Yllättävä kohtaaminen

((Förri tänne ^^))

Ranska oli oikeastaan kaunista seutua. Zael piti sen metsiköistä ja luonnosta, mutta aivan liian usein hän sai kutsuja parantamaan sen joitakin osa-alueita. Milloin mikäkin metsä tai lampi oli tuhoutumassa lisääntyvän saasteen vuoksi. Tällä kertaa Zael oli saanut kutsun Ranskan pohjoisosiin pelastamaan tuhoon tuomittua lampea. Zael oli lentänyt koko matkan, leväten usein ja pitkään, mutta lopulta hän oli saapunut perille. Enkelin huulilta pääsi voihkaisu, kun hän näki lammen tilan. Vesi ei näyttänyt lainkaan kutsuvalta ja Zael tunsi suurta surua lammen puolesta. Hän pudisti päätään ja huomasi, että hänen silmänsä kostuivat.

"Kaikki tulee olemaan hyvin, rakas lampeni", hän kuiskasi vedelle ja painoi kasvonsa sen pintaan. Miten likaista vesi olikaan! Zael värähti vetäisi kasvonsa taaemmas. Tämä tulisi viemään paljon voimia ja hän oli muutenkin heikkona lentämisestä. Siipiin sattui yhä, vaikka niitä sillä hetkellä näkynytkään.

Zael katsoi ympärilleen ja huokaisi. Luonto täällä oli lohduttoman näköistä. Hän pystyi kuulemaan sielussaan, kuinka se huusi apua - ja sitä enkeli aikoi sille antaa. Enkeli laski kätensä veteen ja oli hiljaa. Hetken kuluttua valkea hohde alkoi levitä hänen käsistään lammen jokaiseen kolkkaan. Hän tunsi, kuinka vesi puhdistui ja alkoi taas hengittää, olla virvoittava ja iloinen. Zael hymyili ja otti kätensä pois vedestä. Hän pyyhki otsaltaan hikipisaran ja istuutui maahan. Oli levättävä hetki, ennen kuin jatkaisi lammen ympäryksen kanssa. Puut tekivät uhkaavasti kuolemaa eikä Zael pitänyt siitä.

Azael harvoin lähti Pariisin ulkopuolelle, mutta hänen tehtävänsä, elämäntyönsä, lähetti jälleen nuoren enkelin liikkeelle. Leveät siivet kimaltelivat kultaisinsa auringon säteiden osuessa valkeisiin sulkiin, ja melkein silkkiä muistuttavaan pintaan. Siivet olivat ihmisille tuntematon materiaali. Voimakkaasti ne painuivat ylös ja alas vähän väliä, kiidättäen nopean enkelin läpi taivaankannen. Azael nautti lentämisestä, jokaisesta tuulesta vasten kasvojaan, ja alati muuttuvasta maisemasta. Kaupunki ja sen harmaa olemus ja melu muuttuivat ensin pelloiksi ja alaviksi vilja-alueiksi, sen jälkeen ikimetsiksi. Pelkkää vihreää merta silmänkantamattomiin Azaelin edessä. Enkeli liisi sulavasti ja nopeasti läpi ohuiden pilviharsojen, laskeutuen hieman alemmas, jotta näkisi kunnolla ympärilleen. Hän oli lentänyt ties kuinka kauan, useita tunteja, pysähtymättä, eikä väsymyt painanut vieläkään soturienkeliä. Omaksi ilokseen Azael teki muutaman voltin ilmassa ja nauroi ääneen, ennen kuin jälleen keräsi arvokkuutensa. Muutama lintuparvi tai yksittäinen yksilö lensi enkelin ohitse. Ne tuntuivat ihmettelevän, mikä tämä suuri, lentävä olento oli, mutta eivät reagoineet enkeliin, kerta sekään ei reagoinut heihin. Enkelin tarkoilla silmillä Azael haravoi ympäristöä, mutta turhaan. Hän ei nähnyt pahuutta, ei edes yhtään ihmistä. No, hän lensikin metsän yläpuolella, joten siellä niitä harvemmin oli. Kaupungissa syntien pesäkkeitä kukoisti enemmän, ja kuoleman enkelille oli enemmän töitä, mitä hän jaksoi tehdä. Joten ehkä pieni lentomatka maaseudulla teki ihan hyvää.

Jokin sai kuitenkin Azaelin huomion kiinnittymään. Aistimus toisesta enkelistä. Se ei tullut kaukaa ja soturienkeli pysähtyi, jääden lepattamaan paikalleen. Nopea silmäys keskelle luontoa kertoi, mistä aistimus tuli. Azael pyörähti ympäri ja lähti syöksymään kohti maata. Hän oli utelias tapaamaan lajitoverinsa. Hän oli nuori ja utelias enkeli, ainakin omaa rotuaan kohtaan. Kepeästi Azael kieppui puiden lomitse ja pudottautui maahan tasajaloin, laskeutuen toisen polvensa varaan. Hän oli vain muutaman metrin päässä toisesta ja kohottautuessaan seisomaan, Azael tunnisti, että toinen enkeli oli häntä vanhempi ja kokeneempi, viisaampi yksilö. Se näkyi myös olemuksessa. Hän oli selvästi kokenut kovia, varmaan taisteluissa pahuutta vastaan. Azael kumarsi pikkuisen.
"Nöyrin tervehdykseni, toveri. Olen Azael."
Nuori enkeli esittäytyi kohteliaasti, nostaen kultaiset silmänsä kohtaamaan toisen omat.

Zael sulki silmänsä, kääri sinisten housujensa lahkeita hieman (tänään hän oli pukeutunut kauttaaltaan vaalean sinisiin vaatetisiin), otti kengät jaloistaan ja ojensi jalkojaan hieman veteen. Se tuntui nyt mukavan puhtaalta hänen ihoaan vasten ja enkeli sai siitä uutta voimaa. Hän voisi kohta jälleen jatkaa työtään. Hän olisikin jatkanut, ellei olisi huomannut liikettä lähettyvillä. Jokin valkea laskeutui muutaman metrin päähän eikä ollut epäilystäkään, mikä tulija oli. Nytkö se viimein tapahtui? Rhydeia oli kertonut hänestä ja nyt hänet tultiin tappamaan! Säikähdys kuvastui hänen koko olemuksestaan, kun hän pomppasi ylös, tuijottaen toista enkeliä valppaasti. Toinen esittäytyi ja Zael kurtisti kulmiaan. Jos tuo enkeli olisi lähetetty tappamaan hänet, tämä tuskin olisi vaivautunut noin muodolliseen tervehdykseen - saatika kutsumaan häntä toverikseen.

Zael rentoutui hieman, mutta valkeiden silmien katse pysyi yhä valppaana. Hän kumarsi hiukan. Toinen vaikutti nuorelta, joten ehkä tämä ei ollut edes kuullut hänestä halaistua sanaa.
"Ollos tervehditty, Azael", hän sanoi hymyilemättä. Hetken mietittyään hän lisäsi: "Olen Zael." Enkeli ei tosin ollut varma, oliko ollut viisasta paljastaa oikea nimensä. Rhydeia saattaisi vielä kuulla tästä tapaamisesta, sillä Azael varmaankin vieraili usein muiden enkeleiden luona heidän valtakunnassaan.
Kun Zael sanoi heidän molempien nimet miltei samaan aikaan, hän huomasi, että ne muistuttivat yllätävän paljon toisiaan. Hänen katseensa kaventui hieman.
"Tuota... en halua vaikuttaa epäystävällisestä, mutta saisinko kysyä, kuka sinulle on antanut nimesi?" Zael kysyi yrittäen pitää äänensä rauhallisena. Olisi ollut hyvä ehkä hymyillä ystävällisesti tässä vaiheessa, mutta juuri nyt se ei vain onnistunut. Zael oli vieläkin hieman shokissa yllättävästä tapaamisesta ja oli varuillaan, toinen käsi leväten ruoskallaan, jonka hän oli naamioinut vyöksi.

Azael huomasi nopeasti, että toinen enkeli oli pikkuisen hermostuneen oloinen, hänen tullessa paikalle. Ehkä se johtui Azaelin yllättävästä ilmestymisestä, täällä kun ei ollut ketään muita. Se herätti kysymyksen, mitä ihmettä enkeli teki tällaisessa paikassa, jossa ei ollut pahuutta tuhottavana eikä hyviä autettavana? Täällä oli vain..metsää. Toki Azaelin piti metsästä, hän arvosti suunnattomasti luonnon kauneutta ja ylempien voimien mahtavuutta, heidän tehtyä jotain näin hienoa ihmisille asuttavaksi. Ja silti, rotu oli hyvää vauhtia tuhoamassa sitäkin pientä, mitä oli saanut osakseen. Itsekkäitä. No, ei ollut Azaelin asia sanoa mitään, muut rodut saivat elää kuten halusivat, kunhan kunnioittivat Jumalan sanaa ja käskyä. Tämän toisen enkelin ympärillä luonto tuntui olevan paljon eläväisempi, kuin kauempana.

Yllättävää, miten samanlaisia heidän nimensä olivatkaan. Enkeli esitteli itsensä nimensä Zael. Vanhempi enkeli oli antanut nimen Azaelille, joten ehkä sama enkeli oli nimennyt myös Zaelin. Azael taitteli siipensä hieman paremmin selkäänsä vasten, jotta ne eivät olisi tiellä tiheässä metsässä. Onneksi Azael oli tällä kertaa pukenut ylleen harmaat housut, mahdollinen lika ei näkynyt niissä niin helposti, mutta valkeaa kauluspaitaansa enkeli suojeli pihkalta tai mahlalta, mitä nyt ikinä puista tihkuikaan. Azael hymyili ystävällisesti Zaelille, oli mukavaa saada toverillinen vastaanotto lajitoveriltaan. Azael meinasi jo itsekkin mainita nimien samankaltaisuudesta, mutta Zael ehti ensin.
"Nimeni? Arvostettu enkeli Rhydeia nimesi minut, vaikkei hän olekkaan tutorini. Kuulemma hän oli pettynyt omaan oppilaaseensa. Kuka sekin syntinen mahtaa olla."
Azael kohautti harteitaan. Jos hän joskus saisi kyseisen enkelin kiinni ja kuulisi rikoksista, hän tappaisi kyseisen petturienkelin.

Zael tutki toista enkeliä katseellaan. Vaikka hän oli vanhempi, toinen vaikutti silti majesteettisemmalta kuin hän - ja ennen kaikkea vahvemmalta. Zael oli ollut maassa niin pitkään, ettei hän enää pystyisi kunnolla taistelemaan normaalia enkeliä vastaan, jos niin ikävästi sattuisi käymään. Hän ei ollut taistellut satoihin vuosiin ja ruoskaansakin hän oli käyttänyt vain aniharvoin.

Vaikka Zael oli aavistanut, että Rhydeia olisi nimennyt Azaelin, tuli se silti järkytyksenä hänelle. Hän käänsi kasvonsa pois päin toisesta enkelistä, kohti vähän aikaa sitten puhdistamaansa vettä, jotta ei paljastaisi tälle liikaa tunteitaan.
"Vai Rhydeia on sinut nimennyt", Zael sanoi hiljaa, antaen katseensa viistää lammen nyt kirkkaan veden pinnalla. Sivusilmällään hän vilkaisi kuitenkin nopeasti Azaelia. Hänen olisi varottava sanojaan tuon enkelin läsnäollessa, varottava oikeastaan jokaista lausetta. Kuinka paljon tuo enkeli oikeastaan edes tiesi hänestä ja Rhydeiasta? Vaikutti siltä, ettei Rhydeia ollut kertonut ainakaan hänen nimeään, mutta sekin saattoi olla helposti arvattavissa, koska heidän nimensä olivat niin samankaltaiset.
"Kertoiko arvon Rhydeia tämän oppilaansa nimeä? Tai mitä tälle oppilaalle tapahtui?" Zael kysyi yrittäen vaikuttaa viattoman kiinnostuneelta. Häntä oli alkanut hermostuttaa ja hän kaipasi jotakin rauhoittavaa. Niinpä Zael asteli kuolemaan tuomitun puun luokse, laittoi kätensä sen rungolle ja paransi sen. Häntä kiinnosti myös Azaelin reaktio tähän toimenpiteeseen.

Azael katseli kiinnostuneena toista enkeliä ja tämän puuhia. Koska enkelit pitivät niin paljon yhtä, välittämättä muista roduista, oli suhteellisen mukavaa tavata kaltaisensa. Ihmisten keskuudessa muita enkeleitä tapasi harvoin, yleensä lajitoverit eivät tulleet maahan erityisen mielellään, ainakaan ilman syytä, ja Azaelilla oli harvoin juttukaveria. Tosin Zael oli hieman välttelevän oloinen, aivan kuin seura ei oikein miellyttänyt, tai sitten enkelillä oli omat syynsä vältellä nuorempaa rotunsa edustajaa. Vaikka Zael olikin Azaelia vanhempi, hänestä ei huokunut samanlaista voimaa ja mahtavuutta, kuin Rhdeiasta tai Hecatesta. Hän oli jotenkin..kärsineemmän näköinen. Siivet olivat varmaan joskus olleet todella kauniit ja upeat, loistokkaat ja sulkapäällysteiset, mutta nyt ne näyttivät hieman palaneilta ja revityiltä. Mitä ihmettä Zaelille oli tapahtunut? Hassua, ettei kukaan muu enkeli ollut koskaan maininnut Zaelista. Yleensä kovia kokenut ja paljon pahuutta vastaan taistellut enkeli oli tuttu toisessa ulottuvuudessa. Ja ympärillä olevat puut tuntuivat kiinnostavan enemmän, kuin Azaelin seura. Ehkäpä Zaelilla oli jokin luontoon liittyvä lahja, kuten kasvamisen tai hedelmällisyyden lahja. Hecatella oli ollut, ja oli edelleen, elämän lahja, joten tämä saattoi olla samanlainen.

Jostain syystä Rhydeian nimen lausuminen sai Zaelin jokseenkin viileämmän kuuloiseksi.
"Nimesikö hän sinutkin? Se selittäisi paljon."
Azael hymähti itsekseen ja nojasi kättään yhden lehtipuun kylkeen. Taisi olla vaahtera. Miksi ihmeessä Zael oli niin varautunut? Täällä ei tuntunut olevan mitään pahuutta, ainoastaan he kaksi, eikä Azael todellakaan halunnut mitään pahaa vanhemmalle toverilleen. Keskustelu siirtyi jälleen petturienkeliin ja Azael havahtui kysymykseen, ravistaen päätään.
"Ei kumpaakaan. Minua vain varoitettiin, että jos en kuuntelisi käskyjä, minusta tulisi samanlainen, yhtä paha ja arvoton."
Azael laski toista kättään vyölleen, jossa oli molemmin puolin nahkakotelot. Niissä hänen arvokkaat veitsensä olivat suojassa ja käyttövalmiina, jos langennut enkeli sattui tulemaan vastaan. Azael oli aikeissa puhua lisää, mutta Zael oli siirtynyt yhden kuolleen puun luokse, saaden sen uudelleen kukoistamaan, lehdet virkoamaan ja juuret tekemään uusia haaroja ja imemään vettä. Azael katseli puuta ja hymyili vähän.
"Onko sinulla kenties elämän lahja?"
Enkeli kysyi uteliaana, koskettaen varovasti puun hentoisia lehtiä.

Zael katsahti toista enkeliä ja hymyili hieman surumielisesti. Eli hän oli leimaantunut pahaksi ja arvottomaksi. Hän oli arvellutkin jotakin sen kaltaista, mutta nyt siitä tuli todellakin todellista. Sitä hän vain ihmetteli, miksi kummassa Rhydeia oli antanut toiselle niin samankaltaisen nimen kuin hänellä oli. Zael huokaisi hieman. Sitä hän tuskin koskaan saisi selville, sillä hän ei odottanut tapaavansa Rhydeiaa enää koskaan.

Enkeli siveli hieman puun kylkeä, jonka oli parantanut. Hän hymyili sille lämpimästi ja rakastavasti. Se oli niin onnellisen oloinen kukoistaessaan, että vanhempi enkeli heltyi väkisinkin. Azaelin sanat kuitenkin havahduttivat enkelin taas todellisuuteen.
"Lahjani on hieman erilainen", hän sanoi. Hän oli rentoutunut huomattavasti, kun toinen enkeli oli paljastanut, ettei tiennyt Zaelin olevan juuri se "paha ja arvoton" enkeli, josta varoiteltiin enkelien ulottuvuudessa.
"Minulla luonnon parantamisen lahja", hän sanoi hymyillen taas hiukan.

Zael käveli toisen puun luokse ja paransi senkin.
"Minut kutsuttiin tänne pelastamaan tätä lampea ja sen ympäristöä. Huomaatko, miten saaste on saanut puut sairaiksi? Ne kuolisivat pystyyn, ellei niitä autettaisi. Se on niin surullista", hän puhui miltei itsekseen, katsoen monia puita, jotka vielä tarvitsivat hänen apuaan. Enkelin sydämeen pisti, kun hän ajatteli, mitä puille olisi voinut tapahtua. Sitten hän katsahti jälleen Azaeliin.
"Mikä on sinun lahjasi, Azael?" hän kysyi hymyilemättä. Puiden kohtalon ajattelu oli saanut hänen hetkellisen hyvän tuulensa kaikkoamaan. Hän muisti myös, että oli oltava varovainen sanoissaan tuon toisen enkelin seurassa.

Uteliaana Azael katseli, kuinka äsken kuolemaisillaan ollut puu alkoi nyt tehdä uusia oksia, vihreitä versoja. Elämä tuntui sykähtävän läpi tuon hiljaisen olennon, energia virtasi sen puisissa verisuonissa ja kaarna tuntui melkeinpä pehmeältä koskettaa. Puu oli elossa, vaikkei ihmissilmä ehkä asiaa nähnytkään.
"Sinulla on arvokas lahja, ystäväiseni."
Azael hymyili ja laski kätensä puun rungolta. Se varmaan jatkaisi kasvuaan hienosti, uhmaten kuolemaa vielä kerran. Azael seurasi katseellaan, kuinka Zael auttoi myös toista puuta yhtä lailla. Samalla tavalla, sekin taipui enkelin tahtoon, nosti uudelleen horroksessa olevaa päätään, saadessaan uuden mahdollisuuden ja elämän. Elämä virtasi kahden puun välillä, ne ikäänkuin antoivat energiaa toisilleen ja auttoivat toisiaan pysymään hengissä. Miten lojaaleja kasveja.
"Tämä maa ja sen olennot ovat Jumalan lahja ihmiselle. Heillä ei ole oikeutta tuhota sitä."
Azael sanoi, hieman uhkaavallakin äänellä. Ihmisten pitäisi palvella ja noudattaa korkeampien voimien sanaa, pitää huolta siitä, mitä olivat saaneet osakseen. Mutta ajan saatossa, ihmissydän oli muuttunut, tullut itsekkäämmäksi ja materiaalisemmaksi. Vuosisatoja sitten rakennetut kirkot olivat edelleen pystyssä, mutta ne olivat menettäneet merkityksensä, ja niiden loisto oli jäänyt ostoskeskuksien varjoon. Sentään kirkkoja he eivät olleet tuhonneet, kuten maan ja sen antimet.

Selvästi Zaelille nämä puut ja ympäristö olivat tärkeitä. Enkeli puhui luonnosta melkein sydänverensä vuodattaen, ja koko paikan auttaminen taisi olla äärimmäisen tärkeää. No mikäs siinä. Zaelin sanoihin Azael saattoi vain nyökätä, ollen samaa mieltä. Enkelinuorukainen käveli lähemmäs lampea, joka ei sentään tehnyt kuolemaa. Varovasti Azael kosketti valkokyntisillä sormillaan veden pintaa, se tuntui lähes epätodellisen sileältä ja pehmeältä. Samalla enkeli vastasi kysymykseen.
"Minulla on anteeksi antamisen lahja. Saan ihmiset tekemään sovintoja, unohtamaan riitansa ja tekemään yhteistyötä. Sitä vain tulee käytettyä kovin harvoin."
Azael pyyhkäisi märän kätensä hihaansa ja kääntyi taas Zaelia päin.
"Jos haluat parantaa metsiä, täältä hieman itään on ikävän näköinen hakkuualue, maa revitty ja tapettu. Voin viedä sinut sinne."
Hakkuuaelueet, varsinkin laittomat, olivat yleensä karun näköisiä. Silloin tällöin niihin heitettiin myös jätteitä, kuten erilaisia ympäristömyrkkyjä, joten ehkäpä asia kiinnostaisi Zaelia. Lentomatka ei enkelille olisi ongelma eikä mikään, vaikka pitkällähän se oli.

Zael katsahti hieman Azelia. Hän oli hieman hämillään, sillä siitä oli satoja vuosia aikaa, kun joku toinen enkeli oli kutsunut häntä ystäväkseen. Hän tukahdutti katkeran naurahduksen ennen kuin se oli edes lähtenyt hänen huuliltaan. Jos Azael tietäisi asioiden oikean laidan, tämä olisi varmaankin jo hänen kimpussaan, yrittäen saada hänen ruoskaansa irti vyötäisiltä - ainoa ase, jolla hänet voisi tappaa. Toki häntä pystyi haavoittamaan, mutta haavat ja murtuvat paranisivat nopeasti. Zael mietti hetken, sivellen ruoskaansa, joka oli vyönä hänen ympärillään. Jos joku saisi joskus ruoskan käsiinsä ja yrittäisi tappaa hänet, enkeli tiesi kuolemansa olevan hidas ja kivulias. Ruoskalla ei tapettu ketään kovin nopeasti.

"Niinpä", Zael sanoi. "Heillä ei ole mitään oikeutta turmella sitä hyvää, mikä heille on annettu. Joskus toivoisin, että pystyisin olemaan monessa paikkaa yhtä aikaa, sillä joka kolkassa tätä maailmaa saasteet vain leviävät. Se on... ahdistavaa."
Luonnosta enkeli kykeni puhumaan vaikka miten pitkään ja hartaasti. Hän yleensä vältteli ihmisiä ja muita olentoja, mutta luonnon helmassa hän tunsi olevansa kaikista lähimpänä kotia ja rauhaa. Siellä hän oli myös hieman vapautuneempi. Zael käveli seuraavan puun luokse ja paransi senkin. Nyt, kun paraneminen oli saatu alulle, se tuntui jo helpommalta. Niinpä, kun puu oli parantunut, muutama puu ja kasvi sen ympärillä parani myöskin. Työssä olisi mennyt koko päivä, jos hänen pitäisi kiertää koko lampi ympäri. Hän siirtyi taas edemmäs ja tällä kertaa parani jo paljon enemmän puita kerralla. Se myös vei hänen voimiaan, eikä kestänyt pitkään, kun hän joutui istumaan maahan vetämään henkeään.

"Voin katsoa myöhemmin sitä sinun paikkaasi", Zael sanoi. "Mutta tuskin enää tänään. Ajattelin etsiä yösijan jostakin, kunhan olen saanut tämän lammen ympäristön jälleen terveeksi."
Zael katsoi mietteliäänä Azaelia.
"Sinun lahjasi on ainutlaatuinen", hän sanoi hetken kuluttua. "Toimiiko se muihin olentoihin kuin ihmisiin?"

Azael katseli hiukan lajitoverinsa parannusta. Jokainen puu, jota Zael kosketti, heräsi uudelleen henkiin. Melkeinpä jo enkelin olemus ja läheisyys sai monet kasvit kukkimaan ja nostamaan nuutuneita päitään. Oli jotenkin mukavaa katsella, miten tuo piestyn ja aran näköinen enkeli sai niin paljon elämää aikaan ympärillään. Mahtoikohan Zael itsekkään tajuta, miten voimakas hänen kykynsä oli? Ainakin se vaikutti metsän lisäksi Azaelin mielialaan. Häntä rauhoitti ja rentoutti nähdä elämän kauneus, monimutkainen ja samalla yksinkertainen kirjo. Jokainen kasvi oli yksilönsä, ja niiden kauneus jäi niin monelta henkilöltä huomaamatta. Zael taisi nähdä sen, mikä niin monelle muulle oli sokean silmän takana. Hassua, ettei Azael ollut ennen tavannut Zaelia, vaikka toinen enkeli oli häntä vanhempi. Azael kuitenkin tunsi nuoriakin enkeleitä, joten miksi tämä mies oli jäänyt pimentoon? No, ehkei asialla ollut merkitystä. Eihän nyt kaikkia voinut tuntea.
"On luonnon onni, että sinä olet olemassa."
Azael totesi ystävällisesti ja kulki muutaman kerran Zaelin parantamien puiden ali, melkein kuullen puiden oman, mystisen sydämen tykytyksen. Ne olivat elossa, niillä oli veri ja luut, kuten muillakin olennoilla, vain eri muodossa.

Azael havahtui pian, toisen enkelin istahtaessa maahan uupuneen oloisena. Azael tuli hiukan lähemmäs ja polvistui Zaelin vierelle.
"Hidasta tahtiasi, ystäväiseni. Uuvutat itsesi muuten täysin."
Harvemmin Azael jakeli neuvoja kellekkään, varsinkaan itseään vanhemmille ja viisaammille enkeleille, joten hän saattoi vain toivoa, ettei Zael ottanut asiaa loukkauksena ja iskisi häntä omalla aseellaan, mikä se nyt sitten olikaan.
"Jos saan ehdottaa, ehkäpä sinun kannattaisi auttaa lampea huomenna. Maa ei tänä yönä varmaan saastu tämän enempää, ja väsyneenä et voi auttaa paljoakaan."
Azael jatkoi, hieman varovasti ja kunnioittavasti, yrittäen olla kuullostamatta yhtään viisastelevalta. Mutta puheet siirtyivät pian Azaelin lahjaan, ja enkeli hämmästyi pikkuisen.
"Kiitän. En kyllä ole ihan varma, toki olen harjoitellut sen käyttämistä pitkään ja olen melko voimakas. Hmm...Ehkäpä se voisi onnistua. Tarvitsetko apuani kenties?"
Azael oli heti valmis auttamaan vanhempaa enkeliä, se olisi hänelle kunnia.

Toisen enkelin kommentti hänen olemassa olostaan sai Zaelin jälleen katsahtamaan Azaeliin. Luonnon onni tosiaan, kenenkään muun taas ei. Zael taas piti itseään onnekkaana, että hän sai usein olla luonnon ympäröimänä. Ehkä he olivat toistensa onni.

Nuoremman enkelin huolehtivaisuus tuli hieman yllätyksenä ja Zael katsoi tätä pitkään hämmästyneenä. Sitten hän naurahti hieman.
"Älä huolehdi, tiedän kyllä rajani", hän sanoi. Hän tiesi myös, että hänen rajansa tuli vastaan yhä alempana ja alempana. Hitaasti, mutta varmasti, hänen voimansa olivat ehtymässä. Se ei tapahtunut hetkessä, mutta muutama sata vuotta sitten hän olisi pystynyt parantamaan koko lammen ja sen ympäristön hetkessä.
"Olen jo parantanut itse lammen", hän kertoi Azaelille. "Ei minun tarvitse enää parantaa kuin kasvustoa sen ympäriltä. Pidän vain pienen hengähdystauon ennen kuin jatkan."

Zael katseli toista enkeliä mietteissään. Hän yritti päättää, miten saisi parhaiten sanottua asiansa hienovaraisesti, ilman että toinen alkaisi epäillä liikaa hänen motiivejaan.
"Ehkä tarvitsen apuasi tulevaisuudessa", hän sanoi viimein. "Sitten, kun tiedät, mihin kaikkiin olentoihin lahjasi tehoaa."
Zael toivoi, että se tehoaisi myös enkeleihin. Hän ei pitänyt siitä katkeruudesta, mitä hän tunsi sisällään. Hän oli menettänyt niin paljon oman syntinsä ja Rhydeian rangaistuksen tähden, että siitä olisi vaikea päästä irti. Ehkä paluuta ei kuitenkaan ollut, jos Rhydeia oli mennyt niin pitkälle, että käytti häntä varoittavana esimerkkinä. Zael ei kuitenkaan tuntenut itseään läpeensä pahaksi. Hän tunsi itsensä ennemminkin petetyksi. Mitä pahaa oli rakkaudessa, vaikka kohteena olikin ollut ihmismies? Sitä Zael ei ollut vieläkään käsittänyt. Nyt miehestä oli jäljellä vain rakkaat muistot. Hän oli tiennyt, että mies olisi kuollut ennen pitkää, mutta Rhydeian toteuttama julma kuolema oli ollut kohtuutonta hänen silmissään. Ehkä Zael oli inhimillistynyt jo liikaa siinäkin vaiheessa - nyt hän oli vielä enemmän inhimillisempi. Hän ei edes muistanut tarkkaan, miltä enkelien ulottuvuudessa näytti.

Zael nousi ylös ja hymyili hieman surumielisen oloisena Azaelille, lähtien jatkamaan parantamistaan. Nyt, kun hän oli levännyt, oli hänellä taas uutta voimaa. Ehkä hän voisi koettaa, saisiko loput kerralla kuntoon.

Azael tunsi itsensä vähän tyhmäksi, neuvoessaan vanhempaa enkeliä. Tietysti hän tiesi, mitä oli tekemässä, tuskin Zael ihan hölmö sentään oli. Azael oli lievästi sanottuna kiusaantunut, kun hänen ehdotuksensa lepäämisestä seuraavaan aamuun tyrmättiin lähes heti kättelyssä. Azael katsahti hieman muualle nolona, eikä lähtenyt väittämään asiasta vastaa. Azael vain nyökkäsi ja nousi seisomaan, antaen Zaelin kerätä voimiaan rauhassa. Mitä oikeastaan Azael edes teki enää täällä? Hän voisi hyvin jatkaa matkaa, mikään ei pidätellyt häntä tässä lammen rannalla. Toisaalta, hänellä ei ollut myöskään kiire, pahuus odotti kyllä, joten Azael voisi hyvin jäädä ehkä hetkeksi pitämään seuraa Zaelille ja vaihtaa kuulumisia. Mikäli Zael ei vain häiriintynyt toisen enkelin läheisyydestä.
"No, ainakin olet tehnyt hyvää työtä. Paikka näyttää hienolta."
Azael hymyili ystävällisesti. Hän yritti pikkuisen ystävällisyydellä korjata aikaisempaa tökeryyttään neuvojen antamisessa. Azael käveli jälleen lammen luokse ja katseli tuulessa väreilevää pintaa, jossa hänen heijastuksensa näkyi aluksi, mutta rikkoutui sitten pienten aaltojen liikkeestä. Ihmeellistä, miten Zael oli jo jaksanut parantaa näin paljon. Zaelin täytyi olla uskomattoman voimakas enkeli, varmaan yksi parhaimmista lajinsa edustajista.

Azael meinasi horjahtaa lampeen yllättyneisyydestä, kuullessaan Zaelin lausahduksen. Yksi ainoa lause, tai oikeastaa sana, sai nuoren enkelin havahtumaan ja antamaan kaiken huomionsa Zaelille. Azael pyörähti ympäri ja levitti suuret siipensä, laskeutuen kunnioittavasti toisen polvensa varaan, ja painaen jopa siipiään matalaksi maata vasten.
"Mikäli voin mitenkään auttaa sinua, olen käytettävissä, mitä tahansa ikinä pyydätkin."
Vanhemman enkelin auttaminen oli Azaelille kunnia-asia. Hän saisi palvella ja suorittaa tehtäviä, jotka tulivat joltain paljon korkeammalta, mitä hän itse oli. Azael oli pakahtua ylpeydestä. Mutta jostain syystä Zael näytti hieman..ilottomalta. Kummastuneena Azael katseli toista enkeliä ja varovasti nousi seisomaan.
"Onko kaikki hyvin, ystäväiseni?"
Azael kysyi varovasti, melkeinpä peläten jonkinlaista ikävää reaktiota.

Zael huomasi nuoremman enkelin kiusaantuneisuuden, mutta päätti olla kuin ei olisi huomannut mitään. Hän ei ollut hyvä tällaisissa tilanteissa ja siitä oli pitkä aika, kun hän oli edes puhunut kenellekään enkelille. Oikeastaan oli onni, että Azael oli vielä niin nuori. Ainakaan tämä ei tuntenut häntä, mikä oli hyvä. Hän mietti hetken, olisiko mahdollista jotenkin saada Azaelin kautta voimiaan hieman takaisin, vaikka ei päässytkään käymään enkelien valtakunnassa. Hän hymyili hieman toisen kohteliaisuudelle, mutta ei sanonut mitään. Sen sijaan hänen katseensa oli tutkiva ja mietteliäs.

Zaelin surumielinen hymy sai pienen huvittuneisuuden vivahteen toisen polvistuessa hänen eteensä. Jos Azael vain olisi tiennyt... Ja parempi olikin, ettei tämä tiennyt hänestä liikaa. Hän mietti, oliko sekin jo liikaa, että toinen ylipäätään tiesi hänen olemassaolostaan. Azaelhan voisi pian epähuomiossa paljastaa, että oli tavannut Zaelin. Monille vanhimmille enkeleille hän oli kuollut.
"Arvostaisin sitä todella", Zael sanoi ja hetken kuluttua jatkoi: "Olosuhteisiin nähden kaikki on loistavasti", mutta ei selittänyt, mihin olosuhteisiin viittasi.
"Sadepilviä on kerääntymässä ja kasvit saavat kohta lisää virvoitusta." Hän hymyili vilkaisten taivaalle kerääntyviä pilviä. Hänen oli parannettava loput kasvit heti.

Zael käveli vähän matkan päähän erään suuren puun luokse ja laittoi kätensä sen rungolle. Sulkien silmänsä hän alkoi kerätä voimaa. Meni pitkään, ennen kuin hän sai tarpeeksi voimaa, jonka hän vapautti kaikki yhdellä kertaa. Valkea välähdys levisi kuin levisikin kaikkiin loppuihin puihin lammen ympärillä, parantaen ja puhdistaen maan. Sen voimasta Zael vaipui maahan raskaasti hengittäen. Ehkä tämä ei sittenkään ollut ollut hyvä idea. Tästä toipumiseen menisi enemmän aikaa ja hän kirosi mielessään sitä, miten heikoksi oli tullut. Hän kirosi myös sitä, että oli niin tyhmä, että näytti heikkoutensa myös nuoremman enkelin edessä. Zael hymähti. Pieni nöyryytys olikin hänelle ihan oikein kaiken totuuden peittelyn johdosta. Se hyvä puoli tässä kuitenkin oli, että työ oli nyt tehty ja luonto kukoisti. Se oli riittävä palkkio hänelle.

Azael tunsi olonsa todella ylpeäski, Zaelin hyväksyessä hänen mahdollisen apunsa. Vielä enkeli ei kertonut nuorukaiselle, mihin hänen voimiaan tarvitsisi, mutta se ei ollut olennaista. Azael tekisi kaiken, mitä toinen pyytäisi. Käskyjen, työn ja kunnian vuoksi. Azaelilla oli vielä opittavaa, joten ehkäpä Zael suostuisi kertomaan hänelle enemmän maailmasta, jos hän tottelisi uskollisesti vanhempaa enkeliä. Ehkäpä se nostaisi myös Azaelin arvostusta muiden rotunsa edustajien silmissä. Oli miten oli, oli hänelle iso asia saada tehdä jotain Zaelin hyväksi. Toki Azael oli utelias kysymään, mitä hänen pitäisi tehdä, mutta kerrankin nuori enkeli hiljeni ajoissa, tehtävä tulisi, kun olisi sen aika. Ja mitä ihmettä Zael tarkoitti viimeisillä sanoillaan? Olosuhteisiin nähden? Kummastunut ilme Azaelin kasvoilla pysyi pitkään, mutta enkeli pysyi vaiti, ja nousi jaloilleen, nyökäten syvään saamaastaan luottamuksesta ja kunniasta. Osittain nousemisen syy oli myös se, että ilmassa tuoksui sade, josta Zael myös mainitsi.
"Kasvit toki pitävät, mutta sade ei tee hyvää meille. Meidän pitäisi hakea jostain suojaa, varmasti lähistöllä on rakennuksia, joihin ehtii lentämällä."
Azael ei pitänyt sateella lentämisestä, eikä kastumisesta, joten hän halusi lähteä, ennen kuin taivas tummenisi entisestään ja peittäisi koko maan sadepisaroihin.

Mutta Zaelia ei tuntunut kiinnostavan sillä hetkellä sade. Enkeli oli kerännyt enemmän voimia, ja nyt metsä heidän ympärillään saisi tuntea sen. Azael säpsähti pikkuisen, energiapurkauksen väreilevän koko metsikön läpi. Se ei vaikuttanut mitenkään Azaeliin, mutta siltä se tuntui, energiapurkaus oli sen verran voimallinen, ja selvästi tehokas. Azael aisti, miten luonto alkoi uudelleen elää, saasteet ja myrkky hävisivät niistä jonnekkin toisiin ulottuvuuksiin, ja puut saivat uuden mahdollisuuden elää. Azael olisi voinut ihastella vanhemman enkelin toimia ties kuinka pitkään, mutta Zael valui maahan uupuneen näköisenä, joten Azael tuli jälleen lähemmäs ja laski kätensä toisen olkapäälle.
"Voinko auttaa jotenkin?"
Azael kysyi nöyrästi.

Zael hieman säpsähti kosketusta. Kukaan ei ollut koskenut häneen pitkään aikaan ja pieni säikähdys paistoi hänen kasvoiltaan, kun hän käänsi ne toista enkeliä kohti hetkeksi.
"Tuota... voisitko etsiä sen suojan mahdollisimman läheltä? Minä en juuri nyt jaksa lentää tai kävellä", hän pyysi. Zael kääntyi ympäri ja istui maahan, nojaten juuri parantuneeseen puuhun. Hän huokaisi hieman ja katsahti taivaalle. Ei menisi kauaakaan, kun alkaisi sataa ja hän toivoi, että Azael kiirehtisi.

Sillä hetkellä hän oikeastaan oli hyvillään, että tuo nuori, auttamaan innokas enkeli oli ilmestynyt hänen luokseen. Ehkä hän voisi ottaa tilanteesta kaiken hyödyn irti. Toinen kuvitteli häntä varmaankin hyvin mahtavaksi enkeliksi ja hetken hänen omatuntonsa kolkutti, kun hän käytti tätä niin säälimättä hyväkseen. Jos Azael joskus kuulisi, hän arveli toisen tuntevan itsensä pahan kerran petetyksi. Zael ei kuitenkaan aikonut tulla vielä tapetuksi - ei, ennen kuin hänen voimansa eivät enää riittäneet luonnon parantamiseen. Sitten vasta hän olisi valmis kuolemaan. Silloin kuolema olisi helpotus . Toisaalta se olisi helpotus jo nytkin, mutta Zael ei vain voinut jättää luontoa ihmishirviöiden hävitettäväksi noin vain. Se oli liian kammottava ajatus.

Zael sulki silmänsä. Iso voiman käyttö oli ollut todella uuvuttavaa. Hän tunsi kuitenkin palautuvansa pikku hiljaa, mutta se oli tuskallisen hidasta. Lisäksi hänestä tuntui, että hänen lihaksensa olisivat surkastuneet entisestään, mikä todennäköisesti oli kuitenkin harhaluuloa. Epämukavaa harhaluuloa. Hän oli huomannut, että Azael oli fyysisesti paljon voimakkaamman oloinen, vaikka yleensä vanhemmat enkelit olivat voimakkaampia kuin nuoremmat. No, he viettivätkin aikaansa enkelien valtakunnassa enimmäkseen, mikä piti heidät vahvoina. Zael taas oli tuomittu hitaaseen kuihtumiseen.

Nähtävästi myöskään Zael ei ollut niin innoissaan kastumisesta, sillä vanhempi enkeli pyysi Azaelia hakemaan jotain suojaa heille molemmille. Azael hymyili ja levitti siipenä.
"Tietenkin, palaan takaisin, ennen kuin huomaatkaan."
Sen sanottuaan nuori enkeli nousi siivilleen, ja muutamalla nopealla istkulla, kohosi kohti taivaita. Taivas oli muuttunut harmaaksi ja raskaan näköiseksi, aivan kuin se olisi tehty lyijystä tai jostain muusta yhtä painavasta materiaalista. Vielä ei satanut, mutta Azael tiesi, että taivaat aukenivat koska tahansa, suoden maalle siunauksen vettä. Enkeli ei jäänyt paikalleen liihottamaan, vaan lähti lentämään nopeasti yli lyijytaivaan, tarkastellen maata allaan. Hän tiesi suunnilleen, millaista paikkaa etsi. Kyseessä oli Ranskan maaseutu, joten aina sieltä jokin maatila tai kesämökki löytyi, jossa ei sillä hetkellä ollut ketään. Ja jos ei muuta, heinälatoja oli aina. Eivät ne kummoisia olleet, mutta pitivät ainakin sateen, ja jos heinää oli jäljellä, heillä olisi mukava paikka nukkua. Azaelin piti ottaa huomioon, ettei Zael jaksanut lentää tai kävellä kovin pitkälle, ei hän varmaan ehtisikään ennen sadetta, joten Azael piti kiirettä. Hän oli yleensäkkin nopea, taitava lentäjä, joten tällainen matka tuntui hyvin helpolta ja huolettomalta. Azaelin tarkat, kultaiset silmät huomaisivat minkä tahansa tyhjän suojapaikan.

Azael palasi, kuten oli luvannutkin, melko nopeasti. Taivaan väri muuttui yhä uhkaavammaksi ja suuret puut huojuivat kovenevassa tuulessa, enteillen huonoa ilmaa. Ei ehkä myrskyä, mutta ei mitään hyvääkään. Azael pyörähti muutaman kerran ilmassa ja pudottautui sitten takaisin maahan, samalla tavalla, mitä oli tehnyt, huomatessaan Zaelin ensimmäistä kertaa.
"Kymmenen minuutin lentomatkan päässä on lato, vaikuttaa tyhjältä. Sen lähellä on lisäksi maalaistalo, mutta sinne on hieman enemmän matkaa, ja se tuskin on tyhjillään. Muuta kelvollista ei ole lähimaillakaan."
Azael ilmoitti vanhemmalle enkelille, hengähdettyään ensin hetkisen.

Azaelin lähdettyä Zael huokaisi syvään. Hän ei ollut edes tajunnut, miten jännittynyt oli ollut toisen enkelin läsnäollessa. Nyt jännitys kuitenkin laukesi hieman ja enkeli sulki silmänsä väsyneenä. Hänen ajatuksensa olivat yhtä sekamelskaa. Zael ei tiennyt, mitä mieltä oikeastaan oli toisesta enkelistä. Olisi parempi ehkä molempien kannalta, etteivät he tutustuisi liikaa. Jos he alkaisivat pitää yhteyttä, hän epäili, että totuus hänestä paljastuisi ennen pitkää ja Azael suuttuisi pahan kerran. Nuorempi enkeli vaikutti sen verran kyvykkäältä ja kuumapäiseltä, että Zael oikeastaan pelkäsi tämän vihaa. Toinen vaikutti vieläpä miltei fanaattiselta pahuuden kitkijältä. Enkeli oli varma, että saisi taas rangaistuksen vanhoista synneistään, mikäli Azael joskus saisi ne tietää. Hänen oli muistettava sanoa toiselle, ettei tämä kertoisi tapaamisesta mitään enkelien ulottuvuudessa - varsinkaan Rhydeialle. Hän kuvitteli sielunsa silmin, kuinka Azael menisi innosta puhkuen kertomaan vanhemmalle enkelille tapaamisestaan. Rhydeia raivostuisi silmittömästi - ei Azaelille, mutta hänelle. Hän oli jo kerran nähnyt ja kokenut vanhemman enkelin vihan, eikä halunnut kokea sitä uudelleen.

Ajatus sai puistatuksen kulkemaan pitkin hänen kehoaan. Zael kiersi käsivarsiaan hieman ympärilleen ja hengitti syvään. Hänen oli yritettävä häätää Azael pois luotaan heti, kun se vain oli mahdollista. Ehkä hän voisi kadota nyt heti jäljettömiin. Enkeli ei kuitenkaan ollut varma, lähtisikö toinen etsimään häntä vai ei. Hän ei pääsisi lentämään kauas tai nopeasti, joten sillä keinolla hän näyttäisi vain typerältä. Maata pitkin kulkiessa hänellä olisi enemmän suojapaikkoja.

Zaelin ajatuksen juoksu keskeytyi siihen. Hän näytti taas hieman säikähtäneeltä, kun Azael laskeutui maahan hänen eteensä. Enkeli toipui kuitenkin pikaisesti ja karisti nopeasti häiritsevät ajatukset mielestään. Pakomahdollisuudet olivat aikalailla minimissä, eikä hän kehdannut vain häätää toista matkoihinsa. Sitä paitsi hän tarvitsi suojan. Hän rakasti sadetta paljon ja hän seisoikin joskus sateessa, mutta se kolotti hänen siipiään. Varsinkin sateella lentäminen sattui vietävästi.
"Hienoa", hän sanoi ja hymyili ystävällisesti. "Näytä tietä, kohta nimittäin sataa ja paljon."
Zael yritti aineellistaa siipensä mahdollisimman nopeasti, mutta siinä meni monta sekuntia, että hän sai ne lentokykyisiksi. Siivet olivat täynnä sairaalloisen harmaita läikkiä, toisen siiven kärjestä puuttui palanen ja se oli mustunut. Yksinkeraisesti hänen siipensä näyttivät sairalta - ja sitä ne Zaelin mielestä olivatkin. Hän nousi hitaanlaisesti taivaalle ja lensi Azaelin perässä kohti heidän päämääräänsä, mutta hänen lentonsa oli hieman toispuoleista, sillä se siipi, joka mustunut, toimi vielä huonommin kuin toinen.

Azael tunsi itsensä jälleen onnistuneeksi, Zaelin kehuessa häntä työstä ja hymyillessä. Kaiken surumielisyyden jälkeen oli mukavaa nähdä vanhemman enkelin hymyilevän, se näytti paljon kauniimmalta, kuin surulliset silmät. Azael kumarsi pikkuisen kiitokseksi Zaelin ystävällisistä sanoista, muttei jäänyt pitäksi aikaa seisomaan paikalleen. Kastuminen keskellä metsää, jossa ei voinut vaihtaa kuivia vaatteita ylleen tai lämmitellä peiton alla, ei houkutellut Azaelia lainkaan. Hän halusi vain pois mahdollisimman pian. Mitä Zael mahtoi ajatella asiasta? He molemmat olivat melko hiljaisia ja rauhallisia enkeleitä, ja varsinkin Zael tuntui vielä enemmän olevan sulkeutunut, joten hänen mietteitään oli hyvin vaikea lähteä arvuuttelemaan. Azael pyrki pitämään kunnioittavan välimatkan niin henkisesti kuin fyysisesti, ja lähinnä mukautua tilanteeseen sen mukaan, mitä Zael teki tai sanoi. Tällä hetkellä Azael oli vain tyytyväinen, ollessaan vanhemman enkelin seurassa, eipä hän paljoa muuta tarvinnut. Tyytyväisyys vaihtui nopeasti pieneen huolestuneisuuteen, Azaelin katsoessa Zaelin siipiä. Ne eivät oikein olleet lentokykyiset, vahvat ja suuret, kuten muilla enkeleillä. Mitä niille oli mahtanut tapahtua? Azael olisi mielellään kysynyt asiaa, mutta koki sen äärimmäisen epäkohteliaaksi ja loukkaavaksi, joten enkeli pysyi hiljaa, eikä edes katsonut siipiä, jottei olisi herättänyt minkäänlaista epäilystä. Azael nousi siivilleen ja odotti, että myös Zael saisi ilmaa siipiensä alle, ja tulisi mukaan. Toivottavasti nuo rikkoutuneet siivet kestäisivät tämän matkan.

Azael nousi ilmaan, lensi läpi harmaan taivaan, kuin valkea valojuova, halkaisten pimeyden omalla loisteellaan. Maailma pieneni samantien, muuttui täplikkääksi tilkkutäkiksi, enkelin noustessa korkeammalle. Azael viittoili Zaelia tulemaan perässään ja lähti lentämään suojapaikan suuntaan. Olisihan tietysti ollut parempi, jos hän olisi löytänyt pienen tiekirkon, mutta jos ei niin ei.
"Jos väsyt tai tarvitset muuten apua, kerro minulle."
Azael katsahti taakseen ja hymyili rauhallisena. Hän lensi suhteellisen hitaasti, jotta Zael pysyisi rikkinäisten siipiensä kanssa hänen mukanaan.

Zael seurasi nuorempaa enkeliä niin nopeasti kuin kykeni. Toinen oli huomaavainen, eikä kiirehtinyt liikaa, mistä Zael oli salaisesti hyvillään. Hän kaipasi kuítenkin entisiä siipiään ja aina, kun hän lensi, muisto niistä jyrsi hänen sydäntään. Ennen hän oli nauttinut lentämisestä täysin rinnoin, mutta nyt se oli pelkästään hankalaa ja välillä sietämättömän tuskallista. Kuten aina lentäessään, nytkin hän kirosi hiljaa mielessään Rhydeiaa, joka varmistanut hänen ikuisen kärsimyksensä maan päällä. Hän mietti, pystyisikö enkeli kuolemaan sydänsuruun tai yksinkertaisesti väsymykseen. Jos ei, hänellä oli karvas ikuisuus edessään.

Zael nyökkäsi Azaelin sanoille, mutta ei sanonut mitään. Hän ei puhunut koko matkan aikana, sillä kaikki hänen voimansa menivät taivaalla pysymiseen. Asiaa ei lainkaan auttanut se, että puolivälissä matkaa alkoi viimein sataa. Kipu siivissä yltyi ja niin yltyi myös Zaelin ärsytys ja väsymys. Hän puri kuitenkin hampaansa yhteen ja jatkoi Azaelin seuraamista. Hän ei nähnyt muuta kuin nuoremman enkelin edessään ja se oli hänen kiintopisteensä. Zael ei edes tajunnut, että he olivat laskeutumassa, ennen kuin hänen jalkansa osuivat maahan. Siivet katosivat samantien kuin vihaisina siitä, että niitä oli ylipäätään käytetty. Zaelin selkään koski siitä kohtaa, mistä siivet alkoivat ja hänen oli taisteltava kiukun ja kivun kyyneleitä vastaan. Hän kirosi Rhydeiaa uudelleen mielessään, syytti tätä kaikesta. Hän ei kuitenkaan halunnut, että Azael näkisi hänen heikkoutensa, joka kuitenkin oli ilmiselvää tyhmemmällekin. Pää painuksissa enkeli paineli latoon ja heittäytyi kasvoilleen heiniin. Hän ei edes jaksanut vielä riisua läpimärkiä vaatteitaan, vaikka ne olisi ollut hyvä saada kuivumaan.

Azael lensi tavallista rauhallisemmin ja katsoi välillä taakseen, että Zael pysyisi varmasti mukana. Yllättävän hyvin rikkinäisillä siivillä saattoikin lentää. Azaelille vauhti tosin tuntui liian hitaalta, mutta nuorempi enkeli ei valittanut. Hän lensi juuri niin kovaa tai hitaasti, mitä toinen vaati, eikä esittänyt minkäänlaista protestia asian suhteen. Enemmänkin hän oli huolissaan navakasta tuulesta, jonka yllättävät puuskat tekivät melkein Azaelinkin lentämisen hankalaksi, joten miten mahtoi Zael pärjätä siiventyngillään? Toivottavasti hyvin. Hetkeksi Azael keskittyi kokonaan lentämään vain eteenpäin, katsomatta enää taakseen. Hänen piti uudelleen pohtia reittiä ladolle, sillä maasto tuntui näyttävän joka suunnassa aivan samalta. Metsä ja pellot eivät paljoakaan eronneet toisista, samoista alueista, mutta Azael oli laittanut merkille minimaaliset yksityiskohdat, jotka nyt auttoivat häntä liikkumaan, sadetta edeltävässä hämäryydessä. Hämäryys syveni jatkuvasti, lopulta alkoi sataa. Aluksi pieniä, yksittäisiä pisaroita, ja lopulta yhä enemmän ja enemmän, kunnes sade valui tasaisena verhona heidän ympärillään. Azaelin leveät siivet kävivät raskaammiksi sateen vaikutuksesta, vaikka osa vedestä valuikin pois. Nuori enkeli katsahti taakseen, ja helpotuksekseen näki edelleen Zaelin. Hän ei ollut kadottanut ystäväänsä, sateesta huolimatta.

He olivat läpimärkiä, Azaelin lopulta laskeutuessa ja viittoillessa Zaelia tulemaan perässä. Lato seisoi keskellä peltoa, ylhäisessä yksinäisyydessään. Ovessa ei ollut lukkoa, joten Azael veti raskaat ovet helposti erilleen, ja asteli sisälle, ravistaen liian veden siivistään. Sade rummutti vasten kattoa, mutta sisällä ladossa oli onneksi kuivaa, ja suhteellisen lämmintä. Kuiva heinä ja olki pölysi hieman, Azaelin kävellessä korsien peittämän lattian läpi. Osa heinästä oli paaleina, osa irrallaan. Zael marssi samantien nuoren enkelin ohitse, ja heittäytyi oljille makaamaan. Suljettuaan oven, Azael käveli rauhallisin askelin ystävänsä vierelle ja istui alas. Heidän märät vaatteensa vetivät korsia puoleensa, kuin mangneetti, ja niitä tarttui kiinni. Se ei kuitenkaan haitannut sen kummemmin Azaelia.
"Oletko kunnossa?"
Enkeli kysyi kohteliaalla äänellä.

Zael hengitti raskaasti, selvästi hengästyneenä. Hän ei jaksanut heti edes vastata Azaelin kysymykseen, vaan sulki silmänsä ja nyökkäsi kasvot vasten heiniä. Heinien seassa hengittäminen ei tosin ollut yhtään sen helpompaa, joten hänen oli käännettävä kasvonsa pois niistä. Heiniä oli nyt hiuksissakin ja kasvoissa, niinpä enkeli pyyhkäisi hieman hihallaan naamaansa.

"En ihan täydessä kunnossa, mutta en missään hengen hädässä", Zael viimein sanoi hiljaisella äänellä. "Lentäminen ei vain kunnolla onnistu minulta. Hyvässä säässäkin se on kivuliasta, sateella vielä enemmän. Kun käytän siipiäni, ne menevät joka kerralla huonommiksi." Hän puhui hiljaa eikä katsonut Azaeliin. Hän hieroi selkäänsä hieman toisella kädellään, yrittäen pitää kasvonsa peruslukemilla, vaikka tuskan ilme yrittikin päästä esille. Olisi ollut räikeää valehtelua sanoa, että kaikki oli hyvin, varsinkin kun hänen tuskansa taisi olla melko selvästi huomattavissa, vaikka hän yrittikin peitellä sitä.

Zaelin hengitys alkoi tasaantumaan ja hän kohottautui istumaan, katsellen ympärilleen. Lato oli oikeastaan aika viihtyisä ja täynnä tuoksuvia heiniä. Sade ropisi kattoon tasaisesti ja kovaa ja enkeli huomasi hymyilevänsä. Hän rakasti sateen ääntä ja kosketusta, mutta hänen siivilleen se oli täyttä tuskaa. Nyt, kun siivet eivät enää olleet aineelliset eivätkä ne näkyneet, Zael saattoi hieman nauttia sateesta - ellei selkään olisi vieläkin hieman sattunut.
"Azael..." Zael sanoi kääntyen katsomaan nuorta enkeliä, kaivaen taskustaa pienen purkin. Se oli kasveista tehtyä voidetta, mikä lievitti kipua hänen selässään hieman. "Tämä kuulostaa varmaankin hieman oudolta, mutta voisitko hieroa tätä voidetta selkääni? Se onnistuu paremmin, jos joku toinen tekee sen."

Azaelin kysymys oli täysin turha. Hän näki hyvin, ettei Zael voinut hyvin, mutta oli kohteliasta kysyä silti asiaa. Ties vaikka Zael olisi kaivannut apua tai jotain. Toisaalta, Zael ei ollut turhan ylpeän oloinen, ja varmasti pyytäisi, mikäli Azaelin pitäisi tehdä jotain. Azael ei juurikaan puhunut, vanhemman enkelin sanoihin ei ollut juurikaan mitään sanottavaa. Häntä sattui, ja se siitä. Azael ei olisi niin epäkohtelias, että lähtisi kysymään asiaa sen kummemmin. Zael varmasti kertoisi, jos haluisi. Azael pysytteli välimatkan päässä ja kuivatteli siipiään vähän väliä ravistamalla niitä. Hän ei halunnut olkien tarttuvan kauniisiin siipiinsä, joten lopulta, Azael antoi niiden kadota näkyvistä kokonaan. Mikäli vanhemman enkelin kipuja ja tuskaa ei laskettu, lato oli sangen viihtyisä ja mukava paikka, ainakin näin sateella, joka ropisi taukoamatta alas. Se ei ollut sellainen puita repivä myrsky, vaan ystävällinen, luontorakas pikku sadekuuro, josta kasvit pitivät. Moni eläin vain ei, eivätkä ihmiset. Mutta hentoinen ja kaunis sade se oli silti. Heinä tuoksui hyvältä ja kuivana oli hyvin lämmin. Tässähän voisi vaikka nukkua hetkisen, ainakin sateen taukoamiseen asti.

Heinä kahisi pikkuisen, Zaelin noustessa istumaan, ja Azael havahtui samantien, kääntyen kohti toista enkeliä uteliaana. Kuullessaan nimensä, nuori enkeli havahtui entisestään.
"Niin?"
Azael kysyi uteliaana, odottaen jonkinlaista lauseenjatkoa nimelleen. Tosin taskusta ilmestyvä purkki ei kertonut mitään enkelille, hän alkoi uteliaisuuden lisäksi olla kummastunut. Mutta onneksi hän sai pian myös selityksen. Azael hymyili ystävällisesti ja epäröimättä tai tuntematta oloaan kiusalliseksi, hän otti purkin.
"Tietenkin, riisu vain paitasi."
Azael ei juuri koskaan tuntenut minkäänlaista häpeää missään tilanteessa, joten ei hänen tarvinnut nytkään niin tehdä. Odottaessaan paidan riisumista, enkeli avasi purkin ja otti käsiinsä hieman rasvaisen tuntuista ainetta. Azael oli aikeissa levittää aineen, kun näki vanhemman enkelin selän, ja melkein pudotti voidepurkin. Se oli kirjavanaan ruoskan aiheuttamia juovia, jotka selvästi olivat syviä. Azaelin kurkkua kuristi, ja hetken aikaa nuori enkeli epäröi, ennen kuin alkoi levittää voidetta. Hän tunsi viillot sormiensa alla, niiden liukuessa yli ihon.
"Mitä sinulle on tapahtunut..?"
Azael kysyi miltei kuiskasten, epähuomiossa omasta käytöksestään.

Zael hymyili hieman Azaelille kiitollisena tämän avuliaisuudesta. Hän napitti paitansa auki ja laski sen alas. Hän ei kuitenkaan ottanut pois vyötään - tai oikeammin ruoskaansa - jonka alta paita meni. Hän jätti paitansa vain roikkumaan siitä ja kääntyi ympäri, paljastaen pahasti ruoskitun selkänsä nuoremmalle enkelille. Hän värähti hieman toisen kosketusta, sillä selkää aristi todella. Voide kuitenkin alkoi lievittää hänen oloaan heti, kun se osui hänen ihoonsa.

"Se on pitkä tarina", hän vastasi toisen kysymykseen hiljaisella äänellä. "En halua mennä yksityiskohtiin, mutta saanen antaa sinulle neuvon. Älä ikinä päästä aseitasi pois näköpiiristäsi, vaikka kävisit vain vaikkapa suihkussa tai nukkuisit. Rauhallinen tilanne voi muuttua hyvin nopeasti kaaokseksi ja tuskaksi."

Zael odotti, että Azael sai levitettyä voidetta kaikkiin kohtiin ja otti sitten purkkinsa takaisin. Hän ei kuitenkaan laittanut sitä heti takaisin taskuunsa, vaan alkoi pyöritellä sitä käsissään, jotka kaipasivat jotakin tekemistä.
"Anteeksi, jos järkytin sinua liikaa", hän sanoi katsoen Azaeliin hieman surumielinen ilme kasvoillaan. "Ajattelin kuitenkin, että sinun olisi hyvä tietää, mitä saattaa tapahtua, ellet pidä varaasi. Jos saat pahoja haavoja omasta aseestasi, ne eivät parane koskaan täysin. Tämän varmasti jo tiesitkin."

Azael katui samantien kysymystään, kun tajusi, että oli mennyt aukomaan päätään. Hän ei todellakaan halunnut tunkeutua Zaelin henkilökohtaiselle alueelle, kysellen jotain hänelle kuulumatonta. Toivottavasti vanhempi enkeli ei suuttuisi hänelle. Aluksi Azael oli varuillaan, mutta rentoutui sitten, kun Zael näytti enemmänkin surumieliseltä, kuin vihaiselta. Nuori enkeli meinasi jo sanoa olevansa pahoillaan ja peruvansa kysymyksensä, mutta Zael päätti puhua kuitenkin. Eihän se selitys ollut, mutta riitti hyvin Azaelille. Enempää hän ei tarvinnut, Zael saisi pitää yksityisyytensä.
"En tietenkään. Olen alusta pitäen oppinut, että aseet täytyy säilyttää mukana joka tilanteessa."
Azael nyökkäsi vielä, vaikkei toinen tietenkään voinut nähdä sitä. Azael melkein halusi kiertää siipensä toisen enkelin ympärille ja sanoa jotain ystävällistä ja rohkaisevaa, mutta kumpaakaan hän ei tehnyt, pysytteli vain hiljaa ja jatkoi voiteen levittämistä, varoen kipeitä kohtia.
"Ei, ei sinun tarvitse pyytää anteeksi."
Azael kiiruhti äkkiä sanomaan. Zaelin ei todellakaan tarvitsisi pahoitella mitään nuoremmalle enkelille tekemää, ainakaan sanojensa suhteen. Azael kuunteli huolella jokaisen sanan, halusi oppia itseään vanhemman ja kokeneemman viisauden, joten mikä tahansa lausahdus oli arvokas nuoremmalle.
"Mutta minun täytyy myöntää, että kertomasi on minulle jo tuttua."
Enkeli jatkoi, hieman rauhoituttuaan äskeisestä, nopeasta kieltämisestään.

Zaelin selkä oli pian peitetty lähes kokonaan voiteeseen, ja loput Azael pyyhkäisi käsistään housuntakamukseen, ennen kuin siirtyi istumaan hieman Zaelin eteen.
"Kenenkään Jumalan lähetin ei pitäisi joutua kärsimään, kuten sinä olet kärsinyt. Jos haluat, voin etsiä ja tuomita sen hylätyn sielun, joka aiheutti nämä sinulle, ystäväni."
Azael laski toisen kätensä Zaelin olkapäälle ja hymyili ystävällisesti, mutta samalla päättäväisesti ja uskollisesti. Hän kyllä tekisi sen, ilman mitään tunnontuskia.

Zael tunsi olonsa hieman tyhmäksi, kun tajusi selittäneensä asioita, joita opetettiin ensimmäisenä jokaiselle enkelille, mutta hän tyytyi vain hymyilemään hiukan.
"Arvasin, että tiedät jo tuon kaiken, mutta konkreettinen esimerkki ja muistutus silloin tällöin on vain hyväksi", hän sanoi. Zaelin teki mieli nojata selkänsä johonkin, mutta voide ei ollut vielä imeytynyt kunnolla, joten hänen oli vain odotettava. Sen sijaan hän nojasi käsillään polviinsa.

Kuullessaan Azaelin sanat, Zael katsoi toista hetken hämmästyneenä ja voimatta itselleen mitään, purskahti sitten katkeraan, ilottomaan nauruun. Hän painoi päänsä polviinsa ja yhtä äkisti kuin nauru oli alkanut, se myös loppui.
"Et pääsisi pitkälle, jos sitä todella yrittäisit", hän sanoi matalalla äänellä ja siitä kuulsi läpi hienoinen ivallisuus, jonka syyn tiesi vain Zael. Hän nosti katseensa ja hänen silmissään leimusi viha ja katkeruus. Hetken hänen kasvonsa näyttivät pelottavan kauniilta.
"Kukaan ei koskaan tule tuomitsemaan tätä tekoa, joka minulle on tehty", Zael sanoi puristaen kätensä nyrkkiin. "Kun hän viettää aikaansa laulaen ja juhlien tai miten hyvänsäkin, minä kuihdun ja menetän voimani hitaasti ja tuskallisesti. Eikä asialle yksinkertaisesti voi tehdä mitään. Olisi itsemurha edes yrittää sitä."

Zael käänsi kasvonsa ja katsoi ikään kuin jonnekin kauas.
"Siitä on jo satoja vuosia, mutta siltikin tiedän, että jos näkisin hänet uudelleen, sillä kertaa minä iskisin ensin", hän sanoi.