Azaelin sydäntä hieman riipaisi, hänen nähdessään, miten vakavasti Zael otti hakkuuaukean näkemisen. Se oli luonnon riistoa, hävitys, kaaos keskellä harmonista metsää, jumalten luomaa paratiisia. Ihmiset olivat ahneuksissaan repineet kaiken auki, tappaneet oman Äiti Maansa. Tämä oli teko, johon Azaelin lahja ei kykenisi tekemään mitään, anteeksi antaminen ei riittänyt kuromaan arpea maan ylle. Azael huokaisi syvään ja käveli yhden kaatuneen puunrungon yllä. Se oli kuin osa massiivista luurankoa. Pian nuori enkeli kuitenkin palasi mestarinsa luokse ja laski molemmat kätensä lohduttavasti tämän olkapäille. Zaelin ei tarvinnut kestää tätä kaikkea yksin. Mutta jostain syystä, hän halusi. Ystävällisen kiitoksen jälkeen, Zael antoi luvan nuorimmaiselle poistua. Azael hämmästyi hieman.
"Mestari, en haluaisi jättää sinua yksin."
Azael yritti hieman sanoa vastaan, mutta näki Zaelin katseesta, että hän oli tosissaan. Zael kaipasi yksinäisyyttä, kootakseen metsän taas yhdeksi, sitoakseen haavan. Ja jos Azael ei voisi auttaa, hän olisi vain tiellä.
Ymmärtäväisesti nuori enkeli nyökkäsi, ja laskeutui sitten toisen polvensa varaan maahan.
"Ymmärrän kyllä. Lupaan, että olen paikalla sovittuun aikaan."
Azael hymyili ja nousi seisomaan, heilauttaen vielä kättään hyvästiksi, ennen kuin nousi jälleen siivilleen. Azael ei paljoakaan tarvinnut lepoa, lentääkseen taas.
// Kiitos pelistä, Shai ^^ //
