Troublemaker

//Räyhä ja Luca. Otsikon teille tarjoili Olly Murs feat. Flo Rida //

Juliette

Päivä oli ollut mukavan aurinkoinen, mutta nyt kellon raksutettua eteenpäin kohti alkuiltaa, oli taivas vetäytynyt pilveen. Juliette oli viettänyt koko päivän kaupungilla ihan vain nautiskellen Pariisin tunnelmasta, turisteista, puheensorinasta. Hän oli nuohonnut kaikki musiikkiliikkeet lävitse etsiskellen jotain mukavaa ja mielenkiintoista soitinta. Mitään erikoista ei kuitenkaan ollut löytynyt.

Nuori nainen oli jäänyt hetkeksi istuksimaan valkoiseksi maalatulle penkille. Hän kiskoi tummansinisen paitansa kyynärpäihin käärittyjä hihoja alemmas, koska pilvistynyt taivas viilensi ilmaa. Muutama pulu tuli toiveikkaasti jalan juureen katselemaan, josko löytyisi leivänmuruja tai muita murusia.
Pettymys oli kuitenkin suuri, kun Juliette lähti jatkamaan  matkaansa. Puhelin pirahti tekstiviestin saapumisen merkiksi ja kyseinen kapine kaivettiin esiin laukusta. Äiti kaipaili jo tytärtään kotiin ja kyseli nyt, missä Juliette huiteli. Juliette alkoi kirjoittaa vastausta samalla, kun suuntasi askeleensa kohti bussipysäkkiä. Onneksi hän osasi tehdä kaksi asiaa yhtä aikaa. Välillä hän muisti vilkaista, ettei ollut törmäämässä mihinkään tai kehenkään. Suuri osa kadulla kulkijoista tajusi kuitenkin väistää tämän puhelimeensa keskittyneen nuoren naisen.

Rox

Pieni mies avasi silmänsä. Hänen silmiään kuivasi, päätä jomotti ja mahaa heikotti. Hänestä tuntui, että kellertävä katto pyöri ja vaappui. Ilma oli tunkkainen ja pöly tukki hänen nenänsä. Hän kuuli veden lorinaa, aivan kuin joku olisi suihkussa. Tummapää nousi istumaan ja katseli silmiään siristellen ympärilleen. Huone oli hyvin pieni ja täyteen tukittu, vanha, ällöttävä ja.. Hän ei halunnut keksiä enää adjektiivejä kuvailemaan sitä roskistakin halvempaa asuntoa, koska häntä vaivasi suurempikin kysymys; missä helvetissä hän oli?

Pörröpää hieroi kasvojaan ja huokaisi raskaasti. Hän yritti muistaa, mitä oli tapahtunut. Viimeinen muistikuva oli baarissa, kun joku homohtava mies oli tullut hänelle tarjoamaan jotain. Koska hän oli ollut humalassa - ja oli typerä - hän oli ottanut kaikki vastaan. Siitä filmi sitten olikin katkennut. Miehellä oli paha epäilys, että se homomainen mies oli suihkussa... Roxia rupesi ahdistamaan, hän heitti peiton sivuun ja tajusi olevansa alasti. Nähtävästi jotain kivaa oli tapahtunut yöllä, mutta hän ei pystynyt vain muistamaan.

Hän nousi varovasti ylös ja jalat olivat pettää samantien. Häntä heikotti, oksetti ja pyörrytti samaan aikaan. Hän ei joisi enää ikinä. Ei ikinä. Hän yritti mahdollisimman hiljaa ja nopeasti etsiä vaatteitaan, joita löytykin ympäri yksiötä. Bokserit, punamustaruudulliset housut, niittivyö, mustat sukat, mustat maiharit - joissa oleva puukko oli tallessa -, mutta paitaansa hän ei löytänyt mistään. Mies kyykistyi ja kurkisti sängyn alle. Hän löysi oman puhelimensa, mikä ei ollut mikään kosketusnäyttöhienous. Hänellä ei ollut rahaa ostaa kalliimpaa ja harvoin hän pääsi Lucan rahoihin taikka puhelimeen käsiksi.. Kello näytti vartin yli yhdeksää aamulla ja kauhukseen huomasi, että hänen viimeinen muistikuvansa oli tapahtunut toissapäivänä. Miten hän oli voinut hukata kokonaisen päivän?!

Kolina suihkusta herätti miehen jälleen. Hän tukki puhelimen taskuunsa ja löysi nahkatakkinsa, jonka alla oli vihreä Flogging Mollyn paita. Mistä lähtien hänellä oli ollut Flogging Mollyn paita? Missä hänen vanha paita oli? Mies ei kumminkaan jaksanut jäädä ihmettelemään, vaan tukki - kirjaimellisesti - bändipaidan päälleen, mikä ei edes peittänyt hänen napaansa. Hänestä tuntui, että oli käynyt ostoksilla sen homon kanssa.. Paita mahtoi kuulua lapselle. Vaikka hänen ruhonsa oli lyhyt, ei hän silti ollut lasten kokoa, aina.. Lucan kropalla oli lihakset, miksi nyt kinnasi se pieni paita.

Suihku sammutettiin. Roxille iski selittämätön paniikki, hän noukki takkinsa ja suorastaan ryntäsi ulos huoneesta, melkein kieri portaat alas ja ryntäsi ulos juosten suoraan seuraavaan rakennukseen. Se oli lelukauppa. Mies puuskutti ja huokaili raskaasti, moinen urheilu oli käynyt kunnon päälle.. vaikka Lucan kroppa olikin hyvässä kunnossa, se ei pystynyt väistämään krapulaa. Onneksi pihalla oli ollut paksun pilviverhot.. Mies puhalsi pitkään ja syrjäisimmän istumapaikan, jotta voisi kerätä ajatuksiaan. Hän istahti pienelle lasten penkille, muttei jaksanut välittää.

Ensimmäiseksi hän mietti, että kuka oli ollut suihkussa. Suihkussa oleva olisi voinut tietää mitä oli tapahtunut.. Sinänsä hän ei kyllä halunnut todistaa, että oli mitä luultavammin ollut kanttuvei koko eilisen päivän, kun joku tuuppaa häntä.. Ainakin takapuolen kivistys todisti, että jokin piti paikkansa oli hän sitten ollut hereillä tai ei. Rox huokaisi ja rupesi kaivelemaan taskujaan. Muutama hassu kolikko, tummat aurinkolasit, avaimet ja hänen lompakkonsa, joka oli tyhjä. Mies raapi poskeaan ja nousi ylös. Hän etsi kaupasta peilin ja tutkaili ulkonäköään. Hänen tummat, kurittomat hiukset sojottivat mihin sattui, musta sänki rehotti, toisessa silmässä oli ruskea piilari ja suupieleen oli kuivunut verta. Hiukset olivat mitä nyt olivat, mutta häntä ihmetytti, että oliko käynyt kotoa hakemassa piilarin ja missä hän oli juonut verta? Yleensä hän käytti vain päivisin ruskeaa piilaria, jotta eroaisi Lucasta edes jotenkin, koska päivisin hän ei pystynyt itse muuttamaan ulkonäköään. Mutta hänestä tuntui, että piilari oli ollut hyvin kauan silmässä, sitä alkoi jo kirvellä. Mutta hän ei halunnut ottaa sitä pois, hän halusi välttämättä olla kaksivärinen silmiensä kanssa, ruskea ja vaaleansininen.

Hän olisi kovasti halunnut kotiin, mutta ei kerta kaikkiaan halunnut mennä ulos. Varsinkaan, kun aurinkokin tohti esiintyä. Niinpä hän vietti lelukaupassa aikaansa monta tuntia yrittäen parhaansa mukaan vältellä myyjiä. Mutta lopulta hän alkoi näyttää liian epäilyttävältä, kun oli etsinyt jo toista tuntia lahjaa kummitytölleen, päätti Rox kerätä rohkeutensa ja juosta seuraavaan kauppaan; huonekaluliikkeeseen. Siellä hän viihtyikin hyvin, hän testaili sänkyjä muitta mutkitta, mutta sai myyjät hulluuden partaalle, kun ei ostanutkaan mitään. Ei hänellä ollut varaa sänkyjä ostaa.

Koska hän oli viettänyt melkein koko päivän maaten ja maleksien, oli hän tulla hulluuden partaalle. Hän tiesi haluavansa lähteä illalla jälleen baanalle, koska ei kotona ainakaan kestäisi olla. Nähtävästi häntä ei häirinnyt asia, että oli viime kerralla unohtanut kokonaisen päivän. Mutta hänellä ei ollut rahaa lähteä mihinkään.. Siksi hän keksikin, että täytyisi varastaa. Huonekaluliikkeestä hän ei tohtinut, siispä hän tarkkaili ikkunasta ulos aurinkolasit päällä. Häntä ahdisti mennä ulos, mutta hän halusi pois sieltä liikkeestä. Hän alkoi jo herätä siihen päivään, kun ilta teki tuloaan. Mies näki täydellisen kohteen, nuoren naisen, joka keskittyi puhelimeensa. Tällä ei varmaan ollut paljoa rahaa, mutta edes jotakin! Muut voisivat huomata hänen aikeensa. Hän lähti hölkäten tyttöä kohti. Hän tekisi tämän nopeasti ja juoksisi tien toisella puolelle olevaan ostoskeskukseen. Siellä olisi ihmisiä, hän voisi hukuttautua sinne. Mies lähestyi nuorta naista takaapäin, tarttui tämän laukusta ja vetäisi sen itselleen. Sitten hän lähti salamana juoksemaan, mutta huonoksi onnekseen kaatui nurin vain muutaman metrin päähän tytöstä ja hänen aurinkolasinsa lensivät jonnekkin. Mies manasi mielessään, vilkaisi tyttöä, kunnes pinkaisi karkuun, ennen kuin kukaan kerkesi tarttua häneen. Hän ei aikonut jäädä kiinni!

//Anteeksi tuo turha lörpöttely alussa.. oli vain kiva keksiä tuollaiselle hulttiolle juttuja..:D//

Juliette

Mukava päivä kaupungilla alkoi jo lähestyä loppuaan, kun Juliette suuntasi linja-autopysäkille, joka matkaisi Chênevalieen. Alkoihan tässä jo melkein koti-ikäväkin olla, tai lähinnä koiraikävä. Juliette pohti, kuinka pikku Zeus oli mahtanut pärjätä koko päivän inhan Dominiquen kanssa. Labradoodle ei kyllä pitänyt lainkaan omistajansa sisarpuolesta, mutta varmasti se pikkunoita oli keksinyt jonkin tekosyyn olla koiran kanssa. Ties vaikka olisi karkuuttanut hänen murunsa! Kyseinen ajatus sai Julietten kiiruhtamaan hieman askeleitaan- tai siis niin paljon kuin askeleita pystyi kiiruhtamaan samalla, kun kirjoitti tekstiviestiä. Pian viesti oli valmis ja matkasi kohti äitimuorin puhelinta. Juliette oli juuri laittamassa puhelimen takaisin laukkuunsa, kun joku kiskaisi sen pois häneltä. Puhelin putosi tietenkin siinä hötäkässä levittäen sisälmyksensä kadulle. "Hei!" Juliette huudahti nuorelle miehelle, joka makasi kadulla hänen laukkunsa kanssa. Nopeasti Juliette keräsi puhelimensa osat taskuunsa ja samalla myös toisen aurinkolasit. "Anna laukkuni takaisin!" hän huusi. Ketään muuta kadulla kulkijaa ei tuntunut kiinnostavan tämä välikohtaus. Ainakaan kukaan ei yrittänyt ottaa laukkuvoroa kiinni.
Juliette lähti juoksemaan rosmon perään. "Ottakaa nyt joku tuo varas kiinni!" hän huusi jo hieman kiukkuisena kanssaihmisten toimettomuudelle. Oliko se nyt niin vaikeaa napata kiinni yksi laukkuvaras?

Juliette juoksi varkaan perässä ostoskeskuseen, mutta toinen pääsi etumatkansa turvin katoamaan väkijoukkoon. Tajuttuaan häviönsä Juliette lyyhistyi penkille ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Ei. Ei näin voisi tapahtua. Hänen kukkaronsa oli ollut laukussa. Siellä oli ollut ihan kaikki. Rahat, bussikortti, henkilöllisyyspaperit, pankkikortti. Kaikki. Ja nyt poissa. Miten ihmeessä hän pääsisi edes kotiin?
Juliette keräsi puhelimensa osat taskustaan huomatakseen, että näyttöön oli tullut särö. Eihän kosketusnäyttö enää toiminut. Epätoivo kalvoi tietään nuoren naisen sisuksiin. Ei puhelinta, ei rahaa, ei henkilöllisyyspapereita... Mitä hän tekisi?

//Hittasin vähäsen, sano jos haittaa niin voin muokata //

Rox & Luca

Hän kuuli nuoren naisen huudot ja pyynnöt, mutta ei välittänyt. Hän vain pinkoi ja pinkoi minkä jaloistaan pääsi ja pystyi inhokseen toteamaan, että puolet hitaampi kuin öisin. Hänen nopeutensa oli enää Lucan lihaksien varassa. Maiharit eivät olleet mitkään parhaat kengät juoksemiseen, mutta pikkumies ei välittänyt. Hän väisteli ihmisiä ja juoksi kohteeseensa; ostoskeskukseen. Siellä hän ryntäsi ensimmäisenä liikkeeseen, missä tuntui olevan eniten väkeä.

Piileskeltyään hetken vaatekopissa, lähti vasta jännitys tiehensä. Jännityksen tilalle tuli riemu ja ilo, että hän oli mitä luultavammin selvinnyt. Häntä ei säälittänyt tyttö, jolta oli niin itsekkäästi varastanut kaiken ja kaikenlisäksi rikkonut puhelimenkin. Oli harmillista, ettei puhelin tullut pakettiin, mutta asialle ei voinut mitään. Hän ei silti ollut pahoillaan aiheuttamastaan vahingosta. Enemmänkin innoissaan saamastaan tuloksesta.

Hän kaivoi tytön kukkaron esiin ja tutki sen perinpohjaisesti. Ei mikään jättipotti, mutta kyllä sillä alkuun pääsi! Laukku oli ehkä homomainen, mutta hän ei välittänyt, vaan laittoi sen olalleen kuin omistaisi sen ja lähti pois kopista. Jos hän avaisisi nahkatakkinsa ja paljastaisi napapaitansa, hän olisi varmasti vielä uskottavampi homo. Hän ei kerta kaikkiaan voinut välttää hymyilemästä leveästi jokaiselle vastaantulevalle asiakkaalle ja myyjälle. Hän oli kuin pieni lapsi, joka oli juuri saanut opettajalta kehuja työstään.

Ensimmäisenä hän suuntasi kotiin, onneksi koti ei ollut niin kaukana kun saattoi olettaa. Sekin oli silti tuskainen matka, hänestä päiväelämä pitäisi kieltää lailla. Koska Luca omisti koko kerrostalon, hän meni suoraan ylös, kattohuoneistoon, missä Luca eleli. Hänellä oli kyllä oma huoneisto kerrosta alempana, mutta se ei ollut yhtä komea ja näyttävä kuin pääherran asunto. Hänellä oli tunne, ettei välttämättä ollut ihmisten keskuudessa enää kauaa, joten päätti piilottaa pihistämänsä rahat ja laittaa tytön tyhjä kukkaro Lucan laukkuun, mikä oli valmis lähtemään eteisessä. Kiusaksi hän vielä piilotti Lucan kukkaron, vaikka sillä ei sinänsä ollut mitään merkitystä, koska hän oli pöllinyt jo sieltä rahat. Sen jälkeen hän meni pitkälleen omaan asuntoonsa.

Kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä, oli persoonat vaihtaneet paikkojaan. Luca nousi istumaan ja tunnisti paikan heti. Siitä sotkuisuudesta ja tunkkaisuudesta ei voinut erehtyä, hän oli Roxin kämpässä. Hän nousi huokaisten ylös, kipusi omaan huoneeseensa, otti piilarin pois silmästä ja meni suihkuun. Hän ei tiennyt kuinka kauan Rox oli ollut vallassa, mutta sängestä päätellen muutaman päivän. Rox oli laiska ajamaan partaa. Toisin, tällä oli joskus fetissi viikseihin. Luca ajoi suihkun jälkeen sängen pois, jätti vain pienen suikaleen leukaa peittämään. Sen jälkeen hän soitti veljelleen Dominiquelle, jotta tämä tietäisi olla huolestumatta enää ja kertoi olevansa elossa, eikä tiennyt aiheuttamistaan tuhoista. Hän ei halunnut tietää.. Rox oli ehkä pieni, mutta hänen luonteensa oli melkein kaikista tuhoisin.

Oli jo ilta, hän oli horrostanut muutaman tunnin itse kylläkään tietämättä siitä. Kello alkoi myös tikittää niin paljon, että hänen kaipaamansa musiikkiliike alkoi mennä kohta kiinni. Siksi hänelle tulikin kiire, hän nappasi kitaransa ja laukkunsa, jotka odottivat lähtöä eteisessä, aivan koskemattoman näköisinä. Hänen oli pitänyt pari päivää sitten käydä musiikkiliikkeessä vaihtamassa rikkoutunut kieli, mutta Rox oli pilannut kaiken. Onneksi taivas oli synkkä ja satoi rajusti, hän saattoi hyvillä mielin kaahata punaisella urheiluautollaan. Hän kaahasikin kaupungin toiselle puolelle, koska siellä sijaitseva musiikkiliike oli suuri kuin mikä ja oli paljon myöhempään auki, kuin pienemmät liikkeet. Se sattui myös olemaan poliisiaseman vieressä. Luca parkkeerasi autonsa muutaman sadan metrin päähän liikkeestä, maksoi sateessa parkkipaikkansa takintaskuista löytyneillä kolikoilla ja juoksi kohti liikettä. Häntä vastaan tuli nuori nainen, joka näytti pirun tutulta. Tämän kultaiset hiukset ja viattoman kauniit kasvot.. Luca oli jähmettyä aloilleen, kun koki flashbackin. Hän näki itsensä vilkaisevan tyttöä, samalla kun kompuroi pystyyn. Helvetti, Rox oli pihistänyt tytön laukun ja nyt tämä oli menossa poliisiasemalle.. Hän kiiruhti musiikkiliikkeeseen, koska pelkäsi tytön nähneen yhtäläisyyden heissä. Hänellä oli vielä sama nahkatakkikin päällä!

Juliette

Julietten mukava päivä oli kertarysäyksestä muuttunut surkeaksi ja epäonniseksi rämpimiseksi. Joku oli vienyt häneltä rahat ja muunkin omaisuuden, jota kantoi laukussaan. Hän oli yrittänyt jahdata voroa, mutta tämä oli piiloutunut ostoskeskukseen. Epätoivonpurkauksen ja pienen nyyhkimisen jälkeen Juliette lähti kiertelemään kaupoissa siinä toivossa, että rosvo tuhlaisi varastamiaan rahoja jossain kaupassa. Tyyppiä ei kuitenkaan näkynyt.

Ulkona oli alkanut sataa sillä välin, kun Juliette harhaili ostoskeskuksessa. Kellokin oli vierinyt eteenpäin. Koska ostoskeskus ei tuonut tulosta, päätti Juliette turvautua virkavallan apuun. Hän menisi ilmoittamaan poliisille, että oli joutunut ryöstetyksi. Se olisi varmaan kannattanut tehdä jo heti alkuun, mutta ehkä parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Paha vain, että satoi ja minisateenvarjo oli ollut laukussa, jota hänellä ei enää ollut.
Juliette yritti säilyttää itsensä kuivana kulkemalla markiisien ja katosten varjossa. Poliisiaseman vieressä oli aivan ihana musiikkiliike, jossa olisi aivan ihana käydä. Häntä vastaan käveli nuori mies, joka näytti jotenkin tutulta. Hei, eikös tuo ollut samanlainen nahkatakki kuin sillä rosmolla? Ja toisen kasvoissakin oli hieman jotain samaa näköä. Toinen kuitenkin luikahti musiikkikauppaan ennen kuin Juliette ehti sanoa mitään. Koska asia vaivasi kovasti Juliettea, tämä päätti jäädä odottelemaan. Hän ei kehdannut nimittäin mennä kauppaan syyttelemään toista mahdollisesta ryöstöstä. Se oli parempi tehdä kadulla. Juliette jäi katselemaan kaupan näyteikkunassa olevaa sähkökitaraa. Ihana, kirsikanvärinen kitara, jossa oli mustalla maalattuja kuvioita. Oi, kuinka se olikaan nätti.

Lucalla oli paha tunne, ettei hän pystyisi luikahtamaan siitä tilanteesta vain välttelemällä totuutta. Hän oli oikeassa, tyttö oli muuttanut kurssiaan ja tyssähti näyteikkunan eteen. Lucaa ahdisti. Tämän takia hän vältteli sosiaalisia kontakteja, siitä ei seurannut mitään hyvää, kun hän kulki ihmisten ilmoilla.. nytkin häntä syytettäisiin varmasti varkaudesta, vaikka oikeastaan, hänhän sen oli tehnyt.. Luca kiersi aluksi kauas näyteikkunasta, tytön näkökentästä pois. Hän värisi hieman, oikein tietämättä mitä tehdä. Hän puikuili ympärilleen kuin avuton poikanen. Hänen jalkansa sanoivat, että juokse takaovesta ulos ja välttele nuorta naista. Mutta pakeneminen tekisi hänestä rikollisen oloisen..

Hänen olonsa oli niin ristiriitainen ja ahdistava, ettei edes huomannut myyjän tulevan hänen luokseen. Siksi hän säikähtikin, kun toinen tervehti häntä. Hän ojensi kitarakotelonsa ja ilmoitti kaipaavansa uutta kieltä. Mies vei kitaran takahuoneeseen ja Luca jäi yksin. Mitä hän tekisi? Mitä hän sanoisi? Hän ei halunnut myöntää rikosta, hän ei halunnut kertoa olevansa hullu, eikä hän halunnut poliisien kanssa tekemisiin.. hän halusi palauttaa tytölle kaiken, mutta ei tiennyt kuinka se tapahtuisi paljastumatta. Luca puri kynsiään ja yritti miettiä kuumeisesti mitä tehdä.

Myyjä ilmoitti liian nopeasti homman olevan valmis. Lucan oli pakko siirtyä tiskille, missä hän oli tytön näköetäisyydellä. Mies oli kankea kuin vanhus, kun kaivoi olkalaukustaan kukkaroaan. Hän otti sen esiin ja kauhukseen huomasi, ettei kukkaro ollut hänen. Se oli naisen. Luca luuli pyörtyvänsä, helvetin helvetti! Hän oli kääntää päänsä naista kohti, mutta piti niukin naukin päänsä paikoillaan. Jos hän kääntäisi päänsä, hän kertoisi tietävänsä totuuden. Hän piti kukkaroa hetken käsissään, kunnes laittoi sen takaisin laukkuunsa ja kaivoi takin taskusta viimeiset hilunsa.

Luca hidasteli tiskillä. Hän ei tiennyt oliko tyttö nähnyt kukkaronsa, mutta hän tiesi, ettei voinut enää paeta. Hänen täytyisi keksiä jotain.. jotain todella typerää.. hänen pitäisi kerätä jostain rohkeutta ja pystyä valehtelemaan tytölle. Mutta ei hän ollut hyvä valehtelija, hän vapisi melkein pelosta! Siksi hänen pitikin löytää itselleen rohkeutta, hänen piti miettiä voroja, jotka keksivät valheita lennosta ja esittivät viatonta. Ensimmäisenä hänelle tuli mieleen Seline Kyle Yön ritarin paluu -elokuvasta. Tämä osasi itse esittää uhria. Vaikka hahmo oli elokuvasta, se oli täydellinen roolimalli. Hänen täytyisi vain miettiä naisen itsevarmuutta ja viattomuutta, viekkautta ja leikkisyyttä. Hän tiesi pystyvänsä omimaan nuo piirteet itselleen, koska hän oli maailman paras matkija. Hän osasi muovata itsestään kenet tahansa, välillä jopa luullen olevansa sellainen. Sillä hetkellä hän tiesi olevansa itsevarma ja valehtelijoiden kuningas.

Niinpä hän otti kitaransa ja teki lähtöä kaupausta. Hän huikkasi heipat myyjälle ja rupesi kaivelemaan kukkaroa esiin. Hän otti esille henkilöllisyyspaperit ja tuntui tutkivan sitä kiinnostuneena. Liikkeestä ulos astuessaan hän oli aivan eri mies kuin sisään astuessaan. Hänen pelokas kauriinkatse oli muuttunut tyyneksi ja rehelliseksi. Hänellä ei ollut mitään pelättävää, koska hän oli syytön. Hänellä oli oma viekkautensa sen tukena. Hänellä oli, hänen täytyi vain toitottaa. Hetken hän mietti, pitäisikö hänen avata suunsa ensin vai antaa tytön laukoa, jos laukoi. Hän päätyi jälkimmäiseen, mutta nosti vaaleansiniset silmänsä hetkeksi tyttöön ja vilkaisi sitten henkilöllisyyspapereitten kuvaa. Ahaa, niinpä, sama henkilö, nyt hänen täytyi näyttää vain miettivältä ja ehkä hämmentyneeltä.
"Anteeksi, mutta mahdatteko tuntea Apollíne Rochea? Muistutatte häntä kovasti", hän vaihtoi suunnitelmaa lennosta, tietämättä oliko se hyvä päätös, "Minulla on jotain hänelle kuuluvaa." Mies hymyili pehmeästi ja viattomasti katsoen suoraan naista silmiin. Hän halusi vaikuttaa rehelliseltä, tomeralta ja tietämättömältä.

Juliette

Juliette oli päättänyt, ettei antaisi toisen livahtaa ennen kuin voisi kysyä tuolta laukustaan. Saattoihan se olla, ettei toisella ollut tämän ryöstön kanssa mitään tekemistä, mutta aina oli parempi kysyä. Odottaessaan toista tulevaksi kaupasta, katseli Juliette ihanaa kitaraa ja samalla myös sitä, mitä sisällä tapahtui.
Juliette pohti, mitä sanoisi, kun toinen tulisi takaisin ulos. Ei hänellä ollut kokemusta tällaisista tilanteista, joten oli vähän hankala suhtautua. Ehkä hänen pitäisi pyytää jotakuta poliisia hoitamaan asia puolestaan. Mutta entä jos toinen olisikin syytön? Sitten hän näyttäisi idiootilta ja nolaisi samalla myös viattoman kanssaihmisen.
Pohtiessaan tätä asiaa, hän ei ehtinyt huomata kukkaroaan. Juliette olisi muuten rynnistänyt liikkeeseen siinä silmänräpäyksessä.

Pohdinta kuitenkin kesketyi, kun musiikkiliikkeen ovi avautui. Julietten katse sinkoutui sinne salaman lailla, mutta hän yritti pitää kasvonsa mahdollisimman tyyninä ja syyttävän katseen vielä toistaiseksi sivussa. Nuoren miehen käsissä oli hänen kukkaronsa. "Minä olen Apollíne. Tai siis Julietteksi minua kutsutaan", Juliette sanoi ja ojensi jo kättään kukkaroaan kohti. Voi kultamuru, tule mamin luokse.
"Löysitkö kukkaroni jostain? Vai veitkö sinä sen? En valitettavasti ehtinyt kunnolla nähdä rosvon kasvoja." Juliette yritti olla kuulostamatta liian syyttävä mutta pieni syyllistävä sävy hänen äänessään oli.

//Tulipas lyhyt... ): //

Nuori nainen oli jo hyvin halukas saamaan kukkaronsa takaisin. Luca vilkaisi vielä kuvaa kortista, kunnes laittoi sen takaisin ja ojensi kukkaron omistajalleen.
”Se on kyllä tyhjä, pahoittelen”, Luca sanoi matalalla äänellä, samalla kun salama iski jossain. Jyrinä tuli läheltä. Hän vilkaisi hetken sateeseen, kunnes siirsi katseensa jälleen Julietteen. Mies houkutteli sanoa, että hän oli vain löytänyt kukkaron ostoskeskuksesta, mutta se tuntui liian helpolta ja epäilyttävältä. Vaikka Juliette väitti, ettei ollut nähnyt kunnolla rosvon kasvoja, oli tämä silti jotain yhtäläisyyksiä nähnyt heissä, ei tämä muuten olisi jäänyt kököttämään ikkunan eteen. Ja kaiken kukkuraksi Luca oli pahoillaan nuoren naisen puolesta, hän halusi korvata aiheuttamansa vahingot. Siksi hän ei voinut tarttua siihen helppoon syöttiin.
”En itse asiassa vienyt. Löysin sen laukustani äsken”, Luca osoitti tummaa olkalaukkuaan, ”Olisin vienyt sen poliisiasemalle, ellei olisi sattunut näin omituista yhteensattumaa.” Hän naurahti pienesti, mutta vakavoitui sitten. Juliette varmasti haluaisi selityksen ja hän oli keksinyt maailman typerimmän. Toivottavasti tyttö oli hyväuskoinen ja hän vakuuttava.
”Niin.. en keksi muuta syytä miksi kukkarosi oli laukussani, kuin se, että veljeni, kaksoisveljeni, on mahtanut ryöstää sinut. Hän muistuttaa minua, tosin hänellä oli tänään enemmän sänkeä ja hänellä on kaksiväriset silmät”, mies hieraisi leukaansa. Olipa hyvä, että hän oli ajanut partansa. Vaikka, voisihan Juliette väittää, että hän oli varastanut ja vain ajanut partansa. Salama iski jälleen.
”Olen hirvittävän pahoillani tapahtuneesta. Veljeni.. hän tuota..”, Luca näytti hieman vaivaantuneelta ja hieroi niskaansa, ”Hänellä on ollut tavallista enemmän vaikeuksia viime aikoina.. enkä niinkään tarkoita taloudellisia vaan henkisiä vaikeuksia. Lääkärit epäilevät hänellä olevan skitsofrenia ja muitakin mielensairauksia. Meidän tarkoituksena oli viedä hänet tutkittavaksi, jotta hän saisi tarvitsemaansa hoitoa, mutta hän kerkesi karata käsistämme ja nähtävästi ehti käyttäytyä huonosti ennen kuin löysimme hänet.” Hän osoitti Julietten kukkaroa. häntä melkein nauratti, kun maalasi miehen maineen hulluksi, joka ei ollut edes oikeasti olemassa. Tai, jos tarkkoja oltiin, hän maalasi omaa mainettaan.
”Olen todella pahoillani kaikesta, hän ei ole vain ollut oma itsensä viime aikoina, kun on sattunut kaikenlaista.. En tiedä onko hän ollut enemmän muille vai itselleen tuhoisa ja hankala… Mutta ei se silti olisi oikeuttanut häntä varastamaan viattomien ihmisten kukkaroita”, hän sanoi painokkaalla ja pahoittelevalla äänellä. hän toivoi, että nainen söisi hänen pajunköyttään, vaikka hänenkin korvaan se kuulosti hullulta. Mutta hän ei halunnut kertoa tuntemattomalle naisille omista sivupersoonistaan, se vasta olisi saanut tämän kääntymään poliisien puoleen. Hän halusi naisen myötätunnon, jotta tämä unohtaisi poliisit. ”Totta kai korvaan kaiken, kaiken vaivan mitä veljeni on aiheuttanut. Kerkesikö hän aiheuttamaan muuta vaivaa, kuin tyhjentämään kukkarosi?” Luca rupesi kaivelemaan laukkuaan etsien omaa lompakkoaan. Raju tuuli ja sade kastelivat hänen ruskeita lahkeitaan ja mustia tennareitaan.

//Tulipas sekava D://

Juliette

Vihdoinkin hän sai oman kukkaronsa takaisin. Tyhjä se tosin oli, kuten tämä nuori mies huomauttikin, mutta onneksi vain rahat olivat poissa. Nopea silmäily paljasti, että kaikki kortit pankkikortista bussikorttiin ja vaateputiikkien kanta-asiakaskortteihin olivat tallella. Olisihan se ollut hirvittävää, jos hän ei olisi enää saanut sitä euron alennusta kadotettuaan korttinsa. "No, ei siellä paljon rahaa ollutkaan", hän sanoi. Muutama kymppi, mutta harmittihan se kyllä silti pikkuisen. Tärkeintä kuitenkin oli nyt se, että hän oli saanut kukkaronsa takaisin. Ukkosen jyrähdys sai hänet hieman säpsähtämään. Rajuilmahan tästä puuttuikin. Kuinka hän pääsisi kotiin? Lähin bussipysäkkikin oli niin kaukana, että kastua ehtisi varmasti. Jipii.
Tuntematon kukkaronpalauttaja kertoi löytäneensä Julietten kukkaron laukustaan. Neidin vasen kulma  kohosi hieman kysyvästi. Hän ei kuitenkaan kysynyt, miten kukkaro sattui vain löytymään laukusta. Vastaus ajateltuun kysymykseen tuli nimittäin pian. Kaksoisveli siis, joka vielä kärsi mielenterveydellisistä ongelmista. Juliette ei oikein tiennyt, mitä tästä pitäisi oikein ajatella. Olihan hän kuullut kaikenmaailman kleptomaaneista ja tiesi varsin hyvin myös sen, että mielenterveyshäiriöt saattoivat aiheuttaa tällaista käytöstä.
Toinen vielä pahoitteli veljensä käytöstä ja lupasi korvata kaiken. "Puhelimeni koki tapaturmaisen kuoleman", Juliette sanoi esittäen toiselle lohkeilleen näytön, " ja veljesi vei myös laukkuni. Puhelimesta sinun ei tarvitse huolehtia, mutta olisi kiva saada laukkuni takaisin, jos satut yhtään tietämään, missä se voisi olla." Laukussa oli ollut kaikenlaista henkilökohtaista, joka olisi kiva saada takaisin. Ja oli erittäin hankalaa saada kukkaro mahtumaan minnekään, kun paidan ja farkkujen taskut eivät olleet mitenkään kehuttavan suuret. "Nämä aurinkolasit muuten jäivät veljeltäsi, kun hänellä oli niin kiire paeta", Juliette sanoi ja kaivoi esiin rosvolta talteen kerätyt lasit. Hän oli saanut kukkaronsa takaisin, joten kaipa oli oikeutettua palauttaa aurinkolasit. Vaikka olivathan ne oikeastaan aika hyvän näköiset.
Ei Juliette enää edes jaksanut murahtia sitä, että oliko toisen kertoma tarina totta vai ei, sillä hän oli nyt saanut kukkaronsa takaisin, joten kaikki olisi hyvin. Tai ainakin melkein. Puhelin oli romuna ja laukku vielä kadoksissa, mutta Juliette oli melkeinpä valmis unohtamaan sen kaiken, koska tuo ritarillinen mies oli palauttanut hänen omaisuutensa.
"Niin ja kiitos siitä, että palautit kukkaroni. Olin ihan pulassa ilman sitä." Pitihän sitä vielä muistaa kiittää, ettei toinen ajattelisi hänen olevan aivan töykimys.

Luca kaivoi laukkuaan, muttei voinut löytänyt lompakkoaan. Hän katsoi laukkunsa sisään ja eihän sitä ollut siellä. Kuka typerys lähtisi rahatta kotoaan juuri ennen kun Rox oli ollut maisemissa? Kyllä hänen olisi pitänyt tajuta, ettei hänen lompakkoaan ja rahoja välttämättä löydä koskaan enää.
Puhelin? Hommasta taisi tulla kalliimpi kuin hän oli kuvitellut. No, onneksi rahasta taikka halusta korvata ei ollut puutetta. Koska hän ei pystynyt väistämään tilannetta, halusi hän tehdä homman sitten kunnolla. Ei hän halunnut jättää asiasta huonon maun suuhun. Mies jätti laukkunsa rauhaan. Hän ei kerinnyt vastata tälle mitään, kun toinen ojensi hänelle aurinkolasit. Kappas, ne olivat hänen. Mies otti ne vastaan ja pisti takin taskuunsa. Juliette kiitteli häntä, mutta Luca huiskautti kättään.
"Vähintä mitä voin tehdä", hän sanoi, "Muuten, kyllä minä puhelimenkin korvaan. Mutta koska nähtävästi veljeni on ryöstänyt minutkin, eikä minulla olisi kyllä puhelimen verran käteistä ollut mukana, täytyy minun hakea kotoa rahaa. Laukkusikin voi olla siellä, koska majailemme saman katon alla. Joten, haluatko tulla mukaani? Voin heittää sinut kotiinkin kaiken jälkeen tai vaikka heti, autoni on tuossa parin sadan metrin päässä." Hän heitti kätensä ja katseensa hetkeksi punaiseen ferrariin. Ehkä hänen urheiluautonsa voisi auttaa häntä, ettei hän ainakaan vaikuttanut olevan rahan puutteessa ja varastelisi viattomien tyttöjen kukkaroita.
"Voin tietenkin toimittaa kaikki myöhemmin kotiisi tai jonnekkin, jos seurani on liian epäilyttävä", hän jatkoi. Olihan hän muukalainen ja tuntematon, joten Luca ei ihmettelisi, jos Juliette kieltäytyisi. Olihan hän juuri kertonut ontuvan tarinan hullusta veljestään. harmi vain, että hän oli se hullu. Hänessä asui se hullu.
"Joten mitä sanot? Haluatko tulla auttamaan etsinnöissä?" hän hymyili pienesti.

Juliette

Juliette kertoi, että hänen puhelimensa oli mennyt rikki, mutta ei kuitenkaan vaatinut toista korvaamaan sitä. Sehän oli vain puhelin ja kyllä hän saisi uuden hankittua itsekin. Juliette ojensi löytämänäsä aurinkolasit ja sai kädenhuiskautuksen kiitoksilleen. Puhelinkin luvattiin korvata, rahaa pitäisi kuitenkin kuulemma hakea. Tieto siitä, että laukku saattoikin olla ihan turvallisessa paikassa ja löydettävissä sai Julietten vielä parin asteen verran ilahtuneemmaksi.
Kyytikin oli ilmeisesti jo taattu ja millä kulkuneuvolla. Juliette seurasi toisen kättä ja katsetta punaiseen ferrariin, joka oli parkeerattu jonkin matkan päähän. "Vau", hiljainen ja ihastunut henkäisy pääsi melkein huomaamatta Julietten suusta. Hän oli aina pitänyt urheiluautoista, ne olivat niin hienon näköisiä. Sulavia kuin kissapedot. Ajatus siitä, että hän saattaisi päästä tuollaisen punaisen komistuksen kyytiin tuntui melkein epätodelliselta.
Juliette ei voinut olla hymyilemättä hieman leveämmin. "Epäilyttävämpiäkin ihmisiä on tullut tavattua, joten se ei ainakaan ole esteenä. Tulen oikein mielelläni", hän sanoi. Kaikenlaista omituista porukkaa oli tosiaan tullut tavattua niin töissä kuin illanvietossa ystävien kanssa. Nuorista naisista koostuva seurue oli ilmeisesti omiaan houkuttelemaan kaikenlaisia veikkoja ei-toivotuksi seuraksi yökerhoissa ja klubeilla.

Joskus hän mietti, että olikohan hänen Ferrarinsa turhan huomiota herättävä. Mutta hän piti autoista, joissa oli tehoa! Se oli nopea, hänen aikataululleen sopiva.
Juliette suostui tulemaan hänen mukaansa, mikä sai Lucan hymyilemään ystävällisesti. Hän halusikin hoitaa koko homman heti pois alta, ettei hänen tarvitsisi kärsiä omantuntonsa kanssa. Hän lähti liikkeelle kohti autoa pitäen askeleensa ripeinä, ettei kastuisi kokonaan. Hän avasi ovet ja laittoi kitaransa takaloosteriin. Auto oli vain kaksipaikkainen. Hän hyppäsi kuskin puolelle ja käynnisti auton.
"Olen muuten Luca. Luca de Roux", mies kertoi, kun tajusi, ettei ollut esittäytynyt. Hän ajoi pois parkkipaikastaan ja kaasutteli tiehensä. "Toivottavasti muuten veljeni ei sekoittanut päivääsi aivan täysin, sillä päivää en osaa palauttaa sinulle." Hän hymähti pienesti ja kääntyi vasemmalle.

Sade piiskasi punaista autoa. Pyyhkimet viuhkoivat hulluna. Luca yritti säätää hieman lämpöä auton sisälle. Ei hänellä ollut kylmä, mutta Juliette oli ihminen. Tämä voisi haluta lämpöä.
"En muuten takaa, että veljeni kämppä olisi kovin siistissä kunnossa.. hän ei ole mikään innokkain siivooja", Luca varoitti etukäteen, "Hän on myös voinut piilottaa laukkusi minun asuntooni. Sillä hän on selvästi käynyt minun kämpässäni ryöstön jälkeen."

Juliette

Juliette lupautui lähtemään etsimään laukkuaan. Ei hän halunnut aiheuttaa mitään ylimääräistä vaivaa, jota tavaroiden lähettely jälkikäteen varmasti aiheuttaisi. Ja sitäpaitsi hän ainakin tunnistaisi oman laukkunsa, jos se sattuisi olemaan Lucan veljellä. Eihän sitä tiennyt, miten monta laukkua toinen olikaan hankkinut itselleen. Juliette lähti myöskin autolle päin liikkuen niin nopeasti kuin vain juoksematta pystyi. Siltikin sade kasteli hänen paitansa melkein kokonaan. Se ei ollut mitenkään liian paksu ja ilmeisesti hyvin imukykyinen. Juliette istuutui kuskin viereiselle paikalle ja yritti olla kastelematta penkkejä.
Luca oli siis toisen nimi. Juliette nyökkäsi ja hymyili hieman. Hän ei varmasti unohtaisi tuota nimeä. Olihan toinen pelastanut hänet melkoisen hankalasta tilanteesta löytämällä kukkaron.
"Ei hän mitään sekoittanut, olin jo menossa kotiin", Juliette sanoi ja muisti sitten äitinsä. "Voi taivas", hän sanoi. "Olisiko mahdollista lainata puhelintasi? Minun pitäisi ilmoittaa, että olen ihan kunnossa. Sanoin tulevani kotiin jo monta tuntia sitten, mutta sitten laukkuni vietiin ja puhelin hajosi." Hänen äitinsä olisi varmasti huolesta soikeana. Ties vaikka olisi lähettänyt jo poliisit hänen peräänsä. Tai jos ei poliiseja niin ainakin Augustinin.

Luca lisäsi lämmitystä, mistä Juliette oli kiitollinen. Ei hänellä nyt erityisen kylmä ollut, mutta hieman vilpoisa. "En minä pientä sotkua hätkähdä. Sisarpuoleni on jokseenkin samoilla linjoilla siivoamisen suhteen kuin veljesi. Olen aika tottunut sotkuun." Toisinaan Dominiquen huoneeseen ei meinannut päästä edes sisään, jos tuo oli etsinyt vaatteita kaupungille lähtemiseen tai kouluun. Kaikki vaatteet hujan hajan lattialla puhtaat ja likaiset sekaisin... Mutta äiti ei koskaan pakottanut Domia siivoamaan. Olihan tuo äitin pikkumuru.

"Kaikin mokomin", mies sanoi, kun Juliette pyysi lainaksi hänen puhelintaan. Luca kaivoi sen vaivalloisesti taskustaan. Iso, mutta ohut kosketusnäyttöpuhelin ei ollut tehty hänen housujen taskuihin. Hän ojensi sen naiselle.

Luca hymähti pienesti naisen tarinalle tämän siskopuolestaan. Hän uskoi, että Roxin kämppä kyllä voittaisi Julietten siskopuolen huoneen. Sieltä luultavasti haisisi kuolema ja voisi oikeasti löytyä ruumiita, niin kävi kerran. Ne eivät olleet iloisia yllätyksiä. Onneksi nainen oli kuollut luonnollisesti, eikä suinkaan Rox ollut juonut tätä kuiviin. Mutta hän jätti kertomatta sen asian Juliettelle. Tämän ei tarvitsisi tietää liikaa hänen valheestaan.
"Toinen veljeni on taas turhankin innokas pitämään kotinsa siistinä", Luca sanoi. Hänestä oli turvallisempaa vaihtaa puheenaihetta olemassa olevaan henkilöön. "Mutta hyvä onkin pitää koti siistinä, kun muut siivoavat sen hänen puolestaan." Tosin, hänelläkin kävi siivoojia siivoamassa suurimman osan hänen huoneista. Joihinkin huoneisiin Luca ei halunnut ulkopuolisia, kuten Roxin kämppään. Hän haluaisi mieluusti hoitaa itse mahdolliset kuolleet seuralaiset.

Matka taittui nopeasti ja Luca kääntyi valkean kerrostalon eteen. Hän ei jaksanut viedä autoaan pieneen parkkihalliin rakennuksen pohjakerroksessa, koska hän aikoisi heittää Julietten kotiinsa vielä myöhemmin. Niinpä hän jätti auton vieraspaikalle ja nousi autosta ulos. Hän otti kitaransa mukaan, ohjasi naisen ovelle ja hissille. Hän painoi toiseksi ylimmän kerroksen nappia. Pian hissi pysähtyi ja ovi aukesi ja mies asteli vastapäätä olevan oven eteen. Häntä hieman jännitti, että mitä sieltä löytyisi. Kaikista kauhuajatuksistaan huolimatta hän avasi oven, mutta helpotukseen huomasi, ettei kämpässä sentään haissut pahalle.. ruumiille.
Eteinen oli pieni ja onneton, kengät oli potkittu minne sattui, naulakkokin oli tullut alas. Pieni käytävä johti olohuoneeseen ja keittiöön ja keittiön takana oli Roxin makuuhuone. Vessaan pääsi käytävältä. Luca laittoi valot päälle.
"Tervetuloa matalaan majaan", hän naurahti ja sytytti valot. Huone olikin ollut hyvin pimennossa, kun ikkunoita peittivät raskaat verhot. Valojen sytyttyä pystyi Juliettekin nähdä eteistä pidemmälle. Huonekalut olivat tummia, mustia suurinosat ja seinät olivat turkoosin väriset. Rox rakasti turkoosia. Siksi tämä oli maalannut väkipakolla seinät turkoosiksi. Vaatteita lojui hujan hajan, musta sohvakin oli käännetty nurin, keittiöveitsi oli heitetty olohuoneen tauluun, mikä nyt makasi särkyneenä lattialla. Se oli vasta alkua, mitä he pystyivät näkemään.

Luca asetti kitaransa ja laukkunsa eteiseen ja käveli kengät jalassa sisään.
"Turha ottaa kenkiä pois, täällä tuskin on siivottu moneen viikkoon...", Luca huokaisi ja käveli syvemmälle taloa. Matkalla hän potki isompia kasoja tieltä tutkistellen Julietten laukkua. Päästyään käytävän päähän, näky ei ollut niin piha kuin oli antanut ymmärtää. Vain vaatteita, peruukkeja ja muita pikkutavaroita. Ei kuolleita hiiriä, paiskottuja jääkaappeja, rikkoutuneita ikkunoita.. siitä hän ei ollut varma, joten meni avaamaan paksut verhot.
"No, ei kai tässä auta kuin aloittaa hommat. Auttaisitko kääntämään sohvan?" Luca osoitti tummaa kaksipaikkaista sohvaa.

Juliette

Kiitollinen hymy puhelimen lainauksesta. Varovaisesti hän otti sen vastaan, ettei vain hajottaisi sitäkin. Äidin numero näppäiltiin näyttöön ja sitten vain soittamaan. "Hei äiti, minä tässä", Juliette aloitti ja joutui samassa siirtämään puhelinta kauemmas korvastaan, koska hänen äitinsä melkein huusi puhelimeen. "Juliette, missä sinä olet? Minä olen ollut hirveän huolissani sinusta."
"Ei tarvitse huolehtia. Olen ihan kunnossa. Kadotin laukkuni ja puhelin meni rikki. Mitä? Ei, ei minua kukaan ole ryöstänyt. Unohdin vain laukun jonnekin ja etsin sitä nyt. Älä huolehdi, kyllä minä pärjään. Hei sitten." Juliette katkaisi puhelun ja ojensi sitten puhelimen takaisin Lucalle. "Kiitos lainasta." Juliette oli kiistänyt laukkuvarkauden, koska hänen äitinsä olisi panikoinut vielä entistäkin enemmän ja laittanut vielä jonkun vainukoiran etsimään hänen laukkuaan. Ei kannattanut aiheuttaa ylimääräisiä harmaita hiuksia äitimuorille, kun ne pystyi välttämäänkin.

Luca kertoi, että hänen toinen veljensä oli sitten innokkaampi huolehtimaan siisteydestä. "No sehän kompensoikin sotkuisuutta mukavasti", Juliette sanoi. Hänkin piti enemmän siisteydestä ja joutui siivoilemaan usein. Soittimet keräsivät kamalasti pölyä, eikä hänellä käynyt siivoojaa, paitsi joskus äiti.

Pian he olivatkin ilmeisesti perillä, valkean kerrostalon edessä. Juliette seurasi Lucaa ulko-ovelle, siitä hissille ja lopulta asunnon oven eteen. Juliette mietti, mahtaisiko Lucan veli olla kotona ja mitä tuo sanoisi, jos näkisi veljensä ja Julietten.
Ketään ei kuitenkan ollut kotona. Sotkuista asunnossa todellakin oli. Juliette oli kuvitellut nähneensä pahan sokun käydessään Domin huoneessa sen jälkeen, kun tuo oli ollut lähdössä johonkin konserttiin kavereidensa ja jonkun pojan kanssa. Vaatteita oli ollut joka paikassa, korurasia leviteltynä petaamattomalle vuoteelle ja meikit ympäriinsä leviteltyinä. Se ei kuitenkaan ollut vielä mitään tähän verrattuna. "Dominique on suhteellisen siisti tähän verrattuna", hän totesi katseltuaan veitsen lävistämää taulua.

Kenkiä ei siis kannattanut ottaa pois. Juliette nyökkäsi. Se saattoikin olla parempi, ties mitä lattialla olikaan. Varovaisesti hän meni peremmälle asuntoon ja etsiskeli laukkuaan melko pintapuolisesta vaatteiden ja huonekalujen lomasta. Juliette ei oikein uskaltanut koskea mihinkään, hän pelkäsi sekoittavansa jotain tärkeää. Saattoihan sotkun keskellä olla jotain tärkeää, jota ei missään nimessä sekoittaa tai koskea. Ja ehkä hän kärsi pienestä vieraskoreudestakin. Ei hän ollut aikaisemmin noin vain mennyt toisten asuntoihin penkomaan paikkoja. Olihan hänellä hyvä syy, mutta tuntui se silti omituiselta.
Luca pyysi sohvankääntämisapua ja havahdutti Julietten pohdinnoistaan. "Joo, tietenkin", hän sanoi ja meni avuksi. Toivottavasti laukku löytyisi sen sohvan alta niin hän voisi lähteä. Varmasti Lucalla oli parempaakin tekemistä kuin etsiä jotain laukkua.

//vähän kökkö tuli tästä, anteeksi siitä //

Luca kasvoille nousi pieni hymy, kun hän kuuli huolestuneen äidin huutavan puhelimeen. Hänen nuoruudessaan ei ollut kännyköitä, joilla soittaa nopeasti äidille sijainnista - tosin hänellä ei ollut äitäkään nuoruudessaan. Eikä hän tiennyt milloin olisi kaivannut äitiään eniten, lapsuudessaan vaiko nuoruudessaan? Hän oli niin henkisesti kuin fyysisestikin loppu, joten hän taisi tietää vastauksen kysymättäkin.
Luca vilkaisi nopeasti Juliettea, kun kuuli tämä mitä ilmeisemmin valehtelevan äidilleen. Hän oli yllättynyt, mutta positiivisesti. Hän otti vastaan puhelimensa ja laittoi sen vaihekepin eteen.
"Mikset kertonut äidillesi totuutta?" hän kysyi. Ehkä nyt hän viimeistään voisi huokaista helpotuksesta, jos kerran Juliette ei kertonut edes äidilleen tapahtuneesta. "Mistä sinänsä olen hirvittävän kiitollinen. Olisin pyytänyt sinulta, jos olisin kehdannut, että tämä juttu jäisi mahdollisimman pienen piirin tiedettäväksi. Veljeni saisi kyllä tuntea rangaistuksen, mutta en usko, että se auttaisi taikka olisi edes hyvä hänen tilanteelleen." Luca mietti hetken, että minkälaisen tuomion edes saisi laukkuvarkaudesta. Muutama päivän putkaa? Sakot?

Luca naurahti pienesti naisen kommentille. Kieltämättä Roxin asunto ei antaisi hyvää kuvaa mistään. Varsinkaan heitetty puukko ei voinut näyttää lupaavalta.
"Dominique? Tarkoitat siskoasi? Hassu yhteensattuma, veljeni nimi on Dominique. Ei siis kaksoisveljeni vaan sen toisen", Luca kertoi. Hän oli tavannut myös naispuolisia omannimensä kantajia. Se oli ollut yllättävää hänelle.

He käänsivät sohvan ja Luca ei ollut kovin yllättynyt, että mitä sen alta löytyi. Kasallinen kaljatölkkejä ja -pulloja, puoliksi kaatunut viskipullo ja muutama tyhjä sellainen. Kaiken se hajun seassa oli myös poltettuja tupakanpätkiä, mutta myös kokonaisia ja ehjiä. Mies tuhahti näylle. Hän olikin miettinyt, että miksi niitä näkyi niin vähän muualla.
"No, minä en kyllä edes halua katsoa, mitä kaikkea noiden alta voi löytyä", hän tuummasi ja matkasi keittiöön. Nähtävästi huoneessa oli tapahtunut tappelu tai Rox oli innostunut paiskomaan lautasia ja kuppeja. Hän päätti ohittaa myös keittiön ja meni suoraan makuuhuoneeseen. Ja siellähän ympäristöön kuulumaton laukku sijaitsi, aivan sängyn toisella puolella. Luca otti sen käteensä, puhdisti sitä hieman (mutta onneksi siinä ei tuntunut olevan mitään epämääräistä päällä) ja käveli Julietten luo laukkua näyttäen.
"Onko se tämä?" hän sanoi, vaikka oli melko varma asiasta.

//Tämäkin mahtoi olla aika kökkö, kun väsymys painaa x(//

Juliette

Oli niin hirvittävän noloa, kun äiti huusi puhelimeen niin kovaa, että Lucakin kuuli. Sivusilmällään hän huomasi toisen hymyn. Kyllä Juliette ymmärsi, että hänen äitinsä oli varmasti huolissaan, mutta oliko siitä pakko kuuluttaa koko maailmalle? Varmasti koko naapurusto langan toisessa päässä oli jo kuullut rouva Vergnen täysi-ikäisestä tyttärestä, joka ei ollut tullut kotiin heti ilmoitettuaan.
"Jos tuntisit äitini, niin ymmärtäisit", Juliette sanoi. "Hän on hirveä hössöttäjä ja hälyttäisi koko poliisilaitoksen laukkuni perään. Tai ainakin yrittäisi kovasti. Ajattelin, että on parempi, ettei hän saa tietää." Juliette tahtoi muutenkin unohtaa koko ikävän välikohtauksen eikä kaivannut mitään polisin sotkeutumista asiaan, mikä olisi erittäin todennäköistä, jos Marie saisi tietää.

Juliette oli pitänyt sisarpuoltaan sotkuisana, mutta huomasi olleensa pahasti pielessä. "Sisarpuoltani, kyllä. Aikamoinen sattuma, että meillä on samannimisiä sukulaisia", Juliette sanoi naurahtaen hieman. Nämä Dominiquet vaikuttivat kuitenkin samanlaisilta kuin yö ja päivä. Sottapytty ja siisteysintoilija, jos tällainen ilmaisu sallittiin.

Sohvan alta paljastui aikamoinen sotkukätkö. Juliette mietti, miten kukaan pystyisi elämään tällaisen keskellä, mutta ei kuitenkaan ilmaissut ajatuksiaan ääneen. Tuntui aivan uskomattomalta, ettei kukaan siivonnut tällaista sotkua. Yh, ajatus sai neidin hieman värähtämään. Hän ei voisi koskaan elää tällaisessa ympäristössä. Oli ihme, että joku pystyi.
Luca sanoi, ettei tahtonut alkaa tonkimaan lemupesää ja Juliette oli aivan samaa mieltä. Hän lähti vaitonaisena toisen perään vilkuillen ympärilleen. Keittiö ei ollut sen siistimmässä kunnossa kuin olohuonekaan.
Juliette seisahtui makuuhuoneen ovelle. Hän tunsi itsensä neuvottomaksi ja tunkeilijaksi Lucan ''veljen'' asunnossa. Siksi hän oikeastaan antoikin miehen suorittaa makuuhuoneen tutkimisen. Se tuntui Juliettesta aivan liian henkilökohtaiselta paikalta perheeseen kuulumattomalle ruveta penkomaan.
Luca näytti löytäneen laukun ja puhdisteltuaan sitä hieman toi sen Julietten nähtäväksi. Oi ilon päivää, se oli hänen laukkunsa! Erittäin ilahtunut hymy levisi ruskeaverikön kasvoille. "On. Kiitos tosi paljon", hän sanoi ja otti laukun tarkistaen nopeasti sisällön. "Mitään ei puutukaan, joten nyt kaikki on ihan kunnossa." Ei hän kyllä enää olisi edes kehdannut pyytää Lucaa auttamaan, vaikka laukusta olisikin puuttunut sateenvarjo tai vastaavaa. Toinen oli tehnyt jo niin valtavan paljon hänen hyväkseen ja onneksi se oli tuottanut tuloksia. Juliette olisi voinut halata Lucaa, niin ilahtunut ja helppottunut hän oli, mutta ei kuitenkaan kehdannut. Olisihan se nyt ollut vähintäänkin outoa ja kovin kiusallistakin. "Olen todella kiitollinen, että autoit löytämään laukkuni", Juliette sanoi vielä, ettei hänen kiitollisuutensa vain jäisi epäselväksi, mitä tuskin oli vaarana tapahtua, niin paljon hän oli jo Lucaa kiitellyt.

Hänen onnekseen Juliette ei vaikuttanut kostonhimoiselta. Tämä selvästi halusi sen hötäkän vain pois päiväjärjestyksestä ja unohtaa. Se kelpasi paremmin kuin hyvin Lucalle. Hän ei halunnut muistella muuta kuin nauraen asiasta jälkikäteen. Siispä Luca nyökkäsi tyytyväisenä ja kiitollisena Juliettelle. Onneksi kerrankin Roxin uhri oli mukava, eikä mikään alamaailman herra.. kerran joku (ja ehkä muutama muukin) olisi halunnut tappaa Roxin, kun tämä oli sotkeutunut väärän miehen asioihin. Muisto vain kylmäsi.

Luca huomasi jo Julietten hymystä, että laukku oli oikea. Aito iloisuus sai Lucan hymyilemään myös. Tämä oli selvästi helpottunut löytyneestä omaisuudestaan ja hetken Luca mietti, että sisälsiköhän laukku jotain tärkeääkin? Hän tuskin edes jaksaisi vaivata päätään, jos hänen laukkunsa varastettaisiin, ellei siellä olisi kukkaroa tai puhelinta. Toki sitä sanottiin, että naisen laukun sisältö kertoi paljon sen omistajasta. Hän ei kumminkaan viitsinyt kysellä sisältöä, ei se sinänsä vaivannut häntä niin paljoa.
"Ei siitä ollut vaivaa", Luca sanoi pienesti hymyillen. "En halua, että sinulle jää paha maku suuhun meidän suvusta. Sitä paitsi, asia olisi jäänyt vaivaamaan, jollen olisi tehnyt voitavaani. Mutta nyt kaikki on tyytyväisiä- eikun minun pitää käydä vielä omassa asunnossani, ennen kuin vien sinut kotiin." Luca lähti huoneesta ja pyysi katseellaan naista seuraamaan. Olisi aika jättää se sikolätti jälkeen.
"Minusta vähän tuntuu, että minun on pakko tulla tänne siivoamaan.. Veljeni tuskin tulee kotiin pitkään aikaan ja vaikka tulisikin, hän tuskin siivoaisi", hän huokaisi, kun käveli eteiseen, poimi tavaransa ja meni ulos. Julietten jälkeen hän sulki oven ja tuntui hetken miettivän mitä tekisi.
"Hei, teetkö palveluksen?" hän kysyi ja rupesi kaivelemaan takin taskujaan. Hän otti esiin avainnipukan (jossa oli avaimia enemmän kuin laki salli) etsi oikean avaimen ja ojensi sen Juliettelle. "Heitätkö tämän kitaran tuon oven taakse? Itse käyn yläkerrassa ja tulen tähän sitten." Hän osoitti vastapäätä olevaa ovea ja vilkaisi hissiä. Hän ei halunnut viedä Juliettea omaan asuntoonsa, koska... ei vienyt sinne ketään. Se oli hänen salainen luolansa, vaikka olikin luolasta kaukana. Se oli siistikin! Jos Juliette veisi kitaran, oven takaa paljastuisi instrumenttien paratiisi. Lucalla oli niin puhallin- kuin jousisoittimia, oli rumpua ja kitaraa, bassoa ja pianoa! Aina eksoottisemmasta hieman tavallisempaan. Luultavasti Luca ei edes itse muistaisi mitä kaikkea omistaisi.

Luca kumminkin jätti avaimet naiselle ja suunnisti itse hissille. Portaitahan ei mennyt ylös.

Juliette

Juliette tahtoi vain unohtaa koko asian saatuaan laukun käsiinsä. Oma rakas laukku, äidillä ehti jo tulla ikävä. Eihän laukussa sinällään ollut mitään erityisen arvokasta, mutta suurin osa Julietten tärkeimmistä tavaroista oli siellä. Hiusharja, pussillinen koirankeksejä ja ne vähäiset meikit, jotka hän omisti, valokuvia  ystävistä ja muutamia muita tavaroita. Hän ei vain halunnut menettää niitä.
Luca sanoi, ettei laukun etsimisestä ollut mitään vaivaa. Juliette hymyili. Onneksi tuollaisia ritareita löytyi vielä. Eivät kaikki jaksaisi lähteä kouluamaan veljiensä asuntoja yhden laukun takia, varsinkaan jos ne olisivat näin likaisia. Luca oli oikea herrasmies ja Juliette arvosti sitä valtavan paljon.
Luca sanoi, että kävisi vielä asunnossaan ennen kuin lähtisi viemään Juliettea kotiin. Ruskeaverikkö nyökkäsi ja lähti oikein mieluusti seuraamaan Lucaa ulos asunnosta. Hän oli iloinen päästessään pois sotkun keskeltä.
Sitten Luca pyysi häneltä palvelusta. "Toki", hän vastasi ja otti vastaan avainnipun, jossa oli enemmän avaimia kuin missään avainnipussa oli Julietten näkemän mukaan ollut. Toisella täytyi olla paljon lukkoja, kun avaimiakin oli noin paljon. Luca lähti hissille ja Juliette siirsi kitaran hänelle osoitetun oven viereen ja laittoi avaimen lukkoon. Hän oli onnistunut jopa olemaan hukkaamatta oikeaa avainta. Olisi kestänyt ikuisuuden löytää avain uudelleen, jos hän olisi vaikka tiputtanut nipun lattialle.

Juliette avasi oven ja katnoi kitaran sisälle laittaen samalla valot päälle. Hän pysähtyi mykistyneenä katselemaan soittimia. "Vau", Juliette henkäisi laskien kitarakotelon varovaisesti nojalleen seinää vasten. Ovi unohtui siinä ihastuksessa auki, mutta ei se käynyt mielessäkään, kun silmien edessä oli niin paljon kaikenlaisia soittimia. Juliette meni peremmälle ja katseli soittimia kuin jonkin loitsun lumoissa. Hän hipaisi varovaisesti sormillaan rumpuja ja sitten kitaraa saaden sen kielet soimaan hetkeksi.
Juliette purjehti pianon luokse. Hän oli aina pitänyt pianoista eniten. Pianolla soitettuna mikä tahansa kappale kuulosti kauniilta ja sillä sai aikaan taianomaisen tunnelman. Hän ei voinut vastustaa kiusausta, jonka hänen edessään oleva kosketinsoitin hänelle aiheutti. Juliette istuutui pianon eteen ja painoi kokeilevasti muutamaa kosketinta. Niiden ääni sai pienen hymyn kohoamaan nuoren naisen huulille. Ajattelematta sen kummemmin Juliette alkoi vain soittaa. Kappale oli Celine Dionin My heart will go on. Sen jälkeen, kun Juliette oli katsonut Titanicin, hän oli rakastanut kappaletta ja soittanut sen jokaisella omistamallaan soittimella ainakin kymmenen kertaa. Pianolla se kuitenkin kuulosti parhaalta ja jostain alitajunnasta kappale nytkin työntyi ilmoille ja sai sormet liikkumaan koskettimilla. Juliette oli täysin uppoutunut soittamiseen ja tuskin olisi huomannut, jos norsu- tai Luca olisi rymistellyt sisään tai kadulla olisi räjähtänyt pommi.

Hissiin päästyään Luca kaivoi taskustaan vielä yhden avaimen, käänsi sitä ja näppäili kosketusnäytölle koodin. Hän halusi suojella omaa asuntoaan sivupersooniltaan, koska se oli hänen pyhättönsä ja turvapaikkansa, eikä hän halunnut ketään sinne sotkemaan asioita. Tosin, jotkut tiesivät kuinka päästä hänen asuntoonsa (kuten Rox), mutta kaikki eivät olleet tietoisia koodista taikka avaimesta.

Hissin ovet avautuivat hänen lukaaliin, mikä selvästi oli täysin eri luokkaa kuin edellinen. Se oli moderni, avara, siisti ja kallis. Luca kumminkin asteli makuuhuoneeseensa ja avasi vaatekapin, missä säilytti kassakaappiaan todella omaperäisesti. Siellä oli yhtä jos toistakin tärkeää esinettä Lucalle, eivätkä kaikki suinkaan olleet kalliita perintöesineitä. Jotkut olivat pelkkiä luontokappaleita, mutta omistivat mitä tärkeimpiä muistoja. Luca kaivoi mustan kukkaron alimmalta hyllyltä ja otti esiin 500 euron setelin. Se näytti ehkä isolta, mutta jos hän olisi pieninyt sen, Juliette olisi voinut olla kieltäytymättä ottamasta kaikkia. Vai pitäisikö hänen ottaa vielä enemmän? Hän ei nimittäin saisi puhelinta viidelläsadalla eurolla. Luca otti muutaman viiskymppisen mukaansa, mutta laittoi ne omaan kukkaroonsa. Hänen kukkaronsa oli muutenkin ryöstetty.

Lopulta hän sulki kassakaapin ja vaatekaapin oven ja käveli takaisin hissiin. Hän kuuli jo ennen kuin oli saapunut alempaan kerrokseen, että Juliette soitti. Hän tunnisti kappaleenkin. Luca asteli tilavaan huoneeseen, missä kaikilla soittimilla oli oma pieni yksityinen reviirinsä, jotta kulkeminen ja soittaminen olisi helpompaa. Soittimet, joita Luca ei ollut soittanut viime aikoina, oli laitettu hieman pienempään tilaan tai varastoon. Seinillä oli myös hyllyjä, jossa sattui olemaan soittimia koteloineen, myös nuotteja. Seinille oli ripustettu tauluihin eri aikakausien tähtejä, josita Luca sai inspiraationsa.

Mutta hän ei katsonut soittimiaan taikka tauluja, vaan Juliettea, joka soitti lumossa. Tämä soitti kauniisti ja taidokkaasti, että Luca olisi voinut vain katsoa ja kuunnella ikuisuuksiin. Hän kumminkin tunki nopeasti setelin taskuunsa, otti viulunsa avonaisesta kotelosta ja asetteli sen paikoilleen. Hän odotti sopivaa kohtaa, kunnes aloitti soittamisen. Hän yhtyi sulavasti Julietten soittoon, mikä sai hänet hymyilemään. Laulu oli surullinen ja kaunis, mutta niin oli heidän duonsakin. Luca sulki vain silmänsä ja antoi musiikin hyväillä hänen korviaan ja sieluaan.

Kauniin laulun lähentyessä selvästi loppuaan, Luca muutti kurssiaan ja katsoi haastavasti Juliettea. Hän alkoi soittamaan Lady Gagan Bad Romancea. Ehkä hän halusi selville naisen taidoista enemmän tai hän halusi vain nauttia soitosta ja soittaa jonkun kanssa.

Juliette

Sillä aikaa, kun Luca puuhaili jotain asunnossaan, Juliette arveli kuolleensa ja päässeensä taivaaseen. Siltä tämä soittimilla täytetty huone erittäin kovasti vaikutti. Edes siinä musiikkiliikkeessä, jossa hän oli töissä ei ollut näin paljon soittimia. Oli melkoinen kiusaus mennä hypistelemään näitä ihania instrumentteja, mutta Luca tuskin arvostaisi sormenjälkiä ja kuolaa epäilemättä hinnakkailla soittimillaan. Siispä Juliette yritti parhaansa mukaan olla koskemasta jokaista soitinta ja ajautui pianon luokse. Tuskin Luca pahastuisi, jos hän ihan vähän kokeilisi...

Vähäinen kokeilu ei jäänyt erityisen vähäiseksi, kun Juliette uppoutui musisoimaan kuin olisi omalla pianollaan soitellut. Hän huomasi Lucan vasta, kun tuo alkoi soittaa viulua ja sai näin ollen Julietten hieman säpsähtämään, mistä taas aiheutui se, että sormi lipsahti oikealta koskettimelta ja aiheutti muutaman kappaleeseen kuulumattoman soinnun. Juliette vilkaisi Lucaa jatkaen samalla soittoaan ja koska toinen ei ollut pahemmin kiskomassa häntä pois pianon äärestä, päätteli hän soittamisen olevan aivan ok. Luca soitti erittäin hyvin viulua, kokemuksesta Juliette tiesi, ettei se ollut kamalan helppo soitin, vaikka hän osasikin sitä soittaa (kuten mitä tahansa). Hän uppoutui jälleen soittamiseen, kunnes Luca vaihtoi kappaletta.

Juliette vilkaisi jälleen toiseen ja virnisti toisen haastavalle katselle. Aijai, ei kannattaisi ryhtyä moiseen leikkiin. Juliette vaihtoi heti samaan kappaleeseen Lucan kanssa. Tämä duettona soittaminen oli tosi hauskaa. Ei heidän perheessään kukaan muu soittanut muuta kuin suutaan eivätkä Julietten ystävätkään mitään mainioita soittoniekkoja olleet. Oli siis todella mukava saada tällaista vaihtelua.
Juliette päätti jättää seuraavankin kappaleen valinnan Lucalle. Hän ei tiennyt, millaista musiikkia Luca mahtoi kuunnella ja olisi ollut ikävää, jos toinen ei olisikaan osannut soittaa Julietten valitsemaa kappaletta. Itsestään hän ei ollut huolissaan, ei se haittaisi, vaikka hän ei osaisikaan soittaa. Juliette oli tosin huomannut, että oli todella nopea oppimaan uudet kappaleet. Hänelle riitti vai yhden kerran kuuntelu, nuottejakaan ei aina tarvinnut. Tästä syystä Luca voisi valita, jos tahtoisi, Juliette tyytyisi myötäilemään toisen valintoja.

Kuten Luca oli arvellut, Juliette ei ollut nähnyt häntä ja tuntui hieman säikähtävän. Kaunis soittokin kärsi pienen virheen, mutta eipä se saanut nuorta naista sekaisin pasmoista. Hän jatkoi soittoa nopeasti. Luca hymyili pienesti ja käveli pianon viereen.

Juliette vastasi soittoon. He tekivät Lady Gagan laulusta uuden coverin, joka kuulosti upealta. Lucaa hymyilytti. Oli mahtavaa soittaa pitkästä aikaa jonkun kanssa, joka rakasti soittamista sekä osasi soittaa. Varsinkin Lady Gagaa. Luca oli Gagan fani ja tykkäsi soittaa usein tämän biisejä. Gagan pärstä myös roikkui hänen seinällään.
Vaikka hänestä oli kivaa soittaa Lady Gagaa, päätti mies vaihtaa kappaleen. Tempo muuttui huomattavasti rauhallisemmaksi, kun hän aloitti Metallican Nothing Else Mattersin. Vaikka hän piti Lady Gagasta, oli hän myös hieman raskaamman musiikin ystävä. Hän arveli valitsemansa biisin olevan sellainen, jonka Juliettekin voisi tietää. Nothing Else Matters oli ehdottomasti hänen suosikkinsa Metallicalta. Hän seurasi uteliaana Julietten touhuja, kuinka hän reagoisi hänen biisin vaihdokseen. Koska Juliette oli aloittanut surullisella laululla, hän päättäisi surulliseen lauluun. Kaihoinen hymy huulillaan hän soitti ja heilui hieman soittonsa tahtiin rakastaen sitä. Uppoutumista musiikin maailmaan.

Lopulta kumminkin kappale läheni loppuaan ja Luca lopetti hiljaisesti hiipuen. Hän puuskahti hieman ja hymyili leveästi.
"Olipas virkistävää soittaa jonkun kanssa!" hän tuumasi. "Minulla ei ole oikein musikaalisia tuttavia, joten soittelen yleensä yksin näitä. Tai ainakin yritän osata soittaa kaikkia." Hän osoitti ympärilleen. Joitakin soittimia hän osasi paremmin ja joitakin vähemmän paremmin. Mutta hän oli intohimoinen harjoittelija, joten osaaminen oli pelkästään ajanpuutteesta kiinni. Jotkut taisivat olla vain näön takia taikka heräteostosten myötä tulleita.
"Onko piano ainoa mitä osaat soittaa vai osaatko muitakin instrumentteja?" hän uteli tietämättään, että hänen edessään istui itse nero.

Juliette

Onneksi Luca ei tuntunut hermostuvan, vaikka Juliette ilman lupaa soittikin. Toinen vaikutti enemmänkin iloiselta kuin hermostuneelta, mikä kyllä sopi hyvin. Ei Juliette olisikaan halunnut aiheuttaa harmistusta enemmän kuin oli jo laukunetsinnällään saanut aikaiseksi.

Yhtään liioittelematta he soittivat upeasti. Piano ja viulu kuulostivat upeilta yhdessä ja he molemmat osasivat soittaa. Luca oli tavattoman hyvä viulisti. Julietten oli vaikea pitää hymyä poissa huuliltaan eikä hän loppujen lopuksi edes yrittänyt. Hän nautti soittamisesta Lucan kanssa, miksi sitä olisi pitänyt piilotella.
Lady Gagan lähestyessä loppuaan Luca vaihtoi jälleen kappaletta. Juliettelta kesti hetken aikaa tunnistaa, mitä he soittaisivat, mutta pian pianokin alkoi soittaa Metallican säveliä. Vaikka Lady Gagalla oli monia hyviä kappaleita, piti Juliette enemmän rauhallisista ja hieman surumielisemmistä kappaleista soitettavaksi pianolla. Viululla ja huilulla oli mukavampi puolestaan soittaa menevämpää musiikkia.

Aivan liian pian kappale kuitenkin loppui ja viimeiset pianosävelet jäivät soimaan ilmaan kunnes lopulta hiipuivat pois. "Minäkin joudun usein soittamaan yksin, joten tämä oli todellakin mukavaa vaihtelua. Sinä osaat soittaa tosi hyvin", Juliette sanoi.
Luca kysyi hänen soittotaidoistaan ja Juliette pohti, mitä oikein vastaisi. Kokemuksesta hän tiesi, ettei kannattaisi sanoa osaavansa soittaa jokaista soitinta siinä huoneessa, se saattaisi kuulostaa kerskailulta. "Enimmäkseen kitaraa, viulua, rumpuja ja poikkihuilua, se on pianon ohella suosikkini", Juliette kertoi. Osasihan hän soittaa myös säkkipilliä, oboeta, banjoa ja harmonikkaa, mutta oli päättänyt luetella näitä yleisempiä soittimia.
"Entäs sinä?" Juliette kysyi vaihtaen puheenaihetta. Vaikka soittimista puhuminen olikin mukavaa, Julietten kiusaamiskokemukset olivat saaneet hänet varautuneeksi sen suhteen, mitä omista taidoista kannatti kertoa. "Sinulla ainakin näitä riittää. Enemmän kuin siinä musiikkiliikkeessä, jossa olen töissä." Tämä soittimien määrä ihmetytti edelleenkin. Luca ei voinut olla mikään vähävarainen, jos omisti tällaisen määrän soittimia,asui kattohuoneistossa (minne muualle se hissi olisi mennyt kuin kattohuoneistoon) ja ajoi Ferrarilla.

Nähtävästi Juliette ei tuonut pettymystä, hän tuntui tuntevan legendojen biisit. Se sopi paremmin kuin hyvin, koska Lucan musiikkimaku oli niin laaja. Toisinaan hän kuunteli klassista, raskainta heviä ja räppiä samaan aikaan. Hän nautti siitä ja olisi voinut soittaa koko illan Julietten kanssa, mutta ehkä oli parempi lopettaa jossain vaiheessa. Hänellä olikin kysymyksiä, kun oli löytänyt aivan uuden ulottuvuuden siihen naiseen.

”Kiitos. Oma soittosi on hyvin koukuttavaa. Sitä kuuntelisi ja katselisi mielellään”, Luca hymyili pienesti ja asetti viulunsa koteloon.
Juliette kertoi hallitsemistaan soittimista ja Luca nyökkäsi asialle. Hän ei ehtinyt vastata toisen kysymykseen, kun tämä ihmetteli hänen soittimien määrään. Luca hymähti pienesti. Olihan se hieman pröystäilyä, mutta harvemmin kukaan muu kuin hän kävi siinä huoneessa.
”Noo, tämä on paheeni. Hamstraan soittimia, vaikken edes osaisi soittaa niitä. Ei sitä tiedä, vaikka joskus innostuisin niistä!” hän naurahti hampaat vilkkuen. ”Olen pitäytynyt enemmän kielisoittimissa, joten mainittavat hallinnat ovat kitara, basso, sello, piano ja viulu. Toki osaan soittaa myös rumpuja ja joitakin puhallinsoittimia, mutta ainakaan viimeisimmissä taidoissa ei ole hirveästi kehumista. Olen innostunut saksofonista ja poikkihuilusta pitkästä aikaa, mutta aika on ollut hieman kortilla.” Hän olisi voinut puhua kaikesta ummet ja lammet, koska kerrankin taisi olla kuuntelija, jota kiinnosti.
”Mutta ehdoton ykkönen on viulu”, hän nyökkäsi lepäävää viuluaan kohti. Hän omisti myös sähköviulun, mutta piti enemmän akustisesta viulusta. Viulu oli ollut aina osa hänen elämäänsä. ”Isäni ja isoisäni soittivat aikoinaan myös viulua, joten viulu oli ensimmäinen kosketukseni musiikkiin. Minulla on heidän vanhat viulutkin olemassa, suoraan 1800-luvulta ja 1900-luvun alusta!” Hänen hymynsä hyytyi, kun hän tajusi mitä oli mennyt paljastamaan. Hän oli kolmas sukupolvi 1800-luvulta alkaen parikymppinen mies. Ei se ehkä mahdotonta voinut olla ihmiselle, mutta voisi olla hieman omituista.

Luca jätti asian sikseen, hän ei tiennyt olisiko Juliette valmis kuulemaan hänen oikeasta rodusta. Vampyyreihin suhtauduttiin aina hyvin varauksellisesti, eikä Luca ihmetellyt.
”Niin, voisin nyt antaa korvauksen siitä puhelimesta”, hän vaihtoi nopeasti puheenaihetta, vaikka olisi mieluusti jatkanut musiikkiin liittyvää keskustelua ja kysellyt Juliettelta lisää. Ehkä hän voisi myöhemmin. Hän kaivoi taskustaan viidensadan euron setelin ja ojensi sitä naiselle. ”Saatko tällä mieluisen puhelimen? Voin antaa enemmänkin, koska omat puhelimeni maksavat enemmän kuin tämä.” Hän halusi vain hoitaa asian kunnolla.

Juliette

Soittaminen Lucan kanssa oli todella mukavaa ja piristi erittäin hyvin kaikkien aiempien vastoinkäymisten jälkeen. Oli lisäksi mukava tavata muitakin, jotka olivat kiinnostuneita musiikista. Hänen kaverinsa kun vain kuuntelivat sitä, eivät soittaneet.

Luca kehui hänen soittotaitojaan. "Kiitos", Juliette sanoi ja toivoi, ettei punastuisi. Hän punastui toisinaan liiankin helposti, varsinkin silloin, jos joku kehui häntä.
Luca kertoi, että soittimien hamstraus oli hänen paheensa. Juliette naurahti hieman, vai että pahe. Hänkin olisi hamstrannut, jos hänellä olisi ollut tilaa ja rahaa moiseen. Hän joutui kuitenkin asumaan samassa tilassa soittimien kanssa, joten niitä ei ollut erityisen paljon. Pianokin oli vain sähköpiano, koska ei hänelle oikeaa olisi mahtunut. Tai olisi, mutta sitten hän olisi joutunut nukkumaan sen päällä.
"Viulu ja sello ovat kyllä ihania", Juliette kommentoi toisen kertomuksen väliin. Selloa hän ei kovinkaan usein päässyt soittamaan, mutta viulun hän omisti ja piti siitä kovasti, vaikka se ei ihan suosikkisoitin ollutkaan.
Luca kertoi omasta viuluharrastuksestaan ja siitä, kuinka omisti isoisänsä ja isänsä viulut. Vuosiluvut saivat kuitenkin Julietten hieman ymmälleen ja hänen kulmansa kurtistuivat hieman mietteliäästi. Ei hän mikään matikkanero ollut, mutta eikös tuossa ollut jotain mätää?

Puheenaihe vaihtui nopeasti puhelimen korvaamiseen, mistä Juliette päätteli, ettei Luca ollut erityisen halukas puhumaan asiasta. Olisi hän saattanut saada selityksen, jos olisi kysynyt, mutta ei Juliette tahtonut ruveta utelemaan liikoja.
Viulut ja ikäongelma unohtuivat kyllä nopeasti, kun Luca kaivoi taskustaan viidensadan euron setelin. "Eisinun olisi tarvinnut", hän sanoi, mutta otti kuitenkin rahan vastaan, koska Luca näytti päättäneen korvata hänen puhelimensa. "Kiitos nyt kuitenkin kovasti", hän sanoi hymyillen hieman ja laittoi rahan lompakkoonsa, joka oli taas kotoisasti hänen laukussaan. "Eiköhän tällä puhelimen saa." Luca oli kyllä tehnyt jo melkein liikaa. Juliettesta tuntui, että hän olisi velkaa toiselle, eikä toisinpäin.