmisten huomion kiinnittävä kriisi.

Vampyyreilla on hajanaisuudestaan huolimatta kuitenkin omat kohteliaana pidetyt tapansa. Vampyyrin oletetaan huolehtivan muuttamastaan vampyyrista niin pitkään, kunnes tämä on oppinut hallitsemaan kykynsä ja selviämään yksin. Hautausmaat ja tietyt muut yleiset tilat, kuten vampyyrien suosimat yökerhot, ovat rauhoitettuja alueita, joissa ei taistella omia vastaan. Tärkein ja huomaavaisena muita alueen vampyyreja kohtaan pidetty tapa on ruokailla huomaamattomasti ja uhreja tappamatta – sillä vampyyrinmetsästäjät intoutuvat usein koluamaan alueen, jolta on löytynyt yksi vampyyri, erittäin perinpohjaisesti.

Asema:
Vampyyrit eivät ole ystäviä kenenkään kanssa, mutta eivät vihaakaan mitään erityistä ryhmää, paitsi nyt ehkä vampyyrinmetsästäjiä ja pappeja. He eivät pidä toisistaan ja usein pitävät ihmisiä vain ruuanlähteenä. Vaarallisuutensa vuoksi vampyyrit ovat yleisesti vihattuja ja pelättyjä jopa kaikista taikaväkiystävällisimmissä piireissä. Vampyyrien läsnäolo on kuitenkin myönnetty, ja heitä varten on veripankkeihin järjestetty erityinen varasto, josta he voivat hakea itselleen juotavaa – mutta vampyyrit eivät pidä tällaiseen apuun tukeutumisesta, vaan se nähdään yleisesti ottaen halveksuttavana. Voi siis sanoa, että heidän asenteensa ei ainakaan auta tilannetta, mutta heidän kokemansa vaino on silti kohtuutonta.

Aluksi erityisesti okkultismista kiinnostuneiden goottien parissa vampirismista kehittyi suoranainen kultti ja monet intoutuivat muuttamaan itsensä. Valitettavasti heidän seremonioistaan ja vampyyriyden mystifioinnista huolimatta todellisuus iski nopeasti muutaman vanhemman vampyyrin teurastaessa monia näistä nuorista. Vampyyriksi muuttuminen ei siis ole enää kovin houkutteleva vaihtoehto edes vampyyrifiilien mielestä.


Pelin vampyyrit (hahmot ja sivuhahmot) ikäjärjestyksessä vanhimmasta nuorimpaan:
Klaus Romano 1557v. (Luseina) -valvoo Pariisin vampyyreja
Elijah Pierce 984v. (Luseina)
Gregory Chamberlain 687v. (Kirke) - Nyxin työnantaja
Alexander Blackwood ~675v. (Forte)
Michael Wenzel 487v. (sir Kai)
Maÿllis Daperdiu 380v. (Sante) -sivuhahmo, Crocin omistaja, Ghislainin entinen työnantaja
Lukas Abeln ~320v. (sir Kai)
Clemence Perrot ~200v. (Sigmund)
Henry 41v. (Sante) -sivuhahmo, tarjoilija Crocissa, Ghislainin entinen työtoveri.
Ghislain Perrin 34v. (Sante)

Enkelit

Historia:
Enkelit kuuluvat kiinteästi juutalaisuuteen, kristinuskoon ja islamiin. Myös joissain uudemmissa uskonnoissa puhutaan niistä. Uskonnollisissa teksteissä enkelit toimivat joko Jumalan sanansaattajina tai taivaallisena sotajoukkona. Enkeleille on lisätty taiteessa siivet, jotta ne erotettaisiin ihmisistä. Enkeleillä on todellisuudessakin siivet, mutta ei aivan niin selkeät kuin uskonnollisessa taiteessa.

Enkeleiden historia on hyvin vankasti hämärän peitossa, sillä enkelit ovat salaperäisiä otuksia eivätkä puhu lajinsa asioista ääneen. Suurin osa enkeleistä ei itsekään tiedä, mistä he ovat tulleet ja mikä heidän pääasiallinen tarkoituksensa on.

Yleinen käsitys kuitenkin on, että enkelit syntyvät jostain tuntemattomasta voimasta. He syntyvät tietyn ikäisinä ja pysyvät sen ikäisinä koko lopun ikuisuuden. Normaalisti enkelit viettävät aikaansa paikassa, jota joku voisi kutsua taivaaksi, joku ulottuvuudeksi x. Tämä paikka, mikä sitten onkaan, on niin taivaallinen ja ihana, ettei sitä voi kuvailla sanoin kenellekään, se vain täytyy nähdä, vähän kuin syntymästään asti sokealle ei pysty kuvailemaan värejä.

Joskus enkelit kuitenkin tulevat maan pinnalle toimittamaan milloin millaisia tehtäviä. Tehtävät tulevat taholta, josta kukaan enkeli ei suostu puhumaan ja, josta monet eivät edes tiedä mitään. Enkelit eivät tunnusta mitään uskontoa. He eivät voi vastata kysymyksiin Jumalasta, taivaasta tai tuonpuoleisesta, koska he eivät itsekään tiedä siitä mitään, vaikka lopulta tietävätkin siitä kaiken. Kuitenkin, mitä enemmän he sitä ajattelevat, sen vähemmän he siitä tietävät.

Enkelit ovat äärimmäisen puolueettomia. Heitä ei kiinnosta maan päällä tapahtuvat kahnaukset. Heitä kiinnostaa vain se, noudattavatko muut korkeampien voimien asettamia sääntöjä. Tämän vuoksi he eivät varsinaisesti ole ottaneet osaa viimeaikaisiin levottomuuksiin. Sitä paitsi enkeleitä on maan päällä niin harvassa, että heidän osallistumisellaan ei olisi mitään merkitystä.

Tunnuspiirteet:
Enkelit ovat hyvin kauniita olentoja. He ovat aina vaaleahiuksisia ja –ihoisia ja silmät ovat harmaat, valkoiset tai hopeaiset, joillain harvoilla myös kultaiset. Enkelit ovat rakenteeltaan siroja ja heidän ihonsa hohtaa kevyesti. Kaikki enkelit ovat pukeutuvat mieluiten valkoiseen ja heitä on äärimmäisen vaikea satuttaa. Jokaisella enkelillä on mukanaan ase, joka hänellä on ollut syntymästään asti. Tällä aseella voi vahingoittaa enkeliä, jopa tappaa tämän. Enkelien kynnet ovat valkoisemmat kuin ihmisillä. Enkeleillä on selässään siivet, jotka eivät ole normaalisti aineelliset ja näyttävät aikalailla kaistaleilta valkoista silkkiä. Levitettynä ne ovat aineellisemman näköiset ja niistä voi erottaa hieman höyheniä.

Suuttuessaan enkelien ulkonäkö muuttuu. Heidän kasvoistaan tulee pelottavalla tavalla jumalaisen kauniit ja heidän ihonsa rupeaa loistamaan kirkkaasti. Heidän silmiensä väri muuttuu kirkkaammaksi ja heidän siipensä aineellistuvat.

Voimat/Heikkoudet:
Enkelit ovat nopeita ja ketteriä olentoja. He pystyvät lentämään harjoituksen määrästä riippuen pitkiäkin matkoja. Enkeleillä on ilmiömäinen parantumiskyky: vammat paranevat suorastaan silmissä. Suuttuessaan enkelit ovat erittäin vahvoja ja kestäviä ja kykenevät hämmästyttäviin voimatekoihin raivonsa ansiosta.

Jos enkeli on kauan maan päällä käymättä kertaakaan asuttamassaan ulottuvuudessa, hänestä alkaa tulla heikompi ja hän alkaa unohtaa ulottuvuutensa asioita. Siksi enkelit yleensä käyvät aktiivisesti ulottuvuudessaan. Heillä ei ole maahan tullessaan käsitystä harmaan sävyistä oikean ja väärän välillä ja he rankaisevat väärintekijöitä heidän motiivejaan miettimättä. Kuitenkin jos enkeli on tarpeeksi kauan ihmisten keskuudessa, alkaa hän nähdä harmaan sävyjä ennen niin mustavalkoisessa maailmassa.
Enkelin mukanaan kantama ase voi vahingoittaa häntä, jopa tappaa hänet. Sen vuoksi enkelit suojelevat asettaan raivokkaasti, eivätkä anna kenenkään koskea siihen.

Yleensä enkeleillä on jokin henkilökohtainen erikoiskyky, joka liittyy maanpäällisten eläjien auttamiseen heidän suruissaan ja murheissaan. Tämä on jokaisella enkelillä henkilökohtainen ja on suuresti vaihtelevaa kuinka hyödyllinen se on ja haluaako enkeli edes käyttää sitä. Esimerkki tällaisesta kyvystä on parantajan lahjat tai kyky saada muut hyvälle mielelle.

Perinteet ja tavat:
Enkelit ovat tiivis joukko, joka ei suvaitse ulkopuolisia. Enkelit tekevät kaikkensa eristäytyäkseen muista eivätkä halua olla missään tekemisissä syntisempien kansojen kanssa.

Kun enkeli syntyy, tälle annetaan eräänlainen tutori, joka opettaa enkelin maailman tavoille ja tarvittaessa rankaisee tätä rikkomuksista. Tällaisia rikkomuksia ovat esimerkiksi liian läheiseksi tuleminen kuolevaisen tai muuten syntisen kanssa. Syntiseen sekaantuminen on yksi enkeleiden pahimmista rikkeistä. Rikkeenä pidetään myös sitä jos jättää huomiotta liian monia lähettyvillään tapahtuvia vääryyksiä tai kieltäytyy palaamasta enkeleiden ulottuvuuteen.

Asema:
Kuten aiemmin sanottua, enkelit ovat puolueeton ryhmä. Ainoa puoli, jolla he ovat, on heidän oma puolensa. Enkelit eivät liittoudu kenenkään kanssa, kuten he eivät myöskään vihaa jotain tiettyä ryhmää – he vihaavat ainoastaan pahantekijöitä, ja nuo syntisistä julkeimmat ansaitsevatkin heidän vihansa. Enkelit kasvatetaan uskomaan näihin asioihin ja näitä uskomuksia vastaan ei yleensä kapinoida. Joskus löytyy joku halukas vastustamaan tätä kantaa, mutta yleensä nämä tapaukset vaiennetaan nopeasti. Enkelit suhtautuvat toisiin kansoihin ajatellen heidät syntisinä ja uskoen heidän sovittavan pahat tekonsa vasta kuolemassa.

Ihmiset tietävät enkeleiden olemassaolosta, mutta moni ei voi kehua nähneensä sellaisen. Vaikka he tietävät enkeleiden olevan olemassa, eivät he tiedä niistä lähestulkoon mitään. Tietenkin sen, mitä uskonnolliset tekstit kertovat, mutta niihinkään ei ole aina uskomista. Yleensä enkelit otetaan ihmisten joukossa hyvin vastaan, sillä näillä on hyvä maine uskonnon kautta. Ihmiset eivät ole tietoisia siitä, kuinka raivokkaita ja vaarallisia enkelit saattavat joskus olla. Ihmiset eivät välttämättä tunnista enkeliä enkeliksi jos sellaiseen sattuvat törmäämään. Sen verran harvinaisia enkelit maan päällä kuitenkin ovat.

Ihmissudet

Historia:
Ihmissudet ovat kauhistuttaneet kyläläisiä pimeältä keskiajalta saakka, muista susimaisista muodonmuuttajista puhumattakaan. On arveltu, että kirous sai alkunsa noituudesta, joka liittyi jotenkin haudanryöstämiseen, raivoon tai kostoon. Ihmissudet ovat kuitenkin aina olleet erittäin hajanainen ryhmittymä, eikä heillä ole muuta yhteistä historiaa kuin traagiset tilastot täysikuulla raadelluiksi tulleista viattomista sivullisista. Erityisesti 1200-1400 -luvuilla ihmissudet ja vampyyrit olivat likimain liittolaisia öisen luontonsa takia, mutta liittoutuma ei ole koskaan ollut kovin yhtenäinen. Nykyaikana laajalti eroavien näkemysten vuoksi on tavallisempaa ihmissusille ja vampyyreille olla vihamiehiä, mutta kumppanuuden jäljet ovat yhä nähtävissä.

Suuri paljastuminen oli ihmissusille sekä helpotus että kauhistus, mutta heidän onnekseen ihmiset käsittivät melko nopeasti ihmissuteuden olevan kirous, johon sen uhri ei kyennyt vaikuttamaan. Tästä syystä ihmissuteus koetaan traagisena, ja ihmissusien oli helppo löytää toisensa, perustaa omia tukiryhmiään ja tulla omalla tavallaan hyväksytyiksi yhteiskuntaan.

Tunnuspiirteet:
Ihmissusia yhdistää hallitsematon muutos pitkälti sutta muistuttavaan muotoon täydenkuunyönä. Muodonmuutos ei tapahdu koskaan ennen auringon laskua ja raukeaa aina auringon noustessa, vaikka täysikuu näkyisikin taivaalla samaan aikaan auringon kanssa. Herkimmät saattavat kokea tiettyä eläimellistä kuuhulluutta täyttäkuuta edeltävänä ja seuraavana yönä, mutta itse muutos tapahtuu vain sinä yönä, kun kuu on täysimmillään.

Ihmissudet ovat aina kirouksen susimuodossa olevalta ihmissudelta pureman tai raapaisun kautta saaneita ihmisiä – kirous ei periydy ihmissuden jälkeläisille. Heidän inhimillinen ulkonäkönsä ei muutu millään tavalla, ja käytöksessäkään ei usein tapahdu mitään muutoksia, ellei sitten kyseisen yksilön mielenterveys järky täysikuisten muodonmuutoksien takia. Susimuodossa maallikon on mahdotonta erottaa ihmissutta tavallisesta sudesta, mutta tietävä silmä erottaa nämä kaksi toisistaan helposti: ihmissusi on likimain aina tavallista sutta suurempi, niiden etukäpälät muistuttavat etäisesti ihmisen käsiä ja niillä on ihmismäiset silmät. Ihmissusien ruumiinrakennekin poikkeaa hienoisesti susista, minkä vuoksi ne juoksevat eri tavalla ja seisovat sudelle erikoisessa asennossa.

Susimuodossaan ihmissudet eivät ole täysin tietoisia siitä, mitä tekevät. He harvoin muistavat täysikuuöistä mitään muita kuin hajanaisia, painajaismaisia kuvia, eivätkä he kykene hallitsemaan susimuotoaan millään tavalla. Ihmissusi ei myöskään käyttäydy kuin susi, vaan on raivokas, aggressiivinen ja hyökkää minkä tahansa kimppuun julmasti huvitellen. Ihmissudet tapaavat kaivaa auki hautoja ja syödä ruumiita, minkä vuoksi ne yleensä vain leikkivät elävillä uhreillaan ja jättävät heidät syömättä. Ihmismuotoon palautuessaan ihmissusi herääkin useimmiten alastomana hautausmaalta. Masentuneisuus, apatia ja yleinen uupumus ovat hyvin yleisiä ihmissusilla, jotka toipuvat täydestäkuusta – ja energisyys, aggressiivisuus ja voimistunut seksuaalisuus ovat selkeitä merkkejä täydenkuun lähenemisestä.

Mikäli ”ihmissusi” muuttuu sudeksi halutessaan, hänen susimuotonsa on ihmisen ja suden sekasikiö, hännätön tai osaa puhua ihmisäänellä, hän ei ole ihmissusi, vaan muodonmuuttaja. Sudeksimuuttujat kykenevät usein hallitsemaan susimuotoaan ja säilyttävät osan ihmisjärjestään muuttuessaan. Heillä on usein ihmismuodossaankin susimaisia käytöstapoja ja syvimmin sisäisen sutensa kanssa yhteen sulautuneilla myös ulkoisia piirteitä, kuten yhteenkasvaneet kulmakarvat, yleinen karvaisuus tai petomaiset kynnet ja hampaat.

Voimat/Heikkoudet:
Ihmissudet ovat susimuodossaan liki haavoittumattomia, väkivahvoja ja suunnattoman nopeita. Aavistus näistä ominaisuuksista voi siirtyä myös ihmishahmoon, mutta useimmiten ihmissudet eivät pääse nauttimaan sellaisista etuuksista: päinvastoin, muodonmuutos on kivulias, jättää heidät heikoiksi jälkeenpäin ja saa heidät usein tekemään typeryyksiä muutamaa päivää aikaisemmin. Ihmissutta voi haavoittaa susimuodossa vain hopeasta valmistetulla aseella, ja ne välttelevät ruista, misteliä, saarnea, pihlajaa ja ukonhattuja. Ihmismuodossa hopea syövyttää ihoa, joten ihmissusien täytyy luopua sen käytöstä, ja edellämainitut kasvit aiheuttavat usein allergisen reaktion.

Ihmissusikirouksen saaminen voi kuitenkin herättää ihmisessä jo piilleen taipumuksen muodonmuutokseen. Mikäli ihmissusi osaa hyödyntää kykyään ja harjaannuttaa sitä, hänestä voi tulla sudeksimuuttuja. Tällöin hän muuttuu yhä täysikuun valossa susihahmoonsa, mutta kykenee usein hillitsemään tekojaan. Sudeksimuuttujien suurin ongelma ovat selkeät, ihmismuodossa esiintyvät merkit sudeksi muuttumisen kyvystä ja usein myös mielenterveydelliset ongelmat ihmismielen ja susimielen alkaessa sulautua yhteen.

Ehkäpä traagisin ihmissuteuden haitta kohdistuu naisiin: likimain kuukausittainen muutos sudeksi tuhoaa täysin mahdollisuuden saada lapsia. Muutos ylettyy sisäelimiin saakka, ja aiheuttaa poikkeuksetta sikiön kuoleman ja keskenmenon.

Perinteet ja asema:
Aikaisemmin useimmat ihmissudet joko tappoivat itsensä, tulivat tapetuiksi, muuttivat pois asutuksen keskeltä, tulivat häädetyiksi tai kahlitsivat itsensä perheensä avustuksella joka täysikuu kellariin salaten tilansa. Nykyjäänkin ihmissudet kokevat yhä melko samanlaisen kohtalon kuin keskiaikaiset edeltäjänsä, erityisesti syrjäseuduilla tai kehitysmaissa. Ihmissuteutta on kuitenkin alettu ymmärtää, ja sen luokittelusta sairaudeksi kiistellään. Ihmissusilla on kuitenkin omia tuki- ja eturyhmiä, joista merkittävin on Anonyymit Lykantroopit, joka tarjoaa sekä tiedotusta, turvataloja että tukea kirouksen uhreille ja läheisille. Ihmissusien vainoaminen on tyrehtynyt länsimaissa, ja heitä yritetään auttaa sopeutumaan yhteiskuntaan sekä estää vahingoittamasta itseään ja lähimmäisiään.

Monista taikakansoista ihmissudet eivät ole varsinainen taikakansa, koska he eivät ensinnäkään ole kansa, eivätkä myöskään kovin taianomaisia. Vampyyrit ja ihmissudet ovat tulleet pitkään hyvin toimeen keskenään, sillä sudet yön olentoina ovat aina olleet vampyyrien sielunveljiä. Nykyjään välit ovat kuitenkin kiristyneet, koska useimmat ihmissudet kokevat olevansa kirouksensa uhreja ja antautuivat mieluusti ihmisten autettavaksi, kun taas vampyyrit pysyttelivät viimeiseen asti piilossa ja suhtautuvat yhä vieroksuvasti ihmisiin.

Peikot

Historia:
Peikot olivat muinaisina aikoina äärimmäisen yleinen näky Pohjoismaissa, mutta kerrotaan, että hitaasti mutta varmasti he hävisivät taistelunsa ihmisiä ja muita taruolentoja vastaan kadoten likimain kokonaan. Samaan aikaan kaikista ihmismäisimmät peikot kuitenkin siirtyivät pimeistä luolistaan elämään kaupunkien laitamilla, ja hitaasti mutta varmasti he kokivat kaupungistumisen: lukuisat eri peikkotyypit sulautuivat yhteen ja oppivat elämään ihmisten seassa. Itse asiassa peikot oppivat piiloutumisen niin hyvin, että he olivat viimeisten joukossa vielä ihmisten tietouden ulkopuolella – eivätkä kärsineet juuri lainkaan suuren paljastumisen mylleryksessä.

Tunnuspiirteet:
Peikot ovat tunnetusti romuluisia, rumanpuoleisia ja karvaisia. Kaupungistuneetkin peikot omistavat usein hyvin kulmikkaat piirteet, vahvan etupurennan, suuren nenän ja suuret, suippokärkiset korvat, mutta enää harva syntyy täydellisen sysirumaksi. Heillä on kuitenkin aina torahammasmaiset ja kookkaat alakulmahampaat sekä punertavat tai kellertävät silmät. Peikkojen karvankasvu on valikoidun runsasta: heillä on tuuheat kulmakarvat ja hiukset, jotka kasvavat niskasta yläselkään asti ulottuvaksi pieneksi harjakseksi, sekä usein erityisesti miehillä vahvat pulisongit, mutta kunnollista täyspartaa peikolle ei kasva. Alaselkä on myös voimakkaasti karvainen, samoin kuin lyhyen karvan peittämä mutta tupsuun päättyvä häntäkin, mutta käsivarret ja rintakehä ovat usein yllättävän karvattomat. Peikkojen kädet ja jalat ovat lähes aina suuret, erityisen vahvannäköiset ja heidän kyntensä ovat niin vahvaa tekoa, että ne pitää leikata puutarhasaksilla.

Vaikka peikkojen perimä on kaupungistumisen myötä tasaantunut hieman ihmismäisemmäksi, on heidän parissaan silti tavallisempaa jäädä alle 160-senttiseksi tai kasvaa kaksimetriseksi, kuin olla normaalipituinen. Lisäksi he keräävät itseensä helposti massaa, olipa kyseessä sitten läskiä tai lihasta. Valitettavasti peikkojen perimän riesana on alhainen ÄO ja taipumus aggressiivisuuteen: tämän ikävän syntymälahjan välttävät vain aniharvat ja onnekkaat peikot. He toisaalta ovat paljon terveempiä ja vastustuskykyisempiä ihmisten sairauksia kohtaan, mikä suo heille helposti satavuotisen elinkaaren.

Voimat/Heikkoudet:
Peikkojen suurin voima on heidän vahvuutensa. Jos peikkomies kuluttaa yhtään aikaa lihaskunnostaan huolehtimiseen, hänestä tulee nopeasti voittamaton vastus kenelle tahansa ihmisvoimamiehelle. Peikkonaisten veressä kulkee taas vahvaa noituutta, joka on sidoksissa luonnonhenkiin. He oppivat helposti erilaisia ikäviä kirouksia ja lumouksia, mutta usein myös parannusloitsuja.

Peikkojen suurin heikkous on heidän synnynnäinen taipumuksensa typeryyteen ja vihaisuuteen. He ovat myös vahvasti yöeläimiä, minkä vuoksi he eivät näe hyvin auringonvalossa, ja varsinkin aamun ensivalo on tuskallista yön ulkona olleelle peikolle. Taustalla voi olla myös auringon liittyminen heidän vihollisjumaluuksiinsa, joiden myötä selittyykin peikkojen toinen suuri heikkous: liki geenipohjainen kammo ukkosta kohtaan, joka erikoista kyllä onkin tehokkain tapa saada peikko hengiltä.

Perinteet ja tavat:
Peikot ovat aina eläneet perheistä muodostuvissa heimoissa, eikä se ole muuttunut kaupungistumisen jälkeenkään. Koko peikkosuku asuu aina lähekkäin ja muodostaa tiiviin, sisäänlämpiävän joukon, jota johtaa vanhin noituuteen kykenevä peikkonainen, jota kaikki muut kutsuvat sukulaisuussuhteista huolimatta äidiksi. Suurin osa peikkojen muista vanhoista tavoista on kuitenkin kadonnut, ja he ovat omaksuneet hyvin ihmismäisen tavan elää, paikallisten ihmisten nimeämisperinteitä myöten. Peikkojen keskuudessa elää kuitenkin yhä tapa antaa lempinimiä, jotka pohjautuvat muinaisiin skandinaavisiin nimiin.

Järjestetyt avioliitot ovat hyvin yleisiä peikkojen keskuudessa, eivätkä he halua avioitua muiden kuin lajitovereidensa kanssa. Peikkojen näkemys maailmasta on yleensä hyvin vanhoillinen, mutta suurin osa heidän pahoista tavoistaan on karsiutunut eloonjäämiskamppailun myötä. Oikeastaan ainoa syy pelätä peikkoja nykyjään on heissä yhä säilynyt ikävä piirre: tuoreet peikkoäidit kokevat ihmislapset usein sietämättömän ihaniksi, ja yhäkin saattavat sortua jättämään oman lapsensa vaihdokkaaksi ja viemään ihmislapsen mukaansa.

Chênevaliessa elää muutamiin eri sukunimiin jakautunut peikkoyhteisö, jonka kaikki jäsenet elävät saman kadun varrella lähellä omakotitaloaluetta.

Asema:
Peikot ovat melko tunnettuja ihmisten ja muiden taikakansojen keskuudessa, mutta koska he pysyttelevät enimmäkseen omissa oloissaan ja aiheuttavat hyvin vähän harmia, heidän olemassaolonsa unohdetaan aina välillä. Peikot ovat hyvin lojaaleja omiaan kohtaan, sillä heidän lukumääränsä vähennyttyä ei ole ollut varaa kinastella omalla puolella olevien kanssa. Monet öiset kulkijat tai jopa pahoiksi luokiteltavat olennot pitävät peikkoja jos eivät ystävinään, niin ainakin ystävystymisyrityksen arvoisina. Peikkojen suurimmat viholliset koostuvat oikeastaan puhtaasti skandinaavisista jumalolennoista.

Succubukset, incubukset ja cambionit

Historia:
Demoneita on ollut olemassa aikojen alusta saakka, ja ihmisten kimppuun heidän unissaan käyviä demoneita ainakin ihmislajin synnystä lähtien. Miten he ovat syntyneet, sitä kukaan ei tiedä, kuten ei juuri mitään muutakaan heidän elämästään. Likimain kaikki succubukset ja incubukset ovat kuitenkin lähes täysin lajitovereistaan piittamattomia, omia polkujaan kulkeneita ikivanhoja olentoja, joten onkin melko luonnollista, etteivät he ole kansana tehneet mitään merkittävää, vaikka yksittäiset demonit ovatkin saattaneet saada paljon tuhoa aikaan vuosien mittaan. Cambionit taas ovat synnyttäneet monia taruja ihmisten keskuudessa, mutta hekin ovat useimmiten vain yksittäisiä olentoja, jotka ovat olleet ennemmin sitoutuneita ihmisten kuin demonien historian kulkuun.

Suuren paljastumisen myötä myös succubukset, incubukset ja cambionit paljastuivat todellisiksi, mutta heille ei olla kyetty tekemään juuri mitään. Useimpien mielissä heillä on samankaltainen asema kuin enkeleillä: tarinat tietysti tiedetään hyvin, mutta koska heitä on niin harvassa, ei heidän olemassaolonsa tunnu todelliselta.

Tunnuspiirteet:
Succubukset ja incubukset ovat molemmat demoneja, jotka saavat ravintonsa seksuaalisen kanssakäymisen myötä. Heille kyse ei ole lisääntymisestä, sillä he ovat tietyllä tavalla hedelmättömiä, vaan nautinnollisesta syömisestä: molemmat varastavat uhriensa elinvoimaa omaan käyttöönsä. Siksi, huolimatta siitä, että succubukset ja incubukset ovat lihallisten ilojen mestareita, heidän kanssaan seksin harrastaminen vahingoittaa pidemmän päälle uhrin terveyttä ja voi jopa tappaa. Tämä harvoin haittaa heitä, sillä heidän moraalintajunsa on usein hyvin löyhä ja egosentrinen.

Succubukset ovat naispuolisia demoneja ja incubukset miespuolisia. He ovat poikkeuksetta erittäin hyvännäköisiä, mutteivät kuitenkaan siroja tai heppoisia. Succubukset ovat erittäin kurvikkaita, pitkiä naisiksi ja vahvajäsenisiä, ja incubukset ovat lihaksikkaita, leveäharteisia ja sitäkin pidempiä. Heidän kasvonpiirteensäkin ovat yleensä hyvin säännölliset ja symmetriset. Molemmilla on myös suipot, haltiamaiset korvat, korvien yläpuolelta versoavat sarvet sekä lohikäärmemäiset siivet selästään. Purppuranpunaiset silmät, yönsiniset hiukset, hailan lilansävyinen iho – kaikki on mahdollista succubuksien ja incubuksien värityksessä, mutta useasti heidän ihonsa on vaalea ja hiukset tummat.

Succubukset ja incubukset ovat osittain unimaailmaan sidottuja henkiolentoja, joten he eivät varsinaisesti synny tai kuole, vaan vain tulevat olemaan aikuisessa muodossaan ja katoavat, mikäli jokin on tarpeeksi vahva tuhoamaan heidät. He kuitenkin pystyvät ilmestymään ihmisten todellisuuteen fyysisessä kehossa, ja oleskelevat ilmeisesti myös muiden demonien kanssa jakamassaan ulottuvuudessa, joka vastaa enkelien ”taivasta” - tosin kuten enkelien asuinsijoista, myöskään demonien kodista ei tiedetä juuri mitään, eivätkä demonit itsekään osaa kattavasti kuvailla sitä tai oletettua johtajaansa. Incubukset ja succubukset viettävät kuitenkin demoneista eniten aikaa ihmisten todellisuudessa, ja ovat vähiten sidoksissa tuonpuoleisiin voimiin.

Cambionit taas ovat erikoisen tapahtumaketjun seurauksia: mikäli succubus makaa ihmismiehen kanssa ja yhtyy pian tämän tapahtuman jälkeen incubukseen, kykenee incubus saattamaan ihmisnaisen raskaaksi ihmismieheltä saadulla spermalla. Kahden demonin läpi kuljettuaan siemenneste on kuitenkin muuttunut, ja ihmisnaisen synnyttämä lapsi, cambion, syntyy kuolleena – mutta kykenee silti liikkumaan, puhumaan ja ajattelemaan, vaikka sillä ei olekaan pulssia eikä se hengitä. Cambionit pysyvät kuin kuolleina noin seitsenvuotiaiksi. He ovat usein enkelimäisen kauniita ja omistavat huomattavan määrän taikavoimaa, joka voi ilmetä monin eri tavoin aina pitkästä iästä erilaisiin erikoiskykyihin.

Voimat/Heikkoudet:
Unimaailman olentoina succubukset ja incubukset hallitsevat luonnollisesti illuusioiden ja mielenhallinnan kaltaisia lumouksia, ja kykenevät muuttamaan ulkomuotoaan. He kykenevät myös muuttumaan aineettomiksi, kuin aaveiksi, ja ilmestymään sekä hallitsemaan kenen tahansa unia, joita he ovat kerran koskettaneet. Cambionit kykenevät käyttämään sulokkuuttaan ja paholaismaista viekkauttaan muiden manipulointiin, ja he hallitsevat usein jonkin demonisen taikavoiman käytön.

Kuten melkein kaikkia muitakin demoneja, myös incubuksia ja succubuksia kykenee hallitsemaan, jos tietää heidän tosinimensä. Myös perinteiset manaamisrituaalit tehoavat heihin, mikäli ne suorittaa uskossaan vahva henkilö. Kaikki pyhät esineet ovat hyviä keinoja pitää succubus tai incubus kaukana, eivätkä he pysty tunkeutumaan siunattuihin rakennuksiin tai unisiepparin kaltaisen esineen suojeleman henkilön uniin. Cambionien suurin heikkous on heidän kuolevaisuutensa: he ehkä sinnittelevät hengissä tavallista ihmistä pidempään, mutta eivät selviä aivan mahdottomista vammoista.

Perinteet ja tavat:
Succubukset ja incubukset ovat harvinaisen yhteisöllisiä henkiolennoiksi, mutta heillä ei ole erityisiä sääntöjä oman ryhmänsä keskuudessa – tai ainakaan mitään niin vahvaa sääntöä, etteikö joku olisi joskus sitä kiertänyt. He ovat tietyllä tasolla lojaaleja toisiaan kohtaan ja likimain kaikki succubukset ja incubukset tuntevat kaikki omansa vähintään nimeltä. On myös hyvin tavanomaista, että kahdesta kuuteen incubusta ja succubusta muodostaa ikään kuin perheyksikön tai ystäväpiirin, joka kerääntyy yhteen liki säännöllisesti, vaikka nämä demonit tapaavatkin viettää hyvin itsenäistä ja muista piittaamatonta elämää.

Succubukset ja incubukset ovat surullisenkuuluja löyhästä moraalistaan ja avarakatseisuudestaan, hedonismista puhumattakaan, mutta heidänkin keskuudessaan on silti erilaisia leirejä. Esimerkiksi osa on valmis viettelemään minkä tahansa mikä liikkuu, kun taas osasta esimerkiksi homoseksuaalisuudessa on jotain perin juurin häiritsevää. Yksiavioisuus on suorastaan tabu, ihmisten kaltaiset alemmat elämänmuodot nähdään leikkikaluina tai ruokana, ja heidän luontaisten vihollistensa kanssa vehtaamista pidetään järjettömänä. Silti, poikkeavasti käyttäytyvä incubus tai succubus ei kuitenkaan saa yleensä kummeksuntaa pahempaa rangaistusta tekosistaan. Ainoa asia, joka on itsestäänselvyys heille, on ettei omaa tai toisen tosinimeä koskaan kerrota eteenpäin. Tosinimen paljastaminen toiselle incubukselle tai succubukselle on äärimmäisen luottamuksen merkki, ja hyvin harvinaista.

Cambionit ovat likimain aina kasvaneet ihmisten keskuudessa, ja he ovat yleensä omaksuneet kasvuympäristönsä kulttuurin omakseen.

Asema:
Succubukset, incubukset ja cambionit ovat saaneet ristiriitaisen tervetulotoivotuksen ihmisten tietoisuuteen. Toisaalta he ovat demoneja, mikä saa hidasälyisemmänkin varoituskellot soimaan, ja voivat aiheuttaa jopa kuolemanvaaran uhreilleen. Toisaalta korkeasti seksualisoituneessa lännessä heidät nähdään ihailtavina hedonismin airueina – tai nähtäisiin, elleivät he pysyisi niin taitavasti yhä piilossa. Illuusioittensa avulla succubukset ja incubukset kykenevät sulautumaan helposti ihmismassoihin, ja cambionit näyttävät jo luonnostaan hyvin ihmismäisiltä, joten heitä on vaikea löytää, ellei tiedä tarkalleen, mitä etsii. Nämä demonit ovat luontaisia vihollisia enkelien, valohaltioiden ja muiden hyvien tai jumalaisten olentojen kanssa, mutta taistelut heidän välillään ovat hyvin vähäisiä; he pysyvät mieluusti erossa vihollisistaan, eivätkä heidän vihollisensa yleensä liiku samalla tavalla ihmismassojen joukossa, joten kohtaamiset ovat hyvin harvassa.

Xanat

Historia:
Xanat ovat mysteerien peittämä henkiolentojoukko, josta kertovat tarinat juontuvat Asturian mytologiaan. Nykypäivänä heitä elää myös jonkin verran ihmisten keskuudessa, sillä he ovat hyvin usein vaihdokkaita. Vähäisyytensä, paikallisuutensa - xanoja on oikeastaan ainoastaan Espanjassa, Asturian ruhtinaskunnassa - ja harmittomuutensa takia he ovat jääneet enimmäkseen huomaamatta ja omaan rauhaansa.

Tunnuspiirteet:
Xanat ovat kuvankauniita keijunymfejä, jotka puhtaimmassa muodossaan elävät lähteiden, jokien, vesiputousten tai puhdasta vettä sisältävien metsien luona, ja viettävät tarujen mukaan aikaansa kammaten pitkiä, vaaleita ja usein kiharia hiuksiaan auringonvalosta tai kuunsäteistä valmistetuilla kammoillaan. Mitä luonnon helmoissa piilottelevat xanat todella tekevät, sitä ei varmasti tiedetä, mutta useimmiten kohtaamiset matkustavaisten kanssa ovat rauhanomaisia ja usein xanan kohdanneen kannalta hyvin tuottoisia.

Xanat kykenevät saamaan lapsia, xaninoja, mutta he eivät kykene imettämään tyttäriään, joten xanat vaihtavat lapsensa usein ihmislapseen, jättäen oman pienokaisensa ihmisäidin hoivattavaksi. Xaninoistakin kasvaa pieniä, hoikkia ja kauniita naisia, ja he perivät äitiensä olemuksen. Sen sijaan on olemassa myös pahantahtoinen xanojen joukko, jonka jäsenet ovat laihoja ja tummia, ja liki eläimellisellä tavalla aggressiivisia. He ovat kuitenkin pieni vähemmistö.

Voimat/Heikkoudet:
Xanat omistavat lauluäänen, jonka sulosoinnut satuttavat kaikkia muita paitsi puhdassydämisiä, kyvyn livahtaa avaimenrei'istä sisään koteihin ja osalla heistä on kyky muuttua eläinmuotoon. Heillä ei ole erityisiä heikkouksia, mutta hentoina, naispuolisina henkiolentoina he eivät ole kovin voimakkaita, ja heitä vaivaavat kaikki inhimilliset luonteen heikkoudet.

Perinteet ja tavat:
Xanat ovat likimain aina erakkoina luonnon helmassa eläjiä, joten heillä ei ole vahvaa, omaa kulttuuria. Xaninot omaksuvat likimain aina kasvattivanhempiensa kulttuurin, vaikka he usein ymmärtävät ennen pitkää olevansa erilaisia.

Asema:
Keijumaisina ja enimmäkseen hyväntahtoisina olentoina xanat on otettu hyvin vastaan ihmisyhteiskuntaan – eihän heitä erota hyvännäköisistä ihmisnaisista juuri mitenkään. He ovat melko tuntemattomia suurille massoille, mutta asiaan perehtyneet harrastajat ovat yleensä riemuissaan saadessaan tavata xanan.

Keijut

Historia:
Keijut kuuluvat taruolennoista muinaisimpien joukkoon, eikä kenellekään ole enää selvää, mikä monista heidän syntyään käsittelevistä taruista mahtaakaan olla totta. Ehkä he todellakin olivat alunperin luonnon elementaaleja, ehkäpä taas langenneita enkeleitä, jotka jäivät taivaan ja helvetin väliin Jumalan sulkiessa eri tasojen portit – eikä edes sitä tarinaa, jonka mukaan keijut olisivat syntyneet vastasyntyneen naurusta, voi varmasti todistaa vääräksi. Miten keijut mahtoivatkaan saada syntynsä, he ovat kuitenkin kiistatta olleet olemassa pitkään, niin pitkään, että muinaiset ihmiset tapasivat palvoa heitä paikkahenkinä.

Valtaosa keijukansasta eli vuosisatoja omissa oloissaan, puolustaen alueitaan raivokkaasti tunkeilijoilta, mutta muuten konflikteista hyvin pitkälti erossa pysyen. Kuten muutkin luonnonhenget, hekin kärsivät elinalueittensa menetyksestä kirveille ja koneille, ja heidän määränsä hupeni hitaasti mutta varmasti. Teollisen vallankumouksen jälkeen heitä oli enää niin vähän, että selviytymisen kannalta oli olennaista vetäytyä syrjäisimpiin erämaihin ja sulkeutua tiukasti omien pariin, mikä kadotti heidät liki lopullisesti ihmisten tietoisuudesta.

Salassa pysyminen ja ihmisistä erilleen vetäytyminen kuitenkin hankaloitui vuosi vuodelta, ja pikkuhiljaa keijuja alkoi elää myös ihmisten keskuudessa. Keijut olivat jo ennen suurta paljastumista olleet esiinmarssin kannalla, ja niinpä he kuuluivat siihen joukkoon, joka erilaisten haltioiden kanssa astui vapaaehtoisesti ihmisten tietouteen – tai ainakin lähisukulaistensa rohkaisemina. Nykyjään on vielä monia keijuyhteisöjä, jotka elävät muinaisilla kotosijoillaan, mutta yhä useammat ovat muuttaneet kaupunkeihin, ihmisten keskelle – ja saaneet elleivät lämpimän, niin ainakin suopean vastaanoton.

Tunnuspiirteet:
Useimmat ihmiset ajattelevat keijuista puhuttaessa pikkuruisia, lapsimaisia perhossiipisiä olentoja, jotka karkeloivat metsäniityillä. Useimmat keijujen kanssa samoilla seuduilla asuneet taikaolennot taas näkevät heidät taikavoimaisina, mystisinä ja vaarallisina muodonmuuttajina.

Ulkomuodoltaan keijut ovat kieltämättä hentoja, usein vaaleita ja eteerisiä, hoikkaraajaisia ja siropiirteisiä – mutta silti todella ihmismäisiä. Keijut ovat kuitenkin vahvasti taikavoimaisia luonnoltaan, ja sen huomaa heidän silmiensä hohteesta sekä ihon kuullosta. Useimmiten keijut esiintyvät todellakin ihmislasta pienempinä ja hyönteissiipisinä, mutta aivan yhtä helposti he pystyvät venymään aikuisen ihmisen mittoihin, enkeleitä ja pohjoisen haltioita muistuttavaan hahmoon.

Keijujen kesken on paljon vaihtelua, ja erityisesti keijun taian voimakkuudesta riippuu, kuinka pitkään hän elää – vanhimpien ja voimakkaimpien keijujen uskotaan vartioineen kotikumpujaan jo usean vuosituhannen ajan. Vanhoina aikoina keijun kohtaaminen kävi usein kohtalokkaaksi ihmisille, sillä heidän väkevä taikavoimaisuutensa voi tappaa jotakin vanhaa riittiä todistamaan tulleen ihmisen helposti, puhumattakaan siitä, miten kehnosti ihmiselle voi käydä, jos hän tulee keijujen kaappaamaksi. Yleisenä piirteenä keijuissa voi pitää kiinteää yhteyttä luontoon, joka onkin aiheuttanut monille asfalttiviidakoissa eläville keijuille sairastelua ja kärsimistä.

Käytöksen ja tapojen perusteella keijut voi jakaa kahteen ryhmään: enimmäkseen harmittomiin ja vaarallisiin. Siinä missä useimmiten hyväntahtoiset keijutkin saattavat herkästi jekuttaa muita voimillaan, eivät pidä yksityisyytensä loukkaamisesta ja ovat enimmäkseen siirtyneet osaksi ihmisten yhteiskuntaa, vaaralliset keijut ovat jääneet elämään syrjäseuduille, piiloihin ja viemäreihin, tehden harmia kaikille, keille vain pystyvät.

Keijut kuuluvat niihin harvoihin taikakansoihin, joiden on erittäin helppo saada lapsi ihmisen kanssa. Puolikeijut menettävät aina liki kaiken keijuverensä maagisuuden: he eivät kykene muuttamaan hahmoaan ja ovat ruumiiltaan paljon ihmismäisempiä, joskin pieniä ja hauraita luiltaan. Puolikeijut kasvattavat viisivuotiaina itselleen siivet, joiden avulla he kykenevät lentämään, mutta muita voimia heille harvemmin siunaantuu, ellei sitten vahvaa henkistä sidettä luontoon. Jo seuraavassa sukupolvessa keijuperimä jää dominoivan ihmisperimän alle, joten puolikeijujen ihmisen kanssa saamat lapset ovat toki pienehköjä ja siroja, mutta heillä ei ole siipiä, eikä edes puolikeijuvanhempansa vähää jäännöstä keijujen taianomaisuudesta.

Vahvuudet ja heikkoudet:
Keijujen suurin vahvuus on heidän taikuutensa: he pystyvät lumoamaan, kiroamaan, houkuttelemaan matkustavaisen harhatielle virvatulilla, tekemään roskasta kultaa joka muuttuu aamunkoitteessa takaisin risuiksi ja lehdiksi, muuttamaan muotoaan mitä erilaisimmiksi eläimiksi ja lentämään. Lentämisen lahja ei suoranaisesti liity keijuilla usein esiintyviin siipiin, vaan he kykenevät myös leijumaan ilman niitä – tai sitten kutsuvat linnut ratsuikseen. Keijuilla on hyvin läheiset välit suurimpaan osaan eläinkunnasta, mutta erityisesti lentäviin päivälläeläjiin.

Ihmisillä on kautta aikain ollut paljon keinoja keijuilta puolustautumiseen, joista yksinkertaisin on heidän kotikonnuiltaan kaukana pysyminen. Kylmä rauta on konkreettisin keino puolustautua keijuja vastaan – he eivät kykene ylittämään rauta-aitaa, ja silkka rautaesineen koskettaminen tuottaa suurta tuskaa keijulle sekä riistää hänen voimansa väliaikaisesti.

Tavat ja perinteet:
Perinteisesti keijut ovat eläneet kukin suku omassa valtakunnassaan, joka saattoi olla jokin kukkula, ikivanha puu, lampi, okaryteikkö – mikä tahansa luonnonpaikka, johon keijut sattuivat mieltymään. Ulkoapäin tällaiset keijukodot saattoivat näyttää hyvinkin pieniltä, mutta ne kätkivät sisäänsä paljon ulkokuorta suurempia kaupunkeja, joissa keijut elivät pääosin ulkomaailmasta välittämättä. Yksi harvoista syistä keijuille lähteä ulos kodostaan oli luontoon liittyvien rituaalien suorittaminen, joilla saatettiin manata niin hyvää kuin huonoakin onnea. Keijut myös hautasivat kuolleensa aina kotonsa ulkopuolelle, ja ihmisten olikin todennäköisintä nähdä keijuja juuri tällaisten seremonioiden aikaan.

Vanhoissa tarinoissa ja joidenkin syrjässä elävien keijuyhteisöjenkin nykyisessä elämässä vahvoina teemoina ovat ihmisten ja keijujen väliset ristiriidat. Keijut ovat hyvin herkkiä puolustamaan kunniaansa, ja ovat tarinoitten perusteella monesti kostaneet ihmisten tungettelun sairastuttamalla karjan, silpomalla viljaa tai tuottamalla muuten epäonnea vihansa kohteille. Keijujen kerrotaan myös kaapanneen ihmisiä, niin lapsia kuin aikuisiakin, elämään keijukodossaan. Ne harvat, jotka ovat palanneet, ovat usein palanneet ikääntymättä ja ihmisyytensä menettäneinä.

Keijujen omat yhteiskunnat ovat äärimmäisen tiiviitä, sisäänpäinlämpiäviä ja ihmismäisiä. Varsinkin luonnossa elävillä keijuilla on aina kuninkaansa ja kuningattarensa, ja uskollisuus on heille hyvin tärkeää. Ihmisten kaupungeissa elävät keijut tapaavatkin kerääntyä samoihin kortteleihin asumaan kaltaistensa kanssa, huolehtia toisistaan ja kohottaa joukostaan jonkun epävirallisen johtajan asioitaan hoitamaan. He muistavat ja kunnioittavat yhä vanhoja perinteitään, päiväntasauksien yöllisiä juhlia, riehakkaita häitään ja hartaita hautajaisiaan, mutta ovat myös omaksuneet jonkin verran ihmisten kulttuurin palasia. Silti, yhäkin kannattaa varoa keijujen asioitten utelemista, heidän loukkaamistaan ja erikoista kyllä, kiittämistä. Keijujen takaraivoon kun on yhäkin ikuistunut kiitoksen käsittäminen niin, että kiitettyään kiittäjä aikoo unohtaa hyvän teon – ja keijut jos ketkä haluavat varmistaa, että heidän tekonsa, niin hyvät kuin pahatkin, muistetaan.

Asema:
Pitkälti – ainakin omaan rauhaansa jätettyinä – rauhanomaisena kansana pidetyt keijut otettiin niin kivuttomasti ja hyvin mukaan osaksi individualista ihmismaailmaa, kuin suinkin kyettiin. Keijut ovat pikkuhiljaa levinneet Pohjois-Euroopan viimeisistä turvapaikoistaan jälleen kerran asuttamaan koko maailmaa, tällä kertaa kaupungeissa, ihmisten joukossa. Toista tai kolmatta sukupolvea ihmisten keskuudessa eläviä keijuja esivanhempien elämäntapa saattaa jopa naurattaa, ja heidän tiivis yhteisöllisyytensä on rakoillut kevyesti ajan saatossa. Silti keijut ovat pitäneet esimerkillisesti kiinni omista perinteistään ja löytäneet liki täydellisen tasapainon vanhan, taianomaisen luontonsa ja naapuri-ihmisten vaatimuksien välillä.

Nymfit

Historia:
Nymfejä esiintyy erityisesti kreikkalaisessa mytologiassa ja Kreikkaa pidetäänkin nymfien alkuperämaana. Antiikin Kreikassa nymfejä pidettiin melko lähellä jumalia olevina olentoina. He olivat arvoasteikolla ihmisten yläpuolella, mutta silti jumalien alapuolella.
Kreikkalaisen tarun mukaan nymfit syntyivät Uranoksen veritipoista, kun Kronos leikkasi Uranokselta tämän peniksen. Joidenkin tarustojen nymfien kerrotaan olevan sukua jumalille tai kuuluvan heidän saattueisiinsa, mutta nykypäivänä tällaisille tarinoille ei ole löydetty todisteita.
Yleisesti nymfejä on pidetty hyödyllisinä, mutta myös vaarallisina olentoina. On kerrottu tarinoita, joissa nymfit pelastavat viljasatoja ja pitävät huolta metsistä ja järvistä, mutta on myös tarinoita siitä kuinka nymfit ovat houkutelleet pahaa aavistamattomia miehiä lampiin ja hukuttaneet heidät.

Nymfit eivät ole osallistuneet merkittävällä tavalla historian tapahtumiin. He ovat pysyneet paljolti syrjässä ja ihmismäisen ulkonäkönsä vuoksi he ovat jääneet suurimmaksi osaksi rauhaan ja ihmisten tietoisuuden ulkopuolelle. Nymfit kuitenkin lasketaan esiinmarssiin osallistuneisiin taikakansoihin, ja siksi he herättävät nykyjään luottamusta ihmisissä ja kostonhimoa piilossa pysytelleille taikakansoille.

Tunnuspiirteet:
Nymfit ovat naispuolisia luonnonhenkiä. Sellaista luonnonoikkua kuin miespuolinen nymfi ei ole olemassakaan ja ei koskaan tulekaan olemaan – lähimpänä nymfin miespuolista vastinetta voidaan pitää satyyria, ja hekin ovat aivan oma taikakansansa. Vaikka he ovatkin henkiä, on heidän kehonsa täysin aineellinen ja he ovat olemassa tässä ulottuvuudessa.
Nymfi on vaikea tunnistaa, sillä nämä muistuttavat huomattavan paljon ihmisiä. Heidän ehkä tunnistettavin piirteensä on huomattava kauneus ja tietynlainen sisältä kumpuava viehättävyys. He ovat usein myös hyvin pitkiä ja poikkeuksetta hoikkia. He eivät pidä hiustensa leikkaamisesta, joten usein heillä on hyvin pitkät hiukset.

Nymfit ovat hyvin uskollisia synnyinseuduilleen ja ovat alkaneet vasta aivan viime aikoina muuttaa ihmisten keskuuteen. Usein nymfien voimat ovat sidoksissa heidän omaan synnyinympäristöönsä, eivätkä he kykene elämään olematta päivittäin kosketuksissa johonkin siitä muistuttavaan. Nymfit ovat aina olleet naimakelpoisen, mutta miehistä täysin itsenäisen ja vapaasieluisen naisen symboleita tarinoissa ja näin toimineet antiikin poliksissa eläneiden kunnollisten vaimojen vastakohtina. Nämä tarinat eivät ole täysin keksittyjä, vaan yksin elävät ja itsenäisesti toimeen tulevat nymfit tapaavat olla vapautuneita esimerkiksi ihmisnaisia kahlitsevista kulttuurillisista ja sosiaalisista rooleista ja rajoitteista.

Nymfit ovat tietyllä tapaa paikkahenkiä, ja heidän olemuksensa heijastelee heidän ominta asuinympäristöään. Siksi nymfeja on kymmeniä ja kymmeniä alalajeja, mutta ne ovat jaoteltavissa päätyyppeihin:

Dryadit: Dryadit ovat maan, luonnon ja metsien nymfejä. He ovat omistautuneet luonnon ja kasvillisuuden suojelemiselle ja heidän perinteiset kotinsa sijaitsevatkin yleensä metsissä, nummilla tai kukkuloilla. Dryadien lukuisiin alalajeihin kuuluvat kuuluisat puunymfit, joita dryadi arkikielessä usein tarkoittaakin. Dryadeilla on yleensä jokin tietty puu-, kasvi- tai maalaji, johon he ovat erityisen mieltyneitä ja jollaisen lähettyvillä he elävät – puun ollessa kyseessä usein jopa sen sisällä. He tarvitsevat päivittäistä kontaktia tähän materiaaliin tai he kuihtuvat ja sairastuvat.

Nereidit: Nereidit ovat suolaisen veden nymfejä. He muistuttavat kaukaisesti perinteisiä merenneitoja ja heillä on usein kyky hengittää veden alla. He viihtyvät erityisesti merissä ja ovat hyvää pataa esimerkiksi delfiinien kanssa. Joillain nereideillä on erityinen lahja keskustella delfiinien kanssa. Nereidien iho on usein hyvin kalpea ja heidän hiuksensa vaalean sinertävät. Usein heillä on myös ihopoimut varpaidensa väleissä uimisen helpottamiseksi. Heidän on oltava päivittäisessä kosketuksessa suolaveteen tai he kuivuvat, sairastuvat ja ennen pitkää kuolevat. Kosketukseksi riittää kuitenkin esimerkiksi suolattu vesi kylpyammeessa. Nereidit kuuluvat nymfeistä voimallisimpiin, sillä he ovat taruissa usein pelastaneet aluksia myrskyjen kourista merta rauhoittelevilla voimillaan.

Najadit: Najadit ovat makean veden nymfejä. Najadien olemus on nereidejä ihmismäisempi. He eivät pysty keskustelemaan vesieläinten kanssa ja kyky hengittää veden alla on heillä äärimmäisen harvinainen. Ulkonäöltään najadit voivat olla lähestulkoon minkä näköisiä vain, heitä koskevat vain yleiset nymfien ulkonäön kriteerit. Najadit elävät pääasiallisesti järvien ja lampien lähettyvillä ja joissain poikkeustapauksissa jopa lammessa. Myös najadit tarvitsevat päivittäisen kosketuksen veteen, heidän tapauksessaan kuitenkin makeaan, säilyäkseen terveinä. Heilläkin noin puolisen tunnin kylpyammeessa makailu on riittävää. Kuivuminen aiheuttaa heidän sairastumisensa ja ennen pitkää kuolemansa. Najadit ovat nymfeistä paikkasidonnaisimpia, ja heitä tavattiin antiikin aikoihin palvoa paikkajumaluuksina.

Muusat: Myös muusat lasketaan nymfeiksi. He ovat runottaria, taiteiden ja tieteiden haltiattaria. Muusat ovat äärimmäisen harvinaisia ja heitä ei tapaa nykyään lähes koskaan. He ovat omistautuneet taiteelle ja heidän puheensa on usein runomittaista ja kaunisteltua. He eivät ole erityisen riippuvaisia mistään, mutta he ovat erittäin heikkoja ja kuolevat usein nuorina jo pelkästään sen takia, että ihmisten usko taiteeseen ei ole enää samanlaista kuin antiikin aikoina.

Nymfejä kerrotaan myös elävän Manalassa, mutta näitä maanpäällisten synkkiä sisaria ei ole tavattu sitten antiikin aikojen. Nymfien kirjo ei rajoitu vain maan, veden, taiteiden ja tuonpuoleisen kategorioihin, vaan on myös erikoisempia nymfejä – mutta heidän määränsä on vähäinen, ellei jo lopullisesti kadonnut.


Voimat/Heikkoudet:
Nymfit ovat heikkoja, sillä lihallisen ruumiinsa takia he eivät juuri eroa ihmisistä. He eivät varsinaisesti omista taikavoimia, mutta esimerkiksi nereidit kykenevät estämään myrskyä tappamasta merimiehiä merellä – voima ei kuitenkaan ole nymfin tietoisessa hallinnassa, vaan siihen tarvitaan alitajuinen ja väkevä tahto joko auttaa tai aiheuttaa harmia kohteelle. Paikkasidonnaisille nymfeille on kuitenkin yhteistä se, että heidän asuinpaikkansa ympärillä oleva luonto kukoistaa: esimerkiksi dryadien lähistöllä puut kasvavat tavallista korkeammiksi ja pitkäikäisemmiksi, ja najadien lähteissä oleva vesi on kristallinkirkasta.

Monilla nymfeillä on myös tuhoisan kaunis lauluääni, joka on kovin viettelevä. Heidän lauluäänensä ei vastaa seireenien vetovoimaa, mutta ollessaan alalajilleen kuuluvassa paikassa, voi laulu olla sen kuulevalle kohtalokas ja ajaa tämän esimerkiksi hukkumaan lampeen. Asiassa auttaa myös se, että nymfit ovat voimakkaasti lumovoimaisia, ja suoraan heidän katseensa kohtaava mies joutuu auttamatta nymfin pauloihin.

Perinteet ja tavat:
Nymfit eivät ole erityisen tiivis ryhmä. He elävät pienissä perhepiireissä alalajiensa keskuudessa ja heidän kulttuurinsakin rajoittuu näiden piirien sisälle. Yleisinä kaikkia koskevina piirteinä on kuitenkin rakkaus luontoa kohtaan ja fakta, että yksikään nymfi ei syö lihaa. Lihansyönti sekoittaa nymfin vatsan.

Perinteisiä menoja ovat keskikesällä ja keskitalvella pidettävät tanssit, joihin ennen vanhaan satyyritkin tapasivat osallistua ja vikitellä nymfejä, mutta ne ovat melko lailla unohtuneet nymfien kaupungistumisen jälkeen. Monet muutkin nymfien tavat ovat kadonneet heidän siirryttyään pois metsistä ja kaupunkeihin. Toki luonnon helmassa asuu yhäkin nymfejä, mutta heidän määränsä on vähentynyt radikaalisti teollistumisen jälkeen.

Asema:
Nymfejä pidetään yleisesti ottaen erittäin rauhanomaisena ja mukavana kansana, joten paljastumisen jälkeen heidät on jätetty suurimmaksi osaksi rauhaan ja tämä on myös nymfien mieleen. Monet heistä eivät ole kuitenkaan voineet vastustaa ihmismiesten houkutuksia ja he ovat siirtyneet lähemmäs kaupunkeja, jotkut jopa kaupunkeihin saakka.

Erilaiset keijut, haltiat, haltijat, muut paikkahenget ja luonnonhenget ovat nymfien lähisukulaisia, ja näin ollen useimmiten ystäviä ja liittolaisia. Nymfit eivät ole kansojen vihollisia, vaan vain yksilöitten vihollisia. Satyyrit ovat perinteisesti olleet hyvin läheisiä nymfeille, jotka ovat tosin usein torjuneet satyyrien lemmenluritukset kylmästi ja inhoten.

Perinnöllisyys ja ikääntyminen:
Nymfit ovat hyvin hedelmällinen kansa. Koska miesnymfejä ei ole olemassa, lisääntyvät nymfit mielellään ihmismiesten kanssa. Nymfien geenit ovat hyvin dominoivia ja siksi nymfin ja ihmisen lapset ovat ensimmäisessä sukupolvessa kaikki nymfejä. Jos nymfin ja ihmisen lapsi saa lapsia ihmisen kanssa, on lapsista todennäköisesti noin 25% ihmisiä ja loput nymfejä, voi myös olla niin, että kaikki toisessa sukupolvessa syntyneet lapset ovat nymfejä. Kolmannessa sukupolvessa ihmisen ja nymfin lapista noin 50% on ihmisiä. Myös kolmannessa sukupolvessa voi käydä niin hassusti, että kaikki lapset ovat nymfejä. Nymfin ja ihmisen lapsista ihmisillä ei ole mitään nymfien voimia. Heidän nymfivanhemmastaan kertoo korkeintaan poikkeuksellisen hyvä ulkonäkö ja jopa miehillä esiintyvät hyvin naiselliset piirteet.
Jos nymfi saa lapsia jonkun muun rodun kuin ihmisen kanssa, on lapsi rodun geenien dominoivuudesta riippuen nymfi tai tätä toista rotua edustava otus. Varsinaisia puolinymfejä ei kuitenkaan ole.
Nymfeillä on myös toinen syntytapa. Joissain erittäin harvinaisissa tapauksissa nymfien lähellä asuva ihmispariskunta saakin nymfien taikavoimaisuuden tuotoksena lapsekseen nymfin. Tällaisella nymfillä on samat voimat kuin muillakin nymfeillä ja hänet voi siis määrittää täysveriseksi nymfiksi.

Nymfit syntyvät tavallisen ihmisvauvan näköisinä, mutta he kasvavat poikkeuksellisen nopeaa vauhtia. Jo nelivuotiaina he ovat ulkoisesti noin 16-18-vuotiaan näköisiä. Heidän ulkonäöstään huolimatta ei saa unohtaa, että he ovat tällöin silti mieleltään lapsia. Tästä eteenpäin nymfit kehittyvät tasaiseen tahtiin kunnes 20-30 vuoden iässä heidän ulkonäöllinen vanhenemisensa loppuu täysin. Tästä syystä nymfit ovat aina nuorten naisten näköisiä heidän iästään riippumatta.

Täytyy vielä huomauttaa, että nymfit eivät ole kuolemattomia. He elävät noin kaksi kertaa keskivertoihmistä kauemmin, mutta kuolevat sitten kuten muutkin. Ulkonäöllisesti he eivät vanhene, kuten on jo aiemmin mainittu.

Loat

Historia & yleistä:
Loa-henget ovat olennaisin yksittäinen osa Voodoo-uskontoa, ja niin pitkälti kuin heitä itseään on uskominen, he ovat olleet olemassa aikojen alusta asti, tai vähintäänkin käsittämättömän kauan. Ihmisten tapaan hekään eivät kuitenkaan pysty omaa syntymäänsä muistamaan, eivätkä siksi yleensä kysyttäessä kykene erityisen tyhjentävää vastausta alkuperistään antamaan. Enkeleiden tapaan myös Loat ovat välittäjiä ja sanansaattajia ihmisten ja jonkin korkeamman voiman välillä, mutta enkeleistä poiketen Loaa ei rukoilla, heitä palvellaan, ja he ovat myös huomattavasti auliimpia puuttumaan kuolevaisten asioihin lahjuksia vastaan, mutta aivan yhtä nihkeitä puhumaan ääneen henkimaailman asioista, tuonpuoleisesta, tai korkeammista voimista. Kenties he eivät itsekään paljoa tiedä, mutta todennäköisempi syy on, ettei heitä kiinnosta. Olemassaolo on aivan riittävä syy olla olemassa.

Valtaosan ajastaan Loat viettävät ihmissilmälle näkymättömässä, kuolevaisten maailman kanssa rinnakkain sijaitsevassa todellisuudenkolkassa, mihin jokainen heistä on syntynyt - ilmeisesti joko sikiämällä luonnonmahdeista, korkeammista voimista, tai ihmiselämän elettyään ja kuoltuaan jonkun vanhemman hengen perheeseensä adoptoimana. Loat eivät ikäänny näkyvästi, eikä ajankulku yksinään pysty heitä hengiltä viemään, mutta ainoastaan Guede-perheen jäsenet ovat aidosti kuolemattomia.

Maanpinalle Loat tulevat harvoin omia aikojaan, eivätkä silloinkaan viivähdä kovin pitkiä jaksoja kerrallaan, mutta syystä tai toisesta tarvetta kokiessaan, heidän on pyydettävä lupaa yhdeltä vanhimmista Loa-hengistä, Maitre Carrefour’lta, tienristeysten herralta, ja ainoalta Loalta joka voi ylittää todellisuuksien rajat vapaasti. Tavallisempaa on, että Loa tule ihmisten keskuuteen voodoo-rituaaleihin perehtyneen papin, Hounganin, Mambon, tai Bokorin, kutsusta, ja ottaa väliaikaisesti hallintaansa tämän kehon, nauttii lahjuksista ja ihmisten huveista, antaa neuvoja tai voimaa, ja poistuu asiansa toimitettuaan, tai vaihtoehtoisesti kyllästyttyään.

Ensisijaisesti Loat ajavat omaa etuaan, eivätkä juuri tapaa muiden kansojen kahnauksista kiinnostua, elleivät ne jollakin tavalla heitä kosketa. He jakavat voimiaan tarkoitusperästä riippumatta kaikille, jotka sen arvoisiksi katsovat, kunhan tulevat vastalahjaksi palvelluiksi hyvin. Loat ovat kuitenkin hyvin tarkkoja kunniantunnostaan, ja rankaisevat ahneudesta.

Tunnuspiirteet:
Loat ovat usein - mutteivät aina - inhimillisenkaltaisia tai jopa ihmismäisiä. He jakautuvat keskenään useaan perheeseen tai klaaniin, joiden sisällä samankaltaisuutta on selvästi enemmän, kuin kahden Loan välillä keskimäärin. Joitakin vallitsevia piirteitä ihmismäisten henkien keskuudessa kuitenkin on, mukaanlukien tumma iho ja silmät.

Rada Loat ovat keskimäärin kaikista vanhimpia, yleisesti ottaen hyväntahtoisia, ja heitä kutsutaan usein nimenomaan jakamaan viisautta, tai tarjoamaan suojelusta. Useimmilla heistä on sekä ihmis- että eläinhahmo, ja he nauttivat jonkinasteista kunnioitusta kaikilta muilta perheiltä. Heidän perinnevärinsä on valkoinen.

Petro-klaanin Loat puolestaan ovat äkkipikaisempia, toisinaan jopa sotaisia henkiä, jotka tunnetaan kiihkeydestään ja uudistushenkisyydestään. Monet ovat piirteiltään mitä ihmiset kutsuvat demonimaiseksi, mutta perheenjäsenet itse kiistävät yhteydenvedon lujasti. Heidän perinnevärinsä on punainen.

Guede-perhe on leimallisesti äänekästä, röyhkeää, hyvin iloluontoista ja voimakkaasti seksuaalista sakkia. Heidän pääasialliseen toimeensa kuuluu kuolleiden sieluista huolehtiminen, eivätkä he itse voi enää kuolla. Näinollen he ovat hyvin pelottomia, ja etenkin omasta mielestään korkealla syyn ja seurauksen yläpuolella. Paitsi kuolemaan, myös kuoleman välttämiseen liittyvissä asioissa yhteys otetaan Guede Loaan. Keskimäärin Guedet muistuttavat ulkonäöllisesti kaikkein eniten ihmisiä, ja heidän perinnevärinsä on musta.

Kongo Loat ovat eniten yhteydessä veteen ja luonnonilmiöihin, mutta myös myrkkyihin ja rohtoihin. Perheen jäsenet muistuttavat yleensä käärmeitä, eivätkä mielellään asioi kuolevaisten kanssa, tai edes vastaa esitettyihin kutsuihin. He ovat kuitenkin tärkeitä suojelushenkiä ja tiennäyttäjiä.

Voimat/heikkoudet:
Loat ovat henkiolentoja, mutta aineellisessa maailmassa vieraillessaan heidänkin on noudatettava vallitsevia fysiikan lakeja; he eivät voi kävellä läpi kiinteästä materiasta tai viitata kintaalla painovoimalle. Jotkut vanhemmat ja eritoten voimakkaammat Loat tuntuvat kuitenkin toisinaan tekevän näin jokatapauksessa, ja saattavat tarjota selitykseksi vaikkapa että “lukitusta ovestakaan ei voi kulkea ilman avainta, ellei opettele tiirikoimaan sitä auki. ja jos kukaan ei ole näkemässä, kuka piittaa?”

He ovat luonnostaan taipuvaisia taikuuteen ja temppuiluun, mutta jokaisen Loan kyvyt ja niiden rajoitukset ovat yksilölliset, ja riippuvat pitkälti hengen syntyperästä, tarkoituksesta ja tehtävästä. Omassa todellisuudessaan he ovat voimakkaimmillaan, ja voivat kuolevaisten maailmassa saavuttaa täyden potentiaalinsa vain lainaamalla voimiaan vihkiytyneelle ritualistille.

Omineen, ilman kutsua henkimaailmasta saapuneen Loan voi konstit taitava karkoittaa takaisin, mutta ihmisten maailmassa he ovat ihmisten tapaan samalla tavoin haavoittuvaisia, ja voivat jopa kuolla vammoihinsa.

Perinteet ja tavat:
Loat ovat jokseenkin sisäänpäinkääntynyttä porukkaa siinä, etteivät yleensä työnnä nenäänsä kenenkään muun asioihin suoraan, ellei heitä kutsuta niin tekemään, mutta monet heistä nauttivat kuitenkin kuolevaisten tarjoamista huvituksista ja nautinnoista, ja ovat auliita pieniä lahjoja vastaan tarjoamaan palveluksiaan. Se, miten kutakin Loaa palvellaan, on yksilökohtaista.

Keskenään Loat ovat melko löyhästi järjestäytyneitä, mutta jokaisella klaanilla on perheenpää, joka johtaa sukuaan ja on sen tekemisistä viimekädessä vastuullinen, muttei kuitenkaan määrää yksilöiden vapaudesta. Eri perheet toimivat yleisesti ottaen sen verran erillään, etteivät he juurikaan tallo toistensa varpaille. Aivan viimeisenä jokainen Loa on lopulta vastuullinen jonkinlaiselle korkeammalle voimalle, jonka suhteen he ovat puheissaan melkoisen vaiteliaita ja kierteleväisiä.

Asema:
Ihmisten keskuudessa Loat ovat verrattaen tuntematon ryhmä, heidän ympärillään pyörivät myytit ja uskomukset ovat sangen suppealle alalle levinneitä, ja varsinkin sivistyneessä maailmassa heihin liitetään usein monia hämäräperäisiä ja pahaenteisiäkin aspekteja. Ominaisuuksiensa puolesta he, silloin harvoin kun kuolevaisten todellisuudentasolla vierailevat, sekoittuvat helposti muihin olentoihin, tai sulautuvat taitavasti ihmisten sekaan. Voodoo-kulttuuriin perehtyneille Loat ovat arvokkaita liittolaisia, neuvonantajia ja ylempiä ohjaajia, mutta heitä pidetään myös virheellisesti demoneina ja jonkin verran myös pelätään.

Loat itse katsovat olevansa melkolailla kuolevaisista irrallaan, vaikka huvittelevatkin kernaasti heidän kanssaan. Sen sijaan he pitävät enkeleitä - usein leikkisästi - jonkinlaisina hengellisinä serkkuinaan, mutta tunne ei ole molemminpuoleinen.

Kuolevaisten moraalisäännökset eivät heitä kosketa, eivätkä Loat tuomitse muita kuin omien arvojensa pohjalta; pahimpia rikkeitä ovat kunniattomuus ja ahneus.

Aes Sídhe

Historia:
Aes sídhe tai vain sídhe, jotka itse kutsuvat itseään Tuatha Dé Dananniksi (Danun kansa), ovat vahvasti Irlantiin sidoksissa olevaa tarunhohtoista haltiaväkeä. Sídhe näkevät polveutuvansa maan ja virtojen äitijumalattaresta, Danusta. Monet myytit mieltävätkin heidän eräänlaiseksi nuoremmaksi jumalkansaksi, jonka jäsenet esiintyvät useissa kelttien taruissa. Legendaarisen historiankirjoitusten mukaan Irlanti kuului aikoinaan Tuatha Dé Danannin esivanhemmille, mutta he menettivät saaren sodissa usein jätteihin samaistettavia Fomoireja vastaan. Tarina Tuatha Dé Danannista alkaa, kun he purjehtivat takaisin pohjoisen neljästä kaupungista ja palasivat vaatimaan esivanhempiensa maata, päihittäen Irlantia vallassaan pitäneen Fir Bold-kansan. Tähän myyttiseen aikakauteen mahtuvat myös Tuatha Dé Danannin monet yhteenotot Fomoirien kanssa, kunnes Irlantiin tunkeutuivat Mileasialaiset, jotka usein mielletään muinaisiksi kelteiksi.

Tuatha Dé Danann koettivat karkottaa monilukuiset tunkeilijat niin asein kuin magiallakin, mutta huonoin tuloksin. Sota päättyi neuvotteluihin, joissa Irlanti jaettiin kansojen kesken. Milesialaiset saivat maanpäällisen Irlannin ja Tuatha Dé Danann vetäytyivät asumaan maanalaiseen todellisuuteensa Tír na nÓgiin. Kertomukset tästä valtakunnasta vaihtelevat mahtavista kaupungeista aaltojen alaiseen, ajattomaan saareen. Sídhe eivät kuitenkaan ole vaivautuneet varmistamaan totuutta suuntaan tai toiseen ja puhuvat kodistaan ylipäätään hyvin säästeliäästi. Tuatha Dé Danann tuli myöhemmin tunnetuksi aes sídhenä tai vain sídhenä, myyttisenä kansana, joka asutti irlannin kumpuja ja kukkuloita ja heidän myyttinsä sekoittui muihin näkymättömiin keijukansoihin. Varhaiset keltit kunnioittivat sídheä ja oli vain terveen järjen mukaista olla häiritsemättä kansan kotiseutuja. Myös Sídhe pitäytyivät enimmäkseen omissa oloissaan ja vähitellen muuttuivat täysin satujen hahmoiksi.

Tír na Nóg ei kuitenkaan ole irrottamaton osa ihmisten todellisuutta. Sídhe, jotka Danun perillisinä olivat vahvasti yhteydessä luontoon, alkoivat vähitellen tuntea ihmisten vaikutuksen maahan. Jossain määrin maan saastuminen vaikutti suoraan heidän terveyteensä, toisaalta vesien pilaantuminen uhkasi myös Tír na Nógia. Sídhe olivatkin ensimmäisten joukossa, jotka pohtivat olemassaolonsa ilmoittamista muistutuksena ihmisille, että maailma ei ollut heidän vapaasti tuhottavaa yksityisomaisuuttaan. Sídhekään eivät tosin olleet täysin yksimielisiä ja moni suku kannatti piilossa pysymistä. Muutamien sukujen vahvat näkijät varoittivat verenvuodatuksesta, jonka he näkivät paljastumisen seurauksena. Toiset taas olivat valmiita antamaan ihmisten vain tappaa itsensä saasteisiin, minkä jälkeen Tuatha Dé Danann voisi nousta jälleen pinnalle ja parantaa maan entiseen loistoonsa.

Suuren paljastumisen aikaan jotkut sídhesuvut kapinoivat, mutta paljastumista kannattavien joukko oli huomattavasti lukuisampi. Suurin osa sídhestä ei tuntenut halua jättää ikiaikaisia kukkuloitaan ja siirtyä asumaan kaupunkeihin mutta he ilmoittautuivat rauhanomaiseksi väeksi ja vakuuttivat haluavansa vain sopuisaa kanssakäymistä ihmisten kanssa. Ensimmäiset vuodet sídhe keskittyivät setvimään välejään irlantilaisiin ja kohtasivat jonkin verran vihamielisyyksiä vahvasti katoliselta maalta. Kuitenkin sikäli, kun sídhen alueet eivät ristenneet ihmisten kanssa, he säästyivät monilta kahnauksilta, joita muualla esiintyi. Toiveikasta alkua kuitenkin järkytti kolmen vuoden takainen välikohtaus, jossa sídhekaupungin asukkaat protestoivat kaasuputken rakentamista mailleen. Sídhen puolelta lauottiin vihamielistä taikuutta, mikä johti paniikkiin järjestyspoliisin parissa ja tilanne ryöstäytyi hallitsemattomaksi tulitukseksi. Kuolonuhreja oli runsaasti molemmin puolin eikä tapauksesta ole vieläkään toivuttu, vaikka kansojen johtoporras on yhdessä yrittänyt korjata tilannetta.

Tunnuspiirteet:
Sídhestä on aikojen saatossa tullut yleistävämpi sana, jolla joskus saatetaan viitata myös Irlannin keijuihin tai muihin henkiin. Yleisesti Tuatha Dé Danann kuitenkin ehkä vastaisivat nykykäsitystä haltiasta; he ovat jotakuinkin ihmisen näköisiä ja mittaisia eivätkä omista siipiä, kuten keijut. Sídhestä halutaan taruissa usein käyttää kohteliasta nimistystä kaunis tai vaalea kansa, ja sitä he ovatkin. Sídhe ovat usein vaaleita, siroja ja haltiamaisia ja tapaavat näyttää melko eteerisiltä, pelottavalla tavalla kauniilta. Valtaosa sídhestä on vaaleahiuksisia, mutta muitakin värejä esiintyy. Iholtaan he puolestaan ovat lähes poikkeuksetta kuulaita. Sídhe eivät ikäänny ihmisten tapaan, vaan ovat ikinuoria eivätkä kuole vanhuuteen.

Vaikka legendat tuntevat Tuatha Dé Danannin hieman kujeilevia ja huiputtavia keijuja ylevämpänä kansana, he eivät ole yksiselitteisiä. Tuatha Dé Danannia on monien yliluonnollisten olentojen tavoin pidetty aina vähintäänkin arvaamattomina eikä heidän käsityksensä oikeasta ja väärästä aina vastaan ihmisten moraalia. Sídhe ovat ylpeää ja itsetietoista kansaa. Heidän kunniaansa ei parane mennä loukkaamaan ja he kyllä mielellään osoittavat, miten oikeassa ovat, jos heitä epäillään. Toisaalta heidät tunnetaan kohtuuden nimissä rehellisinä ja he usein kunnioittavat sopimuksia ja lupauksia. Sídhe ovat rakkailleen ja kansalleen hyvin uskollisia ja pistävät paljon painoarvoa ystävyydelle, lajista riippumatta.

Jos kysytään, missä sídhet todella ovat päteviä, vastaus on magia. Sídhe ovat voimakkaasti sidoksissa luontoon ja luonnonvoimiin ja niihin useimmiten myös heidän voimansa liittyy, vaikkei toisaalta rajoitu. Tarinat kertovat, että sídhellä olisi valta yli sateiden, sadon kypsymisen ja vuodenaikojen mutta on oletettavaa, että legendaarisimpiin tekoihin epäilemättä vaadittaisiin monta loitsijaa, tai erittäin vanha ja voimallinen sídhe. Sídhe magia on monipuolista; erilaisten luonnonvoimien ja elementtien lisäksi parantaminen, muodonmuuttaminen, näkymättömyys ja telekinesia esiintyvät heidän harjoittaminaan taitoina.

Voimat/Heikkoudet:
Fyysisiltä ominaisuuksiltaan sídhe ovat ehkä hivenen ihmistä edeltä, mutta heidän voimansa eivät vedä vertoja peikoille tai nopeutensa vampyyreille. Sídhen suurin vahvuus on heidän taikuudessaan ja sen monimuotoisuudessa. Lisäksi jokainen sídhe harjoittaa soturin taitoja vähintään seremoniallisena harrastuksena ja heidän teräaseiden käsittelynsä on yleensä varsin asiantuntevaa. Tämän ilmeinen epäedullisuus on siinä, että ihmisten maailmassa kehitys on kulkenut huimasti edelle ja teräaseiden vastus tuliaseille on kyseenalainen. Ylipäätään sídheä liikkuu hyvin vähän ihmisten parissa eivätkä he taida tai tunne nykytekniikkaa melkein lainkaan. Sídhe ovat synnynnäisesti voimakkaasti yhteydessä luontoon - maaperän sekä vesistöjen saastuminen tai ylipäätään suuri etäisyys elävään luontoon heikentää heitä ja saa heidät voimaan huonosti. Keijujen tapaan sídhe eivät kestä rautaa. Sen koskettaminen aiheuttaa heille palovammoja ja imee heidän taikuutensa kuiviin pitkän päälle.

Perinteet ja tavat:
Sídhellä on pitkät perinteet kulttuurin harjoittamisessa: myytit esittävät heidät mahtavana soturikansana mutta se ei estänyt heitä olemasta myös hyvin sivistyneitä. He nauttivat taiteista, runoudesta ja jopa kristilliset pyhimystarinat olisivat valmiita asettamaan heidän musiikkinsa taivaan melodioiden rinnalle - elleivät musiikin soittajat sattuisi olemaan vanhoja pakanajumaluuksia. Sídhen sisäiseksi uskonnoksi voisi lukea Danun kunnioituksen. Danun nimen voidaan katsoa viittaavaan käden taitoihin, joissa sídhe myös loistavat. Luonnollisista syistä he eivät kuitenkaan työstä rautaa. Sídhen tunnusaseiksi kuvataan sinistä tulta hohkaavat keihäät ja valkeutta loistavat kilvet.

Tuatha Dé Danann ovat tiivis monarkia eikä hallitsijoita vastaan kapinoimista katsota hyvällä. Sídhen keskuudessa vallitsee myös vakaa tasa-arvo sukupuolten kesken. Monet Tuatha Dé Danannin sotapäälliköistä olivat naisia ja sellaisina joskus vielä miespuolisia vastineitaan maineikkaampia. Sídhehallitsijat harjoittivat pitkään politiikkaa, ettei ihmisten maailmaan ollut kapuamista ja heille näyttäytyminen vielä vähemmän suositeltavaa. Tosin eritoten aateli sekä näiden jälkeläiset usein rikkoivat sääntöä varsin esimerkillisesti. Tír na Nògiin ei suvaittu ihmisiä melkein lainkaan, mutta sen sijaan muuta keijukansaa, henki- ja taruolentoja asui usein Tuatha Dé Dannin keskuudessa. Sídhen kanta piilossa pysymiseen alkoi muuttua, kun teollinen vallankumous vyöryi Irlannin yli ja maaperän ja vesistön saasteet tunkeutuivat aina Tuatha Dé Danannin maanalaiseen valtakuntaan saakka. Monet ennenpitkään kääntyivät sen puoleen, että ihmisten tietoon olisi saatettava taruolentojen yhä ahtaammaksi käyvät elinolosuhteet.

Asema:
Sídhen elinalueet rajoittuvat Irlantiin ja heidän valtakuntansa sijaitsee maan alla, joten tiet ihmisten kanssa eivät kohtaa paljon. Sota ihmisten kanssa katsotaan tulleeksi ja menneeksi eikä asiasta ole syytä kantaa kaunaa, vaikka olisi väärin sanoa, että kaikki katkeruus olisi täysin kadonnut. Edes kuningasparin paljastumista puoltavalla päätöksellä sídhesuvut eivät olleet täysin yksimielisiä ja piiloutumista kannattaneiden välit muihin ovat yhä hivenen tulehtuneet.

Paljastumisen jälkeen piiloutumista kannattavien keskuudessa on salaisesti ollut vaarallisia puheita; kun vahinko on jo tapahtunut, olisiko syytä ryhtyä aktiiviseen hyökkäykseen lyhytnäköistä rotua vastaan, jota turhaan oli näinkin pitkään siedetty ja annettu ahdistaa heitä. Uskollisuus hallitsijoita kohtaan on kuitenkin pitänyt vihamielisisyyksiä hautovat aisoissa ja sídhen virallinen kanta ihmisiin on rauhanomainen. Sídhen muinaisia verivihollisia ovat Fomoirit, joiden kanssa rauhaa ei ole vieläkään tehty ja kahden kansan kohtaamiset Irlannin maaperällä ovat aina olleet väkivaltaisia. Myyttien valossa sídhe ovat jumalainen valon kansa, joten heillä on suhteellisen hyvä maine ihmisten keskuudessa.

Asurat

Historia:
Asuroita esiintyy niin hindujen kuin buddhalaistenkin uskomuksissa. Hindujen mukaan he ovat, mikäli varhaisimpia tekstejä luotetaan, vain yksi heimoista muodostuva kokonaisuus monituisten jumalien joukossa, tai sitten devojen synnillisiä velipuolia ja kilpakumppaneita. Buddhalaisten parissa heitä kutsutaan myös titaaneiksi ja epäjumaliksi, ja he ovat jumalolentojen alinta kastia.

Intia ja sen lähinaapurit ovat kiistatta Asuroitten kotiseutua, mutta kuinka pitkään heitä on ollut olemassa tai mistä he ovat tulleet, ei tiedetä. Asurat asuvat monien muitten henkimaailman olentojen tapaan omassa, meidän maailmamme kanssa limittäin olevassa ulottuvuudessaan, ja siksi he ovat jääneet enimmäkseen sivuun ihmisten historian kulusta. He ovat tosin aina aktiivisesti kiusanneet kuolevaisia ja taistelleet luomiaan vihamiehiään vastaan, mutta suuren paljastumisen myötä tällainen käytös on vain lisääntynyt – asurat vaikuttavat vain nauttivan siitä, että he voivat kylvää kauhua ihmisten sekaan heidän vielä tietäessään asuroitten olemassaolon todelliseksi.

Asuroitten omat historialliset tarinat ovat täynnä kaunoja ja sotaretkiä toisia asuroita vastaan, mutta myös heidän sodistaan ja kilvoitteluistaan devojen kanssa. Heidän suurin kaunanaiheensa on se, kuinka erään taistelun päätteeksi devat karkottivat heidät pois maailmastaan elämään aivan ihmisten ja jumalien maailman rajalle - satoja, tuhansia vai kymmeniätuhansia vuosia sitten, sitä he eivät osaa sanoa, sillä aika ei kulu heille samalla tavalla kuin ihmisille.

Tunnuspiirteet:
Asurat ovat päällisin puolin inhimillisiä. Suurimmalla osalla heistä on ihmisen kasvot ja ihmisruumis, ja heidän piirteistään paistaa selkeästi yhteys intialaisiin. Asurat lasketaan kuitenkin demonisiksi olennoiksi, ja jopa kaikista inhimillisimmällä asuralla on luonnostaan hennatatuointimaisia kuvioita ihossaan, jotka saattavat olla punertava, tumman ja ihonsävyisen lisäksi myös vaikkapa kultaisia. Asuroilla voi kuitenkin heimosta riippuen olla vaikkapa sininen iho, sarvet, kuusi kättä, kolmas silmä otsassa tai eläimen pää, jalat tai häntä – on äärimmäisen harvinaista törmätä asuraan, jolla on vain neljä raajaa eikä mitään hätkähdyttävää, usein groteskia piirrettä erottamassa häntä ihmisestä. Useimmat asurat verhoutuvat muinaisiin perinneasuihinsa myös ihmisten keskuudessa vieraillessaan, sillä he eivät välitä ihmisten sekaan sulautumisesta.

Asurat ovat jakautuneet kymmeniin heimoihin, joista osa löytyy ihmisten tarustoista, mutta suurin osa ei. Jokaisella heimolla on omat tunnuspiirteensä niin asevalinnoista perinteitten kautta ulkoisiin piirteisiin saakka. Kaikki asurat ovat kuitenkin äärimmäisen ylpeitä, kiivaita, arvostavat aggressiivisuutta, sotaisuutta, sekä riehakkaita juhlia, mutta ovat kuitenkin pohjimmiltaan uljas soturikansa, tosin he vain sattuvat arvostamaan moraalittomuutta ja syntiä enemmän kuin muu maailma. Moraalittomuuskin vaihtelee runsaasti yksilöitten ja heimojen välillä: jotkut asurat ovat ihmissyöjiä, toiset kasvissyöjiä, jotkut rankaisevat tapojensa rikkojia herkästi, toiset antavat olla.

Vahvuudet ja heikkoudet:
Asuroitten voimat riippuvat suuresti heidän heimossaan kulkevista piirteistä. He ovat kuitenkin aina vahvoja sotureja ja taidokkaita taikojia, joiden taikuuteen saattaa kuulua niin illuusioita, ihmisten riivaamista, muodonmuuttamista kuin tulen hengittämistäkin. Ei ole tavatonta asuralle olla myrkyllinen koskettaessa tai kyetä hyytämään ilma hengityksellään jäiseksi.

Asurat eivät ole kuolemattomia, eivätkä välttämättä edes omista regeneraatiokykyä, tai edes epäinhimillisen nopeaa parantumista. He ovat henkiolennoista kuolevaisimpia, ja vain harvojen asuraheimojen jäsenet elävät edes ihmisikää kauemmin – osittain tosin siitä syystä, että he taistelevat keskenään niin paljon. Oikeisiin taruihin perehtynyt kykenee torjumaan heidät melko yksinkertaisella manauksella, ja taitava manaaja kykenee orjuuttamaan asuran kuin minkä tahansa muun hengen.

Perinteet ja asema:
Asurat elävät vielä tänäkin päivänä omassa maailmassaan kuin muinaisaikojen soturimetsästäjät. He ovat äärimmäisen uskollisia heimonsa johtajalle, mutta muiden asuroitten välinen arvohierarkia on hyvin väljä ja perustuu enemmän asuran saavutuksiin kuin hänen syntyperäänsä. Heidän perinteekseen voi laskea ihmisten riivaamisen, sillä devoja vastaan suoritettujen pahantekojen jälkeen he arvostavat eniten kuolevaisten elämän tuskalliseksi tekemistä. Asurat kuuluvat niihin harvoihin henkimäisiin kansoihin, jotka kykenevät kuvailemaan kotiulottuvuutensa: se on yhtä laajaa erämaata vuoren juurella, ja he ovat mitä ilmeisimmin fyysisessä ruumiissaan myös siellä. Asurat eivät siksi kulje maailmojen välillä aivan joka päivä: se on vaikeampaa heille, kuin puhtaasti materialittomille henkiolennoille. He myös uskovat jälleensyntymisen kiertoon sekä suureen maailmanhenkeen, persoonattomaan voimaan, josta kaikki elämä alkaa ja päättyy.

Asurat kuuluvat pahoihin henkiin, demoneihin, joten heillä ei ole asiaa edes yrittää asettua elämään ihmisten seassa. Harvat tietävät heistä heidän paikallisuutensa takia, mutta sitäkin harvemmat myöntävät edes mahdollisuuden sille, että asurat saattaisivat olla jotain muuta kuin vain paha ja halveksittava kansa. He laskevat itsensä verivihollisiksi ja kilpakumppaneiksi devoille, ja asuroitten silmissä kaikki hyvään taipuvaiset jumal- tai henkilolennot ovat devoja.

Cacodaemonit

Historia:
Jokaisessa kulttuurissa on varmasti ollut aina ihmislajin synnystä lähtien tarinoita pahoista hengistä, ja varsinkin Euroopassa sieluja vievistä demoneista kertovat tarinat ovat vakiinnuttaneet asemansa yleisessä kulttuuritietoisuudessa kristinuskon ansiosta. Cacodaemon -nimitys on latinankielinen versio kreikan sanasta κακοδαίμων (kakodaimōn), joka tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvästä agathodaemonista pahantahtoisuudellaan eroavaa henkiolentoa, mutta nimitys nousi uudelleen käyttöön enkelien vastapariksi miellettyjen, länsimaisiksi lueteltavien demonien, paljastuttua todellisiksi esiinmarssissa julkaistuissa asiakirjoissa.

Mitä cacodaemonien omaan historiaan tulee, he eivät ole paljastaneet siitä juuri mitään yleiseen tietoisuuteen, mutta heidän osallistumisensa maailmanhistorian tapahtumiin on mitä suurimmalta osin hyvin yksilöllistä, eikä heidän omalla olemisen tasollaan aika, tapahtumat tai yhteiskuntarakenteet toimi läheskään samalla tavalla kuin ihmisten maailmassa, joten on mahdotonta kirjoittaa heille erityistä historiaa.

Cacodaemonien yhteiseen historiaan kuitenkin kuuluvat kaikki tarinat paholaisen kanssa tehdyistä sopimuksista, sielunsa menettäneistä onnettomista, riivauksista ja spiritismi-istuntojen omituisista tapahtumista.

Tunnuspiirteet:
Cacodaemonit ovat suurelti omaan olemisen tasoonsa sidottuja, ja heidän on suorastaan mahdotonta päästä tunkeutumaan ihmisten maailmaan, ainakin menettämättä kaikkia voimiaan ja vajoamatta pahaisen poltergeistin tasolle. Kaikki cacodaemonit kuitenkin tapaavat haluta pois omasta 'helvetistään', kuten ihmisten tarustoihin perehtyneet cacodaemonit tapaavat kutsua rakastavasti omaa pimeää, raakaa ja kaoottista kotiaan, ja ovat äärimmäisen välinpitämättömiä muiden, alempien ja kuolevaisten elämänmuotojen hyvinvoinnista. Heidän mielensä eivät toimi ihmismielen tavoin: cacodaemonit eivät koe empatiaa, häpeää, tai monia muitakaan tunteita läheskään samalla tavalla kuin ihmiset, mutta toisaalta hekin ovat alttiita enkeleihinkin vaikuttavalle ihmisten ulottuvuudessa oleskelun aiheuttamalle inhimillistymiselle. Vanhimmat, voimakkaimmat ja eniten ihmismaailmassa vierailleet cacodaemonit ovat myös sulauttaneet itseensä niin monia ihmissieluja, että he häälyvät usein multipersoonallisuuden ja hyvin sekalaisen inhimillisyyden rajamailla.

Cacodaemonit syntyvät mitä ilmeisimmin tyhjästä, tai toisen teorian mukaan kuolleista sieluista. Heidän muistinsa on rajallinen, vaikkakin kattavampi kuin ihmisen, joten kukaan heistä ei muista omaa alkuperäänsä, mutta on varmaa, että cacodaemonit tulevat olemaan sellaisina kuin ovat, ja sellaisina he pysyvät ikuisesti, muuttumatta. Cacodaemoneilla ei ole ikää eikä sukupuolta, ja he ovat puhtaasti henkiolentoja, joiden tosihahmot ovat painajaismaisia hirviöitä. Kolmipäinen, viisirintaisen naisen ylävartalon omistava ja alavartaloltaan mustekalamainen cacodaemon luista koostuvilla siivillä on ehdottomasti kesyimmästä päästä cacodaemonien hirvittävyysasteikolla.

Cacodaemonit syövät elävien olentojen sieluja. Eivät niinkään eläinkunnan, mutta sitäkin mieluummin ihmisten ja muiden humanoidien sieluja. Kaikki cacodaemonit eivät kuitenkaan pääse halutessaan ruokailemaan ihmisten maailmaan, joten he kykenevät paastoamaan pitkiä aikoja – tai hyökkäämään lajitoveriensa kimppuun ja imemään näistä sieluja itselleen.

Henkimaailman olentoina cacodaemonit eivät kuitenkaan kykene oleilemaan ihmisten fyysisessä todellisuudessa ilman mittavia järjestelyjä. Ensinnäkin he kykenevät saapumaan ihmisten todellisuuteen vain kutsumisrituaalin suorittaneen mediumin kautta, ja silloinkin he tarvitsevat sopimuksen kutsujansa kanssa kyetäkseen ulottamaan voimansa oman olemisen tasonsa ulkopuolelle. Asioita vaikeuttaa vielä se, että cacodaemonin täytyy vallata itselleen ruumis kyetäkseen asioimaan ihmisten joukossa, ja harvoin ihmisruumis säilyy täysin muuttumattomana voimakkaasti taiallisen olennon hallussa: yleensä cacodaemonit pyrkivät säilyttämään ihmisnaamionsa, mutta useasti riivaus aiheuttaa uhrissaan hyvin häiritseviä ja selkeitä merkkejä aina kielillä puhumisesta käsittämättömiin mutaatioihin saakka ennen pitkää.

Voimat/Heikkoudet:
Cacodaemonit ovat puolijumalaisella tavalla äärimmäisen taikavoimaisia olentoja, jotka kykenevät periaatteessa taivuttamaan todellisuutta miten haluavat, ja useimmiten kaoottisella, vääristävällä tavalla. Tulipallojen, pikkuilluusioiden ja muiden vastaavien arkisehkoilta vaikuttavien loitsujen käyttäminen ei kuitenkaan ole heidän tapaistaan, vaan useimmat cacodaemonit käyttävät voimiaan äärimmäisen säästeliäästi, sillä niitä ei kykene käyttämään pienissä mittasuhteissa. Cacodaemonien suurin vahvuus on heidän syvin olemuksensa: henkiolentoina heitä ei voi todella vahingoittaa tai tappaa, ainoastaan karkottaa takaisin omalle olemisen tasolleen, karkottajan taidoista riippuen joko vain hetkeksi tai vuosituhansiksi, mutta kuitenkin lopulta vain väliaikaisesti.

Cacodaemonit osaavat usein mielenhallinnan kaltaisia manipulaatiotaitoja, ja he kykenevät sulauttamaan melko vapaasti materiaa itseensä jahka ovat saaneet vallattua itselleen ruumiin. Cacodaemonit kykenevät myös näennäisesti luomaan esineitä tyhjästä ja vahvistamaan muiden kykyjä tai heikkouksia todennäköisesti mielenhallintaan liittyvällä kyvyllä. Kaikista tuhoisimmaksi hyökkäyskeinoksi voi laskea kyvyn muuttaa riivaamansa ruumis muistuttamaan henkisen tosihahmon fyysistä ilmentymää ja antaa sen kautta cacodaemonien ulottuvuuden pimeän korruption levitä ihmisten maailmaan ja syödä kaikki tielleen joutuvat sisäänsä. Cacodaemonit kykenevät riivaamaan myös kuolleita ruumiita ja korjaamaan ruumiinsa saamia vammoja.

Cacodaemonien suurin heikkous on, etteivät he kykene ikinä käyttämään koko potentiaaliaan ihmismaailmassa oleillessaan. He pääsevät sinne vain kutsumisriitin tehneen mediumina toimivan yksilön kautta, ja he ovat riitin aikana täysin tuon henkilön armoilla. Lisäksi cacodaemonit kykenevät vaikuttamaan ihmisten maailmaan vain mediuminsa tarjoaman yhteyden kautta, jonka he saavat solmimalla sopimuksen mediuminsa kanssa: ja juuri kukaan paholaisen kutsunut ei ole niin typerä, että antaisi manaamalleen hirviölle vapauden tehdä mitä mielii naapurustossaan. Cacodaemonit tarvitsevat myös aina ruumiin riivattavakseen, eräänlaiseksi kotipesäksi, josta käsin he voivat toimia maailmassa – ja harvin ruumiit ovat niin kestäviä, kuin he toivoisivat niiden olevan.

Cacodaemonit ovat heikkoja minkä tahansa uskonnon manaamisriiteille ja torjumistaioille: mikä tahansa, millä on yhteys enkeleille tai muille pyhiksi lasketuille olennoille ominaiseen voimaan, vahingoittaa heitä henkimuotoa myöten. Monet yleensä pahojen voimien torjumiseen käytetyt aineet ja riitit toimivat myös cacodaemonien torjumiseen. Jopa heikohkokin manaaja kykenee häätämään cacodaemonin valloittamastaan ruumiista, ja cacodaemon on periaatteessa voimaton aave koko sen ajan, kunnes löytää uuden ruumiin – eikä sellaisen valtaaminen ole täysi itsestäänselvyys, vaan monet vahvahenkiset henkilöt kykenevät taistelemaan cacodaemonia vastaan. Cacodaemonit ovat myös, muiden demonien tavoin, niiden hallittavissa, jotka tietävät heidän tosinimensä ja osaavat käyttää tietoaan oikein.

Cacodaemonit voivat kuolla lopullisesti vastaavan vahvuisten, vastakkaista tyyppiä olevien olentojen, kuten enkelien, kanssa taistellessaan. Yksi kuolettavimmista asioista cacodaemonille on toinen cacodaemon, sillä he kykenevät syömään toisiinsa varastoituneita sieluja, ja sieluton cacodaemon on tyhjiin rauennut cacodaemon. Useimmiten manaajien ja shamaanien kaltaisten henkilöiden on kuitenkin turha yrittää voittaa cacodaemon päästämällä tähän varastoituneet sielut vapaaksi; niitä on yleensä yhdessä cacodaemonissa ainakin kymmeniä tuhansia, ja ihmisten heikolla taikuudella niiden vapauttaminen veisi ihmisikää pidemmän ajan.

Perinteet ja tavat:
Cacodaemonit tunnustavat toistensa olemassaolon ja ovat tietoisia varsinkin kaikista suurimmista lajitovereittensa saavutuksista, ja tuntuvat koko ajan kilpailevan sen suhteen, kuka saa eniten kaaosta aikaan ihmisten parissa. Heillä ei ole siltikään mitään uskollisuussiteitä toisiaan kohtaan, ja hetki sitten toverinsa mainetta ihaillut cacodaemon voi ilkkua riemuissaan kyseisen lajitoverin tultua vahvemman cacodaemonin syömäksi. Luonnollisista syistä cacodaemoneilla on voimakkuuteen perustuva löyhä hierarkia, jossa heikommat livistävät vahvempiensa tieltä hyvin äkkiä, ja kärkikasti kamppailee keskenään kaikista mahtavimman tittelistä.

On syvästi huolestuttavaa huomauttaa, että cacodaemoneillakin on oma, korkeampi voimansa, jonka he kokevat kaitsevan melko välinpitämättömästi heitä. Se, onko kyseinen voima erillinen esimerkiksi enkelien hyväksi mielletystä tai muiden kulttuurien korkeampien olentojen usein neutraalimmasta henkivoimasta, ei ole lainkaan varmaa. Cacodaemoneilla on tapana puhua hyvin huolettomasti tästä voimasta, mutta useimmiten nämä puheet voi laskea pelotteluksi: kuulijasta riippuen cacodaemon voi nimittäin väittää olevansa Saatanan tai vaikkapa Ahrimanin asioilla. He vaikuttavat olevan hyvin joviaaleja uskontoihin liittyvän termistön kanssa, ja käyttävät hyväkseen mitä tahansa uskomuksia, jos se vain helpottaa tavoitteiden saavuttamista.

Kutsuminen ja sopimuksen solmiminen:
Cacodaemonien pelottavuus on siinä, että vaikka he eivät kykenekään tulemaan ihmisten todellisuuteen omin voimin, he ovat vahtimassa niin kärkkäästi mahdollisuuksia tunkeutua olemisen tasolta toiselle, että jopa vain vähän sinnepäin suoritetut kutsumisrituaalit saavat yleensä cacodaemonin ilmestymään. Yleensä cacodaemon löytää tarpeeksi vahvan nuoran itsensä ja mediumin välillä kyetäkseen kivuta ihmisten maailmaan, jos kutsuja on onnistunut järjestämään jonkin sektin tai taikuudenlajin kutsumisriitin puitteet ja lausunut jotakin, joka muistuttaa tarpeeksi läheisesti cacodaemonin tosinimeä. Tällaisillä tapauksilla on yleensä katastrofaaliset seuraukset niin kutsujalle kuin ympäristöllekin, ja ne työllistävät manaajia huomattavan raskaasti.

'Turvallinen' tapa kutsua cacodaemon on tutustua vanhoihin kirjoihin demonologiasta ja järjestää peilipinnaton, kynttilöin valaistu tyhjä huone, jonka lattialle on joko kaiverrettu huolella mieluiten pyhänsorttisella taikuudella laajittu turvapiiri tai kaadettu ympyrän mallinen, vähintään viisi senttiä leveä vana suolaa. Itse kutsumisen voi yleensä suorittaa usealla eri tavalla, eri sanoin, uhrilla tai ilman, mutta tärkeää on selvittää cacodaemonin tosinimi etukäteen ja lausua se äärimmäisellä huolella. Pidemmäksi aikaa cacodaemonin maailman tarvitsevan kannattaa myös varata ihmisruumis cacodaemonin käyttöön etukäteen. On myös ehdottoman tärkeää miettiä sopimus huolella etukäteen ja tarkistaa sen kaikkien mahdollisten porsaanreikien, monimerkityksellisyyksien ja kirjaimellisena otettuna muuttuvien merkityksien varalta.

Kutsunnan onnistuessa haluttu cacodaemon ilmestyy keskelle suola- tai taikapiiriä, eikä kykene lähtemään siitä omin voimin. Tosinimeä käytettäessä cacodaemon ei myöskään voi niskuroida, valehdella tai kieltäytyä kutsujansa edessä, ja äärimmäisen hyvin sopimuksensa laatinut kykenee todennäköisesti säilyttämään oman sielunsa ja saamaan itselleen mainetta, kunniaa tai mitä ikinä hän haluaakaan ja cacodaemon joutuu palaamaan takaisin mistä tulikin kykenemättä niskuroimaan tehtävänsä suoritettuaan. Ainoa varjopuoli on se, että kyseinen cacodaemon tulee vihaamaan kutsujaansa ikuisesti, ja ei ole mitään takeita, etteikö joku puolivillaisesti valmistautunut päästäisi sitä riehumaan vapaasti maailmaan ja kostamaan, puhumattakaan siitä mahdollisuudesta, että kutsujan sielu sattuisi joutumaan kuoleman jälkeen kyseisen cacodaemonin ulottuville.

Valitettavan usein cacodaemon kuitenkin kutsutaan puolivahingossa ja valmistautumatta. Ilman turvapiiriä tai ilman varmistusta, että cacodaemon tulee materialisoitumaan piirin sisälle kutsuja on mitä todennäköisimmin kuollut, ellei sitten tule riivatuksi. Ilman tosinimen käyttämistä cacodaemon voi rikkoa sopimusta miten ikinä mielii, ja useimmiten ovelat pirulaiset kykenevät löytämään porsaanreikiä ja ajattelemattomuuksia kaikista huolellisimminkin laadituista sopimuksista, mikä puolestaan johtaa lähes aina kutsujan toivomuksista päinvastaiseen lopputulokseen ja monta sielua lihavampaan, pahimmillaan ihmismaailmaan vapaasti riehumaan päässeeseen cacodaemoniin. Jopa huonokin sopimus kuitenkin rajoittaa cacodaemonin voimia ihmismaailmassa, joten vapaasti rellestämään päässeetkin cacodaemonit kykenevät yleensä käyttämään vain pientä, säälittävää murto-osaa todellisista voimistaan.

Asema:
Cacodaemonit ovat suhteellisen harvinaisia, mutta sitäkin pelätympiä varsinkin uskonnollisissa tai hirviöidenmetsästyspiireissä. Yksikään valtio ei ole suostunut hyväksymään cacodaemoneja samalla tavalla ihmisten veroisiksi kansalaisiksi kuin vaikkapa vampyyreja tai muita, vaarattomampia tietyllä tapaa pahoiksi luokiteltuja olentoja- enemmänkin heidät nähdään kaikista taikaystävällisimmissäkin piireissä puhtaasti pahoina ja vaarallisina. Cacodaemonit ovat ehdottomasti demonien eliittiä, tai vähintäänkin 'alempien' demonisten taikakansojen kollektiivisesti pelkäämiä, neutraaleiksi ja hyviksi luokitelluista olennoista puhumattakaan.

Cacodaemonit taas näkevät suurimman osan ihmisten todellisuudessa elävistä olennoista pelkästään ruuanlähteenä, karjana, ja muut demonisiksi luokitellut henkiolennot satunnaisesti hyödyllisinä itikoina. Enkelit ja vastaavat muiden kulttuurien olennot ovat ainoita, jotka cacodaemonit ottavat vakavasti, ja silloinkin vain arvoisinaan vastustajina ja vihamiehinä, luontaisina arkkivihollisinaan.

Vǎrkolak


Historia:
Vǎrkolak on itä-eurooppalainen ja balkanilainen ihmisestä syntynyt epäkuollut hirviö. Etymologisesti vǎrkolak-nimi voidaan jäljittää takaisin useimpiin slaavilaisiin kieliin, joissa se tarkoittaa ihmissutta. Balkanin ja Itä-Euroopan alueen kansanperinteessä varkolak muistuttaa ulkonäöltään ja ominaisuuksiltaan ihmissutta kuitenkin vain etäisesti jakaen monia piirteitä myös vampyyrien kanssa. Yksinkertaistaen vǎrkolakissa voisi sanoa olevan yhtä aikaa hieman ihmissutta sekä vampyyriä – zombimaisella twistillä.

Vǎrkolak syntyy erämaahan tapetusta ihmisestä, jonka ruumis jätetään koskemattomaksi 40 päivän ajaksi. Neljäntenäkymmenentenä päivänä turvonnut ruumis nousee kuolleista epäkuolleena vǎrkolakina, joka väijyy erityisesti kotiseutunsa lähistöllä. Kenestä tahansa metsään kuolleesta ei kuitenkaan voi tulla vǎrkolakia. Tarinoiden mukaan siihen pystyy ainoastaan hajduk – sortovaltaa vastaan taisteleva Robin Hood -tyyppinen metsärosvo. Balkanin alueella valloittajia on riittänyt aina muinaisista roomalaisista, ottomaaneista että saksalaisista lähtien, joten vǎrkolakeille on ollut tilausta. Siitä voimasta, joka on luonut ensimmäisen vǎrkolakin ei ole varmaa tietoa. Tarinoissa sekoittuvat kuitenkin sekä ikivanhat pakanalliset uskomukset että kristillinen ja islamilainen mystiikka. Kenties vǎrkolakien synnyssä on ollut mukana ripaus taikuutta näistä kaikista.

Tunnuspiirteet:
Muuttuessaan vǎrkolakiksi ihminen kokee melkoisen muodonmuutoksen. Vǎrkolak on tavallista ihmistä suurikokoisempi, usein yli kaksimetrinen. Ihmissilmistä ei ole jälkeäkään, vaan vǎrkolakilla on ainoastaan yksi hanhenmunan kokoinen silmä, joka on olennon otsassa. Hampaat puolestaan ovat kuin petoeläimellä. Vaikka vǎrkolakin mädäntyminen loppuu ennen 40. päivän rajapyykkiä ja sen henkiinheräämistä, on olento perin makaaberi ilmestys. Sen iho on kelmeä ja mustelmainen, hiukset ovat takkuiset ja rasvoittuneet ja koko ruumis näyttää hieman turvonneelta.

Vǎrkolakeissa on kuitenkin muodonmuuttajan vikaa ja ne voivat halutessaan muuttua eläimeksi ottaen esimerkiksi karhun, suden tai muun raadonsyöjän hahmon. Muodonmuutos ei kuitenkaan ole täydellinen, vaan vahva kuoleman aura säilyy yhä olennon ympärillä – karhu-vǎrkolakilta saattaa esimerkiksi puuttua turkki kokonaan tai sillä voi olla vain yksi silmä. Vǎrkolak voi myös käyttää muodonmuutoskykyä tehdäkseen hahmostaan hieman ihmismäisemmän, esimerkiksi siirtää yksinäisen otsasilmänsä jommallekummalle puolelle, jotta vaikuttaisi siltä, että kyseessä on vain yksisilmäinen ihminen.

Vǎrkolak on helppo mieltää puhtaaksi hirviöksi, mutta vahvasta metsästysvietistään ja alttiudestaan mielenterveyden horjumiselle huolimatta se voi omistaa yhä toimivan, joskin holtittoman, ihmisjärjen, ja kaikista lujatahtoisimmat kykenevät vaimentamaan viettiensä kovimman kutsun aina tiettyyn rajaan saakka.

Voimat:
Vǎrkolak omaa yli-inhimilliset ruumiinvoimat ja pystyy käsirysyssä päihittämään vaivattomasti voimakkaimmankin ihmisen. Varkolak ei myöskään tunne kipua, mikä tekee siitä pelottavan vastustajan kelle tahansa. Vǎrkolak on kuitenkin hieman kömpelö olento. Sen liikkuminen on nopeaa – vauhtia saattaa hyvinkin olla enemmän kuin pikajuoksijalla –, mutta tiukat käännökset ja äkkipysähdykset tuottavat ainakin nuoremmille vaikeuksia. Syynä saattaa olla kuoleman aiheuttama kankeus ja kehon tunnottomuus - aina ei pysty tarkkailemaan, missä asennossa mikäkin raaja on. Vǎrkolak saattaakin liikkua hieman oudosti, erikoisessa asennossa tai käyttää juoksemiseen yhtä lailla käsiään kuin jalkojaan. Ei ole mitenkään tavatonta, että hurjassa vauhdissa jalkoihinsa kompastuva vǎrkolak jatkaakin pysähtymättä matkaansa nelistäen käsiensä ja jalkojensa avulla.

Vǎrkolak omaa myös joitakin taikavoimia. Sen otsassa oleva silmä käy hyvin uhrien hypnotisoimiseen, tosin on lienee paikallaan pohtia onko kyseessä aito taikavoima vai onko keskellä otsaluuta mollottava jättiläismäinen silmämuna siinä määrin tarpeeksi kummallinen näky, ettei sitä voi lakata tuijottamasta. Vahvin vǎrkolakin taikuus sivuaa kuolemattomuutta. Varkolakin iho, luut ja sisäelimet ovat kivikovat, ja olento saattaa hyvinkin selvitä korkeista pudotuksista tai kaukaa ammuttuista luodeista naarmuitta. Luun murruttua paraneminen on kuitenkin hidasta eivätkä irronneet raajat enää kasva takaisin. Usein raajansa rikkonut vǎrkolak ehtii kuolla ja herätä uudelleen henkiin ennen vamman parantumista. Henkiinherääminen onkin vǎrkolakin suurin vahvuus – kuoli se miten hurjasti ja perinpohjaisesti hyvänsä on neljäntenäkymmenentenenä päivänä tiedossa uusi elämä entistä ehompana. Jokainen kuolema vahvistaa vǎrkolakia entisestään, joten vǎrkolakin surmaajan on varmistettava, että eloton ruumis ei saa maata levossa, vaan hävitetään.

Heikkoudet:
Heikoimmillaan vǎrkolak on juuri kuoltuaan. Henkiinheräämiseen vaaditaan 40 päivän häiritsemätön lepo, sillä muutoin vǎrkolak kuihtuu pois, kuten kuka tahansa tavallinen ihminen. Tuona aikana muuten lähes tuhoutumaton vǎrkolak ei voi millään tavoin puolustaa itseään. Vǎrkolakin voi esimerkiksi haudata varmuuden vuoksi kaula katkaistuna tai tuhkata, jolloin se ei enää herää henkiin.

Epäkuolleena vǎrkolak ei tarvitse syödä, juoda tai nukkua samassa mielessä kuin tavallisen ihmisen tarvitsee. Kun vǎrkolak nauttii ihmisverta, se ei syö elääkseen vaan hiljentääkseen vaistonsa, jotka vaativat sitä metsästämään. Nukkuessaan vǎrkolak pystyy vaimentamaan vaistonsa, mutta tuolloin uni muistuttaa lähinnä painajaisten värittämää koomatilaa. Metsästämisviettiä voi oppia kontrolloimaan, mutta se vaatii suurta mielenlujuutta ja jatkuvaa itsensä tarkkailua. Pelkkä vietin huomiotta jättäminen ei onnistu vahvimmaltakaan. Tuolloin tiedossa on hiljallinen sekoaminen ja psykoosi, joka lopulta johtaa siihen, että vǎrkolak repii itsensä hajalle.

Puolijumalat


Historia:
Puolijumalista kertovia tarinoita on lukemattomia ympäri maailmaa, ja samaten on myös puolijumalien syntysijoja. Kaikkialla, missä suhteellisen inhimilliset jumaluuksiksi lasketut olennot ovat kaataneet ihmisiä vuoteisiinsa, on syntynyt puolijumalia ja heistä kertovia taruja. Niin antiikin Kreikan heerokset kuin pohjoisen jötunnien ja ihmisten sankarlapsetkin ovat puolijumalia, ja – kuten jo maantieteellisestä, kulttuurisesta, kansallisesta kuin tarustollisesta eroavaisuudesta voi päätellä – heidän historiansa on ollut erityislaatuisten yksilöiden historiaa tietyn kulttuuripiirin sisällä yhtenäisen ryhmän historian sijaan.

Puolijumalat eivät ole koskaan olleet vahvasti yhteydessä taikaväen yhtenäisehköihin liikkeisiin ensinnäkin itsenäisen luontonsa ja voimakkuutensa ja toiseksi rajusti vaihtelevan määränsä takia: uusien puolijumalien syntyminen riippuu täysin jumaluuksien mielihaluista ja -johteista. Osittain näistä syistä puolijumalat eivät olleet koskaan vahvasti läsnä suuressa paljastumisessa, vaan jäivät esiinmarssin dokumenttien sivumaininnaksi todella pitkäksi aikaa. Yhä edelleenkään puolijumalat eivät ole saavuttaneet yhtä vahvaa yleistä tiedostamista, kuin vaikkapa vampyyrit tai muut ihmisten populaarikulttuurissa vahvasti esillä olevan kansat. Tämä piiloonjäänti on sekä siunaus että kirous: toisaalta puolijumalat ovat saaneet nauttia rauhasta, toisaalta heidän on muita kansoja vaikeampi tuoda ei-ihmisyytensä esille.

Tunnuspiirteet:
Ulkoisesti puolijumalilla ei ole juuri ollenkaan yhteisiä tunnusmerkkejä – heitä esiintyy mitä kirjavimpina variaatioina. Yhtenäisenä piirteenä voidaan pitää jumalvanhemman muistuttamista: kreikkalaisen jumalan lapsi on todennäköisesti liki ihmisestä läpi menevä olento, mutta lonkeroisen rämejumalan lapsi ei näytä laisinkaan ihmiseltä, jos toinen vanhempi edes oli ihminen.

Puolijumalat on helpompi mieltää kahden kansan ja kulttuurin – jumalvanhemman ja ei-jumalallisen vanhemman – risteytykseksi, kuin omaksi yhtenäiseksi ryhmäkseen. Heillä ei ole välttämättä lainkaan ihmisverta, vaikkakin varsinkin Euroopassa ihmisen ja ihmismäisen jumaluuden jälkeläiset ovat huomattavasti muita variaatioita yleisempiä.

Puolijumalat ovat harvinaisen hedelmällisiä taikaväen keskuudessa sikäli, että he kykenevät saamaan lapsia todella laajan kansakirjon kanssa. Luonnollisesti kumman tahansa vanhemman epäyhteensopivuus jonkin erityisen vastakkaisen kansan kanssa rajoittaa myös heitä – valon ja puhtauden jumaluuden lapsi ei todennäköisesti kykene pariutumaan pimeyttä ja saastaa edustavan epäjumaluuden tai demonin kanssa – mutta tässä, kuten myös voimien, suhteessa he ovat tavallisia sekaverisiä onnekkaampia. Luonnollisesti myös kahden puolijumalan tai puolijumalan ja jumaluuden lapsi on voimallisempi ja lähempänä jumaluutta kuin ei-jumalallista vanhempaansa.

Voimat/heikkoudet:
Kuten ulkonäkö, kulttuuritausta ja muut henkiset erityispiirteetkin, myös puolijumalien voimat ja heikkoudet riippivat pitkälti siitä, keiden jälkeläisiä he ovat. Kauneuden jumaluuden lapsi on todennäköisesti ylenpalttisen kaunis ja kykenee ehkäpä hypnotisoimaan muut viehkeydellään, kun taas hulluuden jumaluuden lapsi taas kykenee todennäköisesti vammauttamaan uhriensa mielen, elementtejä edustavien jumaluuksien lapset kykenevät hallistemaan jumalvanhempansa elementtiä ja niin edelleen. Yleensä jumalvanhemman kyky yliajaa ei-jumalallisen vanhemman kyvyt.

Puolijumalien heikkoudet vaihtelevat yhtä suuresti kuin heidän hallitsemat voimansakin, ja ne riippuvat yhtä paljon jumalvanhemmasta kuin ei-jumalallisesta vanhemmastakin. Esimerkiksi keijuäidin omistava puolijumala voi olla heikko raudalle, vaikka hänen jumalisänsä ei olisi. Tästä voi myös seurata vahingollisia kykyjen ja heikkouksien yhdistelmiä, jotka voivat jopa johtaa puolijumalan kuolemaan.

Perinteet ja tavat:
Puolijumalilla ei ole yhtenäistä kulttuuriperintöä. He saattavat yhtä hyvin tunnistaa itsensä jumalvanhempansa kansaan ja kulttuuriin kuin ei-jumalvanhempansakin. On kuitenkin yleistä, että saman jumaliston sisäiset puolijumaluudet ja erityisesti jumalvanhempansa kautta puolisisarukset pitävät ainakin jonkinlaista yhteyttä toisiinsa – tosin syvä viha, kateus ja välinpitämättömyys ovat myöskin melko yleisiä suhtautumistapoja näihin ”sukulaisiin”.

Asema:
Periaatteessa puolijumalat eivät ole mitenkään tuntemattomia ihmisille, onhan suurin osa länsimaisista kuullut antiikin Kreikan tarujen heeroksista. He eivät kuitenkaan ole samalla tavalla läsnä yleisessä tietoudessa kuten vaikkapa ihmissudet tai zombit, jotka ovat muodostuneet populaarikulttuurissa suoranaisiksi ikoneiksi jo kauan ennen suurta paljastumista, ja koska puolijumalilla ei ole vahvaa ryhmäidentiteettiä eivätkä he ole joukkona olleet osallisina taikaväkeen liittyvissä konflikteissa, he ovat lipsahtaneet huomion valokeilasta. Samaan tapaan itse puolijumalillakaan ei ole yhtenäistä asennetta tai mielipidettä ihmisistä saatika muista taikakansoista, ja jokainen heistä toimii enemmän tai vähemmän yksilönä.

Ihmisten ja muiden kansojen varsinaiset reaktiot jos ja kun he joutuvat kohtaamaan puolijumalien olemassaolon vaihtelevat suuresti. Erityisesti uskonnolliset ihmiset tapaavat reagoida todella kärjistetysti joko inhoten, kun puolijumalan olemassaolo esimerkiksi kyseenalaistaa hänen yhden ja ainoan toden jumalansa aseman, tai ihannoiden, kun puolijumala edustaa uskovaiselle jumalallisen totta olemassaoloa ja läsnäoloa. Puolijumalat ovat myös saaneet hieman negatiivista julkisuutta muutamien puolijumalien vetämien huijauskulttien paljastuttua. Yleensä muiden suhtautuminen riippuu kuitenkin vahvasti itse puolijumalasta ja hänen vanhemmistaan: esimerkiksi kauneuden jumaluuden jälkeläinen voi selvitä samalla tavalla ihailtua kuin haltiamaiset kansat ihmisten parissa, mutta toisaalta korruption jumaluuden lapsen on varmasti vaikea ystävystyä enkelin kanssa.