First impression [Räyhä]

// Alishan vaatteet: https://2img.net/r/ihimizer/img853/6842/alishavaatteet.jpg //

Hän oli puunannut ja sukinut itseään koko iltapäivän. Käynyt suihkussa, sheivannut ja vahannut, rasvannut ja kiilottanut. Kihartanut ja suoristanut, tyhjentänyt siinä sivussa koko vaatekaappinsa sisällön sängylle. Todennut kymmeniin kertoihin ettei mikään näyttänyt hyvältä. Alishaa hermostutti. Hän ei ollut nähnyt uunituoretta poikaystäväänsä viikkoihin, mutta pian tulisi hakemaan hänet. Niin, eikä siinä vielä kaikki, he menisivät tapaamaan tuon miehen veljeä jollekkin hienolle kartanolle.
Pitäisikö hänen laittaa jotakin juhlavaa päälle? Mitä jos hän olisi liian hienona, se olisi yksinkertaisesti noloa. Mutta liian arkinenkaan ei saanut olla, sillä Alisha halusi antaa Dominiquelle mahdollisimman hyvän ensivaikutelman itsestään. Hän halusi olla kaunis, mutta ei liian tällääntynyt, luonnollinen mutta persoonallinen. Ja halusi hän olla kaunis myös Lucankin vuoksi. Viimenäkemällä hän oli hillunut syntisen rumissa vaatteissa ilman meikkiä. Hän halusi tyrmätä Lucan kauneudellaan, olla mahdollisimman edustava jälleennäkemisellä.
Hän oli löytänyt pitkän etsinnän päätteeksi sopivan asun. Asukokonaisuus oli aika rock, mutta ei synkällä vaan naisellisella tavalla. Alisha veti jalkaansa mustat pillifarkut, joissa tiesi takamuksensa näyttävän varsin upealta ja puki päälleen luonnonvalkoisen, hieman pitkän mallisen pitsitopin. Kaulaansa vaaleaverikkö ripusti timantein koristellun kallokorun, sekin oli enemmän söpö kuin synkkä.
Hän katsoi itseään peilistä, suki poskilleen hieman punaa ja totesi meikkinsä olevan sopiva. Hän oli käyttänyt kevyitä ruskean sävyjä, mutta rajannut silmänsä kissansilmätyyliin ja levittänyt tuuheisiin ripsiinsä sopivissa määrin ripsaria. Huuliin hän sipaisi hieman kullanhohtoista huulikiiltoa ja hieroi huuliaan yhteen. Naama kunnossa, rasti ruutuun. Hiukset hän oli kihartanut huolettomasti ja jättänyt ne vähän pörröiseksi, luonnollisiksi. Ja koska hän ei tiennyt kuinka paljon Luca oli kertonut Dominiquelle, päätti hän vielä muuttaa silmiensä värin luonnollisemmaksi, tälläkertaa syvän sinivihreiksi.
Alisha käveli eteiseen ja vilkaisi puhelimestaan kelloa. Se oli melkein kuusi ja ilta alkoi hämärtyä. Päivä oli muutenkin ollut tihkuisen harmaa, joten aurinko ei olisi olltu este aiemmalle näkemiselle. Hänen työvuoronsa taas oli. Muodonmuuttaja oli viettänyt aamunsa rasvankäryssä tienatakseen leipänsä ja ennen sitä hän oli käynyt kuntosalilla rääkkämässä lihaksiaan.
Luca tulisi hakemaan hänet millä sekunnilla hyvänsä, joten nainen alkoi tehdä lähtöä parkkipaikalle. Hän veti jalkaansa mustat kiilakorkokengät ja sulloi housujensa lahkeet varren sisään. Naulakosta hän nappasi lyhyen nahkatakin ja puki sen ylleen. Nainen katseli itseään vielä hetken peilistä, kunnes tunki tarpeelliset tavarat olkalaukkuunsa, sammutti valot ja sulki oven perässään.
Hän käveli alakerran parkkipaikalle odottamaan prinssiään. Ilma oli tihkuinen, mutta ei kylmä. Hän seisoi ryhdikkäästi ja katseli ohi ajavia autoja. Naisella ei ollut hajuakaan tulisiko Luca omalla autolla vai olisiko tuolla kuski ja limusiini kuten viimekerralla.

//Lucan auto//

Siitä oli liian kauan, kun hän oli nähnyt Alishan. Kaksi pitkää viikkoa, hänen ajatuksensa olivat olleet vain naisessa, joka päivä, joka tunti. Siltä ainakin miehestä tuntui. Hän kaipasi Alishan mustia silmiä, virheetöntä ihoa, suloista naurua ja hurmaavaa luonnetta. Kohta hän saisi tyydyttää ikävänsä näkemällä tämän jälleen pitkän eron jälkeen. Luca ei ollut ollenkaan myöhässä, hän oli lähtenyt asunnoltaan juuri sopivaan aikaan. Hänellä oli yllään valkeat, hieman pillimäiset farkut, musta nahkainen vyö, jota ei kyllä näkynyt sinimustaraidallisen paidan alta. Paita myötäili hänen ihoaan aina lanteilta ranteihin saakka, se ei ollut paksu. Mies oli heittänyt mustan nahkatakkinsa päälleen, jonka oli tahallaan tai vahingossa jättänyt auki, oikeaa syytä mies ei pystynyt muistamaan. Jaloissaan hänellä oli yksinkertaisen mustat kengät. Hiuksiaankin hän oli hieman laittanut, mutta ei mitenkään erikoisesti. Hiukset olivat kasvaneet liian pitkiksi päältä, joten ne olivat laiskasti ilmavammat. Hänellä olisi parturi vasta seuraavana päivänä. Hänellä oli pientä sänkeä ja leuassa siisti suikale partaa. Hän ei voisi olla koskaan siloposki, hän näyttäisi liian lapselta..

Mies ajeli hyvin rennonoloisesti automaattivaihteisella autollaan pitkin Pariisin katuja. Kieltämättä kirkkaanpunainen auto herätti monen kadulla kävelevän huomion, mutta mies ei välittänyt. Hän meni tapaamaan omaa tyttöystäväänsä ja ajatus lämmitti häntä yhtä paljon kuin auton väri. Radiosta soi Justin Bieberin Boyfriend ja kauhukseen mies huomasi osaavansa sanat, ainakin kertosäkeen. Hän rummutti rattia käsillään ja tuntui olevan mahdottoman hyvällä tuulella. Kukapa ei olisi? Hänellä oli pitkä ja raskas matka takana, kaupat olivat sujuneet hyvin, raha juoksi ja emäntä odotti. Joskus elämä näytti liian hyvältä ollakseen totta.

Luca kääntyi kadulle, mistä poimisi Alishan. Hän ajoi kerrostalon pihaan, jossa Alisha häntä jo odotti upeana, hämäisevänä, kauniina, jumalaisena. Alisha oli kauniimpi mitä hän muisti. Mies avasi turvavyönsä ja nousi audosta, jättäen auton päälle.
"Olet tyrmästyttävän kaunis", Luca sanoi ja kiiruhti halaamaan Alishaa, rutistaen tämän lämpimästi syliinsä, ennen kuin sulki huulensa tämän huulille. Voi, kuinka pehmeät Alishan huulet olivatkaan! Hän oli kaivannut aivan kaikkea siinä naisessa! "Oletko valmis tapaamaan Dominique de Rouxin? Häntä tuntien sinua odottaa varmaan pirttipöydällinen ruokaa, toivottavasti olet nälkäinen." Luca naurahti ja avasi herrasmiesmäisesti naiselle auton oven, kunnes itse paineli kuskin puolelle. Hän peruutti pihalta pois, kunnes lähti kruisailemaan pois Pariisin keskustasta.

// omg justin bieber x D //

Nainen katseli ohi kulkevia ihmisiä ja autoja. Niitä oli useaa mallia, useaa eri väriä, mutta useimmat autot olivat aika tavallisia perheautoja tai pienempiä opiskelijoiden autoja menneelta vuosituhannelta. Yksikään menopeli ei ollut erikoisen hieno tai näyttänyt kalliilta. Alisha katseli jalkojaan ja vilkaisi siinä ohimennen kelloa. Se oli tasan kuusi. Kun hän kohotti katseensa, kulman takaa ajoin kaksipaikkainen punainen ferrari. Alisha seurasi auton meno kulma koholla. Ei hemmetti, se tuli häntä kohti! Ajoin parkkipaikalle ja pysähtyi hänen eteensä. Naisella meinasi suu loksahtaa auki kun ovi avautui ja Luca nousi autosta.
Auton komeus kuitenkin jäi toissijaiseksi kun hän tajusi Lucan olevan siinä, kosketusetäisyydellä. Hän ei voinut estää huulille nousevaa häikäisevää hymyä, ei vaikka olisi kuinka yrittänyt. Mutta ei hän yrittänyt, hän oli liian iloinen. Liian onnellinen! Perhosparvi pyrähti hänen vatsaansaa ja sydän alkoi pumpata kiivaammin. Oli ihanaa tajuta kuinka nopeasti Luca kiiruhti halaamaan häntä, kuinka tuo oli selvästi ikävöinyt häntä.
" Hei", hän sanoi sädehtien ja vastasi suudelmaan. Ihanaa, Luca oli siinä. Kahden viikon jälkeen hän pääsi miehen syliin. " Vähän jännittää, mutta eiköhän mennä jo", hän naurahti miehen kysymykselle. Pirttipöydällinen ruokaa hieman pelotti. Hän ei ollut kyllä syönyt vielä päivällistä, mutta hän oli hyvin pieniruokainen yleensäkkin.
Luca avasi hänelle oven ja Alisha sujahti urheiluauton penkille sirosti. Hän alkoi heti ihailla penkkien kallista verhoilua ja hienoja äänentoistovehkeitä. Hän ei halunnut edes kuvitella paljonko menopeli oli maksanut. " Kiva auto", hän mutisi pöllästyneenä viereen istuneelle miehelle ja kiinnitti turvavyön. Hän ei itse edes omistanut autoa, vaikka olikin suorittanut ajokortin heti ollessaan riittävän vanha. " Miten matkasi meni", hän kysyi mieheltä auton lipuessa jo hyvää vauhtia kohti päämääräänsä.

//Justin Biebeeeer! Oon ykkösfani !!!! :::DDD Lähetin sen tyttöystävälle uhkauskirjeitä.//

Siinä istuessaan Alishan kanssa komean ferrarin kyydissä, Luca olisi halunnut viedä naisen maailman tappiin asti. Vain he, he kahdestaan.
"Olen ajatellut myyväni tämän pois ja ostaa jonkun hieman uudemman", Luca tuumasi Alishan kommentille. Olihan se ferrari ollut hänellä jo pari vuotta, olisi ehkä aika jo vaihtaa uudemmanmalliseen. "Vai haluaisitko sinä tämän lahjaksi minulta?" Luca naurahti huvittuneesti. Siinä olisi pikkulahja rakkaalle Alishalle, eikä Luca uskonut joutuvansa vararikkoon, vaikka lahjoittaisi naiselle auton. Enimmäkseen mies mietti mihin tuhlaisi rahojaan. Ehkä hän voisi tuhlata Alishaan?

"Siinähän se, kauppoja tuli tehtyä ja sain treenata kielitaitojani. Eivät ne olleet kadonneet mihinkään", hän hymähti tyytyväisenä. Ja kohta he matkaisivat Tokioon, jossa saisi jälleen vetrestää japanin taitoja. "Oliko sinulla kiva päivä tänään?" Hän tiedusteli naiselta.
Auto hyrisi tyytyväisenä ja kulki kuin unelma. Usein teki mieli hieman painaa kaasua enemmän ja testata mihin kaikkeen se pystyi. Luca kumminkin oli sillä kertaa maltillinen ja ihanteellinen kuski liikenteessä. He ajoivat silti nopeasti Chenevalieen, ohi sen keskustan, suoraan syrjäseudulle. Asumukset vähenivät ja harvenivat, mutta Luca jatkoi matkaa. Heidän kartanonsa sijaitsi kaukana naapureista, ollen hieman eristäytynyt, mutta Luca oli aina pitänyt sen yksinäisyydestä. Sai olla rauhassa naapureilta.
"Saat varmasti kuulla perinpohjaisesti kartanon historian ja de Rouxin sukuselvityksen, Dominique rakastaa kun saa kertoa rakkaasta kartanostaan kaiken. Voin pelastaa sinut, ettei sinun tarvitse palata historian tunneille", Luca hymähti ja silitti nopeasti Alisha reittä.
Eikä aikaakaan kun mies kääntyi avonaisesta metalliportista sisään, jonka tummat ja synkät muurit olivat peittäneet suuren, suuren etupihan. Kartanoon johti hyvä soratie, jota valaisi pienet pylväät ja keskellä pihaa oli iso ja näyttävä suihkulähde, joka oli valaistu kauniisti. Nurmikolla oli selvästi geometrisia kukkapenkkejä ja puskia, joista heikoimmat jo olivat alistuneet kylmälle ilmalle. Piha näytti hieman yksinkertaiselta, mutta se odotti talvea.
"Usko tai älä, Dominique rakastaa pitää yllä puutarhaa tässä etupihalla. Sinun pitää tulla käymään kesällä, silloin tämä piha ei ole niin tylsän näköinen", Luca sanoi ja ajoi autonsa pieneen parkkipaikkaan. Hän sammutti auton ja nousi sieltä. Kartano oli rakennettu tummasta kivestä, tehden siitä pelottavan ja uhkaavan, valkoiset yksityiskohdat yrittivät tuoda rakennukseen lempeyttä, mutta kovinkaan paljon onnistumatta. Rakennuksessa oli suuret ja mahtavat ikkunat, joita illan kunniaksi ei peitetty paksuilla verhoilla. Kartano oli suuri, leveä, mahtava kokonaisuus. Raskaita, tummia ovien edessä oli isot ja leveät kiviset portaat ja yläpuolella pylväiden päällä seisoi parveke. "Minusta tämä on näyttänyt aina vampyyrien luolalta. Synkkä, tumma, yönlapsi. Oletko valmis näkemään talon sisältä päin?" Hän vilkaisi naista ja laski kätensä tämän lantiolle.

// Arvasin! //

Vaihtaa uudempaan? Alisha vilkaisi miestä kulmat aavistuksen kurtussa, hänen silmäänsä auto oli juuri sisäänajetun oloinen, ehkä pari vuotta vanha ja mies haaveili jo uudesta? Huh huh, tuolla ei tainnut olla rahasta puutetta, toisin kuin hänellä. Alisha eli ihan mukavaa elämää opiskelijaksi, mutta oli monia asioita, joista hän joutui luopumaan niukan rahatilanteen vuoksi.
" Täh", nainen kiljahti ihmeissään. Lahjaksi hänelle? Tämä hieno auto... hänelle? Vaaleaverikkö katseli vampyyriä lainasilmillään epäuskoisena. Ei hän halunnut lahjaa, ei ainakaan ferraria. Se oli aivan liian hieno ja kallis vain annettavaksi hänen kaltaiselleen vaatimattomalle naiselle. " Eikö tämä ole vähän liian hieno auto opiskelijalle?" Hänen naapurinsa voisivat katsoa hieman ihmeissään, jos hän ajaisi parkkipaikalle niin kalliilla autolla. Se voisi herättää kysymyksiä.
Mutta jos Alisha saisi millaisen auton ikinä vain tahtoisi, hän haluaisi mustan, nopean ja virtaviivaisen aston martinin, James Bondin auton. Sellaista hän tulisi kuitenkaan koskaan saamaat, joten ehkä joskus tulevaisuudessa hän saattaisi hankkia itselleen jonkun ruosteen raiskaaman kuplan. Parempaan tuskin olisi varaa vähään aikaan.
" Aamulla kävin salilla mutkan ja sitten töihin. Töissä oli aika rasittava ja kiireinen päivä", hän henkäisi hiljaa ja katseli ulos tihkuisesta ikkunasta, " mutta muuten kaikki on hyvin, etenkin nyt." Hänen pomonsa oli palkannut pari uutta työntekijää, jotka olivat aika saamattomia työtehtävissään, mikä tarkoitti käytännössä sitä että Alisha oli joutunut tekemään noidenkin työtehtävät, ainakin suurimmaksi osaksi. Se oli pitänyt naisen hyvin kiireisenä suurimman osan työvuorosta.
Hän hymyili lempeästi miehelle joka 'varoitteli' veljestään ja kertoi mitä mahdollisesti oli luvassa. Se ei haitannut Alishaa, hän kuunteli mielellään kertomuksia rakennuksen historiasta. Itseasiassa hän oli aina haaveillut muuttavansa johonkin historiallisesti merkittävään kohteeseen. Nainen laski kätensä miehen käden päälle ja hymyili tuolle. " Ei minua haittaa vaikka veljesi puhuisi minut tainnoksiin, haluan vain tavata hänet."
Kaupungin jälkeen asutus oli harvennut ja harveni ennestään. He olivat hyvää matkaa lähentymässä korpea. Alisha ymmärsin maaseudun tuoman rauhantunteen, joskus kaupungissa asuminen oli rasittavaa, koskaan ei saanut olla täysin yksin, rauhassa ja hiljaisuudesssa. Pian he ajoivat sisään takorautaisista porteista, jatkoivat matkaa pitkin soratietä suurelle kartanolle.
Piha oli hyvin hoidettu, vaikka alkavan talven alla melko väritön. Alisha osasis kuvitella sen kesäisen loiston, kaikki kukat ja vihreän ruohon, suihkulähteen kristallisen veden liplatuksen. Aurinkoisena päivänä paikka oli varmasti hyvin kaunis. " Vau", nainen mutisi katsellessaan kartanoa, " täällä on niin kaunista." Hän nousi ulos autosta ja käveli vampyyrinsä rinnalle. Korot jalassa hän oli miehen kanssa samanpituinen, toivottavasti Luca ei katsonut asiaa pahalla. Mutta olisihan se nyt väärin riistää naisen oikeus korkokenkiin!
Luca oli oikeassa; kartano oli kuin tehty vampyyreille. Synkkä, kivinen ja kolkko, mutta kaunis. Ikkunat olivat syvällä kivikaarien suojassa, malliltaan korkeita ja kapeita... helposti pimennettäviä. " Niin kyllä on", hän naurahti miehelle ja puristui tuon kylkeä vasten, " eiköhän mennä sisälle?" Häntä jännitti koko juttu ihan hulluna. Toisen vampyyrin tapaaminen tässä synkässä ja syrjäisessä paikassa. Tuo vampyyri, Dominique, oli Lucalle hyvin läheinen ja tuon mielipiteellä oli varmasti väliä. Mitä jos tuo ei pitäisikään Alishasta? Varmoin askelin hän lähti kuitenki Lucan kanssa kohti jylheitä raskaita ovia.

//plurps//

"Minä en tiedä opiskelijaelämästä mitään, en ole koskaan opiskellut. Ainakaan mitään ammattia en ole itselleni opiskellut", Luca myönsi. Hänellä oli ollut vain hyvä tuuri, että oli päässyt perimään suuren perinnön ja samalla alkaneen firman. Hän ja Dominique olivat kehittäneet firmasta suuremman ja suuremman, eikä enää tarvinnut huolehtia paljon elämästä. Toisaalta, Luca oli joskus miettinyt, pitäisikö hänen ruveta opiskelemaan jotakin, ihan huvinvuoksi. "Joten, jos minä opiskelisin, minusta tällainen huomiota herättävä ferrari kuuluisi ehdottomasti siihen." Tosin, Luca ei ollut persoona, joka halusi herättää kovin paljon huomiota itseensä, mutta.. autot olivat aina autoja.

Luca nousi portaat ylös ja soitti ovikelloa. Hänellä oli kyllä avain kartanoon, muttei koskaan kantanut sitä mukanaan. Sitä paitsi, hovimestari rakasti tulla avaamaan hänelle oven. Mies oli selvästi osannut odottaa heitä, koska tuli niin nopeasti avaamaan oven. Tämä oli pitkä, hyväkuntoisen näköinen vanhus. Pieni vatsa tällä oli ja leuka roikkui, naama muutenkin ollen hieman ryppyinen, mutta mies oli mahdottoman ystävällisen näköinen tummanruskeine silmineen. Mies oli pukeutunut siisteihin vaatteisiin, olematta kumminkaan turhan hienonnäköinen. Hänellä oli valkoiset, iän täyttämät hiukset, sopien hänen lempeään olemukseen täysin. Mies näytti iäkkäältä, mutta oli ollut sen näköinen jo monta kymmentä vuotta. Se johtui hänen velhontaidoistaan.
"Tervetuloa de Rouxin kartanoon, arvon herra ja neiti", mies sanoi tummalla ja pehmeällä äänellä, katsellen selvästi uteliaasti Alishaa, samalla kun päästi heidät sisään.
"Michael, tässä on Alisha, Alisha, Michael on tämän talon parhain ylläpitäjä", Luca esitteli nopeasti, samalla kun riisui takkinsa ja potki kenkänsä jonnekkin. Michael oli kiirehtinyt Alishan kimppuun, kertoen ystävällisesti, kuinka olikaan odottanut tämän tapaamista ja auttoi takin riisumisen kanssa.
He olivat tulleet suureen aulaan, josta lähti yksi jos useampikin ovi muualle. Oikealle aukesi heti isompi sali, jossa oli selvästi pidetty hienoja juhlia. Synkkä sisustus jatkui, raskaat, puiset kalusteen olivat tummanruskeita, lattia oli kivinen, tumma – olematta kylmä -, seinät olivat tummasta puusta, mutta jostakin saattoi pilkahtaa punaista tapettia, joka teki kartanosta entistä enemmän vampyyriluolan näköisen. Katossa oli komea kattokruunu, mutta Michael oli sytyttänyt paljon kynttilöitä ja joitakin seinälamppuja, tehden tunnelmasta viehättävän ja vanhanaikaisen. Suoraan heidän edestään lähti tummat ja jykevät portaat, haarautuen kahteen erisuuntaan. Tummia ja leveitä portaita koristi punainen, melkein kaiken peittävä matto. Huone oli täynnä arvokkaan näköisiä koriste-esineitä ja tauluja, suurin osa selvästi muutaman vuosisadan takaa. Yksi haarniskakin löytyi. Muissa huoneissa olisi lisää.
"Missä Dominique?" Luca kysyi Michaelilta, siinä samalla kun portaita laskeutui pitkä, ruskeaihoinen, komea mies, joka hymyili sädehtien. Miehellä oli mustat, siististi laitetut hiukset ja ruskeat silmät toivat mieheen eksoottista näkyä. Ne loistivat itsevarmasti, rohkeasti, uteliaasti ja viehättävästi. Hän oli harteikas, ei liian laiha, muttei liian lihava ja lihaksikaskaan, hän oli miehekäs suorine leukoineen ja sopivine nenineen. "Päivisin hän on kalpeampi kuin minä." Luca kuiskasi Alishalle, vaikka kuiskailu oli turhaa siinä porukassa. Dominique kiirehti heidän luokseen, tuskin edes huomaten Lucaa, kun kiiruhti antamaan poskisuudelmat tämän molemmille poskille.
"Voi, olen odottanut kovasti tapaamistasi, neiti Whitmoore", Dominique hymyili leveästi, paljastaen täydelliset ja valkeat hampaansa. "Luca on puhunut sinusta niin kovin paljon. Oletko nälkäinen? Käskin kokin tehdä pientä iltapurtavaa."
"Oletko palkannut oikein kokin tätä iltaa varten?" Luca kysyi, vaikkei kuulostanut kovin yllättyneeltä.
"Michael oli kiireinen, enkä minä osaa kokata enää mitään hienoa", Dominique sanoi ja lähti johdattamaan Alishaa tuttavallisesti kohti ruokasalia. Ruokasali oli yhtä tumma, mutta paljon avarampi kuin eteinen. Yksi seinä oli täynnä korkeita ikkunoita, joista pystyi ihailemaan takapihan taideteoksia puskista ja satunnaisia veistoksia. Ruokasalissa oli yksi pitkä ja jämerä pöytä ja tuolia enemmän kuin luokkahuoneessa. Pöydän toinen pää oli täytetty salaateilla, leivillä, viinillä, kattiloilla ja kuvuilla. Ilmassa tuoksui uunituore lohi. "Älä huoli, ei sinun tarvitse kaikkea syödä. Minä vain halusin pelata varman päälle." Dominique tarjosi Alishalle tuolia, kunnes itse istuutui pöydän päähän ja Luca istuutui Alishaa vastapäätä. Michael tuli tarjoamaan heille ruokaa.
"Varman päälle, tällä määrällä ruokaa syöttäisit kokonaisen armeijan", Luca hymähti ja vilkaisi Alishaa.

Kaksikko kipusi portaat ylös ja naisen yllätykseksi Luca soitti ovikelloa. Tavallaan se oli ihan mukavaa, sillä olisi ollut outoa vain kävellä taloon, jonka omistajaa ei ollut koskaan nähnytkään. Se olisi ollut tungettelevaa ja epäkohteliasta. Alisha vilkaisi Lucaa nopeasti, yritti olla näyttämättä epävarmalta, vaikka tunsikin olonsa sellaiseksi.
Pian oven avasi viehättävän näköinen vanhempi herrasmies, joka toivotti heidät tervetulleiksi. Kutsui häntä neidiksi, mikä oli mukavaa, mutta jokseenkin aika muodollista ja vanhanaikaista. Alishasta tuntui kuin hän olisi saapunut edellisen vuosisadan alkuun, mikä varmaan piti jollakin tapaa paikkansa.
He siirtyivät sisälle ja Luca esitteli miehen hänelle ja kertoi Michaelille hänen nimensä. Alisha hymyili harmaapäälle lämpimästi tämän kertoessa, kuinka olikaan odottanut hänen tapaamistaan. Mitä kaikkea Luca olikaan sanonut? " Kiitos", Alisha sanoi, kun mies otti hänen takkinsa ja asettui sitten Lucan vierelle seisomaan. Miten hänen pitäisi olla? Lähempänä Lucaa vai kauempana? Koska sopiva päätös ei pälkähtänyt naisen mieleen, hän jäi seisomaan Lucan vierelle muttei ihan liki kuitenkaan. Se tuntui vähän vanhoolliselta.
Katsellessaan huoneen sisustusta ja tunnelmaa Alisha tunsi saapuneensa suoraan keskiajalle. Sisustus oli tummaa ja jykevää, siellä täällä roikkui kauniita maalauksia ja vanhoja esineitä. Modernismi suuntaus ei näkynyt huoneessa lainkaan, sille ei ollut elinsijaa tummien tapettien ja kattokruunujen valtakunnassa. Paikka oli varsin viehättävä omalla synkällä tavallaan, vaikka Alisha itse piti täysin erilaisesta sisustuksesta.
Luca ehti hieman udella veljensä perään kun tuo jo astelikin alas portaita. Mies oli pitkä, tumma, komea ja tuo hymyili iloisesti. Mies oli ihan erinäköinen kuin Luca, vastakohta. Alisha hymyili pienesti Lucan vitsikkäälle kuiskutukselle Dominiquen rusketuksesta.
Tumma mies liiti heidän luokseen, ohitti Lucan välinpitämättömästi ja tuli suoraa Alishan luokse. Tuo painoi pari nopeaa poskisuudelmaa hänen kasvoilleen. Alisha vilkaisi Lucaa nopeasti, kunnes hymyili tuon niinkutsutulle veljelle ystävällisesti. " Kuin myös", hän vastasi miehen lauseeseen ja katsahti tätä nopeasti silmiin. Hän tunsi olonsa hieman ujoksi uuden vampyyrin seurassa, ei niin itsevarmaksi kuin Lucan kanssa. Hän kuitenkin yritti vaikuttaa itsevarmalta ja käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla. Naisen teki mieli hakata päätä seinään kun Dominique paljasti palkanneensa kokin vain häntä varten. Ei hänellä ollut edes niin valtava nälkä, mutta olisi epäkohteliasta kieltäytyä. " Kiitos kovasti", hän vastasi lyhyesti.
Hän vilkaisi Lucaa hieman kysyvästi uuden vampyyrin huomaamatta, kun tuo lähti saattelemaan häntä ilmeisesti kohti ruokasalia. Hän nosti katseensa Dominiqueen ja hymyili lämpimästi, vaikka olisi mielummin ollut turvassa kiinni Lucan kyljessä tai tuon olan takana. Tai jossakin muualla piilossa tai jotakin.
He saapuivat ruokasaliin, joka oli hulppea ja valtava. Siellä olisi mahtunut istumaan kymmenittäin ihmisiä ja ruokaakin oli yllinkyllin tarjolla vaikka syöjiä oli vain yksi. Yksi pieni, lapsen kokoinen nainen. Hän istui miehen tarjoamaan tuoliin ja naurahti heleästi tuon lauseelle ruuan määrästä. " Ainakin on varaa valita", hän heitti ja katsoi vastapäätä istuutuvaa Lucaa. Mielummin hän olisi ottanut miehen viereensä turvakilveksi. Tämä tämmöinen tuntui niin hienolta ja muodolliselta ja kaikkea.
Michael tuli tarjoilemaan ja lopulta Alishalla oli edessään lasillinen punaviiniä, lautasellaan salaatti, lohta, jotakin hyvää perunajuttua ja kastiketta. Pienellä lautasella oli pari siivua täysjyväleipää, juustoja, leikkeleitä ja nokare voita. Haarukoita ja lusikoita oli niin montaa erisorttia, eikä naisella ollut aavistustakaan millä hänen kuuluisi syödä. Ruokaakin oli niin valtavasti, millonhan hän oli viimeksi syönyt niin paljon kerrallaan? Hän vilkaisi miehiä ja hymyili kummallekin ja hörppäsi hieman viiniä. " Tämä paikka on uskomaton", hän kehui isännän asumusta ja tunsi itsensä samalla juntiksi ja idiootiksi.

Vasta kun Dominique saapui paikalle, ollen niin mahdottoman tuttavallinen, ehkä hieman tunkeilevakin, Luca huomasi naisen epävarmuuden. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että Alisha voisi hermoilla sitä tapaamista, hän oli vain ajatellut.. niin hän oli ajatellut Alishan olevan samanlainen hänen veljensä kanssa kuin hänen kanssaan, mutta ei se tainnut niin olla. Alisha oli ujotyttö, kyllähän hän oli nähnyt senkin puolen tässä. Tosin se ujous oli häipynyt hänen seurassaan nopeasti pois.

Mutta Dominique oli Dominique, hänen kanssaan pystyi tulemaan juttuun ja hän halusi näyttää aina vain parastaan. Dominique halusi ehdottomasti osoittaa ystävällisyyttään, hän ei halunnut mitätöidä mitään tapaamista. Siksi mies oli turhan näyttävä, kuten ruuankin suhteen. Dominique halusi tehdä aina hyvän vaikutelman itsestään, tehdä heti kättelyssä vaikuttava ensitapaaminen.

Luca otti lautaselleen niukasti ruokaa. Hän ei nauttinut kovin paljon ihmisen ruuasta, mutta vain muodollisuuden vuoksi söi, ettei Alisha tuntisi oloaan typeräksi. Dominique otti myös tottuneesti ruokaa, hän luultavasti soi paljon useammin ihmistenruokaa kuin Luca. Ehkä se johtui siitä, että Dominique tapasi enemmän ihmisiä, luultavasti tuoden ihania heitukoitakin kartanoonsa. Luca vilkaisi Alishaa, kun tämä kehui paikkaa. Tämä oli niin jännittynyt, mutta silti niin mahdottoman suloinen, ettei Luca voinut olla hymyilemättä tälle.
"Minusta hieman vanhanaikainen", Dominique sanoi. "Niin synkkä ja julma. Olen miettinyt, että pitäisikö remontoida koko paikka kattiasta lattoon, mutta Luca ei ole lämmennyt asialle." Vaikka Luca ei enää asunut paikassa, omisti hän silti kartanon puoliksi ja no, kartano oli toinen koti hänelle. "Silti hän valittaa, että koko paikka huutaa minkälaisia otuksia täällä asuu."
"Minä kunnioitankin tämän kartanon perustajia, he rakensivat tästä synkän, eikä minusta meillä ole oikeutta muuttaa sitä. Ei tämä olisi enää de Rouxin kartano", Luca tuumi huolettomasti, samalla kun siemaisi ison kulauksen viiniä. "Sinä sitä paitsi remontoit tätä hetki sitten."
"Kaikkeen kyllästyy. Sitä paitsi tämä synkkyys pelottelee kaikki vieraat, olen huomannut sen", Dominique naurahti ja vilkaisi Alishaa. "Luca kertoi sinun valmistuvan pian. Tiedätkö jo mitä aiot tehdä valmistumisesi jälkeen?"

Alisha oli kiitollinen, kun miehetkin päättivät syödä. Nainen olisi tuntenut olonsa kiusaantuneeksi jos olisi joutunut ainoaksi syöjäksi. Hän vilkaisi Lucaa, joka oli ilmeisesti hieman huvittunut jostakin. Ilmeisesti tuo huomasi hänen jännittävän tilannetta aikalailla, samalla Alisha toivoi ettei Dominique näkisi niin selvästi hänen lävitseen. Hän laski katseensa ateriaan ja tarttui sopiviksi luulemiinsa aterimiin, jotka näyttivät hopeisilta. Tuskin ne hopeaa silti olivat, ottaen huomioon talon asukit, ehkä enemmänkin jotakin kromattua terästä. Hyvin vakuuttavat kuitenkin. Alisha kokosi haarukalleen ruokaa ja kuljetti annokse sitten suuhunsa. Ruoka oli taivaallista.
Hän kohotti katseensa puhuvaan tummaan vampyyriin. Tuo sanoi hänen kehumaansa paikkaa vanhanaikaiseksi ja että tuo kaipasi remonttia. Alisha vilkaisi Lucaa nopeasti ja seurasi kaksikon puheita. Hän oli samaa mieltä Lucan kanssa, kartanoa ei tulisi muuttaa liikaa, perinteitä ja sen alkuperää tulisi kunnioittaa. Mutta sanomalla mietteensä ääneen hän pelkäsi loukkaavansa Dominiqueta. Hän ei tuntenut miestä lainkaan, eikä voinut olla varma siitä, ettei tuo vetäisi hernettä nenäänsä eriävästä mielipiteestä. Luca ehkä pystyi puhumaan tuolle miten huvitti, mutta Alisha oli sen verran uusi tuttavuus eikä hän halunnut hyppiä toisen nenälle tässä vaiheessa. Alisha oli yksinkertaisesti, hyvin monessa asiassa ja turhan monelle liian kiltti. Siksipä nainen tyytyi hymyilemään kohteliaasti vampyyrille.
Alisha tarttui jälleen viinilasiin ja siemaisi pienen kulauksen. Häntä ärsytti olla ujo, etenkin kun Dominiquen edessä hän haluaisi olla itsevarma ja... räväkkä. Sellainen joka saisi miehen katsomaan Lucaa hyväksyvästi ja nyökkäämään. Mutta siinä hän istui, tuntien itsensä ujoksi pikkutytöksi joka yritti tehdä tuttavuutta kuninkaallisen kanssa.
Hänen teki melkein mieli kiljaista helpotuksesta kun Dominique vaihtoi puheenaihetta. Aihe, johon hän voisi vastata itsevarmasti ja toivonmukaan myös järkevästi. Hän laski viinilasin pöydälle ja otti aavistuksen paremman asennon tuolissaan. " Kyllä, enää muutama viikko", hän hymyili vampyyrille, " Välillä minulla on tarkat suunnitelmat, tiedän tarkalleen mitä haluan tehdä ja missä järjestyksessä. Mutta sitten taas ajattelen välillä että on parempi katsoa minne virta vie. Luultavasti menen töihin johonkin kuntokeskukseen, mutta jossakin vaiheessa haluaisin alkaa ehkäpä yrittäjäksi." Alisha siirsi katseensa Lucaan: " Tässä on kuitenkin tapahtunut kaikenlaista viimeaikoina. Eihän sitä koskaan tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan." Alisha laski katseensa jälleen ruokaan ja söi pari haarukallista rauhassa kunnes nosti katseensa Dominiqueen. Hänen teki mieli kysyä tuolta jotakin, mutta yksikään järkevä kysymys ei pälkähtänyt hänen mieleensä.

Luca nyppi salaattia haarukallaan, samalla kun kuunteli Alishaa ja tämän tulevaisuuden suunnitelmia. Hän oli kuullut niistä hieman, ollen hieman kateellinen Alishalle. Joskus hänkin haluaisi aloittaa täysin uudelta pöydältä, kokeilla jotain muuta. Mutta hän kyllä piti työstään. Jollei ollut mahdottoman masentunut, silloin kaikki maistui puulta. Mutta hän oli ollut vähemmän masentuneempi kun oli tavannut Alishan.
Luca nosti katseensa Alishaan ja hymyili pienesti. Niin, kieltämättä hänenkin pasmat olivat menneet sekaisin, kun oli tavannut Alishan.
"Aah, yrittäjyys on taivaallista, mutta samalla hirvittävän raskasta, vai mitä Luca", Dominique sanoi ja vilkaisi veljeään.
"Toisinaan", Luca hymähti pienesti. Hänen mielestään Dominique pyöritti koko hommaa, hän oli enemmän veljensä työläinen, vaikka hänen sanallaan oli suuri vaikutus päätöksiin.
"Mikä on liikeideasi, jos saa udella?" Dominique uteli selvästi kiinnostuneena. "Vai onko sinulla vielä sellaista?" Päästiin Dominiquen lempipuheenaiheeseen; työ. Välillä Lucasta tuntui, että hänen veljellään oli vaikea päästää irti työasioista vapaa-ajallaankin. Tosin, oli hän itsekin huomannut joskus samanlaisia piirteitä. Hänen innostuksensa työhön oli kumminkin vaiheittaista, joskus hän oli täysin samanlainen työhullu kuin Dominique, joskus hän ei jaksanut miettiä sekuntiakaan työasioita.
Luca mussutti lohta ja yritti mahdollisimman nopeasti nielaista ne alas. Se vain ei maistunut miltään.. Hän kaipasi ihmisyyttä, hän kaipasi ruuan maukkuutta, hän halusi nauttia siitä.
"Toivottavasti ruoka maistuu", Dominique osoitti sanansa Alishalle. "Minä ja Luca emme oikein osaa sanoa tästä ateriasta mitään, maistuu, kuin söisi vain.. hmm.. tuhkaa." Mies naurahti huvittuneesti.

Luca oli vastannut hänen katseeseensa hymyllä, mikä tuntui naisesta erittäin hyvältä. Hänestä tuntui kuin Luca tukisi häntä, ajatteli samoin, tunsi samoin. He eivät olleet näyttäytyneet kenenkään muun edessä pariskuntana aiemmin. Hän ei tiennyt miten tarkalleen ottaen pitäisi huomioida Lucaa siinä tilanteessa. Tulisiko hänen huomioida tuota enemmän, vähemmän? Olisiko Luca ylipäätään sitä sorttia joka halusi näyttää tunteitaan julkisesti, pitää kädestä, suukotella ja sen sellaista? Joitakin sellainen vain ärsytti ja hävetti, mutta Alishalle pieni koskettelu oli tärkeää. Koskettelu ja muut pienet huomionosoitukset.
Alisha kuunteli Dominiqueta kiinnostuneena. Kaksikolla jos jollakin oli kokemusta yrittäjyydestä, niin hyvässä kuin pahassa. Nainen uskoi ettei yrittäjyys ollut varsinaisesti herkkua, luultavasti aika helvettiä alussa, mutta hän uskoi kestävänsä paineet. " No minähän valmistus liikunnanohjaajaksi ja liikunta on minulle hyvin tärkeää", hän aloitti mietteliäänä, " haluaisin auttaa ihmisiä pääsemään ihannepainoonsa ja voimaan paremmin. Voisin kuvitella omistavani yrityksen, jonkinlaisen kuntokeskuksen ja antavani ihmisille neuvoja liikunnan ja ruokavalion suhteen. Ihmiset kiinnittävät jatkuvasti enemmän huomiota ulkonäköönsä, joten uskon että idea voisi toimia. Mutta se nyt on vain kaukainen haave." Häneltä puuttui kaikki tieto yrittämisestä, rahaa millä päästä alkuun ja kaikkea muutakin. Hän on vain tyttö jolla on unelma ja elämä edessä.
" Voi kyllä, tämä on todella hyvää", Alisha vakuutti nyökäten ja hymyillen. Ruoka oli aivan upeaa, kala oli mehevää eikä liian kuivaa, salaatti monipuolista ja raikasta. Leipäkin oli mahtavaa, ilmeisesti samana päivänä leivottua. Niin pehmeää rapean kuoren alla. " En ole aikoihin syönyt näin hyvin", hän naurahti kevyesti. Eihän hän koskaan syönyt hyvin. Hän söin aina kevyesti ja vähän, äärimmäisen terveellisesti. Välillä niin terveellisesti että se meni epäterveelliseksi. Alisha oli nyt hyvässä kunnossa, hoikka, kiinteä ja naisellinen. Joskus hän oli kuitenkin ollut liian hoikka, luiseva ja hauras. Ja millä sekunnilla tahansa hän saattaisi luisua takaisin siihen tilanteeseen. Yleensä stressi ja kova järkytys sai naisen voimaan huonosti, unohtamaan ruuan ja rääkkäämään itseään liikunnalla. Pakenemaan todellisuutta hikoilemalla.
Taas se tunne, hänen teki mieli jatkaa keskustelua ja kysyä jotakin, mutta hänen mielensä oli tyhjä. Alisha joi pari kulausta viiniä, toivoi sen varmaan nousevan päähän että voisi vähän rentoutua tai jotakin. " Asutko sinä täällä siis yksin", hän kysäisi hymähtäen, " ei naista talossa?". Hemmetti, kaikista mahdollisista kysymyksistä hän kysyi Dominiquen parisuhdetilannetta! Eihän se hänelle kuulunut! Hän vilkaisi Lucaa kulmat aavistuksen kurtussa olen-idiootti-katseellaan ja keskittyi taas loheen.

”Hyvä idea”, Dominique sanoi ja nyökkäili sanojensa tueksi. ”Minä kannustan ehdottomasti yrittäjäksi ryhtymistä. Siinä on kyllä paljon hommaa, mutta minusta se antaa paljon takaisin. Saa itse päättää milloin ja missä työskentelee, eikä työnantaja ole ainakaan ärsyttämässä.” Mies aukoi suutaan, kun olisi ollut vielä sanomassa jotain, mutta sulki sen sitten ja vilkaisi Lucaa. Mies oli juuri laittamassa lohta suuhun ja Luca tunnisti sen katseen. Hän tiesi mitä Dominique oli sanomassa, se olisi liittynyt jotenkin hänen mielenterveysongelmiin, mutta jättänyt sanomatta. Ei sillä, etteivätkö he olisi voineet puhua siitä avoimesti, Dominique vain ei tiennyt Alishan tietävän asiasta.
”Alku on vain kaikista pahin, kun on velkoja ja epävarmuutta lähteekö koko yritys edes pyörimään. Mutta yrittäjän pitääkin luottaa vain itseensä ja yritykseensä”, Dominique avasi suunsa, ennen kuin Luca kerkesi sanoa mitään. Ehkä hän mainitsisi asiasta sitten myöhemmin. Hän tietäisi Dominiquen yllättyvän siitä, että oli kertonut asiasta Alishalle. Hän tiesi, kuinka suuri merkitys se olisi, se enteilisi todellista vakavuutta suhteessa. Ehkä hän jopa toruisi Lucaa, että kuinka nopeasti oli mennyt ja uskoutunut Alishalle, käskisi ottaa maltillisemmin ehkä.. Mutta Luca ei halunnut. Hän halusi luottaa Alishaan, eikä hän olisi voinut pitää omaa salaisuuttaan kauan salassa seurustelun jälkeen. Se olisi ollut valehtelemista hänestä.

Luca oli onnellinen, että hänen lautanen näyttäisi kohta tyhjää. Ei se toki niin hirvittävän vastenmielistä ollut, mutta.. silti. Jotain etovaa siinä oli. Hän nosti katseensa Alishaan tämän puhuessa taas. Nähtävästi nainen piti itse kysymystä hyvin outona, kun katsoi häntä niin hassusti. Luca ei voinut olla hymyilemättä lämpimästi. Ei alisha kysynyt mitään väärää hänen mielestä.
”Ei, ei ikävä kyllä ole naista talossa, ellei lasketa täällä käyviä siivoojia”, Dominique hymähti heleästi. "Michael tosin asuu täällä kanssani. Onhan täällä hieman yksinäistä ja kolkkoa asua vain kaksi miestä, mutta enpä minä muutenkaan vietä paljoa aikaani kotona. En ole muuten pitkään aikaan järjestänyt mitään kivoja juhlia. Olisiko mitään syytä juhlia?" Dominique siirsi katseensa Lucaan, joka kohautti olkapäitään.
"Onko sinulla koskaan ollut syytä juhlia?" hän naurahti. "Sinun pitäisi adoptoida muutama lapsi tänne jalkojesi juureen, kasvattaa seuraavan kartanon perillinen. Tulisi ainakin eloa tähän isoon taloon."
"Perillinen? Ajattelitko, että minä kuupahtaisin tästä parinkymmenen vuoden päästä?" Dominique kysyi huvittuneena.
"Vanhuus voi iskeä yllättäen", Luca virnisti ja vilkaisi Alishaa. Siitä tulikin mieleen, että kuinkakohan kauan Alisha eläisi. Hän olisi ikinuori loppuelämänsä.
"Luca kertoi muodonmuuttajakyvyistäsi. Kuinka vanha olet, Alisha? Saanhan sinutella? Ajattelin, että mahtaako sinulla olla samanlainen ikääntyminen kuin Michaelilla, hän on ollut tuon näköinen niin kauan kuin muistan hänet, eli suoraa 1950-luvulta. Hänkin on siis ihminen, mutta ei aivan tavallinen pulliainen, niin kuin et sinäkään", Dominique luki hänen ajatuksensa. "Tosin anteeksi, jos kysymys oli liian tungetteleva. Ensinnäkään ei saisi tiedustella naisen ikää." Mies pahoitteli pienesti hymyillen.

Oli mukava saada Dominiquen 'hyväksyntä' hänen yrittäjyysaikeilleen. Vaikka Alisha ei ollut varma tulisiko koskaan harkitsemaan asiaa tosissaan, vaikka se oli mielessä paljon pyörinytkin. Viimeaikoina vähemmän. Hän odotti tulevaa Tokion matkaa paljon enemmän kuin valmistumista ja yrittäjyyttä. Uunituote parisuhde oli vienyt hänen huomionsa pois normaaleista asioista. Ja se oli mahtavaa. Arkiset murheet eivät tuntuneet missään kun maha oli täynnä perhosia.
Hän oli huomaavinaan tyhjän suun aukomista, aivan kuin Dominique olisi halunnut sanoa jotakin, mutta jätti kuitenkin sanomatta. Alisha katsahti Lucaa kysyvästi, mutta pysyi kuitenkin vaiti. Hän ei osannut sanoa kuuluiko moinen Dominiquen peruskäytökseen, joten hän antoi asian olla. Alisha nyökkäsi miehen lauseille ja söi ateriansa viimetähteitä vatsa pullollaan.
Hän seurasi leikkimeilistä kinastelua hymyssä suin. Ilmeisesti Dominique oli menevä persoona, joka heitti ykköset päälle pienimmästäkin syystä, tai ilman syytä. Se ei ollut lainkaan huono piirre, vaikka sitä ei löytynyt Alishasta. Hän ei ollut mikään bilehile, ei todellakaan. Hän mielummin rentoutui hyvässä seurassa kuin hankki tappokrapulaa. Söi, joi hyvin ja katsoi ehkä jonkun elokuvan hyvässä seurassa. Tai meni kylpylään.
Nainen havahtui Dominiquen puhuessa hänestä. " Ai kertoi", hän kysäisi kulmat kohollaan. Hän ei tiennyt pitikö tiedosta vai ei, se tuntui lähinnä vain kummalliselta. Aiemmin hän oli kertonut itse jos oli halunnut, Hän hautautui penkkinsä pohjalle mukavasti ja vilkaisi Lucaa ei-se-mitään katseellaan. " Toki saat kysyä, en minä pahastu", hän vakuutteli tummemmalle vampyyrille, " pitää sanoa että en itsekkään tiedä vielä. Olen nyt 23 vuotias, joten normaalikaan ikääntyminen ei näy vielä vuosiin." Toivotavasti. " Isäni, hänkin on siis muodonmuuttaja, ei juurikaan vanhene, hän on yli neljäkymmentä, mutta näyttää parikymppiseltä, tosin hän vanhentaa itseään. Joko hänen ikääntymisensä on pysähtynyt tai merkittävästi hidastunut... kukaan ei tiedä." Alisha katsoi Lucaa. Oliko tuo ajatellut asiaa? Mies eläisi vaikka ikuisesti nuorennäköisenä, Alishan aika tässä maailmassa oli rajallinen, ehkä. Oli kuitenkin olemassa mahdollisuus että Alisha ikääntyi normaalia tahtia. Huolisiko Luca häntä rinnalleen enää muutaman vuoden päästä?

//sekavaa//

Alisha vaikutti yllättyneeltä, kun Dominique kertoi tietävänsä naisen muodonmuuttajakyvyistä. Luca meni varuilleen ja katsoi naista. Tämä katsoi hän hieman oudosti, saaden Lucan hämilleen. Oliko hän tehnyt virheen, oliko se ollut salaisuus? Luca raapi mietteliäästi poskeaan ja katsoi hieman kulmat kurtussa Alishaa. Ei kai tällaisia asioita tarvinnut salailla perheen keskellä? Vai oliko tämä asia arka Alishalle? Luca ei tiennyt. Hän oli huomannut ja nähnyt naisen kyvyt ensitapaamisen aikana, joten.. vaikeaa. Hänestä oli nykyään niin vapauttavaa vain olla, kun maailma tiesi yliluonnollisista kyvyistä, tosin vampyyreja ei siltikään katsottu hyvällä silmällä.
”Luulen, että saat nauttia nuoruudestasi tavallista pidempää”, Dominique hymähti ystävällisesti.

Luca oli syönyt lautasen tyhjäksi. Niin nähtävästi muutkin. Mies venytti raajojaan.
”Kiitos, oli tosi hyvää”, Luca sanoi laiskasti, naurahtaen lopuksi. Tosi hyvää, joo. Mies nousi ylös. ”No niin Dominique, tiedän, että olet koko illan himoinnut tätä, joten tehdään nopea kierros Alishalle, samalla kun saat päteä historiantiedoillasi.” Luca käveli Alishan lähelle ja hymyili tälle lämpimästi.
”En minä päde, minä vain kerron faktoja”, mies vastasi, samalla kun lähti johdattamaan heitä pois ruokasalista.
”Älä huoli, en anna sinun kuolla tylsyyteen”, Luca kuiskasi Alishan korvaan, hivelen nenäänsä tämän poskea vasten samalla kun silitti tämän alaselkää.
”Tämä on mielenkiintoista, ei tylsää, veliseni”, Dominique huomautti olkansa yli. He tulivat takaisin halliin ja menivät toisesta ovesta sisään. Huone oli selvästi jonkinsortin oleskeluhuone, suuri takka oli aivan perällä, sohvia, mattoja, patsaita, haarniskoja ja seinillä komeili monen miehen ja naisen muotokuvat.
”Tämähän kartano on rakennettu 1500-luvun loppupuolella, vaikka sitä on remontoitu monien sukupolvien ajan. Klaus de Roux rakensi tämän kodikseen”, Dominique aloitti ja osoitti pitkää ja muhkuranenäistä miestä heidän yläpuolellaan. Taulun alapuolella luki kultaisella levyllä hänen nimensä ja elinaika. ”Klaus sai kaksi poikaa, joista toinen oli adoptio isämme Charles de Roux. Hän kumminkin muuttui vampyyriksi ja teki veljensä kanssa sopimuksen, että hän saisi elää tässä kartanossa seuraavien sukupolvienkin ajan. De Rouxin suku kumminkin sammui ensimmäisen maailmansodan aikoihin, viimeinen ihmisperillinen kaatui sodassa, eikä lapsia ollut, joten Charles jäi hoitamaan kartanoa. Ja nyt tämä on meidän.”
”Surullista, koska me emme ole oikeita verisukulaisia ja silti tämä on meidän. Tuntuu joskus hieman vieraalta olla täällä. Silti Dominique sanoo, että meidänkin pärstät pitäisi saada seinälle meidän jättäessä tämä maailma. En ole asiasta niin vakuuttunut”, Luca hymähti ja piti naista hellästi lantiosta kiinni. Ennen kuin Dominique kerkesi enempää sanoa, Lucan puhelin rupesi soimaan. Mies kaivoi sen taskustaan esiin.
”Sori, tähän on pakko vastata, työhomma. Dominique, älä kuoleta Alishaa paikoilleen”, hän sanoi veljelleen ja suukotti naista nopeasti poskelle. ”Tulen pian.” Hän poistui huoneesta ja vastasi puhelimeen eri kielellä.

He jäivät kahdestaan. Dominique tiesi tilaisuutensa tulleen, vaikka hän oli ollut koko ajan niin mahdottoman kohtelias ja hyvätuulinen, häntä oli häirinnyt moni asia. Häntä häiritsi Alisha, hän halusi tietää mitä tämä oli naisiaan. Tämä vaikutti hyvin viattomalta ja puhtaalta, mutta.. se voisi pettää. Häntä huoletti veljensä puolesta.
”Alisha, haluan puhua suoraan”, Dominique puhui selvästi vakavammin ja katsoi erilaisesti Alishaa, aprikoiden, epäillen, peläten, uhaten. ”En haluaisi uskoa sinusta mitään pahaa, mutta tiedäthän.. hän on varakas, olet varmasti pistänyt merkille ja hän on selvästi ihastunut sinuun pelottavan varmasti, joten ei osaa varmasti edes ajatella sinusta mitään pahaa. Joten kysyn sinulta, mitä haluat veljestäni?”

//Niiin tääki//

// Kiva.. netti pätkäs nyt mulla ja meni yks rooli ihan harakoille.. no ei auta...prkl //

Oli ilmeisesti historaintunnin aika, ainakin kaksikon sananvaihdosta päätellen. Alisha nousi ylös ja käveli Lucan vierelle, hipaisten sormillaan tuon rannetta. Hän hymyili miehelle lämpimästi, katsoi hetkellisesti tuon sinisiä silmiä: " Älä höpötä, minä haluan kuulla." Alishaa kiinnosti kartanon historia, ajoittain hän oli oikea historiafriikki. Olisi niin kiva nähdä kaikki mitä kiviset seinä tolivat nähneet, kuulla salaiset keskustelut, nähdä historia.
He lähtivät salista, kulkivat aulan läpi suureen oleskeluhuoneeseen. Alisha katseli hymyillen ympärilleen ja piti Lucaa kädestä. Oli niin ihana nähdä paikka, jossa oli vanhoja esineitä, se oli kuin museo. Mutta hänen ei tarvinnut maksaa ja kaikki oli käden ulottuvilla. Vasta kun Dominique alkoi selittää muotokuvista hän käänsi katseensa tuota kohden. Oli hassua ajatella että paikka oli todellakin niin vanha. 500 vuotta! Sehän oli kuin pieni ikuisuus. Kartanoa kannattelevat kivet olivat vanhoja, hyvin vanhoja, mutta tuskin nuo olivat ajan myötä paljon muuttuneet.
Hän (=pelaaja) ei muistanut oliko Luca maininnut mitään ottoisänsä kohtalosta. Oliko Charles vielä elossa ja jos oli niin miksi hän ei asunut kartanossa Dominiquen kanssa? Oliko tuo kenties jollakin pitkällä matkalla? Vampyyrit eivät vanhentuneet.. Alisha katsoi Charlesin muotokuvaa pitkään. " Missä Charles on nykyään?" Hän toivoi ettei herättäisi kysymyksellään surua, kysymys tuntui ajankohtaiselta. Hän katsoi Lucaa hetkellisesti, sitten Dominiqueta: " Minusta pelkkä veri ei riitä määrittämään kuka on perhettä ja kuka ei.. kyllä teillä on oikeus muotokuviin jos niin haluatte."
Ja sitten se hemmetin puhelin! Alisha vilkaisi Lucaa aavistuksen huvittuneena, tuon puhelimella oli tapana keskeyttää erinäisiä tapahtumia, historiallisia ja kiihkeitä. Hän hymyili miehelle ja katsoi tuon menoa, kunnes ovi esti näkemästä. Nainen kääntyi toisen vampyyrin puolee ja odotti mielenkiinnolla mitä Dominique seuraavaksi kertoisi hänelle. Ehkäpä oli olemassa muutama kummitustaru tai toivoton rakkaustarina? Hän melkein kuuli rakastavaisten kikattelun kaikuvan kivisistä seinistä.
Mutta jokin oli muuttunut Dominiquessa. Tuon katse oli erilainen, vakava, kylmä, hyytävä. Alisha tunsi hermostuksen kasvavan sisällään, mitä nyt tapahtuisi? Oliko hän tehnyt jotakin väärää, kun sai miehen katsomaan itseään sillä tavalla? Tunnelma huoneessa oli niin hyytävä että Alishaa ihan palelsi. Ja sitten vampyyri puhui.
Alisha tuijotti tuota ällityneenä, silmät suurina ja loukkaantuneena. " Mitä sinä oikein vihjailet", hän kysyi aavistuksen loukkaantuneena ja vihaisena, " onko se niin vaikea uskoa että pidän veljestäsi oikeasti? Enhän minä edes tiennyt koko rahoista ennenkuin hän kertoi!" Uskomatonta, kohtelias Dominique kehtasi epäillä häntä jostakin sellaisesta. Epäillä ilman aihetta, ristiinnaulita.

//Ennen mulla kävi noin monesti, siks oon jo monta vuotta kopioinu pelin ennen kun lähetän sen. Oon säästäny monilta kiukkupuuskilta!//

He kaikki katselivat hetken hiljaa Charlesin muotokuvaa. Tämä oli varsin komea tapaus, hän oli muuttunut vampyyriksi 40 vuoden paikkeilla, mutta iän tuomat hennot rypyt olivat tehneet hänestä vain miehekkäämmän. Hänellä oli ruskeat, arvokkaan pitkät hiukset, joita piti ponihännällä. Miehellä oli määrätietoinen, lempeä ja viisas katse, hänen vihreät silmänsä säkenöivät innosta ja ylpeydestä. Charles oli ryhdikäs ja aatelisen näköinen. Hänellä oli pitkä ja suora nenä, korostaen vain hänen kreivin arvoaan. Alisha kysyi Charlesin olinpaikasta.
"Vampyyrinmetsästäjät tappoivat hänet 1980-luvulla. Hän oli vanha ja voimakas vampyyri, heidän mielestään liian suuri uhka yhteiskunnalle", Luca kertoi, katsoen surumielisesti Charlesin kasvoja. Hänellä oli ikävä toista isäänsä, tämän neuvot olivat olleet verrattomia. Mutta, tapahtuneelle ei voisi saada enää mitään.Kumpikaan miehistä ei kerinnyt kommentoimaan Alishan sanoja, kun Lucan puhelin keskeytti kaiken.

Toisaalta häntä inhotti puhua Alishan kanssa asiasta, mutta hän oli liian suojelevainen veljeään kohtaan, ettei jaksanut kauaa välittää Alishan loukkaantuneesta äänestä. Ei hän oikeasti ollut sellainen töykeä ja röyhkeä, mutta Luca oli onnistunut saamaan hänessä henkiin suojelevaisia piirteitä. Hänen pitäisi olla avarakatseisempi ja yrittää nähdä kaiken läpi, ettei Luca ajautuisi täyteen katastrofiin. JA tyttöystävä oli aivan uusi asia, Dominiquen ei ole koskaan tarvinnut hoitaa niitä asioita.
"Ei tässä ole pelkästään rahasta kyse, voin kyllä uskoa ja haluan luottaa siihen, ettet välitä hänestä vain rahojen takia. Olet minusta ihana, mutta haluan, että ymmärrät.. Luca on niin särkyvä, hän on niin sirpaleinen. Pelkään vain pahinta, en halua että hän joutuu kärsimään, koska..", Dominique hiljeni ja mietti hetken, kuinka muotoilisi sanojaan. "Tiedätkö sinä ylipäätään kenen kanssa seurustelet? Luca ei ole niin kokonainen, miltä näyttää. Hän, hän.." Dominique ei tiennyt olisiko hänellä oikeutta kertoa Lucan mielenterveysongelmista, hän tietäisi, että mies suuttuisi jos hän kertoisi.

// Vois itekki tästä lähin. //

Mitä Dominique oikeasti kuvitteli? Alisha oli todella loukkaantunut ja tyrmistynyt siitä ett häntä sillä tavalla syyteltiin ja epäiltiin. Eihän hän ollut edes tehnyt mitään? Vai oliko kaikki vain sitä että Dominique ajatteli Lucan parasta? Luca oli maininnut veljensä olevan varsin ylisuojeleva, tätäkö se siis oli? Mahdolliset tyttöystävät saivat kuulla kunniansa ennenkuin edes ehtivät tehdä mitään.
Hän risti kätensä puuskaan ja katseli seinille kun Dominique läksytti häntä kuin isä tytärtään. Tai siltä se ainakin tuntui, vain Adam Whithmoore oli puhutellut häntä aiemmin tuohon äänensävyyn. Vampyyrillä ei ollut oikeutta tehdä sitä, ei todellakaan.
Nainen vilkaisi tuota uhkammaasti, hänen teki mieli sähähtää ja lähtä ovet paukkuen kotiinsa. Paiskata massiivinen puuovi ja kävellä kotiinsa kaikki ne kilometrit, niin häntä kiukutti. Hän ei halunnut kohdata tilannetta, joutua perustelemaan itseään, vakuuttelemaan ja maanittelemaan. Myymään itseään kuin jotakin tavaraa, kannattavasti.
Alisha kuunteli miehen sanoja katsomatta tohon päinkään, keskittyen johonkin taustalla olevaan, johonki ei-oleelliseen. Dominique selitti jotakin kuinka rikki Luca oli ja kuinka särkyvä ja kuinka Alishalla ei ollut hajuakaan. Nainen tuhahti ja loi uhmakkaan katseen suoraan Dominiquen kasvoihin. " Sinä pelkäät että minä särjen hänen sydämensä? Saan aikaan uusia ongelmia, uusia traumoja, uusia persoonia", hän sähähti ja ennenkuin vampyyri kerkesi jatkaa, " kyllä, hän kertoi minulle! Kertoi perheestään, lapsuudestaan, ongelmistaan, heistä... Onko se todella niin vaikea käsittää että hän luottaa minuun, uskoitui minulle!" Puheidensa aikana hän oli astunut pari askelta lähemmäs vampyyriä. Oliko Dominique kaiken tuon alla vain mustasukkainen veljestään? Mustasukkainen, kun Lucaoli löytänyt elämäänsä muutakin tärkeää kuin vain veljensä.

Alisha ei tuntunut ymmärtävän, että hän halusi ajatella vain Lucan parasta. Ei tämän olisi tarvinnut suuttua niin kovasti, tai no, kai tällä oli oikeus suuttua. Ehkä hän oli aloittanut asian huonosti, ei ehkä olisi kannattanut ottaa esille rahajuttua.. No, mennyt oli mennyttä. Nyt hänellä oli kärttyinen, loukkaantunut ja vihainen Alisha. Tulisiko siitä keskustelusta enää mitään? Dominiqueta hieman kadutti, mutta ei sitä voisi enää jättää puolitiehen.

Mutta sitten Alisha tiputti sen, mitä Dominique oli vähiten olettanut. Alisha tiesi kaiken, tämä tiesi Lucasta. Persoonista, menneisyydestä, ongelmista? Dominiquen ilme oli selvästi yllättynyt ja hämmentynyt. Hän ei saanut aluksi sanaa suustaan. Miten Luca.. luottiko tämä tosiaan niin paljon Alishaan, pitikö tämä niin vakavana sitä suhdetta?
"On ja ei", Dominique vastasi viimein Alishan kysymykseen. "Luca ei ole koskaan ennen kertonut kenellekkään, hänen on ollut aina vaikea luottaa muihin, mutta näyttää siltä, että sinä olet pystynyt murtamaan hänen muurinsa. Toivottavasti ymmärrät kuinka suuri merkitys tuolla luottamuksella on, Luca on koko sydämmellään suhteessanne." Dominique hiljeni hetkeksi ja mietti kuumeisesti. Hän ei tiennyt oliko se hyvä vai huono asia. Jos Luca sitten joutuisi pettymään? Hän oli laittanut paljon peliin, ollut uhkarohkea, tehnyt suuren siirron. Olikohan mies miettinyt sitä tarpeeksi?
"Pelkään Lucan puolesta, pelkään, että hän ei kerta kaikkiaan kestä, jos.. jotain ikävää tapahtuu kanssasi. Mutta hän on muuttunut, olen huomannut eron. Sinä olet parantanut häntä, en ole pitkään aikaan kuullut, että masennus tai persoonat ovat olleet tiellä. Eikä hän ole leikkinyt roolileikkejääkään pitkään aikaan. Hän on alkanut kunnioittamaan ja hyväksymään itsensä. Ja se on hyvä, Alisha, todella hyvä, mutta minä pelkään myös sinun puolesta, Alisha", Dominique myönsi. "En halua pelotella sinua, mutta haluan.. tai tiedät jo varmasti, mutta.. Alisha, Lucan sisällä asuu hyvin vahvoja persoonia. En tiedä, oletko itse tavannut vielä ketään, mutta minä olen tavannut. Tiedän, ettei edes Luca tunne kaikkia persooniaan ja siksi osaankin sanoa, että jotkut ovat täysin hulluja. Murhaajia. Muutama on yrittänyt tappaa minutkin." Hän kantoi kehossaan arpia, jotka Luca oli aiheuttanut hänelle. Mutta hän oli selvinnyt kaikesta.. Vielä. Dominique ei halunnut olla riidoissa Alishan kanssa, hän halusi vain varmistaa veljensä onnellisuuden. Hän halusi, että Alisha oli luottamuksen arvoinen.

Dominique näytti yllättäen menettäneen puhekykynsä tai jotakin. Tuo oli selvästi yllättynyt, mikä sai Alishan tuntemaan pientä tyydystystä. Hän pisti vampyyrille jauhot suuhun, loppuisi turha epäily! Hän kuunteli miehen sanoja nyt hieman rauhallisemmin, mutta edelleen tuntien olonsa kepillä ärsytetyksi karhuksi.
" Minä tiedän", nainen sanoi painokkaasti, " olemme keskustelleet myös siitä mitä voisi joskus tapahtua.. että hän voi tehdä jotakin minulle." Häntä hieman ärsytti palata aiheeseen, se oli aiemmin saanut Lucan pois tolaltaan ja he olivat sopineet, etteivät murhetisi turhaan. Alisha oli ottanut tietoisen riskin, hän ei aikonut päästää Lucaa tai itseään niin helpolla, että heittäisi pyyhkeen kehään ilman kunnon taistelua. Hän ei yksinkertaisesti halunnut, eikä aikonut antaa sen tapahtua. Mikään voitto ei olisi helppo, ei kehässä eikä rakkaudessa.
" Hän pelkää puolestani, tiedän sen", nainen sanoi hiljaa ja antoi käsien valahtaa kyljilleen, " Minä en aio antaa periksi. Sanoin sen Lucalle ja voin sen sanoa sinullekin. Vaikka hän antaisi periksi niin minä en anna, minä aion olla hänen tukenaan vaikka mitä tapahtuisi. Mutta en aio tuhlata yhteistä aikaani hänen kanssaan murehtimalla asioita, jotka eivät välttämättä koskaan tapahdu! Se olisi kuin murehtisi kuolemaansa ja jäisi kotiin kökkimään, koska pelkää jäävänsä auton alle! Kaikki hyvä valuu hukkaan siinä sivussa." Saattoi se kattokin rysähtää niskaan, samallalailla hän saattoi olla se joka satuttaisi ensin. Saattoi olla että Luca saisi kohtauksen huomenna, tai vasta vuosien päästä, mutta Alisha ei halunnut miettiä asiaa liikaa, se tekisi hänet hulluksi. " Minä tiedän riskit ja aion pysyä hänen rinnallaan, halusit sinä sitä tai et."

Dominique kuunteli tarkkaavaisena Alishan sanoja. Tämä oli selvästi miettinyt asioita, puhui niin kovin varmasti ja luottavaisesti. Mutta sanat eivät suojelleet häntä, sanat olivat turhia, kun Lucasta tuli mielipuoli. Mutta luultavasti Alisha tiesi sen, tämä oli rohkea ja mies ei voinut kuin.. olla iloinen, tyytyväinen ehkä jopa huojentunut. Tumma vampyyri suoristi ryhtiään ja hymyili pienesti. Silti häntä suretti, häntä suretti sen pienen pariskunnan takia, sillä hän näki, tiesi, tunsi, että heidän tiensä ei tulisi olemaan helppo. Mutta ehkä, ehkä heidän rakkautensa oli niin suuri, vahva ja voittamaton, että se kestäisi. Kestäisi kaiken. Sitä Dominique toivoi, hän toivoi heille kummallekin hyvää, onnea ja rauhaa.
"Olet miettinyt tätä", Dominique sanoi. "Eikä minulla ole oikeutta olla tielläsi ja vastustella. Ja en välttämättä haluakaan. Tiedätkö mitä? Luca ja minä olemme odottaneet kumpikin tätä päivää, ennen kaikkea minä, että Luca löytää jonkun, jonkun, johon purkaa energia, hukuttaa murheet, kadottaa pelko. En edes muista milloin olisin nähnyt hänet näin onnellisena. Olet meidän molempien pelastus, Alisha Whitmoore. Ja sinä vain teet sen.. olemalla." Dominique naurahti ja läheni muutaman askeleen Alishaa.
"Olet vakuuttanut minut, Alisha. Oli väärin epäillä sinua mistään, epäillä aitouttasi. Mutta.. Luca on kuin pikkuveli, jota pitää suojella kaikin tavoin, vaikka hän on jo aikuinen, mutta välillä hän on vain niin hukassa", Dominique sanoi. "Toivon, että sinun avullasi hän löytää itsensä. Minä en ole siihen pystynyt, pystyn olemaan vain tuki, koti ja turva, pystyn pitämään hänet kasassa, mutta en löytämään oikeita vastauksia." Hän hiljeni hetkeksi.
"Pyydän anteeksi, Alisha, voitko koskaan antaa anteeksi ja katsoa läpi sormeni syytökseni?" hän kysyi ja hymyili varovasti. Luca tulisi varmasti kohta paikalle, eikä hän halunnut olla riidoissa Alishan kanssa. Hän ei halunnut veljensä ärsyyntynyttä katsetta, pahimmissa tapauksessa tämä suuttuisi hänelle, jos oikein huonoja esimerkkiä oli seurannut viime aikoina.

//Paljon syvällistä tekstiä, mutta ei mitään eteenpäin vievää xD Ahaha, vois mennä vaan nukkumaan!//

Alisha seurasi kivisin kasvoin Dominiqueta, katseli tuon reaktiota ja toivoi että vampyyri antaisi asian olla. Lopettaisi turhan huolehtimisen ja antoi heidän aloittaa yhteisen matkansa rauhassa. Hän ei ajatellut miehestä mitään pahaa, mutta hän silti tunsi olonsa torutuksi pikkulapseksi, eikä se ollut mukava tunne.
Dominuque vaikutti uskovan häntä, antoi omalla tavallaan myös heille siunauksensa. Nainen henkäisi hiljaa, helpottuneesti ja hymyili vampyyrille. Mies vaikutti vilpittömältä ja huojentuneelta kun hän ja Luca olivat löytäneet toisensa ja olleet alusta asti rehellisiä toisilleen. Ja että kaikesta huolimatta Alisha oli yhä miehen rinnalla ja halusi tukea tuota kaikeassa. Myötä- ja vastoinkäymisissä, melkein kuin avioliitossa, vaikka he olivat tunteneet toisensa vasta kuukauden päivät. Alishalle tilanne oli kuitenkin vakava, hän oli tehnyt lupauksen niin itselleen kuin Lucallekin, eikä aikonut antaa periksi.
Eikä kyse ollut todellakaan siitä että hän halusi pyhimyksenlailla pelastaa vampyyrin. Oli olemassa itsekkäitäkin syitä. Alisha todella piti miehestä, tuo teki hänet hyvin onnelliseksi ja Lucan seurasssa Alisha oli oppinut katsomaan itseensä hyväksyvästi. Miehen seurassa hän ei hävennyt tai tuominnut itseään, hänen ei tarvinnut. Luca oli myös hyväksi hänelle, ei vain toisinpäin. He täydensivät toisiaan.
" Sinä olet vain huolestunut... en minä siitä voi olla vihainen", muodonmuuttaja sanoi hiljaa lähemmäs tulleelle miehelle. Hän kuuli jostakin kaukaa lähenevät askeleen, ilmeisesti Lucan puhelu oli loppunut ja tuo oli palaamassa heidän luokseen. " Hänelle on turha kertoa tästä, hän vain... suuttuisi turhasta", Alisha kuiskasi, " annetaan asian olla." Alisha otti pari askelta taaksepäin ja oli tutkivinaan pöydällä olevaa kuparista esinettä kiinnostuneena. Hän yritti näyttää kuin äskeistä välikohtaus ei olisi sattunut lainkaan, kuin he olisivat kokoajan vain keskustelleet kartanon historiasta. Pian ovi kolahtikin ja Luca palasi huoneeseen.

// Liikuttelin sit vähä Lucaakin, sorry.//

//Ei se niin tarkkaa oo! :--)//

"En kerro, jollet sinä kerron. Toivon vain, etten pilannut alkavaa ystävyyttämme, kenties", Dominique hymähti pienesti. Alisha tulisi olemaan perheenjäsen, sisko, ennemmin tai myöhemmin. Ainakin, jos heidän kahden suhde pysyisi vakaana. Ja Dominique oli vakuuttunut Alishan kannasta, ei tämä jättäisi tätä niin helpolla, vaikka tulisi hankalaa. Luca oli löytänyt täydellisen naisen itselleen. Ehkä hän voisi hengähtää viimein.

Luca palasi huoneeseen ja hymyili pienesti. Hän näytti peukkua Dominiquelle.
"Ivanov?" Dominique katsoi kysyvästi ja Luca nyökkäsi. "Hyvä, hän on varmaan maailman tarkin asiakas." Dominique raapi päätään, samalla kun Luca meni Alishan rinnalle.
"Joko olet korviasi myöten Dominiquen unettavaa ääntä? Hän on varmasti kertonut sinulle kuinka tämä esine on valmistettu, kuka kosketti sitä ensimmäisenä ja kuinka se päätyi seisomaan pöydälle", Luca naurahti ja kurottautui tarttumaan pöydältä kahdella jalalla seisovan hevosen, joka oli kuparinen. "Edes minä en kyllä tiedä mistä tämä on tullut."
"Minusta meidän pitäisi esitella Alishalle koko rakennus", Dominique ehdotti ja nyökkäsi pienesti.
"Minusta minun pitäisi esitellä sinulle suoraan minun makuuhuoneeni", Luca kuiskasi naisen kormaan ja hymyili leveästi. Dominique ei välittänyt kuiskauksesta, vaan lähti johdattamaan kaksikkoa ulos huoneesta. Dominique näytti juhlasalin, joka oli avara ja tyhjä turhista roinista. Siellä oli ennen pidetty hienoja juhlia, joita harvemmin näki nykyään. Hän esitteli alakerran muut turhat ja ylimääräiset huoneet, kunnes johdatti heidät yläkertaan. Yläkerrassa oli oma pieni kirjasto, leveitä käytäviä ja yksinäisiä huoneita. Lopulta tuli Lucan huone, joka poikkesi huomattavasti muusta sisustuksesta, toki hänellä oli tumma ja raskas pylvässänky, koristeellinen kirjoituspöytä, raskas ja komea vaatekaappi, kaksi yöpöytää, sinertävä sohva vuosisatojen takaa (ollen silti kuin uusi), mutta seinät olivat vaaleanruskeat ja täynnä valokuvia. Useimmissa valokuvissa oli Luca itse yleensä Dominiquen kanssa. Kaksikko oli ottanut valokuvia ympäri maailmaa, joissakin kuvissa he olivat muitten ihmisten kanssa, useissa pilkahti myös Michael ja Charles. Suurin osa kuvista oli mustavalkoisia. Joskus kuvissa oli aivan tuntemattomia tai tuntematon henkilö.
"Ai niin, minun on pitänytkin tulla hakemaan nämä..", Luca tuumi, siirsi katseensa pois seinältä ja kiinnitti huomionsa viulukoteloon, joka oli kulunut ja nojasi kirjoituspöytään. "Dominique, kuka tuon on tuonut tänne? Olen etsinyt sitä joka paikasta!" Luca sanoi ja kiiruhti ottamaan viulunsa pois loukustaan. Se oli vanha ja paljon nähnyt.
"Oletko musikaalinen, Alisha?" Luca kysyi ja käveli viulu kädessään tämän luokse. "Tämä viulu on kaikista rakkain ja vanhin. Löysin sen vuosia sitten serkkujeni luota. Setäni sanoi sen olleen isäni ja tähän on kirjailtu hänen nimikirjaimensa. Hän näytti viulun etupuolta, jonka reunaan oli poltettu kauniilla, vanhanaikaisilla kirjaimilla G.E.

Alisha hymähti vampyyrin sanoille ja hymyili pienesti. " Sovitaan että tätä pikku ristikuulustelua ei koskaan käyty ja aloitetaan puhtaalta pöydältä." Se oli reilua Dominiqueta kohtaan, tuon huoli oli kuitenkin ollut aiheellista ja rehellistä, tuskin tuo oli Alishaa ilkeyttään kiusannut. Ja muodonmuuttaja oli valmis jättämään tapahtuneen taaksensa. Oli huojentava tietää että vampyyri näki nyt hänet paremmassa valossa, ei epäilyttävänä varjo-olentona.
Nainen katseli kahden miehen keskustelua vaiti. Hänellä ei ollut harmainta aavistustakaan kuka oli Ivanov, mutta ilmeisesti kyseessä oli joku tärkeä asiakas ja asiat tuon kanssa oli saatu hoidettua hyvin. Oppisiko hän koskaan ymmärtämään bisnespuheita, vai joutuisiko hän ikuisesti tuntemaan olonsa aavistuksen ulkopuoliseksi niissä asioissa?
Vaaleaverikkö hymyili vierelleen palanneelle miehelle. " Kyllä, tästä huoneesta on kerrottu varmasti kaikki mahdollinen", hän vilkaisi toista miestä Lucan huomaamatta, " että eiköhän jatketa matkaa." Dominique tuntui olevan samaa mieltä asiasta, tuokin haluaisi häipyä huoneesta ennenkuin Luca alkoi utelemaan enempää hänen todellisen tietämyksen perään.
Luca kuiskasi hänen korvaansa sellaisia asioita, että naisella nousi väkisinkin pieni puna poskille. Sen aiheutti yhtäpaljon lauseen sisältö kuin tieto, että Dominiquekin kuuli kuiskauksesta huolimatta. Ja ei hän nyt voisi ajatella mitään vanhoja esineitä ja historiallisia juttuja, kun hänelle tuli kiire päästä tekemään historiaa makuuhuoneeseen. Hän hymyili vampyyrilleen ja puristi tätä pikkuisen takamuksesta: " En malta odottaa."
Dominiquen johtamana he kävivät tärkeimmät ja hienoimmat huoneet läpi. Kartano oli melkoisen iso, makuuhuoneitakin oli varmasti kymmenittäin. Alisha ihasteli huoneita hymyn ja henkäyksen muodossa, välillä hän vilkaisi Lucaa innostuneesti, hänestä oli niin ihanaa tutkia jotakin niin vanhaa. Hän tunsi olonsa melkein etuoikeutetuksi.
Kierroksen päätteeksi he pysähtyivät Lucan makuuhuoneeseen, joka oli isompi kuin hänen asuntonsa. Hymyillen Alisha lähti tutkimaan huonekaluja, kosketteli niitä ohimennen ja silitti suuren sängyn pehmeää peittoa sormillaan. Hän katseli ohimennen valokuvakollaasia. Joillekin kuville hän naurahti, Luca oli ollut ilmeisesti aika uskollinen muodille 80-luvulla. Hän ei voinut olla ihastelematta miehen kuvaa ilmeisesti 50-luvulta, tuolla oli tumma puku päällään ja hiukset vedetty taakse muodin mukaisesti, partaa ei ollut. Hän katseli kuvia vielä hetken, kunnes kuuli miehen puhuvan.
Hän seurasi katseellaan, kun Luca meni hakemaan vanhan viulun kotelostaan. Pieni ryppy nousi naisen kasvoille miehen kysymyksen johdosta. Oliko hän musikaallinen. " Empä juuri", hän naurahti, " osaan ehkä soittaa tuiki tuiki tähtönen pianolla..." Oli hän aika taitava laulaja, mutta jätti asian sanomatta, hän nimittäin lauloi vain itsekseen ja oli aika epävarma taidostaan.
Hän asettui miehen vierelle seisomaan ja tutki ikivanhaa soitinta. Sitä oli selvästikkin hoidettu rakkaudella, sillä ikä ei näkynyt tuon ulkonäössä juurikaan. Soitin oli hyvin kaunis. Osasiko Luca soittaa? Luultavasti, mitäpä hänen vampyyrinsä ei osaisi... Hän kosketti soittimen tummaa, puista pintaa käsillään: " Tämä on todella kaunis", liikutti sormeaan nimikirjaimien päällä. " G.E ?", hän ei ollut koskaan ajatellut faktaa, ettei De Roux ollut Lucan oma sukunimi, " mikä hänen nimensä oli?"

Viime aikoina Luca ei ole laittanut kuvia seinälle, se johtuu toki siitä, ettei hän enää asunut kartanossa. Hän on suunnitellut, että tekisi samanlaisen huoneen hänen kerrostaloonsa, johon voisi vain unohtua ja muistella. Muistaa kaikki hyvät muistot ja kadottaa huonot muistot. Valokuvista on ollut vuosien varrella Lucalle suuri hyöty, niiden avulla hän on yrittänyt muistella millainen hän on, miltä hän näyttää, miten hän käyttäytyy. Dominique oli ehdottanut sitä menetelmää, koska kerran Lucaa oli niin kauheasti ahdistanut, ettei tiedä kuka on.

Vanha viulu sai hänet aina surulliseksi, mutta rauhalliseksi, viulu oli ainoa muisto hänen isästään, muuta muistot olivat kadonneet sodan myötä. Viulu oli muisto kodista, koska isä oli soittanut paljon sillä. Tosin, kerran he olivat matkustaneet Ranskaan isän veljen luokse ja unohtanut veljensä sinne. Parin kuukauden päästä Lucan elämä olikin mennyt ylösalaisin.
"Gustav Eichelberger", Luca sanoi ja siveli viulua hennosti. "Eikä minun oikea nimi ole Luca. Oikea nimeni on Adolf Eichelberger, mutta... halusin vaihtaa nimeäni, varsinkin etunimeäni. Eikä kukaan tiedä siitä nimestä. Paitsi te." Hän oli inhonnut nimeään Adolf Hitlerin pilattua se hänen mielestään.
"Minun nimeni on kyllä oikeasti Dominique. Muutin ainoastaan sukunimeäni, kun Charles halusi meidät pojikseen", Dominique naurahti. "Luca on muuten mahdottoman musikaalinen, et ole tainnut kuulla hänen taitojaan? Esitä vähän taitojasi, Luca."
"Enkä esitä, esitän Alishalle joskus yksityisesti, jos hän niin tahtoo", Luca sanoi ja laittoi viulun takaisin koteloonsa. "Ja jos minä soitan jotain Alishalle, niin soitan pianolla tai kitaralla."
"Luca on ollut aina ujo esiintymään, harmillista sinänsä", Dominique kumartui Alishan puoleen. "No, ehkä hän sinulle laulaa liruttaa ja soittaa koskettavan rakkauslaulun." Hän iski naiselle silmää.
"Haluan viedä tämän heti autoon, ettei se jää tänne. Mitä sanot Alisha, haluatko vielä katsella veljeni naamaa vai lähdetäänkö kotia kohti? Ehkä meidän pitää tulla tänne joskus toiste pidemmäksi aikaa", Luca katsoi Alishaa hyvin vihjaileva hymy kasvoillaan ja vilkaisi huomaamattomasti sänkyä.
"Ensi kerralle taidan etsiä itselleni korvatulpat", Dominique naurahti, samalla kun teki lähtöä huoneesta.

// Mun papan toinen nimi oli Adolf x D //

Viulun pinta oli sileää tummaksi petsattua puuta ja sen lakattu pinta kiilteli kauniisti. Soitin oli valmistettu varmasti jostakin jalopuusta, kalliista ja kestävästä. Alisha ei ollut mikään ekspertti asiassa, mutta hän tiesi ettei soittimia valmistettu kuin arvokkaasta ja laadukkaasta puusta. Ehkä se oli osasyy sille, miksi viulut olivat niin kalliita, tai soittimet yleensäkin.
Hän kohotti katseensa miehen puhuessa. Hänelle Luca olisi aina Luca, vaikka tuo olikin ristitty eri nimellä. Hän tavallaan ymmärsi miksein Luca käyttänyt oikeaa nimeään. Hänen perheensä oli menettänyt henkensä hänen kaimansa käskystä, tuskin mies halusi siitä yhtään enempää muistutuksia. Alisha katsoi miehen kasvoja hennosti hymyillen ja sipaisi sormillaan tuon kämmenselkää.
" Ei, ei hän ole soittanut minulle... hän osaa niin monia juttuja etten pysy kohta enää perässä", Alisha hymähti Dominiquelle ja antoi käsiensä valahtaa kyljille. He olivat mielummin tutustuneet miehen toisiin taitoihin. Niistä taidoista nainen olikin pitänyt suurmmissa määrin, ehkä vähän liikaakin. Mielessä kävi hetkellisesti heidän viime kertaiset leikkinsä, hellät ja rajut. Veren juomiset ja kaikki muut kummallisuudet.
Alisha naurahti Dominiquen sanoille rakkauslauluista. " Ehkäpä, ehkäpä", hän hymähti Lucaa vilkaisten. Se olisi kyllä luvattoman suloista, vaikkei nainen pitänytkään itseään sereadi-tyyppinä. Mutta olisi hän todella otettu jos Luca joskus soittaisi hänelle jotakin hempeää. Nainen oli kuitenkin kaikesta huolimatta toivoton romantikko, eikä siitä muuksi muuttunut vaikka seurustelikin vampyyrin kanssa.
Vaikka hän olikin viihtynyt kartanossa pienestä ristikuulustelusta huolimatta, hän kuitenkin kaipasi kahdenkeskeistä aikaa Lucan kanssa. Ja tarkotus oli muutenkin kaydä vain esittäytymässä ja tutustumassa Lucan veljeen, joskus myöhemmin he voisivat istua iltaa ihan ajan kanssa. Hän hymyili miehelle ilkikurisesti tajutessaan hienoisen vihjailun tuon katseessa. Heillä oli kaksi viikkoa kurottavana yhteen ja Alisha todentotta kaipasi Luca. Ja sitä toistakin asiaa, jolla vastarakastuneet pitivät toisensa kiireisinä.
" Olen harvinaisen samaa mieltä kanssasi", Alisha kuiskasi painautuen aavistuksen lähemmäs miestä. Hän melkein söi miestä katseellaan, ainakin siihen asti kunnes Dominiquen kommentti ravisteli hänet takaisin todellisuuteen. Hän naurahti kevyesti ja lähti itsekin kävelemään poispäin huoneesta, tarttuen Lucaa kädestä. Joskus toiste he voisivat tulla kartanolle ja viipyä kauemminkin, ehkä jonkun viikonlopun tai vastaavaa. He kävelivät huoneiden läpi ja saapuivat lopulta alakerran eteisaulaan missä Alisha alkoi virittää nilkkureita jalkaansa. Ulkona oli jo pilkkopimeää, eikä sellaisesa korvessa ollut tietoakaan katuvaloista.