Halloweenin haamujahti

Haluatko kokea hyytäviä hetkiä Halloweenina? Osallistu Riivatun Pariisin opastettuun kummitusjahtiin 31.10. aidossa autiotalossa osoitteessa Puutarhakatu 31! Tapahtuma alkaa kello 22:00 ohjeistuksella, jonka jälkeen järjestetään opastettuja kierroksia kello 02:00 asti. Tule nauttimaan aidosta kauhusta turvallisessa seurassa ja oppimaan lisää henkimaailman ilmiöistä!

Jin

Jin hypähteli jalalta toiselle kädet haudattuina rotsinsa taskuihin seisoessaan värikkäin paperilyhdyin koristellun pienen katoksen luona. Oli tähtikirkas, harvinaisen kylmä yö. Kello läheni pikkuhiljaa kymmentä, ja parikymmentä tyyppiä oli jo kerääntynyt vanhan, kolmikerroksisen puutalon kolhon hoitamattomalle etupihalle. Chênevalie oli oikea kummitustalojen kultakaivos, tämä oli viides, jonka he olivat löytäneet – ja ensimmäinen, jonka he olivat valinneet yleisötapahtuman pitoalueeksi. Sivustolla oli ollut paljon ristiriitaisia mielipiteitä siitä, kuinka hyvä idea tällainen julkisuustempaus oli, mutta Jin ei olisi voinut olla tyytyväisempi lopputulokseen. Talon omistajakin oli suostunut päästämään heidät tutkimaan rakennusta vielä kerran ennen sen purkamista. Mitä paremmin väki olisi selvillä asioista, joita heidän ympärillään tapahtui, sen parempi!

Etupiha ja sinne pystytetty koju mainoskyltteineen olivat valaistuja, mutta autiotalo kohosi niiden takana synkkänä ja pimeänä. Oli väkeä päissään ja pukeutuneena, mutta myös joitakuita, jotka olivat selvästi tulleet paikalle mielenkiinnosta. Rebecca kulki väkijoukossa pirunsarvipanta päässään jakamassa lehdykkeitä, joissa oli sivuston ja yhteisön mainostamisen lisäksi kummitusbongaamisen historiaa ja termistöä, sekä muutama turvallisuusohje. Viittä yli kymmenen väkimäärä oli kasvanut entisestään, ja pikaisen neuvottelun jälkeen koko homman aloittanut porukka – eli Jin ja kumppanit – päättivät, että olisi aika aloittaa.

Elliot, pitkä tumma mies, astui edemmäs kojusta ja hetken huutamisen jälkeen sai väen kerääntymään lähelleen ja hiljenemään.
”Iltaa kaikille!”, hän aloitti kantavalla äänellä puhumisen.
”Tosiaan, olen Elliot Rey, ja olen perustanut ystävieni -”, hän viittoi takanaan olevaa nelikkoa, ”- kanssa Riivatun Pariisin. Jostakusta kummitusten ja henkimaailman ilmiöiden etsiminen ja dokumentointi voi tuntua hullun hommalta, mutta meille se on intohimo – paljastumisen jälkeen on parempi tiedostaa, mitä kaikkea ympäröivässä maailmassamme tapahtuu kuin jättäytyä pimentoon, eikö niin? Henkimaailman kohtaaminen ei kuitenkaan ole mitään puistossa leikkimistä, joten jakautuisitteko noin viiden hengen ryhmiin? Kukin meistä johtaa yhtä ryhmää kierrokselle taloon, kolme ryhmää kerrallaan, ja olemme tehneet näitä reissuja lukemattoman monta kertaa. Teidän täytyy luottaa ryhmänjohtajanne päätöksiin, totella häntä ja pysytellä hänen lähellään, muuten emme voi taata turvallisuuttanne. Talossa on seitsemän hotspottia – ullakko, kolmannen kerroksen kylpyhuone, portaikot, toisen kerroksen pieni makuuhuone, kellari, keittiö ja alakerran vierashuone. Kaikissa näissä voitte kokea erikoisia tuntemuksia, kuulla ääniä tai kaikista herkimpien tapauksessa jopa nähdä jotakin. Muistakaa olla avoimia ryhmänjohtajillenne ja sanoa välittömästi, jos kokemus ylittää sietorajanne – emme halua kenenkään satuttavan itseään. Noin. Eiköhän jakauduta ryhmiin. Kiitos että tulitte paikalle! Kojusta saa ostaa paikallisen velhon tekemiä suojelusamuletteja ja taskulamppuja, jos unohditte tuoda omanne, ja odotteluajaksi kahvia tai teetä.”

Tapahtumaa järjestämässä oleva viisikko naureskeli Elliotin puheen jälkeen jännittyneenä ja kävi vielä läpi jotakin viime-hetken puheita, joita onnistui aina ilmenemään huolimatta siitä, kuinka hyvin etukäteisjärjestelyt oltiinkaan tehty. Kohta he erkanivat toisistaan ja jäivät odottamaan muutaman metrin välein, että ryhmäläisiä alkaisi kerääntyä kasaan. Jin ei voinut muuta kuin virnistellä itsekseen silmäillessään pikkuhiljaa liikehtivää yleisöä. Nahkarotsissaan, reikäisissä farkuissaan ja irokeesi ranskalaiselle letille sidottuna hän oli varmaan erikoinen näky, mutta eiköhän joku uskaltautuisi hänekin johdatettavakseen. Tummaihoinen, kirkkaan punaiseen söpöön takkiin ja kissankorviin sonnustautunut nainen ainakin lähestyi häntä, ja hänen väläyttäessä hymyn Jin muisti, että tämä neiti oli haastatellut Elliotia puoli tuntia sitten.
”Katos hei, Cornett Le Specterstä, eikö niin? Tuut sitten mukaan itse kierroksellekin?”

Pauline

Pauline tunsi olonsa hermostuneeksi, mutta samaan aikaan hän ei voinut olla hymyilemättä. Elliot Reyn aloituspuhe oli pitkälti sellainen, mitä hän oli odottanutkin aikaisemman haastattelun pohjalta, ja hän nauhoitti senkin pienelle nauhurilleen. Kukaan ei yleensä jaksanut Halloween-teemaisia juttuja juhlapyhän jälkeen, mutta oli merkittävää, että tällainen tapahtuma järjestettiin. Kun muut olivat vielä ryhmiin jakautumispyynnön jälkeen epävarmoja, hän kipsutti (tällä kertaa järkevän matalakorkoisissa kengissä) pitkän punkkarimiehen luo. Mies tunnisti hänet, ja Pauline naurahti hänen kysymykselleen.
”Mutta tietenkin! Kokeellista journalismia. Toivon vain, että pääsemme lähtemään pian, täällä on aika kylmä.
”Joo, heti kun saadaan tarpeeksi väkeä tähän niin voidaan mennä. Elliot taiskin kertoa sulle, että mun ryhmä lähtee ekana”, Jin vastasi hänelle, ja he jäivät odottamaan lisää tulijoita.

Markis

Markis ei yleensä mennyt tällaisiin juttuihin mukaan, mutta tälle illalle ei ollut muutakaan tekemistä, työvuorokin oli mennyt muille ja hän arveli erään hongankolistajan löytyvän täältä. Tällaiset tapahtumat haiskahtivat niin siltä kummalliselta haamubongarilta, että Markis oli valmis lyömään vaikka vetoa Jinin olevan mukana.
Hän ilmestyi joukon laitamille juuri sopivasti pitkän, hänelle tuntemattoman miehen aloittaessa kartoittamaan, mitä kummitusjahti piti sisällään. Dana oli muistuttanut viime hetkellä häntä nappaamaan taskulampun mukaan joten Markis ei joutunut ostamaan sellaista kojusta - sen sijaan mies osti mukaansa suojelusamuletin muistellen, mitä hänelle oli viimeksi Jinin mukana sattunut.

Markis harppoi ensimmäisen ryhmän luo huolettomasti ja virnistä huomatessaan tutun naaman. Hän nyökkäsi pitkälle miehelle, jota ei ollut nähnyt hetkeen.
"Mä tiesin, että sä olisit täällä", mies totesi.

Juliette

Juliettella ei ollut hajuakaan siitä, miten ihmeessä hän oli edes saanut ajatuksen lähteä johonkin haamubongaukseen. Tai oikeastaan oli. Ilman aiemmin päivällä bongattua tapahtuman mainosta hän olisi joutunut karkki vai kepponen -kierrokselle sisarensa vahdiksi (herran tähden, Dominique oli melkein viidentoista!) ja pukeutumaan johonkin hölmöön asuun. Tämä oli paljon parempi vaihtoehto.
Ja pakkohan se oli myöntää, että Juliette oli myös aika kiinnostunut siitä, olisiko kummituksia ihan oikeasti. Hän suhtautui erittäin skeptisesti television haamubongausohjelmiin, koska eihän niistä voinut tietää olivatko ne totta vai eivät. Nyt oli tilaisuus tutustua siihenkin asiaan tarkemmin.

Ruskeatukka, joka oli laittanut kädet mustan takkinsa taskuihin unohdettuaan lapaset kotiin keskittyessään taskulampun etsintään, saapui runsaan ihmisjoukon kansoittamalle pihalle hieman myöhässä. Mies oli aloittanut puheensa, mutta vaikutti siltä, että Juliette ollut missannut mitään tärkeää. Hän kävi ostamassa itselleen suojelusamuletin, ihan vain varmuuden vuoksi, ja katseli melkolailla eksyneen oloisesti muiden ihmisten ryhmäytymistä. Minne mennä, minne mennä?
Lopulta Juliette päätyi valitsemaan ryhmän, joka vetäjänä oli jonkinsortin punkkari. Hän nimittäin bongasi joukosta erään melko tutun oloisen hahmon. Ettei vain olisi Markis.
"Hei", hän tervehti hymyillen toista tunnistettuaan nuorukaisen.

Vincere

Jokaisella oli toisinaan hyviä ideoita. Toisinaan uskomattoman huonoja. Mikä ikinä olikaan saanut Vinceren poistumaan katakombikotinsa surumielisestä, synkeästä kosteudesta ja painostavasta hiljaisuudesta saattoi vielä muuttua kummaksi tahansa.

Tällä kertaa terroristijohtaja ei kuitenkaan ollut lähtenyt ulos verenmaku suussaan. Dennenbraeg nukkui, Runegrimm oli mietteliään hiljainen. Muut eivät hänelle juuri puhuneet. Paitsi Iblis, mutta vain niin harvoin, että djinnin äänen kuuleminen edelleen miltei pelotti Vincereä. Mutta vain melkein.

Ei, tänäiltana mies oli liikenteessä hyvin yksinkertaisesta, kuvottavan inhimillisestä syystä. Hän oli pitkästynyt.

Kyllä. Niin saattoi tapahtua jopa miehelle, jonka sisällä eli kuusi demonia.

Riivatun Pariisin kummitusjahti oli sattunut Vinceren silmään sattumalta, ja hän piti koko kissanristiäisiä hupsuna pelleilynä, mutta mikä ettei. Muotoutuessaan mustassa t-paidassaan ja farkuissaan autiotalon pihamaalle kuin suoraan varjoista, Vincere katseli ympärilleen päätään juuri kääntämättä, ja loi pitkän silmäyksen taloon. Kodikkaan näköinen.

Vaikka hän leikkikin turistia, muutamia päitä kääntyi - luultavasti syytä siihen tietämättä - Vinceren kävellessä pihamaan poikki. Hän ei tarvinut matkamuistoja, sen paremmin kuin valoakaan nähdäkseen hämärässä, joten hän saattoi suoraan liittäytyä erään pitkänpuoleisen punkkarin naaraaman ryhmän kylkeen sanaakaan sanomatta, kuin olisi kaiken aikaa seissyt siinä.

Jin

Pian Paulinen jälkeen Jinin ryhmään alkoi tulla lisää väkeä. Jiniltä kesti vain hetki tunnistaa eräs ruskeatukkainen, virnistävä kaveri jätkäksi, jonka kanssa hän oli seikkaillut paljon rähjäisemmässä kummitustalossa känni-iltansa päätteeksi.
”Ei jumaliste! Markis, sä etit sit kuitenkin mun sivuston! Iskikö jälkijunassa aavebongauskuume?” hän tervehti kaveria vähän härnäten, mutta ilmiselvän ilahtuneena. Hänellä oli edelleen toinen käsi kipsissä, mutta seikkaileminen sujuisi aivan yhtä mainiosti.

Kohta joukkoon liittyi vietävän hyvännäköinen kiharatukkainen nainen. Jin vihelsi matalasti, kun kun tämä neito moikkasi Markista hymyillen.
”Oo, sitä ollaan tuttuja? Hienoa, mikä parempaa kuin jakaa kokemus yhdessä!” hän puuttui keskusteluun. Jutustelun aikana ryhmään liittyi myös vaaleatukkainen, vaitonainen mies, joka ei ollut näköjään kovin sosiaalisella tuulella. Jin antoi hänen olla, ja todettuaan, että ympärillä muut ryhmät olivat täyttyneet, hän päätti, että oli aika lähteä seikkailemaan.
”Okei, me mennään ekana. Tosiaan on Jin, niille jotka ette tiedä. Mulla on tää iso lamppu, mutta hyvä, että sul Markis on myös oma. Alotetaan me ullakolta, siellä pitäis olla koputtelua ja muita ääniä, jotka kaikki varmasti pystyy huomaamaan.”

Jin viittoi konkkaronkkaa seuraamaan itseään, ja johdatti heidät sisälle vanhaan, satunnaista määrää likaa ja rojua lukuunottamatta tyhjään puutaloon. Sisällä oli melkein sysipimeää, ikkunoista pääsi sisään vain vähäisesti valoa.
”Jos huomaatte jotain, hihkaiskaa”, Jin heitti nauravaisena vielä neuvon ja lähti kapuamaan kapeita, narisevia portaita yläkertaan.

Pauline

Pauline seurasi sivusta, kun ryhmä täyttyi ilmeisesti toisensa ennaltaan tuntevista henkilöistä. Hän tervehti kaikkia ja kertoi heille nimensä, jopa porukkaan omituisesti asettautunutta mieshenkilöä. Kun Jin kertoi heidän lähtevän matkaan hän lähti kävelemään rivakasti aivan punkkarin vanavedessä – jo nyt, katsoessaan autiotaloa ulkoa, häntä pelotti ja varjot tuntuivat piilottelevan takanaan jotain kamalaa.

Sisällä, taskulamppujen välkkeessä Paulinen ei tehnyt mieli kohdistaa omaa lamppuaan mihinkään muualle kuin omiin jalansijoihinsa. Tyhjät hyllyt ja lamputtomat kattovarjostimet näyttivät karmeilta, samoin kuin portaat, joita he lähtivät kapuamaan jonossa. Yhden askelman narahtaessa muita voimakkaammin hän päästi pienen vinkauksen ja sävähti rajusti, mutta nauroi sitten korkeasti ja ohuesti omalle säikähtämiselleen.
”Hui kamala, luulin jo jonkin ilmestyvän!” hän sanoi puoliksi kuiskaten takanaan kävelevälle.

// Mennään tällä porukalla, ei jaksa odotella enää :'D Mutta joo. Nyt periaatteessa olisi vapaa järjestys, mutta se ei nyt toteudu näin vähällä määrällä. Pidetään hauskaa!//

Markis

Markis virnisti Jinin sanoille. Ei tosiaankaan, mutta siitä huolimatta hän oli täällä.
"Joo, mä haluan tulla taas paiskotuksi pulloilla", nuorukainen totesi sarkastisesti. Jinillä oli yhä toinen käsi kipsissä, mutta tietenkään murtumat eivät niin helpolla parantuneet. Hän ei ehtinyt jatkaa juttua kun tuttu naisääni tervehti häntä.
"Julie, säkin päätit tulla peloteltavaksi?" poika sanoi hymyillen vinosti. "Älä huoli, mä suojelen sua jos tarttee."
Markis moikkasi itsensä Paulineksi esitellyttä naista ja vilkaisi joukkoon ilmestynyttä vaaleaa miestä. Hänen toinen suupielensä värähti - jokin tuossa miehessä oli vialla. Ehkä jos hän olisi käynyt velhonkoulutuksensa loppuun tai treenannut taitojaan, Markis olisi osannut aistia miehessä olevan enemmänkin vialla.

Markis lähti harppomaan Jinin perässä hidastaen tahtiaan Julietten vauhtiin. Ainakaan vielä mitään ei näkynyt.

Juliette

Vaikutti siltä, että Markis tunsi tämän haamubongarityypin. Ehkä se olisi ihan hyväkin. Markis myös tunnisti ja muisti hänet, mikä oli ihan mukava asia. Markisin toverin vihellys sai Julietten hieman naurahtamaan. "Eikös Halloween ole sitä varten", hän sanoi iloisesti. Markis lupasi suojella häntä tarvittaessa. "Kiitos", hän sanoi hymyillen jälleen. Heti oli paljon turvallisempi olo. Hän voisi piiloutua Markisin selän taakse, jos tulisi jotain pelottavaa vastaan.
Juliette nyökkäsi Paulineksi esittäytyneelle ja vilkaisi vaaleaa miestä muiden tavoin. Punkkari esittäytyi Jiniksi ja sitten he lähtivät sisään. Onneksi Markis sovitti askeleensa hänen tahtiinsa. Ei pelottanut niin paljoa.
Sitten Pauline kirkaisi ja Juliette säpsähti ja tarrautui melkein Markisin käteen kiinni. Hän naurahti hieman hermostuneesti. Ehkä tämä ei ollutkaan hyvä idea.

Vincere

Yksi paikalle kerääntyneistä uskaltautui tervehtimään vaiteliasta Vincereä ääneen. Nainen esittäytyi Paulineksi. Vincere nyökkäsi hänelle kohteliaasti ja hymyili - samaa hymyä kuin tarjosi tyynesti ja ystävällisesti kaikille häntä vaivihkaa vilkaisseille, ja siltikin siinä oli jotakin pielessä. Jotakin kalseaa ja epäystävällistä, vaikka miehen ilme olikin sovinnainen kuin kaupan kassaneidillä keskiviikko-iltapäivänä.

Yhtään enenpää huomiota Vincere ei kanssaihmisilleen sitten suonutkaan, kuin mitä näiltä sai. Hän pysytteli vaiti, mutta katsoi epäonnistumatta ja kavahtamatta aina suoraan silmiin mikäli joku erehtyi häntä katsahtamaan - ja hymyili.

Hän jopa asettui huomiotaherättämättömästi letkan keskivaiheille porukan nytkähtäessä liikkeeseen. Talo oli sisältä jokseenkin pimeämpi kuin Vincere oli odottanut, mikä hämmästytti häntä vähäisessä määrin, mutta tuskin tarpeeksi miehelle, joka asui ja eli katakombeissa syvällä Pariisin katujen alla. Hän hengitti vanhaa ilmaa syvään keuhkoihinsa ja terästi kuulooan, ojentaen jotakin itsestään kohti autiutta, tunnustellen. Ei sikäli, että sitä saattoi huomata, ellei ollut hyvin tarkkavaistoinen ja taikavoimainen.

Niin keskittynyt hän oli varjoihin, että likipitäen säikähti itsekin äkäisesti narahtanutta porrasta Paulinen jalan alla. Jos kohta Vincere ei olisi ikinä antanut sitä itselleen anteeksi, jos oikeasti olisi silminnähden säpsähtänyt.

Lohdullisesti hän painoi kämmenensä Paulinen alaselkään - ja kenties ele olisi ollut lohdullisempi, ellei Vinceren iho olisi ollut niin kylmä - ja hymyili poikamaisesti.

Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan kohdisti katseensa eteenpäin, portaikon yläpäähän.

Jin

Jin oli lähes pompannut Paulinen päästäessä pienen kiljahduksenpoikasen, mutta nauroi sitten ja valaisi takanaan kulkevan letkan lampullaan. Hän pani merkille, miten Juliette läheni Markisia, ja virnisti tälle kamulleen – ehkä he olivat tavanneet vain kerran, mutta kyllä Markis oli silti jo hänen kamunsa.
”Jännitys on osa hupia. Mikään ei ole hienompaa kuin ne adrenaliinit, jotka tällaisesta saa. Extremelaji siinä kuin muutkin”, hän selitti Paulinelle olkansa yli jatkaessaan matkaa ylöspäin, ohi toisen kerroksen ja ylös kohti kolmatta. Hänkin tosin jännittyi ja sävähti taaksepäin, kun yhtäkkiä heitä ylempää portaista kuului selvä, äänekäs, valittava narahdus.
”Shh! Saadaan ekat ilmiöt”, hän viittoi perässä tulevalle letkalle.

Pauline

Paulinen poskia kuumotti, kun hän sai säikäytettyä kiljahduksellaan myös Julietten ja veti porukan huomion itseensä. Kuumotus muuttui kylmäksi virraksi selkärankaa pitkin, kun hänen taakseen päätynyt lievästi kummallinen, vaitonainen vaaleatukka taputti häntä alaselkään. Pauline vilkaisi olkansa yli hymyillen hermostuneesti, muttei sanonut mitään vaan kiirehti jatkamaan matkaa ylös portaita Jinin perään.

Sitten portaat narahtivat heidän yläpuolellaan. Paulinen painoi kädet suulleen mutta kirkaisi silti. Paikoillaan jalalta toiselle säikähtäneenä hypittyään hän kaivoi käsilaukustaan nauhurinsa ja napsautti sen päälle huolimatta siitä, että halusi sillä hetkellä kaikista eniten rynnistää ulos siitä karmivasta paikasta.

Markis

Paulinen kiljaus sai Julietten lähes tarttumaan Markisin käteen mikä sai aikaan naurahduksen nuoren miehen huulilta, etenkin kun kyse ei ollut mistään yliluonnollisesta. Jin vilkaisi taakseen virnuillen kun idiootti huomatessaan, kuinka lähelle Juliette oli siirtynyt Markisia.
"Muistithan sä ostaa amuletin suojaksi ennen tänne tuloa?" Markis kiusoitteli tyttöä, vaikka oli itse ostanut samanlaisen. Hän oli turhan huolissaan tulevansa riivatuksi jotta olisi voinut jättää ostamatta.

Portaat narahtivat heidän yläpuolellaan ja Markis vilkaisi niiden suuntaan kiinnostuneena. Pauline kirkaisi taas.
"Siistiä, ehkä me kohta nähään jotain", poika kuiskasi ja kuljetti taskulamppunsa valoa pitkin seiniä.

Juliette

Olihan se vähän noloa säikähtää jostain niin pienestä kuin portaan narahduksesta. Hän oli kuitenkin aika hermostunut. Synkät talot eivät kuuluneet oikeastaan aivan hänen suosikkipaikkoihinsa. Ruskeatukka huomasi myöskin Jinin virnistyksen ja siirtyi hiukkasen kauemmas Markisista, vaikka tuon vieressä olisikin ollut turvallisempi olo. Hän ei kuitenkaan halunnut aiheuttaa väärinkäsityksiä.
Markis kysyi, oliko Juliette ostanut amuletin. "Tietenkin", Juliette sanoi. Ei hän halunnut ottaa mitään riskejä.

Juliette inahti hiljaa, kun portaat narahtivat yläpuolella. Ehkä se olisi vain toinen ryhmä. "Toivottavasti ei", Juliette kuiskasi. Toivottavasti siellä ei olisi mitään pelottavaa. Vaikka jokin söpö ja kiltti kummitus.

// Heittäydyn mukaan. Vastaus oli työn ja tuskan takana, joten älkää ihmetelkö, jos on jotain epäjohdonmukaisuuksia tai virheitä. Mikäli Damien ei ehtinyt tuon teidän ryhmän mukaan, niin sit se tulee kakkosryhmän mukana.
Ja nyt saunaan, oli tosi vaikeeta kirjottaa samalla kun sun korvanjuurees tullaan vähän väliä hoputtamaan. ^^' //

Damien

’Iloista Halloweenia!’
Damien katsoi kännykkänsä hehkuvalla näytöllä lukevaa tekstiviestiä, jonka oli vastikään saanut tätinsä perheeltä. Iloista Halloweenia? Iloista yötä, kun hirviöt ja hirviöiksi pukeutuneet mellastavat ympäriinsä? Hän alkoi juuri kirjoittaa vastausta, kunnes hänen syrjäsilmäänsä tarttui jotain hyvin erikoista.
Tyypillisesti hyvin luotaantyöntävänä autiotalona tunnetun rakennuksen edustalla oli melkoinen valosirkus ja väenpaljous. Damien toljotti. Osa ihmisistä (tai mistäs sitä tietää, olivatko he edes ihmisiä) oli pukeutunut mitä kummallisimpiin asuihin näemmä Halloweenin kunniaksi, suuri mainoskyltti kiljui aavejahdista ja koju oli täynnä jotain kummallisia… amuletteja?
Damien oli jo melkein kokonaan pysähtynyt keskityttyään niin tähän outoon näkyyn. Ei, nyt hän muistikin; tämän täytyi olla se järjetön Halloweenrieha, jossa leikittiin Ghostbusterseja. Siitä oli ollut mainoksia pitkin poikin jo pidemmän aikaa. Sinitukka pudisti päätään kiinnostuksensa menettäneenä, ja aikoi juuri jatkaa matkaansa kotiin, kunnes tunsi jonkun törmäävän häneen.
”Anteeksi!” siniseksi ihonsa värjännyt ja tahmeaan seittimäiseen aineeseen kietoutunut nainen huikkasi olkapäänsä yli kiiruhtaessaan ilmeisesti taloon lähtevän ryhmän perään.
Damien ärähti tyytymättömänä, ja käänsi katseensa takaisin kännykkänsä puoleen.
Ainoa vain, että se oli poissa.
Hän kohotti katseensa väkijoukkoon katoavan naisen perään. Ei voi olla totta! Vahinko tai tahallinen teko – hänen kännykkänsä oli jotenkin joutunut tuon matkaan!
Turhautuneena Damien kiiruhti naisen perään, vaikka autiotalo ei tosiaankaan houkutellut häntä. Hyvällä tuurilla hän tavoittaisi naisen, ennen kuin tuo ehtisi sisälle. Koska sisälle hän ei olisi menossa, ei todellakaan. Hän yritti kurotella kaulaansa nähdäkseen, minne nainen oli kadonnut, mutta ei nähnyt tuosta enää vilaustakaan.
”Kirottu”, nuorukainen manasi kaulukseensa, ja tuli yllättäen tönäistyksi selkään. Hän heitti ärsyyntyneen mulkaisun olkapäänsä yli… vain huomatakseen, että oli tullut väkijoukon ympäröimäksi ja kulki auttamatta virran mukana kohti taloa.
Damien nielaisi ja yritti kääntyä lähteäkseen, mutta innokas ja jännittynyt ryhmä puristi häntä joka puolelta ja pian hän joutui pimeän talon nielaisemaksi.

Vincere

Ephrahim nosti päätään, ja se sai Vinceren siristämään silmiään hyvin kiusallisen inhimillisenä yrityksenä tarkentaa katsettaan portaikon yläpäähän, jonne jo hetken oli tähynnyt tietämättä aluksi tarkalleen itsekään miksi. Nyt hän oli varma. Ephrahim oli hiljainen mutta tarkkaavainen, ja aivan liian vanha kiinnostuakseen turhanpäiväisyyksistä.

Se ei kuitenkaan ollut hermostunut, joten Vincerekään ei ollut. Äänekäs, valittava narahdus sai jonkin sähköisen jännityksentapaisen vihlaisemaan heidän joukkionsa läpi, mutta Vincereen se ei vaikuttanut. Olihan hän jo vaistonnut sen, vain hetkeä aikaisemmin, mutta kuitenkin.

"Tuolla," hän sanoi vaimeasti, antaen äänensä kuulua nyt ensimmäistä kertaa. Portaikko oli pimeä jopa taskulampun valossa, ja sieltä olisi ollut hankala erottaa yhtään mitään, yliluonnollista tai ei.

Vincere harppasi Paulinen rinnalle ja sitten ohi, kurottaen ääntään hieman jotta saattoi puhua Jinille volyymiaan nostamatta.

"Voitko sammuttaa tuon lampun hetkeksi?"

Jin

Alhaalta alkoi kuulua ääniä, kun kaksi muuta ryhmää tuli sisälle ja suunnisti eri osiin taloa, mutta narahdus yläpuolelta oli johtunut joko hengistä tai rakenteellisista seikoista, mutta Jin oli melko varma, että kyse oli ensimmäisestä. Kaikki jännittyivät ja alkoivat tähytä ylös, mutta vaaleatukkainen mies – ainoa, joka ei ollut esitellyt itseään – tuli lähemmäs ja pyysi Jiniä sammuttamaan taskulamppunsa. Punkkari pohti asiaa vain lyhyen hetken ajan.
”Okei, muut, laittakaa lamput osoittaa lattiaan mut älkää sammuttako niitä”, hän sanoi muille ja naksautti omansa kiinni. Pimeys oli hyvän tovin vain säkenöivää mustuutta, mutta kun Jin oli räpytellyt hyvän tovin silmiään hän alkoi hahmottaa korkean mustan kaistaleen ylempänä portailla vasten niiden yläpäässä olevaa ikkunaa.
”Okei”, hän kuiskasi todella hiljaa, ”kattokaa tota ikkunaa kohti. Ihan rauhassa.”

Pauline

Pauline oli kiljahtaa uudestaan, kun omituinen vaaleatukka tunki hänen ohitseen kapeassa portaikossa. Hän voi melkein pahoin, niin paljon tilanne häntä jännitti, mutta pelko purkautui vaimeaksi hihitykseksi, kun mitään ei tapahtunut hetkeen. Sitten Jin sulki taskulamppunsa ja hän suuntasi omansa kohti lattiaa. Hermostuneena hän kääntyi ympäri kahta takanaolijaansa kohden.
”Kadun nyt sitä, etten itse ostanut amulettia!” hän kuiskasi heille. Toisaalta, tuskin hän oli suuressa vaarassa – itse asiassa oli saattanut olla huono idea lähteä mukaan johonkin näin jännittävään, entä jos he joutuisivat oikeaan vaaratilanteeseen ja hän muuttuisi? Tuskin pelottava ajatus oli ehtinyt käväistä hänen mielessään, kun Jin käski heitä katsomaan kohti ikkunaa – ja Pauline päästi liki äänettömän kirkaisun erottaessaan tumman, omituisen pitkän muodon pimeydessä.

Markis

Julietten vastaus sai pojan virnistämään.
"Eikö me sitä varten tultu tänne", poika kuiskasi ja kiinnitti huomionsa vaaleaan mieheen, joka käski Jiniä sammuttamaan valon. Se ei kuulostanut hyvältä idealta, mutta onneksi hongankolistaja sentään käski heitä pitämään omansa päällä joten Markis osoitti omallaan lattiaa ja katseli ympärilleen näkemättä juuri mitään pimeydessä.
Paulinen huomautus sai hymyn Markisin huulille.
"Ehkä Julien amuletti suojelee meitä kaikkia", hän sanoi leikkisästi, tunnustamatta vieläkään ääneen, että oli itsekin mennyt ostamaan samanlaisen. Hän seurasi Jinin komentoa katsoa ikkunaan ja tarttui jo etukäteen Julietten käsipuolesta. "Pidä minusta kiinni niin ei pelota."
Markis pystyi näkemään myös tuon tumman, pitkän muodon keskellä pimeyttä ja jännittyi. Hän onnistui vain juuri ja juuri hillitsemään halunsa nostaa taskulamppunsa valon, paniikkiin joutuminen tästä vielä puuttuisi.

Juliette

"Minä tulin oikeastaan pakoilemaan ''laatuaikaa'' sisareni kanssa", hän sanoi hiljaa tehden sormillaan lainausmerkit sanan 'laatuaikaa' kohdalla. Hän kuitenkin onnistui virittelemään kasvoilleen hieman hymyä ja pyyhkimään hermostusta pois. Ehkä kummitus olisikin ihan oikeasti kiltti kummitus. Valon sammuttaminen ei kuulostanut Juliettestakaan hyvältä ajatukselta.
Paulineksi esittäytynyt harmitteli, ettei ollut ostanut amulettia. Tosiaan. Hänellähän oli sellainen. Juliette oli pujottanut sen kaulaansa, kun ei parempaakaan paikkaa keksinyt ja nyt toinen käsi puristikin amulettia. Kiltti amuletti, suojele meitä kaikkia kummituksilta.
Juliette ei heti tajunnut katsoa ikkunaan ja säpsähti hieman, kun Markis tarttui häntä käsipuolesta. Sitten hänkin vilkaisi ikkunaan ja oli pyörtyä siihen paikkaan. Hän puristi Markisin kättä ehkä hieman liian kovasti. Oliko se oikea ku..ku..kummitus? Hän inahti jälleen hiljaa.

Damien

Sillä hetkellä, kun Damienin jalka oli luiskahtanut kynnyksen yli, hän tiesi olevansa aivan väärässä paikassa. Hän veti äänettömästi henkeä ja räpytteli silmiään kiivaasti nähdäkseen jotakin pimeydeltä, mutta kohta aaveidenjahtaajat hänen ympärillään alkoivat räpsäytellä taskulamppujaan päälle ja hän alkoi nähdä, millaiseen soppaan oli päätynyt.
Se oli tyypillinen autiotalo, eli, no, autio. Siellä oli likaista, nurkissa lojui satunnaisia epämääräisiä tavaroita ja lattialankut natisivat kenkien alla kolkosti. Ihan kuin kauhuelokuvan kulisseista. Ei, vaan suoraan kauhuelokuvasta.
”Tuskin maltan odottaa, mitä kaikkea näemme”, joku supatti ystävälleen Damienin takana.
”E-en ole enää niin varma tästä… en pidä tästä… minulla on tunne, kuin jotain pahaa tapahtuisi”, toinen vastasi heikosti.
Niin oli Damienillakin.
Nyt oli jo oikeastaan turhaa haaveilla, että hän löytäisi kännykkänsä viejän sellaisessa tilassa, joten olisi viisainta kääntyä takaisin ja odottaa tämän kummallisen kierroksen loppumista ovensuussa. Niinpä hän kääntyi kannoillaan ja tunki itsensä väkisin ulos väkijoukosta, ja jättäytyessään jälkeen muutama huikkasi ihmeissään hänen jälkeensä.
Kohta Damien sulkeutui takaisin pimeyteen ja hän katui päätöstään välittömästi. Eihän hänellä ollut taskulamppua saati opasta! Hän seisoi pitkään paikoillaan, kuulo herkistyi äärimmilleen, ja hänestä tuntui, että hänen aistinsa alkoivat jo ylivirittyä. Kohta hän luultavasti näkisi örkkejä seinillä, mikäli hän ei hankkisi itseään ulos siitä talosta.
Hän otti askeleen. Ja silloin jostain etäämpää talosta kuului kirkaisu.
Damien jähmettyi aivan kuin olisi pelannut peiliä jonkun kanssa. Ei hemmetti. Ei hemmetti.

Vincere

Siellä se oli. Kun hänen silmänsä hetken kärsivällisen odottelun jälkeen olivat alistuneet pimeään, Vincere saattoi erottaa hahmon ikkunassa, mutta... vaikka se oli varmasti siellä, se ei kuitenkaan ollut mikä Ephrahimin huomion oli kiinnittänyt. Nyt Vinceren ilme kovettui, hänen hartiansa jäykistyivät. Ei. Oli jotakin muutakin.

Mies kuunteli hiljaisena, ylimaallisen liikkumattomana, ei niinkään korvillaan tai maallisilla aisteillaan, mutta hänen oli vaikea tehdä selkoa siitä. Toisen ryhmän ääniä kantautui hänen tajuntaansa jostain toisaalta talossa, ja hänen esi-isänsä huomautti häntä vilkaisemaan myös taakseen. Vincere teki niin, muttei nähnyt muuta kuin heidän sekalaisen pikku ryhmänsä. Niinpä hän katsoi tarkemmin.

Hetken aikaa hänen katseensa viivähti Juliettessa, sitten Markisissa, ja Vincere ymmärsi, että hänen olisi oltava varuillaan. Niinpä hän palautti katseensa eteenpäin, ja nielaisi halunsa painua joukon ohi, ottamaan selvää mikä hänen demoninvaistoaan houkutti kerrosta ylempänä.

"Ylempänä," hän totesi hiljaa, nostaen katseensa välikattoon, "Kuuletteko?"

Vincere katsahti tummaa hahmoa ikkunassa hieman heidän yläpuolellaan, "Tuo kuulee. Jotakin."

Jin

Koko joukon läpi kulki kollektiivinen jännitys, jonka Jin pystyi tuntemaan takanaan tunnelman ja pelon tihenemisenä. Rupattelu vaimeni ja hengitys takertui häneltäkin kurkkuun, mutta Jin pysytteli silti mahdollisimman rauhallisena ja keskittyi ilmestyksen tarkkailuun. Oli niin harvinaista nähdä tuollainen manifestaatio! Sen pystyi näkemään kuka tahansa, kun hänkin pystyi! Jännittyneessä tilassa ei ollut ihme, että hän säpsähti rajusti vaaleatukan kuiskiessa taas – Jin katsoi häntä hieman epäileväisenä ja totesi mielessään, että taisi olla kyse luonnonlahjakkuudesta.

Hän keskittyi kuuntelemaan.

Kynsiä vedettiin pitkin kattopuita heidän yläpuolellaan.

Jin hengähti hiljaa tajuttuaan pidättäneensä henkeään ja haki mustan korkean olennon taas näkökenttäänsä. Se oli kallistunut hieman vasemmalle, ja siinä hänen katsoessaan lyyhistyi olemattomiin.
”Okei, lamput matalina, jatketaan ylös”, hän ohjeisti kuiskaten joukkiotaan ja lähti nousemaan portaita aluksi hitaasti, mutta muutaman askelman jälkeen taas itsevarmasti. Kolmannessa kerroksessa heidän pitäisi kulkea muutaman huoneen läpi, että he pääsisivät ullakkoon vieville tikkaille.

Pauline

Nyt heidän täytyi kuunnella? Pauline puri alahuultaan ja kädet täristen nosti nauhuriaan päänsä yläpuolelle keskittyen kuuntelemiseen. Hetken päästä hän painoi kädet korvilleen lohduttomasti vinkaisten. Rahina oli kuin styroksia olisi raavittu, se sai hänen päänahkansa kihelmöimään ja veti polvet löysäksi nuudeliksi. Hän kuitenkin keräsi kaiken rohkeutensa ja seurasi Jiniä ylös portaita, taskulamppu yhä lattiaa kohti osoittaen – mutta ylhäällä suuntasi sen kohtaan, jossa tumma hahmo oli seissyt. Ikkunan alla oli vain vähän roskaa ja yksi höyhen. Sitten hän kohotti lampun ikkunaan – ja näki välittömästi heijastuksessa, että oikealla häämöttävässä oviaukossa seisoi kolmen naisen ryhmä.
”IIIAAAAAAAA!” Pauline kirkaisi ja pudotti taskulamppunsa. Välittömästi ikkunalasi alkoi helistä ja lattia tuntui tärisevän kuin pienessä maanjäristyksessä.

Markis

Nuorukainen ei valittanut, kun Juliette tarttui hieman liian voimakkaasti hänen kädestään nähdessään varjon ikkunassa. Tyttö taisi tosiaan pelätä kummituksia. Toivottavasti tämä kuitenkin voitti laatuajan siskon kanssa, ainakin seura oli parempaa - ja tällä Markis tietenkin ajatteli itseään.
Markis pysähtyi kuulemaan korvia raastavaa ääntä. Miten blondi mies pystyi olemaan noin rauhallinen? Piikkitukka ei vieläkään pystynyt tuntemaan oloaan rentoutuneeksi kun hän oli heidän mukanaan mutta hermostuneisuudestaan huolimatta hän lähti seuraamaan joukkoa portaita ylös.
"Pidä mun kädestä kiinni", poika kehotti Juliettea. Hän ei ehtinyt nähdä mitä Pauline näki. "Mitä siellä on?!" Hän olisi hakenut Paulinea kädellään jolleivat ne kummatkin olisi nyt varattu, toinen Juliettelle, toinen puristamaan kylmänhikisenä taskulamppua.

Juliette

Juliette yritti rauhoitella itseään ja hengittää syvään. Lopulta hän uskalsi hellittää hieman otettaan toisen käsivarresta, ettei aivan aiheuttaisi siihen kuoliota. Hän tuijotti mustaa hahmoa ikkunan edessä ja kylmät väreet tanssivat hänen selkäpiitään pitki. Kurkkua tuntui kuristavan ja käsi tapaili taas kaulassa roikkuvaa amulettia. Toivottavasti se ei ollut mikään rihkamakoru.
Sitten yläkerrasta kuului ääntä ja Juliette henkäisi syvään. Tuo ei kuulostanut yhtään hyvälle. Ei sitten laisinkaan
Häntä ei mitenkään erityisesti huvittanut lähteä jatkamaan matkaa ylöspäin, mutta ei todellakaan halunnut jäädä yksinään, joten hän lähti muiden mukana ylös. Markis kehotti ottamaan kädestä kiinni.
"Mielihyvin", Juliette vastasi ja tarrautui pojan käteen kuin hukkuva hänelle heitettyyn naruun. Paulinen kirkaisu sai hänet säpsähtämään ja pälyilemään vauhkona ympärilleen.

Damien

Toinen kiljaisu sai Damienin jalkoihin liikettä. Hän ei juossut – niin paljon hän ei halunnut myöntää pelkäävänsä, ei edes itselleen – mutta käveli kuitenkin niin rivakasti, että oli törmäillä pimeydessä oviin ja seiniin. Miten pitkälle taloon hän oli oikein ehtinyt päätyä? Voi tosin olla, että hän vain eksytti itsensä hortoilemalla sillä tavalla yksin, ilman valonlähdettä.
Lopulta hän pysäytti itsensä kootakseen ajatuksiaan. Hän katsahti vieressään olevaa peiliä, jonka säröilevän pinnan vain nippa nappa erotti, ja irvisti kuvajaiselleen. Naurettavaa. Oliko hän alkamassa panikoida? Luultavasti tämä oli vain järjestetty tapahtuma, ja palkatut näyttelijät pomppivat nurkan takaa säikyttelemässä ihmisiä… Damien tyrskähti laimeasti.
Yhtäkkiä kuului kolahdus. Hän pyörähti ympäri ja haravoi katseellaan huonetta, mikä oli kylläkin turha vaiva, sillä hän ei nähnyt mitään tavallisilla ihmissilmillään, joiden pimeänäkö oli rajallinen. Ehkä hän oli kuvitellut kaiken. Tai sitten tämä oli jokin onneton pila yrittää säikytellä kävijöitä.
Damien kohautti hartioitaan ja lähti kävelemään eteenpäin. Kovinkaan montaa askelta hän ei ehtinyt ottaa, kun jokin kangas laskeutui kuin tyhjästä hänen ylleen ja peitti viimeisenkin näkyvyyden. Hän ehti ainoastaan älähtää yllätyksestä, kun pitkä lakana sotkeutui hänen jalkoihinsa ja kaatoi hänet lattialle valkoiseksi, sätkiväksi kasaksi.

Vincere

Raapiva ääni jossakin heidän päidensä yläpuolella sai jopa Vinceren selkäpiin karmimaan, ja unelias Dennenbraegkin värähti hänen sisällään, muttei herännyt. Se oli nukkunut kovasti viimeaikoina. Vincere ei ollut huolissaan, ei tietenkään, mutta silti hän oli melkein pettynyt ettei mikä heidän seurassaan talossa sitten olikin ollut saanut hänen demoni-isäänsä havahtumaan. Melkein.

Hän oli kuitenkin varuillaan, ei hermostunut, mutta valpas. Ja - kieltämättä - hieman utelias myös. Vastahakoisen kiinnostunut. Jotakin sinnepäin. Pitkästynyt.

Kunnes joku kirkaisi taas. Pauline. Tällä kertaa Vincere oli hypähtänyt, ja se sai hänen kasvonsa synkkenemään ärtyneenä. Hetken ajan hänen päänsä sisällä kävi kuhina, sitten kaikki hiljeni. Ei, ei oikeasti hiljennyt, vain hänen mielessään. Lattialaudat värisivät hänen jalkojensa alla. Vincere katsahti taakseen. Ikkunalasi helisi. Se ei johtunut hänestä, hän oli varma siitä. Ephrahim värisi. Dennenbraek käänsi jälleen kylkeään.

Vincere astui ripeästi Paulinen viereen, ja laski kätensä napakasti naisen olkapäälle.

"Rauhoitu," hän sihahti, tarkoittamatta sitä aivan niin terävästi, muttei hän pahoillaankaan ollut, "Kaikki te, rauhoittukaa. Ärsytätte niitä."

Vincere tiesi astuneensa niinsanottujen valtuuksiensa yli, mutta kaikki tämä hermostunut energia koetteli hänen pinnaansa. Miltä se mahtoikaan tuntua talon hengistä sitten?

Jin

Tilanne lähti eskaloitumaan ja jopa Jinin oli vaikea pitää itsensä tyynenä, kun Pauline kirkaisi jälleen. Sitä seuraava tärinä ei tietänyt hyvää, ei todellakaan, mutta sai myös innostuneen pikkupojan Jinin sisällä heräämään. Hän ei kuitenkaan ehtinyt naisen luo, ennen kuin blondi oli jo rauhoittamassa häntä – oikeastaan käskemässä heidän kaikkien rauhoittua. Ohjastamisen jakaminen ei haitannut Jiniä yhtään, sillä vaikka mies olikin vähän oudon oloinen, hän myös tiesi miten toimia.
”Ai meillä on toinenki pro ryhmässä”, hän totesi miehelle pikaisesti ja hyväksyvästi, ennen kuin kääntyi kolmen muun puoleen.
”Rauhas, rauhas, hengitelkää... Pauline, mitä näit?” hän kysyi hiljaisella äänellä.

Pauline

Pauline oli valmis juoksemaan alas ja ulos talosta vaikka huutaen koko matkan ajan, kun vaaleatukkainen mies tuli tarttumaan häntä olkapäästä. Kai hän yritti rauhoitella häntä, mutta Pauline sävähti tiukkaa sävyä ja mulkaisi miestä hyvin kapinallisesti – ettäs kehtaa hyssytellä! - mutta vaikeni ja keskittyi yrittämään tasata paniikkihengitystään Jininkin puuttuessa tilanteeseen.
”I-ikkunan kautta... tuolla oviaukossa oli kolme naista”, hän kuiskasi ääni väristen, peloissaan. Lattian tärinä heikkeni, mutta hän oli hyvin vakuuttunut vaaleatukan käsityksestä, että henget olivat ärsyyntyneet. Polvet heikkoina hän kyykistyi noukkimaan taskulamppunsa ja valaisi taas ikkunan niin, että se alkoi heijastaa sisätilan kuvajaista.

Jin

Jin kuunteli Paulinen selityksen ja katsoi ensin pimeään oviaukkoon ja sitten ikkunaan. Siellä oli jotain, mutta hän ei saanut siitä aivan täysin selvää.
”Okei. Näkeekö muut sitä?” hän kysyi lopulta ryhmältä.
”Tota. Jos tää alkaa olla liikaa, pystytte varmasti lähtee tästä turvallisesti portaat alas ja ulos täältä. Jos ei, jatketaan sinne ullakol, ehkä siel -”
Laahaava, raapiva ääni kulki heidän ylitseen, katossa, ullakon lattialla.
”- näkyy lisää”, hän päätti kuiskatun lauseensa pienen tauon jälkeen, ja kattoa kohti tuijottaen lähti kävelemään hitaasti kohti huonetta, jossa olisi tikkaat ullakolle tietenkin varmistettuaan, että lähdön valitsevat pääsivät turvallisesti laskeutumaan alas portaita.

Markis

Blondi mies karmi Markisia yhä enemmän, kun hän tuli lähemmäs. Jokin miehessä oli pahemman kerran vialla ja vaikka talo karmi piikkitukan selkäpiitä ei hän voinut kieltää, etteikö myös tuo mies olisi tehnyt samaa. Oviaukkoon ja sen jälkeen ikkunaan katsoessaan Markis oli näkevinään hahmoja ikkunassa mutta käänsi katseensa pois haluamatta nähdä niitä sen kummemmin.
Hän ei tosiaankaan aikoisi mennä kummittelevalle ullakolle, etenkään kun mukana oli tuo blondi mies, joka tuntui tietävän paljon aiheesta. Markis oli harmissaan siitä, ettei osannut vieläkään suoraan sanoa, mikä miehessä oli vikana.
"Tule Julie, musta tuntuu, ettei meidän kannata olla tääl enää", nuorukainen sanoi ja vilkaisi Julietteen. "Lähdetään takas, ehkä sun amulettis suojaa meitä matkalla ja ainahan sulla on mut turvana."

((Minä varmaan ainakin lähden tässä puolen tunnin sisällä joten pelaan Markisin parilla vuorolla ulos. Juliette voi tulla mukaan tai olla tulematta, ihan miten Pihka haluaa.))