Bad things

// Luseina ja Roul tänne! o/

Oli aurinkoinen loppusyksyn päivä ja ilmassa tuoksui sade, vaikkei taivaalla ollut ensimmäistäkään pilvenhattaraa. Aida oli kerrankin pukeutunut siistimmin, tällä kertaa tyköistuviin tummiin farkkuihin, pitkävartisiin, tasapohjaisiin saappaisiin joiden mustaa nahkaa halkoivat valkealla langalla tehdyt kirjailut, sekä paksuun mustaan neuleeseen, jossa oli suuri, avonainen kaulus. Kauluksesta tosin ei pilkistänyt muuta kuin mustan topin kaulus ja hopeinen kaulakoru. Hän oli tavattoman pyntätty, mutta siihen oli syynsä. Hän oli ollut ensimmäisessä työhaastattelussaan ja se oli mennyt kertakaikkiaan kurjasti. Nainen, joka häntä oli haastatellut oli ollut ylimielinen ja koppava, laitettu tapaus joka oli saanut oman työpaikkansa varmaan suhteilla, kun ei ymmärtänyt työnhaun tuskaa. Nainen oli huomautellut vain hänen surkeasta ranskankielentaidostaan, ja tarpeeksi huomauteltuaan oli saanut kuulla kunniansa norjaksi, jonka jälkeen Aida oli häipynyt raivon läikittämä puna poskillaan ja kyyneleet silmissään kirvellen.

Nyt hän nojasi erääseen aitaan, jonka takana aukesi pieni viheraukio. Hän oli eksynyt jollekin asuinalueelle tai jollekin, eikä hänellä ollut hajuakaan, mihin hänen pitäisi mennä päästäkseen kotiin. Onneksi hän oli sentään poikennut erääseen orientaalikauppaan ja ostanut jättisäkin melonikarkkeja, jotka totta tosiaan muistuttivat miniatyyrihunajameloneita. Niitä hän pisteli kiukkuisena poskeensa, puhisten norjankielisiä sanoja ja kiroten sitä akkaa alimpaan helvettiin. Hänen viereensä tipahti jotain, ja vilkaistessaan ylös hän näki ikkunassa pienen pojankoltiaisen, joka virnisteli hänelle. Katsahtaessaan alas hän huomasi pyyhekumin, joka makasi hänen kenkänsä vieressä. Hän nosti sen käteensä ja mulkaisi poikaa, nakaten sen sitten takaisin niin lujaa kuin jaksoi. Hän kuitenkin missasi ja kumi kimposi ikkunanpielestä takaisin kadulle.
"Helvete!" Aida huusi ja potkaisi aitaa. Miksei mikään mennyt nyt niin kuin piti? Aida nojasi aitaan ja painoi kasvonsa käsiinsä, estääkseen sekä itkun että enemmät kirosanat. Niinpä hän ei huomannut lähestyvää koiranulkoiluttajaa, joka varmaan piti häntä hulluna.

//Jee~ Kivaa päästä pelaamaan <3\\

Roul hymyili harvinaisen tyytyväisen näköisenä kävelyttäessä suuria koiriaan pitkin katuja. Hänellä ei ollut päämäärää tai suurempaa tarkoitusta kävelylle, kunhan vain käveli, jotta niin hänellä kuin koirillakin olisi vähemmän energiaa nukkumaanmenoaikaan. Hänellä oli ollut hieman univaikeuksia viimeaikoina ja hän halusi kovasti uuvuttaa itsensä ennen iltaa. Jostain syystä jopa hänen koiransa olivat päättäneet ryhtyä ylivilkkaiksi juuri nyt valvottaen häntä lisää.
Nämä asiat eivät kuitenkaan Roulia häirinneet. Uni oli yliarvostettua ja hänellä tuntui muuten menevän oikein mallikkaasti. Bisnes sujui hyvin, Elliot oli häneen tyytyväinen, Lucette oli tulossa huomenna käymään ja hän ei ollut vetänyt ketään turpaan sillä viikolla.

Roul vilkaisi itseään sekatavarakaupan näyteikkunan heijastuksesta. Hänen pitkää vartaloaan peittivät hänen yleensäkin käyttämänsä mustat housut ja korkeakauluksinen pitkähihainen takki. Sormissaan, kaulassaan ja korvissaan hänellä oli myöskin ne tavalliset korut. Mies ei pahemmin välittänyt vaihdella vaatteita erikoisempiin koiranulkoiluttamista varten. Pitkät mustat hiukset oli kietaistu hieman niskaa ylemmäs poninhännälle ja heiluivat miehen kävellessä puolelta toiselle syksyn oranssissa valossa kiiltäen.

Hetken käveltyään Roul huomasi saapuneensa jonkinlaiselle asuinalueelle hieman keskustasta syrjässä. Hän hymyili, tämähän oli loistava paikka olla rauhassa omien ajatustensa kanssa. Tullessaan erään aidan kulmalle hän laittoi koirien hihnat polviensa väliin ja nosti kätensä antamaan tuulensuojaa sytkärille, jolla hän sytytti huuliensa väliin pistämänsä tupakan. Tämä oli kuitenkin virhe, sillä sinä päivänä jo valmiiksi yli-innokas Rience huomasi hieman kauempana seisoskelevan tytön ja tempaisi hihnaa päästäkseen tytön luo. Riencen onneksi ja Roulin tappioksi hihnat olivat Roulin polvien välissä ja saksanpaimenkoiran kiskaistessa hihnaansa, se irtosi ja koira lähti vauhdilla hihna perässään viuhuen kohti tyttöä. Valtaisan haukahduksen saattelemana Rience pomppasi tyttöä vasten ja kaatoi tämän suurella massallaan maahan edelleen iloisesti haukahdellen.

”RIENCE!” Roul karjaisi niin, että kortteli raikui ja juoksi koiransa luo kiskoen tämän samalla tytön päältä. Hän sitoi sekä Riencen että Damionin kiinni aitaan ja kääntyi sitten auttamaan tyttöä ylös.
”Olen kauhean pahoillani”, hän sanoi tupakka huuliensa välissä heiluen, ”Rience on ollut kovin vilkas viimeaikoina.”

Aida oli viittä vaille vajonnut murheen alhon syvimpään sopukkaan, kun hän kuuli sivultaan valtaisan, kumean haukahduksen, jota seurasivat pian suuret, voimakkaat tassut sekä painottomuuden tunne, kun hän kaatui maahan. Vihreä karkkipussi lennähti hänen kädestään ja pehmoiset, pyöreät melonikarkit levisivät pitkin katua. Aida koetti ottaa vastaan kädellään, mutta hänen epäonnekseen polvi oli ensimmäinen, joka osui asfalttiin, sitten vasta käsi, joka luisui alta, kunnes Aida pötkötti kadulla hölmistyneenä ja kai jonkinlaisessa shokissa, sillä polveen ei ainakaan juuri silloin sattunut. Kättä vähän kirveli ja ylpeys oli varissut jonnekin aidanjuureen. Aida puri hampaansa yhteen ja mulkaisi luokseen saapunutta miestä, joka kiskoi koiraa pois hänen kimpustaan. Kyllähän hän näki, ettei koira, Rience pystykorvan nimi kai oli ollut, ollut tarkoittanut mitään pahaa, ja Aida jopa vähän hymyili sille noustessaan maasta. Vihansa koko määrän hän sen sijaan suuntasi mieheen, joka oli häntä puoli päätä pidempi, ellei enemmänkin, kaksi kertaa hänen levyisensä ja näytti juuri sellaiselta, jolle ei todellakaan kannattaisi uhota.

"Tajuatko sinä yhtään, kuinka vaarallista tuollainen on? Kuinka tyhmä pitää ihmisen olla, että ulkoiluttaa koiraa jota ei hallitse, mitä?! Kuka sinä oikein luulet olevasi, pönötät siinä rööki huulessa kuin mikäkin motherfucking badass ja mukamas pyytelet anteeksi?!" Nainen huusi, sotkien englantia ja ranskaa keskenään. Aida melkein tuuppasi miestä mutta päätyikin sitten vain heilauttamaan kättään tuon suuntaan. Hän mulkoili miestä kulmiensa alta, ihmetellen viileää, valuvaa tunnetta jalassaan. Kipua ei edelleenkään tuntunut, mutta vilkaistessaan alas, hän tajusi ensin, että hänen farkkunsa oli revennyt ja sitten, että hänen polvessaan törrötti jotakin.
"Tämä on niin fucking great!" Aida parkaisi, tarttuen polvestaan törröttävään asiaan (kaareva, kirkas lasinsiru) ja nykäisi sen irti, nakaten sen jonkin matkan päähän kadulle niin että se kilahti asfalttia varten.
"Koko Ranska is filled with morons", Aida mutisi, tuijottaen epätoivoisena polveaan, josta norui verta housuille. Hän ei kuitenkaan tehnyt elettäkään hoitaakseen verenvuotoa mitenkään - kenties hän ei ollut edelleenkään tajunnut, että se todella vuosi verta ja näytti aika pahalta - vaan kohotti nyt kiukkuisen katseensa mieheen.
"Eihän sinun koirassasi ole lasinsiruja?" Aida kysyi, yllättävän rauhallisena. Sitten hänen silmiinsä tulvahtivat kyyneleet ja hän pillahti itkuun, vajoten kyykkyyn, veri edelleen polvestaan pulputen.
"Tämä koko vitun päivä on ollut täynnä pelkkää paskaa", hän nyyhkytti. Hän tunsi lämpöisen turkin kättään vasten ja hautasi naamansa saksanpaimenkoiran paksuun turkkiin. Onneksi joku edes ymmärsi.

//Liian hellyyttävä vastaus : D Miulla on tällanen : 3 ilme täällä kun kirjotan xD\\

Roul pomppasi taaksepäin kuin jänis, kun tuo miehen perspektiivistä suorastaan keijukaismaisen pieni tyttö löysi itseltään sellaiset keuhkot, että jälleen koko kortteli raikui. Mies ei voinut olla huvittumatta ajatuksesta, että koko kortteli joutui pitämään korviaan, kun he huusivat siellä.
”Hei, älä hikeenny-”, hän aloitti, mutta keskeytti lauseensa, kun tyttö huomasi jalastaan törröttävän lasinkappaleen. Roul irvisti hieman, kun toinen muina miehinä kiskaisi sirun irti ja kääntyi sitten taas katsomaan tytön kasvoja.

Roul piti tuon tyttösen kasvonpiirteistä kovasti. Vaalea iho tuntui vain korostavan lähestulkoon savuisia silmiä ja kulmien kaari vain korosti vaikutelmaa kauniista nukesta, joka tulisi vain laittaa lasikaappiin talteen, jotta sille ei käy mitään.
Äkkiä tyttö tuntui vain romahtavan ja valahti maahan. Roul hätkähti ensin taaksepäin, mutta sulki sitten matkan heidän välillään ja polvistui tämän viereen. Rience tunki pehmoisen kylkensä tyttöön kiinni ja jopa vieraita vihaava Damion astui hieman lähemmäs ja hengitti lämmintä ilmaa tytön poskeen.
”Hei, mikä on?” Roul kysyi kokeillen vaihteeksi englantia kielenä. Hän oli huomannut, että tyttö ei todellakaan ollut ranskalainen, joten hän ajatteli englannin puhumisen olevan kohteliaampaa ja helpompaa. Hänen oma kielitaitonsa kun oli aivan sujuvaa.
”Tuossa on pieni ensiapukeskus ihan lähellä. Mentäisiinkö sinne ja laitettaisiin tuo polvi kuntoon?” mies ehdotti huolestuneena. Jostain syystä hän tunsi suurta syyllisyyttä tytön satuttamisesta ja hän halusi melkeinpä isovelimäisesti suojella tyttöä enemmältä vahingolta. Sitä paitsi se, että hänen koiransa pitivät tytöstä niin kovasti, oli hänelle paras todiste tyttöön tutustumisen kannattavuudesta.

Aida tunsi lämpimän ilmavirran poskellaan ja vilkaistessaan ylös tajusi toisenkin miehen koirista tulleen lähelle. Aida hymyili sillekin itkuviirut poskillaan. Hän hätkähti miehen puhuessa hänelle englanniksi. Hän oli vissiin taas menettänyt malttinsa ja unohtanut puhua tönkköranskaansa. Aida suuntasi pyörteilevän harmaat silmänsä mieheen ja pyyhkäisi sitten kyyneliä ja räkää kasvoiltaan kämmenselkäänsä.

"Ranska on ihan typerä maa", Aida sanoi, rapsuttaen vapaalla kädellään susikoiraa, joka istui hänen vieressään. Hän mutristi vähän huuliaan ja vilkaisi sitten miestä. Jestas miten jollakulla miehellä saattoi olla noin paksu ja vahva tukka.
"Minä.. minulla oli työhaastattelu joka meni ihan päin persettä", Aida selitti englanniksi, ja hänen puheestaan kuuli, että hän tuli varakkaasta perheestä, niin tasaisen kaunista ja pyöreää Oxfordin englantia se oli, "sitten tuo perkeleen kersa heitti minua pyyhekumilla, ja heitin sen takaisin mutta se meni ohi, ja sitten sinun koirasi", Aida pysähtyi hymyilemään saksanpaimenkoiralle, rapsuttaen sitä korvan takaa, "halusi halata minua, kiitos vain, ja nyt minun karkkini, ainoa lohtuni, ovat levinneet tuonne, minulta tulee verta polvesta ja siihen särkee ja itken ventovieraalle ihmiselle elämäni kauheutta", Aida päätti vuodatuksensa purskahtamalla uudestaan itkuun, nyt siksi, että hänen polveensa ihan todella sattui ja kaikenlisäksi hän oli nolannut itsensä ihan täysin.

Saatuaan itsensä jälleen kasaan, hän ojensi kätensä miehelle jotta tuo auttaisi hänet ylös, ja vilkaisi ylös päästyään koiria.
"Sinulla on kivoja koiria", Aida sanoi, koskettaen Rinceä korvankärkeen niin, että se heilautti korvaansa, saaden Aidan naurahtamaan kyyneltensä läpi.
"Lisäksi minulla ei ole harmainta hajua siitä, missä minä oikein olen. Tämä teidän surkea kaupunkinne on todella huonosti rakennettu", Aida jupisi, viitaten katua alas, "joten jos voisit näyttää minulle sen ensiapukeskuksen, olisin sinulle kai yhden velkaa." Aida sanoi, napittaen tiukasti miestä.
"Ja mikä sinun nimesi edes on? Luulisi, että kun on noin törkeän kokoinen kaappi, olisi sitten tapojakin sen edestä", Aida sanoi, purren hymyä piiloon suunpielestään, "Aida Raske", hän sitten sanoi, ojentaen siron kätensä.


//Arvaa oliko kauheaa, kun luin tuon siun vuoron ja inspiroiduin siitä ihan mielettömästi, ja sitten piti pinkoa iltavuoroon töihin. Onneksi tuli hiljainen hetki! <3 (Oho, miten se tuolla keskellä... D:)

//No onneks kerkesit vastailla : D Oon ollu kuin tulisilla hiilillä täällä ja on pitäny oikeen keksimällä keksiä vaihtoehtoista tekemistä etten vaan refreshaile täällä tätä sivua : DDD Ja kävelytä ne ihmeessä sinne keskukseen jos haluat : 3 Sen verran saa miusta aina hittailla : D\\

Roulin piti todella taistella pitääkseen hymyn piilossa. Hän ei voinut uskoa kuinka hellyttävä tuo tyttönen osasi olla, kun julisti Ranskan olevan typerä maa.
”Voi sinua”, mies sanoi oikeasti myötätuntoisena, kun toinen kertoi hänelle päivänsä kauheudesta. Hän tiesi kuinka tuollaiset vastoinkäymiset saattoivat todella pilata päivän. Hän tunsi olevansa hövelillä tuulella, joten hän vetäisi tytön ylös ja hymyili tälle kauniisti.
”Voin luvata, että kaikki tuntuu paremmalta, kunhan saamme tuon polven paikattua. Voin miettiä samalla jos tiedän jonkun, joka kaipaisi sinun kaltaistasi henkilöä töihin”, hän lupasi pääasiassa tyttöä lohduttaakseen, mutta toissijaisesti myös siksi, koska hän oli melko varma, että tiesi muutamankin henkilön, jotka voisivat olla kiinnostuneita tytön avusta.

”He ovat Damion ja Rience. Rience on tämä, joka halusi niin kovasti tervehtiä sinua ja Damion on tuo dobermanni. Hän on hieman ujo vieraiden keskuudessa, joten suo hänelle anteeksi”, Roul puhui ja hymyili hellästi molemmille koirilleen. Hän mielsi koiransa lähes omiksi lapsikseen ja oli niistä sanoinkuvaamattoman ylpeä.
”Olen Roul Afeef ja saatan sinut sinne ensiapukeskukseen mielelläni. Voin myös auttaa sinua löytämään kotiin sieltä, jos haluat”, hän esitteli itsensä hymyillen. Hän halusi olla kiltti tytölle, sillä hänestä tuntui todella pahalta, että oli saanut tämän itkemään.

Aida vilkaisi kutakin koiraa miehen esitellessä nämä, nyökäten aivan kuin tervehdykseksi niille. Nyt kun hänen mielenlaatunsa alkoi vähän tasaantua, hän huomasi kuinka uhkaava mies oikeastaan olikaan. Huolimatta komeista kasvonpiirteistä ja silkkisen näköisistä hiuksista, tuossa oli jotakin sellaista, minkä Aida tunnisti niiltä ajoilta, jotka hän oli viettänyt Garrettin kanssa. Sellaista allapiilevää kovuutta, jota ei karistettu pelkällä rennolla hymyllä. Silti, hän ei voinut valittaa, koska ilman Rouliksi esittäytynyttä miestä hän tuskin olisi löytänyt tältä pirun rumalta asuinalueelta edes pois. Aida mulkaisi vielä ikkunassa ihmeissään keikkuvaa kakaraa, joka ihasteli epäilemättä Roulin massiivista hahmoa. Kukapa pikkupoika ei olisi halunnut näyttää yhtä coolilta kuin Roul, joka olisi varmaan näyttänyt missä tahansa ryysyissä supersankarileffasta revityltä superpahikselta. Aida tajusi ajattelevansa sopimattomia ja katseli mieluummin sitten koiria, jotka isäntänsä esimerkkiä seuraten olivat lähteneet kävelemään pitkin kadunreunaa kohti ensiapuasemaa.
"Kai muuten tiedät, ettei sinne varmaan saa viedä koiria? Uskaltaako noita jättää pihalle keskenään? Joku varmaan varastaa kaksi noin komeaa koiraa", Aida huokaisi ihastuksissaan, "ja siis oletan tietysti, että tulet pitämään minulle seuraa jonotusajaksi, tuuppasit minut sentään katuun. Vaikkakin välillisesti", Aida sanoi, nyt jo enemmän hymyä äänessään.

"Tähän paikkaan on ollut suunnattoman hankala tottua", Aida sanoi, työntäen kätensä farkuntaskuihin. Hänen polveensa sattui sanoinkuvaamattomasti ja hän olisi oikeastaan halunnut vain istua ja itkeä, mutta oli päättänyt nyt esittää urheaa ihan vain vaikka tehdäkseen vaikutuksen tähän veistokselliseen Tarzaniin, joka oli pelastanut hänet todella mönkään menneeltä päivältä. Olkoonkin, että oli ensin tehnyt siitä huomattavasti pahemman kuin se oli ollut. Hän oli kyllä huomannut Roulin lupauksen työpaikasta, muttei ollut ottanut miehen sanoja lupauksena. Ranskalaisiin ei kertakaikkiaan voinut luottaa, nuohan puhuivat läpiä päähänsä päivät pääksytysten. Varmaan Roul lähtisi käymään vessassa tai jossain sillä aikaa kun Aida olisi paikattavana ja häviäisi sen siliän tien. Onneksi Aida nyt kuitenkin muisti osoitteensa jo ulkoa, ja osaisi kyllä sanoa sen taksikuskille mikäli tilanne vaatisi.
"Tuntuu, että kaikki vihaavat minua siksi, että olen englantilainen", Aida sanoi, painaen katseensa maahan. Hän pinnisteli pysyäkseen Roulin rinnalla, miehen pitkät (ja lihaksikkaat ja voimakkaat, Aida huomasi) sääret sentään kuljettivat tuota kuin huomaamatta paljon nopeammin.
"Tänäänkin se... nainen", Aida sanoi, hampaitaan kiristellen, "hän ei palkannut minua kun en osannut puhua ranskaa tarpeeksi hyvin. Ja sitten siellä itämaisessa kaupassakin se myyjä oli todella töykeä", Aida puuskahti, "varmaan joku kiinasta adoptoitu nirppanokka sekin." Hän jupisi, kulkien miehen vierellä kunnes kuin taikaiskusta he saapuivat ensiapuaseman pihaan. Aida oli unohtanut kiinnittää huomiota maamerkkeihin, eikä hänellä ollut hajuakaan, kuinka he olivat tänne päätyneet, mutta ainakaan Roul ei ollut valehdellut.
"Sisään sitten vain, eikö niin?" Aida kysyi hiukan aristellen, nauttien vielä hetken mahdollisuudesta puhua englantia ihmiselle, joka puhui sitä yhtä sujuvasti takaisin.

//Saa hittailla, jos siltä tuntuu, en viitsinyt enää tästä pitempää kirjustella, ettei aivan romaaniksi mene x_x

Roul hymyili, kun Aida kysyi hänen koiristaan ja niiden turvallisuudesta ulkona.
”He ovat kovempia jätkiä kuin miltä päällepäin näyttää. Heitä ei kukaan ilman vammoja varasta”, hän naurahti ja katsahti koiriaan hellästi. Kerran joku pojankloppi oli yrittänyt varastaan koirat ja tämän vasen käsi oli jouduttu amputoimaan. Kukaan ei kylläkään tunnistanut koiria taikka Roulia, joten he eivät joutuneet edesvastuuseen. Liekö sitten Elliotilla ollut näppinsä pelissä, sitä mies ei osannut sanoa.

”Kyllä siihen tottuu. Minullakin oli vaikeuksia, kun muutin nykyiseen asuntooni. Asuin ennen aivan toisella puolella Pariisia, joten en tuntenut tätä osaa kaupungista lainkaan”, Roul lohdutti. Hän oli varma, että tyttö oppisi liikkumaan Pariisissa ennätysajassa.
”Kuinka kauan olet ollut täällä?” hän kysyi uteliaana ja hymyili ystävällistä hymyään.
”Ranskalaisilla ei ole mikään paras asenne ulkomaalaisia kohtaan. Uskon, että se johtuu lähinnä ranskalaisten haluttomuudesta puhua muuta kieltä kuin ranskaa”, hän sanoi samalla, kun piti ensiapukeskuksen ovea tytölle auki.

Heidän astuessa sisään keskuksen ovesta, ovelle kiiruhti heti valkoisiin pukeutunut hoitaja, joka ryhtyi hössöttämään Aidan polven ympärillä. Tyttö talutettiin auki taitetulle vuoteelle istumaan ja hoitaja puhdisti ja sitoi haavan. Roul antoi hoitajalle hieman rahaa korvaukseksi avusta ja saattoi Aidan ulos.
”No siinä ei pitkään nokka tuhissut”, hän naurahti, edelleen englantia puhuen. Miehestä tuntui, että hänen täytyi tehdä vielä jotain hyvittääkseen tytölle aiheuttamansa kärsimyksen.
”Mitäs sanot jos veisimme koirat minun luokseni nopeasti ja minä tarjoaisin sinulle sitten kahvit hyvitykseksi jossain kahvilassa? Asun tässä ihan lähellä”, hän ehdotti pienesti hymyillen.

Terveyskeskus oli suorastaan häikäisevän valkoinen ja steriili, ja niin oli sairaanhoitajakin, joka nopeaa ranskaa puhuen tuli hääräämään heti Aidan vertavuotavan polven havaittuaan. Aida teki kiltisti kaiken mitä käskettiin ja hymyili vielä kaupan päälle, vilkuillen välillä Roulin suuntaan henkistä tukea hakien. Toimitus oli ohi nopeasti, eikä haavaankaan enää sattunut ainakaan ihan niin paljon. Kai hoitajan käyttämässä puhdistusaineessa oli ollut sitten vähän jotain puuduttaviakin ainesosia, kun kivun terävin kärki oli katkennut. Aida yritti ehtiä väliin Roulin ojentaessa hoitajalle maksua, mutta hukkasi sanat juuri pahimmalla hetkellä eikä voinut kuin mutristaa huuliaan tyytymättömästi.
"Olisin minä itsekin voinut sen maksaa", hän mutisi miehelle, silittäen varovasti valkeaa paikkaa polvessaan. Hoitaja oli kääräissyt polven ympärille vielä sideharson pitämään laastarointia paremmin paikallaan, joten Aidan oli vähän tukevampi kävellä kun Roul saatteli hänet ulos. Ja hän kun oli luvannut itselleen, ettei enää koskaan antaisi miehen viedä niin että itse vain vikisisi.

"Kahvit kelpaavat kyllä, mutta sillä ehdolla että minä tarjoan", Aida sanoi topakasti, napittaen Roulia silmiin, "sinä olet tehnyt jo ihan tarpeeksi minun hyväkseni, enkä tahdo jäädä mitään velkaa." Aida oli huomaamattaan puristanut kätensä nyrkkiin, mutta sen tajuttuaan hän vapautti jännityksen. Sitten hän heilautti kättään, viestittäen että Roulin tulisi näyttää tietä.
"Minä en sitten ole mikään eilisen teeren poika, et saa minua ansaan millään 'tule katsomaan DVD-kokoelmaani' -verukkeella", Aida sanoi, muuttaen äänensä matalaksi kuten Roulilla, "ihan vain että tiedät." Aida jatkoi, virnistäen. Hän odotti, että Roul sai otettua koiransa mukaan ja lähti sitten kävelemään miehen rinnalla tuon osoittamaan suuntaan.
"Mitä aiempaan kysymykseesi tulee, niin olen asunut täällä nyt noooinn.. kaksi kuukautta", Aida puheli. Roulille oli jostain syystä helppo puhua. Kaipa se johtui tuon lempeästä hymystä tai jostain.
"Millainen nimi Roul oikein on? Ethän vain ole ihmissusi? Tiedäthän, kun nimesi on Ro-uuuuuuuulll", Aida sanoi, ulvoen Roulin nimen kohti taivasta, nauraen sitten päälle. Hän katsoi ylös pitkätukkaiseen mieheen, odottavaisena. Hän ei tuntenut Roulia tai tiennyt miehen huumorintajusta, joten saattoi olla, että hän saisi pian kahvitella keskenään.

”Hyvä on”, Roul nauroi hetken emmittyään toisen vaatiessa, että saisi maksaa kahvit. Hän ei halunnut tehdä toista vaivaantuneeksi, joten hän antoi tytön pitää päänsä. Mies irrotti koiransa läheisestä aidanseipäästä ja rauhoitti hänen näkemisestään innostuneen kaksikon kävelemään rauhassa heidän rinnallaan.
”Ai, minä kun ajattelin pyytää sinut katsomaan kidutuskammiotani”, mies nauroi muuttaen äänensä uhkaavan matalaksi murinaksi. Häntä melkein ärsytti myöntää itselleen, että hän nautti tämän tytön seurasta kovasti. Kerrankin joku, joka kohteli häntä kuin ihmistä. Jengin piireissä häntä katsottiin aina varauksella, kuin ei koskaan tietäisi milloin hänellä napsahtaa. Prosenttimerkki tuntui välillä suorastaan hohtavan muiden silmiin ja huutavan, että hänestä kannatti pysyä erossa. Toki oli myös niin, että 12012 oli hänelle kuin toinen perhe, mutta kyllä perheidenkin sisällä kränää oli. Ihanaa, kun joku oikeasti uskalsi pistää vähän kampoihin.
”Olisi toki pitänyt arvata, että olet liian fiksu mennäksesi lankaan. Minulla kuitenkin olisi karkkia sisällä…” Roul virnisti leikkisästi ja pysähtyi odottamaan, että Damion oli saanut haisteltua läheistä puskaa kyllikseen.

Mies räjähti nauramaan, kun Aida viittasi hänen nimeensä ja esitti, josko hän oli ihmissusi.
”Voihan sen noinkin ottaa”, hän nauroi hilpeästi.
”Äitini on jossain määrin vanhoillinen ja hän antoi minulle etunimeni”, hän kertoi suurpiirteisesti. Hän ei pitänyt yksityiskohtien kertomisesta puolitutuille.
”Tässä on minun taloni”, hän sanoi ja pysähtyi erään matalan pikkuruisen omakotitalon eteen. Hän astui portista ja sen suljettuaan päästi koirat irti. Kaksikko juoksi hännät innokkaasti heiluen talon taakse ja sieltä alkoi kuulua iloista haukkumista.
”Talon takana elelee siili ja jostain syystä nuo kaksi hoivaavat sitä suorastaan hellyttävällä intohimolla”, Roul kertoi ja viittasi koirien perään. Nämä olivat tosiaan huolehtineen talon takapihalla elelevästä siilistä pari viime viikkoa. Roulista se oli kovin hellyttävää, joten hän antoi siilin asua pihallaan ja vei sille ruokaa kerran päivässä. Vettä pieni eläin joi koirien kanssa samasta kupista.
”Käyn nopeasti avaamassa takaoven, jotta he pääsevät sisään jos haluavat”, hän sanoi ja kiiruhti talon taakse. Hän ei pyytänyt Aidaa mukaan, koska ei halunnut vaikuttaa epäilyttävältä.

Roul avasi takaoven ja tarkisti, että koirilla oli ruokaa ja vettä. Hän vaihtoi Riencen veden, sillä koira oli jälleen kerran kuljettanut sanomalehden palasia juomakuppiinsa ja vesi oli aivan likaista. Ulos takaovesta tullessaan hänen päähänsä pälkähti ajatus ja hän palasi taloon. Hän nappasi hyllystä kypäränsä ja hieman siromman varakypärän, jota hän piti kotona sisariaan varten ja suuntasi sisäkautta autotallin puolelle. Kaunis moottoripyörä jyrähti käyntiin matalaa jylinää pitäen ja Roul ajoi sen autotallista talon etupuolelle, jonne oli Aidan jättänyt. Hän pysähtyi tytön eteen ja otti kypärän päästään ojentaen sitten pienempää kypärää tytölle.
”Ei rasiteta polveasi enempää. Hyppää kyytiin”, hän sanoi ja taputti paikkaa takanaan odottava ilme kasvoillaan. Hän tosiaan toivoi, että tyttö hyppäisi kyytiin.

//Kuva Roulin pyörästä löytyy tosiaan tästä. Ihan jos et ole sitä tuolta hahmotiedoista huomannut, kun lisäsin sen jälkeenpäin : 3\\

Aida vilkaisi Rouliin tuon puhuessa kidutuskammiostaan ja naurahti.
"Ai sinä tykkäät sellaisesta?" Hän sanoi ilkikurisesti virnuillen. Kyllähän Roul kieltämättä vähän sellaiselta näytti, että olisi saattanut tykätäkin vähän kovemmasta kamasta. Toisaalta Aidan kokemuksen mukaan Roulin kaltaiset lihaksikkaat jättiläiset olivat niitä, jotka tykkäsivät mättää kyllä tyyppejä turpaan, mutteivät yleensä piesseet naisiaan. Laihemmat ja ruipelommat olivat niitä, jotka mielistelivät kavereitaan ja vähän vihollisiaankin, mutta purkivat sitten patoumansa naisystäviinsä. Garrett oli tosin ollut poikkeus, suuri ja jäntevärakenteinen, mutta pirun väkivaltainen ja ilkeä pikku huoranpenikka. Ajatus sai Aidan hymyn hyytymään hetkeksi, mutta sitten hän keskittyi jälleen Rouliin.

Ei aikaakaan kun he pysähtyivät Roulin talon luokse.
"Se näyttää niin... tavalliselta", Aida sanoi, ja hänen äänensävyssään oli ihan kuin pieni jäänne pettymyksestä. Miten Roulin kaltainen körmy steampunk-tyylisiä sormuksia sormissaan saattoi asua tällaisessa ihan tavallisessa talossa, jossa ei ollut edes gargoyleja räystäillä tai piikikästä takorautaista aitaa. Aida vilkaisi Rouliin ja luikahti miehen ja koirien perässä pihalle. Aita ei ollut niin korkea, etteikö siitä olisi päässyt hyppäämällä ylitse, mikäli Roul päättäisi lähteä ajamaan häntä kirveen kanssa takaa, tai jotain.
Ajatus koirista siilivahteina sai Aidan nauramaan.
"Oletko ihan tosissasi?" Hän kysäisi hymy naamallaan, ja katseli koirien perään näiden hävitessä takapihalle, "minäkin tahtoisin koiran", hän huokaisi. Aida nyökkäsi Roulille tuon lähtiessä hoitamaan koiriaan, merkiksi siitä että pärjäisi kyllä. Aida jäi seisomaan pihaan, katsellen ympärilleen. Tontin reunalla oli puita, varmaan omenapuita tai jotain. Hän yritti kuvitella Roulia hennon vaaleanpunaisten omenankukkien ympäröivänä ja sai itsensä nauramaan. Siinä vasta olisikin näky.

Matala murahdus autotallista sai Aidan hätkähtämään, ja hän seurasi suu pyöreänä, kun Roul (miksi moottoripyörä aina teki miehestä niin paljon puoleensavetävämmän?) ajoi pyöränsä etupihalle ja pysähtyi. Aida tuijotti epäuskoisena sekä miestä että pyörää, ottaen varovaisen askeleen pyörän sivulle, ettei tuo massiivinen vehje jyräisi häntä alleen. Tätä hänkään ei pääsisi juosten pakoon, siitä Aida oli varma. Hän vilkaisi rennonoloista Roulia, tarttumatta tuon ojentamaan kypärään. Pyörä todella oli kaunis, pakkohan se oli myöntää, epäilemättä se oli maksanut miehelle pitkän pennin, joten se varmaan oli tärkeäkin. Aida käveli hitaasti pyörän ympäri, silittäen siroilla sormillaan messinkiosia ja ohjaustankoa, kiiltäväksi kiillotettua etuvaloa.
"Se on ihan järjettömän uskomattoman mieletön", Aida hihkaisi napittaen Roulia silmiin, kasvoillaan leveämpi hymy kuin kertaakaan päivän aikana. Hän nappasi kypärän miehen kädestä, painoi sen päähänsä ja istahti miehen taakse, ottaen tukea tuon olkapäästä.  Hän siirsi varovaisesti miehen pitkät hiukset sivuun - toivottavasti Roul ei luulisi hänen silittävän niitä, vaikka Aida oli halunnut lähes ensihetkestä asti kokeilla, olivatko ne oikeat - ettei istuisi niiden päälle, ja kietoi sitten kätensä miehen vyötäisille.
"Voidaanko mennä maisemareittiä?" Aida kysyi, puhuen sen verran kovaa että Roul varmasti kuulisi kahden kypärän ja pyörän matalan, janoisenkuuloisen tyhjäkäynnin läpi. Vähänkö olisi hienoa, jos se häntä aiemmin pyyhekumilla heittänyt pikkusintti näkisi heidät nyt, tai se nirppanokkainen palvelupäällikkö, joka ei ollut suostunut palkkaamaan häntä kehnon ranskankielentaidon vuoksi. Aida rutisti kiitollisena Roulin vyötäisiä, tajuten sitten kuitenkin ehkä ylittäneensä jonkun rajan, ja hellittäen otettaan. Roul oli ihan totta pelastanut hänen päivänsä.

//Sain ihan pomolta luvan kirjustella tämän, kun jäi aamukahveet välistä. Olin niin iloinen kun kävin aamulla puhelimella kattomassa olitko vastannut ja olithan sie! <3 Ihamparasta! <3

Pieni hymy nousi Roulin huulille, kun tyttö ihasteli hänen pyöräänsä. Tuo pyörä oli hänelle kuin kolmas lapsi Riencen ja Damionin lisäksi, joten tuntui aina hyvältä jos joku kehui sitä. Hän vilkaisi olkansa yli, kun Aida kiipesi hänen taakseen ja suoristautui sitten itsekin parempaan asentoon. Hän tunsi tytön siirtävän hiuksiaan ja hymähti itsekseen. Tuntui jotenkin hassulta, kun joku äkkiä hipelöi hänen hiuksiaan. Vaikka Roul toki tiesi, että tuo ei mennyt ihan hipelöinnin puolelle vaan sillä oli todennäköisesti käytännön tarkoitus.
”Mennään ihmeessä”, Roul sanoi iloisena ja antoi pyörälle hieman lisää kaasua, jolloin massiivinen kulkupeli lähti liikkumaan eteenpäin Roulin kotitietä. Hän tunsi toisen rutistavan itseään, mutta päätti jättää sen omaan arvoonsa. Saattoihan se olla, että tyttö meinasi pudota tai jotain.
”Pidä kiinni”, hän huikkasi kovaa, jotta toinen kuulisi sen pyörän jylinän yli. Roul lisäsi kaasua ja pyörä ampaisi kohti tien päätyä.

Roul ajoi ympäriinsä ensin kotinsa lähistöllä ja lähti sitten suuntaan, josta he olivat tulleet. Oli ihanaa kuskata pitkästä aikaa jotakuta, kuka oikeasti osasi iloita ja arvostaa kyytiä ja maisemia ja kaikkea. Kaikilla 12012 jäsenillä tuntui olevan liian paljon mielipiteitä ja arvosteltavaa sun muuta. Tyttö tuntui vain nauttivan kyydistä ja näkemästään. Roulin kurvatessa sen talon edustalle, jossa poika oli heittänyt Aidaa pyyhekumilla, oli poika tullut jo ikkunaan moottoripyörän äänen houkuttelemana. Roul hymyili pojalle ivallisesti ja heitti tätä pikkukivellä tarkasti keskelle otsaa, lisäsi sitten kaasua ja ajoi pois jättäen pojan tuijottamaan pihalle äimistyneen kunnioituksen vallassa. Roul kääntyi Aidaa kohti ja virnisti.
”Tuliko parempi mieli?” hän kysyi nauraen kääntyessään tammilla reunustetulle kadulle, joka oli tyhjä lukuun ottamatta valkohiuksista mummoa, joka köpötteli kauppakassi kädessä hieman kauempana. Roul karautti mummon ohi ja kääntyi eräälle pikkuiselle syrjätielle. Hän toivoi, ettei Aida luulisi hänen kuskaavan tätä jonnekin metsään raiskattavaksi tai jotain.

Muutaman minuutin ajon pikkutiellä jälkeen Roul kurvasi pyöränsä kirkasvetisen lammen rantaan ja sammutti moottorin.
”Sinä halusit näköaloja”, hän hymyili ja viittasi kohti lampea. Lampi oli syvä ja sen vesi oli kirkasta ja jääkylmää. Pinnan lähellä näkyi muutamia kirkkaanhopeita pikkukaloja parveilemassa hyönteislauman lähellä helppoa ateriaa toivoen.
”Minä tulen usein tänne jos kaipaan täyttä rauhaa kaupungista. Löysin tämän sattumalta, kun ajelin huvikseni pikkuteitä”, hän kertoi tytölle ja istui lammen penkereelle. Hieman kauempana huusi joku suurikokoinen vesilintu.
”Voidaan mennä sinne kahville kohta. Ajattelin, että tämä voisi piristää sinua”, hän sanoi ja taputti maata vieressään kehottaen tyttöä istumaan siihen.
”Katso, tuolla on vaikka mitä kaloja”, hän sanoi osoittaen järven pintaan, josta syksyinen aurinko heijastui kauniisti.

//Ihanaa, että olit vastannut <3 Oon niin inspiroitunu tästä pelistä, ettei mitään järkeä : D\\

Aida tajusi hyvinkin nopeasti, että Roul tiesi tasantarkkaan, mitä oli tekemässä. Mies oli kuin sulautunut osaksi moottoripyöräänsä, eikä Aidan tarvinnut kuin myötäillä kaarroksissa. Lopun ajan hän vietti nautiskellen tuulenvireestä ihollaan, Roulin hiusten pehmeistä sivalluksista sekä auringon kultaamasta maisemasta. Hän tunnisti kadun, jolle he kääntyivät, ja vilkaisi ylös ikkunaan. Siellähän se pikkunilkki keikkui, naama ihastuksesta venähtäneenä. Aida nauroi Roulin pikkukiven osuessa poikaa otsaan - tuskinpa tuo edes sattui oikeasti, mutta saipahan ansionsa mukaan - ja näytti pojalle puolestaan todella härskiä käsimerkkiä, ennen kuin he kurvasivat tiehensä. Aida hymyili Roulille ja nyökytteli päätään vastaukseksi tuon tiedusteluun. Hänen mielensä oli jo paljon parempi.

Heidän ajaessaan pitkin jo vähän metsittynyttä pikkutietä, Aida tunsi lievän paniikin vatsanpohjassaan. Hän tunsi sykkeensä kohoavan, ja hetken hän jo pelkäsi henkikultansa puolesta, olihan Roul kuitenkin vieras, suurikokoinen mies, jolla oli valtava moottoripyörä. Tällä varmaan ajaisi kenet tahansa kiinni vaikka millaisesta ryteiköstä. Roul kuitenkin ajoi peilikirkkaan lammen rantaan ja pysäköi siihen, eikä ainakaan toistaiseksi tehnyt elettäkään pahoinpidelläkseen Aidaa. Aida otti kypärän päästään ja ripusti sen toiseen moottoripyörän sarvista, katsellen ihastuksissaan ympärilleen.
"Ei Ranska ehkä olekaan niin kamala paikka", Aida henkäisi hiljaa. Heidän ympärillään kuului vain linnunlaulua ja tuulen suhinaa puissa. Lammen rantaan liplattavat laineet toivat mieleen lapsuuden kesät, jotka Aida oli viettänyt vanhempiensa maalaiskartanossa, jonka lähellä oli myös ollut tällainen suurikokoinen lampi. Aida vilkaisi Rouliin, miettien tuon tarkoitusperiä.

"Sinä olet kyllä ansainnut itsellesi kahvin lisäksi palan kakkuakin", Aida sanoi virnuillen. Hän asteli miehen viereen ja istuutui alas, pyyhkäisten huomaamattaan neulepaitansa hihat ylös. Hän nojasi käsiinsä, tajuamatta itse lainkaan, kuinka karua tarinaa hänen kapeat, kauttaaltaan arpiset käsivartensa kertoivatkaan. Käsivarren sisäpuolella, missä iho oli ohuempaa, oli epäsuorassa rivissä tupakanpolttamia jälkiä, pyöreitä paloarpia, selkäpuolella puolestaan syviä viiltoarpia, joista osa oli vasta parantumassa. Garrett oli kuollut yliannostukseen, joo, mutteivät he suinkaan olleet olleet kahdestaan kun se tapahtui. Aida oli kuitenkin täysin auringon maalaaman maiseman lumoissa.
"Tämä paikka on mieletön", hän sanoi, katsahtaen Rouliin, "sinä taidatkin olla varsinainen herkkis, niin kuin joka ikinen oikea motherfucking bad ass johon olen törmännyt", hän tuumasi, kiusoitteleva hymy kasvoillaan. Hän siirsi huomionsa lammessa uiviin kaloihin.
"Minä en ole koskaan kalastanut", Aida sanoi mietteliäänä, seuraten katseellaan kalojen piirtämiä kuvioita, "vanhempani eivät olisi mielellään päästäneet minua edes uimaan, mutta onneksi isoäiti oli sentään eri maata. Hänen mielestään noidan tyttärentyttären piti ehdottomasti osata uida", Aida naurahti, "noidan, joopajoo." Hän pudisteli päätään mietteliäästi. Sitten hän karisti muistot ja suuntasi säteilevän hymyn Roulille.
"Kuka sinä olet, Roul Afeef?" Hän kysyi, myrskynharmaat silmät tunnetta tulvillaan.

”Ranska on ihana paikka jos sitä katsoo oikeasta perspektiivistä. Täällä on hirveitä asioita, synkkiä asioita, kuolemaa ja pahennusta, mutta täällä on myös uskomattoman kauniita ja rauhallisia asioita, kuten tämä lampi”, Roul kertoi lempeästi hymyillen ja kurotti kätensä koskettamaan veden pintaa. Veteen muodostui sarja kauniita väreitä, jotka laajenivat ja katosivat sitten lammen avaruuteen. Läheisessä kivikossa hyppäsi kala loiskauttaen vettä äänekkäästi. Joku pikkulintu kujersi läheisessä puussa.

Tyttö istui miehen viereen puheineen kakuista ja kahveista. Roul hymyili, hänellä harvoin oli näin aitoja hetkiä ihmisten kanssa. Ehkä ainoa, jonka kanssa hän pystyi olemaan aidosti oma itsensä, oli Lucette. Tämän uuden tuttavuuden lisäksi tietysti. Hän sattui vilkaisemaan tytön käsiä ohimennen ja hänen ilmeensä tummeni hetkeksi. Hän tunnisti tuollaiset jäljet, hän tiesi tasan tarkkaan miten ne syntyivät ja millaiset ihmiset niitä tekivät. Hän nosti pehmenneen katseensa tytön kasvoihin ja hymyili pienesti. Kuinka joku pystyi tekemään noin herttaiselle olennolle pahaa? Tyttö kuitenkin vaikutti niin lumoutuneelta maisemasta, että Roul ei halunnut ottaa asiaa puheeksi. Hän ei halunnut pilata kerrassaan ihanaa tunnelmaa. Asia jäi kuitenkin vaivaamaan häntä hänen mielensä perukoille.
”Milloin olen sanonut olevani motherfucking badass?” Roul kysyi nauraen iloisemmin kuin ehkä vuosiin.
”Herkistely on ihan hyvästä välillä. Luonto on jotain, jota kukaan ei voi olla kunnioittamatta olematta täysi psykopaatti”, mies sanoi vakavoituen hieman ja heitti pienen kiven lampeen. Hän sulki silmänsä kuunnellakseen sen pitämää ääntä ja hymyili niin onnellista hymyä, että voisi luulla hänen juuri voittaneen lotossa.
”Kalastaminen on ihan mukavaa. Itse en kauheasti välitä kalaruuasta niin annan kalojen olla omissa oloissaan. En halua tappaa niitä turhan päiten”, Roul sanoi ja tajusi jo nyt kertoneensa tuolle tytölle enemmän itsestään kuin monelle muulle. Hän pudisti huomaamattomasti päätään ja totesi itselleen, että se on ihan okei. Joskus voi saada kavereita ja se on ihan normaalia. Ei syytä hätääntyä.

”Kuka minä olen?” Roul kysyi hämmentyneenä. Kuinka kukaan pystyisi vastaamaan tuollaiseen kysymykseen?
”En minä tiedä. Ehkä minä olen vain tyyppi, jonka koira kellisti sinut katuun”, hän sanoi hymyillen.
”Olen pahoillani jos vastaukseni ei tyydytä. Kysymyksesi oli vaikea. Tarkenna jos haluat tarkemman vastauksen”, hän nauroi ja yllätti jopa itsensä taputtamalla tyttöä nopeasti hartialle.
”Kuka minä sinun mielestäsi sitten olen?” mies päätti palauttaa kysymyksen. Häntä kiinnosti tietää miten tuo tyttö savuisine silmineen vastaisi omaan kysymykseensä.

Aida nauroi Roulin kalajutuille, katsellen hopeisena välkkyviä selkiä. Oli oikeastaan pieni ihme, ettei lampea ympäröinyt vain pitkä rivi kalamiehiä, kullakin lierihattu pakollisine viehekoristeineen päässä ja vavat tanassa, toiveissa maukas, itsepyydetty illallinen.
"Siellä mistä minä tulen, kalaa syödään aamupalaksikin, usko tai älä", Aida sanoi, "yleensä se on toki friteerattu oluttaikinassa, mutta ei sitä pakko ole syödä niin." Aida nauroi. Hänen äitinsä oli nauttinut oikein erityisesti kalasta aamuisin, varsinkin jos se oli keitetty - eli ei maistunut oikeastaan miltään. Aida itse oli tykännyt savustetusta kalasta kaikkein eniten, vaikkei sellaisia herkkuja totta kai enää ollut siinä vaiheessa, kun Garrett oli ottanut avaimet pois ja paiskannut oven kiinni lähtiessään.

Roulin matala, leppoisa ääni katkaisi synkistelykierteen alkuunsa.
"Et sinä mitään sellaista sanonutkaan, mutta sellainenhan sinä olet", Aida katseli Roulin käsissä olevia steampunk-tyylisiä sormuksia, ja olisi kauheasti halunnut koettaa, josko nuo ratakset ihan totta pyörivätkin, vai olivatko vain koristeina, "tai sellaisen vaikutelman sinusta ainakin saa. Enkä sano että se on väärin, se on oikein puhdas motherfucking bad ass -vaikutelma, ei ollenkaan sellainen wannabe-tyyppinen. Sinua ei tee mieli läpsiä ja käskeä kasvamaan aikuiseksi, jos ymmärrät mitä tarkoitan", Aida naurahti, "vaikka jos ihan totta puhutaan niin vähän teki mieli läpsiä siinä vaiheessa kun koirasi levitti melonikarkkini pitkin katua. Löysin sen itämaisen liikkeen ihan vahingossa, enkä usko että löydän sitä enää."

Roulin lämmin käsi hänen olkapäällään aiheutti läikähdyksen mahanpohjassa, sellaisen turvallisuudentunteen, jota hän ei ollut tuntenut edes silloin, kun oli vihdoinkin päässyt Garrettin iljettävästä loukusta ilman saattajaa ulos ja vanhempiensa luokse. Hänen isänsä oli rutistanut häntä, niin kömpelösti kuin ihminen vain voi, eikä se ollut aiheuttanut samanlaista tunnetta kuin tämä ohikiitävä kosketus. Roul oli kuin kallio, Aidan isä puolestaan kuin jalan alta vierivät pyöreät rantakivet.
"Sinä olet hyvä tyyppi. Sinulla on talo ja kaksi ihanaa koiraa ja moottoripyörä joka aiheuttaa kateutta missä ikinä kuljetkin", Aida luetteli, vilkaisten moottoripyörää, joka jollain oudolla tavalla sopi vihreään ympäristöön ihan eri tavalla kuin moni muu pyörä olisi.
"Sinulla on varmaan asiat reilassa", Aida arveli, vetäen polvensa kiinni rintaansa ja kiertäen kätensä niiden ympäri. Samassa hän hätkähti, kuin olisi aaveen nähnyt, ja kiskoi paitansa hihat jälleen käsiensä peitoksi, toivoen, ettei Roul ollut ehtinyt kiinnittää niihin vielä sen enempää huomiota. Hän nojasi poskensa käsiinsä, katsellen nyt pelkästää Roulia. Aidan tummanruskea ponnari roikkui pitkin selkää ja silmät kiilsivät vähän, tuskin huomattavasti.
"Sinussa on sellainen voimakas vire", Aida tuumi, "ihan kuin olisit joku pomo tai jotain. Olet tosi itsevarma ja sinulla on todella ihana nauru." Aida sanoi, hymyillen. Se oli puhtaasti kohteliaisuus, vaikkei Aida toki voinut kieltää, etteikö Roulin nauru olisi ollut sitä sorttia, joka tarttui ja sai sydämen tanssimaan ilosta.

//Iii! <3 Aion nököttää koko illan vaan koneella lukemassa näitä vuoroja ja ihkuttamassa, enkä pakkaa yhtään vaikka muuttoon on enää kolme päivää! <3

”Voidaan ajella takaisinmenomatkalla vähän ympäri ja katsotaan jos se liike vaikka löytyisi”, Roul lupasi. Hänellä ei ollut mitään sovittua koko loppupäivänä, joten hän vietti aikaa enemmän kuin mielellään tuon tytön kanssa. Hän nauroi, kun Aida arveli hänen asioidensa olevan reilassa.
”Ovathan ne omalla tavallaan reilassa. Riippuu sitten miten kukakin sen määrittää”, hän vastasi jälleen omaan epämääräiseen tapaansa. Vaikka hän tästä tytöstä pitikin, hän ei halunnut paljastaa liikaa itsestään. Vitsailu oli siihen tarkoitukseen hyvä naamio.
”Minä tarvitsen itsevarmuutta aika ajoin. Minulla on sen tyylinen elämä”, Roul kommentoi pienesti hymyillen. Hän piti elämästään, ei siinä mitään, hän ei vain halunnut puhua siitä sen enempää. Hän tiesi, että mikään ei luultavasti karkottaisi uutta tuttavuutta yhtä tehokkaasti kuin tarina siitä kuinka hän toimi henkivartijana eräälle Pariisin pahamaineisimmista rikollisista ja yhden hirvittävimmän huumeen ainoasta välittäjästä.
”Kerro sinä minulle itsestäsi”, hän käänsi keskustelun takaisin tyttöön, jotta välttyisi paljastamasta enempää.
”Mistä olitkaan kotoisin?” hän jatkoi kyselyään.

//Sori lyhyydestä, mutta halusin enemmän dialogia enkä viittiny sooloilla kauheesti : D\\

Aida olisi kuollakseen halunnut tietää miehestä enemmän, mutta kun Roul vikkelästi käänsi puheen pois itsestään, Aida tajusi olla kyselemättä henkilökohtaisia asioita. Ehkäpä Roul ei vain halunnut jakaa elämäänsä jonkun ventovieraan kanssa. Ehkäpä mies kuljetteli tyttöjä prätkällään pitkin kaupunkia ihan tavan vuoksi. Aida nypräsi hihojensa resoreita, miettien mitä kertoisi.
"Minä olen Lontoosta kotoisin", hän aloitti, vastatakseen edes johonkin. Hän ei ollut hirveästi avautunut itsestään eikä tiennyt halusiko nytkään. Hän ei yhtään epäillyt, etteikö Roul olisi kuunnellut ja ymmärtänyt, mutta hän ei halunnut kenenkään sääliä. Olisi ehkä helpompi olla ja käyttäytyä kuin hemmoteltu kakara, sen sijaan että yritti olla aikuinen kaiken sen suhteen mitä oli tapahtunut.
"Minulla on käärme, smaragdiboa. Sen nimi on Clyde. Voit tulla joskus katsomaan sitä", Aida sanoi naurahtaen, vinkaten silmää miehelle. Roulin kanssa oli niin helppo olla.
"Olen kohtalaisen hyvä kokki ja soitan pianoa todella hyvin", Aida jatkoi luettelemistaan, ottaen nyt sormet avuksi, "loisin isäni rahoilla, koska hän kokee olevansa velkaa minulle enkä ole vielä onnistunut löytämään työpaikkaa, johon kelpuutettaisiin kaltaiseni kielitaidoton hölmö", Aida nauroi.
"Jos sinulla on tiedossa joku vapaa paikka, niin suosittelethan minua?" Tuntui oudolta pyytää edes kierrellen kenenkään apua, mutta Roul tuskin pahastuisi.
"Se sinun talosi vaikutti aika kivalta, asutko yksin?" Nainen suuntasi silmänsä takaisin Rouliin.

//Oisit sanonut että mie lärpättelen, antees! ;3;

//Saa lärpätellä : D Pitkät vastaukset on kivoja : D\\

”Tulen mielelläni katsomaan käärmettäsi”, Roul sanoi nauraen ja melkein pörrötti tytön hiuksia, mutta jätti sen sitten kuitenkin tekemättä. Hän ei ollut vielä varma kuinka paljon läheisyyttä hän tai tyttö kestäisi, joten hän päätti pitää näppinsä kurissa.
”Tottahan toki suosittelen sinua. Voin kysäistä parilta kaverilta josko näillä olisi sinulle sopivaa hommaa. Ja Lontoosta oleminen selittää sitten englanninkielentaitosi”, mies lupaili ja laittoi kehun pisteeksi iin päälle. Hän oli ajatellut kysäisevänsä Madeleinelta, josko tämän kotileipomosta löytyisi töitä yhdelle tyttöselle lisää. Hän oli varma, että pikkusisko pystyisi auttamaan.

”No onhan minulla Damion ja Rience. Muuten kyllä asun yksin”, Roul vastasi kysymykseen heitellen nyt litteillä kivillä leipiä lammen pintaan.
”Joskus kylläkin tuntuu, että talossani asuu enemmänkin porukkaa. Varsinkin pikkusiskoni Lucette on hieman liiankin innokas kyläilijä aika ajoin”, mies virnuili muistellessaan leiskuvan punaiset hiukset omistavaa vampyyrisiskoaan. Hänellä ei ollut niin helliä ajatuksia kenestäkään muusta elävästä olennosta kuin vanhemmasta pikkusiskostaan. Hän oli aina pitänyt Lucettesta huolta ja oli saanut vastineeksi tämän kuolemattoman arvostuksen ja ystävyyden. Hieman kirjaimellisemmin toki kuin voisi kuvitella.
”Minusta tuntuu, että sinä tulisit toimeen Lucetten kanssa. Hän on melko iloluontoinen ja räiskyvä persoona, mutta hän on uskomattoman mukava ja hauskaa seuraa”, mies kertoi. Hän rakasti perhettään ja jotenkin siitä puhuminen tytölle tuntui kovin luontevalta.

A crew of drunken pilots were the only airship pirates…
“Haloo”, Roul vastasi juuri soineeseen puhelimeensa. Hän kuunteli hetken tuima ilme kasvoillaan ja huokaisi sitten.
”Lähetä prosentit. Minut poisluettuna, olen liian kaukana”, hän sanoi tiukkaan sävyyn ja hieroi vasenta ohimoaan.
”Miten niin Jamesin jalka on poikki? En voi uskoa teitä”, hän murisi puhelimeen synkkä ilme kasvoillaan.
”Onhan tiellä vielä peikot”, hän jupisi ja puhelimen toisesta päästä kuului kiivas vastaanväittämisen ääni.
”Ei minua kiinnosta pidätkö heistä vai et. Katsokin ettet häiritse minua uudestaan ellei joltakulta ole pää irti”, hän ärisi ja läimäisi luurin soittajan korvaan.
”Anteeksi, ihmiset eivät osaa kunnioittaa vapaapäiviä”, hän huokaisi ja katsoi tyttöön arasti hymyillen. Osittain hän toivoi, että tyttö kuittaisi äskettäin kuulemansa puhelun jotenkin, osittain hän taas toivoi, että voisi lykätä sitä keskustelua maailman loppuun saakka.

Aida hymyili huomatessaan, miten perheestä puhuminen sai Roulin kasvot pehmenemään. Jospa hänelläkin olisi ollut joku, jonka kasvot olisivat noin sulaneet häntä ajatellessaan. Aida tuskin pystyi kuvittelemaan vanhempiaan ajattelemaan häntä lämmöllä. Isä varmaan stressasi itseään kohti aikaista hautaa ja äiti hurvitteli ties kenen kanssa, liian kiireisenä ajattelemaan tytärtään.
"Olisi siistiä tavata sisaresi joskus", Aida tuumi hymyillen. Jos Roulin sisko oli yhtään veljensä kaltainen, Aida oli varma että he tulisivat mainiosti juttuun. Nainen laski leukansa polviensa päälle ristittyjen käsivarsiensa varaan kun Roulin puhelin soi. Biisi ei kuulostanut tutulta, eikä Aida ehtinyt saada siitä kunnolla kiinni ku Roul jo vastasi. Miehen äänensävy ja olemus muuttuivat heti kovemmiksi, tiukemmiksi. Sellaisiksi, jotka viestittivät, että turpasauna seuraisi mikäli soittajalla oli huonoja uutisia. Aida tunsi levottomuuden läikähtävän sisällään. Ehkä ei ollut niin hyvä ajatus lähteä tällaiseen paikkaan vieraan miehen kanssa, joka voisi vain lempata hänet ilman sen suurempia seuraamuksia. Hän ei olisi halunnut kuunnella toisen puhelua, eihän Roulin elämä kuulunut hänelle, mutta vaihtoehtojakaan ei annettu, joten Aida koitti kuulla vielä langan toiseenkin päähän, onnistumatta kuitenkaan siinä. Roulin suljettua puhelun Aida käänsi päätään jälleen miehen suuntaan.
"Minusta on aika imartelevaa, että menen kaiken muun paitsi irronneen pään edelle", Aida sanoi, nauraen.
"Missä sinä olet oikein töissä? Prosentit, peikot? Kuulostaa aika hurjalta", hymystään huolimatta Aida halusi ihan oikeasti tietää, ja toivoi, että Roul kertoisi. Levottomuus kiersi yhä kehää hänen sisällään, eikä se varmaankaan asettuisi enää vitsailemalla.

//Sori tosiaan siitä, että en ollu eilen enää kirjottamassa, kun mentiin miehen kanssa päiväunille ja herättiin kahelta yöllä : D\\

”Olen erään henkilön henkivartija”, Roul sanoi hieman totuutta sievennellen.
”En saa kertoa yksityiskohtia, koska työnantajani haluaa niin”, hän pahoitteli ja kohautti olkiaan. Mies oli takuuvarma siitä, että totuutta hänen toimenkuvastaan ei kannatanut kertoa tytölle ihan heti. Hän ei halunnut pelottaa tätä pois.
”Millaisissa töissä sinä olisit hyvä? Mietin vain, että keneltä menen kysymään sinulle työpaikkaa ensimmäiseksi”, mies sanoi hymyillen. Ennen kuin hän oli saanut lausettaan kunnolla loppuun, lammen rauhan rikkoi selvä moottoripyörän ääni. Tämä pyörä piti korkeampaa ääntä kuin Roulin, mutta silti ääni oli vaikuttava ja massiivinen. Pian puiden seasta aukiolle putkahti mustaoranssi katumallin moottoripyörä, jonka päällä istui hoikkaraajainen siro nainen musta kypärä päässään. Roul tuijotti pyörää hetken ja läimäisi sitten kätensä otsaansa. Miksi häntä ei koskaan jätetty rauhaan?
”Olen pahoillani, että emme saaneet olla rauhassa”, hän pahoitteli Aidalta samalla, kun nainen sammutti pyöränsä ja loikkasi sen päältä ketterästi alas. Naisen kypärä oli täysin umpinainen ja visiiri niin tummennettu, että naisen kasvonpiirteistä ei voinut sanoa juuta eikä jaata. Kypärän alta pilkotti hieman punaisia hiuksia.

Nainen suoristautui koko pituuteensa, arviolta noin 175 senttimetriin ja oikoi raajojaan. Hänen jalkansa ja kätensä olivat pitkät ja solakat ja hän oli hyvin laiha. Yllään naisella oli nahkainen moottoripyöräilyyn tarkoitettu haalari, pitkät nyöritetyt korolliset nahkabootsit ja läpipäästämättömän mustat nahkahansikkaat. Hän lähti tasaisen varmasti kävellen heitä kohti ja hänen lähestyessään Roul nousi seisomaan. Mies hymyili naiselle hieman väkinäisesti tämän ottaessa hänet rauhalliseen halaukseen. Vieläkään ei kypärä poistunut naisen päästä. Roul työnsi naista irti itsestään ja kurtisti sitten kulmiaan.
”Minulla on vapaapäivä”, hän sanoi viileään sävyyn ja kypärän sisästä kantautui helisevä nauru, naisen ilmeisesti huvittuessa tästä suuresti.
”Kyllä minä tiedän. Tulin vain katsomaan, mikä on niin tärkeää, että et voi tulla omaa isääsi auttamaan”, naisen ääni oli miellyttävän pehmeä ja soinnikas. Sitä olisi voinut kuunnella koko päivän, sama tuo mitä nainen sanoi. Kypärä kääntyi Aidaa kohti ja sen sisältä kuului hymähdys.
”Huomaan mikä vie sinun huomiosi”, nainen naureskeli ja ojensi nahkahanskan peittämän kätensä Aidalle käteltäväksi.
”Lucette Fleur, Roulin sisko”, hän esitteli itsensä hymy äänestä läpi paistaen.

//Oi ei! D: No, tuli vissiin tarpeeseen ne unoset sitten. Eikä se oikeasti haittaa, sainpahan pakattua!

"Minä..", Aida oli aloittamassa lausettaan, kun metsän halki kantautui moottoripyörän ääni. Hän vilkaisi Rouliin kysyvästi, muttei ehtinyt aukaisemaan suutaan ennen kuin lammen rantaan kaarsi jo sirorakenteinen nainen moottoripyörällään. Roulin mustasukkainen tyttöystävä, oli Aidan ensimmäinen arvaus. Nyt varmaan ruvettaisiin sitten tukkanuottasille. Aiemmin syntynyt levottomuus oli yltymässä jo vähän paniikin puolelle. Aida soimasi itseään typeryydestään. Ei ikinä, ikinä, ikinä pitäisi luottaa kehenkään. Miksi hän oli edes kuvitellut, että Roul olisi jotenkin erilainen. Hän oli varmaan koodikielellä kutsunut kaverinsa paikalle ja nyt nuo yhdessä toteuttaisivat suunnitelmansa, mikä se sitten olikaan. Aida pomppasi maasta ylös yllättävän ketterästi ollakseen niin hömelö kuin oli antanut ymmärtää olevansa. Hän otti varautuneen askeleen taaksepäin naisen noustessa moottoripyöränsä selästä, tuntien maan olevan huomattavasti kosteampi saappaansa kannan alla. Aida tiesi olevansa nalkissa lammen ja näiden kahden välissä. Roulin pahoittelut menivät häneltä lähes täysin ohitse, sillä hänen sydämensä hakkasi tuhatta ja sataa hänen korvissaan ja adrenaliini sai hänen kehonsa valmistautumaan mitä sitten olikaan luvassa.

Nainen oli kaikessa kauneudessaankin uhkaava. Tuo oli Aidaa pidempi, pukeutunut asuun, joka suojasi hyvin iskuilta, ja vaikutti vaaralliselta. Naisen liikkeet viestittivät kentällä hankitusta kokemuksesta, ja se oli Aidasta kaikkein pelottavinta. Tässä oli nainen, joka tiesi tasan tarkkaan missä oli ja mitä oli tekemässä. Piripäille pärjäsi helposti, aineet kun vaikuttivat kaikkiin aisteihin, mutta selväpäinen, taistelutaitoinen vihollinen.. Aida puri hammasta kun nainen asteli Roulin luokse ja sulki tuon syleilyynsä. Olisihan se pitänyt arvata. Sitten nainen avasi suunsa ja päästi ilmoille ihmeellisimmän äänen, mitä Aida oli koskaan kuullut. Se oli kai naurua, mutta samalla musiikkia, sellaista jota Aida oli halunnut aina kuulla. Ja sitten nainen puhui, yhtä soinnikkaalla äänellä kuin oli nauranutkin. Aida tunsi väkisinkin kehonsa rentoutuvan. Pian naisen sanat kuitenkin upposivat hänen tajuntaansa ja hän terävöityi. Isä? Mitä hittoa täällä oikein tapahtui? Oliko Roul isänsä henkivartija? Ei voinut olla, miksi mies olisi jäänyt tänne, jos hänen vartioimansa henkilö oli vahingoittunut? Aida jännittyi uudestaan naisen kohdistaessa huomionsa häneen. Keinahteleva lantio ja korkeat korot tekivät tästä naisesta jo moninverroin häntä haluttavamman.

Aida tuijotti hetken ojennettua kättä ennen kuin tarttui siihen. Kyseessä olikin Roulin sisko. Hups.
"Aida", hän sanoi hiukan töksähtäen, kohottaen sitten katseensa Lucetten kypärän peittämiin kasvoihin, "Roul oli juuri puhumassa sinusta." Aida pakotti kasvoilleen hymyn, vaikka häntä edelleen epäilytti, mitä näillä kahdella oli mielessään.
"Minä en tiennyt, että Roulilla oli jotain tärkeämpää", Aida sanoi, pahoittelevaan sävyyn. Hän käänsi äkäisen katseen Rouliin.
"Sinun olisi pitänyt sanoa jotain. Ei sinun tarvitse säälistä olla täällä, jos perhe kutsuu", Aida sanoi, selvästi vähän loukkaantuneena. Hän inhosi sääliä, etenkin kun se kohdistui häneen, ja hän olisi ylitse kaiken halunnut, että Roul oli täällä hänen kanssaan koska halusi olla. Aida siirsi katseensa uudemman kerran Lucetteen.
"Hauska tutustua", hän sanoi, "pahoitteluni kun pidättelin veljeäsi. Hänen koiransa kävi päälleni ja.. no, en tiedä mitä tapahtui", Aida jatkoi, punastuen nyt hiukan, "veljesi on tosi mukava."

”Ei minua perhe kutsu”, Roul katsoi tarpeelliseksi korjata.
”Heillä on jokin typerä ongelma, yksi isäpuoleni kollegoista on katkaissut jalkansa ja hän tarvitsisi partiota kanssaan keskustaan. Ongelma on niin pieni ja typerä, että he pärjäävät vallan mainiosti siellä ilman minuakin. Sitä paitsi, halusin olla sinun kanssasi. Kahden”, viimeisen sanan kohdalla hän kohdisti merkitsevän katseen sisareensa, joka nauroi jälleen helisevästi.
”Lucette on vain ylettömän utelias mitä tulee minun asioihini”, mies sanoi pistävästi samalla, kun auringon viimeiset säteet katosivat korkean kuusirivin taakse. Ilta oli tullut nopeammin kuin ainakaan hän oli huomannut. He olivat olleet niin keskittyneitä keskusteluunsa ja lammen ihailuun, että aika oli kulunut kuin siivillä.
”Äläs nyt velikulta. Haluan vain varmistaa, että olet kunnossa”, Lucette myhäili huomatessaan veljensä ottavan lämpöä hänen läsnäolostaan. Todellisuudessa nainen oli tullut paikalle, koska oli nähnyt veljensä moottoripyörän viilettävän ohitseen ja pyörän kyydissä oli ollut tyttö, jota hän ei tunnistanut. Hän oli yrittänyt pidätellä itseään, mutta lopulta uteliaisuus oli vienyt voiton ja hän oli päättänyt tulla urkkimaan jengin asioiden varjolla.

”Miten ihmeessä sinä olet saanut tuon jurouden perikuvan kiedottua pikkusormesi ympärille? Tarvitsen vinkkejä kipeästi!” Lucette nauroi puhuen selkeästi Aidalle. Hänestä tyttö oli syötävän suloinen, kielikuvallisesti toki. Nainen vilkaisi taivaanrantaan ja selvästi rentoutui hiukan.
”Kappas, aurinko on laskenut”, hän hymyili. Hän piti syksyistä ja hetki hetkeltä lyhenevistä päivistä. Rauhallisesti hän tarttui nahkahanskoihinsa ja veti ne käsistään paljastaen pitkät punaiseksi lakatut kynnet ja sirot sormet. Seuraavaksi nainen tarttui kypäräänsä ja veti sen päästään. Suuret kirkkaanpunaiset silmät katselivat maailmaa pitkien tummien ripsien kehyksen sisästä. Naisen silmät oli meikattu tumman savuisiksi ja hänen kasvojaan kehystivät laineikkaat punaiset hiukset. Hänellä oli ohuet muodokkaat kulmat, suora nenä ja punaisiksi maalatut huulet. Hänen ihonsa oli vaaleaa kuin marmori ja hänen puhuessaan suusta pilkistivät terävät hampaat. Lucette oli juuri sellainen vampyyri, joka oli ylpeä siitä mitä oli. Hänelle oli vain plussaa mitä useampi ihminen tiesi mikä hän oli. Hän oli itse halunnut muuttua ja nyt hän rakasti joka hetkeä elämästään, tai kuolemastaan, miten se nyt pitäisi sanoa.
”Pahoittelen, etten näyttänyt kasvojani aikaisemmin. Aurinko ei tee minulle hyvää”, Lucette pahoitteli ja tunki hansikkaansa kypäränsä sisään.

”Etkö voisi vain mennä?” Roul kysyi tuskaisesti ja sai siskonsa taas nauramaan.
”Hyvä on hyvä on”, Lucette myöntyi, mutta ennen kuin kääntyi kohti pyöräänsä, hän teki salamannopean liikkeen kohti Roulia ja tönäisi tämän lampeen. Vesi pärskähti ja samaan aikaan kuului jo moottoripyörän ääni ja vampyyrinainen ajoi pois iloisesti kikattaen jättäen lammesta kömpivän litimärän Roulin kiroilemaan perhettään itsekseen.
”Tämän takia minä sekä rakastan, että vihaan heitä yli kaiken”, mies murisi jo jossain määrin huvittuneeseen sävyyn ja roiskaisi Aidan jaloille muutaman tipan vettä.
”Hei, älä vain luule, että toin sinut tänne säälistä. Minä en tee mitään säälistä”, hän sanoi tytölle päästyään penkereelle istumaan.

Aida tunsi jäävänsä vähän jalkoihin sisarusten päästessä vauhtiin. Se sopi hänelle paremmin kuin hyvin, sillä se soi hengähdystauon ja antoi hänen keskittyä olennaiseen. Roul oli sanonut haluavansa olla täällä hänen kanssaan. Kahden. No okei, ehkä Roul oikeasti halusi vain sisarestaan eroon, mikä sekin sopi Aidalle. Hän huomasi kohottaneensa ylös kaikki suojakilpensä, jotka Roul oli onnistunut koiransa avulla pudottamaan. Lucette oli epäilemättä juuri niin mukava kuin Roul oli sanonutkin, mutta Aida oli ollut jo valmiiksi vähän epävarma, eikä naisen yllättävä ilmaantuminen ainakaan ollut auttanut asiaa. Kun aurinko sitten humpsahti mailleen ja ilma muuttui utuisen hämäräksi, nainen riisui vihdoin kypäränsä. Aida ihasteli hetken naisen täydellisiä kynsiä, ennen kuin siirsi katseensa tuon kasvoihin. Väri pakeni Aidan kasvoilta, vaikkei sitä nyt hämärässä enää nähnyt. Hänen mieleensä tulvahti joukoittain muistoja ajoista, jolloin Garrett oli jakanut häntä ensin tavallisille miehille rahoittaakseen addiktionsa, sitten suuren mullistuksen jälkeen kaikenlaisille otuksille, etusijassa vampyyreille, jotka olivat nauttineet Aidasta paljon perinteistä mielikuvituksekkaimmilla tavoilla. Aida puristi kätensä nyrkkiin pitääkseen itsensä kurissa.

Lucetten vihdoin myöntyessä poistumaan, Aida henkäisi jo helpotuksesta. Hän kuitenkin hätkähti, kun Roul yhtäkkiä lumpsahti lampeen ja sitten Lucette ajoikin jo tiehensä, nauru vain kaikui puista. Aida tunsi sykkeensä tasaantuvan sitä enemmän, mitä kauempaa Lucetten nauru kuului. Kuullessaan Roulin matalan murahduksen Aida käänsi katseensa mieheen ja pinnisteli kasvoilleen hymyn.
"Sinun sisaresi on.." vampyyri, Aida meinasi sanoa, mutta päätti pitää traumansa itsellään, "aikamoinen tapaus", hän päätti, naurahtaen. Ehkä jännittyneisyys vielä kuului ja näkyi, ehkä ei, Aida ei osannut sanoa. Hän ojensi Roulille auttavan kätensä ja istuutui tuon vierelle lammenrantaan. Hän tuijotti yhä Roulin jäljiltä järkkynyttä vettä. Hän tärisi jännityksen lauettua, ja kietoutui ensin mahdollisimman pieneen tilaan, polvet koukussa leuan alla ja käsivarret niiden ympärillä, mutta kun sekään ei auttanut, hän vilkaisi Rouliin.
"Olisikohan nyt hyvä hetki sille kahville?" Hän yritti sanoa, mutta ulos tuli vain käheä kuiskaus. Hän suuntasi iltahämärän siniharmaiksi maalaamat silmänsä Rouliin ja värisi kuin haavanlehti tuulessa. Yhtäkkiä hän painoi otsansa vasten Roulin märkää olkaa ja puhkesi itkuun.
"Minua pelotti niin paljon", hän mumisi itkuisesti.

//Ei se oikeesti oo noin itkupilli, sitä vaa ressaa ny joku

//Joskus ressaa : D Pääseepähän Roul lohduttamaan. Hittailin vähän ja vein ne tuolta pois. Toivottavasti on ok : 3\\

”Hän on. Olen todella pahoillani, että hän törmäsi tänne tuolla tavalla. Hän ei vain aina ymmärrä rajojaan, kun on tottunut tekemään mitä lystää. Hän on isänsä lemmikki”, Roul pahoitteli ja hieroi taas ohimoaan. Hänen vasenta ohimoaan rupesi aina särkemään, kun hän joutui stressaantumaan jostain. Liekö se sitten peruja liian monesta nyrkiniskusta päähän tai aikoja sitten silmäkulmaan osuneesta puukosta.
”Mikä sinua pelotti?” Roul kysyi huolissaan ja tarttui aivojensa kirkumisesta välittämättä tytön leukaan kääntäen tämän pään hellästi itseään kohti.
”Älä huoli, minä en anna mitään pahaa tapahtua. Sitä paitsi Lucette ei tekisi sinulle mitään pahaa. Hän on kaikesta huolimatta minun pikkusiskoni”, mies puheli lempeällä äänellä ja päästi tytön leuasta irti, jotta ei vaikuttaisi liian tungettelevalta.

Hetken rauhoittelun jälkeen kaksikko kipusi Roulin pyörän selkään ja mies potkaisi pyöränsä liikkeelle. Lampi jäi pian taakse ja hetken kuluttua he jo näkivätkin ensimmäisiä tiheitä asutusalueita. Mies ajoi pyöränsä kotinsa autotalliin ja hyppäsi pois kyydistä.
”Minun täytyy käydä vaihtamassa jotain kuivaa ylleni ennen kuin kehtaan mennä ihmisten ilmoille”, hän sanoi hymyillen ja kiiruhti vaatehuoneeseensa, pieneen huoneeseen makuuhuoneen yhteydessä. Hän puki ylleen mustat suorat housut, mustan korkeakauluksisen kauluspaidan ja mustan takin, jossa oli koristeellinen napitus edessä. Käteensä hän veti mustat nahkahanskat ja hiukset harjattuaan hän taiteili ne taas poninhännälle. Toimitukseen meni yhteensä noin kymmenen minuuttia, Roul oli suorastaan ylpeä nopeudestaan.
Roul astui uudet vaatteet päällään autotalliin ja vilkutti Aidalle.
”Nyt kahville?” hän kysyi iloisesti.

Roul kurvasi pyöränsä pienen ja sievän kahvilan eteen. Kahvila oli sisustettu viktoriaaniseen tyyliin ja tarjoilijoilla oli aiheeseen sopivat asusteet. Mies ohjasi Aidan pöytään ja istui sitten itsekin alas.
”Toivottavasti paikka miellyttää”, hän sanoi hymyillen. Hän todella halusi korvata jotenkin siskonsa aiheuttaman keskeytyksen.
”Pahoittelen vielä sitä aikaisempaa. En olisi halunnut, että meitä häiritään sillä tavalla”, hän sanoi nöyrästi.

//Tässä vielä kuvat Roulin vaatteista ihan selvyyden vuoksi: Housut1, housut2, paita, takki, kengät, hanskat. Ja vähän myöhässä: Lucetten pyörä, Lucette (iho kylläkin kuvaa vaaleampi).

Aida ei pystynyt selittämään lyhyesti kaikkea sitä, mikä vampyyreihin hänen menneisyydessään liittyi, joten hän tyytyi vain pudistamaan päätään. Itku oli varmaan johtunut vain jännityksen laukeamisesta, sitä sen täytyi olla.
"Anteeksi, en minä yleensä ole tällainen", Aida sanoi, selvästi ottaen itseään niskasta kiinni. Hän pyyhki kyyneleet kasvoiltaan ja hymyili sitten Roulille tehdäkseen selväksi, että kaikki oli hänen puoleltaan nyt okei. Lucetteen Aida halusi kyllä tutustua, mutta ehkä vähän paremmalla ajalla, joskus, kun hänen housunsa eivät olleet revenneet ja veriset, eivätkä hänen hermonsa tiukilla jo muutenkin. Ehkä kaikki vampyyrit eivät olleet sadistisia paskiaisia, niin kuin Garrettin tuttavat olivat olleet. Aida nousi lammenrannalta ja kipusi Roulin kyytiin, kietoen käsivartensa jälleen miehen lämpöisen vartalon ympärille ja sulki silmänsä kypäränsä suojissa.

Hän avasi ne vasta, kun tunsi vauhdin hidastuvan, ja tajusi heidän olevan jälleen Roulin pihassa. Hän nyökkäsi vastaukseksi miehelle, ja jäi kiltisti odottamaan tuon autotalliin. Tallissa oli lämpimämpää kuin ulkona, mutta varmasti viileämpää kuin sisällä, ja siellä tuoksui bensa ja moottoriöljy. Aida ehti hetken aikaa tutkia autotallista löytyviä esineitä, ennen kuin Roul palasi, näyttäen komeammalta kuin koskaan.
"Sinä saat minut tuntemaan itseni alipukeutuneeksi", Aida sanoi Roulin nähdessään. Hänestä oli mieletöntä, että hän oli tavannut jonkun Roulin kaltaisen. Hän kipusi jälleen Roulin taakse ja hetkeä myöhemmin he olivat kahvilassa. Roul tuntui kuin kuuluvan tänne vanhanaikaisine vaatteineen ja pitkine mustine hiuksineen. Aida istuutui ensin Roulin näyttämälle paikalle, tuntien itsensä kuin miksikin hienostoneidiksi. Onneksi pöytäliina piilotti veriset farkut, eikä Aidan tarvinnut hävetä niitä kuin hetken. Tarjoilijattaren saapuessa Aida soi tälle hymyn, jossa ei ollut itkusta jälkeäkään. Ainakin Roul osasi tehdä asioista satumaisia.
"Suurin mahdollinen palanne mansikkakermakakkua ja joku sellainen jättimäinen kaakao, jossa on paljon kaikkea hyvää päällä", Aida sanoi, vilkaisten Rouliin, "ja mitä ikinä herra haluaa", Aida nauroi, vinkaten silmää miehelle. Hänhän oli luvannut tarjota, eikä mikään retki millekään maailman romanttisimmalle lammelle saanut hänen päätään kääntymään. Tarjoilijan saatua heidän tilauksensa ja poistuttua, Aida katseli ympärilleen.
"Ranska on todella täynnä yllätyksiä tänään", Aida sanoi, hymyillen. Hän siirsi harmaat silmänsä mieheen ihailtuaan hetken vielä kahvilan tunnelmaa ja kalustukseen sopivia tarjoilijattaria, "tämäkin paikka on ihan täynnä silmänruokaa." Aida naurahti.
"Kuule, olen oikeasti pahoillani reaktiostani sisareesi. Minulla ei ole mitään häntä vastaan, henkilökohtaisesti", Aida sanoi, vakavoituen. Hän kääri toisen hihoistaan, paljastaen pitkän rivin arpia, eri muotoisia, eri kokoisia, "kohtaamiseni vampyyrien kanssa eivät ole aina olleet... niitä mukavimpia", Aida selitti, peittäen käsivartensa tarjoilijattaren saapuessa heidän tilaustensa kanssa. Nyt hän oli ainakin uskoutunut Roulille. Vähäsen edes. Enemmän kuin kenellekään ikinä koskaan milloinkaan tähän mennessä. Onneksi mies ei tiennyt sitä, Aida ei halunnut, että Roul alkaisi pitää häntä minään riippakivenä.