Mustaa kahvia, musta mieli

//Kirke ja Samira, olkaatten hyvätten :'D Eiköhän laitella nyt tätäkin tapahtumaan~//

Geralt vihasi ehkä eniten maailmassa sitä, kun keksi murtui kahviin dipattaessa ja katosi muhjuuntumaan kupin pohjalle. Oikeastaan ainoa sitä pahempi asia oli pudottaa koko paska syliinsä. Ei siis ihme, että kärttyisä vanha mies hieraisi lyhyttä tukkapehkoaan, valutti kätensä naamansa ylitse ja kumartui sitten leuka ristittyihin käsiin nojaten tuijottamaan murhanhimoisesti cafe americanan pinnalle ilmestyviä kuplia ja keksinhitusia. Hän ei ollut nukkunut viimeiseen vuorokauteen eikä kaivannut tällaista ollenkaan!

Markkinaräjäyttelystä oli vasta alle viikko aikaa, mutta Geralt oli vaatinut itsensä takaisin töihin välittömästi tämänkertaiselta sairaalareissulta päästyään. Hän ei olisi yksinkertaisesti kyennyt istumaan kotona, saatika lepäämään tai nukkumaan, kun lapsinainen ja se pirun sarvipeto kulkivat yhä vapaalla jalalla. Kaikkien niiden tapahtumien olisi kuulunut olla niin täysin hänen yläpuolellaan, olihan kaaoksen jälkimatsia hoitamaan ilmestynyt pieni parvi enkeleitä, pirulauta enkeleitä! Mutta hän ei silti voinut jättää sitä mielestään hetkeksikään. Aivan liian helvetin vaarallisia tyyppejä, ja paskoivat vielä kaikkien, Snorrin ja muiden, elämän päälle. Mokomat täytyisi pysäyttää, ennen kuin heillä olisi käsissään täysi noitavaino ja ihmislaumoja soihtujen ja talikoiden kanssa!

Silti poliisisetää suututti sillä hetkellä vain keksin putoaminen kahvin joukkoon, eikä kukaan hänen ympärillään vaikuttanut tekevän mitään muuta kuin elävän tavallisesti tavallista ihmiselämäänsä. Helvetin helvetin helvetti, miksei hän kyennyt tekemään itsekään enempää? Maailma oli muuttunut hulluksi, ja se tarvitsisi jonkun vahtimaan sen persnahkaa. Silti, vaikka hän kuinka pohti asiaa vihaisesti kahvikuppiaan lusikalla tökkiessään, ei tilanne muuttunut miksikään – hän oli edelleenkin lounastauolla söpöisässä kahvilassa nurkkapöyässä, ja kohta hänen täytyisi mennä käskemään jotakuta turistia kuseksimaan vessassa ulkoseinän tilaan, tai jotain muuta yhtä turhauttavaa.

Samira ei arvostanut tapaa, jolla syntyperäiset pariisilaiset katsoivat häntä, kun hän avasi suunsa. Hän ei ollut tottunut epäonnistumaan, ja vihasi jatkuvaa muistutusta siitä, että hänen ranskankielentaitonsa oli puutteellinen. Hänen sanastonsa oli rajoittunut tien kysymiseen, ravintolamenuun sekä aamukahvin tilaamiseen. Hän odotti kärsimättömänä aamua, jota ei säestäisi alentuva, turisteja huokaileva katse. Minkä hän sille mahtoi, että siviilejä teurastava terroristijärjestö vei aikaa kielenopiskelulta?

Poliisilaitokselta sanottiin, että Geralt Lachance olisi täällä. Tai niin Samira ainakin oli tulkinnut puhelimeen rupatelleen vaihteen infosta. Lounastajien joukossa näkyi kuitenkin kuvaukseen sopiva mies, joka ei varsinaisesti kutsunut lähestymään olemuksellaan: Geralt näytti yhtä tuskastuneelta kuin Samira oli sisältäpäin. Nainen kuitenkin teki parhaansa ollakseen ammattimainen: musta, huonosti-istuva housupuku, vuosia muuttumattomana pysynyt poikamainen kampaus sekä univajeesta mustat silmänaluset. Hänen päänsä oli vadilla, kun taikaterroristit rellestivät vapaana, ja se karkotti yöunet.

"Geralt Lachance?" hän kysyi aikailematta seisahtuen miehen pöydän viereen, ja jatkoi kaipaamatta vastausta, sillä tunsi kyllä miehen kasvot valokuvasta.
"Päivää. Olen tullut tänne puhumaan… Hmm. Tapahtumista, jotka tapahtuivat viikko sitten eräällä markkinalla…" Samira tavasi hitaasti silmät ponnistuksesta mustuen.
"Oh for Pete's sake this is getting bloody ridiculous. You speak some English, I hope? Your department told me that you were present last week when the terrorist organization called la Main d'Iblis hit the market square, no? I also heard you have had previous contact with one of the members and could be said to be most familiar with their personnel. Thus, I need to know what you know, ASAP. Please", nainen huokasi melkein yhteen hengenvetoon ja istui miestä vastapäätä odottamatta kutsua. Kenties viattomien hengenvaara antoi sijaa turhalle kohteliaisuudesta kiemurtelulle.
"Beginning with… Do you happen to know this woman, Mr. Lachance?" Samira liu'utti kohtalaisen pikselöityneen kuvan Noemista pöydän yli. Yksi siviileistä oli sattunut ottamaan videokuvaa ammuskelijasta.

Geraltin pää pomppasi ylös välittömästi, kun hän kuuli nimensä. Hetken aikaa miehen kasvoilla väreili hyvin kireä, liki vainoharhainen ilme, mutta kun tummahko naishenkilö rumasti istuvassa puvussa paljastui ilmeisen rauhanomaiseksi, hänen hartiansa laskeutuivat alas korvista ja miehen ilme lientyi. Maininta markkinoista veti hänen kulmansa uudestaan epäileväiseen kurttuun, mutta sitä seuraava äkillinen purskahdus englantia sai miehen kasvoille toispuoleisen kauhistuneen ilmeen, ja hän lysähti nojaamaan takakenoon penkissään.
”Hei, hei, äläs noin nopeasti viitsi puhua”, Geralt tuhahti torjuvasti ja vetäytyi istumaan asettuneesta naisesta kauemmas selkeästi epämukavaksi olonsa tuntien. Tuollaista tykitystä englantia? Eikö täällä oltu muka Ranskassa eikä missään Britanniassa? Ei hän aikonut yrittää mokeltaa mitään vieraita kieliä nyt, kun ei ollut saanut edes kunnolla kahvia juotua.

Pahantuuliset aatokset kuitenkin siirtyivät syrjään, kun nainen työnsi pöydälle kuvan kirotusta lapsinaisesta. Geraltin suu vetäytyi välittömästi vakavaksi viivaksi, ja hän otti kuvan käsiinsä katsoakseen sitä lähempää. Siinähän hän oli, pieni pirulainen. Noista kasvoista hän ei voinut erehtyä, ei, vaikka kuva olisi ollut kuinka huonolaatuinen tahansa.
”Zis woman?” hän tokaisi huonolla ja paksun aksenttinsa puurouttamalla englannillaan tuijottaessaan kuvaa tiiviisti. Miehen huomaamatta hänen kätensä alkoi täristä aavistuksen verran, ja tiukka ote veti kuvan kulman ryppyyn.
”Zis woman is, is – how do you say – evil woman. I do not know 'er. She shot many many people.”
Geraltin ylähuuli vetäytyi ylöspäin, aivan kuin hänen nenänsä alla olisi ollut jotain todella pahanhajuista.
”She one of la Main d'Iblis, no? Criminal. Zey are evil.”
Kuvia metroasemasta, kuolevista, kasoista rojua ja sen alta pilkottavista käsistä, markkinatorista ja mustista iilimadoista, valtavasta demonista, tulituksesta, räjähdyksistä... Geralt puristi kuvaa niin tiukasti, että hänen rystysensä vaalenivat, mutta heitti sen sitten pöydälle katse synkeänä.
”Tästä ei tule mitään”, hän murahti.
”Mitä oikein teet Ranskassa jos et puhu kieltäkään? En minä lähtenyt poliisiksi saadakseni kielikylpyjä vaan heittääkseni tuollaisia rikollisia saastoja telkien taakse. Vaikka eiköhän tämäkin kohta siirry armeijan tai isompien voimien hoidettavaksi – hah, aivan kuin niillä olisi mitään aavistustakaan demonien kanssa taistelemisesta”, hän synkisteli selkeästi olettaen, ettei nainen ymmärtäisi mitään.
”Kuka sinäkään edes olet, kun tulet noin kyselemään?”

Voi taivas. Lachance puhui paksuinta englantia, mitä Samira oli tähän mennessä kuullut. Mies myös näytti harvinaisen nyrpeältä ja houkutteli naista muistuttamaan, että myös muilla oli hermot kireällä tilanteen kanssa. Ammattimaisuus, Samira, ammattimaisuus, hän mantrasi itselleen ja tyynnytti tahtiaan, jotta ranskalainen poliisi pysyisi perässä. Tämä ei välttämättä noudattanut samaa kohteliaisuutta paasatessaan hänelle ranskaksi jotakin englannista, armeijasta ja demoneista sävyyn, jonka nainen päätteli loukkaukseksi. Samira katsoi känkkäränkkää mustasti kulmiensa alta, otti valokuvansa takaisin ja silotteli sitä närkästyneenä sen kovakouraisesta kohtelusta.

"Mr. Lachance, I share your sentiment. Believe me. However, this is a time when co-operation is vital, as you - very perceptively, I dare say", Samira sanoi vain hippunen sarkasmia äänessään, "pointed out: they are terrorists, criminals. Evil. We should stop them, no?" Hän pudisti päätään kahvikannua vinkkailevalle tarjoilijalle.
"I beg your pardon. I am Agent Khalid of the NCTC, here by orders of Interpol. I am here because your government doesn't trust the local police to handle a threat of this magnitude. And now that we both know each other, perhaps we can get back to actually stopping these terrorists, this la Main d'Iblis." Nainen siloitti valokuvan pöydälle ja naputti sitä merkitsevästi sormellaan.
"You say you don't know her, but you are the only one who has actually been in contact with her. Where would you go look for her?"

//Heitin vähän paljon dialogia tapahtumaan, skippaile rauhassa minkä näet sopivaksi. Piti vain antaa Geraltin puhua asiansa ulos, ettei peli jää matelemaan ihan liian hitaasti :'D//

Geralt tuijotti tummahipiäistä naishenkilöä tyhjä katse silmissään, kun hän herkesi taas puhua pajattamaan englantia. Ei se ollut mikään virallinen yleiskieli, olisi saanut haastaa täkäläistä kieltä jos sitä kuitenkin alun perusteella osasi... ei hän olisi siinä tilanteessa edes pahasti virnuillut tämän ulkomaalaisen virheille. Epämääräinen ärsyyntymisen tunne velloi jossakin tympääntymisen meren alla, ja mies ryysti kovaäänisesti kahvinsa yhdellä siemaisulla kurkusta alas – ainakin siihen saakka, kunnes pohjalle kätkeytynyt ja hänen hetkeksi unohtamansa keksinmuhju oli tukkia nielun, ja hämillisesti rykien hän laski kuppinsa alas vältellen katsekontaktia.

Khalidiksi itsensä esitellyt nainen kuitenkin puhui asiaa, ja Geralt ymmärsi englantia tarpeeksi käsittääkseen, mistä oli kysymys. La Main d'Iblis, sen nimen he olivat saaneet selville, mutta eivät juuri mitään sen jäsenistä – paitsi mitä harvat paikalla olleet olivat markkinoilla nähneet. Synkeämpänä kuin ukkospilvi Geralt hieraisi sänkeään ja tavoitteli sitten korvantauksella olematonta tupakkaa.
”Mmm... I 'ave no idea. No idea. We only met in disasters. But she is not – ze're bigger criminal, more dangerous, no?” hän päätti kysyvään nuottiin ja katsahti valokuvaa naisen kädessä. Hän vihasi lapsinaista, vihasi niin, että hänen olisi täytynyt olla järkevä ja kieltäytyä osallistumasta häneen liittyviin tutkintoihin – mutta lapsinainen ei pelottanut häntä läheskään niin paljon, kuin se vaaleatukkainen mies.
”Ze monster. You 'ave angels, no? First prepare for monster, then chase evil woman.”
Suorastaan huvittavan huonosta ja paksusta englannista huolimatta Geralt onnistui kuulostamaan haudanvakavalta tuijottaessaan tätä agenttia silmiin. Hetken tauon jälkeen hän kuitenkin huokaisi ja vilkaisi kahvikuppiaan, jossa edelleen ei ollut kahvia vaan vain iljettävät keksimuhjut jäljellä.
”Tästä tulee se taikasota, jota pelättiin velhojen riehuessa kuusi vuotta sitten tätä menoa... miten taivaaseen saa yhteyden? Iphonella?”
Geralt naurahti itsekseen ja virnisti tälle Khalidille, joka niin kovasti oli jahtaamassa aivan liian tavallisia asioita.
”Evil woman? She not ze leader. I'm sure, I feel it. We need angels. Who stopped ze monster? Not 'umans, no way. Tell your Interpol, or we're fucked.”
Koska kahvi oli lopussa ja Geraltia ärsytti edelleen, hän kaivoi takkinsa taskuista välineet ja alkoi kääriä sätkää. Ei hänestä ollut puhumaan tällaisten korkea-arvoisten agenttineitien kanssa, ei ainakaan kun ei voinut tavallista ranskaa haastella. Eikä hänellä kai muuta sanottavaa ollutkaan, kuin että saisivat suojata korkea-arvoiset perseensä demonisilta voimilta, mikäli tahtoivat pärjätä.
”My partner, Alix Thayer, was zere. Ask her, she speak English more”, miekkonen murahti ja nousi ylös tuolistaan selkeästi lähtöä tehden. Alixilla olisi myös enemmän kärsivällisyyttä toimia tuollaisten ulkopaikkakuntalaisten kanssa – hah, hän oli kasvanut aivan liian tiukasti yhteen tämän Chênevalien ja sen outouksien kanssa, vaikka aluksi oli luullut, ettei koskaan kotiutuisi.

Samira kuunteli intensiivisesti Lachancen kuvausta, puolittain koska hän sai taistella pysyäkseen perässä ranskalaisittain äännetyssä ajatuksenjuoksussa. Nainen veti iPadinsa esiin ja naputti miehen puhetta raporttiinsa katsomatta näyttöä kuin satunnaisesti: vastaukset eivät olleet aivan sitä, mitä hän oli toivonut, kuten naisen nimen, osoitteen ja jäsenlistan la Main d'Ibliksestä… Mutta enkeleitä? Samira kohotti päätään, tuijottaen miestä kuin varmistaakseen oliko kuullut oikein. Hän muisti kyllä epäinhimillisen pedon viimeisimmässä iskussa - se oli tuntunut jahtaavan häntä ja hänet olkapäälleen perunasäkin lailla heittänyttä miestä. Painajaismainen kuva oli kyllä iskostunut naisen verkkokalvoille, ylösalaisin ja heittelehtien.
"I see", hän vastasi ilmeettömästi ja naputti välitettäväksi viestin, että paikallinen poliisilaitos ehdotti toimintasuunnitelmaksi enkeleitä. Hän lisäsi Lachancen antaman nimen, helpottuneena luvatusta yhteisestä kielestä, ja huokasi huomattavan turhautuneena, kun mies nousi jo ylös karatakseen. Jossain jyrähti.

"Mr Lachance--", nainen sanoi juurruttaakseen miehen tuoliinsa, mutta katkaisi ajatuksensa jäädessään lukemaan saapunutta viestiä. Hänen kasvonsa vakavoituivat kuin joku olisi lisännyt musertavan painon hänen harteilleen.
"Mr Lachance, it seems they might have struck again. A car bomb just exploded ten blocks from here." Etäinen sireenien huuto varmisti uutisen. Samirakin nousi ylös, sujautti laitteen takkinsa sisätaskuun ja lähti ovelle.
"I suppose you are needed as--", hän ei ehtinyt jatkaa, sillä massiivinen räjähdys nielaisi kaiken äänen alleen ja paiskasi kahvilan lasit sisään heittäen Samiran takaperin pöytien sekaan. Toinen autopommi oli räjähtänyt kahvilan vieressä, jättäen jälkeensä sirpaleisen, nälkäisten liekkien järven.

[Pistin ranttaliksi, sano jos meni yli.]

//Minä vähän hittasin. Samira vaikutti lentäneen aika pahasti, joten hän ei kai heti pompannut pystyyn?//

Geralt ei edes antanut päänsä pohtia mitään muuta, kuin ulkona poltettavaa sätkää ja taivaallisen tylsää tavallista työpäivää, joka tulisi seuraamaan neiti Agentin luota pääsemistä. Hän oli kuitenkin sysännyt asian käsitellyksi liian aikaisin noustessaan ylös tuolistaan, sillä Khalidin musertunut ilme ja vakava ääni pysäyttivät hänet niille sijoilleen.
”Mitä paskaa!” hän ärähti ranskaksi naisen lähtiessä vikkelästi liikkeelle, mutta ei ehtinyt vastata tai reagoida mitenkään hänen sanoihinsa, kun jysäys lennätti ilman täyteen lasia.

Kahden sydämenlyönnin välisen hiljaisuuden ajan Geralt oli jähmettynyt aloilleen ja maailma tuntui vääristyneen samalla tavalla, kuin sikarikuoleman tavatessaan. Hän oli jo vanhentunut, raihnainen, käynyt kuoleman porteilla – tai oikeammin sen kanssa kaljoilla – mitä helvettiä hän teki leikkimässä supersankaria, joka jahtaa superrikollisia superkamujen kanssa supervaarasta toiseen? Ajatukset vyörähtivät eriytymättöminä hyökyinä hänen ylitseen lähes samanaikaisesti, kun reaktioviive kului umpeen ja paineen voimasta lähes kaatunut mies muutti liikeratansa suojaan kyyristymiseksi. Ei hän jaloillaan pysynyt, mutta onnistui kaatumaan suhteellisen hallitusti pöydän taakse, jonka ääressä oli vasta hetki sitten istunut surkuttelemassa yhtä murentunutta keksiä.

Korvien vinkuessa ja lasinsiruja yltään pois varistellen hölmistynyt mies nousikin kohta kankeasti takaisin jaloilleen ja onnistui leikkaamaan käteensä haavan ottaessaan tukea kaatuneesta pöydästä. Lasia oli kaikkialla, ja koko kahvila oli kaatunut maahan. Vaistomaisesti Geralt hapuili asekoteloaan ja pälyili oviaukkoa, ulkoilmaa kohti, hakien pienen lapsinaisen siluettia – mutta kuullessaan hätääntyneen nuoren naisen kirkaisun ja sen laukaiseman huolestuneiden ja loukkaantuneiden äänien kakofonian nousemassa ollut ahdistus rintakehässä laantui. Veri jyskytti korvissa, mutta puhallettuaan pari kertaa keuhkonsa tyhjiksi mies kykeni seulomaan läpi kahvilan sisällä olevat ihmiset. Kukaan ei maannut maassa hiljaa liikkumatta, ja pahimmalta vaikuttavalla tapauksella, kirkaisseella naisella, oli ilmeisesti poikaystävä välittömästi tukenaan. Joku kahvilan henkilökunnasta kyyristeli kauhun jähmettämänä tiskin luona, ja Geralt määräsi hänet tiukalla äänellä soittamaan ambulansseja paikalle, minkä jälkeen mies julisti kovaan ääneen olevansa poliisi ja lausui muutaman rauhoittavan sanan ja ohjeen kahvilan asiakkaille. Ensimmäisenä hän ryntäsi kirkaisseen naisen luo, ja kahden muun pahasti loukkaantuneen ensiavun saamisen varmistamisen jälkeen hän asteli neiti Agentin luo.
”You okay, no?” hän kysyi selkeästi kärttyisyytensä karistaneena.
”Bones, wounds, all okay?” hän toisti tarttuen hyvin suorasukaisesti kaatuneiden pöytien seassa lojuvan naisen käsiin, aivan kuin olisi aistinut silkan kosketuksen välityksellä kaikki mahdolliset vammat tämän kehossa. Khalid oli lentänyt pahasti, hän oli ollut aivan ulko-oven luona pommin räjähtäessä, ja kulmat huolestuneesti rypyssä Geralt päästi irti ja suoristautui.
”Puhuuko täällä joku englantia? Neiti tarvitsee apua. Minun täytyy mennä ulos tarkastamaan tilanne”, Geralt julisti kovempaan ääneen ja saikin nuorehkon miehen, esiliinasta päätellen sikäläisen tarjoilijan, kiirehtimään Khalidin apuun.

Räjähdyksen jälkimaininki vihloi ja repi Samiran päätä, muistuttaen häntä ikävästi edellisestä räjähdyksestä, jota hän oli todistamassa. Hänen teki mieli kokeilla vuosivatko hänen korvansa verta, mutta hetkeen hän ei kyennyt liikkumaan. Painoton, kieppuva olotila olisi ollut suorastaan mukava, ellei hän olisi ollut tuskallisen tietoinen siitä, että joku mielipuoli räjäytteli autopommeja pitkin kaupunkia. Etäinen jyrähdys kertoi kolmannen räjähtäneen; Samira tunsi sen lattiasta. Hän räpytti kuin lääketokkurassa, kun Lachance tarttui häntä käsistä ja katosi taas, korvaten itsensä jollakulla herkkuposkella. Ryhdistäydy hyvä nainen! Samira ei ymmärtänyt, miksi päätyi aina olemaan neito pulassa, vaikkei ollut ollut neitokelpoinen kuuna päivänä.

Sillä välin, kun Samira yritti saada kehonhallintaansa ja kuuloaan takaisin, vastakkaisen rakennuksen katonreunalla istui mustanpuhuva, notkea nainen, jonka kirkkaanpunainen tukka lepatti savuisessa, sireenientäyteisessä tuulessa kuin voitonlippu. Nyx hymyili viekkaasti, keinutellen melkein lapsenomaisesti jalkojaan katsellessaan aiheuttamaansa tuhoa. Hän poimi vierestään kaksi viimeistä laukaisinta, veti teatraalisen syvään henkeä ja painoi niitä samaan aikaan. Mikä sinfonia! Toinen paukahti pohjoisessa oikein komeasti ja toinen jyrisi idässä, ilmeisesti toisissa liikennevaloissa GPS:n näytön mukaan. Cambion kikatti kehräten ja antoi laukasimien pudota kadulle. Niistä ei saisi sormenjälkiä, sillä hän oli käyttänyt mielestään erittäin vetovoimaisia nahkahansikkaita operaationsa ajan. Ei mutta! Oliko tuo se poliisinkääpä, joka oli paininut sekä Noemin että la Main d'Ibliksen johtajan kanssa? Mikä sääli, että hän oli jo käyttänyt kaikki pomminsa.

Samira astui lasinsirujen yli ulos tukien itseään ovenkarmiin. Hän ei edelleenkään kuullut muuta kuin armotonta tinnitystä ja voi huonosti, sillä saattoi haistaa ohimoltaan valuvan veren ja palaneen lihan. Luut tuskin olivat rikki, sillä hän tiedosti kävelevänsä, mutta puku oli aika tehokkaasti riekaleina, osin kärventyneenä räjähdyksen liekkien nuoltua hänen raajojaan, ja jossakin tuntui törröttävän lasinkappale.
"Lachance?" nainen raakkui eikä tiennyt kuuliko mies häntä, "we should… ehmm... Oh for stick's' sake I don't even know… Where's my iPad…" Saamarin käpypäiden helkkarin mulkkujen aivokääpiöiden perhanan kilinkarva. Jokin kolahti katuun savuavan, edelleen liekehtivän auton edessä. Nainen siristi silmiään ja lähestyi laukaisinta asfaltti allaan aaltoillen.

[Kurafestivaali! Pahoittelut, kun ei edistnyt mihinkään.]

Ulkona vallitsi täysi kaaos, kuten pommin räjähdyksen jäljiltä oli oikeastaan luonnollista. Hän varmaan kohta tottuisi räjähdyksiin ja kaaokseen niin perinpohjaisesti, että tuntisi olonsa kotoisaksi sellaisen keskellä, Geralt ajatteli hajamielisesti ja haparoi vaistomaisesti tupakkaa korvantaustaltaan. Neiti Agentti oli varmasti hyvissä käsissä, tai ainakin Geralt uskoi aikaisemman tarjoilijan menneen Khalidin hätiin, ja mies keskittyikin tähyämään aluetta apua tarvitsevien varalta. Kun hänen sormensa eivät sitten millään löytäneet muuta kuin korvan ja lyhyttä tukkaa, hän havahtui tajuamaan, että hänellä oli oikeasti liuta asioita, joita hänen pitäisi sellaisessa tilanteessa tehdä, mukaan lukien hälyttää apua paikalle, jos vaikka rikollinen oli yhä lähettyvillä.

Geraltista hänen jokainen liikkeensä tuntui hitaalta, kuin uisi siirapissa, mutta oikeasti hän huusi melkein välittömästi ulos kadulle päästyään selostusta tilanteesta ja karjui samalla tolpillaan oleville ohjeita ja vihaisia rauhoitteluja. Hänen energinen metakkansa kuitenkin vaimeni, kun hiljainen kolahdus hyppäsi salakavalsti hänen korvassaan muitten äänien, jopa Khalidin hänen oman äänensä alle jääneen äänen, ylitse. Poliisi loikkasi välittömästi eteenpäin luullen kohta räjähtävän uudestaan, mutta parin koikkelehtivan askeleen jälkeen tilanne paljastui pysyvän sittenkin turvallisena. Pakenemisen keskeytettyään Geralt vilkaisi olkansa ylitse hakien kolahduksen aiheuttajaa, ja hänen rasituksesta kärsinyt sydänparkansa hyppäsi uudestaan kurkkuun, kun hän näki maassa laukaisinparin – ja hyppäsi jyskyttämään kallon yläseinää vasten, kun nopea ylösvilkaisu paljasti punatukkaisen naisen kököttämässä katonrajassa.

”It's zem! 'Urry, Khalid! One of zem!”

Punatukkainen pirulainen oli kadonnut hänen välittömistä muistikuvistaan lapsinaisen taakse, mutta varsinkin nähtyään jälkikäteen videotallenteen tapahtumista Geralt oli painanut tuonkin pirulaisen ulkonäön muistiinsa. Äänet katosivat, eikä hän edes tajunnut huutaneensa tai ottaneensa asettaan käsiinsä, kun jo tähtäsi kohti punatukkaa ja äänen kaiku oli hälvennyt ilmasta. Hän oli melkein ampua heti, mutta sai vaivoin pidäteltyä liipaisinsormeaan leukaperiään kiristellen.
”Alas sieltä! Ja kädet näkyville! Sinä paskiainen jäät nyt kiikkiin, perkele”, Geralt sadatteli viimeisen lauseen hiljaa itsekseen karjahdettuaan ensin punatukalle määräyksensä.

Samira oli hädin tuskin saanut laukasinta nenäliinan verhoamaan käteen, kun Geralt oli jo vetänyt aseensa ja tähtäsi katonreunalla istuvaa naista. Samira kirosi jyskyttävää päätään, joka tuntui hidastavan kaiken ja muuttavan hänen ajatuksenjuoksunsa tahmaiseksi siirapiksi. Hän tunnisti punatukan etäisesti videolla näkyneeksi raivokkaan kömpelöksi ottelijaksi, joka oli rymynnyt hänen aikaisemmin haastattelemansa poliisin kanssa ja tapaili omaa asettaan sen takin alla olevasta kotelosta.

Kuullessaan sireenien ja kaupungin jylinän yli vaimeina poliisisedän huudon, Nyx kikatti. Hän nosti kätensä kuuliaisesti ylös, velmu ja arvaamaton katse silmissään. Nahkahanskan verhoamista käsistä hän pudotti avatut savukranaatit, jotka tuprusivat sankkaa mustaa savua kieppuessaan palavasta autosta nousevan savun läpi maahan.
Samira oli saanut vedettyä aseensa ja kenties jähmeän järjenjuoksunsa himmentämänä laukaisi sen. Nyx oli kuitenkin kallistunut selälleen katolle pudotettuaan kranaatit ja väisti juuri ja juuri reiän otsassaan. Hän kierähti suojaan katolle katsomatta oliko saanut poliisisedän aseesta osumia, nousi kontalleen ja lähti hiipimään katonreunaa eteenpäin. Hän halusi pitää hauskaa poliisien kanssa kuin kissa hiirellä, mutta tilanteessa, jossa nämä eivät ampuisi häntä kuin koiraa. Aseet olivat typerä keksintö, joskin hän näytti pirun makealta sellainen kädessään. Nyt se oli työnnettynä hänen housuihinsa mustan nahkatakin alle.

Nyx pyrki katon reunaa pitkin sivukadulle, jossa voisi hypätä katolta toiselle tai laskeutua palotikkaita katutasoon. Hän ei tiennyt, kuinka innokkaita poliisit olivat hänen kaipaamaansa hippaleikkiin ja kuinka herkässä näiden laukasinsormi oli.
Samira tuki otsaansa ja etsi kolhiintuneen puhelimen taskustaan soittaakseen apujoukkoja. Hän huiski kädellään savua ja yritti hengittää takkinsa suojissa.
"Which way did she go?" hän kysyi mieheltä, vaikkei tiennyt oliko tämä nähnyt yhtään enempää kuin hänkään. Nainen yski rajusti ja puski tietään ulos savusta hoippuen täyhyilemään katonrajaa. Nyx hyppäsi akrobatisella loikalla katolta toiselle. Samira työnsi aseen takaisin koteloon, luottamatta harkintakykyynsä, ja yritti lakata yskimästä savua. Hän osoitti kattoa.
"There!" Hän ei tosin tiennyt, oliko huomattavasti selkeäpäisempi mies jo hänen edellään. Nyx pysähtyi katonreunalle vilkuttamaan ja pisti sitten juoksuksi katonlaitaa pitkin.

Geralt oli hädin tuskin ehtinyt nähdä punatukan katolla, kun Khalid jo ampui häntä. Laukauksen ääni sai miehen sävähtämään ja katsomaan naista järkyttyneenä. Se ei ollut tullut hänen aseestaan, mutta horjutti miehen hallinnan tuntua. Punatukka oli varmasti vähintään yhtä paha kuin lapsinainen, mutta ampua... Sekavat ajatukset eivät kuitenkaan tehneet hänelle hyvää, eivät sellaisessa tilanteessa, ja hän keskittyi ravistamaan ne ulos päästään köhiessään hihaansa pistelevän savun täyttäessä kadun ja pimentäessä päivän hetkellisesti.
”Missä helvetissä?” hän köhi silmät vedestä sameina ja yritti hakea punatukkaa katseellaan sieltä, minne oletti neiti Agentin osoittavan. Mokoma kissanainen oli kuitenkin jo auttamattomasti raihnaisen ihmismiehen ulottumattomissa, ja kiroten ja katua potkaisten Geralt joutui karvaasti toteamaan joutuvansa taas luottamaan vain vahvistusten kykenevän seuraamaan häntä paremmin.
”... madamoiselle Agent, zere is more important matters. You are OK, no? Many need help here”, hän kääntyi puhumaan Khalidille. Ambulanssien ja apuvoimien saapumiseen kestäisi vielä, ja he olivat sillä hetkellä ainoat kansalaisten palvelijat paikalla, joten heidän apuaan tarvittaisiin.

~*~

Monen korttelin päässä autopommeista ja kaaoksesta, rähjäisemmillä pikkukujilla, erään karun yksiön ikkuna oli auki päästäen raitista ilmaa ahtaan tunkkaiseen asuntoon. Huone oli selkeästi kesken, sänky pelkkä patja lattialla, pöytä ja tuoli löytöjä roskalavalta ja nurkat täynnä laatikoita ja tölkkipinoja. Se ei ollut koti, ei todellakaan, vain pelkkä tilapäinen asumus tilapäisesti sekavassa elämänvaiheessa olevalle miehelle, joka juuri sillä hetkellä otti päivätorkkuja patjallaan pelkkä lakana peittonaan ikkunasta puhaltavasta vilpoisasta viimasta huolimatta. Nukkuminen oli toisaalta turhankin vahva ilmaisu, kun Alexiksesta oli kyse. Hän enemmänkin makasi täysin tiedottomassa koomamaisessa tilassa, keho hiljaksiin käyden ja palautuen valvomisesta ja ryyppäämisestä mieli unettomassa, suljetussa tilassa.

Samira tunsi epäammattimaisuutensa tuoman pettymyksen lamauttavan mielensä. Miten hänen koko elämänsä saattoi romuttua? Ja tässä hän oli, rypemässä itsesäälissä ja -syytöksessä, kun tavallinen rivipoliisikin oli jo auttamassa viattomia sivullisia. Ollakseen vajoamasta vielä kauemmaksi vahvan, itsenäisen naisen ihanteestaan, Samira käänsi selkänsä katoavalle terroristille, vaikka se loukkasi hänen ylpeyttään, ja hölkkäsi onnahdellen Lachancen perään. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä tehdä loukkaantuneille siviileille, sillä hänen ensiapukoulutuksensa oli ollut teoreettista eikä joutunut käytännön koetukselle vielä kertaakaan - ja hänellä oli tunne, että tuore kenttäagenttikoulutus ei ollutkaan tehnyt hänestä aivan pätevää terroristinmetsästäjää katutasolla. Luojan kiitos apu ei ollut kaukana, sillä Samiran hälytys lähetti Interpolin resursseja paikalle.

Pettymys oli lamauttaa myös Nyxin, sillä poliisit eivät lähteneetkään hänen peräänsä, vaan jäivät nyhjömään onnettomuuspaikalle. Hän sai kuitenkin vauhtia nähdessään autolastillisten ammattimaisen näköisiä, aseistettuja agentteja tulvivan paikalle ja piirittävän korttelia, jossa hän oli odotellut. Ihmisillä ei kerrassaan ollut huumorintajua. Nainen ylitti katon yrittäen olla kaatumatta löysien kattotiilien päällä tasapainoillessaan ja teki uhkarohkean, melkein murtuneisiin luihin päättyvän hypyn kattojen välillä. Alla mustapukuinen mies yritti pudottaa hänet ampumalla, ja yllättävä kipu sai naisen räpyttelemään hämmästyksestä ja melkein tointumaan todellisuuteen. Hän kompuroi vatsalihakset krampaten katolle ja ihmetteli hakkaavaa sydäntään: mikä häntä vaivasi? Ei hän pelännyt. Kuitenkin hänen kämmenensä tuntuivat nihkeiltä ja suu kuivalta. Reittä, johon luoti oli uponnut, kirveli ja poltteli epämiellyttävästi. Hiljentäisivätpä typerät ihmiset lähestyvät sireenit, jotta hän voisi ajatella selkeästi.
Avoin ikkuna.

Nyx pudottautui sisään nuhjuiseen yksiöön hieman vähemmän sulokkaasti kuin yleensä, kompastui laatikkoon ja kiepahti kuperkeikalla uudelleen jaloilleen ottaen tukea seinästä ja pyyhkien kättään sitten inhoten takkiinsa. Mikä läävä! Kuka jättäisi… Oh! Siinähän oli joku nukkumassa. Miten herkullista, demonisikiö pohti unohtaen ulkona kasvavan jahdin, ja kumartui patjalla nukkuvan miehen puoleen. Nyx oli valmiina sukeltamaan maailman parhaaseen piiloon, mutta hän ei päässytkään nukkujan mielen sisään. Hän ei edes nähnyt sitä. Pakkoko ihmisten oli aina pilata hänen päivänsä?! Turhautuneena ja ammuttuna Nyx vetäytyi polvilleen Alexiksen pään viereen ja läimäytti miestä poskelle.
"Uni auki!"

Alexiksen keho makasi taju kankaalla patjalla, suuri tuulenhalkoja vinkui ja tuhisi unisen hengityksen tahtiin. Mies ei mitenkään rekisteröinyt kissamaisen naisen laskeutumista hänen ikkunastaan sisälle, ei tämän liikehdintää eikä edes kumartumista hänen puoleensa. Vasta kipakka läimäys ja kivahdus palauttivat hänet todellisuuteen – mutta silloin Alexis räväyttikin silmänsä auki ja nähdessään tuntemattoman naamataulun edessään hätkähti ja löi kursailematta ilmestystä nyrkillään.

Pussilakana kiertyi hänen jalkojensa ympärille miehen räpiköidessä hetken patjallaan, mutta muutaman hätäisen tovin jälkeen hän sai peruutettua kauemmas naisesta ja noustua jaloilleen. Pisamakasvoinen äijä tuijotti tunkeilijaa lihaksikas rintakehä kiivaasti hengityksen tahdissa kohoillen seistessään siinä kalsarisillaan, ja nähdessään verta sekä räikeän tukan – tai ehkä jokin toinen epäilyttävä yksityiskohta loikkasi hänen mieleensä, hän ei jaksanut sellaisia eritellä – hän harppasi sivuaskeleella tiensä keittiönurkkaukselle ja kaappasi tiskeistä raskaan paistinpannun, ainoan keittoastiansa, käteensä. Se koholla mies tuijotti tunkeilijaa ja yritti laskeskella tilannetta selville itselleen.
”Painu siit vittuu ku olisit jo.”

Sir todella kohteli Nyxiä kuin kukkaa kämmenellä, mitä nyt oli naisen makuun turhan etäinen ja kiireinen aina silloin tällöin. Hän oli toki käynyt kissatappeluja muiden naisten kanssa, mutta koskaan ei mies ollut lyönyt häntä. Niinpä hän ei laisinkaan odottanut yhtäkkistä nyrkiniskua - vaikka menikin lyömään nukkuvaa ventovierasta murtauduttuaan ensin tämän asuntoon. Ei sillä, että Nyx olisi sitä murtautumiseksi laskenut: avoin ikkuna oli aivan selkeä kutsu.
Miehen nyrkki iski voimalla naista poskipäähän ja heitti hänet takaperin lattialle. Nyx räpytteli äimistyneenä silmiään ja pyyhkäisi suupieltään, josta valui verinoro, sillä hän oli purrut vahingossa kieleensä. Hän nousi istumaan ja tuijotti miestä järkytyksen ja raivon välillä tasapainoillen. Hänen suupielensä kuitenkin nykivät, kun hän näki kauhistuttavan uhkaajansa heristävän paistinpannua.

Nyx kiipesi jaloilleen ja hieroi sykkivää reittään.
"Kuinka sinä oikein kohtelet naisia?" hän kysyi syyttävästi, joskin kieroa huvitusta jäisissä silmissään. Hänellä oli edelleen naiivi usko siihen, ettei mies oikeasti tekisi hänelle mitään pahaa nyt, kun varmasti tiesi hänen olevan nainen - ja sellaisena mielestään kertakaikkisen hurmaava, tietenkin, vaikka olikin suhteellisen verinen.

Nainen, räikeä punatukka, joka kyykisteli kuin mikäkin sisään vahingossa lehahtanut ja päänsä pyörälle saanut lintu hänen lattiallaan. Joku toinen olisi saattanut heltyä ja laskea improvisoidun aseensa alas, mutta Alexis vain puristi kiinni paistinpannunsa kahvasta lujemmin. Varsinkin silloin, kun nainen puhkesi puhumaan ja nousi ylös.
”Ulos mun kämpäst niinku olisit jo. Vai ookko joku retardi?” Alexis kysyi tuijotus julmana ja vihamielisenä. Jokin naikkosessa ei miellyttänyt häntä, vaan nosti niskakarvat pystyyn.

Nainen ei ottanut lähteäkseen tarpeeksi nopeasti, joten Alexis lähti yhtäkkiä liikkeelle ja harppasi heidän välisensä etäisyyden nopeasti umpeen. Yllätyksen turvin hän tarrasi kiinni naisen käsivarresta ja piti paistinpannukäden edelleen koholla, valmiina lyömään.
”Jos et suosiol lähe nii lähe sielt mist tulitki!” hän ärähti ja lähti retuuttamaan naista kohti ikkunaa myllätyksi tulleen patjansa ylitse.

Selvästikin hän oli tekemisissä jonkinlaisen eläimen kanssa. Mitä muuta ihmisiltä saattoi odottaakaan? Tuohtunut ja aavistuksen hermostunut Nyx harasi vastaan, kun Alexis raahasi häntä kohti ikkunaa. Hän ei halunnut ajatella, että kukaan haluaisi oikeasti satuttaa häntä - teki hän mitä tahansa - mutta nyt hänen jalkaansa koski aivan vietävästi ja jotain kuumaa ja märkää valui alas hänen säärtään, ja nyt tämä barbaari kohteli häntä kuin mitäkin viemärirottaa.
"Kuka tässä oikein on retardi?! Irti senkin älykääpiö!" nainen sähisi eläimellisesti, kynsi ja yritti upottaa hampaansa verenhimoisesti Alexiksen käsivarteen.

Naikkonen nostatti valtavan älämölön heti, kun Alexis oli saanut hänestä otteen. Vahva, pitkä mies pystyi melko helposti heittelemään tuollaisia laihoja luikkuja ympäri seiniä, mutta punatukka päätti sähistä ja raapia kuin mikäkin kujakissa. Alexis ei irrottanut otettaan, vaikka hänen käsivartensa alkoi olla punaisilla juovilla ja hänen kasvonsa vääristyivät rumaan kivunirveeseen.
”Vitun narttu! Ulos mun kämpäst!” hän huusi takaisin naama punaisena, mutta vastustelujen ajamana ja yrittäessään horjuttaa naisen tasapainoa hän vaihtoikin yhtäkkiä suuntaa kohti ovea. Sama se mitä kautta hän saisi saatanan naikkosen ulos kämpästään, kunhan hänet vain saisi ulos.

Alexis kihisi jo kiukusta, mutta jokin hänen nupissaan räjähti naisen upottaessa hampaansa hänen lihaansa. Jokin tumma sykähti hänen sisällään ja silmittömän raivon vallassa Alexiks kohotti yhtäkkiä naisen ilmaan ja heitti hänet huoneen toiseen päätyyn, aivan etuoven edustalle. Rintakehä kohoili kiivaasti ja suuret sieraimet värisivät miehen jäädessä seisomaan niille sijoilleen, itsekin äkillisestä purkauksestaan yllättyneenä. Paistinpannu putosi maahan, kun hän tuijotti käsiään puristellen sormiaan nyrkkiin ja levittäen ne taas auki. Jokin oli ollut todella pahasti pielessä, todella pahasti vinossa vasta hetki sitten, vaikka nyt ne tuntuivat olevan taas inhimillistä lihaa, luuta ja verta. Toisessa kädessä oli verta naisen vastaankamppailujen jäljiltä, mutta ei naarmuja – ja Alexis kääntyikin niin, että tämä käsi jäisi naisen näkökulmasta piiloon suodessaan huomionsa taas tunkeilijalle.
”Ulos. Siin on ovi”, hän sanoi matalalla äänellä edes harkitsematta sitä, että tavallinen kansalainen olisi ollut tilaamassa punatukalle ambulanssia.

//Sano jos runnon Nyxiä liikaa!//

Miehen veri maistui samalla ällöttävältä, kun inhimillinen osa demonisikiön mieltä kiljui kannibalismista, ja houkuttavalta, kuin nestemäiseltä voitonriemulta. Nyx ei kuitenkaan ehtinyt nauttia tästä kauaa, sillä yhtäkkiä maailma oli ylösalaisin ja viuhui ohi. Hetken nainen tunsi itsensä melkein säikähtäneeksi, epäuskoiseksi todellisuuden saamasta käänteestä, mutta rysähtäessään päin seinää ja pudotessaan siitä niskalleen maahan, maailma tuntui pimenevän melkein lohdullisesti.

Ehkä hän näki unta. Mutta viiltävä tuska jalassa, lyödyssä poskessa ja nyt jokapuolella cambionraasun ruhjottua kehoa kertoi, ettei tämä ainakaan ollut uni, jota hän hallitsi. Se sai melkein hallintaan alistuneen hädän heräämään hänen mielessään: hän ei hallinnut tilannetta. Hänellä ei ollut siihen pienintäkään kontrollia: ja tuo paskiainen yritti ihan tosissaan tappaa hänet. Hän tunsi mielensä haluavan lamaantua ja räpäytti shokissa laajenneita silmiään taistellen lapsenomaisia, hädän kyyneliä vastaan. Tämä oli niin epäreilua!
"Et sinä määrää minua", nainen väitti ääni vavahtaen ja yritti vääntyä irti seinästä, mutta hänellä tuntui olevan vähän kontrollia kehoonsa. Uhan tuntu oli niin todellinen, ettei hänen epäreliastisuudessa uiskenteleva mielensä kyennyt sitä käsittelemään.

Konkkanokan sieraimet värisivät Alexiksen vetäessä kerta toisensa perään niin syvään henkeä, että paljas rintakehä kohoili kuin palje. Yrittikö se puhaltaa sammuksiin vai lietsoa tulta, sitä hän itsekään ei tiennyt seistessään purkauksen jälkeisessä värinässä, jähmettyneenä tilanteeseen, jossa joku helskatin naikkonen rötkötti vasten hänen eteisen seinäänsä. Punatukka vain räpytteli silmiään kuin kultakala aukoi suutaan, naputti siinä aloillaan. Vitun typerä narttu, miksei se lähtenyt tiehensä!
”Seuraavaks mä heitän sut ikkunast. Että mittä vittua sanoikkaan määräämisest?” Alexis vastasi puhe kiivaana mutta pidätellyn hiljaisena. Hän oli astunut puolisen askelta taaksepäin kuullessaan naisen äänen vavahtelun ja tuijotti tätä nyt alta kulmien, suu ilmeettömänä viivana.
”Ala vetää siit. Ollaan tasois, ties minkä vitun hivin tartutit mulle saatanan lutka, kuka vittu puree muit... vitun narttu.”
Alexiksen puhe vajosi nopeasti itsekseen kiroilemiseksi, ja hän vilkaisi levottomasti edelleen naisen katseelta hänen kehonsa taakse piilotettua kättään.