Troublemaker

Luca oli tyytyväinen, kun Juliette otti paljoa vastustelematta hänen setelinsä vastaan. Nyt hänen ei ainakaan tarvinnut potea omantunnon tuskia, jos niitä edes olisi tullut. Hän ainakin yritti olla kunnon kansalainen ja rehellinen, vaikka aina ei pystynyt siihen. Kai normaalit naiset ja miehet tekisivät samoin kuin hän? Korvaisivat kaiken tuhon, minkä oli itse aiheuttanut? Eikö se ollut normaalia?

Luca tunsi, kuinka hänen oikea luonteensa nakersi häntä, kun hänellä oli aikaa ajatella liikaa. Hän tunsi sen epävarmuuden ja tiedottomuuden elää muitten kanssa. Hän oli vain pelokas, joka vältteli sosiaalisiakontakteja. Mutta hän upotti tunteensa nopeasti. Tänään hän oli itsevarma ja mukava. Hän oli nähnyt ja oppinut kuinka sellainen ollaan. Ehkä hänkin oli oikeasti mukava, mutta ehkä ujous vain pilasi sen. Nyt hän ei ollut ujo, hän oli rohkea ja pidettävä.
Niinpä Luca hymyili, kun nuori nainen kiitteli ja vakuutti summan olevan sopiva.
”Eiköhän me sitten kohta aleta olla sujut”, hän hymähti ja pyyhkäisi ohimennen sormellaan pianon kantta. Hänen sormeensa kertyi vain pieni pölykerros, joten se paljasti, että siivooja saapuisi varmaan parin päivän sisällä. ”Onko sinulla muuten minkälainen piano? Ainakin toivottavasti noin hyvällä soittajalla on rakkain instrumentti omistuksessa! Itselläni on flyygeli ja sähköpianokin. Flyygeli tosin on asunnossani, täällä kun on tilaa loppujen lopuksi rajoitetusti.” Sähköpianoa hän kyllä soitti harvemmin, koska piti enemmän kunnon pianosta. Flyygeliä varsinkin hän soitti tavallista enemmän.
”Ihan uteliaisuudesta, kuinka kauan olet soittanut pianoa?” hän kysyi. Monet taitavat aloittivat jo pienestä pitäen, mutta hän itse tiesi, ettei aina varhainen harjoitus tarvinnut olla syy taitavuuteen.

Juliette

Ilman pientä vastustelua Juliette ei voinut ottaa rahoja vastaan. Hän oli oppinut sen jo pienenä, kun isoäiti oli aina yrittänyt maksaa Juliette äidille jokaisen kaupassa käynnin tai ruuanlaiton. Marie oli aina pistänyt vastaan, mutta myöntynyt lopulta. Juliette oli ilmeisesti omaksunut tämän saman käyttäyttymismallin kuin äitinsä ja isoäitinsä.

Juliette kuitenkin arvosti erittäin paljon sitä, että Luca oli tarjoutunut korvaamaan hänen puhelimensa niinkin avokätisesti. Kaikki eivät varmasti olisi maksaneet rikkoutunutta puhelinta tai saattaneet antaa korkeintaan parikymppiä. "Emmeköhän me ole sujut", Juliette sanoi hymyillen. Ei hän ainakaan enempää alkaisi pyytää Lucalta, tuo oli jo tehnyt melkein liikaa.
"Sähköpiano, koska huoneeseeni ei mahdu isompaa", Juliette sanoi. Hän ei voinut estää haikeaa huokausta, kun toinen mainitsi flyygelin. Sellainen olisi ollut aivan ihana. "Työpaikallani on tällainen ''oikea'' piano ja soitan sillä aika usein, jos ei ole asiakkaita", hän kertoi vielä. Olihan klassinen piano ihanampi kuin sähköpiano. Se kuulosti erilaiselta.
Luca kysyi, kuinka kauan hän oli soittanut pianoa. Auts. Paha kysymys. Juliette ei tiennyt, kertoisiko totuuden vai valehtelisiko. Hän voisi sanoa soittaneensa pianoa pienestä pitäen, käyneensä tunneilla ja niin edelleen. Se olisi kuitenkin ollut vale. Juliette oli soittanut pianoa aktiivisesti vain vuoden tai pari. "Rupesin soittamaan kunnolla pianoa vasta, kun ostin itselleni oman, Juliette sanoi, "taisi olla viime vuonna. Sitä ennen olen soitellut satunnaisesti silloin tällöin." Hän oli päättänyt kertoa totuuden asiasta, vaikka Luca sitä saattaisikin ihmetellä.

Oli harmillista kuulla, että Julietten omistuksessa oli vain sähköpiano. Tämän taidot olisivat huutaneet enemmän. Sähköpiano kuulosti jopa lattealta.
”Missä olet töissä?” Luca uteli ystävällisesti ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. Hän saisi olla vain tyytyväinen, kun hänellä oli tilaa omalle pianolle ja muille rakkaille soittimille. Musiikki toi eloa hänen toisinaan synkkään elämäänsä ja antoi mahdollisuuden keskittyä aivan toiseen ulottuvuuteen.

Luca ei voinut sille mitään, kun hänen kulmakarvansa kohosivat ylös tytön kertoessa nähtävästi totuuden. Vain vuoden?
”Voihan..”, Luca ei oikeastaan osannut sanoa mitään. Hän naurahti pienesti. ”Olet nähtävästi tehnyt paljon töitä vuodessa, kun soitat niin vaivattomasti tai sitten olet nero.” Hän hymyili leveästi ja vilkaisi ympärilleen. Olihan hän kuullut neroista, joille oli suotu lahjoja. Joskus hän näki itsekin kuuluvansa heihin, mutta ei ainoastaan musikaalisuuden alalla. Mutta joskus hän häpesi, kun imarteli itseään ja otti takapakkia lähtöruutuun. Hän oli vain normaaliälyinen.
”Kuinka kauan olet sitten muita soittimia soittanut? Oletko oppinut niidenkin salaisuudet vuodessa?” hänen heittonsa oli enemmän vitsi, mutta ei osannut arvatakaan kuinka läheltä se liippasi.

//Tulipas tynkä x(//

Juliette

Sähköpiano oli melko lattea verrattuna flyygeliin tai edes siihen oikeaan pianoon. Se kuitenkin meni paremman puutteessa ja saihan hän soitella aina työpaikallaan. Siellä oli hiljaista aika usein lounasaikaan asti, minkä jälkeen porukkaa alkoi tulla tasaisesti enemmän.
Luca kysyi hänen työpaikkaansa. "Eräässä musiikkiliikkeessä Chenevaliessa. Sen nimi on Rossignol. Ihan kiva paikka, vaikka ei vedäkään vertoja sille, jossa kävit aiemmin tänään", Juliette kertoi.

Taisi olla sittenkin virhe kertoa totuus. Juliette huomasi toisen hämmennyksen ja katui heti paljastustaan. Nyt hän joutuisi selittelemään asioita, joita ei itsekään ymmärtänyt. Kyllähän hänkin oli kuullunut näistä musiikillisesti lahjakkaista ihmisistä, monet lääkärit olivat arvelleet Julietten olevan yksi heistä. Mutta ei se vain tuntunut oikealta. "No..en nyt tiedä. Olen soittanut aika paljon", Juliette sanoi yrittäen vähätellä asiaa kuin siinä ei olisi mitään ihmeellistä.
Lucan vitsaileva heitto sai Julietten punastumaan hieman ja painamaan katseensa pianon koskettimiin, mistä saattoi päätellä vastauksen laidan. "Joitain olen soittanut enemmän ja toisia vähemmän", hän vastasi kiertelevästi. Juliette ei tiennyt, mitä Luca hänestä ajatteli ja se hermostutti. Aiemmat kokemukset kiusaamisesta hermostuttivat, vaikka Luca olikin aikuinen ja kypsempi kuin yläasteikäiset. Siltikin Juliette pelkäsi, mitä seuraisi siitä, että hän kertoi totuuden.

//Eipä tuo haittaa //

"Aaa, olen kuullut siitä ja tainnut joskus käydäkin. Mutta siitä on vuosia", Luca tuumi ja näytti hetken mietteliäältä. Siitä oli aikaa, kun hän oli viimeksi käynyt edes Chenevalien sydämessä. Hänen elämänsä pyöri huomattavasti enemmän Pariisin keskustassa kuin hieman syrjemmällä. Vaikka, hänen kotikartanonsa sijaitsi Chenevalien reunalla.

Lucan hymy jähmettyi ja katse pysähtyi, kun huomasi Julietten punastuvan ja laskevan katseensa. Oliko hän osunut oikeaan? Hämmästys oli niin suuri, ettei Luca voinut kuin tuijottaa Juliettea, kun tämä sopersi jotain vastaukseksi. Tämä yritti vähätellä asiaa, mutta tämän punaiset ja nolostuneet kasvot kertoivat muuta. Hetken Luca oli hiljaa, kunnes puhalsi.
"Vau. Taidat oikeasti olla nero", hän naurahti. "Olisi aivan mahtavaa olla nero. Säästyisi huomattavasti aikaa! Vai kuinka nopeasti suurinpiirtein opit soittamaan mallikkaasti uutta soitinta? Vai mitä taitosi oikeastaan rajoittaa? Mitä kaikkea oikeastaan osaat?" Hän oli utelias, musiikki oli hyvin rakas aihe ja oli törmännyt nähtävästi hyvin lahjakkaaseen yksilöön!

Juliette

Luca oli siis kuullut hänen työpaikastaan. Se oli jotenkin todella jännittävä ja ilahduttava asia. Juliette oli saanut Lucasta sellaisen vaikutelman hienoine autoineen ja suurine musiikkihuoneineen, ettei tuo paljoa pyörisi syrjäisempien kaupunginosien pienissä musiikkiliikkeissä.

Kyselyt musiikkitaidoista saivat Julietten nolostumaan. Hän ei halunnut, että Luca pitäisi häntä jonain friikkkinä musiikkilahjoineen. Toinen oli kyllä yhtä innokas musisoija kuin hänkin, joten ymmärrystä varmaan heruisi enemmän ymmärrystä ja arvostusta kuin koulukavereilta. Siltikin hermostutti.
Juliette naurahti hermostuneesti, kun Luca sanoi hänen olevan nero. Hän ei punastunut, koska hänen kasvonsa eivät enää punaisemmiksi oikeastaan voineet mennä. Lucan mielestä olisi hienoa olla nero. Jälleen uusi naurahdus. Olihan se ihan kivaa tavallaan. Sitten hänelle heitettiin valtava määrä kysymyksiä. Voi ei, mitähän noihin pitäisi vastata?
Juliette puri huultaan. Pitäisikö Luca häntä ihan friikkinä, jos hän kertoisi totuuden? Hän kohotti katseensa pianon koskettimista katsellen huoneen soitintarjontaa. Paljon kaikenlaisia soittimia. "Osaan soittaa kaikkia soittimia tässä huoneessa. Ja oikeastaan ihan mitä tahansa soitinta, vaikka en olisi ikinä edes nähnyt sellaista", hän henkäisi. Olemus oli varautunut ja varovainen. "Tai ainakin tähän mennessä olen osannut. En tiedä, onko siinä jotain rajaa", hän lisäsi. Juliette ei oikeastaan edes tiennyt kyvystään soittaa mikä tahansa kuulemansa kappale, koska hän soitteli lähinnä niitä kappaleita, joita kuunteli paljon. Hän vilkaisi varovaisesti Lucaa nähdäkseen, mitä mieltä toinen kuulemastaan oli.

Lucaa kadutti, kun ei ollut osannut hillitä kysymystulvaansa. Juliette porautui syvemmälle tuoliaan, jos vain pystyi. Luca hieraisi leukaansa. Olikohan aihe arka tytölle? Mutta miksi ihmeessä? Asiasta ei pitäisi ainakaan olla häpeissään, päinvastoin, hänestä Julietten ei pitäisi olla noin vaatimaton!

Luca kuunteli korvat höröllä tytön kertomusta ja ei voinut välttää kulmiensa kohoamista. Kaikkia? Mitä tahansa? Hän piti mietteliäänä kättään suunsa alapuolella. Vaikka asia kuulosti hurjalta, ei se ollut hänestä mahdotonsa. Osasihan hänkin muuttaa ulkonäköään mielensä mukaan. Hänestä se olisi enemmän outoa verrattuna Julietten taitoon.
"Kyllähän se voi olla aivan mahdollista tässä maailmassa. Ei odotas!" hän virnisti poikamaisesti, kääntyi ympäri ja asteli varastoonsa. Hän otti sieltä pitkän didgeridoon, jonka ruskea pinta oli maalattu kauniilla ja pirteillä väreillä. Hän palasi varastosta ja ojensi sen Juliettelle. "Jos osaat soittaa tätä, niin osaat varmasti mitä tahansa soittaa. Tosin, en epäile yhtää, että olisit valehdellut. Mutta olisi kiva, jos soittaisin didgerindoota, kun en itse osaa." Kukaan ei voinut osata soittaa sitä kunnolla ensimmäisellä yrityksellä. Hän ei osannut vieläkään, koska oli jättänyt harjoittelun hyvin vähälle, vaikka soitin oli hänestä hyvin mielenkiintoinen ja hauska! Hän voisi viedä soittimen yläkertaan huoneistoonsa, koska se oli kaunis pelkästään koristeenakin.

Juliette

Kun Juliette kertoi, Luca ei saanutkaan naurukohtausta ja alkanut epäillä ja pilkata. Se ilahdutti Juliettea kovasti ja hän alkoi tyyntyä pikkuhiljaa. Ei kai tässä mitään hätää ollut. Luca ei pitänyt häntä kummajaisena tai jos pitikin niin ei ainakaan sanonut sitä. Se oli helpottavaa ja rauhoitti mieltä. Ilmeisesti maailmassa oli hyviäkin ihmisiä, eikä vain sellaisia, jotka kiusasivat ja pilkkasivat, jos saivat kuulla toisen erikoisuudesta.

Oli Julietten vuoro kohotella kulmiaan, kun Luca kävi hakemassa didgeridoon. Hän ei voinut pidätellä naurahdusta. "Sinulla on jopa didgeridoo. Onko yhtään soitinta, mitä et omista?" hän kysyi ottaen soittimen vastaan. Mitäköhän naapurit mahtoivat tykätä, jos Luca soitteli didgeridootaan? Se kun ei ollut kaikkein hiljaisin soitin. Eihän Juliette tiennyt, että toinen omisti koko talon. Naapurit eivät ainakaan valittaisi. Paitsi ehkä viereisestä talosta.
Juliette otti hieman hermostuneena soittimen vastaan. Hän ei ollut koskaan soittanut didgeridoota tai edes nähnyt sellaista muualla kuin televisiossa. Mitä jos hän nyt mokaisi? Viimeistään silloin Luca pitäisi häntä pellenä ja valehtelijana ja Juliette menettäisi kasvoonsa. Häpeä, nöyryytys ja epätoivo.

Juliette katseli hetken aikaa soitinta hengittäen syvään rauhoittuakseen. Hän vältti katsomasta Lucaa asettaessaan soittimen suulleen. Hän keskittyi hetken aikaa ja aloitti sitten soittamisen. Aluksi ääni oli hapuileva ja hieman katkonainenkin, mutta varsin nopeasti soittimen ääni muuttui soittimelle luonteenomaiseksi pörinäksi. Huomattuaan, että kaikki sujui hyvin, Juliette rentoutui, mutta ei edelleenkään katsonut mieheen. Hän arveli näyttävänsä naurettavalta päristellessään puutorveen eikä halunnut nähdä toisen mahdollista virnettä. Hetken aikaa, ehkä pari minuuttia, hän soitteli australialaista soitinta ennen kuin laski soittimen syliinsä. Lopultakin katsottiin Lucaa. "Kelpasiko?" hän kysyi hymyillen hieman.

"No, jos rehellisiä ollaan, niin en ole törmännyt hetkeen soittimeen, jota minulla ei olisi. Kai minä sitten olen jonkin sortin hamstraaja. Olen tässä miettinyt, että veisin kaikki erikoisimmat soittimet kotiini ja laittaisin ne hienosti näytille. Kuten tuo didgeridoo", Luca hymyili pienesti. Hän ei kyllä itse tohtisi ruveta sisustamaan huoneistoaan. Hänellä ei ollut silmää yhtään sellaiselle, siksi hän yleensä palkkasi jonkun tekemään hänen kodistaan sellaisen kuin hän halusi. Lucan teki mieli remontoida.. taas.

Luca kumminkin ravisti ajatuksensa remontista ja siirsi huomionsa Julietteen, joka tuntui keskittyvän soittimeen. Luca odotti mielenkiinnolla. Vaikka aluksi Juliette oli hieman epävarma ja hapuileva, ei se estänyt Lucaa vakuuttumasta tämän taidoista. Hän ei voinut välttää hymyään, joka kohosi hänen kasvoilleen. Tämä tosiaan osasi soittaa didgeridoota. Putki mörisi ja kurnasi niin, että koko huone tuntui tärisevän.

Lopulta Juliette kumminkin lopetti soittonsa ja Luca hymyili tälle hyvin leveästi.
"Vai että kelpasiko? Tuohan oli aivan upeaa!" vampyyri sanoi. "Hitsi, osaisinpa itsekin. Minä en vain tunnu käsittävän kuinka niitä huulia päryytetään. Oletko ajatellut tehdä jotain musiikkiin liittyvää työtä tulevaisuudessa? Jotain sellaista jossa oikeasti saisit näyttää taitojasi eikä vain myydä soittimia?"

Juliette

Juliette oli siis tainnut osua oikein arvauksessaan, että Luca omisti miltei kaikki mahdolliset soittimet. Vau. Jos Juliettella olisi tarpeeksi rahaa ja tilaa moiseen, hänkin voisi ruveta hamstraajaksi. Kuinka mahtavaa se olisikaan. "Soittimet ovat upeita sisustuselementtejä", Juliette sanoi, kun toinen mainitsi insturmenttien laittamisesta esille. Ja olihan se parempi, että ne olivat näkösällä keräämässä pölyä (jos ei ollut ahkera tomuttaja) kuin, että ne pölyttyivät jossain komerossa.

Didgeridoo aiheutti pientä hermostuneisuutta Juliettessa. Kaikki kuitenkin sujui hyvin ja soitin kuulosti juurikin siltä, miltä sen pitikin kuulostaa. Juliette ei kylläkään voinut sanoa olevansa tämän soittimen fani. Soittimen ääni ei hivellyt korvia, mutta oli omalla tavallaan kyllä aika upea. Siltikään hän ei olisi omaan kotiinsa tällaista hankkinut.
Luca kehui hänen soittoaan upeaksi ja sai Julietten hymyilemään. Oli aina mukava kuulla kehuja. "Rehellisesti sanottuna minäkään en käsitä sitä", Juliette sanoi. Oikea tekniikka tuli vain luonnostaan. Se oli todella outoa. Toinen kysyi myös musiikin osallisuudesta tulevaisuuteen. "En tiedä. Olisihan se aika hienoa, kun musiikki on oikeastaan ainoa asia, jossa olen hyvä. Mutta en oikein tiedä, mitä voisin tehdä. Olen pohtinut musiikin opettajaksi opiskelemista, mutta en oikein tiedä. Minulla on jokseenkin huonoja kokemuksia niiltä oppitunneilta eikä palaaminen varsinaisesti houkuttele", hän kertoi. Eiväthän oppilaat häntä kiusaisi, mutta silti musiikkitunnit ja pelkät musiikkiluokat herättivät ikäviä muistoja ja Juliette epäili, että ylireagoisi jokaisesta hieman vitsailevastakin kommentista peläten sen olevan pilkkaava.

Luca naurahti Julietten kommentille, ettei tämä tuntunut oikeasti ymmärtävän didgeridoon salaisuutta.
"Se siis oikeasti vain tulee sinulla yhtä luonnollisesti kuin hengittäminen? Tuohan on kuin kuudes aistisi", hän hymyili pienesti ja nojautui lähimpään pöytään ristien jalkansa. Luca eläisi unelmaansa, jos pystyisi soittamaan mitä tahansa soitinta tuosta vain. "Sittenhän minun pitäisi lahjoittaa ne kaikki soittimet sinulle, joista minulla ei ole minkäänlaista hajua. Ne vain kököttävät minulla tyhjänpanttina", hän virnisti. Hänen täytyisi tosissaan sisustaa huoneensa uudestaan. Varasto oli täynnä erikoisia, harvinaisia ja kauniita soittimia.

Juliette kertoi huonoista muistoista oppitunneista. Luca katsoi tätä hetken. Miksikäs niin? Luca ei ollut pahemmin tietoinen koulukiusaamisesta tai syrjimisestä, koska ei pystynyt muistamaan omia kouluaikojaan, jotka olivat kestäneet vain muutaman vuoden.
"Mitä tarkoitat?" Lucan suusta karkasi, ennen kuin ymmärsi, että aihe voisi olla ehkä turhan henkilökohtainen. Mutta Juliette oli maininnut aiheen, joten tämä oletti hänen kiinnostuvan? "Anteeksi uteliaisuuteni. Siitä on vain kauan, kun olen ollut koulunpenkillä, enkä tunne kyllä nykypäivän koulumaailmaa yhtään. Joten voin olla hidas, enkä osaa lukea rivien välistä." Hän selitteli varovasti virnistäen.

Juliette

"Se vain tulee luonnostaan", Juliette vahvisti. Hän ei mitenkään kyennyt käsittämään sitä, kuinka pystyi soittamaan kaikkea. Hän olisi tavallaan ymmärtänyt vielä sen, jos olisi joskus kuullut kyseisen soittimen, mutta kun kaikki onnistui. Sitä tummatukka ei voinut ymmärtää. Luca ehdotti soittimien lahjoittamista Juliettelle. "Toivottavasti niitä ei ole montaa. Kärsin pahasta tilanpuutteesta huoneessani", Juliette sanoi nauraen. Pahimmassa tapauksessa hän joutuisi laittamaan soittimet varastoon tai sitten muuttamaan takaisin perheensä kanssa samaan asuntoon. Kumpikaan ei oikeastaan houkuttanut, vaikka jälkimmäisessä soitinten selviytymismahdollisuudet olisivat suuremmat. Ne kun saisivat olla huoneenlämmössä kostean varaston sijaan. Todennäköisesti niillä kuitenkin olisi parempi olla Lucan luona.

Huonot koulukokemukset johtivat jatkokysymykseen. Mitäkö hän tarkoitti? "No, kaikkien mielestä ei ollut hienoa, että osaan soittaa kaikkea. Sain kuulla siitä aika paljon koulussa, etenkin musiikintunneilla", Juliette kertoi. Kiusaamista ei ollut tapahtunut enää moneen vuoteen, mutta siltikin se kummitteli jossain mielen perukoilla aiheuttaen omat ongelmansa. "Mutta siitä on jo aikaa. Ehkä olen vähän typerä, kun annan asian vaivata", hän sanoi.
Mutta hetkinen, miksi Luca oli oikein sanonut, ettei tuntenut nykyajan koulumaailmaa? Eihän toinen voinut paljoakaan häntä vanhempi olla. He olisivat melkein voineet olla samaan aikaan koulussakin. Juliette kulmat rypistyivät hieman, kun hän pohti asiaa. Kysyä hän ei kuitenkaan kehdannut. Ei ainakaan vielä.

Juliette kertoi kateudesta, mikä oli selvästi vaivannut tämän luokkatovereita. Luca huokaisi hiljaa. Harvat tunsivat häntä kunnolla, joten kukaan ei ole ollut hänelle kateellinen, niin ainakaa että hän olisi huomannut. Mitäpä hänessä oli kadehdittavaa? Hän oli vain mielensä rikkonut pieni mies, joka välillä joutui tosissaan kamppailemaan itsensä kanssa. Luca oikeastaan kadehti kaikkia muita, jotka olivat normaaleita, eivätkä omistaneet sata sivupersoonaa.
"Harmillista. Minusta pitäisi olla vain iloinen, jos joku osaa jotakin todella hyvin. Mutta ihminen on ihminen..", Luca kohautti hajamielisesti olkapäitään. "Toivottavasti kokemuksesi ei estä sinua silti nauttimasta soittamisesta." Hänen elämänsä olisi hyvin väritöntä ilman musiikkia. Se oli toisinaan hänelle kaikista parasta terapiaa, kun täytyi yrittää nousta pohjalta, vaikka voimat olivat loppuneet.

Luca venytti niskojaan ja sattui siinä samalla vilkaisemaan kelloa.
"Onpas aika rientänyt! Sinulla on varmaan jo kova tarve mennä kotiin ja minä olen vain pitkittänyt lähtöäsi. Enkä ole edes tarjonnut mitään syötävää tai juotavaa.. onkohan minulla edes ruokaa...", hän mumisi viimeisimmät lauseet melkeinpä itsekseen, koska ei tosiaankaan tiennyt omistiko normaaliruokaa kaapissaan. Hänhän ei sitä mielellään syönyt, vaikka pystyikin. "Noh, haluatko, että vien sinut kotiisi vai haluatko jotain muruja kaapistani?" Hän hymähti pienesti.

Juliette

Kyllä Juliettekin aina silloin tällöin oli kateellinen muille milloin mistäkin asiasta, mutta ei hän silti ruvennut ilkeilemään. Osittain se taisi johtua omista huonoista kokemuksista, mutta osittain myös siitä, että se tuntui kerrassaan naurettavalta. Aina voisi yrittää kehittää itseään ja omia taitojaan, jos tahtoi olla samanlainen. "En minä varsinaisesti mitenkään arastele soittamista", Juliette kertoi. "Isot yleisöt kylläkin hermostuttavat minua hieman." Yleisön jännittäminen oli varmaan aika luonnollista, mutta Juliettea pelotti enemmänkin se, miten yleisö reagoisi kuin se, mokaisiko hän. Koska Juliette tiesi osaavansa, hänen ei tarvinnut pelätä. Juliette ei osannut kuvitella, millaista hänen elämänsä olisi ilman musiikkia. Tai oikeastaan osasi. Se olisi kuolettavan tylsää, väritöntä ja joka ikinen päivä täysin samanlaista. Musiikki toi väriä hänen elämäänsä ja musiikin ansiosta hän tunsi ylipäätään olevansa elossa.

Aika oli tosiaankin lentänyt, minkä Juliette huomasi vilkaistuaan kelloa Lucan maininnan jälkeen. Voi taivas, äiti olisi varmaan huolissaan. Luca huolehti siitä, ettei ollut tarjonnut mitään. "Minun varmaan pitäisi kyllä mennä kotiin", Juliette arveli. Oikeastaan häntä ei olisi huvittanut lähteä. Kotona hänellä ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä. "Äitini vielä soittaa poliisit perääni", hän lisäsi selitykseksi. Samalla vatsa kuitenkin murisi vaativasti. Tosiaan. Hän ei ollut syönyt moneen tuntiin, koska oli ajatellut aterioivansa kotonaan. Se oli kuitenkin viivästynyt erinäisten sattumien kautta. Ei hän kuitenkaan kehtaisi enää pyytää Lucalta ruokaa. Hän oli jo iso tyttö ja pärjäisi vielä hetken aikaa.

Luca kykeni vain kuvittelemaan sen hermostuksen, minkä iso yleisö aiheuttaisi luultavasti hänellekin. Mutta eipä hänen tarvinnut koskaan esiintyä isojen yleisöjen edessä, hän ei halunnut jakaa musikaalisia taitojaan yleisön kanssa. Toki, työelämässä hän joutui kohtaamaan jopa parisenkymmentä päätä samalla kertaa ja puhua heille. Mutta yleensä hän selviytyi töissä hyvin, varsinkin jos oli asennoitunut siihen. Ja silloin kuin hän oli kykenevä töihin, siitä oli vaikea tehdä loppua. Hän toisinaan otti liikaa vaikutteita veljeltään..

Luca virnisti Julietten kertoessa ylihuolehtivasta äidistään. Olihan hän kuullutkin näiden kahden keskustelun puhelimen välityksellä. Hän ei kumminkaan kerinnyt kommentoida mitään, kun kuuli Julietten mahan murinan. Hän hymyili pienesti.
"Äitisi kuulostaa suloiselta ja ihanalta", Luca sanoi aluksi, kunnes ponkaisi pöydästä vauhtia ja laski kunnolla painon jaloille. Hän tarttui australialaiseen soittimeen ja asetti sen pöydälle makaamaan. "No, minä voin heittää sinut nyt kotiisi, mutta etkö haluaisi käydä jossain syömässä? Kaapissani ei luultavasti ole mitään, mikä täyttäisi tuon nälän." Hän osoitti Julietten vastaan ja virnisti viattomasti.
"Voisimme myös käydä autoluukulla, ellet halua minnekään syömään syömään. Minä tarjoan, tietenkin", hän sanoi ja lähti kohti ovea, hissiä ja punaista ferraria.

Juliette

Juliette arveli, ettei joutuisi koskaan esiintymään isolle yleisölle, jos joku hänen sukulaisistaan vain ei pettäisi häntä ja ilmoittaisi johonkin Ranskan kykykilpailuun esittelemään taitojaan. Hän ei tuntenut vetoa esiintymislavoille. Ihan tavallinen kotona ja kavereiden seurassa soittelu riitti hänelle kyllä mainiosti. Erityisesti kotona soittaminen oli hauskaa, koska se ärsytti suunnattomasti Domia.

Tummatukkaa nolotti, kun vatsa oli sillä tavalla mennyt murisemaan. Olihan hän kieltämättä hieman nälkäinen, mutta olisi vatsa siltikin voinut pysytellä hiljaa edes sen aikaa, kunnes he olisivat päässeet melkein kotiovelle asti. "Äiti ei millään tunnu käsittävän sitä, että olen jo täysi-ikäinen", Juliette sanoi hymyillen toisen kommentille hänen äidistään. Olihan äiti suloinen ja ihana, mutta pikkiriikkisen ylihuolehtivainen. Juliette oli kuitenkin jo aikuinen. Ainakin iän puolesta. "Mutta älä huoli. Jos poliisit tulevat, varmistan, etteivät he pidätä sinua sieppauksesta", hän lisäsi. Äidin tuntien sekin saattoi olla mahdollista.
Kuten Juliette olikin jo ehtinyt arvella, Luca tarjosi vielä ruokailumahdollisuutta. "En tahtoisi olla enää vaivaksi", Juliette sanoi lähtien Lucan perään ja hänen vatsansa murahti taas varsin äänekkäästi. "Mutta jos välttämättä tahdot, niin voisin ehkä ottaakin jotain pientä", hän myöntyi lopulta. Olisi vähemmän kiusallista ottaa toisen tarjous vastaan ja käydä haukkaamassa heiman evästä kuin istua autossa ja kuunnella vatsan vaateliasta murinaa.

Luca naurahti Julietten kommentille, kun tämä kertoi, että poliisitkin voisivat tulla hänen ovelleen. Toivottavasti ei kumminkaan häntä tultaisi syyttämään mistään. Hän halusi olla mahdollisimman näkymätön mies, koska oikeasti oli tehnyt rikoksia - tosin sivupersooniensa kautta. Yksi tapaus oli tapahtanut vielä sinä kyseisenä päivänä.

"Et ole vaivaksi. Minun perheeni on ollut sinulle vaivaksi tänään aivan liikaa", Luca tuumi kättään huiskauttaen. "Eikä sinun tarvitse olla noin vaatimaton. Kyllä minun seurassani kehtaa olla hieman itsekäs ja ottaa tarjouksistani kokonaan ilo irti. Niitä vartenhan minä niitä ehdottelen." Luca huomautti ja sammutti musiikkihuoneen valoja, kunnes asteli ulos sulkien oven Julietten jälkeen.
"Mutta minun kyllä täytyy myöntää, että kaapissani ei ole varmasti mitään syötävää", Luca sanoi. Hän olisi toki voinut valehdella syitäkin Juliettelle, mutta ei viitsinyt ruveta. Mutta eipä hän viitsinyt kertoa, että sattui olemaan vampyyri ja hänen ruokahalunsa normaaliin ruokaan oli hyvin alhainen. Jos hän ostaisi syötävää vain muuten vain, se pilaantuisi siellä turhanpäiväsenä. Hänellä oli niin harvoin ruokaa syöviä vieraita luonaan, että oli heitäkin varten turhaa ostaa mitään..
"Joten hankitaan sinulle ulkoa ruokaa. Onko toiveita? Tässä lähellä on mäkkäri, jos roskaruokaa tekee mieli. Tosin, taitaa sieltä saada salaattejakin, eikö vain?" Luca katseli Juliettea kysyvästi samalla kun painoi hissin nappulaa.

Juliette

Juliette toivoi kovasti, ettei yksikään poliisi tulisi hänen takiaan kolkuttelemaan Lucan ovea. Toinen ei kuitenkaan ollut tehnyt mitään pahaa hänelle. Ei varmaan jättäisi hyvää vaikutelmaa, jos joutuisi pidätetyksi autettuaan laukkunsa menettänyttä neitosta. Juliette kylläkin aikoi varmistaa, ettei tästä seuraisi Lucalle mitään ongelmia virkavallan tai hänen äitinsä puolelta.

Luca sanoi, ettei tarvinnut olla vaatimaton. Kyllähän Juliette sen tavallaan tiesi, mutta toteutus tuntui vaikealta. Tuntui vain vaikealta ajatella, että kehtaisi pyytää melkein ventovieraalta ihmiseltä ruokaa. Oli nimittäin sellaisia ihmisiä, jotka tarjosivat syötävää vain muodon vuoksi ja mulkoilivat pahasti, jos sanoi haluavansa syötävää. Julietten tätipuoli oli tällainen samoin kuin monet muut Augustinin puolen sukulaiset, joiden keskuudessa Juliette ei ollut suuressakaan suosiossa. Siksi hän oli oppinut varomaan.

Juliette loi vielä nopean ja haikean silmäyksen musiikkihuoneeseen ennen kuin valot sammuivat. Toivottavasti hänelläkin olisi joku päivä samanlainen huone. Se olisi unelmien täyttymys. Kun Luca sanoi, ettei hänen kaapeissaan ollut ruokaa, Juliette oli jo valmis ilmoittamaan, ettei tarvinnut mitään. Eihän Lucan missään nimessä tarvitsisi kustantaa hänelle ruokaa mistään ravintolasta tai edes kahvilasta.
Ehditus Mäkkärin salaatista sai hänet kuitenkin hetkellisesti ajatuksiin. Salaatti maksoi ehkä viitosen ja siihen mahdollisesti juoma. Nopea laskutoimitus antoi hyväksyttävän tuloksen. Hän pystyisi varmaankin elämään itsensä kanssa, vaikka Luca maksaisi vajaan kymmenen euron aterian. Juliettehan luonnollisesti valitsisi halvimman vaihtoehdon. "Salaatti kuulostaa hyvältä", hän sanoi sitten. "Kiitos vielä, kun näin paljon jaksat huolehtia. Monet olisivat varmasti potkineet minut ulos heti kun mahdollista." Juliette todellakin arvosti Lucan apua ja oli tuolle erittäin kiitollinen.

Hissin ovi aukesi samantien, kun Juliette avasi suunsa. Luca asteli sisälle ja painoi oikeaa nappia.
"Minulla on ollut ihan mukavaa. Oli kiva soittaa jonkun kanssa piiiiitkästä aikaa. Minusta olet tervetullut milloin vain käymään luonani ja tulla vaikka soittamaan kanssani. Ja ehkä minulla ensi kerralla olisi jotain tarjottavaakin kaapissa", Luca hymyili pienesti samalla, kun hissi lähti kulkeutumaan alas päin. Hetken hän mietti, oliko sittenkään fiksua antaa Juliettelle avointa kutsua hänen kotiinsa... joskus hänen mielensä oli niin epävakaa, ettei kenenkään kannattanut tulla hänen lähelleen. No.. ehkä Juliette osaisi ilmoittaa etukäteen itsestään, jos haluaisi tulla kylään.

Luca lampsi ulos ja avasi Ferrarinsa. Hän asettui kuskin paikalle ja pian huristeli kerrostalon pihasta tiehensä. Eipä aikaakaan, kun hän oli ajanut mäkkärin autoluukulle, varmisti vielä Juliettelta, että mitä tämä halusi ja tilasi tälle. Rasvankäry tunkeutui avonaisesta ikkunasta sisään ja Lucasta se haisi vain ällöttävälle. Ehkä, jos hän osaisi nauttia tavallisesta ruuasta, niin haju voisi olla houkutteleva.
"Asutko kaukana muuten tästä?" hän kysyi, kun he odottelivat jonon liikkumista. Olisikohan salaatin saanut nopeammin sisältä? Ehkäpä..

Juliette

Luca kertoi, että tuolla oli ollut mukavaa. Se lämmitti kovasti Julietten mieltä. Hän oli pelännyt olevansa vain rasite ja taakka, jolle mies oli ystävällinen vain velvollisuudesta. "Minullakin oli mukavaa", hän sanoi hymyillen hieman. Vaikka tapaaminen olikin alkanut varsin erikoisissa merkeissä se näytti päättyvän hyvin. Oli aikamoinen yllätys, että hän sai luvan tulla milloin vain käymään. Juliette oli ehkä salaa toivonut, että hän saisi tutustua Lucaan paremmin. Toinen vaikutti mukavalta ja heillä oli jotain yhteistäkin musikaalisuuden saralta. Silti tarjous oli aikamoinen yllätys. "Ehkä joskus tartun tilaisuuteen", hän sanoi hymyillen. "Mutta ilmoitan kyllä ensin niin ehdit hankkia sïtä ruokaa", hän sanoi naurahtaen. Ei Juliettea varten oikeasti mitään tarvinnut hankkia, mutta varmaan Luca tajuaisi hänen puheidensa olevan vitsi.

Juliette seurasi Lucaa ulos ja loi jälleen kerran ihailevan silmäyksen toisen Ferrarriin. Miten ihanaa olisikaan, jos omistaisi tuollaisen auton. Hän meni istumaan Lucan viereen ja he suuntasivat McDonaldsiin. Juliette kävi harvemmin missään pikaruokapaikoissa, vaikka itse tekikin mieluusti pitsaa ja muuta. Hän vahvisti salaattitilauksensa ja sitten odoteltiin. Rasvankäry ei erityisemmin hivellyt Juliettenkaan hajunystyröitä, mutta hän yritti kestää. Tuskinpa tässä kauaa kestäisi.
"Asun Chênevaliessa omakotitaloalueella. Jos sinulla on kiireitä niin voit jättää minut vaikka puiston laitaan. Selviän siitä itsekin kotiin", hän sanoi. Omakotitaloalue ei sijainnut aivan kaupunginosan keskustassa. Hän ei halunnut hukata Lucan aikaa, mikä varmaan olikin jo käynyt selväksi. Varmasti miehellä oli jotain muutakin tekemistä kuin hänen kuljettamisensa.

//Anteeksi! En ymmärrä mihin lokakuu katosi x(//

Hänestä tuntui, että oli ehkä aikaisemminkin saattanut kysyä Juliettelta tämän kotipaikastaan, mutta ei mennyt takuuseen. Mutta Luca nyökkäsi toisen vastaukselle.
"Ääh, ei minulla ole minkäänlaista kiirettä. Katsoisin varmaan televisiota ja yrittäisin tappaa aikaani, jos en olisi törmännyt sinuun", hän rauhoitti nuorta naista. Oikeasti hänen pitäisi kyllä ehkä keskittyä töihin... Mutta hän oli ollut pari päivää aivan kokonaan ulkona töistä, joten hänen olisi vaikea tehdä niitä.
"Totta kai vien sinut kotiisi asti. Eikä haittaa, vaikka se olisi Chênevaliessa. Voisin siinä samalla mennä tervehtimään Dominiqueta", hän kertoi hymyillen. Vaikka hän oli aikaisemmin sinä päivänä soittanut veljelleen, ei hän ollut jaksanut kiinnostua työjutuista. Mutta nyt, kun hän oli herännyt siihen päivään paljon paremmin, voisi hän mennä de Rouxin kartanoon ja mennä keskustelemaan töistä veljensä kanssa. Hänellä olisi kokonainen yö aikaa ottaa muutaman päivän menetykset.

Kassatäti pyysi häntä maksamaan ja Luca teki työtä käskettyä. Hetken päästä hän sai kahisevan pussin käteensä ja ojensi sen Juliettelle.
"Hyvää ruokahalua", hän virnisti ja käynnisti autonsa huurutellen pois Pariisin keskustasta. Hän ajoi Julietten neuvojen mukaan kohti tämän kotia. "Asutko yksin, vai..?" Luca tuli miettineeksi. Jos Juliette asuisi vanhempiensa kanssa, niin ehkä tämä ei olisi halunnut häntä senkään takia viemään kotiin asti. Tai mistä Luca tiesi. Hän kumminkin näki velvollisuudekseen viedä nuori nainen kotiinsa asti, eikä mihinkään puolitiehen. Oli hän sentään herrasmies sisimmiltään.

// Eipä tuo mitään (: //

Juliette

Lucalla ei tuntunut olevan mitään ihmeellistä tekemistä. Se oli hyvä,koska Juliette ei todellakaan halunnut estää toista tekemästä jotain omia juttujaan siksi, että tämä pääsisi kuskaamaan Juliettea ympäri Pariisia. Luca kertoi voivansa nyt käydä tapaamassa Dominiqueta. Juliette avasi jo suunsa kysyäkseen, miksi ihmeessä toinen halusi tavata hänen sisarpuolensa, kun muisti, että Lucalla oli samanniminen veli. Välttääkseen typerältä näyttämisen Juliette napsautti suunsa kiinni.

Pian Juliette sai salaattinsa. "Kiitos", hän sanoi ja varovaisesti avasi saamsan pakkauksen. Perinteinen pikaruokalasalaatti. Hän tökki muutaman majoneesilla verhotun salaatinlehden mukana tulleeseen muovihaarukkaan varoen tarkasti tiputtamatta mitään Ferrarin penkeille. Salaatti jäi kuitenkin suurilta osin syömättömänä rasiaan, kun Juliette keskittyi antamaan reittiohjeita.
Luca kysyi asuiko Juliette yksin. "Kotona vielä. Äidin, hänen miehensä ja tyttärensä kanssa", Juliette kertoi ja äänensävystä saattoi kuulla, ettei se erityisemmin miellyttänyt häntä. "Asunnot ovat niin kamalan kalliita. Ei minulla ole varaa eikä kyllä erityisemmin tarvettakaan", hän sanoi. Kyllä Juliette vielä joskus lentäisi pesästä, kun keikkui jo nytkin aikalailla sen reunoilla nukkuessaan omassa, erillisessä huoneessaan ja saattoi tulla ja mennä käytännössä silloin kun halusi. Vaikka äiti kyllä vahti tyttärensä menoja niin hyvin kuin pystyi. Mistä tulikin mieleen, että tällainen nuoren miehen kuljettamalla Ferrarilla kotiin saapuminen herättäisi varmasti mukavan kysymystulvan. Juliette ei kuitenkaan jaksanut huolehtia asiasta.

Juliette ei vaikuttanut kovin innokkaalta, kun kertoi asuvansa äitinsä, isäpuolen ja sisarpuolen kanssa. Sitten tämä valittelikin asuntojen kalliutta. Luca katseli tietä ja ymmärsi, mitä Juliette tarkoitti. Ei hänkään ole aina ollut sellainen pohatta. Hän oli joskus asunut kadullakin, kun ei oikeasti ollut omistanut pennin pyörylääkään. Mutta siitä oli kauan. Luca ei edes paljoa muistanut sitä aikaa. Eikä halunnut paljoa muistellakaan. Hän sai olla nyt onnellinen, että hänellä oli koti - kaksikin - ja töitä, josta sai säännöllistä tuloa. Ei tarvinnut elää epävarmuudessa ja kurjuudessa.

"Noo, kyllä se aika vielä varmasti tulee, kun lähdet kotoa ja saat asua omassa rauhassa", Luca lohdutti. Hänellä ei ollut pahemmin vaihtoehtoa, hänet oli ajettu kotoa alle 15-vuotiaana ja sen jälkeen hän on ollut omillaan. Välillä Luca on joutunut epäilemään omia selviytymistaitojaan, mutta siinä hän oli vieläkin. Melkein sadan vuoden jälkeen. Mutta siihen hän ei olisi pystynyt ilman Dominiqueta. Hän olisi kuollut jo tuhansia kertoja ilman veljeään. Hänellä oli heikko luonne.

"Opiskeletko muuten joksikin?" Luca kysyi ja vilkaisi Juliettea, kunnes kiinnitti huomionsa takaisin tiehen. Hänen oli pakko siirtää ajatuksensa pois mietteistään, ettei hänen itsevarma ja rento kuorensa kaatuisi hänen oikeaan muotoon. Muotoon, josta hän ei itsekään tiennyt paljoa.

Juliette

Uusioperhe-elämä ei miellytti Juliettea aivan yhtä paljon kuin se miellytti muitakin osapuolia. Hänen uusi isänsä, saatikka sitten siskonsa, ei lainkaan pitänyt Juliettesta, minkä tummatukka arveli johtuvan siitä, ettei Juliette ollut Augustinin tytär. Kyseinen asia vaivasi hieman myös Juliettea. Ei siis varsinaisesti se, ettei hän ollut Dominiquen täysiverinen sisko vaan se, ettei hän tiennyt kenen tytär oli.
Hän joutui valitettavasti sietämään uusia perheenjäseniään, vaikka pystyikin viettämään melkein kokonaisia päiviä näkemättä näitä ollenkaan. Kiitos oma huone.

"Varmasti tulee. Kunhan vain saan tarpeeksi rahaa säästöön niin häivyn kotoa heti kun vain löydän asunnon", hän sanoi. Tuskin ehkä ihan heti, mutta aika pian kuitenkin. Olihan hän jo herranen aika yli kahdenkymmenen. Hieman se kyllä pohditutti, että kuinka hän mahtaisi selvitä yksinään, mutta ei antaisi sen lannistaa.

Luca tiedusteli opiskelupaikasta. "En. Olen kyllä kovasti yrittänyt keksiä jotain. Mikään ei vain oikein tunnu omalta jutulta", Juliette kertoi. "Musikkialakaan ei taida erityisemmin työllistää, jos ei rupea joksikin artistiksi. Enkä osaa laulaa erityisen hyvin", hän jatkoi.

Raha. Se oli aivan liian iso asia Lucan mielestä. Ilman sitä oli vaikea elää. Raha ei tehnyt vampyyria onnelliseksi, mutta se helpotti huomattavasti hänen elämäänsä. Mutta hän olisi voinut antaa koko omaisuutensa, jos olisi saanut vastalahjaksi mielensä ehjäksi. Jos hän olisi voinut sanoa hyvästi mielenterveysongelmille. Se olisi tehnyt hänet onnelliseksi.

Mutta Juliette olisi varmasti ollut onnellisempi, jos hänellä olisi ollut enemmän rahaa ja varaa ylläpitää omaa asuntoa. Kyllä Luca senkin ymmärsi. Yksinasumisessa oli puolensa.

Luca nyökkäili hiljaa tytölle. Musiikkiala oli aina vähän kinkkistä. Se oli monen naisen ja miehen unelma, mutta harva oikeasti teki siitä rahaa. Kyllä musiikkialalla mahtoi elää ilman artistina olemista, mutta sille alalle oli paljon hakijoita.
"Tiedätkö, en nuorempana koskaan ajatellut omistavani omaa yhtiötä tai pyörittävän sellaista, mutta... tällaiset kortit minulle oikeastaan jaettiin. Perin alkuperäisen yhtiön veljeni kanssa ja tässä sitä ollaan, monen vuoden jälkeen", hän naurahti pienesti ja he saapuivat samalla Chenevalien asuinalueelle. "Ei tämä ehkä ole sellainen työ, mistä ehkä haaveilin nuorempana tai sellainen, mikä olisi ollut juuri se 'minun juttu'. Mutta pidän silti työstäni. Siinä on hirvittävästi töitä, mutta kyllä se on antoisaa." Matkustaminen oli kivaa ja hän oli aina innokas harjoittelemaan oppimiaan kieliä! Ja kansainvälisessä yhtiössä sitä sai tehdä tosissaan, jos luotti tarpeeksi paljon kielellisiin kykyihinsä.
"Ehkä sinäkin löydät työsi vain sattumalta", Luca sanoi ja hymyili pienesti.