Kahvia ja pullaa

((Sovittu peli Pinkin kanssa)) ^^

Jegor astui ulos eräästä musiikkikaupasta, joka möi erilaisia soittimia, kuten pianoja, viuluja, selloja sun muita klassisia soittimia - niin käytettyjä kuin uusiakin. Hän oli vienyt sinne korjaamansa viulun, joka oli ollut niin pahasti vaurioitunut, että häntä oli ahdistanut, kun hän oli nähnyt viulun ensi kertaa. Jegor oli kuitenkin tyytyväinen, ettei viulun omistaja ollut heittänyt viuluparkaa menemään, vaan tuonut sen musiikkiliikkeeseen, josta oli soitettu hänelle. Miehen sydäntä lämmitti ajatus siitä, että viululla oli sellainen omistaja, joka teki sen eteen mitä vain.

Jegor lähti kävelemään nopeasti katua pitkin. Hänen kasvonsa olivat juron oloiset, mutta sisimmässään hän riemuitsi viulun puolesta. Hän etsi katseellaan poikaansa, joka oli sanonut menevänsä käymään kirjakaupassa. Jegor ei tosin koskaan tiennyt, mihin kaikkialle hänen poikansa Vadim oikein aina livahti. Joskus hän oli huomannut pojan hiipivän ulos keskellä yötä, vaikka tälle oli miljoona kertaa sanottu, että ulkona oli yöllä vaarallista. Jegorin sydän oli aina pakahtua huolesta, sillä hän pelkäsi, että jonakin päivänä Vadim tulisi takaisin vampyyrina tai jalat edellä. Öinen Chênevalie ei ollut mikään maailman turvallisin paikka, siellä kun liikkui ties mitä "mönkijäisiä". Jegor oli itsekin tuollainen "mönkijä", mutta hänen kirouksensa oli suhteellisen helposti hallittavissa ja sen aiheuttamat vaaranriskit pystyttiin minimoimaan. Hänen ei tarvinnut viettää kuin yksi yö kuukaudesta kellarissaan lukkojen ja kaltereiden takana, mutta se yksi yö olikin aivan tarpeeksi helvetinmoinen.

Jegor päätti odottaa poikaansa erään kahvilan terassilla. Hän käveli sisään, tilasi kahvin ja meni ulos istumaan ja lukemaan lehteä. Hän otti kännykkänsä ja näpytteli Vadimille viestin, kertoen olevansa valmis ja kysyen, missä poika oli ja sitten mies otti mukavan asennon ja alkoi lukemaan päivän otsikoita.

Giuseppina

Tänään oli hyvä päivä, todella hyvä päivä, sillä koulu oli loppunut tavallista aikaisemmin. Pina oli mennyt suoraan koulusta kotiin, napannut kitaran ja tupakat mukaan ja suunnistanut sitten kohti keskustaa.
Pina oli soitellut miltei tunnin kitaraansa erään kaupan edustalla, knalli päässä ja hymy huulilla. Vaikka syksy teki kovasti tuloaan oli ilma lämmin, ja aurinko paistoi kirkkaana loistossaan.
Pian Pinalle kuitenkin iski nälkä, joten tuo nousi maasta ja nakkasi kantohihnassa olevan kitaran selän puolelle, kitara ei tosin ollut ihan normaali kitara, sen kaikukoppa oli näet huomattavasti normaalia pienempi joka taas sai tietämättömät, siis täysin tietämättömät luulemaan kitaraa banjoksi. Jokatapauksessa nuorukainen kaiveli taskustaan rasian jossa hän tupakoitaan säilytti, otti sieltä yhden tupakan suuhunsa ja alkoi sitten tonkia sytkäriä farkkujen taskusta. Lopulta Pina sai tupakan syttymään ja päivä alkoi tuntua entistäkin paremmalta.
Pian puhelin alkoi kuitenkin soimaan. "Aaah, huomenta rakas !" Pina hihkaisi langan toisessa päässä puhuvalle ystävälleen, Kinka soitteli josko Pinalla olisi aikaa tavata, no mikä jottei. "Tiedätkö sen mukavan pikku kahvilan, siinä sen musiikkiliikkeen lähellä ? Hyvä nähdään siellä sitten." Pina sopi Kinkan kanssa tapaamisen, mutta Kinkan tuntien tuo tulisi noin tunnin parin päästä.
Kahvilan terassin vierelle päästyään oli tyttö jo tupakkansa loppuun polttanut ja tumppasi sen maahan. Tavanomaisesti tuo pinkkipäinen neitokainen kipitti sisälle hakemaan kahvia, ja kenties sämpylänkin.
Sämpylä ja kahvikuppi käsissään Pina astui ul0s terassille, mitä sitä kaunista päivää sisällä haaskaamaan ? Sitä paitsi hän näkisi Kinkan tulon kaikista helpoiten ulkoa, eikä Kinkakaan kävelisi ohi. Teini oli jokatapauksessa hyvin sosiaalisella ja iloisella tuulella, joten muutamasta vapaasta pöydästä huolimatta tuo suunnisti kohti ruskeahiuksista miestä joka näytti istuskelevan yksin.
"Anteeksi, saanko liittyä seuraan ?" Pina kysyi iloisesti hymyillen.

//Herp derp mitä tekstiä =__= mutta täällä sitä silti ollaan !//

((Yay : D))

Jegor siemaili kahviaan ja luki lehteä täysin ympäristönsä unohtaneena. Vadimilla menisi varmaankin aikaa, ennen kuin tämä tulisi, joten hän voisi aivan hyvin juoda kahvinsa hitaasti ja nautiskellen. Poika oli suoraan sanottuna omituinen tapaus, mutta eipä hän itsekään ollut kovin normaali mies, vaikka niin saattoi päälle päin näyttääkin. Hän kohensi silmälasejaan ja hörppäsi jälleen kahviaan - jonka sai kuitenkin miltei väärään kurkkuun, kun iloinen tytön ääni herätti hänet ajatuksistaan. Jegor yskähti hieman ja taputteli rintaansa, katsoen ylös pinkkitukkaiseen tyttöön, joka kantoi kitaraa mukanaan. Miehen mielenkiinto heräsi heti, kun hän huomasi sen. Hänestä oli aina mielenkiintoista tavata soittavia henkilöitä ja nuori tyttö vaikutti olevan juuri sellainen - soittava henkilö. Ja miten kaunis tuo erikoinen kitara olikaan! Hänen juro ilmeensä muuttui hetkessä ammattimaisen kiinnostuneeksi, kunnes hän tajusi, ettei ollut vielä vastannut tytölle mitään.

"Liity toki", Jegor sanoi ja osoitti kädellään vastapäistä penkkiä. Hän taitteli lehden pöydälle ja siemaisi hiukan kahviaan.
"Minä olen Jegor, hauska tutustua", hän virkkoi kohteliaasti ja ojensi kättään nuorelle, jotta tämä voisi sanoa käsipäivää.
"Sinulla on kaunis kitara. Saanko vilkaista sitä? Olen soitinrakentaja, joten kaikenlaiset soittimet kiinnostavat minua", hän sanoi hymyillen ystävällisesti.

Giuseppina

Tytön ilme muuttui muutaman sekuntin ajaksi hölmistyneeksi kun mies näytti tukehtuvan kahviinsa, ainakin näin hieman liioitellusti sanottuna, mutta lupa liittyä seuraan annettiin kuitenkin. Mies esitteli itsensä Jegoriksi, kalskahti hieman venäläiseltä nimeltä, muttei Pina ollut rasistinen venäläisiä kohtaan, tai muitakaan. "Pina, tai oikeastaan Giuseppina, mutta Pina on helpompi." Tyttö vastasi miehelle kätellen tuota, saatuaan ensin kahvin pois käsistään. Sitten neito istuutuikin pöydän ääreen ja laski kitaransa vierelleen. Kitara ei kuitenkaan kerennyt maahan asti kun mies jo uteli saisiko katsoa sitä.
"Tottakai." Pina lupautui aurinkoisesti hymyillen, vai oli tuo mies soitinrakentaja, kiintoisaa.
Kitaraa oli vähän tuunattu muutamalla tribaali kuviolla, ihan vain sen takia ettei kellään muulla olisi samanlaista, runko oli kuitenkin tavanomaisen vaalea.
"Kaunis päivä, eikö ?" Pina kysyi ylläpitääkseen keskustelua.

// Kitaran kuva tuossa näkyy sen skitan muoto //

((kiitän ^^))

Jegor hymyili hieman pinkkitukkaiselle tytölle, joka kertoi nimekseen Giuseppina. Jos kuitenkin tyttöä Pinaksi kutsuttiin, hänkin kutsuisi tätä sillä nimellä. Miehen huomio oli kuitenkin siirtynyt enemmän kitaran puoleen, jonka hän otti milteinpä hellästi, mutta asiantuntevin ottein käsiinsä. Hän olikin enemmän kiinnostunut itse soittimesta kuin sen omistajasta, siltä ainakin näytti.

Jegor kosketti kitaran kieliä hiukan, tarkasteli sen kaulaa ja koputti kevyesti kaikukoppaa. Hän hymähteli hyväksyvään sävyyn tutkiessaan soitinta ja jälleen miltei unohti vastata Pinan esittämään kysymykseen. Hän kohotti katseensa hieman anteeksipyytävästi nuoreen naiseen.
"Ah, anteeksi. Olen aina tällainen, kun saan tutustua toisten kättenjälkeen ja uusiin soittimiin", Jegor sanoi hieman pahoittelevaan sävyyn. Hän katsahti taivaalle ja nyökkäsi sitten hieman.
"Tosiaan, päivä on kaunis. Oiva keli soitella ulkosalla. Tästä lähtee varmasti miellyttävä ääni", hän sanoi katsoen jälleen käsissä pitelemäänsä soitinta. Hetken miehen katse vielä viipyi siinä, kunnes hän ojensi soitinta takaisin sen omistajalle.
"Pidä siitä hyvää huolta. Jos se joskus menee rikki, se ei ehkä koskaan soi täysin samalla lailla. Olen lähin soitinrakentajamestari näillä tienoin, joten älä epäröi tuoda sitä minun katsottavakseni, jos sille joskus tapahtuu jotakin. Vaikka uskon kyllä, että pidät siitä hyvän huolen", Jegor sanoi, hymyili aivan pienesti ja siemaisi hiukan kahvikupistaan. Hän joi aina kahvinsa täysin mustana ja oli tottunut vahvempaan kahviin, mutta ei tämäkään aivan liian litkua ollut.

Giuseppina

Mies tutkaili kitaraa hyvin keskittyneesti, ja hetken jo näytti siltä että kitaran omistajan olemassa olo pääsi unohtumaan. Mies kuitenkin palasi maan kamaralle pahoitellen uppoutumistaan kitaran tutkintaan. "Eipä mitään, ittekkin meinaa aina unohtaa mailman menon kun näkee komeita soittimia tai jos joku soittaa taidokkaasti." Pina vastasi pirteästi. Tyttö otti kitaransa vastaan mieheltä ja asetti sen vierelleen nätisti.
Sitten tyttö alkoikin availla sämpylää joka oli kääritty muoviin, nälkähän tässä tuli. "Heh, en luopuisi kitarastani mistään hinnasta, jos joku muu ei sitä riko niin se pysyy kyllä ehjänä. Sain tuon kun asuin vielä koti maassani ja sillä on liikaakin tunne arvoa." Tyttö kertoili haukaten sitten sämpyläänsä.
Se tunne kun sai ruokaa jos oli nälkä, se jos mikä pisti arvostamaan elämäänsä hyvinvointivaltiossa, vai miten se nyt olikaan. Jokatapauksessa sämpylä maistui tavallistakin paremmalle kun oli niin kova nälkä.
"Taitaa olla tuottoisa bisnes jos olet seudun ainoa korjaaja ?" Pina lisäsi kun sai nieltyä.

Jegor katseli tyttöä ystävälliseen sävyyn tämän kertoessa nauttivansa muidenkin soitosta ja mikä mukavinta, nähdessään kauniita soittia. Tämän mies ymmärsi hyvin ja nyökkäili Pinan sanoille.
"Ei ole mitään sen kauniimpaa kuin taidokas musiikki ja hyvin tehdyt soittimet", hän totesi väliin, tytön availlessa sämpyläänsä. Jegor ei juurikaan piitannut kahviloiden sämpylöistä, mutta kotona hän leipoi kyllä paljon, aina kun ehti. Hänestä oli tullut perheen kokki sen jälkeen, kun hänen vaimonsa oli joutunut sairaalaan.

Pinan puhuessa Jegorin katse viivähti hetken taas kitarassa. Soitin, jolla oli tunnearvoa, oli aina kaikista kallein - ellei hinnallisesti, niin ainakin soittajan silmissä. Hän oli nähnyt monien soittajien soittavan jopa paremmin, kun kyseessä oli tuttu ja rakas soitin.
"Kyllä, melko tuottoisa", Jegor sanoi. "Opetan ammattiani myös pojalleni Vadimille. Hän on melko lupaava nuori mies. Jaamme töitä usein keskenämme."

Mies katsoi tyttöä ja yritti arvailla, mistä päin tämä oli mahdollisesti kotoisin, mutta ei osannut päätellä paljoakaan. Ehkä tämä oli jostakin pohjoisempaa Eurooppaa. Tuskin ainakaan Amerikasta.
"Saanko kysyä, mistä olet kotoisin? Itse olen Venäjältä, kuten varmaan voi päätellä jo nimestänikin", hän hymyili. Jegor puhui hyvin paikallista kieltä, vaikkakin siinä kuului pieni ulkomainen korostus. Hänen poikansa puhui sitä kuin syntyperäinen ranskalainen. "Kauanko olet asunut Ranskassa?" mies lisäsi vielä, nyt kun oli päässyt vauhtiin.

Giuseppina

Tyttö hymähti miehen kertoessa että hänellä oli poika jonka tuo aikoi opettaa samaan ammattiin, vai lupaava nuori mies, hyvä että edes jollakin oli hyvät välit jälkikasvuunsa. Tytöllä itsellään kun ei ollut niinkään kehuttavat välit omaan isään ja äidinkin kanssa oleva äiti tytär suhde tuntui rapistuvan.
Mies kuitenkin havahdutti tytön ajatuksistaan kysymällä mistä tuo oli kotoisin.
"Venäjän kupeessa pieni valtio, sieltä takapajulasta minä tulen, koti Suomesta." Pina vastasi hymyillen, hupaisaa tutustua venäläiseen. Suomessa kun kuuli paljon ryssät sitä ja ryssät tätä paskapuhetta, nyt tytöllä oli mahdollisuus katsoa aivan omin silmin olivatko kaikki venäläiset muka niin pahoja ja kieroja kuin puhuttiin.
"En kauaa, oikeastaan en edes puolta vuotta." Tyttö vastasi, tässävaiheessa mies varmaan ihmetteli tytön suht sujuvaa ranskaa, mutta kun tuolla oli ranskaa puhuvia ystäviä, ollut jo silloin kun hän suomessa asui, ja kaikenlisäksi Pina oli nopea oppimaan kieliä sekä hän opiskeli niitä mielellään, joten tuo osasi jopa yllättävän hyvin ranskaa, mitä nyt joitakin sanoja joskus unohtuu ja niin eteenpäin, mutta kuitenkin.
"Kauanko te olette asustaneet Ransassa ?" Pina kysyi jälleen kohteliaasti hymyillen. Tyttö hörppäsi maitokahviaan, ei tuo mustaa kahvia juonut kun se oli sen verran kitkerää.

Jegorin silmät kirkastuivat hieman ja hän hymyili hieman leveämmin.
"Vai länsinaapurista", hän sanoi nyökäten hyväksyvästi. "Suomi on hieno, pieni maa. Olen käynyt siellä Lapissa joskus. Halusimme viettää kokeeksi suomalaisen joulun ja lähdimme sinne. Revontulet olivat kauniita ja lapset olivat vielä niin pieniä, että olivat aivan innoissaan joulupukista." Mies naurahti muistoilleen hieman.

"Puoli vuotta? Puhut kieltä kuitenkin melko hyvin", hän totesi, mutta ei alkanut siitä sen enempää utelemaan. Ehkä tyttö oli opiskellut ranskaa aikaisemmin, ennen tänne tuloaan.
"Me olemme perheeni kanssa asuneet täällä noin kymmenisen vuotta, luulisin", Jegor sanoi ja katse siirtyi hieman yläviistoon, kun hän laski mielessään vuosia.
"Kyllä, kymmenisen vuotta", hän sanoi vielä, kun oli varmistanut laskuillaan vierineet vuodet.
"Vaimoni Katri oli viulisti ja pääsi soittamaan erääseen Pariisin orkesteriin, joten päätimme muuttaa kaikki tänne", Jegor sanoi ja hänen katseeseensa tuli hieman surumielisyyttä. Kun Vadim tulisi, he lähtisivät katsomaan Katria sairaalaan, jossa tämä oli koomassa. Hän alkoi miettimään, mitä kukkia tällä kertaa veisi sinne. Sininen oli hänen vaimonsa lempiväri, ehkä hän veisi jotakin sinistä.

Giuseppina

"Suomen joulu on, mukava. Mutta kesän yöttömästä yöstä ja juhannuksesta ei tahdo jäädä paitsi." Pina lisäsi haukaten sitten taas sämpyläänsä, palanpainikkeksi kurkkuun kulahti tietysti kunnon siemaus maukkaasta kahvista.
Jegor näytti laskevan vuosia, kymmenisen vuotta on melko pitkä aika, eikä mies näyttänyt kovinkaan vanhalta, no asuihan hänkin nyt Ranskassa eikä ollut kuin kuudentoista.
"Kiehtovaa, minun ystäväni taas laulaa oopperassa, lienevätkö joskus tavanneet ?" Tyttö sanoi innoissaan, voi miten jännää jos Jegorin vaimo ja hänen ystävänsä tuntisivat toisensa !
Kuitenkin miehen sanat siitä että koko perhe aikoi muuttaa jottei perhe siis hajoaisi, saivat tytön mietiimään hetkeksi mennyttään. Olisiko hänen elämänsä ollut parempi jos isä olisi ollut enemmän kotona ? Nääh, tuskimpa, nytkin Pina toivoisi ettei kotiin mennessä isä olisi siellä. Se taas sai nuorukaisen miettimään mikä oli Jegorin onnellisen perheen salaisuus ? Vai oliko hänen perheensä onnellinen ? Oliko kaikki vain suurta teatteri esitystä niinkuin hänen elämänsä ? Vieraiden kysyessä kaikki oli hyvin, mutta ystävän kysyessä karu totuus tulee esille.

//HErp derp kun kesti vastata =__= Sori//

Jegor nyökkäsi Pinan sanoille ja hörppäsi kahviaan.
"Sitä en ole koskaan nähnytkään", hän sanoi, viitaten oikeastaan koko kesään Suomessa. "Mutta kuulin, että kaikki kaupungit ovat suurinpiirtein tyhjiä Juhannuksen aikaan. Onko se ihan totta?" mies kummasteli katsellen pinkkitukkaa kiinnostuneena.

Jegorin katseen surumielisyys syveni entisestään, Pinan kertoessa ystävänsä olevan oopperalaulaja. Hän mietti kuinka pitkään tuo ystävä oli mahtanut laulaa oopperaa. Varmaankaan henkilö ei ollut kovinkaan vanha, sillä hän oletti, että tämä oli mahdollisesti Pinan ikäluokkaa ja tyttö vaikutti melko nuorelta.
"Riippuu kuinka kauan ystäväsi on laulanut oopperaa", Jegor vastasi viimein. "Vaimoni ei ole laulanut eikä soittanut kuuteen vuoteen." Hänen äänensä vaimeni hieman ja syvä suru täytti miehen rinnan hetkeksi. Katrin ääni oli ollut täyttä kultaa, sen muisto tunkeutui joskus hänen uniinsakin. Hän toivoi, että vaimo joskus heräisi koomastaan ja pystyisi laulamaan jälleen, mutta mitä enemmän vuosia kului, sitä varmemmaksi Jegor tuli siitä, ettei tämä koskaan heräisi. Joka päivä kuuden vuoden ajan - ellei aivan joka päivä, niin joka toinen - hän oli uskollisesti käynyt katsomassa tätä sairaalassa. Ja miten hänen kaunis vaimonsa olikaan muuttunut sinä aikana! Tämä oli laiha ja luiseva, eli vain siksi, että ravinteita tipassa. Siltikään Jegor ei voinut kuvitella tekevänsä muuta, kuin valvoa Katrin rinnalla niin kauan kuin mahdollista. Hän ei uskonut, että voisi koskaan rakastaa ketään toista niin kuin Katria.

//Ei haittaa ^^

Giuseppina

"Juu on se totta, kaikki menevät juhannukseksi mökeille ja mummolaan, siis maalle ja juovat itsensä niin ämpäriin etteivät muista mitään koko eilisestä päivästä. Ah, Suomi on niin hupaisa paikka elää..." Pina naureskeli toisen ihmetellessä juhannuksen tyhjiä kaupunkeja.
"Itseasiassa en ole aivan varma... Hyvällä tuurilla he ovat olleet samassa esityksessä, sanoisin." Oli vastaus toiseen miehen lausahdukseen.
Aikaa olikin vierähtänyt jo hienoinen tovi, olikohan Kinka eksynyt kun tuota ei kerta missään näkynyt. ?
Pina hörppi taas kahviaan, toivottavasti kofeini alkaisi vaikuttaa ennenkuin alkaisi taas väsyttää, viimeaikoina sitä kun oli aina sillointällöin nukahdellut tuosta vain keskellä päivää.


//Nyyyh, mitä kakkaa, sori kun kesti vielä kaiken lisäksi, koulu pukkaa päälle ni ei meinaa jaksaminen riittää =__=

Jegor naurahti hieman. Hänkin oli kuullut suomalaisten juomistavoista. Jopa jouluna, siellä missä he olivat viettäneet lomaa perheen kanssa, oli ollut jokunen humalainen suomalainen. Joihan hän toki itsekin, mutta hänen juomisensa ei ollut läheskään aina humalahakuista. Hän ajatteli lapsiaan ja työtään liikaa, että hänellä olisi ollut varaa juoda itsensä tainnoksiin tuon tuosta. Mutta joskus, kun masennus painoi liikaa, silloin hänkin joi... ja joi. Vadimkin oli tarpeeksi vanha juomaan, joten välillä he ottivat keskenäänkin vodkaa ja viettivät iltaa ja Jegor kertoili pojalleen - ja tyttärelleen, jos tämä sattui olemaan kotona - venäläisiä tarinoita ja legendoja. Heille kaikille oli yhteistä se, että he pitivät kansantaruista ja maansa perimätiedosta. Siitä olikin riittänyt juttua moneksi illaksi.

"Vai sellainen on Suomi", Jegor sanoi naurahtaen uudelleen. Hän oli oikeastaan iloinen, että sai asua Ranskassa.
Mies katsoi kahvikuppiaan ja vakavoitui.
"Hyvin mahdollista", Jegor sanoi. "Mistäpä sitä tietää? Ehkä sen voi tarkistaa jostakin." Hän kohautti hieman olkiaan ja katsoi ympärilleen. Vadim oli myöhässä. Heidän olisi pitänyt jo lähteä sairaalaan Katria katsomaan, mutta poikaa vain ei näkynyt. Sitten Jegor katsoi uudestaan. Tuolta tytön näköinen poika tulikin, käsissään monen monta pussukkaa ties mistä liikkeistä. Oli pojalla sentään housut jalassa eikä hametta, mutta korot tällä silti oli kengissään. Ellei hän olisi tiennyt paremmin, Jegor olisi tosiaan luullut poikaa tytöksi.

Vadim kiiruhti isänsä luokse hieman hengästyneenä.
"Anteeksi, isä. Olin niin nopea kuin kykenin. Siellä oli ale", poika sanoi eikä hänen äänestäänkään voinut kunnolla päätellä, oliko tämä mies vai nainen. Tytöksi hänen äänensä oli hivenen matala, pojaksi taas hivenen korkea.
"No kyllä sinulla kestikin. Ehkä kunnon kengillä se olisi sujunut nopeammin", Jegor sanoi ja hörppäsi loput kahvistaan. Hän nyökkäsi kohti monia pussukoita. "Olet näemmä ostanut koko Chênevalien tyhjäksi."
Vadim naurahti hieman.
"En sentään. Vain kaksi putiikkia", poika sanoi iskien toista meikattua silmäänsä. Sitten hän huomasi Pinan ja jäi tuijottamaan hetkeksi tyttöä ennen kuin hymyili kauniisti. Hän vilkaisi isäänsä.
"Sinulla on näemmä seuraa, isä", Vadim totesi äänellä, joka vaati vastauksia. Jegor nyökkäsi ja hymyili Pinalle.
"Niin on. Sain tutustua hieman hänen kitaraansa. Pina, tässä on... poikani Vadim", Jegor sanoi. "Usko pois, hän on poika, vaikka näyttääkin tytöltä. Vadim, tässä on Pina, uusi tuttavuuteni ja tuon kitaran onnekas omistaja." Mies osoitti pöytää vasten nojallaan olevaa kitaraa. Vadim hymyili ja nyökkäsi tervehdyksen. Hän olisi ehkä kätellytkin tyttöä, mutta hänen kätensä olivat täynnä pussukoita. Poika kumartui katsomaan kitaraa ja huokaisi ihastuneena.
"Kuinka kaunis soitin!" hän huudahti silmät sädehtien. Kuten isänsä, Vadimkin oli aina innoissaan uusista soittimista.

//eipä mitään, itsellänikin kesti ihan luvattoman kauan >.< mutta keksin tuoda Vadimin mukaan, toivottavasti ok ^^