Halloweenin haamujahti

Juliette

Sinitukka lähti kaikeasta huolimatta suunnistamaan kohti yläkertaa. Juliette ei olisi sinne kyllä enää mennyt mistään hinnasta. Ehkäpä toinen oli sellainen seikkailumielinen, jonka piti saada mahdollisimman paljon jännitystä.
"Sanopa muuta", hän vastasi Markisille. Outoa porukkaa kerta kaikkiaan. He lähtivät ulos ja päästyään kotiovelle Juliette kiitti Markisia avusta. Hän lupasi itselleen, ettei enää koskaan menisi etsimään aaveita. Ei ainakaan Halloweenyönä.

// Kiitos minunkin puolestani. Pitäkää hauskaa (: //

Vincere

Osaan, mutta sitä hän ei aikonut sanoa ääneen. Vincere puhui latinaa niin sujuvasti kuin kukaan saattoi puhua kuollutta kieltä - minkä lisäksi hän taisi myös hepreaa ja arabiaa suvereenisti. Mutta se tieto oli epäolennaista, ja niinpä hän päätti olla jakamatta sitä.

Sen sijaan hän jatkoi ystävällisesti ranskaksi, "Kuulen..."

Hetken verran Vincere miltei unohti tuntea vastenmielisyyttä Jinin ihmisyyttä kohtaan, ja oli miltei nojautua tämän puoleen huomauttaakseen jotakin, tai kenties kysyäkseen jotakin muuta, mutta ajatus oli niin absurdi, että mies päätti nopeasti sen olleen vain tulematta jäänyt aivastus.

Hän saattoi aistia liikettä ullakolla, sitä samaa levottomuutta, paitsi kymmenen kertaa voimakkaampaa, mutta tällä kertaa hän ei tuntenut mitään. Ei enää aavemaista kosketuksen varjoa, ei mitään. Niljakas tunne joka hetkeä aikaisemmin oli rauhoittanut Dennenbreagin oli poissa, ja tyrmistyksekseen Vincere huomasi miltei kaipaavansa sitä. Tämä läsnäolo ei ollut yhtä hyväntahtoinen.

Jälleen kerran hänen kämmenensä löysi Paulinen alaselälle naisen miltei peruuttaessa häneen, mutta Vinceren katse oli jossain muualla, pyyhkien ullakkotilaa hitaasti laidasta laitaan. Nyt mieskin oli jännittynyt, raapiva ääni - paljon kovempi tällä kertaa - sai hänet värähtämään ja irvistämään.

"Mitä täällä on tapahtunut?" hän ihmetteli ääneen, "Mistä tämä tulee? Mitä sinä haluat?"

Viimeiset sanansa hän oli kuiskannut, puhuen nyt ensimmäistä kertaa suoraan pimeydelle ympärillään. Edelleen ranskaksi, mutta matalammalla äänellä, melkein kuin olisi hävennyt omaa hyväuskoisuuttaan.

Damien

Olisi pitänyt pyytää lainaksi se hemmetin taskulamppu. Damien sätti omaa tyhmyyttään ääneti itsekseen samalla, kun haroi tietään eteenpäin kädet ojossa kuin zombia leikkien. Ensin aave, sitten perhosentoukka ja nyt zombi. Hieno yö. Lopulta hän päätyi kävelemään käsi jatkuvasti seinää vasten, jotta hän osaisi varautua mahdollisiin mutkiin. Ja yhtäkkiä hänen kätensä haparoikin ilmaa; seinä oli loppunut.
Damien räpytteli silmiään tarkentaakseen näköään, ja onnistui erottamaan ylöspäin kohoavat portaat. Hän otti kokeilevan askeleen ensimmäiselle portaalle. Nirsk. Askelmat valittivat hänen allaan ja hän alkoi hyvinkin paljon kyseenalaistamaan rakennuksen turvallisuuden, mutta mikäli ihmis(/otus)lauma oli päässyt yläkertaan, niin kyllä hänkin pääsisi.
Ja toden totta, hän pääsi toiseen kerrokseen. Kovinkaan pitkään voitonriemua hän ei jaksanut tuntea, sillä nyt hän vilkuili jälleen sokkona ympärilleen eikä ollut varma, mihin suuntaan mennä. Eikä hän todellakaan pitänyt tämän kerroksen tunnelmasta. Se oli jotenkin… ahdistavampi verrattuna alakertaan.
Damien avasi suunsa huhuillakseen, mutta nipisti nopeasti huulensa yhteen. Vaikka hän ei katsonut paljon elokuvia, hän tiesi sen, että autiotalossa yksin huuteleminen ei tiennyt hyvää.
…anteeksi mitä?
Damien ei ollut uskoa itseään. Alkoiko hän uskoa tähän kummitushuuhaahan?
Hän ravisteli päätään ja hieroi ohimoaan samalla, kun päätti lähteä hitaasti kävelemään edes johonkin suuntaan. Hän terästi kuulonsa äärimmilleen havaitakseen täällä liikkuvan ryhmän. Kai he nyt jotakin ääntä pitäisivät?
Hetkinen. Nyt. Puhetta. Damien seisahtui paikallistaakseen äänen lähteen - mikä oli pimeässä huomattavan vaikeaa, hän hädin tuskin erotti oven ja seinän toisistaan.

Jin peruutti Paulinen ja blondin luo ja mulkaisi toista miestä tämän esittäessä kysymyksiä pimeydelle.
”Ei, nyt me aletaan mennä ja vähän äkkiä, enne ku jotakin tapahtuu”, hän kuiskasi tiukkaan sävyyn blondille, huolestuneena heidän kaikkien turvallisuuden puolesta. Hän ei saanut erityisiä tuntemuksia äänen aiheuttajasta, mutta huomasi kyllä miten kaksi muuta reagoivat ja osasi laskea yhteen tilanteen tekijät. Heidän piti lähteä takaisin, nyt.
”Mä meen eka, tulkaa te -”
Jinin puhe keskeytyi, kun hän kääntyi luukun ja tikkaiden puoleen, ja taskulampun valokeilan pyyhkäistessä niiden ja niissä seisovan hahmon valkoisten kasvojen yli. Jin tempaisi kiinni kahdesta muusta ja vetäisi heidät rivakalla otteella pari askelta kauemmas luukusta.

Pauline oli melkein kaatua äkillisen nykäisyn takia ja kirkaisi nähdessään valkeat kasvot. Hän tarrasi kiinni vaaleatukkaan – tai oikeammin käpertyi häntä vasten, koska hänen kätensä olivat täynnä amulettia, nauhuria ja taskulamppua. Taskulamppua, joka osoittaessaan ylös ullakon kattorakenteisiin ja niiden lomassa kyyhöttäviin tummanpuhuviin pieniin varjoihin sai ne kahahtamaan ja leviämään ympäri ullakkoa takaisin sen pimeisiin nurkkiin.

Jin kirosi puoliääneen ja osoitti vuorotellen näkemiinsä omituisiin pikkuhenkiin ja tien ulos tukkineeseen valkeaan ilmestykseen. Rahina muuttui laahaavaksi ääneksi, kuin märkää kangassäkkiä oltaisiin vedetty heidän ympärillään, ja sen rinnalle nousi juuri ja juuri kuultavissa olevaa kiihkeää supatusta. Pauline piti pientä ääntä, hän jo itki pelosta, mutta pakottautui pysymään seisaallaan ja valmiina juoksemaan tai lyömään jotakin lähestyvää hirviötä taskulampullaan.

Jin putosi maahan polvilleen ja huudahti. Hänen molemmat jalkansa olivat menneet puutuneen tunnottomiksi ja pistelivät kuin hänen ihoaan vasten olisi miljoona jääneulaa. Tämä oli jotain valtavasti suurempaa, kuin mitä he olivat skannauskierroksella löytäneet. Mikä oli saanut näin suuren ja vihamielisen reaktion? Ajattelulle ei ollut aikaa, vaan Jin haparoi taskustaan käteen kännykkänsä ja valitsi pikavalikosta Elliotin. Tänne tarvittiin apua ja koko talo kannattaisi tyhjentää, hänen pitäisi ilmoittaa siitä muille.

Vincere

Vincere katsahti Jiniin, hieman pidempään tällä kertaa, ja vaikka hänen perusilmeensä olikin soveliaan neutraali, jokin miehessä kieli jääkylmästä halveksunnasta. Ja kenties hänessä oli myös jotakin haastavaa. Terroristijohtaja tunnisti itsessään vain harvoja puutteita, mutta hän ei yksinkertaisesti suostunut - tai osannut - suhtautua urheiluhenkisesti komennuksiin.

Vaikkakin Jinin päätöksessä olikin - Vinceren karvaaksi epämieltymykseksi - järkeä. Jokin halusi heidät ulos, ja vaikkei Vincere ollutkaan omasta puolestaan huolissaan, hän halusi kunnioittaa talon levottomia sieluja. Mitä niille olikaan tapahtunut, niillä oli oikeus kaunaansa. Sitäpaitsi, mitä hän voisi tehdä, tässä seurassa, herättämättä epäilyksiä? No, enenpää epäilyksiä.

Sitten yllättäen Jin tarttui häneen - ja Paulineen - ja niin Vincere, kuin Dennenbraeg ja Runegrimmkin, sävähtivät äkäisinä. Varjot ullakon nurkissa pelästyivät selvästi miehestä kuohahtanutta energiaa, mutta kalpeakasvoinen olento vain räpäytti silmiään hitaasti.

Vincere riuhtaisi itsensä pitkänpuoleisen punkkarin otteesta, mutta sai samantien käsivartensa täyteen Paulinea. Ja kenties hänen synkän sielunsa tutkimattomissa syövereissä säilyi vielä pala Toisen maailmansodan keskitysleirit nähnyttä pikkupoikaa, sillä asiaa juuri ajattelematta Vincere liikahti, ja työnsi Paulinen hieman taakseen.

Edelleenkään, kukaan ei koskenut häneen. Kenties ne kavahtivat hänen esi-isiään, kenties eivät. Mutta syystä tai toisesta, ne eivät lähestyneet häntä. Sen sijaan Jin putosi yllättäen polvilleen, ja silloin Vincere tiesi, että liikkeellä oli jotakin voimakkaampaa. Jos kohta ei tämä päätelmä paljoa asiantuntemusta keneltäkään vaatinut.

Samalla häntä alkoi vaivata inhottava aavistus, että kenties tämä johtui hänestä.

Jokin puhutteli häntä. Vincere ei tiennyt kykenivätkö kaksi muuta kuulemaan sitä, mutta jokin supatti hänelle. Ei, ei hänelle varsinaisesti. Esi-isille hänen sisällään. Hän ei saanut selvää sanoista, ehkä ne eivät sellaisia olleetkaan, mutta ymmärsi niiden tahdon. Ulos. Pois. Se ei tarkoittanut vain heitä. Jokin halusi ulos tästä talosta.

Vincere nyökkäsi hitaasti itsekseen. Hän antoi luvan, jollekin, astua kehoonsa. Hän veisi sen ulos. Mielellään.

Damien

Damienin kuolevaisen vaistot hokivat häntä häipymään niin nopeasti kuin mahdollista, kun hän kulki varoen eteenpäin pimeydessä. Siinä paikassa oli jotain todella pahasti vialla, hän aisti sen, mutta joutui toteamaan olevansa totaalinen idiootti toimiessaan vastoin pakenemishaluaan.
Siinä samassa hänen silmiinsä osui kaistale pimeää leikkaavaa valoa. Oli jo aikakin! Nuorukainen nopeutti askeliaan sen verran, ettei törmätessään johonkin murtaisi nenäänsä. Pian hän sai näkökenttäänsä joukon epämääräisiä varjoja. Kuka heistä oli sininen tahmanainen, vai oliko kukaan, sitä hän ei osannut sanoa.
”Hei – ” hän aloitti, mutta pysähtyi kuin seinään. Nämä ihmiset eivät käyttäytyneet normaalisti; jos he edes olivat ihmisiä. Niin. Olivatko? Damien ei tiennyt, mihin suuntaan liikkua, ja jäikin huojumaan aloilleen melkein kuin eksyneenä.

//Nyt tulee todella epäelegantti lopetus tälle pelille. Krhm. Anteeksi kesto ja kaikki, tällä kertaa itse olin sitten se, kuka saa venytettyä eventin päättämistä... ^^'//

Jin tai Pauline eivät sitä nähneet, mutta Vinceren nyökätessä kaikki energia ullakolla oli tyyntynyt ja virrannut näkymättömänä pyörteenä hänen sisäänsä.

Inhottava, painostava kosketuksen tunne hellitti Jinistä kuin taikaiskusta, eikä hän voinut muuta kuin katsoa ympärilleen hölmistyneenä ja peläten uutta käännettä pahempaan. Hänen puhelimensa alkoi tuutata varattua ja keskeytti puhelun, ja hän sujautti sen nopeasti takaisin taskuunsa. Olipa kyseessä vain tyyni hetki ennen myrskyn todellista iskemistä, se oli kuitenkin mahdollisuus paeta, eikä Jin jättänyt sitä hyödyntämättä. Hän nousta tempaisi jaloilleen, kaappasi kiinni sekä Paulinesta että hämärästä blondista ihan sieltä mistä vain kiinni sai, ja lähti juoksemaan heitä perässään vetäen kohti luukkua ja pois ullakolta.
"Nyt mennään, juoskaa!" hän huusi peräänsä ja puoliksi kapusi, puoliksi loikkasi alas luukusta. Pauline seurasi häntä niin nopeasti kuin taisi, ja ainakin he kaksi lähtivät säntäämään vaarallista vauhtia taskulamppujen heiluvassa valossa alas portaita.

Toisessa kerroksessa he kohtasivat sinitukkaisen nuoren jätkän. Adrenaliinin lisäksi suuttumus alkoi paukkua Jinin korvissa.
"Nyt jätkä ULOS täältä! hän huusi ja tempaisi tyyppiä kädestä seuraamaan itseään.
"Ylhääl on vaarallista ja me sanottiin ettei ryhmästä saa lähteä erilleen!" hän äyskäisi vielä, mutta jatkoi sitten juoksuaan. Hänen pitäisi päästä varoittamaan muita ullakosta, ja hän halusi säilyttää henkikultansa, ja muut tuntuivat seuraavan häntä joka tapauksessa kiltisti. Ainakin luulisi tuntemattoman pojankin lähtevän matkaan mukaan, kun Pauline pyyhälsi hänen ohitseen itku kurkussa ja hätää kärsimässä.

Ulkona Jin varmisti nopeasti pääluvun täsmäävän, heitti muutamat pikaiset rauhoittelut ja kehotukset hankkiutua kotiin tai muualle lepäämään läsnäoleville, ja säntäsi yhä yhden ryhmän kanssa kojun luona odottelevan Elliotin luo. Pauline jäi seisomaan aloilleen polvet täristen. Tuntui uskomattomalta kohdata jotakin tuollaista, todella uskomattomalta, hän ajatteli tuijottaessaan hajamielisesti yhä käynnissä olevaa äänitintään.
"Selvisin hengissä, loppu", hän sopersi siihen, painoi nauhoituksen poikki ja valahti kyykkyyn hysteerisesti, mutta hiljaa nauraen.

// Heitänpä oman lopetuksenikin tänne. Tulee myöhässä eikä tällä varmaan mitään merkitystä ole, mutta kuitenkin. //

Damien hätkähti siihen malliin kuin joku olisi läimäyttänyt häntä rajusti selkään, kun yhtäkkiä pimeydestä kuului kova huuto ja sitä seurasi pieni joukko juoksemassa päin näköä. Hän ei ehtinyt reagoida juuri yhtään, kun kärjessä juossut punkkari nappasi häntä kädestä ja riuhtoi mukaansa. Damienin ei auttanut muuta kuin pakottaa jalkansa tottelemaan ja seurata, ellei hän halunnut kaatua ja mahdollisesti vieriä portaikkoa alas.
”Ihan vain tiedoksi”, hän sanoi silti, voimatta hillitä pientä ärtymystä minkä punkkarin sanat hänessä synnyttivät, ”etten ole täällä mitenkään vapaasta tahdostani!”
Kohta he pääsivät ulos. Damien jättäytyi pakoseurueestaan syrjemmälle vetämään henkeä, eikä edes tiennyt, miksi heidän oli täytynyt rynnätä ulos talosta. Mitä vaarallista niin kutsutussa kummitustalossa oli? Oikeita kummituksiako? Siitä hän ei jäisi ottamaan selvää.
Yhtäkkiä hän kuuli tutun soittoäänen kantautuvan väkijoukon hälyn yli. Hänen puhelimensa, hän oli melkein jo unohtanut sen! Sinitukka lähti haravoimaan tietään eteenpäin, kunnes löysi ikävän tutun naisen, joka pyöri ympyrää hämmentyneenä.
”Mistä tuo ääni kuuluu?” hän puhui itsekseen muiden virnistellessä ympärillä.
Damien osui paikalle ja repäisi soivan puhelimensa irti naisen tahmeasta selästä, johon se oli tarttunut.
”Tämä on minun”, hän tuhahti, eikä edes tuntenut huojentuneisuutta kännykän löytymisestä. Hän jätti hämmentyneen naisen taakseen ja vastasi puhelimeen huokaisten. ”Joo, joo, Marthe. Hyvää Halloweenia sinullekin.”