Memories // Kirke

Oli iltapäivä, Olivierin taloudenhoitaja oli siivonnut koko aamun taotta kuultuaan miehelle tulevan vieraan. Mies oli kuitenkin kehottanut häntä lähtemään jo useampi tunti sitten sillä hän ei halunnut naisen näkevän hänen vierastaan. Hän ei tiennyt paljoakaan odottamastaan henkilöstä - hän oli kuullut hakkerin hommissa toimivien olevan yleensä nuoria miehiä. Ylipainoisia tai tikkumaisen laihoja pitkine raajoineen. Jotain sen kaltaista hän oletti näkevänsä vain muutaman minuutin kuluttua.
Olivier oli keittänyt itselleen ja seuralaiselleen niin kahvia kuin vettäkin vanhanaikaiseen tyyliin luonnollisesti, hän ei halunnut opetella käyttämään nykyaikaisia kahvin- ja vedenkeittimiä vaikka moni sanoi niiden tekevän elämästä paljon yksinkertaisempaa. Ehkei hän halunnut elämästään yksinkertaista, monimutkaiset askareet pitivät hänen mielensä poissa muista asioista.

Olivier asui Chenevalien hienommalla puolella. Hänen kotinsa näytti ulospäin aivan tavalliselta, hänellä oli puutarhuri, joka kävi hoitamassa hänen puutarhaansa, siivoojia jotka siivosivat hänen kotinsa, taloudenhoitaja joka laittoi mieluusti hänelle myös ruuat. Sisältä talo oli kuitenkin sisustettu hieman vanhanaikaisesti, mikä sai miehen tuntemaan olonsa kotoisaksi. Hän oli jopa löytänyt valokuvan perheestään lähes sadan vuoden takaa.
Hänen kotinsa oli kuin aikamatka sadan vuoden päähän, jopa puhelin oli vanhanaikainen vaikka hän oli alistunut lopulta myös hankkimaan kännykän. Hän oli laittanut sen päälle hakkerin vierailun ajaksi, jos poika vaikka haluaisi soittaa hänelle eksyessään kuten täällä päin saattoi käydä.

Pöydänkulmalla oli valokuva-albumi täynnä vanhoja kuvia. Hänen entisestä vaimostaan, veljestään, kaksikon lapsista. Juuri nuo kuvat liittyivät siihen, mitä mustatukka aikoi hakkerilta pyytää - selvittää hänen vaimonsa jälkeläisten jälkeläiset. Olivier oli perhekeskeinen mies, joten hän kaipasi edes jonkinlaista sukulaissuhdetta vaikka se olisikin tämän ajan kaukaista sukua oleva ihminen.

Ehdotettu työ ei kuulostanut erityisen mielenkiintoiselta, ja Meiko epäilikin työnantajansa olevan vain laiska tai uusavuton, kun ei kyennyt tekemään sitä itse. Hän oli kuitenkin ostanut juuri uuden kotikoneen, ja tarvitsi rahaa toiseen ulkoiseen muistiin, sillä ei suinkaan aikonut pyytää sitä vanhemmiltaan. Niinpä hän oli pakannut kannettavan tietokoneen ja käsivartensa paksuisen kimpun johtoja ja muistitikkuja koululaukkuunsa, ja tavanomaisen kyllästyttävän koulupäivän jälkeen 15-vuotias tietokonevelho haki työnantajansa osoitteen GPS:tään ja raahautui bussiin. Hän melkein toivoi, että ilta venyisi niin, että hänen äitinsä murehtisi hänen katoamistaan. Todennäköisesti se luuska olisi vain tyytyväinen.

Meiko laskeutui bussista vaivautumatta kiittämään kuskia ja silotteli siniharmaata, konservatiivista koulupukuaan lähestyessään määränpäätään. Hän uskotteli itselleen, ettei välittänyt, mitä ympäröivä maailma ajatteli, mutta halusi tehdä hyvän ensivaikutelman. Eikä se ollut helppoa epäimartelevassa koulupuvussa, kun hän tunsi näyttävänsä tavallistakin lapsellisemmalta; koulu ei sallinut meikkiä ja lähetti hänen vanhemmilleen jatkuvasti paheksuvia lappuja metallinhehkuisen violetista värjäyksestä hänen hiuksissaan. Hän suoristi vielä harmaat polvisukat, ennen kuin soitti Olivierin ovikelloa, valmiina tuijottamaan oven avaajaa ilmeettömällä uhmakkuudella otsatukkansa alta.

Olivier vilkaisi kelloaan kuullessaan ovikellon soivan. Hän arvosti täsmällisyyttä ja hakkeri oli ajallaan. Mies käveli avaamaan oven. Mustatukan kasvoille levisi yllättyneisyys hänen huomatessaan oven takana seisovan finnisen, hontelon pojan sijaan erittäin nuoren näköisen koulutytön koulupuvussaan. Olivierin mieleen ei yhdistynyt samantien ajatus, että kyseessä voisi olla hänen palkkaamansa hakkeri, joku oli jättänyt mainitsematta että kyseinen henkilö sattui olemaan tyttö. Jos Olivier olisi tiennyt sen, hän olisi jättänyt hakkerin palkkaamatta. Hän ei pitänyt tekniikasta mutta jos johonkin täytyi olla mies niin juuri hakkeroinnin kaltaiseen touhuun.

Olivierin silmissä loogisin vaihtoehto oli, että tyttö oli partiolainen, myymässä keksejä tai vastaavaa saadakseen rahaa lippukunnalleen. Saattoi hän tietenkin olla myös lapsi, joka keräsi rahaa johonkin muuhun tarkoitukseen, Olivier ei tosin ollut täysin varma, oliko tuollainen toiminta sallittua enää nykyään.
"Keksinmyynti on tapana tehdä partiolaisen asussa - vai keräättekö rahaa luokkaretkeen?" mustatukka huomautti sarkastisesti - missä tyttö edes säilytti myytäviään? Ei kai hän kuvitellut jonkun haluavan ostaa hänen koululaukussaan ties kuinka pitkään lojuneita tarjottavia? Siitähän saisi ruokamyrkytyksen. "En osta mitään. Olisitteko ystävällinen ja poistuisitte pihaltani, odotan vierasta."

Meikon ilme ei värähtänyt, mustat silmät vain mustuivat asteen lisää. Mahtavaa.
"Ha ha", hän sanoi kuivasti ja luikahti miehen ohi sisään, vilkuillen epäluuloisena ympärilleen. Mikä ihmeen museo tämä oli? Toivottavasti täällä olisi edes sähkörasioita.
"Aikani on arvokasta", hän sanoi arvokkaasti, suhtautuen mieheen viileästi: tämän huumorintaju ei aivan osunut häneen. Tyttö pyyhkäisi hiuksia merkitsevästi olkansa yli, ja tunkeutui syvemmälle asuntoon, karaten Olivierin ulottuvilta mikäli tämä yritti tavoittaa häntä.

Meiko asettui olohuoneeksi katsomaansa huoneeseen ja pudotti raskaan laukkunsa tuolille tähyten lattialistojen vierustoja sähkörasian varalta.
"Missä sähkörasia on?" hän kysyi purkaen laukustaan niputtain elektroniikkaa. Hän laski kannettavan tietokoneensa pöydälle ja näytti herättävän sen henkiin pelkällä kosketuksella.

Olivier kohotti toista kulmaansa. Väittikö tämä tyttö olevansa hänen palkkaamansa hakkeri? Eihän nainen - ei, tässä tapauksessa pikkutyttö - pystynyt hoitamaan miehen töitä. Ajatuskin oli naurettava.
"Ilmeisesti keksien myynti on tarkkaa bisnestä", mies totesi hyisesti mutta antoi tytön kävellä ohitseen etsimään pistorasiaa. Hän katseli neitokaista sanomatta sanaakaan ennen kuin tyttö päätyi kysymään, missä hänen sähkörasiansa oli. "Siinä lipaston vieressä."

Mies nappasi tytölle toisen tuolin ja laittoi sen pöydän ääreen.
"Älkää rasitako pikku jalkojanne, istukaa alas." Vaikka hän oli pöyristynyt siitä, että moinen pikkutyttö teki miehen - tai teinipojan - töitä hän ei voinut silti olla epäkohtelias. Tosin hänen tuttunsa saisi kuulla pari valittua sanaa jälkikäteen.

Tarkkanäköinen olisi voinut huomata, kuinka murhanhimoiset rattaat jylläsivät tytön mielessä ja luopunut keksivitseistä. Meikoa ei ollut koskaan ylistetty huumorintajustaan tai leppoisuudestaan, ja usea psykologi oli luonnehtinut häntä mahdolliseksi sosiopaatiksi. Eikä Meikolla ollut mitään ongelmaa diagnoosin kanssa: haaveilihan hän joka ilta ennen nukkumaanmenoa täydellisestä murhasta.
"Kiitos", hän vastasi välinpitämättömästi ja istui ojennetulle tuolille kytkien johtokimppuja tietokoneestaan useaan kämmenmikroon ja tökki muistitikkuja niihin kuin joulukuusen koristeita. Hän painoi peukalonsa modernimmalle kämmenmikron näytölle, joka heräsi henkiin luettuaan hänen sormenjälkensä sykkien neonvioletteja väreitä.

"Mitä halusit minun etsivän?" hän kysyi katsomatta pahalle puolelleen suistuneeseen mieheen, naputteli vain vuoroin mitäkin näyttöä itsevarmalla tyyneydellä. Jokainen näyttö vilisi pahaenteisen näköisiä ikkunoita, joilla hyökyi riveittäin koodistoa. Meiko avasi pääsynsä Ranskan poliisin tiedostoihin, väestörekisteriin ja muutamaan suuremman kaupungin sähköisiin arkistoihin. Hän oli tehnyt läksynsä tunnollisesti.

"Juotteko kahvia tai teetä?" mies kysyi ulkoisesti välittämättä tytön töykeydestä. Todellisuudessa hakkeri oli juuri sellaisia tyttöjä, joita hän vihasi: töykeä, Olivierin silmissä täysin vailla käytöstapoja, yritti oli mahdollisimman miehekäs ja kova vaikka tuskin todellisuudessa oli muuta kuin hauras lapsi. Jos tyttö jätti vastaamatta hänelle, mies kaatoi kahvia ainoastaan itselleen, muussa tapauksessa hän laski kupin hieman kauemmaksi tytön laitteista - eivätkö tuollaiset menneet herkästi rikki? Häntä ei kiinnostanut kuulla tytön kiljuvan laitteiden rikkoutumisesta.

Mies istui alas sohvalle ja siemaisi kahviaan vastaamatta heti tytön kysymykseen. Hän muotoili lausetta mielessään, Olivier ei tuntenut koneita kovinkaan hyvin. Hän ei tiennyt, miten esittää haluamansa järkevällä tavalla.
"Haluan, että etsitte tiedot Jules ja Angele Minotista sekä heidän jälkeläisistään että jälkeläisten jälkeläisistä", mies totesi lopulta päättäen olla edes yrittämättä kysyä sen monimutkaisempia. "Jules Minot on syntynyt 3.9 1897, Angele Minot 15.1 1896. Tarvitsetteko muita tietoja?"

Hän oli tullut töihin eikä teelle, eikä siis vaivautunut rupattelemaan mukavia. Hän vain pudisti päätään miehen tarjoukselle, ja naputteli keskittyneesti, kun onneton poliisilaitos oli yrittänyt vaihtaa salasanojaan ja palomuurejaan pitääkseen hakkerit ulkona. Please.
Meiko naputti annetut nimet ja päivämäärät hakukenttiinsä, ja jäi sitten tuijottamaan niitä kulmat kurtussa. Miksi mies halusi hänen aloittavan nurinperisestä päästä? Olisi huomattavasti helpompaa jäljittää sukua nykypäivästä menneisyyteen.
"Onko tuoreempaa tietoa?" hän kysyi yrittäen asettaa sanansa kohteliaasti, mutta ei kääntänyt katsettaan ruudusta, jonka komensi hakemaan nimiä odottaessaan vastausta.

Olivier siemaisi kahviaan ja päästi huvittuneen tuhahduksen. Jos hän tietäisi tällä hetkellä elävien sukulaisiensa nimet, kaikki olisi paljon helpompaa. Hän olisi jo tavannut heidät, yrittänyt luoda jonkinlaista yhteyttä suvun kesken, pitää ehkä jonkinlaiset vanhanaikaiset sukujuhlat.
"Jos olisi, ette olisi nyt täällä. Hoitakaa hommanne, olkaa hyvä", mies sanoi ja katsoi ulos ikkunasta ottaen jälleen siemauksien kahvistaan. Tästä tulisi epäilemättä kyllästyttävää, katsella kun pikkutyttö teki parhaansa vaikka hän oli varma, että poika olisi osannut tehdä sen paremmin.

Meiko ei lainkaan arvostanut häntä puhuteltaessa käytettävää sävyä eikä myöskään miehen yleistä asennetta. Ellei hän olisi ollut liian ylpeä jättääkseen työn kesken, hän olisi lähtenyt samantien. Tuskin kukaan edes kaipasi mokomaa hapannaamaa. Hän ei tiennyt, miten on mahdollista, ettei halutusta suvusta ollut yhtään tuoreempaa tietoa - luultavasti mies vain yritti tehdä hänen työstään entistä hankalampaa.

Tyttö nojautui taakse tuolissaan ja tuijotti tyhjyyteen melkein vartin, kun hänen ohjelmansa tekivät työtä. Laitteen kilahtaessa hän palasi sen pariin, ja lajitteli tuloksia. Minoteja kyllä löytyi, mutta Jules ja Angele Minotin jälkeläisten etsiminen joukosta oli haastavaa. Helkkarin mies, jolla ei ollut parempaa tekemistä. Hän haravoi Minotien perhetietoja väestörekisteristä närkästynyt katse silmissään.
"Oletko katsonut heidän asuinpaikkansa kaupungin arkistoja?"

Pikkutytöllä näytti olevan ongelmia hänen sukulaistensa löytämisessä. Olivier vilkaisi häneen muutaman kerran sivusilmällä ja näki raivon pikkulikan silmissä vaikka tyttö onnistuikin pysymään ulkoisesti melko rauhallisena.
"He muuttivat pois kaupungista ensimmäisen maailmansodan jälkeen", Olivier totesi. "En tiedä, minne." Jos hän tietäisi, se olisi ollut helpompaa. Hän olisi käynyt vaikka missä arkistoissa mieluummin kuin tyytynyt hakkerin apuun. Etenkään hänen edessään työskentelevän tytön.

Olivier siemaisi jälleen kahviaan ja laski tyhjän kupin pöydälle.
"Auttaako heidän perhetaustoistaan kertominen? Sisarusten tai vanhempien nimet?" Hän puhui noista jo aikaasitten kuolleista ihmisista paljon lempeämpään sävyyn kuin puhui elävistä ihmisistä. Kuka nyt ei olisi puhunut lempeästi veljestään ja vaimostaan.