Bad things

//Oi ei! D: No, tuli vissiin tarpeeseen ne unoset sitten. Eikä se oikeasti haittaa, sainpahan pakattua!

"Minä..", Aida oli aloittamassa lausettaan, kun metsän halki kantautui moottoripyörän ääni. Hän vilkaisi Rouliin kysyvästi, muttei ehtinyt aukaisemaan suutaan ennen kuin lammen rantaan kaarsi jo sirorakenteinen nainen moottoripyörällään. Roulin mustasukkainen tyttöystävä, oli Aidan ensimmäinen arvaus. Nyt varmaan ruvettaisiin sitten tukkanuottasille. Aiemmin syntynyt levottomuus oli yltymässä jo vähän paniikin puolelle. Aida soimasi itseään typeryydestään. Ei ikinä, ikinä, ikinä pitäisi luottaa kehenkään. Miksi hän oli edes kuvitellut, että Roul olisi jotenkin erilainen. Hän oli varmaan koodikielellä kutsunut kaverinsa paikalle ja nyt nuo yhdessä toteuttaisivat suunnitelmansa, mikä se sitten olikaan. Aida pomppasi maasta ylös yllättävän ketterästi ollakseen niin hömelö kuin oli antanut ymmärtää olevansa. Hän otti varautuneen askeleen taaksepäin naisen noustessa moottoripyöränsä selästä, tuntien maan olevan huomattavasti kosteampi saappaansa kannan alla. Aida tiesi olevansa nalkissa lammen ja näiden kahden välissä. Roulin pahoittelut menivät häneltä lähes täysin ohitse, sillä hänen sydämensä hakkasi tuhatta ja sataa hänen korvissaan ja adrenaliini sai hänen kehonsa valmistautumaan mitä sitten olikaan luvassa.

Nainen oli kaikessa kauneudessaankin uhkaava. Tuo oli Aidaa pidempi, pukeutunut asuun, joka suojasi hyvin iskuilta, ja vaikutti vaaralliselta. Naisen liikkeet viestittivät kentällä hankitusta kokemuksesta, ja se oli Aidasta kaikkein pelottavinta. Tässä oli nainen, joka tiesi tasan tarkkaan missä oli ja mitä oli tekemässä. Piripäille pärjäsi helposti, aineet kun vaikuttivat kaikkiin aisteihin, mutta selväpäinen, taistelutaitoinen vihollinen.. Aida puri hammasta kun nainen asteli Roulin luokse ja sulki tuon syleilyynsä. Olisihan se pitänyt arvata. Sitten nainen avasi suunsa ja päästi ilmoille ihmeellisimmän äänen, mitä Aida oli koskaan kuullut. Se oli kai naurua, mutta samalla musiikkia, sellaista jota Aida oli halunnut aina kuulla. Ja sitten nainen puhui, yhtä soinnikkaalla äänellä kuin oli nauranutkin. Aida tunsi väkisinkin kehonsa rentoutuvan. Pian naisen sanat kuitenkin upposivat hänen tajuntaansa ja hän terävöityi. Isä? Mitä hittoa täällä oikein tapahtui? Oliko Roul isänsä henkivartija? Ei voinut olla, miksi mies olisi jäänyt tänne, jos hänen vartioimansa henkilö oli vahingoittunut? Aida jännittyi uudestaan naisen kohdistaessa huomionsa häneen. Keinahteleva lantio ja korkeat korot tekivät tästä naisesta jo moninverroin häntä haluttavamman.

Aida tuijotti hetken ojennettua kättä ennen kuin tarttui siihen. Kyseessä olikin Roulin sisko. Hups.
"Aida", hän sanoi hiukan töksähtäen, kohottaen sitten katseensa Lucetten kypärän peittämiin kasvoihin, "Roul oli juuri puhumassa sinusta." Aida pakotti kasvoilleen hymyn, vaikka häntä edelleen epäilytti, mitä näillä kahdella oli mielessään.
"Minä en tiennyt, että Roulilla oli jotain tärkeämpää", Aida sanoi, pahoittelevaan sävyyn. Hän käänsi äkäisen katseen Rouliin.
"Sinun olisi pitänyt sanoa jotain. Ei sinun tarvitse säälistä olla täällä, jos perhe kutsuu", Aida sanoi, selvästi vähän loukkaantuneena. Hän inhosi sääliä, etenkin kun se kohdistui häneen, ja hän olisi ylitse kaiken halunnut, että Roul oli täällä hänen kanssaan koska halusi olla. Aida siirsi katseensa uudemman kerran Lucetteen.
"Hauska tutustua", hän sanoi, "pahoitteluni kun pidättelin veljeäsi. Hänen koiransa kävi päälleni ja.. no, en tiedä mitä tapahtui", Aida jatkoi, punastuen nyt hiukan, "veljesi on tosi mukava."

”Ei minua perhe kutsu”, Roul katsoi tarpeelliseksi korjata.
”Heillä on jokin typerä ongelma, yksi isäpuoleni kollegoista on katkaissut jalkansa ja hän tarvitsisi partiota kanssaan keskustaan. Ongelma on niin pieni ja typerä, että he pärjäävät vallan mainiosti siellä ilman minuakin. Sitä paitsi, halusin olla sinun kanssasi. Kahden”, viimeisen sanan kohdalla hän kohdisti merkitsevän katseen sisareensa, joka nauroi jälleen helisevästi.
”Lucette on vain ylettömän utelias mitä tulee minun asioihini”, mies sanoi pistävästi samalla, kun auringon viimeiset säteet katosivat korkean kuusirivin taakse. Ilta oli tullut nopeammin kuin ainakaan hän oli huomannut. He olivat olleet niin keskittyneitä keskusteluunsa ja lammen ihailuun, että aika oli kulunut kuin siivillä.
”Äläs nyt velikulta. Haluan vain varmistaa, että olet kunnossa”, Lucette myhäili huomatessaan veljensä ottavan lämpöä hänen läsnäolostaan. Todellisuudessa nainen oli tullut paikalle, koska oli nähnyt veljensä moottoripyörän viilettävän ohitseen ja pyörän kyydissä oli ollut tyttö, jota hän ei tunnistanut. Hän oli yrittänyt pidätellä itseään, mutta lopulta uteliaisuus oli vienyt voiton ja hän oli päättänyt tulla urkkimaan jengin asioiden varjolla.

”Miten ihmeessä sinä olet saanut tuon jurouden perikuvan kiedottua pikkusormesi ympärille? Tarvitsen vinkkejä kipeästi!” Lucette nauroi puhuen selkeästi Aidalle. Hänestä tyttö oli syötävän suloinen, kielikuvallisesti toki. Nainen vilkaisi taivaanrantaan ja selvästi rentoutui hiukan.
”Kappas, aurinko on laskenut”, hän hymyili. Hän piti syksyistä ja hetki hetkeltä lyhenevistä päivistä. Rauhallisesti hän tarttui nahkahanskoihinsa ja veti ne käsistään paljastaen pitkät punaiseksi lakatut kynnet ja sirot sormet. Seuraavaksi nainen tarttui kypäräänsä ja veti sen päästään. Suuret kirkkaanpunaiset silmät katselivat maailmaa pitkien tummien ripsien kehyksen sisästä. Naisen silmät oli meikattu tumman savuisiksi ja hänen kasvojaan kehystivät laineikkaat punaiset hiukset. Hänellä oli ohuet muodokkaat kulmat, suora nenä ja punaisiksi maalatut huulet. Hänen ihonsa oli vaaleaa kuin marmori ja hänen puhuessaan suusta pilkistivät terävät hampaat. Lucette oli juuri sellainen vampyyri, joka oli ylpeä siitä mitä oli. Hänelle oli vain plussaa mitä useampi ihminen tiesi mikä hän oli. Hän oli itse halunnut muuttua ja nyt hän rakasti joka hetkeä elämästään, tai kuolemastaan, miten se nyt pitäisi sanoa.
”Pahoittelen, etten näyttänyt kasvojani aikaisemmin. Aurinko ei tee minulle hyvää”, Lucette pahoitteli ja tunki hansikkaansa kypäränsä sisään.

”Etkö voisi vain mennä?” Roul kysyi tuskaisesti ja sai siskonsa taas nauramaan.
”Hyvä on hyvä on”, Lucette myöntyi, mutta ennen kuin kääntyi kohti pyöräänsä, hän teki salamannopean liikkeen kohti Roulia ja tönäisi tämän lampeen. Vesi pärskähti ja samaan aikaan kuului jo moottoripyörän ääni ja vampyyrinainen ajoi pois iloisesti kikattaen jättäen lammesta kömpivän litimärän Roulin kiroilemaan perhettään itsekseen.
”Tämän takia minä sekä rakastan, että vihaan heitä yli kaiken”, mies murisi jo jossain määrin huvittuneeseen sävyyn ja roiskaisi Aidan jaloille muutaman tipan vettä.
”Hei, älä vain luule, että toin sinut tänne säälistä. Minä en tee mitään säälistä”, hän sanoi tytölle päästyään penkereelle istumaan.

Aida tunsi jäävänsä vähän jalkoihin sisarusten päästessä vauhtiin. Se sopi hänelle paremmin kuin hyvin, sillä se soi hengähdystauon ja antoi hänen keskittyä olennaiseen. Roul oli sanonut haluavansa olla täällä hänen kanssaan. Kahden. No okei, ehkä Roul oikeasti halusi vain sisarestaan eroon, mikä sekin sopi Aidalle. Hän huomasi kohottaneensa ylös kaikki suojakilpensä, jotka Roul oli onnistunut koiransa avulla pudottamaan. Lucette oli epäilemättä juuri niin mukava kuin Roul oli sanonutkin, mutta Aida oli ollut jo valmiiksi vähän epävarma, eikä naisen yllättävä ilmaantuminen ainakaan ollut auttanut asiaa. Kun aurinko sitten humpsahti mailleen ja ilma muuttui utuisen hämäräksi, nainen riisui vihdoin kypäränsä. Aida ihasteli hetken naisen täydellisiä kynsiä, ennen kuin siirsi katseensa tuon kasvoihin. Väri pakeni Aidan kasvoilta, vaikkei sitä nyt hämärässä enää nähnyt. Hänen mieleensä tulvahti joukoittain muistoja ajoista, jolloin Garrett oli jakanut häntä ensin tavallisille miehille rahoittaakseen addiktionsa, sitten suuren mullistuksen jälkeen kaikenlaisille otuksille, etusijassa vampyyreille, jotka olivat nauttineet Aidasta paljon perinteistä mielikuvituksekkaimmilla tavoilla. Aida puristi kätensä nyrkkiin pitääkseen itsensä kurissa.

Lucetten vihdoin myöntyessä poistumaan, Aida henkäisi jo helpotuksesta. Hän kuitenkin hätkähti, kun Roul yhtäkkiä lumpsahti lampeen ja sitten Lucette ajoikin jo tiehensä, nauru vain kaikui puista. Aida tunsi sykkeensä tasaantuvan sitä enemmän, mitä kauempaa Lucetten nauru kuului. Kuullessaan Roulin matalan murahduksen Aida käänsi katseensa mieheen ja pinnisteli kasvoilleen hymyn.
"Sinun sisaresi on.." vampyyri, Aida meinasi sanoa, mutta päätti pitää traumansa itsellään, "aikamoinen tapaus", hän päätti, naurahtaen. Ehkä jännittyneisyys vielä kuului ja näkyi, ehkä ei, Aida ei osannut sanoa. Hän ojensi Roulille auttavan kätensä ja istuutui tuon vierelle lammenrantaan. Hän tuijotti yhä Roulin jäljiltä järkkynyttä vettä. Hän tärisi jännityksen lauettua, ja kietoutui ensin mahdollisimman pieneen tilaan, polvet koukussa leuan alla ja käsivarret niiden ympärillä, mutta kun sekään ei auttanut, hän vilkaisi Rouliin.
"Olisikohan nyt hyvä hetki sille kahville?" Hän yritti sanoa, mutta ulos tuli vain käheä kuiskaus. Hän suuntasi iltahämärän siniharmaiksi maalaamat silmänsä Rouliin ja värisi kuin haavanlehti tuulessa. Yhtäkkiä hän painoi otsansa vasten Roulin märkää olkaa ja puhkesi itkuun.
"Minua pelotti niin paljon", hän mumisi itkuisesti.

//Ei se oikeesti oo noin itkupilli, sitä vaa ressaa ny joku

//Joskus ressaa : D Pääseepähän Roul lohduttamaan. Hittailin vähän ja vein ne tuolta pois. Toivottavasti on ok : 3\\

”Hän on. Olen todella pahoillani, että hän törmäsi tänne tuolla tavalla. Hän ei vain aina ymmärrä rajojaan, kun on tottunut tekemään mitä lystää. Hän on isänsä lemmikki”, Roul pahoitteli ja hieroi taas ohimoaan. Hänen vasenta ohimoaan rupesi aina särkemään, kun hän joutui stressaantumaan jostain. Liekö se sitten peruja liian monesta nyrkiniskusta päähän tai aikoja sitten silmäkulmaan osuneesta puukosta.
”Mikä sinua pelotti?” Roul kysyi huolissaan ja tarttui aivojensa kirkumisesta välittämättä tytön leukaan kääntäen tämän pään hellästi itseään kohti.
”Älä huoli, minä en anna mitään pahaa tapahtua. Sitä paitsi Lucette ei tekisi sinulle mitään pahaa. Hän on kaikesta huolimatta minun pikkusiskoni”, mies puheli lempeällä äänellä ja päästi tytön leuasta irti, jotta ei vaikuttaisi liian tungettelevalta.

Hetken rauhoittelun jälkeen kaksikko kipusi Roulin pyörän selkään ja mies potkaisi pyöränsä liikkeelle. Lampi jäi pian taakse ja hetken kuluttua he jo näkivätkin ensimmäisiä tiheitä asutusalueita. Mies ajoi pyöränsä kotinsa autotalliin ja hyppäsi pois kyydistä.
”Minun täytyy käydä vaihtamassa jotain kuivaa ylleni ennen kuin kehtaan mennä ihmisten ilmoille”, hän sanoi hymyillen ja kiiruhti vaatehuoneeseensa, pieneen huoneeseen makuuhuoneen yhteydessä. Hän puki ylleen mustat suorat housut, mustan korkeakauluksisen kauluspaidan ja mustan takin, jossa oli koristeellinen napitus edessä. Käteensä hän veti mustat nahkahanskat ja hiukset harjattuaan hän taiteili ne taas poninhännälle. Toimitukseen meni yhteensä noin kymmenen minuuttia, Roul oli suorastaan ylpeä nopeudestaan.
Roul astui uudet vaatteet päällään autotalliin ja vilkutti Aidalle.
”Nyt kahville?” hän kysyi iloisesti.

Roul kurvasi pyöränsä pienen ja sievän kahvilan eteen. Kahvila oli sisustettu viktoriaaniseen tyyliin ja tarjoilijoilla oli aiheeseen sopivat asusteet. Mies ohjasi Aidan pöytään ja istui sitten itsekin alas.
”Toivottavasti paikka miellyttää”, hän sanoi hymyillen. Hän todella halusi korvata jotenkin siskonsa aiheuttaman keskeytyksen.
”Pahoittelen vielä sitä aikaisempaa. En olisi halunnut, että meitä häiritään sillä tavalla”, hän sanoi nöyrästi.

//Tässä vielä kuvat Roulin vaatteista ihan selvyyden vuoksi: Housut1, housut2, paita, takki, kengät, hanskat. Ja vähän myöhässä: Lucetten pyörä, Lucette (iho kylläkin kuvaa vaaleampi).

Aida ei pystynyt selittämään lyhyesti kaikkea sitä, mikä vampyyreihin hänen menneisyydessään liittyi, joten hän tyytyi vain pudistamaan päätään. Itku oli varmaan johtunut vain jännityksen laukeamisesta, sitä sen täytyi olla.
"Anteeksi, en minä yleensä ole tällainen", Aida sanoi, selvästi ottaen itseään niskasta kiinni. Hän pyyhki kyyneleet kasvoiltaan ja hymyili sitten Roulille tehdäkseen selväksi, että kaikki oli hänen puoleltaan nyt okei. Lucetteen Aida halusi kyllä tutustua, mutta ehkä vähän paremmalla ajalla, joskus, kun hänen housunsa eivät olleet revenneet ja veriset, eivätkä hänen hermonsa tiukilla jo muutenkin. Ehkä kaikki vampyyrit eivät olleet sadistisia paskiaisia, niin kuin Garrettin tuttavat olivat olleet. Aida nousi lammenrannalta ja kipusi Roulin kyytiin, kietoen käsivartensa jälleen miehen lämpöisen vartalon ympärille ja sulki silmänsä kypäränsä suojissa.

Hän avasi ne vasta, kun tunsi vauhdin hidastuvan, ja tajusi heidän olevan jälleen Roulin pihassa. Hän nyökkäsi vastaukseksi miehelle, ja jäi kiltisti odottamaan tuon autotalliin. Tallissa oli lämpimämpää kuin ulkona, mutta varmasti viileämpää kuin sisällä, ja siellä tuoksui bensa ja moottoriöljy. Aida ehti hetken aikaa tutkia autotallista löytyviä esineitä, ennen kuin Roul palasi, näyttäen komeammalta kuin koskaan.
"Sinä saat minut tuntemaan itseni alipukeutuneeksi", Aida sanoi Roulin nähdessään. Hänestä oli mieletöntä, että hän oli tavannut jonkun Roulin kaltaisen. Hän kipusi jälleen Roulin taakse ja hetkeä myöhemmin he olivat kahvilassa. Roul tuntui kuin kuuluvan tänne vanhanaikaisine vaatteineen ja pitkine mustine hiuksineen. Aida istuutui ensin Roulin näyttämälle paikalle, tuntien itsensä kuin miksikin hienostoneidiksi. Onneksi pöytäliina piilotti veriset farkut, eikä Aidan tarvinnut hävetä niitä kuin hetken. Tarjoilijattaren saapuessa Aida soi tälle hymyn, jossa ei ollut itkusta jälkeäkään. Ainakin Roul osasi tehdä asioista satumaisia.
"Suurin mahdollinen palanne mansikkakermakakkua ja joku sellainen jättimäinen kaakao, jossa on paljon kaikkea hyvää päällä", Aida sanoi, vilkaisten Rouliin, "ja mitä ikinä herra haluaa", Aida nauroi, vinkaten silmää miehelle. Hänhän oli luvannut tarjota, eikä mikään retki millekään maailman romanttisimmalle lammelle saanut hänen päätään kääntymään. Tarjoilijan saatua heidän tilauksensa ja poistuttua, Aida katseli ympärilleen.
"Ranska on todella täynnä yllätyksiä tänään", Aida sanoi, hymyillen. Hän siirsi harmaat silmänsä mieheen ihailtuaan hetken vielä kahvilan tunnelmaa ja kalustukseen sopivia tarjoilijattaria, "tämäkin paikka on ihan täynnä silmänruokaa." Aida naurahti.
"Kuule, olen oikeasti pahoillani reaktiostani sisareesi. Minulla ei ole mitään häntä vastaan, henkilökohtaisesti", Aida sanoi, vakavoituen. Hän kääri toisen hihoistaan, paljastaen pitkän rivin arpia, eri muotoisia, eri kokoisia, "kohtaamiseni vampyyrien kanssa eivät ole aina olleet... niitä mukavimpia", Aida selitti, peittäen käsivartensa tarjoilijattaren saapuessa heidän tilaustensa kanssa. Nyt hän oli ainakin uskoutunut Roulille. Vähäsen edes. Enemmän kuin kenellekään ikinä koskaan milloinkaan tähän mennessä. Onneksi mies ei tiennyt sitä, Aida ei halunnut, että Roul alkaisi pitää häntä minään riippakivenä.

//Toivottavasti en etene siun mielestä liian vauhdilla : 3\\

"Sinä saat minut tuntemaan itseni alipukeutuneeksi"
”Sinä olet oikein sievä.”
Roul kävi autotallissa sanomaansa lausetta päässään läpi. Olisiko hänen pitänyt sanoa kaunis? Oliko sievä liian lapsekas ilmaus? Tyttö oli kyllä kaunis, mutta hän oli myös sievä ja söpö omalla erikoisella tavallaan. Mies pudisti huomaamattomasti päätään. Hän ei saanut ajatella tuollaisia asioita nyt, kun hänen pitäisi tilata juotavaa ja olla kohtelias seuralainen.
”Otan haudutettua mustaherukkateetä ja vadelmapiirasta”, hän sanoi hymyillen ja edelleen karkottaen nalkuttavaa ajatusta päästään.

”Toivottavasti olen saanut sinut pitämään Ranskasta hieman enemmän tänään. Tämä voi olla ihana maa jos annat sille tilaisuuden”, Roul vakuutti iloisesti. Hän piti Ranskasta. Hänellä toki oli perspektiivinä vaihtoehto asua Djiboutissa, joten hän oli harvinaisen tyytyväinen, että hänen äitinsä oli tehnyt ratkaisunsa ja muuttanut Ranskaan hyvän sään aikana.
Mies henkäisi terävästi, kun tyttö näytti arpia kädessään. Häntä suututti kamalasti, että joku oli satuttanut tyttöä tuolla tavalla.
”Minun tekee niin mieli lähteä vampyyrimetsälle juuri nyt”, hän sanoi naamioiden sanansa vitsiksi, mutta todellinen murhanhimo kuulsi vitsin läpi. Roul huomasi sen ja huokaisi.
”Älä huoli, en minä ole väkivaltainen ihminen. Suututtaa vain, että joku on tehnyt sinulle noin”, hän sanoi kulmiaan kurtistaen.
”Jos minä voin siihen vaikuttaa, niin kukaan ei enää koskaan tee sinulle tuollaista”, hän lupasi. Mies ei vielä tiennyt kuinka aikoisi pitää lupauksensa, mutta hän oli päättänyt onnistuvansa.

Tarjoilija toi heidän tilauksensa ja katkaisi tulollaan inhottavaksi muuttuneen keskustelun. Roul maistoi teetään ja hymyili.
”Heidän teensä on maailmanluokkaa. Maista”, hän ojensi kuppiaan Aidaa kohti.
”Onko sinulla paljon tuttavia Ranskassa?” mies kysyi. Hän tiesi kuinka vaikeaa ystävien hankkiminen uudessa paikassa voi olla. Varsinkin jos ei käynyt koulussa tai töissä, jossa tutustuisi ihmisiin väkisinkin.
”Anteeksi”, pöydän viereen tullut tarjoilija kiinnitti heidän huomionsa.
”Tuo herra tuolta nurkkapöydästä lähetti neidille tämän”, tarjoilija ojensi Aidalle kauniin valkoisen ruusun, jonka vartta kiersi punainen silkkinauha. Roul vilkaisi jo tiskin taakse kävelleen tarjoilijan aiemmin osoittamaan suuntaan ja näki nurkkapöydässä hyvin viktoriaanisiin vaatteisiin pukeutuneen miehen, jolla oli hopeaiset olkapäille ulottuvat hiukset ja taivaansiniset suuret silmät. Mies oli arviolta kahdenkymmenenviiden tai jotain niiltä main. Roul huokaisi, taisi hänen seuralaisensa olla lähdössä jonkun muun matkaan.

Aida oli juuri tarttumaisillaan Roulin teekuppiin, josta huokui herkullinen mustaherukan tuoksu - Aida päätti kasvattaa mustaherukkapuskan, jos ei muuten niin Roulia varten - kun tarjoilija keskeytti heidät toistamiseen. Aida katsahti tarjoilijattareen, jolla oli täydellinen valkea ruusu käsissään. Tarjoilija ojensi sen Aidalle, joka vaistomaisesti tarttui siihen, ja tarjoilijan mentyä hän katsahti Rouliin, sitten mieheen joka istui nurkassa kuin mikäki kiiltokuvapoika.
"Anteeksi", Aida sanoi, nousten varovaisesti pöydästä ja astellen miehen luokse. Hän kallisti tuolle päätään ja hymyili.
"Tämä on oikein kaunis ruusu ja kiitokseni siitä, mutten voi ottaa tätä vastaan", Aida sanoi pahoitellen, "näethän, että minulla on jo seuralainen, enkä olisi kovin mukava ihminen, jos vaihtaisin lennossa miestä." Aida laski ruusun miehen pöydälle, suoden tälle vielä viimeisen hymyn ennen kuin palasi takaisin Roulin kanssa samaan pöytään.

"Nyt sitä teetä", Aida sanoi, sivuuttaen tapahtuneen tyystin. Hän tarttui siroon teekuppiin ja kohotti sen huulilleen, siemaisten kuumaa nestettä. Aidan kasvoilla oli keskittynyt ilme kun hän maisteli haudutettua teetä.
"Tämä on ihan oikeasti todella hyvää", Aida ihasteli, laskien kupin pöydälle ja siirtäen sen takaisin miehen eteen. Sitten hän siirsi katseensa omaan kaakaoonsa.
"Minulle iski vähän annoskateus", hän nauroi, lämmittäen käsiään vasten mukinsa kylkiä. Siemaistuaan siitä ja nuoltuaan kermavaahdot huuliltaan hän uskalsi kohdata Roulin katseen.
"Teinkö sinusta väärin? Olisiko minun pitänyt hyväksyä se ruusu? Ei tuossa miehessä mitään vikaa ole, mutta.." hän ei ole sinä, Aida olisi halunnut sanoa, muttei uskaltanut. Tuskinpa Roul oli hänestä oikeasti kiinnostunut, kunhan huvikseen liehitteli. Roulin kaltaisella miehellä varmasti oli vientiä enemmän kuin oli tarpeenkaan, etenkin kun tuolla oli vielä niin vetävä siskokin, jonka ystäväpiiri olisi varmaan voinut tappaa - ehkä kirjaimellisestikin - päästäkseen Roulin heilaksi edes vähäksi aikaa.

//Et olleskaan! Justiin tässä tuijottelin työpaikan kattotuuletinta ja mietiskelin miten hienoa on, kun keksit kaikkea juttua kokoajan ja sitten vähän hävettää kun roikun vaan mukana. D: Koitan skarpata!

Roul katsoi Aidan perään ja huokaisi. Hän oli aivan varma, että tyttö istuisi tuon toisen miehen pöytään ja hän jäisi nuolemaan näppejään. Kuitenkin Aida palautti ruusun ja palasi takaisin hänen pöytäänsä. Roulin silmät luultavimmin muistuttivat kahvilautasia enemmän kuin silmiä, kun hän katsoi Aidan maistavan hänen teetään ja jatkavan keskustelua pokkana kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Kiitos”, mies sanoin niin hiljaa, että ei ollut varma kuuliko tyttö. Hän halusi kuitenkin sanoa sen, sillä hän tunsi syvää kiitollisuutta siitä, että tyttö ei ollut hylännyt häntä.
”Voit ottaa teetä, kun tulemme tänne huomenna uudestaan”, Roul sanoi ovelasti ja hymyili hassunkurista hymyä tytölle. Hänellä oli niin vapautunut olo tytön seurassa.

”Jos sinusta tuntui siltä, että sinun pitäisi hyväksyä se, sitten sinun pitäisi. Jos sinulla kuitenkin on epäilyksiä, älä hyväksy sitä. Mitä minun toiveisiini tulee, toivoisin kovasti, että jäisit pitämään minulle seuraa. Tulisin kovin yksinäiseksi jos lähtisit pois”, Roul yllättyi itsekin kaunopuheisuudestaan. Jotenkin tuolla tytöllä oli taito saada hänen sanainen arkkunsa aukeamaan.
”Olen todella iloinen, että olet viettänyt päivän kanssani”, mies sanoi hellästi hymyillen. Hän ei muistanut milloin hänellä olisi viimeksi ollut näin aidosti mukava päivä jonkun kanssa. Sitä paitsi hän ei muistanut milloin viimeksi olisi viettänyt aikaa jonkun kanssa, joka viehätti silmää näin paljon. Olihan Roulilla kauniita tuttavia, mutta hän ei ollut niinkään perinteisen mallimaisen kauneuden fani. Hän piti maanläheisemmistä tytöistä.
”Onko kakkusi hyvää?” hän kysyi kuin keventääkseen tunnelmaa.

"Minusta tuntuu siltä, että tuo hyypiö on pahemman luokan huijari, joka on kyllä kaunis katsella, mutta loppujenlopuksi oikea mätämuna", Aida sanoi, ääntään madaltaen. Hän ei halunnut loukata tyypin tunteita, ainakaan yhtään enempää, mutta toisaalta hänestä tuntui, että oli Roulille velkaa sen, että oli rehellinen. Hän ei olisi vaihtanut Roulin seuraa tuollaiseen edes miljoonasta, saati yhdestä valkeasta ruususta.
"Olisi edes lähettänyt tummanpunaisen", Aida puuskahti, puhallellen kaakaoonsa. Sitten hän vilkaisi kakkuaan Roulin yllättämänä ja nappasi lusikan käteensä ja lohkaisi siitä palan, pistäen sen suuhunsa. Sitten hän katsahti Rouliin, punehtuen mielihyvästä saatuaan tunnustusta seuransa mielekkyydestä. Hän pureskeli kakunpalan ja nuolaisi huuliaan.

"Minä olen todella iloinen, että Rience kaatoi minut katuun", Aida sanoi, naurua äänessään, "vaikka siinä vähän veri lensikin", Aida jatkoi, ottaen toisen palan kakkua.
"Minulla ei ole ollut näin hauskaa vuosiin", Aida sanoi sitten, kallistaen päätään, katse Roulissa, "se on aika pitkä ja tylsä tarina, joten säästetään se toiseen kertaan, voin vaikka juottaa sinut humalaan ja sitten avaudun sinulle kun olet sammuneena jossakin, mutta elämäni ennen tätä paikkaa oli todella hirvittävää paskaa. Eikä pelkästään vampyyrien takia. Hirviöt eivät ole pelottavimpia asioita mitä tässä maailmassa on", Aida sanoi, päätään pudistaen.
"Minun kakkuni on aivan järjettömän hyvää", hän vastasi sitten miehen tiedusteluun, lohkaisten kakustaan palasen. Sitten hän empi hetken ja katsahti Rouliin.
"Tahdotko maistaa?" Hän kysyi, kujeileva katse silmissään. Hän ojensi kakkulusikkaa kohti Roulia.

”Minäkin olen iloinen, että hän kaatoi sinut katuun. Ilmeisesti Riencellä on hyvä ihmismaku”, Roul nauroi ja ajatteli lämmöllä koiraansa, joka oli tehnyt tämän päivän mahdolliseksi.
”Veit sanat suustani. En muista koska viimeksi minulla olisi ollut näin aidosti hauskaa”, mies hymyili ja maistoi vadelmapiirastaan. Piiras oli suussa sulavaa ja sai hymyn pysymään miehen huulilla pidempää kuin normaalisti.
”Maailmassa on paljon pahoja asioita ja meidän täytyy vain toivoa, etteivät ne tapahdu meidän läheisillemme”, hän huokasi ja toivoi, että olisi ollut paikalla aikaisemmin, kun tyttö olisi tarvinnut apua.

”Totta kai haluan”, Roul sanoi ja söi palan lusikasta. Hänen suunsa kääntyi leveään hymyyn hänen maistellessaan kakkua.
”Tämä on mahtavaa”, hän ylisti samalla, kun poimi teekuppinsa pöydältä ja joi siitä kulauksen. Mies ei tiennyt miten jatkaa keskustelua. Hän ei halunnut olla yksitoikkoinen ja toistaa itseään, joten toisen elämästä kysyminen oli pois laskuista. Roul ei myöskään halunnut kertoa liikaa itsestään, joten se vaihtoehto oli viivattu yli. Hän rääkkäsi päätään keskustelunaiheilla samalla, kun seurasi muka kiinnostuneena kahden pienen lapsen leikkiä ikkunan ulkopuolella olevalla jalkakäytävällä. Lapset olivat korkeintaan kymmenen ja he potkivat jalkapalloa pitkin katua. Pallo vieri kadulle ja auto ajoi sen yli. Toinen pojista purskahti itkuun ja osoitti lytistynyttä palloa. Roulin oli käännettävä katseensa pois, sillä hänen sydäntään särki.
”Minä olin lapsena kauhean hiljainen ja vakava”, hän sanoi kuulostaen lähinnä siltä kuin ajattelisi ääneen.
”Luin paljon kirjoja ja kuuntelin musiikkia”, mies jatkoi ja hymyili sitten.
”Millainen sinä olit lapsena?” hän kysyi uteliaana ja kirosi sitten mielessään. Hän oli juuri käyttänyt ne kaksi keskustelunaihetta, jotka oli päättänyt jättää käyttämättä.

Aida tunsi lämpöisen läikähdyksen vatsansa pohjassa Roulin napatessa kakunpalan suuhunsa. Aida oli jotenkin olettanut, että Roul ottaisi lusikan itselleen, joten kun tuo vain nappasi kakun suuhunsa sen suuremmitta toimituksitta, Aida oli vähintäänkin yllättynyt. Punastellen hän tunki kakkua suuhunsa, keksimättä oikein mitään sanottavaa. Kiusallinen hetki venyi. Kai sekin jotain kertoi sähikäisistä heidän välillään, tai sitten Aida vain kuvitteli kaiken.

Hän oli juuri uppoutunut itsensä henkiseen ruoskimiseen kun Roul hetken ikkunasta ulos tuijoteltuaan avasi jälleen suunsa. Roul, joka oli koko päivän vältellyt itsestään puhumista, alkoi vihdoinkin availla kuortaan.
"Meillä on varmaan enemmän yhteistä kuin arvaatkaan", Aida sanoi nauraen, "minäkin olin vakava lapsi, luin paljon ja no, soitin musiikkia. Isäni mielestä jokaisen hyvästä perheestä tulevan täytyy osata soittaa jotakin ollakseen sivistynyt, joten hän lykkäsi minut pianokouluun viisivuotiaana ja piti huolen siitä, että soitin pianoa kunnes sormeni vuosivat verta ja sittenkin vielä vähän. Isoäitini piti huolen sitten siitä kirjapuolesta. Hän oli mainio nainen, sinä olisit varmasti pitänyt hänestä. Hän sanoi aina suoraan kaiken, huolimatta siitä kuka siitä olisi voinut loukkaantua. Hän ei ollut yleisesti mikään hirveän pidetty nainen, mutta ainakin hän oli viimeiseen saakka rehellinen. Tai no, vanhemmilla päivillään hän rupesi keksimään tarinoita lapsuudestaan ja siitä kuinka meidän sukumme on mukamas noitasuku, jossa noituus periytyy vain naisille, joten minun pitäisi olla seuraava noita, koska hän on isäni äiti", Aida naurahti, pitäen koko ideaa typeränä.

"Luulisi, että kun on syntynyt niin etuoikeutettuun perheeseen, olisi elänyt hyvän elämän", Aida sanoi, mutristaen hiukan suutaan. Sitten hän pudisti päätään.
"Tosi vaikea kuvitella sinua lapsena", hän sanoi, tarttuen kaakaomukiinsa ja siemaillen siitä, "olit varmaan motherfucking bad ass jo silloin, et vain tiennyt sitä itse vielä." Aida nauroi, katsellen Roulia.
"Miten sinun siskostasi tuli vampyyri?" Aida kysyi sitten, antaen välillä puheenvuoron Roulille, jotta saisi nautiskeltua kaakaostaan nyt kun se oli vielä kuumaa. Ulko-oven kello kilahti, ja vilkaistessaan Aida huomasi sen hopeahapsisen miehen lampsineen tiehensä. Ruusu miehellä oli kädessään, varmaan aikoi antaa sen seuraavalle nätille tytölle jonka sattui näkemään.

”Haluan ehdottomasti joskus kuulla sinun soittavan pianoa”, Roul innostui ja mietti lähinnä koristeeksi ostamaansa puupianoa, joka hänellä oli olohuoneessaan. Kaipa se toimi vaikka sillä ei oltu vuosiin soitettukaan.
”Ja mistäs sitä tietää jos vaikka oletkin noita, mutta et tiedä sitä vielä”, mies naurahti kiusoitellen ja laski tyhjän teekuppinsa pöydälle. Hän katseli käsiään hetken ja mietti noitia ja muuta.
”Kyllä minä ainakin uskon, että joku voi olla tietämättään noita. Samalla tavalla kuin joku voi olla tietämättään keiju taikka puolijumala tai jonkinlainen puoliverinen. Olen ollut melko paljon tekemisissä taikuuden kanssa ja se on vahvistanut uskoani mokomaan”, hän jutteli ja nosti samalla katseensa tytön silmiin. Tässä oli kyllä jotain noitamaista, sillä hyvällä tavalla. Hän mietti, miltäköhän Aida näyttäisi steampunk henkisiin vaatteisiin puettuna. Varmasti syötävän suloiselta. Jos Roul olisi voinut, hän olisi ruoskinut itseään kirjaimellisesti. Ei hän saanut ajatella tällaisia asioita vasta tapaamastaan tytöstä, joka oli varmasti vuosia häntä nuorempi ja kuvottuisi todennäköisesti suunnattomasti jos tällainen vanha kääpä yrittäisi lähestyä tätä.

”Lucette on aina ollut hieman erikoinen”, Roul aloitti ja naurahti oman lauseensa kliseisyydelle.
”Sinä päivänä, kun hän täytti 20, hän päätti, että ei halunnut olla ihminen enää. Meidän perheemme on näet tiennyt taikaolennoista jo kauan aikaa. Satuimme tutustumaan muutamiin ennen paljastumista. Lucette pyysi erästä tuttavaamme, vampyyria, muuttamaan itsensä. Vampyyri muutti hänet ja siitä lähtien hän on ollut vampyyri ja paljon onnellisempi kuin koskaan ennen sitä. Hänelle sopii hieman vapaampi elämäntapa”, mies kertoi sisarestaan hymysuin. Hänelle Lucetten ilmoitus vampyyriksi ryhtymisestä ei tullut yllätyksenä. Hän oli jo aikaisemmin kiinnittänyt huomiota tytön ihailuun vampyyreja kohtaan ja oli oikeastaan vain odottanut milloin tämä vähintään kysyisi lupaa moiseen muutokseen.

Tarjoilija käveli heidän pöytänsä viereen viitisen minuuttia sen jälkeen, kun Roul oli saanut juttunsa loppuun.
”Anteeksi, mutta me suljemme tänään etuajassa. Teemme pieniä sisustuksellisia muutoksia”, tarjoilija sanoi ja Roul hymyili tälle ystävällisesti. Tarjoilija otti maksun kahveista ja lähti omille teilleen.
”Lähdetään sitten”, mies sanoi ja viittasi Aidan seuraamaan itseään ovelle.
”Mitäs sitten?” hän kysyi, kun he seisoivat ulkona vauhdilla viilenevässä syysilmassa.

Aidaa hymyilytti kun Roul puhui sisarestaan. Lucette oli selvästi miehelle tärkeä, ja Aidaa hävetti suunnattomasti, että oli reagoinut niin voimakkaasti naisen ilmaantumiseen lammelle. Ehkä hän voisi vielä paikata epäonnistumistaan jotenkin. Aida katsahti vähän yllättyneenä tarjoilijaa tuon saapuessa jälleen heidän pöytänsä viereen. Hän kaivoi taskustaan muutaman setelin, joista sopivimman hän ojensi tarjoilijalle maksuksi heidän syömisistään, nousten sitten pöydästä. Hän asteli Roulin edellä ulos, katsahtaen pimenneelle taivaalle ja hengittäen syvään raikasta syysilmaa, johon sekoittui kevyt tuulahdus Roulia. Aida katsoi mieheen, miettien oliko tuo laittautunut noin komeaksi ihan vain häntä varten, vai oliko mies aina noin pyntätty. Aidan täytyisi koettaa vähän kovemmin, mikäli Roul oli todella noin tyylitajuinen. Hän ei uskonut kelpaavansa miehelle urheilutopissa ja verkkareissa vaikka olisi näyttänyt naamasta kuinka suloiselta.

Yllättäen Aida nappasi Roulia kädestä, pidellen kaksin käsin kiinni miehen suuremmasta, sormuksi koristellusta, lämpöisestä kämmenestä.
"Minulla on ollut ihan mieletön päivä, kiitos sinun, Riencen, Damionin ja tuon mekaanisen hirviön tuolla", Aida nyökäytti päätään Roulin pyörän suuntaan, "ja haluan kiittää sinua koko sydämestäni, ettet vain kironnut minulle ranskaksi ja jatkanut matkaasi koirinesi, koska niin aika moni muu täällä olisi varmaan tehnyt. Lisäksi!" Aida huudahti, irroittaen otteensa, "edellytän, että viet minut kotiin ja tulet hakemaan minua huomenna aamupäivällä, ellei sinulla ole tärkeämpää tekemistä, ja viet minut puutarhaliikkeeseen. Minulla on puska ostettavana", Aida sanoi, nauraen. Roul oli saanut hänet jälleen hyvälle tuulelle, eikä mikään sitä tuulta saisi pilattua, ellei kotona sitten ollut odottamassa joku ikävä yllätys, kuten joku Garrettin 'ystävistä'. Aida ei aikonut nyt kuitenkaan ruveta synkistelemään, vaan kaivoi farkkujensa takataskusta laminoidun lappusen, jossa luki hänen osoitteensa.
"Tähän osoitteeseen, kiitos!" Aida sanoi, ojentaen kortin miehelle viehkeä hymy kasvoillaan. Hän toivoi todella, ettei Roul pahastuisi, mutta Aida ei halunnut olla sellainen nainen josta ei pääse eroon kirveelläkään.

Vaistomaisesti Roul taivutti sormensa tytön hentoisen käden ympärille ja hymyili tälle kauniisti.
”Kiitos itsellesi. Minulla ei ole ollut aikoihin näin hyvää päivää. Ja aamulla herätessäni luulin, että viettäisin päiväni kahden koiran ja siilin kanssa”, mies nauroi rempseästi salaa kuitenkin harmistuneena siitä, että Aida oli irrottanut otteensa hänen kädestään.
”Mitä huomiseen ja puskiin tulee niin tulen mielelläni auttamaan. En tiedä miten kuljetamme puskaa moottoripyörän selässä, mutta se selvinnee huomenna. Laitetaan se vaikka sinulle hatuksi”, hän vitsaili ja teki nyt sen, mitä hänen oli aiemmin tehnyt mieli tehdä, pörrötti tytön hiuksia leikkisästi. Hän otti käteensä lapun, jossa luki Aidan osoite ja he kiipesivät moottoripyörän selkään ja karauttivat matkaan.

Aida ei asunut lopulta kauhean kaukana kahvilasta, jossa he olivat olleet. Roul oli suorastaan pettynyt, että matka sujahti ohi niin nopeasti. Hänestä tuntui hyvältä tuntea tytön kädet vyötärönsä ympärillä.
”No, hei sitten”, hän sanoi haikeana tytön noustua pyörän selästä.
”Pidä tuo kypärä, koska tarvitset sitä kuitenkin huomenna”, Roul sanoi vetäessään kypäränsä visiirin taas alas.
”Päivä oli ihana ja seura sitäkin ihanampaa”, mies kehui ja ajoi sitten pois kääntyen vielä vilkuttamaan olkansa yli.

//Kiitos iiiiihanasta pelistä <3\\