Halloweenin haamujahti

Juliette

Juliette ei kamalasti ollut keskittynyt blondiin mieheen, koska oli niin peloissaan kummitusten takia. Nyt hänkin kuitenkin huomio tuon paremmin, kun mies käskytti heitä kaikkia rauhoittumaan. Ihan hyvä neuvo sinällään, mutta rauhoitupa siinä sitten, kun pelottaa niin kovasti, että on pyörtyminen lähellä. Lattian ja ikkunoiden tärinä ei ainakaan auttanut tässä rauhoittumisessa. Juliette ei edes uskaltanut katsoa ikkunaan, mutta näki kyllä sivusilmällä jotain hahmoja. Hän laski äkkiä katseensa lattiaan.
Julietten teki kovasti mieli lähteä, mutta hän ei uskaltanut mennä yksin. Onneksi Markis kuitenki ehdotti poistumista.
"Lähdetään vain", hän sanoi iloisena siitä, että pääsisi pois. Jos hän menisi ullakolle, joka saisi todennäköisesti kantaa hänet sieltä pois. Jos makaroonijalat edes kestäisivät mitään portaita. Hän oli erittäin iloinen siitä, että pääsisi pois.
Hän vilkaisi muita seurueen jäseniä. "Onnea matkaan. Tulkaa ehjinä takaisin", Juliette sanoi. Hän toivoi kovasti, ettei mitään pahaa sattuisi kenellekään.

//Joo minäkin taidan kohtapuoliin poistua. Olisi ollut tosi kiva pelailla vielä, mutta väsymys rupesi aika pahasti painamaan, kun en ole viikolla oikein kamalan hyvin nukkunut. Pari vuoroa voin minäkin vielä roolia, mutta Juliette siis poistuu Markisin kanssa (: //

Markis

Nuorukainen kaivoi amuletin taskustaan ja heitti sen Paulinelle. Hän tunsi olonsa helpottuneeksi nyt kun oli lähdössä pois ja uskoi, etteivät kummitukset tai mitä ikinä täällä olikaan, seuraisi heitä. Juliettella muutenkin oli amuletti mukanaan, joten hän uskoi sen suojelevan myös häntä siinä samalla. Täytyihän siinä nyt jonkinlainen kantama olla, eikös?
"Kappas mitä mulle olikaan sattunut mukaan - sä tartteet sitä enemmän kuin mä joten ota sä se. Ja yritä tulla kunnossa takas - ja sama koskee sua, Jin!" Markis vilkaisi Juliettea vinosti hymyillen. "Tule." Markis lähti johdattamaan tyttöä alas portaita.

Hän ehti astua vain pari askelta kun näki jonkin - jonkun? särkivän lattialla lakanan alla näyttämättä missään määrin aidolta kummitukselta. Jinillä ei olisi näin paskoja kusetusyrituksiä.
"Hei, ootko sä kunnossa?"

Damien

Damienin rimpuillessa lakana sotkeutui vain entistä pahemmin hänen kehonsa ympärille, ja lopulta hän jäi makaamaan lattialle kuin koteloitunut perhosentoukka. Ei, tyhjänpäiväinen rimpuilu ei nyt auta. Itse asiassa hänestä tuntui, kuin kuristajakäärme olisi kietoutunut häneen.
Mutta mistä lakana oli edes tullut? Tipahtanut katosta? Kamala vitsi. Tämä niin kutsuttu haamujahti alitti jopa Damienin aliarvioinnit, ja se oli jo jotakin.
Siinä samassa hän kuuli äänen – ja tällä kertaa se oli jopa ihmispuhetta. Silti Damien jännittyi, koska, no… hän ei ollut edustavimmillaan sillä hetkellä. Hän yritti vakuuttaa itselleen, ettei piitannut vieraan ajatuksista, mutta kyllä hän tunsi vaivaantumisen kasvavan sisällään.
”…olen”, hän töksäytti lakanan tukahduttamalla äänellä. ”Ajattelin maata tässä vain hetken. Ihan huvin vuoksi.”

Juliette

Kappas. Markisilla oli ollut oma amulettinsa, jonka tuo sitten antoi Paulinelle. Juliette olisi kyllä tuntenut olonsa hieman turvallisemmaksi kahden amuletin kanssa, mutta Paulinella ei ollut ainuttakaan ja tuo todellakin vaikutti siltä, että kaipaisi hieman turvaa. Eiköhän amuletti sitä toisi, vaikka ei toimisikaan niin rauhoittaisi se silti. Kun Markis oli lausunut omat onnentoivotuksensa he lähtivät portaita alas. Juliette oli erittäin helpottunut siitä, että inhottava ullakko etääntyi askel askeleelta kauemmaksi. Pohjakerroksessa ei hänen muistaakseen ollut ollut kummituksia. Toivottavasti ne eivät olleet vaeltelevaa sorttia.

Juliette säpsähti hieman, kun hän näki maassa kieriskelevän lakanan. Markis kysyi, oliko lakana kunnossa, mistä ruskeatukka päätteli, että se olikin oikeasti ihminen, joka oli jotenkin kääriytynyt lakanaan. Ei kai vain pelotellakseen? Koska sen jälkeen, mitä Juliette oli yläkerrassa nähnyt, lakanakummitus olisi aika laimeaa.
"Tarvitsetko apua?" Vai pääsetkö kuoriutumaan kotelostasi omin voimin?" Juliette kysyi hymyillen hieman, vaikka toinen olikin töksäyttänyt vastauksensa tylyn oloisesti.

Markis

Piikkitukka vilkaisi Julietteen.
"Eiköhän me auteta se tosta irti, näyttää aika pahasti sotkeutuneelta", nuorukainen totesi kuulostaen selvästi huvittuneelta. "Onneksi täällä ei oo enää mitään lakanakummitusta pelottavampaa joten uskaltaa pysähtyykin hetkeksi."
Markis ojensi taskulamppunsa Juliettelle ja kyyristyi mytyn viereen avaamaan lakanan laskoksia.
"Näytä mulle vähän valoo."

Juliette

"Hmm, olet oikeassa", Juliette sanoi hymyillen itsekin melkolailla huvittuneena ja ennen kaikkea huojentuneena. Harvemmin sitä näki tällaista, lakanaansa sotkeutuneen kummituksen. Mukava piristysruiske äskeisen kauhukokemuksen jälkeen.
Hän otti taskulampun vastaan ja osoitti sillä lakanakoteloa ja toivoi, ettei osoittelisi lakanan sisällä olijaa silmiin lampullaan.
Juliette vilkuili ympärilleen siltä varalta, että jostain hiippailisi heitä kohti joku -tai jokin. "Miten edes jouduit tuollaiseen solmuun?" Juliette päätti kysyä. Hän halusi ilmaan keskustelua, ettei paikka olisi tuntunut niin kamalan karmivalta.

Vincere

Vincere katsahti Jiniin, muttei sanonut mitään, ei edes nyökännyt. Hänen ei ollut ollut tarkoituksensa tulla huomioiduksi, eikä ainakaan antaa ymmärtää että tiesi jotakin, kummituksista tai muutenkaan. Mutta levottomuus ja kaoottinen energia tarttui häneen - oikeastaan, osiin hänessä - tavalla jonka hän oli pian ymmärtänyt hyvin samankaltaiseksi. Ja ne riskit Vincere tiesi. Eikä aikonut ryhtyä niitä kutittelemaan, kun mukana oli vielä reportterikin - hän oli pistänyt merkille Paulinen nauhurin.

Kättään Vincere ei kuitenkaan siirtänyt naisen olkapäältä, vaikka tarjosikin tälle lujan, teräksisen katseen jota vasten Paulinen kapinallisuus sai iskeytyä niin monta kertaa kuin mieli, tekemättä säröäkään.

Ikkunan sijasta Vincere vilkaisi salakähmin muuta ryhmää, koettaen arvailla heidän ajatuksiaan. Ephrahim oli varuillaan. Vincere arvasi Markisin epäilevän häntä, jotenkin, jostakin, eikä Juliettekaan näyttänyt haluavan olla hänen kanssaan tekemisissä juuri sen enenpää kuin oli pakko. Ei se miestä haitannut, parempi vain. Naisessa oli jotain, joka hermostutti häntäkin.

Vihdoin Vincere siirsi huomionsa jälleen ympäristöönsä. Hänen ei tarvinut nähdä, hän saattoi vaistota jotakin oviaukolla, ja se sai hänet mutristamaan huuliaan ja kurtistamaan kulmiaan, mutta vain pikaisesti. Hän halusi edelleen jatkaa ullakolle, ja tekisi sen kernaasti vaikka yksin, jos niikseen tuli.

Laahaava ääni veti Vinceren katseen jälleen välikattoon. Kyllä. Ehdottomasti.

"Minä tulen," hän totesi melkein poissaolevana.

Damien

Lakanansa sisällä Damien kirskutteli hampaitaan nolostuneena, ja kiitti onneaan, että hänen kasvonsa olivat piilossa. Hänen teki mieli sanoa jotain oikein piikikästä naisen kommenttiin – hetkinen. Oliko paikalle tullut jo kaksi tyyppiä?! Ei voi olla totta. Damien mykistyi totaalisesti ja manasi kuullessaan, miten kaksikko päätti jäädä auttamaan häntä. Hän oli toivonut sanojensa saavan heidät häipymään, uskomaan, että tämä oli vain surkea jekku ja osa aavenäytelmää. Vaan ei.
”Ei – oikeasti – ” Damien yritti vastustella, mutta tunsi pian lakanan alkavan löystyä ympäriltään. Hän liikautti hieman käsiään, ja huomasi, etteivät ne olleet enää uppoutuneet painamaan hänen kylkiluitaan. Hitaasti, mutta varmasti, lakanan ote hänestä hölleni, ja lopulta se melkein valahti hänen yltään itsestään.
Sinitukka makasi maassa hetken pöllämystyneenä. Sitten hän nousi seisomaan, ei todellakaan katsonut auttajiensa suuntaan, ja käänsi heille selkänsä.
”En pyytänyt apua”, hän mutisi yrittäen peittää nolostumisensa töykeyden alle.
Kuullessaan naisen kysymyksen Damien alkoi itsekin miettiä asiaa uudelleen. Niin, miten?
"Osa tätä teatteria, sanoisin", hän veikkasi. "Se tippui katosta."

Markis

Nuorukainen nauroi pelastetun reaktiolle. Niin tietenkin, olisihan toinen selvinnyt itse - ei, hän oli varmasti halunnut suorastaan makoilla tuolla lakanassa sen sijaan että olisi... jaa, kävellyt vapaana ympäriinsä. Sinitukka selvästi kätki nolostumisensa ärtyneisyyden ja töykeyden alle ja melkein onnistuikin siinä.
"Joo, ei siinä mitään jos tollasesta tykkää. Mennäänkö, Julie? Mä voin saattaa sut kotiis. Jätetään toi kääriytymään tänne lakanoihin."

Juliette

Juliettekin naurahti hieman tämän sinitukan reaktiolle. "Ole hyvä", Juliette sanoi hymyillen pirteän oloisesti. Tämä välikohtaus oli saanut hänet jo melkeinpä unohtamaan, mitä ylemmissä osissa taloa oli tapahtunut.
"Ei sitten kannata mennä sen lakanan kanssa tuonne yläkertaan. Siellä on eräs hieman säikympi ihminen", Juliette vinkkasi. Hänestä tuntui, että Pauline joko saisi sydänkohtauksen tai kumauttaisi nauhurillaan sinitukkaa päähän, jos näkisi tuon lakanaan kääriytyneenä.
"Mutta mennään me vain", Juliette sanoi. Hän oli iloinen siitä, että Markis tarjoutui saattamaan hänet kotiin asti. Kuinka herrasmiesmäistä.

Jin

Heidän ryhmänsä koko pieneni kolmeen, mutta Jin oli osannut jo arvata niin käyvän jossain vaiheessa – todennäköisesti muissakin ryhmissä oli tapahtunut rajua pienenemistä matkan varrella. Markis ja Juliette päättivät lähteä, mikä oli hyvä, sillä kaksistaan he kyllä pääsisivät rauhassa ulos. Varmasti. He olivat jo kerran käyneet koko talon lävitse, eikä silloin ollut ilmestynyt mitään oikeasti vaarallista – mutta äänet ullakolta saivat Jinin epäilemään tätä varmistusta. Hän sytytti oman lamppunsa, mutta suuntasi sen lattiaan, jotta heidän pimeänäkönsä ei tuhoutuisi kokonaan.
”Tikkaat on tos viereses huonees, mennää”, hän viittoi jäljellejääneelle kaksikolle.

Pauline

Jostain syystä blondi ei päästänyt irti hänen olkapäästään, eikä Pauline osannut oikein päättää, huojensiko vai loukkasiko se häntä. Keneltä tahansa muulta se olisi voinut olla huomaavainen ele, mutta mies oli aivan liian kummallinen.
”Minäkin tulen”, hän kuuli itsensä vastaavan, vaikka sydän oli kurkussa. Hän puristi nauhuriaan, jossa riittäisi tilaa ja akkua helposti vielä tunniksi. Tästä tulisi uskomattoman hieno juttu, siitä hän oli varma!

Jin

Talossa oli viileää ja pimeys tuntui tihenevän heidän ympärilleen – varmaankin lampun takia – mutta Jin askelsi varmoin jaloin yhden tyhjän huoneen läpi. Parempi olla varma kuin säikky, se vain pahensi tilannetta. Jostain alhaalta kuului kiljahduksia, joista yhden hän oli tunnistaa Vivieniksi. Miten mieluusti hän olisi ollut sen esperin vierellä nyt. Murehtiminen ei kuitenkaan auttanut, ja jännittyneesti mutta innostuneesti itsekseen virnistäen punkkari lähti kipuamaan ensimmäisenä jo aiemmin alas vedettyjä ullakkoluukun tikkaita pitkin.

Ylhäällä oli täysin säkkipimeää, sillä päätyikkunat oltiin peitetty laudoin. Ilma oli pölystä sakea, ja toisin kuin muualla talossa, täällä oli esineitä – hylättyjä tuoleja, laatikoita, leluja ja sanomalehtiä. Pauline seurasi Jinin perässä ja selkeästi pidätti kirkaisua hakeutuessaan aivan häneen kiinni.
”Okei, voitais kokeilla...”, hän aloitti kuiskaten, mutta korotti sitten ääntään lujaan puhevoimakkuuteen, ”Onko täällä joku? Anna jokin merkki, jos kuulet.”

Hehkulamppu putosi särkyen lattiaan kahden metrin päässä heistä.

Damien

Damien mulkaisi miestä tympääntyneesti silmäkulmastaan, mutta naisen sanat saivat hänet kääntymään.
”Yläkerrassa?” hän toisti. ”Onko siellä näitä… aaveenjahtaajia?”
Olipas outoa puhua jostakin tällaisesta, ja yrittää vielä samalla pitää kasvonsa peruslukemilla. Damienista tämä kaikki oli naurettavaa, tämä ja kummitukset ja niiden metsästäjät, ja hänestä alkoi tuntua, että tämä kaksikko oli ollut osa sisälle tullutta ryhmää.
Hän vilkaisi sivuilleen, ja laski sitten katseensa taskulamppuun. Hän oli aikeissa pyytää sitä lainaksi, mutta antoi asian olla. Hän oli saanut aivan kylliksi apua näiltä kahdelta vähintäänkin sen yön ajaksi, ja sekin oli ollut hyvin vastentahtoista.
”Hei sitten”, hän tyytyi vain töksäyttämään kömpelösti, ja lähti haparoimaan pimeässä siihen suuntaan, minne oli ollut menossa ja mistä tuo kaksikko oli luultavasti tullut. Mikäli hän löytäisi yläkertaan ja siellä olevan väkijoukon, hän luultavasti löytäisi puhelimensa.

Vincere

Vasta lähtiessään liikkeelle Vincere antoi kätensä pudota Paulinen hartialta, ja samantien näytti siltä kuin koko raajasta olisi tullut hänelle yhdentekevä, merkityksetön. Silti Vincere ei koskaan tehnyt yhtäkään merkityksetöntä elettä, ja jopa hänen välinpitämättömyytensä näytti tarkoituksenmukaiselta, harjoitellulta. Mutta tuskin kukaan häneen kiinnitti niin paljoa huomiota että olisi siitä ehtinyt kiusaantua huomattavan paljoa. Olihan talon autius heidän ympärillään kuitenkin latautunut levottomilla, mystisillä energioilla.

Rehellisesti, Vincere ei ollut odottanut mitään näin... voimakasta, mikäli sitä sanaa sopi käyttää. Tavallaan hän oli mielissään jättäytyessään jonon hännille, miltei varmana siitä että saattoi tuntea kylmän kosketuksen, kuin sormien hellän sipaisun, niskassaan, luikertelevan hiuksiinsa. Hänestä se oli vastenmielistä, mutta Dennenbraegia se rauhoitti. Peto painoi taas päänsä, ja jatkoi untaan.

Vincere kipusi tikkaat niin ikään viimeisenä, ja astui luukulta eteenpäin vain sen verran, ettei putoaisi ensimmäisenä sulottomasti takaisin alas mikäli joutuisi yllättäen väistämään jotakin tai toista. Jinin korotettu ääni sai hänet värähtämään ja irvistämään itsekseen, mutta vielä yllättyneempi Vincere oli hehkulampun räsähdyksestä. Oliko se vastaus vai sattumaa, hän ei osannut sanoa.

Jotakin ullakolla oli, mutta se ei tuntunut halukkaalta keskustelemaan. Vincerestä se tuntui vihamieliseltä, hän saattoi tuntea kaunaisuuden, olihan se tuttu vanha ystävä.

"Kokeile latinaksi," hän hymähti, ehkä hieman pilkalliseen sävyyn, mutta tarpeeksi hienovaraisesti ollakseen tulkinnanvarainen.

Markis

"Joo, jotain sellaista", nuori mies vastasi äsken lakanasta pelastamalleen miehelle. Markis katsoi oudon sinitukan perään kulmat koholla. "Kaikkia tyyppejä sitä täälläkin liikkuu."
Hän katsoi taas Julietteen vinosti hymyillen. Markis lähti kävelemään tytön kanssa ulos aavetalosta, helpottuneena siitä ettei ollut mennyt ullakolle. Pitäisi kysyä Jiniltä jälkikäteen, oliko siellä ollut jotain vai oliko hän huolehtinut turhaan.

[[kiitos pelistä!]]

Jin

Hehkulamppu ei ollut kovin positiivinen vastaus, ja Jin katsahti taakseen blondiin tyyppiin virnistäen leveästi.
”Osaatko latinaa?” hän kysyi hieman tarpeettomasti kuiskaten, mutta kääntyi sitten tarkkailemaan pimeyttä ympärillään.
”Kuuletko -” hän aloitti taas normaalilla puheäänellä, mutta puraisi sitten hampaansa yhteen tuntiessaan kihelmöivän, pistelevän kosketuksen rintakehällään.
”Joku koskee muhun, olkaa varuillaan”, hän sihahti hampaittensa välistä.

Pauline

Pauline oli täydellinen hermoraunio ja pälyily pimeyteen hermostuneena. Hehkulamppu oli melkein saanut hänet kiljaisemaan, mutta kun Jinin puhuessa toisen kerran hän tunsi tai aisti tai vaistosi kosketuksen kulkevan ohitseen hän hinkui äänettömän kuiskauskiljaisun ja pakitti pari askelta melkein vaaleatukkaisen miehen syliin. Hän puristi Markisilta saamaansa amulettia nyrkkiin nauhurinsa kanssa ja nosti kätensä korvilleen, kun rahiseva ääni palasi aikaisempaa kymmenkertaisesti voimakkaana, kiertäen heidän ympäri pimeydessä. Se tarkkaili heitä, tunne oli selvääkin selvempi ja sai Paulinen niskavillat nousemaan pystyyn – mutta ketä heistä tarkalleen?

Juliette

Sinitukka lähti kaikeasta huolimatta suunnistamaan kohti yläkertaa. Juliette ei olisi sinne kyllä enää mennyt mistään hinnasta. Ehkäpä toinen oli sellainen seikkailumielinen, jonka piti saada mahdollisimman paljon jännitystä.
"Sanopa muuta", hän vastasi Markisille. Outoa porukkaa kerta kaikkiaan. He lähtivät ulos ja päästyään kotiovelle Juliette kiitti Markisia avusta. Hän lupasi itselleen, ettei enää koskaan menisi etsimään aaveita. Ei ainakaan Halloweenyönä.

// Kiitos minunkin puolestani. Pitäkää hauskaa (: //

Vincere

Osaan, mutta sitä hän ei aikonut sanoa ääneen. Vincere puhui latinaa niin sujuvasti kuin kukaan saattoi puhua kuollutta kieltä - minkä lisäksi hän taisi myös hepreaa ja arabiaa suvereenisti. Mutta se tieto oli epäolennaista, ja niinpä hän päätti olla jakamatta sitä.

Sen sijaan hän jatkoi ystävällisesti ranskaksi, "Kuulen..."

Hetken verran Vincere miltei unohti tuntea vastenmielisyyttä Jinin ihmisyyttä kohtaan, ja oli miltei nojautua tämän puoleen huomauttaakseen jotakin, tai kenties kysyäkseen jotakin muuta, mutta ajatus oli niin absurdi, että mies päätti nopeasti sen olleen vain tulematta jäänyt aivastus.

Hän saattoi aistia liikettä ullakolla, sitä samaa levottomuutta, paitsi kymmenen kertaa voimakkaampaa, mutta tällä kertaa hän ei tuntenut mitään. Ei enää aavemaista kosketuksen varjoa, ei mitään. Niljakas tunne joka hetkeä aikaisemmin oli rauhoittanut Dennenbreagin oli poissa, ja tyrmistyksekseen Vincere huomasi miltei kaipaavansa sitä. Tämä läsnäolo ei ollut yhtä hyväntahtoinen.

Jälleen kerran hänen kämmenensä löysi Paulinen alaselälle naisen miltei peruuttaessa häneen, mutta Vinceren katse oli jossain muualla, pyyhkien ullakkotilaa hitaasti laidasta laitaan. Nyt mieskin oli jännittynyt, raapiva ääni - paljon kovempi tällä kertaa - sai hänet värähtämään ja irvistämään.

"Mitä täällä on tapahtunut?" hän ihmetteli ääneen, "Mistä tämä tulee? Mitä sinä haluat?"

Viimeiset sanansa hän oli kuiskannut, puhuen nyt ensimmäistä kertaa suoraan pimeydelle ympärillään. Edelleen ranskaksi, mutta matalammalla äänellä, melkein kuin olisi hävennyt omaa hyväuskoisuuttaan.

Damien

Olisi pitänyt pyytää lainaksi se hemmetin taskulamppu. Damien sätti omaa tyhmyyttään ääneti itsekseen samalla, kun haroi tietään eteenpäin kädet ojossa kuin zombia leikkien. Ensin aave, sitten perhosentoukka ja nyt zombi. Hieno yö. Lopulta hän päätyi kävelemään käsi jatkuvasti seinää vasten, jotta hän osaisi varautua mahdollisiin mutkiin. Ja yhtäkkiä hänen kätensä haparoikin ilmaa; seinä oli loppunut.
Damien räpytteli silmiään tarkentaakseen näköään, ja onnistui erottamaan ylöspäin kohoavat portaat. Hän otti kokeilevan askeleen ensimmäiselle portaalle. Nirsk. Askelmat valittivat hänen allaan ja hän alkoi hyvinkin paljon kyseenalaistamaan rakennuksen turvallisuuden, mutta mikäli ihmis(/otus)lauma oli päässyt yläkertaan, niin kyllä hänkin pääsisi.
Ja toden totta, hän pääsi toiseen kerrokseen. Kovinkaan pitkään voitonriemua hän ei jaksanut tuntea, sillä nyt hän vilkuili jälleen sokkona ympärilleen eikä ollut varma, mihin suuntaan mennä. Eikä hän todellakaan pitänyt tämän kerroksen tunnelmasta. Se oli jotenkin… ahdistavampi verrattuna alakertaan.
Damien avasi suunsa huhuillakseen, mutta nipisti nopeasti huulensa yhteen. Vaikka hän ei katsonut paljon elokuvia, hän tiesi sen, että autiotalossa yksin huuteleminen ei tiennyt hyvää.
…anteeksi mitä?
Damien ei ollut uskoa itseään. Alkoiko hän uskoa tähän kummitushuuhaahan?
Hän ravisteli päätään ja hieroi ohimoaan samalla, kun päätti lähteä hitaasti kävelemään edes johonkin suuntaan. Hän terästi kuulonsa äärimmilleen havaitakseen täällä liikkuvan ryhmän. Kai he nyt jotakin ääntä pitäisivät?
Hetkinen. Nyt. Puhetta. Damien seisahtui paikallistaakseen äänen lähteen - mikä oli pimeässä huomattavan vaikeaa, hän hädin tuskin erotti oven ja seinän toisistaan.

Jin peruutti Paulinen ja blondin luo ja mulkaisi toista miestä tämän esittäessä kysymyksiä pimeydelle.
”Ei, nyt me aletaan mennä ja vähän äkkiä, enne ku jotakin tapahtuu”, hän kuiskasi tiukkaan sävyyn blondille, huolestuneena heidän kaikkien turvallisuuden puolesta. Hän ei saanut erityisiä tuntemuksia äänen aiheuttajasta, mutta huomasi kyllä miten kaksi muuta reagoivat ja osasi laskea yhteen tilanteen tekijät. Heidän piti lähteä takaisin, nyt.
”Mä meen eka, tulkaa te -”
Jinin puhe keskeytyi, kun hän kääntyi luukun ja tikkaiden puoleen, ja taskulampun valokeilan pyyhkäistessä niiden ja niissä seisovan hahmon valkoisten kasvojen yli. Jin tempaisi kiinni kahdesta muusta ja vetäisi heidät rivakalla otteella pari askelta kauemmas luukusta.

Pauline oli melkein kaatua äkillisen nykäisyn takia ja kirkaisi nähdessään valkeat kasvot. Hän tarrasi kiinni vaaleatukkaan – tai oikeammin käpertyi häntä vasten, koska hänen kätensä olivat täynnä amulettia, nauhuria ja taskulamppua. Taskulamppua, joka osoittaessaan ylös ullakon kattorakenteisiin ja niiden lomassa kyyhöttäviin tummanpuhuviin pieniin varjoihin sai ne kahahtamaan ja leviämään ympäri ullakkoa takaisin sen pimeisiin nurkkiin.

Jin kirosi puoliääneen ja osoitti vuorotellen näkemiinsä omituisiin pikkuhenkiin ja tien ulos tukkineeseen valkeaan ilmestykseen. Rahina muuttui laahaavaksi ääneksi, kuin märkää kangassäkkiä oltaisiin vedetty heidän ympärillään, ja sen rinnalle nousi juuri ja juuri kuultavissa olevaa kiihkeää supatusta. Pauline piti pientä ääntä, hän jo itki pelosta, mutta pakottautui pysymään seisaallaan ja valmiina juoksemaan tai lyömään jotakin lähestyvää hirviötä taskulampullaan.

Jin putosi maahan polvilleen ja huudahti. Hänen molemmat jalkansa olivat menneet puutuneen tunnottomiksi ja pistelivät kuin hänen ihoaan vasten olisi miljoona jääneulaa. Tämä oli jotain valtavasti suurempaa, kuin mitä he olivat skannauskierroksella löytäneet. Mikä oli saanut näin suuren ja vihamielisen reaktion? Ajattelulle ei ollut aikaa, vaan Jin haparoi taskustaan käteen kännykkänsä ja valitsi pikavalikosta Elliotin. Tänne tarvittiin apua ja koko talo kannattaisi tyhjentää, hänen pitäisi ilmoittaa siitä muille.

Vincere

Vincere katsahti Jiniin, hieman pidempään tällä kertaa, ja vaikka hänen perusilmeensä olikin soveliaan neutraali, jokin miehessä kieli jääkylmästä halveksunnasta. Ja kenties hänessä oli myös jotakin haastavaa. Terroristijohtaja tunnisti itsessään vain harvoja puutteita, mutta hän ei yksinkertaisesti suostunut - tai osannut - suhtautua urheiluhenkisesti komennuksiin.

Vaikkakin Jinin päätöksessä olikin - Vinceren karvaaksi epämieltymykseksi - järkeä. Jokin halusi heidät ulos, ja vaikkei Vincere ollutkaan omasta puolestaan huolissaan, hän halusi kunnioittaa talon levottomia sieluja. Mitä niille olikaan tapahtunut, niillä oli oikeus kaunaansa. Sitäpaitsi, mitä hän voisi tehdä, tässä seurassa, herättämättä epäilyksiä? No, enenpää epäilyksiä.

Sitten yllättäen Jin tarttui häneen - ja Paulineen - ja niin Vincere, kuin Dennenbraeg ja Runegrimmkin, sävähtivät äkäisinä. Varjot ullakon nurkissa pelästyivät selvästi miehestä kuohahtanutta energiaa, mutta kalpeakasvoinen olento vain räpäytti silmiään hitaasti.

Vincere riuhtaisi itsensä pitkänpuoleisen punkkarin otteesta, mutta sai samantien käsivartensa täyteen Paulinea. Ja kenties hänen synkän sielunsa tutkimattomissa syövereissä säilyi vielä pala Toisen maailmansodan keskitysleirit nähnyttä pikkupoikaa, sillä asiaa juuri ajattelematta Vincere liikahti, ja työnsi Paulinen hieman taakseen.

Edelleenkään, kukaan ei koskenut häneen. Kenties ne kavahtivat hänen esi-isiään, kenties eivät. Mutta syystä tai toisesta, ne eivät lähestyneet häntä. Sen sijaan Jin putosi yllättäen polvilleen, ja silloin Vincere tiesi, että liikkeellä oli jotakin voimakkaampaa. Jos kohta ei tämä päätelmä paljoa asiantuntemusta keneltäkään vaatinut.

Samalla häntä alkoi vaivata inhottava aavistus, että kenties tämä johtui hänestä.

Jokin puhutteli häntä. Vincere ei tiennyt kykenivätkö kaksi muuta kuulemaan sitä, mutta jokin supatti hänelle. Ei, ei hänelle varsinaisesti. Esi-isille hänen sisällään. Hän ei saanut selvää sanoista, ehkä ne eivät sellaisia olleetkaan, mutta ymmärsi niiden tahdon. Ulos. Pois. Se ei tarkoittanut vain heitä. Jokin halusi ulos tästä talosta.

Vincere nyökkäsi hitaasti itsekseen. Hän antoi luvan, jollekin, astua kehoonsa. Hän veisi sen ulos. Mielellään.

Damien

Damienin kuolevaisen vaistot hokivat häntä häipymään niin nopeasti kuin mahdollista, kun hän kulki varoen eteenpäin pimeydessä. Siinä paikassa oli jotain todella pahasti vialla, hän aisti sen, mutta joutui toteamaan olevansa totaalinen idiootti toimiessaan vastoin pakenemishaluaan.
Siinä samassa hänen silmiinsä osui kaistale pimeää leikkaavaa valoa. Oli jo aikakin! Nuorukainen nopeutti askeliaan sen verran, ettei törmätessään johonkin murtaisi nenäänsä. Pian hän sai näkökenttäänsä joukon epämääräisiä varjoja. Kuka heistä oli sininen tahmanainen, vai oliko kukaan, sitä hän ei osannut sanoa.
”Hei – ” hän aloitti, mutta pysähtyi kuin seinään. Nämä ihmiset eivät käyttäytyneet normaalisti; jos he edes olivat ihmisiä. Niin. Olivatko? Damien ei tiennyt, mihin suuntaan liikkua, ja jäikin huojumaan aloilleen melkein kuin eksyneenä.

//Nyt tulee todella epäelegantti lopetus tälle pelille. Krhm. Anteeksi kesto ja kaikki, tällä kertaa itse olin sitten se, kuka saa venytettyä eventin päättämistä... ^^'//

Jin tai Pauline eivät sitä nähneet, mutta Vinceren nyökätessä kaikki energia ullakolla oli tyyntynyt ja virrannut näkymättömänä pyörteenä hänen sisäänsä.

Inhottava, painostava kosketuksen tunne hellitti Jinistä kuin taikaiskusta, eikä hän voinut muuta kuin katsoa ympärilleen hölmistyneenä ja peläten uutta käännettä pahempaan. Hänen puhelimensa alkoi tuutata varattua ja keskeytti puhelun, ja hän sujautti sen nopeasti takaisin taskuunsa. Olipa kyseessä vain tyyni hetki ennen myrskyn todellista iskemistä, se oli kuitenkin mahdollisuus paeta, eikä Jin jättänyt sitä hyödyntämättä. Hän nousta tempaisi jaloilleen, kaappasi kiinni sekä Paulinesta että hämärästä blondista ihan sieltä mistä vain kiinni sai, ja lähti juoksemaan heitä perässään vetäen kohti luukkua ja pois ullakolta.
"Nyt mennään, juoskaa!" hän huusi peräänsä ja puoliksi kapusi, puoliksi loikkasi alas luukusta. Pauline seurasi häntä niin nopeasti kuin taisi, ja ainakin he kaksi lähtivät säntäämään vaarallista vauhtia taskulamppujen heiluvassa valossa alas portaita.

Toisessa kerroksessa he kohtasivat sinitukkaisen nuoren jätkän. Adrenaliinin lisäksi suuttumus alkoi paukkua Jinin korvissa.
"Nyt jätkä ULOS täältä! hän huusi ja tempaisi tyyppiä kädestä seuraamaan itseään.
"Ylhääl on vaarallista ja me sanottiin ettei ryhmästä saa lähteä erilleen!" hän äyskäisi vielä, mutta jatkoi sitten juoksuaan. Hänen pitäisi päästä varoittamaan muita ullakosta, ja hän halusi säilyttää henkikultansa, ja muut tuntuivat seuraavan häntä joka tapauksessa kiltisti. Ainakin luulisi tuntemattoman pojankin lähtevän matkaan mukaan, kun Pauline pyyhälsi hänen ohitseen itku kurkussa ja hätää kärsimässä.

Ulkona Jin varmisti nopeasti pääluvun täsmäävän, heitti muutamat pikaiset rauhoittelut ja kehotukset hankkiutua kotiin tai muualle lepäämään läsnäoleville, ja säntäsi yhä yhden ryhmän kanssa kojun luona odottelevan Elliotin luo. Pauline jäi seisomaan aloilleen polvet täristen. Tuntui uskomattomalta kohdata jotakin tuollaista, todella uskomattomalta, hän ajatteli tuijottaessaan hajamielisesti yhä käynnissä olevaa äänitintään.
"Selvisin hengissä, loppu", hän sopersi siihen, painoi nauhoituksen poikki ja valahti kyykkyyn hysteerisesti, mutta hiljaa nauraen.

// Heitänpä oman lopetuksenikin tänne. Tulee myöhässä eikä tällä varmaan mitään merkitystä ole, mutta kuitenkin. //

Damien hätkähti siihen malliin kuin joku olisi läimäyttänyt häntä rajusti selkään, kun yhtäkkiä pimeydestä kuului kova huuto ja sitä seurasi pieni joukko juoksemassa päin näköä. Hän ei ehtinyt reagoida juuri yhtään, kun kärjessä juossut punkkari nappasi häntä kädestä ja riuhtoi mukaansa. Damienin ei auttanut muuta kuin pakottaa jalkansa tottelemaan ja seurata, ellei hän halunnut kaatua ja mahdollisesti vieriä portaikkoa alas.
”Ihan vain tiedoksi”, hän sanoi silti, voimatta hillitä pientä ärtymystä minkä punkkarin sanat hänessä synnyttivät, ”etten ole täällä mitenkään vapaasta tahdostani!”
Kohta he pääsivät ulos. Damien jättäytyi pakoseurueestaan syrjemmälle vetämään henkeä, eikä edes tiennyt, miksi heidän oli täytynyt rynnätä ulos talosta. Mitä vaarallista niin kutsutussa kummitustalossa oli? Oikeita kummituksiako? Siitä hän ei jäisi ottamaan selvää.
Yhtäkkiä hän kuuli tutun soittoäänen kantautuvan väkijoukon hälyn yli. Hänen puhelimensa, hän oli melkein jo unohtanut sen! Sinitukka lähti haravoimaan tietään eteenpäin, kunnes löysi ikävän tutun naisen, joka pyöri ympyrää hämmentyneenä.
”Mistä tuo ääni kuuluu?” hän puhui itsekseen muiden virnistellessä ympärillä.
Damien osui paikalle ja repäisi soivan puhelimensa irti naisen tahmeasta selästä, johon se oli tarttunut.
”Tämä on minun”, hän tuhahti, eikä edes tuntenut huojentuneisuutta kännykän löytymisestä. Hän jätti hämmentyneen naisen taakseen ja vastasi puhelimeen huokaisten. ”Joo, joo, Marthe. Hyvää Halloweenia sinullekin.”