Yllättävä kohtaaminen

Azael ei tiennyt lainkaan, miten olisi suhtautunut Zaelin melkein pilkalliselta kuullostavaan naurahdukseen. Se sai nuoremman hämilleen, melkeinpä loukkaantuneeksi, hän olisi halunnut vain auttaa. Aliarvioiko Zael noin pahasti Azaelin voimat, ettei hän saisi muka yhtä syntistä olentoa kiinni? Se tuntui todella, todella pahalta, mutta Azael ei millään tavoin näyttänyt tunteitaan, piti ne vain itsellään.
"Jos sinä niin sanot."
Azael myöntyi kireällä äänellä. Hänellä ei ollut aikomustakaan lähteä väittelemään asiasta sen kummemmin Zaelin kanssa, luultavasti toinen olisi nimittäin jokatapauksessa oikeassa. Mutta se, että toinen oli oikeassa, ei estänyt toista loukkaantumasta. Azael nousi seisomaan ja pudisteli olenkorsia vaatteistaan. Hän ei lähtisi lentämään, eikä varsinkaan kävelemään, tällaisella säällä. Muuten enkeli olisi kyllä lähtenyt, hän kesti kritiikkiä, muttei suoraa pilkkausta. Zael jatkoi kertomista siitä, miksei rangaistus onnistuisi ja sen sellaista, mutta Azael vastasi ainoastaan lyhyillä ynähdyksillä. Zael ei tuntunut ymmärtävän, että hän vain lietsoi nuoremman enkelin uteliaisuutta puheillaan, eikä se ollut mukavaa, sillä Azael tiesi, ettei saanut vastausta kysymyksiinsä. Muutenhan Zael olisi kertonut ne heti jo ensimmäisen kysymyksen jälkeen.

Azael käveli jonkin verran ympyrää ja potkiskeli heiniä mennessään, kun ei oikein tiennyt, minne asettuisi aloilleen, tai mitä tekisi. Sade kestäisi kauan, hän tiesi sen, eikä Azael halunnut olla, äskeisestä huolimatta, epäystävällinen ja etäinen Zaelia kohtaan. Lopulta nuori enkeli kiipesi muutaman heinäpaalin päälle ja asettui niille istumaan.
"Onko sinulla jokin tehtävä, minkä takia olet ihmisten parissa?"
Azael kysyi lopulta jotain muuta, rikkoakseen hiljaisuuden.

Zael ei kiinnittänyt paljoakaan huomiota Azaelin sanoihin tai tämän liikehditään ladossa. Hän jatkoi tyhjää tuijotustaan vaipuen hiljaisuuteen, joka tuntui käsinkosketeltavana verhona heidän ympärillään. Rhydeia kummitteli enkelin ajatuksissa eikä hän saanut miestä pois päästään. Hänen oli käytävä se kaikki läpi uudelleen mielessään nyt, kun se niin elävästi oli jälleen palautunut. Se lietsoi hänen vihaansa Rhydeiaa kohtaan ja muita enkeleitä kohtaan. Hän yritti hengittää rauhallisesti ja syvään. Katse häälyi Azaelin yllä hetken kuin saalistavan haukan silmät ja Zael sai taistella pitääkseen kiinni itsehillinnästään. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja veti syvään henkeä. Olisi halpamaista hyökätä toisen kimppuun varsinkin kaiken tämän avun jälkeen. Azael ei ollut tehnyt hänelle mitään ja Zael epäili, ettei voittaisi taistelua toista enkeliä vastaan, jos edes oli yritettävä.

Pikkuhiljaa Zael rauhoittui ja saattoi jälleen avata silmänsä, katsoa toista enkeliä jälleen normaalisti.
"No, tavallaan", hän sanoi hieman välttelevästi. Sitten hän hymyili hieman.
"Luonto tarvitsee parannusta. En voi jättää sitä yksin tämän kaiken saasteen keskelle", hän jatkoi.
Zael veti paitansa kunnolla ylleen ja alkoi napittaa sitä kiinni. Hän ei kuitenkaan viitsinyt napittaa kuin puoleen väliin, sitten hän kyllästyi ja nojasi viimein selkänsä heinäkasaan. Hän käänsi silmänsä Azaeliin.
"Entä sinä? Onko sinulla joku tietty tehtävä täällä? Muuta kuin etsiä pahuutta, siis", Zael kysyi. Hän ei oikein osannut päättää, olisiko parempi leikkiä toisen ystävää vai tehdä selväksi, että hän ei halunnut olla missään tekemisissä tämän kanssa kaiken jälkeen. Hän katsoi enkeliä ja hänen kurkkuaan kuristi. Hän ei halunnut kumpaakaan. Zael kaipasi ystävää rinnalleen, mutta ystävystyminen Azaelin kanssa olisi kuin miekan terällä tanssimista. Se ei käynyt päinsä.

Heidän keskustelunsa ei ollut alussakaan ollut erityisen runsasta, mutta nyt se takkuili todella pahasti. Azaelilla ei ollut mitään henkilökohtaista Zaelia vastaan, mutta jostain syystä vanhempi enkeli oli päättäny pitäytyä hänestä todella kaukana. Siihen asiaan ei Azael voinut vaikuttaa, hänen piti ainoastaan tyytyä Zaelin käytökseen. Sentään puheet luonnosta saivat nähtävästi Zaelin edes pikkuisen paremmalle tuulle. Luonto ja metsä, ja niiden tärkeys, sai hänet nähtävästi unohtamaan välttelynsä edes hetkeksi. Se sai myös Azaelin hymähtämään pikkuisen, ehkäpä tästä syntyisi vielä jokin miellyttävä juttutuokio.
"Kunnianhimoinen tehtävä, ja tärkeä. Luultavasti kaikki apu luonnolle on tarpeen."
Azael hymähti, ja alkoi sitten riisua märkää paitaansa, puristaakseen siitä ylimääräiset vedet pois. Eihän siitä paljoa apua ollut, mutta kostea paita oli huomattavasti mukavampi, kuin litimärkä. Vesi valui enkelin sormien välistä heinäpaaleille, Azaelin kiertäessä paitaansa tiukalle mutkalle. Kuten hän oli aikaisemmin todennut, he olisivat täällä varmaan melko pitkään, joten varmaankin vaatteet ehtisivät kuivia siihen mennessä. Samalla Azael kuunteli toisen enkelin kysymyksen, ja naurahti hiljaa.
"Pahuuden lisäksi, ei. Se on minun kohtaloni ja työni. Metsästän syntiset ja vääryttä tehneet olennot, ja teloitan heidät Jumalan nimeen."
Se, mitä Azael ei kehdannut sanoa, oli maailmankuvan muuttuminen. Välillä kaikki asiat eivät näyttäneet mustavalkeilta, vaan joissain hyvyyden ja pahuuden asioissa tilanne oli harmaa. Tämä saattoi johtua siitä, että Azael oli ollut suhteellisen pitkään maan päällä, ja alkanut nähdä välillä inhimillisen puolen asioista, ja se oli huolestuttavaa. Hän ei uskaltanut kertoa asiasta Zaelille, ties vaikka vanhempi enkeli suuttuisi.

Sade ropisi tasaiseen tahtiin vasten ladon kattoa. Azaelin olo oli yllättävän hyvä, häntä väsytti hieman.
"Aijotko palata takaisin lammelle sateen jälkeen?"
Azael etsi katseeseensa Zaelin, ja katseli toista uteliaana. Hän halusi edes jonkinlaisen vuorovaikutuksen heidän välilleen, vaikkei se kovin dramaattista ollutkaan.

Zael nyökkäsi painokkaasti Azaelin kommentille siitä, miten luonto todella tarvitsi kaiken avun, mitä sille vain pystyi antamaan. Hän huomasi olevansa hyvillään, että toinen enkeli ymmärsi luonnon tarpeita.

Zaelista nuoremman enkelin vastaus hänen kysymykseensä kuulosti hieman pelottavalta. Toisen maailmankuva vaikutti pelottavan mustavalkoiselta, aivan kuin hänenkin maailman kuvansa oli ollut silloin, kun hän oli ollut nuori ja voimissaan - ennen kuin oli rakastunut ihmismieheen. Muisto tämän julmasta kuolemasta repi häntä hajalle enemmän kuin enkelin oma kohtalo. Nuori elämä oli heitetty hukkaan aivan turhaan. Siitä hän oli Rhydeialle vielä enemmän katkera kuin mistään muusta. Zael arveli, että kuolisi siinä silmänräpäyksessä, jos Azael saisi tietää hänestä.

Zael oli laskenut katseensa syliinsä miettiessään, mutta nosti silmänsä nyt nuorempaan enkeliin kuullessaan tämän kysymyksen. Hän pudisti päätään.
"Ei, en aio. Työni siellä on tehty. Ajattelin vilkaista sitä sinun mainitsemaasi hakkuupaikkaa, jos voisit kertoa sitten, missä se on", Zael sanoi katsoen toista tutkivan kysyvästi.

Azael yritti parhaansa mukaan pitää hyvät välit Zaeliin, ettei toisen enkelin ja hänen välilleen tulisi turhaa vihanpitoa, he saattaisivat kuitenkin tavata joskus uudelleen ja jopa tehdä yhteistyötä. Sitäpaitsi, kun kyseessä oli arvostetumpi enkeli, kuin Azael itse, hän halusi olla tavallista hyväkäytöksisempi. Hän oli ehkä turhan avoimesti näyttänyt loukkaantumistaan, mutta ainakaan toistaiseksi se ei ollut Zaelia haitannut, ja tästä eteenpäin, Azael pyrki olemaan paljon parempi seuralaistaan kohtaan. Enkeli asettui mukavasti selälleen makaamaan, odottaen jonkinlaista vastausta Zaelilta. Jostain syystä vanhempi enkeli oli vaikuttanut hieman tavallista hiljaisemmalta ja torjuvalta, Azaelin kertoessa työstään. Oliko se todella niin omituista? Eivätkö kaikki enkelit taistelleet pahaa vastaan? Zaelin vaitonaisuus asiaan oli kummallista, jopa ehkä hieman epänormaaliakin. Mutta Azael karkoitti nopeasti mielestään moiset tyhmyydet, hän ei todellakaan alkaisi epäillä tätä upeaa enkeliä, se olisi ollut todella idioottimaista ja kaukaa haettua.

Nuori enkeli sulki hetkeksi silmänsä. Pieni heinien kahina ja rapina kertoi, että Zael oli edelleen paikalla. Vaikkei Azael yleensäkkään pelännyt juuri mitään, hänestä tuntui hyvältä ja turvalliselta tietää, että lähellä oli toinen, samanlainen ja luotettava olento. Kuullessaan lopulta vastauksen, Azael avasi kultaiset silmänsä.
"Tietysti, voin johdattaa sinut sinne. Minulla ei ole kiire mihinkään."
Azael hymähti. Hän voisi viettää maassa suhteellisen pitkän ajan vielä, ennen kuin joutuisi palaamaan takaisin omiensa pariin, keräämään hieman voimia. Mutta toistaiseksi elämä jatkui ihmisten parissa.
"Joten, missä päin asustelet? Voisin ehkä tulla tapaamaan sinua useamminkin."
Azael kääntyi kyljelleen ja katsoi ystävällisesti toista. Zael oli ensimmäisiä enkeleitä, joita Azael oli tavannut ihmisten parissa ollessaan.

Zaelin silmät kirkastuivat hieman Azaelin luvatessa näyttää hänelle tien hakkuupaikalle. Hän hymyili hieman ja nyökkäsi hyväksyvästi.
"Kiitäs sinua, jo etukäteen", hän sanoi suoden nuoremmalle enkelille ystävällisen, milteinpä arvostavan katseen. Ei kai siitä haittaakaan ollut, jos sellaisen soi toiselle. Hänestä oli alkanut tuntumaan siltä, että Azael kunnioitti häntä niin kuin ketä tahansa vanhempaa ja kokeneempaa enkeliä kuuluikin kunnioittaa. Sitä hän myös aikoi käyttää hyödyksi niin paljon kuin uskaltaisi. Oli hänen onnensa, että Azael oli niin nuori. Niinpä Zael päätti yrittää olla mahdollisimman hyvissä väleissä nuoremman enkelin kanssa.

Azaelin kysymys sai hänet tosin hieman varovaiseksi. Ehkä ei ollut sittenkään viisasta paljastaa edes senkään vertaa toiselle. Hän mietti kuumeisesti, mitä oikein vastaisi tämän kysymykseen. Se oli aivan liian vaarallinen vastattavaksi rehellisesti. Ellei Azael vannoisi henkensä kautta, ettei paljastaisi hänen kotiaan yhdellekään sielulle maassa tai taivaassa tai missä hyvänsä, silloin Zael voisi kertoa sen hänelle. Senkin jälkeen hän olisi kuitenkin epäluuloinen. Hän mittaili toista enkeliä katseellaan ja huomasi, miten hyvän näköinen tämä oli. Siitä oli aikaa, kun hän oli tuntenut hyvän näköisen kehon omaansa vasten ja Zael värähti hiukan. Enkeli painoi päänsä ja hengitti syvään. Hän halusi tuntea jälleen sen tunteen, jonka oli aikoja sitten tuntenut edesmenneen rakkaansa sylissä, mutta Azael oli siihen liian viaton. Hän ei halunnut tahrata toisen enkelin mainetta tai ylpeyttä, mutta kuitenkin enkeli halusi tuntea itse edes jonkun rippeen siitä, mitä oli kerran tuntenut. Toisaalta häntä kuitenkin hirvitti ajatus siitä, että hän pettäisi edellisen rakastajansa ja olisi jonkun toisen kanssa. Hän puri huultaan ja kohotti katseensa Azaeliin.

"Jos kertoisin asuinpaikkani, sinun olisi henkesi kautta luvattava ja vannottava, ettet kertoisi siitä ainoallekaan elävälle sielulle niin taivaassa, maan päällä kuin sen allakin. Jos sen pystyt vannomaan henkesi kautta, minä kerron sen sinulle ja saat saat tulla vierailulle aina, kun satun siellä olemaan", hän sanoi hiljaisella äänellä, katsoen suoraan Azaelin silmiin. Sitten hän lisäsi, milteinpä valheellisesti: "Minun olemiseni ja elämiseni maan päällä pitää pysyä salassa. Se on osa minun tehtävääni täällä."

Jatkuvasti, kun Azael esitti kysymyksen, Zael hiljeni joksikin aikaa. Vaikuttiko nuori enkeli tosiaan niin epäluotettavalta? Mitä muka Azael ikinä voisi tehdä toiselle? Hän oli hyvin uskollinen ja palvelukselleen nöyrä enkeli, joka teki työnsä joka kerta kunnialla, ja piti lupauksensa. Jos joku hänelle jotain kertoi, asia ei liikkunut eteenpäin. Azael tietty ymmärsi, jos vanhempi enkeli halusi salata jotain yksityisasioistaan, mutta tämä oli ihan tavallinen kysymys, ellei sitten Zael halunnut olla omissa oloissaan. Koska hiljaisuus venyi ja venyi, nuori enkeli päätti siihen väliin puhua hieman.
"Tietysti, jos seurani on epämiellyttävää, pysyn kyllä poissa."
Azaelin ääni oli täysin rauhallinen, ei loukkaantunut tai pettynyt. Oli joitain olentoja, jotka eivät mielellään olleet missään kontaktissa muiden kanssa, ja Azael ymmärsi, mikäli Zael olisi yksi tällaisista henkilöistä. Se selittäisi hiljaisen ja aika ajoin hieman loukkaavan asenteen nuorta enkeliä kohtaan. Valitettavasti Zael joutuisi sen aikaa kestämään nuorukaista, että sade lakkaisi, ja hän pääsisi jatkamaan matkaansa. Näytettyään ensin hakkuualueen Zaelille.

No, jonkinlainen vastaus lopulta tuli, tosin sekin vaikutti vähän oudolta ja melkein paniikinomaiselta. Voisihan olla, että Zael hyväksyi ystävikseen vain harvat ja valitut, ja Azael alkoi tuntea oloaan hieman ylpeäksi jopa. Nuori enkeli liukui hetkessä ylimmiltä heinäpaaleilta alas Zaelin luokse, ja laskeutui kunnioittavasti toisen polvensa varaan.
"Et tapaa elämässäsi uskollisempaa ja luotettavampaa miestä, Zael. Salaisuutesi pysyy matkassani, ja seuraa kuolemaan asti, kenenkään muun tietämättä siitä. Olet paljon vanhempi, kokeneempi ja viisaampi, kuin minä, joten en kyseenalaista hetkeäkään tekojasi. Voit luottaa minuun, ystäväni, kaikki salaisuutesi ovat turvassa kanssani, olivatpa ne millaisia tahansa. Minuun voit luottaa."
Azael puhui nöyrästi, muttei mielistellyt. Hän oli suhteellisen ylpeä enkeli, joten mielistely ja alistuminen, edes vanhempaa enkeliä kohtaan, ei ollut hänen tapansa.

Zaelin aavistus Azaelin kunnioittavasta aseenteesta vanhempia ja kokeeneempia enkeleitä kohtaan osoittautui todeksi, kun toinen laskeutui kumarrukseen hänen eteensä - jälleen. Zael hymyili ja ojensi kätensä, laskien sen hellästi nuoremman enkelin päälaelle. Siitä käsi liukui silittämään hiukan toisen hiuksia, kunnes se laskeutui lepäämään hetkeksi toisen poskelle.
"Sanasi miltei vakuuttavat minut uskollisuudestasi", hän sanoi.
Enkeli siirsi kätensä Azaelin leuan alle ja hän nosti tämän kasvoja pikkuisen, jotta toinen katsoisi häntä silmiin kunnolla.

"Tarvitsen kuitenkin lupauksen, jota et petä kuoleman uhallakaan," Zael sanoi katsoen toista silmiin tuikasti. "Mitä olisit valmis tekemään minun vuokseni, uljas enkelini? Tekisitkö kaikkesi, jotta pysyisin hengissä ikuisuuden, niin kuin enkeleillä on tapana pysyä? Minä kuihdun koko ajan enkä tiedä, pysynkö hengissä koko ikuisuutta, mutta olisitko silti valmis olemaan rinnallani vaikka mitä tapahtuisi, vaikka kuka käskisi sinun tappaa minut vaikka tähän paikkaan?"
Zael siveli Azaelin leuan alusta hellästi.
"Lupaatko minulle, että pysyt aina luotettavana kumppaninani loppuun saakka? Lupaatko, ettet kerro edes Rhydeialle, tai kenellekään muulle, että olemme tavanneet?" hän katsoi Azaelia silmiin tiukasti ja hänen otteensa toisen leuasta oli hellä, mutta tiukka.
"Jos et pysty antamaan itseäsi minulle kokonaan tässä ja nyt, emme voi enää koskaan tavata", hän lisäsi hymyillen surumielisesti. "Minun kohtaloni on olla erossa muista, mutta joka solullani minä kaipaan edes yhtä seurakseni. Olisitko sinä pelastukseni, Azael?"

Azael oli odottanut jotain ehkä hiukan vähemmän mahtipontisempaa vastausta. Zaelin käden laskeutuessa Azaelin hiusten sekaan, nuorempi enkeli värähti hiukan, muttei nostanut katsettaan. Hän ei uskonut olevansa tarpeeksi arvokas katsomaan vanhempaa enkeliä silmiin. Vasta tuntiessaan käden nostavan leukaansa, Azael kohotti silmänsä toisteen enkeliin, ilme vakavana äskeisistä sanoistaan. Melkein vakuuttivat? Mitä ihmettä Zael mahtoi tarvita muka lisää? No, sen varmaan nuorukainen kuulisi pian. Zaelin silmät olivat täynnä päättäväisyyttä ja uskoa nuoren enkelin sanoihin. Azael halusi olla sanojensa mukainen, halusi osoittaa, että oli uskollinen enkeli. Hänen ilmeensä ei muuttunut hiukkaakaan, vaikka kieltämättä Zaelin sanat hämmensivät pikkuisen. Selvästi vanhempi enkeli otti tämän asian vakavasti. Mutta samalla Azael tunsi itsensä tärkeäksi ja voimakkaaksi, hän pääsisi olemaan osa tuon yksineläjän salattua elämää.
"Minä tulen suojelemaan sinua niillä soturin taidoilla, jotka minulle on suotu ja tulen olemaan arvostuksesi ja luotettavuutesi arvoinen, ja tekemään mitä tahansa, jotta saisin pidettyä sinut hengissä ikuisuuden. En vastusta käskyjäsi tai laiminlyö antamiasi tehtäviä."
Azael vastasi ensimmäiseen kysymykseen rehellisellä, vakaalla äänellä, tarkoittaen joka sanaa. Zaelin sivellessä nuoren enkelin leukaa, tämä sulki hetkeksi silmänsä. Häntä ei juurikaan kukaan ollut koskettanut, ainakaan vähään aikaan.

"Lupaan. Lupaan olla ystäväsi, tapahtui mitä tahansa. Ja minkä tahansa salaisuuden jaatkaan kanssani, se tulee pysymaan sinetöityjen huulten takana. Ei Rhdyreia, eikä kukaan muukaan, saa tietää sinusta, ellet niin halua. Lupaan tämän kaiken."
Azael laski uudelleen katsettaan kunnioittavasti.
"Sieluni, ruumiini ja henkeni tottelevat käskyäsi. Ja aijon käyttää kaikkien niiden voimaa ollakseni pelastajasi."
Azael ei tiennyt, oliko ollut tarpeeksi vakuuttava, mutta hän uskoi, että Zael viimeinkin luotti häneen.

Zael hymyili. Hän hymyili aidosti ja lempeästi, mutta hymyssä oli pilkahdus voitonriemua. Azaelin sanat saivat hänet innostuneeksi. Ehkä hän voisi tällä tavoin yrittää haalia tuekseen muitakin nuoria enkeleitä. Sitten hän tulikin ajatelleeksi, että kaikki ne nuoret enkelit voisivat yhtä hyvin kääntyä häntä vastaan. Siispä hän päätti, että Azael riittäisi näin aluksi. Jos hänellä olisi ollut monta nuorta enkeliä käskyvaltansa alla ja vaikkapa jokin voima, jolla hän pystyisi niitä hallitsemaan, ehkä sitten hän pystyisi kostamaan Rhydeialle, mutta mitään erikoisia hallitsemisvoimia hänellä ei ollut. Hän päätti tehdä Azaelista koe-enkelin. Hän päätti yrittää saada Azaelin rakastumaan itseensä niin täydellisesti, ettei tämä piittaisi tuon taivaallista siitä, mitä hän käskisi tämän tehdä. Hän mietti, kuinka pitkälle Azael olisi valmis tekemään hänen puolestaan. Nyt oli kuitenkin edettävä hitaasti.

Zael oli kuitenkin enkeli, joka halusi tuntea konkreettisesti toisen uskollisuuden. Niinpä hän kumartui toisen puoleen ja suuteli hellästi Azaelin otsaa.
"Uskon sinua, rakas enkelini", hän sanoi ja silitti nuoremman enkelin kaulaa, siirtyen siitä niskaan ja silitti sitä hellästi.
"Sinä olet oleva kilpeni ja miekkani. Olet oleva minun pelastajani ja ystäväni. Siispä, ota vastaan rakkauteni ja tee, kuten käsken", Zael puhui vakaasti ja katsoi tiukasti, mutta lempeästi Azaelia silmiin. "Huomenna näytät minulle hakkuualueen, josta puhuimme. Viikon päästä tule Pariisiin, Chênevalieen. Löydät sieltä puiston, jossa kaikki kukat kukkivat ilman yhtäkään kuollutta terälehteä. Tule sinne ja löydät minut sieltä."
Hetken Zael katsoi nuorempaa enkeliä vielä silmiin ja sitten hän kumartui hiukan, painaen huulensa toisen enkelin huulille, hellästi. Nopeasti hän kuitenkin vetäytyi suudelmasta ja hymyili.
"Sinusta tulee vielä suuri enkeli, Azael", hän sanoi lempeyttä äänessään.

Palvelemalla Zaelia, Azael palvelisi korkeampia voimia ja Jumalan tahtoa, niin hän ainakin uskoi. Vanhemmat enkelit, kunnioitettuja ihmisten maailman ulkopuolella, olivat lähin linkki taivaiden paratiisiin, ja Azael tekisi kaikkensa sen paikan palvelemiseksi. Nuoren enkelin koko olemus täyttyi hyvällä ololla ja lämmöllä, Zaelin uskoessa hänen valaansa. Miten mukava tunne, vanhempi enkeli selvästi luotti ja uskoi hänen voimaansa ja tahtoonsa. Tähän astisista tapahtumista tämän kunnia oli kaikista suurin vasta vähän aikaa sitten itsenäisen toimintansa aloittaneelle enkelille. Azael sulki uudelleen silmiään, Zaelin painaessa suukon hänen otsalleen. Se tuntui kunnioittavalta eleeltä. Azael värähti hiukan, vanhemman enkelin silittäessä hänen kaulaansa ja niskaa pitkillä sormillaan, mutta vieläkään nuorempi enkeli ei liikkunut tai noussut. Hän halusi tietää, mitä Zaelille vielä oli sanottavaa.
"Kyllä, Zael. Minä teen, kuten haluat."
Azael nyökkäsi päättäväisenä. Hän ei halunnut sanoa, ettei ansainnut vanhemman enkelin rakkautta, eikä välttämättä edes kunnioitusta tai arvostusta, hänen ainoa tehtävä olla olemassa oli toteuttaa korkeiden voimien tahtoa, ottamatta niistä mitään vastaan. Ja Zael oli yksi näistä voimista.

Azael ei halunnut kyseenalaistaa Zaelia, vaikka ihmettelikin, miksi vasta viikon päästä. Mutta alue Pariisissa sai nuoren enkelin nostamaan katsettaan.
"Chênevaliee. Asun siellä, tutorini Hecaten entisessä asunnossa."
Varmasti Zaelille oli sanomattakin selvää, että azael tulisi kyllä paikalle. Mutta vasta viikon kuluttua? Hassua. No, ehkä Zaelilla oli jotain omia tekemisiä, jotka eivät kuuluneet Azaelille. Olihan nuoremmalla enkelillä myös omat tehtävänsä. Azaelin mietinnät katkesivat, kun hän tunsi kosketuksen huulillaan. Hämmästyneenä enkeli ymmärsi Zaelin suutelevan häntä. Suutelevan. Häntä. Azaelin kasvot punertuivat hieman, mutta hän ei tajunnut vastasa suukkoon, ennen kuin Zael oli jo vetäytynyt taaemmas. Azael oli nuori enkeli, hän oli täysin omistautunut työlleen, joten tämä oli ensimmäinen hänen saamansa suukko.
"Kiitos, Zael. Pyrin siihen ainakin."
Azael vastasi kohteliaisuuteen pienellä viivellä, ja nyökkäsi kunnioittavasti.

Zael hymyili katsoessaan Azaelia. Hän oli saanut puolelleen vahvan liittolaisen. Nyt piti vain muistaa olla joka hetki varuillaan, ettei vahingossa paljastanut liikaa itsestään. Hän sipaisi hieman nuoremman hiuksia ja vetäytyi sitten kokonaan kosketuksesta. Zael hykerteli mielessään. Hän tuli ajatelleeksi, että oli ehkä saattanut juuri varastaa toisen ensisuudelman.
"Asutko sinäkin todella Chênevaliessa? Tämäpä sattuma. Hassua, ettemme ole törmänneet aiemmin", Zael sanoi tutkien nuorempaa enkeliä katseellaan. Tosin, he tuskin pyörivät paljoa samoissa paikoissa ja Zael vetäytyi usein omiin oloihinsa, joten ei oikeastaan ollut ihmekään, etteivät he olleet törmänneet.

Zaelia haukotutti ja selkää kivisti hieman. Hän hieraisi sitä sormillaan kevyesti ja asettui varovasti makaamaan. Ehkä olisi hyvä nukkua hieman, jotta jaksaisi lentää seuraavana päivänä. Taivas olikin jo hämärä ja ilta pitkällä.
"Voisimme yrittää nukkua hieman, vai mitä mieltä olet?" Zael sanoi katsellen kattoon. "Tai minua ainakin väsyttää. Olen aivan poikki."

((Sori, tuli vähän lyhyehkö. >.<))

Azael kosketti pikkuisen huuliaan ja uskaltautui nousemaan jaloilleen, Zaelin vetäytyessä. Vetäytyminen näytti olevan lupa, että Azael sai taas liikkua vapaasti. Hänen lupauksensa oli kuultu ja hyväksytty. Nuori enkeli hymyili pikkuisen ja nyökkäsi.
"Liikun yleensä kotini ulkopuolella, saatan olla päiväkausia poissa, joten en tapaa juuri koskaan muita enkeleitä."
Azael selitti oman näkemyksensä asiasta. Hän tapasi muita ainoastaan siirtyessään hetkeksi ihmisten maailmasta takaisin omiensa luokse. Käynnit olivat lyhyitä, mutta Azael arvosti ja piti niistä. Hän tuli aina hyvälle tuulelle tavatessaan tutorinsa Hecaten, joka kohteli oppilastaan hyvin kunniallisesti ja arvostuksella. He olivatkin nykyään enemmän ystäviä, kuin opettaja ja oppilas. Missäköhän päin suurta maailmaa Hecate mahtoi olla? Azael hymyili itsekseen ajatukselle, ja istui heinäpaalin päälle. Sade ulkona alkoi hellittää, sen rummutus ei ollut yhtä nopeaa. Mutta enää nuorella enkelillä ei ollut kiire minnekkään. Hän voisi hyvin olla Zaelin seurassa pidempäänkin, kerta Zaelilla ei ollut mitään häntä vastaan. Ainakaan toistaiseksi. Azael tiesi, että jos hän mokaisi ja pettäisi luottamuksen, Zaelilla olisi oikeus antaa hänelle millainen rangaistus tahansa. Azael ei halunnut pelätä uutta ystäväänsä, ainoastaan kunnioittaa.

Oljet kahisivat jälleen, Zaelin asettuessa makuulle.
"Olet oikeassa. Tänään on turha lähteä liikkeelle, lepo tekee molemmille hyvää."
Nuori enkeli huokaisi syvään ja asettui vatsalleen, levittäen siipensä ylleen peitoksi. Housut olivat edelleen märät ja paitaa Azaelilla ei ollut, joten siivet pitivät hyvin enkelin lämpimänä. Hetken mietittyään Azael ojensi toisen siipensä Zaelin ylle, kun kerta oli tarpeeksi lähellä.

Zael huomasi toisen enkelin kömpivän jonkin matkan päähän viereensä, kuitenkin tarpeeksi lähelle, jotta tämän siipi ylettyi hänen yllensä. Hän hetken ihmetteli, miksi toinen teki niin, mutta ei kysynyt kuitenkaan. Ele oli kuitenkin tervetullut, sillä Azaelin siipi oli lämmin ja tuntui mukavalta. Ne olivat täysin erilaiset kuin hänen siipensä, joita ei pystynyt käyttämään edes lämmittämiseen. Ne olivat olleet melko kylmät jo pitkän aikaa.

Zael katsoi nuorempaa enkeliä ja hymyili hieman.
"Kiitos, Azael", hän sanoi, sivellen hieman toisen siipeä ennen kuin jätti kätensä lepäämään sen päälle.
Zael sulki silmänsä ja nukahti pian, sillä oli niin uupunut päivän parannustehtävästään ja sateesta. Hetken aikaa enkeli nukkuikin rauhallisesti, mutta ei kestänyt kauaakaan, kun hän alkoi nähdä unia. Unet olivat nopeatempoisia ja levottomia ja Zael nytkähteli ja mumisi ajoittain unissaan. Painajaiset toisensa perään pitivät unen laadun huonona. Joskus hänen huuliltaan pystyi erottamaan selvästi nimiä, kuten "Rhydeia" ja "Alex", mutta muusta mutinasta ei kukaan olisi saanut selvää. Kerran hän kohottautui istualleen unissaan, mutta ei siltikään herännyt. Kun aamu valkeni, Zael heräsi eikä muistanut unistaan mitään, mutta tunsi olonsa siltikin väsyneeksi.

Azael hymyili pikkuisen, nähdessään, miten hyvä Zaelilla oli, kirjaimellisesti, olla hänen siipiensä suojassa. Vaikka Azael oli soturienkeli, hän saattoi yhtä hyvin pitää huolta muista, mikäli siihen oli jokin syy tai se liittyi johonkin suurempaan asiaan. Tällä kertaa hän piti huolta Zaelista sekä lupauksensa takia, mutta myös ystävällisyydestä ja kunnioituksesta toista enkeliä kohtaan. Oli jotenkin egoa nostattavaa, että joku Azaelia parempi tarvitsi häntä, edes näin yksinkertaisessa asiassa. Azael liikutti hieman siipeään, sivellen ystävällisesti Zaelin kehoa sillä. Kiitokseen nuori enkeli vain nyökkäsi ja lopetti siipensä liikuttelun, antaen molempien heistä levätä.

Azel oli melko herkkäuninen, mistä lie johtui, ja varsinkin hänen siipensä olivat melkoisen herkät kosketukselle. Nuori enkeli heräsi säpsähtäen, huomatessaan Zaelin liikkuvan unissaan. Azael katseli nopeasti ympärilleen ladon pimeydessä. Hän ei nähnyt tai kuullut mitään, ei kertakaikkiaan mitään. Sade oli lakannut aikoja sitten, tuuli ei liikkunut, eikä yhdenkään eläimen ääntely kuulunut. Ainoastaan olkien kahina ja Zaelin ääni silloin tällöin. Aivan kuin koko maailma olisi kutistunut heihin kahteen keskellä pimeyttä. Heinien tuoksu muistutti siitä, missä he olivat, muuten nuorella enkelillä ei olisi ollut mitään tietoa paikasta, ellei hän olisi entuudestaan sitä tiennyt. Azael katseli huolestuneena vanhempaa enkeliä, muttei uskaltanut herättää häntä. Zael sanoi joitain nimiä. Alex? Kukas hiivatti se oli? Ei ainakaan enkeli. Ehkäpä Azael uskaltaisi kysyä asiaa aamulla, tuskin Zael ihan kamalasti siitä suuttuisi, eihän nuori enkeli kertoisi kellekkään. Toistaiseksi Zael halusi vain pitää mestarinsa olon edes vähän mukavana, joten Azael levitti siipeään enemmän toisen ylle, yrittäen nukahtaa samalla uudelleen. Juuri kun enkeli oli nukahtamassa uudelleen, Zael nousi istumaan ja sai jälleen oppilaansa säpsähtämään. Vieläkään Azael ei uskaltanut sanoa mitään, eikä liioin nukkua. Hän makasi valveilla, katseli Zaelia ja yritti läheisyydellään pitää toisen rauhallisena. Enkeli tuskin edes huomasi yön vaihtuvan aamuksi ja ladon jälleen saadessa lautojen raosta siivilöityvän valon ansiosta ulkonäkönsä takaisin. Azael odotti niin kauan, että Zael heräsi, ennen kuin taitteli siipensä taas nätisti.
"Oletko kunnossa, mestari Zael? Taisit nähdä pahaa unta."
Azael kysyi huolestuneena, antaen tietysti vanhemman enkelin heräillä ensin kunnolla.
"Sanoit joitain nimiä unesi läpi, Rhydeian ja jonkun Alexin...Mestari, kuka hän on?"
Azael kysyi hieman varovasti.

Zael haukotteli ja venytteli jäseniään. Selkään ja siipiin ei sillä hetkellä sattunut juuri lainkaan, mikä oli hyvä. Hän katsoi ympärilleen ja hätkähti hieman nähdessään Azaelin, mutta kohta hän kuitenkin hymyili. Hän ei ollut vielä tottunut siihen, että hänen lähettyvillään oli joku toinen, kun hän heräsi - ja vieläpä enkeli.

Zaelin hymy hyytyi kuitenkin, kun Azael puhui. Toinen oli kutsunut häntä "mestariksi" ja enkelistä se oli häkellyttävää. Vielä enemmän hän kuitenkin häkeltyi - tai oikeastaan säikähti, kun toinen kertoi, että oli kuullut hänen puhuvan unissaan. Hän ei muistanut, mitä unta oli nähnyt, mutta ilmeisestikin taas painajaista Rhydeiasta ja menetetystä rakkaudestaan Alexista. Hän vältteli toisen katsetta ja nousi nopeasti ylös.
"En muista, mitä unta näin", Zael sanoi ja vilkaisi Azaeliin pikaisesti. "Alex oli... ihminen jonka tunsin joskus. Siitä on jo satoja vuosia, joten hän on ollut kuollut jo pitkään."
Hetkeksi enkelin käsi puristui nyrkkiin, mutta kun hän huomasi sen, hän laittoi kätensä puuskaan rinnan päälle, katsoen ladon lattiaa. Kuinka hän kaipasikaan Alexia! Mutta totuus oli, että vaikka he olisivat saaneet viettää rauhassa aikaa keskenään ja rakastaa toisiaan, Alex olisi lopulta kuitenkin kuollut. Mutta ei tämän olisi tarvinnut kuolla niin nuorena.

"Puhuinko unissani jotakin muuta?" Zael kysyi sydän pamppaillen, uskaltamatta nostaa katsettaan. Hän pelkäsi, että hänen silmänsä paljastaisivat toiselle liikaa.

Zael vaikutti pelokkaalta, miltei kauhistuneelta. Nähtävästi unissa oli ollut jotain elämää suurempaa käynnissä, sillä tavallisista painajaisista yleensä selvisi muutamalla hengenvedolla ja naurahduksella heräämisen jälkeen. Zaelin olemus ei tuntunut muuttuvan mihinkään, hän oli hermona. Azael katseli huolestuneena ystäväänsä, ja halusi tehdä jotain, mutta mitä, sitä hän ei tiennyt. Nuori enkeli antoi toiselle rauhassa aikaa toipua, ei hoputtanut tai vaatinut kertomaan painajaisista. Azael laski ojensi hiukan kättään ja laski sen varovasti Zaelin olkapäälle myötätunnon merkiksi. Ei tietenkään hänen olisi pakko kertoa mitään, jos unet olivat jotain kaikuja menneestä ja arkoja aiheita vanhemmalle enkelille. Mutta tasattuaan hengitystään ja rauhoituttuaan, Zael nähtävästi kertoi jotain, ei juuri mitään mullistavaa, mutta edes muutama sana riitti kertomaan, että hän luotti Azaeliin. Tosin, mitään maailmaa mullistavaa Zael ei paljastanut, hän ei muistanut unistaan mitään. Mutta hän kertoi, edes vähän, kuka Alex oli, tai oli ollut.
"Ihminen? Ihmekkös nimi ei kuullostanut tutulta..."
Azael mutisi ja katseli hiljaisena Zaelia. Vieläkin hän näytti järkyttyneeltä, mutta myös surulliselta. Azaelin sydäntä riipaisi katsoa mestariaan tuossa kunnossa.
"Ei, sanoit vain ne kaksi nimeä."
Azael vastasi rehellisesti ja hymyili pikkuisen, edes vähän lohduttaakseen ystäväänsä.
"Taidat kaivata tätä Alexia edelleen."
Alex oli tainnut olla todella hyvä ystävä, joten ei ihme, että Zaelia sattui ajatus ihmisestä.

Osoittaen, ettei enää udellut asiasta enempää, Azael nousi seisomaan ja puki paidan takaisin ylleen. Se oli kuiva, vähän heinäinen, mutta ei se mitään. Azael käveli ladon ovien luokse ja avasi ne, katsellen ympärilleen. Ranskan maaseutu oli juuri heräilemässä, aurinko oli vain hieman taivaanrannan yläpuolella ja ilma tuoksui sateesta raikkaalta. Osa pisaroista kimalteli edelleen lehdillä ja oksilla, nättinä kasteena, kuin luonnon omina timantteina. Azael hymyili ja asteli ulos, venytellen pitkää ja solakkaa kehoaan.

Zael huokaisi silminnähden helpotuksesta, kun Azael kertoi, ettei hän ollut sanonut muuta. Mitä olisikaan tapahtunut, jos hän olisi vahingossa lörpötellyt unissaan kaiken? Hän päätti, ettei enää nukahtaisi toisen läsnäollessa. Miten päätös tulisi pitämään, se jäisi nähtäväksi.

Azaelin toteamukseen enkeli saattoi vain nyökätä. Kyllä, hän kaipasi Alexia. Hän kaipasi tätä niin, että sydän tuntui halkeavan kaipauksesta, se tuntui musertuvan joka kerta yhä pienemmiksi murusiksi, mitä enemmän hän miestä ajatteli. Vuodet eivät olleet paljoa auttaneet viemään tuskaa pois. Hän oli joskus ajatellut, että aika parantaa haavat, mutta niin ei ollut käynyt. Ei fyysisesti eikä henkisesti. Ja tapahtumasta oli aikaa monta ihmisikää.

Zael oli tyytyväinen, ettei Azael udellut enempää. Enkelillä taisi olla hyvä tilannetaju. Zael ei halunnut enää muistella menneitä nyt, vaan hetken seisottuaan paikoillaan ja keräten itseään, hän seurasi nuorempaa enkeliä ulos.
"Hyvää huomenta joka tapauksessa, Azael", hän päätti aloittaa aamun uudelleen oikeanlaisella tervehdyksellä. Zael laittoi paitansa kunnolla ja tarkisti, että hänen ruoskansa oli kunnolla vyötettynä hänen ympärilleen. Sitten hän venytteli hieman, kurottaen kätensä kohti taivasta ja laskien ne hitaasti alas. Hän hengitti syvään raikasta sateenjälkeistä aamun tuoksua ja hymyili hieman, silmät puoliummessa.
"Päivästä on tulossa kaunis. Hyvä keli vilkaista sitä hakkuualuetta. Palan halusta päästä sen kimppuun", Zael sanoi katsoen Azaelia merkitsevästi. "Lähdetäänkö heti?"

Vaikka Azael oli kohtelias, eikä kysellyt Alexista enempää, häntä jäi mietityttämään asia pikkuisen. Azael päätteli, että kyseisen ihmisen menetys oli varmasti ollut todella rankkaa, kerta Zael reagoi heti, kun hänestä oli puhe. Mahtoiko lisäksi vanhemman enkelin syrjäytyneisyys johtua menetyksestä? Hänen kävi sääliksi uutta mestariaan, tuskin mikään tai kukaan voisi korvata menetystä, ja vaikka Azael halusi olla Zaelin lähin ystävä, hän tiesi, ettei koskaan pääsisi samalle tasolle, kerta menetys oli ollut niin suuri, joten hän ei edes yrittäisi nousta niin tärkeäksi osaksi Zaelin elämää. Se, että sai palvella vanhempaa enkeliä, saisi luvan riittää. Miten sääli, ettei Azaelilla ollut ajan lahjaa, hän olisi ehkä voinut tuoda Alexin takaisin Zaelille. Se varmasti olisi tehnyt hänet hyvin onnelliseksi. Azael katsahti hieman taakseen, kuullessaan Zaelin tulevan myös ulos. Aurinko sai kaiken heidän ympärillään näyttämään kauniimmalta ja elävältä, se tuntui tekevän myös Zaelista voimakkaamman näköisen, riutumisestaan huolimatta.
"Huomenta."
Azael vastasi kohteliaasti ja nyökkäsi pikkuisen kunnioittavasti. Jotenkin koko eilinen ilta ja lupauksen antaminen tuntui nyt melkein unelta, kuin joltain, mikä ei kuulunut tavallisen elämän ja maailman tapahtumiin. Azael alkoi pikkuhiljaa tajuta, että oli todella tehnyt lupauksen. Ei sillä, että enkeli katuisi, päinvastoin, tästä lähtisi käyntiin uusi ja jännittävä aikakausi.

"Taidat olla melkoisen innoissasi? Hyvä niin, sillä tekemistä riittää."
Lepääminen oli tainnut tehdä Zaelille hyvää, hän vaikutti olevan täynnä intoa ja energiaa, toisin kuin eilen, jolloin vanhempi enkeli oli ollut hyvin allapäin. Oli mukavaa nähdä Zaelin voivan edes vähän paremmin. Azael viittoili mestariaan tulemaan mukaansa, ja levitti siipensä, nousten samantien yläilmoihin.

Zael pakotti ajatuksensa Alexista tulevaan päivään ja tehtävään, joka pian vaatisi hänen koko huomionsa. Hän halusi auttaa luontoa parhaansa mukaan ja se piti kipeät muistot yleensä aisoissa. Hän nyökkäsi Azaelin sanoille ja naurahti jopa hieman.
"Olen todellakin innoissani", hän sanoi. "Toivon vain, ettei sinne ole kovin pitkä matka."

Zael keräsi voimiaan ja sai siipensä aineellistumaan hieman nopeammin nyt, kun oli saanut vähän levättyä. Hidasta se silti oli. Hän olisi paljon mieluummin vaikka kävellyt, mutta lentäminen oli nopeampaa, vaikka siivet olivatkin huonossa kunnossa. Sitä paitsi Azael oli jo taivaalla.

Zael nousi varovasti ilmaan ja lähti kohti Azaelia. Hänen nousunsa oli paljon hitaampaa kuin nuoremman enkelin, mutta hän ei voinut sille mitään. Jälleen kerran hän kirosi Rhydeiaa lentäessään, mikä tuntui saavan hänet voimakkaammaksi ja tuovan vauhtia hänen lentoonsa.
"Olen valmis. Näytä tietä", Zael sanoi. Hänen otsallaan oli keskittymisestä kertovat rypyt, mutta silti hän hymyili Azaelille hiukan ennen kuin lähti seuraamaan tätä.

Zael näytti todella olevan rehellinen sanojensa kanssa, luonnon parantaminen ja auttaminen sai hänet selvästi aivan uudelle tasolle onnellisuutensa kanssa. Miten mukavaa, että Azael saattoi olla avuksi ystävälleen, hänen oma olonsa koheni huomattavasti, kun huomasi vanhemman enkelin olevan tyytyväinen.
"Jaksat varmasti, ja jos et, autan kyllä."
Azael hymähti ystävällisesti, nousutaan jo siivilleen. Aamut olivat aina niin kauniista, nuori enkeli kyllä nautti niistä, mikäli hänellä ei ollut kiire minnekkään, kuten nyt. Ainoastaan se, että ladon omistaja olisi voinut tulla paikalle, olisi saattanut aiheuttaa jonkinlaista kiirettä heille, eipä sitä kai ihan joka aamu löytäisi kahta vierasta miestä nukkumasta heinäladostaan. Mutta molempien onneksi, he olivat saaneet levätä ja kerätä voimiaan rauhassa. Azael odotti kaikessa rauhassa, että Zael saisi ilmaa siipiensä alle. Kaunista aamuaurinkoa vasten nuo revityt ja palaneen näköiset siivet näyttivät yhä karummilta, ja Azael joutui puremaan kieltään, ettei olisi mennyt ja kysynyt asiaa.

Sitkeästi kuitenkin Zael lensi nuoremman enkelin luokse, ja Azael hymyili pikkuisen rohkaisevasti. Koska aamu oli tosiaan aikainen, tuskin juuri ketään liikkui viellä, ainakaan keskellä maaseutua, joten he voisivat suht turvallisesti lentää matalalla. Oli parempi lentää lähellä maanpintaa, jos vaikka Zaelin siivet pettivät ja häneen iski äkillinen uupumus kesken matkan. Azael viittoili kädellään vanhempaa enkeliä tulemaan perässä, ja lähti voimakkain, mutta hitain, siiveniskuin lentämään eteenpäin, odottaen rauhassa mestariaan. Matkan pituus riippui aika paljon Zaelin lentovauhdista ja sietokyvystä. Azaelilla ei ollut minnekkään kiire, joten hän liihotti hyvin rauhallista ja hiljaista tahtia mestarinsa ympärillä, tähyillen välillä alas.
"Sano heti, jos sinun tarvitsee jossain vaiheessa levätä. Meillä ei ole kiire."
Azael katsahti taakseen ystävällisesti hymyillen.

Zael nyökkäsi nuoremman enkelin sanoille ja hymyili hieman. Hän ei mielellään puhunut lentäessään, koska kaikki keskittyminen meni siipiin. Hän seurasi Azaelia parhaansa mukaan ja oli kiitollinen - jälleen - ettei toinen kiirehtinyt liikaa. Eihän heillä oikeastaan kiire ollutkaan. Hän ei kuitenkaan halunnut pidätellä Azaelia liikaa ja päätti päästää enkelin omille teilleen lentomatkan jälkeen. Hehän olivat sopineet tapaavansa viikon kuluttua Chênevalien puistossa. Jostakin syystä Zaelia kuitenkin häiritsi ajatus, että samassa kaupungissa asusti muita enkeleitä. Hän alkoi miettimään, kuinka paljon maassa ylipäätään oli enkeleitä. Hän oli ollut siinä uskossa, ettei heitä ollut kovin montaa eikä näihin törmäisi kovin helposti. Azaeliin hän oli kuitenkin törmännyt näinkin odottamattomassa paikassa, joten yhtä helposti hän voisi törmätä johonkuhun muuhunkin enkeliin yhtä varomattomasti.

Zael alkoi väsyä lentämisestä jonkin ajan kuluttua ja viittoi Azaelia laskeutumaan. Hän itse leijaili jo alas erään kallion laelle uupuneena ja päästyään siihen, hänen siipensä riippuivat voimattomina hetken ennen kuin ne jälleen muuttuivat aineettomiksi.
"Anteeksi. Minun on pakko saada levähtää hetki. Siipeni eivät yksinkertaisesti kestä", Zael sanoi hengästyneen oloisena ja istahti maahan, riiputtaen päätään rintaansa vasten. Hän oli lopen uupunut, mutta tiesi toipuvansa pian. Olihan hän kuitenkin enkeli, vaikkakin kärsinyt sellainen.

Azaelin mittapuun mukaan, he eivät lentäneet kovin kauan, mutta nuori enkeli ei valittanut. Kuuliaisesti hän kääntyi ympäri ja laskeutui alemmas, nähdessään mestarinsa osoittavan väsymyksen merkkejä. Azael laskeutui kevyesti kalliolle, ja katseli ympärilleen. Kaukaisuuksiin ei näkynyt muuta, kuin peltoa ja jotain metsikköjä, joten Azael uskalsi pitää siipensä esillä. Kallion laelta näkyi mukavan kauas, ja nuori enkeli tunsi olonsa hyvin turvalliseksi, aivan kuin merikotka, joka tähyilee latvustosta valtakuntaansa. Aurinko kipusi yhä korkeammalle, lämmittäen maata ja ilmaa. Ei tuullut, joten ilma oli hyvin leppoisaa. Mukava aamu, eilisestä sateesta ei ollut muuta muistoa, kuin yksittäiset vesilammikot ja kaste, joka haihtuisi pian. Azaelin todettua ympäristön turvalliseksi, hän kääntyi ystävänsä puoleen. Nuori enkeli laski kätensä Zaelin olkapäille ja hieroi niitä muutaman kerran.
"Lepää vain niin pitkään, kuin on tarvetta."
Azael vielä varmisti, että mestari saisi haluamansa lepohetken.
"Käyn hieman tarkastamassa ympäristöä, tulen pian takaisin."
Azael käveli hieman kauemmas ja nousi uudelleen ilmaan, kohoten korkeuksiin miltei samantien.

Kun nuori enkeli lensi yksin, hän liikkui mielellään korkealla, josta näki kaiken ja oli samalla ihmisten ulottumattomissa. Ties vaikka jonkun sorsan metsästäjän harhaluoti olisi osunut hänen siipiinsä, mikäli lensi liian matalalla. Ajatus oli huvittava, jokseenkin mahdoton. Mutta silti, mitä korkeammalla, sen parempi. Azael lensi jonkin aikaa eteenpäin, aina hakkuuaukiolle saakka, kunnes kääntyi ympäri ja lähti paluulennolle. Hän ei ollut havainnut mitään, mikä voisi vaikeuttaa Zaelin lentoa, joten hän mestarin uskaltaisi johdattaa paikanpäälle. Azael liihotti nopeasti takaisin kalliolle, ja laskeutui samalla dramaattisuudella, kuin ensimmäisellä kerralla.
"Reitti on selvä, mestari."
Nuori enkeli kumarsi hiukan nöyrästi, ilmoitettuaan asiasta.

Zael kohotti hieman katsettaan tuntiessaan Azaelin kosketuksen olkapäillään. Pieni hierominen tuntui hyvältä ja hetken enkeli mietti, pitäisikö joskus pyytää toista hieromaan koko hänen selkäänsä. Se tekisi siivillekin hyvää. Nyt ei kuitenkaan ollut sen aika. Hän ei tiennyt, olisiko sen aika koskaan, mutta ajatus jäi kytemään Zaelin mieleen. Mikäli heidän niin sanottu ystävyytensä jatkuisi, ehkä Zael voisi pyytää tuota pientä palvelusta joskus. Enkeli ei kuitenkaan tiennyt, kuinka kauan tätä valheellista ystävyyttä pystyisi jatkamaan. Hän ei voinut olla rehellinen toiselle, vaikka Azael vaikuttikin vilpittömältä ja viattomalta.

"Teepä se", Zael sanoi hyväksyvästi nyökäten. Hänen surumielinen katseensa seurasi Azaelin lentoa, kunnes tämä hävisi näköpiiristä. Enkeli nojasi taaksepäin vasten viileää kalliota ja ummisti silmänsä huokaisten. Hän mietti, miten edes kesti elää itsensä kanssa. Ehkä nämä muutamat vuosisadat maan päällä olivat tehneet tehtävänsä ja kovettaneet hänen sydämensä, paaduttaneet sen elämään valheessa, salailussa ja vilpissä. Hän ei välittänyt enkeleiden moraalikäsityksistä tai laista, mutta joskus hän kaipasi sitä pyhyyttä ja voimaa, jota hänellä ennen oli ollut - kaipasi aikaa ennen Alexia. Sitä ei kuitenkaan voinut saada takaisin eikä hän edes halunnut kauniiden muistojen miehestä kadota. Ei, hän vaalisi niitä ikuisuuden.

Zael avasi silmänsä nuoremman enkelin tullessa takaisin. Tämän kunnioitus häntä kohtaan sai pienen syyllisyyden piston aikaan hänen sydämessään, mutta hän tukahdutti sen nopeasti. Tämä oli aivan normaalia käytöstä nuorelta enkeliltä, kun tämän edessä oli vanhempi enkeli. Zael nousi seisomaan ja laski kätensä hetkeksi toisen olalle hellästi.
"Kiitos, Azael", hän sanoi ja hymyili hieman, samalla levittäen hitaasti siipensä.
"Lähdetään heti. Olen levännyt tarpeeksi", Zael sanoi olettaen, ettei toinen enkeli tarvinnut lepoa. Hän kohosi siivilleen, irrottaen otteensa toisen olalta.

Ehkä Azael vain kuvitteli omiaan, mutta Zael vaikutti jotenkin hermostuneelta, hänen tullessa takaisin tiedusteluretkeltään. Tai ehkä se oli enemmän surumielisyyttä. Oli mikä oli, Zael ei näyttänyt täysin tyytyväiseltä sillä hetkellä. No, nuori enkeli ei jäänyt kyselemään asiaa, sillä hänen mestarinsa näytti olevan jo valmis jatkamaan matkaansa. Azael hymyili ystävällisesti ja nyökkäsi, hän ei kaivannut lepohetkeä, vaan levitti uudelleen siipensä. Siltikin Azael odotti ystävällisesti vanhempaa enkeliä, jonka siivet tuntuivat olevan niin vaurioituneet ja jopa kivuliaat levittää.
"Matka ei ole pitkä, joten luultavasti jaksat. Jos et, voimme hyvin pysähtyä vielä matkalla."
Azaelilla ei ollut kiire, Zaelin terveys ja jaksaminen olivat paljon isompi asia. Azael hymyili pikkuisen, tuntiessaan kosketuksen olkapäällään, ja laski hetkeksi kätensä Zaelin käden päälle. Ele ei ollut suuri ja mahtipontinen, mutta silti Azaelista tuntui, että se oli merkityksellinen. Ettei Zael ollut pelkästään hänen opettaja, vaan myös ystävä. Ja se tuntui hyvältä. Kosketuksen hävitessä ja Zaelin noustessa siivilleen, nuori enkeli seurasi perässä. Hetkessä hän lensi ohitse mestarinsa, mutta jäi kuitenkin odottamaan muutaman metrin päähän. Eihän Zael edes tiennyt, mihin he olivat menossa, joten Azaelin oli hyvä lentää ensin.

Mitä pidemmälle aamu nousi, sen mukavammin aurinko alkoi lämmittää ilmaa ja lentäminen säteiden keskellä tuntui hyvin miellyttävältä. Metsät ja pellot näyttivät melkein hohtavan valossa, ja se oli hyvin kaunista. Azael välillä katsoi taakseen, nähdäkseen miten Zael jaksoi lentää. Alhaalta nousevat ilmavirrat kyllä pitivät heidät mukavan korkealla ja auttoivat lentoa.
"Ei enää kauan."
Azael oli sanonut jossain puolessa välissä matkaa. Tauon jälkeen lento taittuikin melkoisen nopeasti, ja auki revitty metsä, hakkuualue, näkyi rosoreunaisena ympyränä. Kaatuneita puita, kantoja ja kiviä oli siellä täällä, maa oli tummanruskeaa mylläämisestä, eikä mikään tuntunut olevan elossa. Se oli kuin valtava avohaava keskellä vihreyttä. Azael irvisti hiukan ja laskeutui alemmas, kunnes tömähti keskelle aukeata. Suuria, traktorin jättämiä jälkiä oli kaikkialla.
"Tämä paikka kaipaa todellakin työtä..."
Azael mutisi, ja asteli seisomaan yhden kannon päälle.