Rytinää metrossa

((Kaitsu tänne))

Kello tuli kohta puoli viisi ja Pariisin metrot olivat täynnä töistä ja koulusta tulijoita, matkalla kotiinsa, viettämään vapaa-aikaa harrastustensa parissa tai päinvastoin menemässä tuhlaamaan viehättävän illan töissä raataen. Ilma ulkona oli kaunis, miellyttävä, raikkaan kirpeä aluillaan olevan syksyn vuoksi vaikkei minihameiden ja avonaisten korkokenkien aika ollut vielä ohi - jos oli ikinä, muotitietoinen nainen ei jättänyt ikinä korkokenkiä kaappiin lojumaan.

Useampi kuin yksi onnekas oli valinnut kauniin ilman vuoksi matkustaa maanalaisten kiskojen sijaan kävellen mutta siitä huolimatta metroasema oli täynnä räjähdyksen tapahtuessa. Se muurasi samantien umpeen tien ulos ja nostatti pilven valkeaa pölyä joka pimensi lähistöllä olleiden näkökentän huomattavan pitkäksi aikaa.
Ensin oli aivan hiljaista, ensimmäisenä hiljaisuuden rikkoi niiskutus, joka karkasi erään sihteerikön huulilta ja muuttui pian kovaääniseksi kiljunnaksi naisen tajutessa jalkojensa murskautuneen räjähdyksen lennättämien seinänkappaleiden alle. Vasta kiljunta tuntui herättävän asemalle pakkautuneet tilanteeseen ja näkemään, mitä tuhoa räjähdys oli saanut aikaan niin rakenteissa kuin asemalla olleissa, joista suurella osalla oli jonkinlainen ruhje, useammalla hieman suurempikin vamma ja kuolleitakin oli löydettävissä.

Kukaan ei huomannut pientä, musta-vaaleanpunaiseen kimonoon pukeutunutta naista ennen kuin tämä nousi ylös, otti aseensa esille ja antoi niiden laulaa.
Noemi ei ollut sokaistunut tai haavoittunut kuten muut asemalaiturilla olleet. Hän näytti epätodelliselta kirsikankukkaa jäljittelevä silmälappu kasvojensa koristeena, hopeiset hiukset geishamaiselle nutturalle nostettuna, koristeltuina useammalla kukalla ja hiuskorulla, pienissä käsissään niihin aivan liian isot käsiaseet.
Kaiken tämän epätodellisuuden lisäksi Noemi lauloi. Hän oli valinnut laulettavakseen yhden niistä taikakansan esilletulon innoittamista lauluista tasa-arvosta - oikeastaan kyseessä taisi olla jonkun järjestön tunnuslaulu.

Noemi ei luonnollisesti ampunut jokaista eteen tulevaa, sehän olisi ollut typerää! He kaipasivat huomiota ja parhaiten he tulisivat saamaan sitä, kun olisi joku kertomassa heidän voimastaan.
Ihmisille olisi opetettava, että he olivat käyneet liian rohkeiksi. Oli paikkoja, joista heidän olisi pysyttävä kaukana, olentoja joita heidän oli välteltävä ja pelättävä. Typerät ihmiset ja heidän nykyinen, järkiperäinen yhteiskuntansa.

//Täältä saavuttiin~//

Geralt oli töissä iltavuorossa sinä kirottuna iltapäivänä, ja jostain syystä hänen työtovereistaan oli ollut hauskaa keksiä mitä ihmeellisimpiä tekosyitä, jotta juuri hän joutuisi hakemaan pinkan papereita toiselta asemalta, toiselta puolelta kaupunkia. Hän oli seisonut muina miehinä odottamassa omaa junaansa juuri ja juuri raiteitten lähelle menemisestä varoittavan, lattian poikki kulkevan viivan äärellä, pahvimukillinen kahvia toisessa kädessään ja epämukava mappi papereita vastakkaisessa kainalossaan, kun pamaus oli täräyttänyt hänen korvansa lukkoon ja vienyt jalat alta.

Katosta pudonnutta laastia syljeskellen vanha poliisi kierähti vatsalleen ja punnersi itsensä ylös. Tulikuuma kahvi poltteli reisillä ja hänen univormunsa tumma sininen oli muuttunut ennemminkin valkoiseksi – lakistaan miehellä ei ollut mitään tietoa - mutta ärtymyksen sijaan yhä jäsenissä ja korvissa tuntuva paineaalto sekä yltyvä huutaminen saivat hänen jäsenensä sähköistymään. Vuosikausia hän oli palvellut yhteiskuntaa täysin tyytyväisenä rauhallisessa ympäristössä – tai ainakin tapahtumaköyhässä – oikeastaan vain sellaisessa, etteivät rikokset kantautuneet kunnolla poliisien korviin – täysin tyytyväisenä pitänyt syrjäisen asemapaikkansa lähiseudun rauhallisena ja siistinä. Nyt kuitenkin kauan aikaa hautautuneina olleet poliisinvaistot ottivat vallan – eivätkä vain poliisinvaistot, vaan vastuullisen, sankarmielisen ihmisen vaistot.

Luotisateen rummuttaessa ilmaa Geralt kaappasi lähellään olleen lapsen kainaloonsa ja juoksi lähimmän kiviröykkiön luo jättäen ympäri lattioita levinneet paperit taaksensa. Seitsemisenvuotiaan koulupukuisen pojan ollessa turvassa luodeilta ainakin toistaiseksi hän kaivoi käsiaseensa vyöltään ja alkoi tähytä kaiken hysterian lähdettä kohti. Pian kullanvihreät silmät huomasivat vaaleiden pölypilvien seasta keijun tavoin esiin ilmestyvän, aasialaistyylisesti pukeutuneen naisen – ja seuraavana hetkenä Geraltin oli pakko suojautua paksun pylvään taa, ettei olisi itse saanut luodista. Ihmeellistä! Noin hentoinen, pieni tyttö riehumassa ison aseen kanssa! Mies kirosi hiljaa suupielestään, ryhdistäytyi ja veti pariin kertaa syvään henkeä, ennen kuin syöksähti esille asekäsi valmiina.
”Poliisi! Pudota aseesi välittömästi!”
Geraltin teko lähenteli kaikessa urhoollisuudessaan itsemurhaa eikä taatusti ollut minkään protokollan mukainen, mutta sellaisessa tilanteessa katuojia kolunnut huono kyttä ei muistellut, mitä poliisikoulussa oli opetettu tekemään automaattiaseiden kanssa räjäytetyllä metroasemalla riehuvan pikkutytön kanssa. Hän halusi vain pelastaa mahdollisimman monta muuta, ja ehkä toimisi ainakin harhautuksena, jotta useammat pääsisivät karkuun, suojaan, pois naisen katseen ulottuvista.

Naisen oli helppo ampua liikkumattomat, henkeään avuttomasti haukkovat uhrinsa eikä odottanut kohtaavansa minkäänlaista vastarintaa, vaikka aseiden laulu peitti hänen kirkkaan äänensä alleen. Laulu ei yltänyt kauempana olevien korviin mutta Noemi rakasti myös aseiden pauketta. Siinä oli oma tunnelmansa jota vaiennetuista aseista ei saanut.
Kimonoon pukeutunut xana ei ensin huomannut yhden saaliistaan paenneen suojaan hänen luotejaan ja sen lisäksi vielä kohottaneen oman käsiaseensa uhkaamaan häntä.

Yllättävä liike kuitenkin sai yksisilmän kääntämään katseensa miehen suuntaan, jonka hän osasi vaatteista, niiden valkeudesta huolimatta, luokitella poliisiksi. Nainen painoi pienen jalkansa sivullisen selälle ja laski aseensa häntä kohti.
Toinen ase käännettiin uhkaamaan mieheen. Hän ei voinut olla tuntematta hetken ajan kouraisua vatsanpohjassaan, siitä oli jo aikaa kun yksikään mies oli uhannut häntä aseella. Tällä kertaa hän ei olisi se, joka poistuisi paikalta keho täytettynä luodeilla.

Nainen tarkasteli vastustajaansa katseellaan. Ihmismies. Selvästi vahva vaikkei ollutkaan mikään adonis. Kokenut poliisi ja aseiden käyttäjä. Liian hyväntahtoinen. Mies näytti hieman huolittelemattomalta ja oli Noemin silmissä pitkä, mutta niin olivat lähes kaikki ihmismiehet.

"Ei, sinä pudotat aseesi", Noemi sanoi. "Laske se alas, tai ammun tämän lehmän!"
Hänen kätensä ei tärissyt lainkaan hänen osoittaessaan naisparkaa aseella ja oli selvää, ettei hänelle tuottaisi minkäänlaista ongelmaa ampua panttivankinsa, tosin hän ampuisi mieluusti usean muunkin. Hän ei ollut aikeissa lähteä tästä maailmasta viemättä useampaa ihmistä mukanaan.
Hän ei pelännyt ampua naisiakaan - eivät ihmiset olleet koskaan säälineet heidän naisiaan joten miksi hänkään säälisi ihmisten naisia?

Geraltin asekäsi olisi saattanut horjahtaa hänen nähdessään sievät, silmalapulla varustetut kasvot, jollei jokainen hänen kehossaan oleva hermo olisi pingottunut äärimmilleen keskittymisestä. Nyt täytyi pitää kieli keskellä suuta, eikä antaa viattoman, suorastaan herttaisen näköisten kasvojen häiritä arviointikykyä – tyttö oli jo ampunut monta, puhumattakaan niistä vammoista, joita räjähdys oli aiheuttanut. Kaaos vyöryi heidän ympärillään ja hitaasti mutta varmasti kahden aseistetun ympärille alkoi muodostua yhä väljempi tyhjä rinki ihmisten paetessa kauemmas tapahtumien keskuksesta. Huudot soivat ilmassa korviahuumaavasti, mutta se ei silti estänyt Geraltia kuulemasta maassa käpristelevän naisen hätääntynyttä itkua.

”Jos ammut hänet, et ehdi ampua minua, ennen kuin saat luodin otsaasi”, Geralt murahti pistäen kovan kovaa vastaan. Nainen ei ollut selkeästikään sitä tasapainotonta, usein myötätuntoa ja silkkihansikkaita tarvitsevaa tyyppiä – metroasemalla oli tapahtunut hyvin kylmäverinen teurastus, ei hän kykenisi millään vakuuttelemaan sellaisen tekijää laskemaan aseensa kiltisti ja antamaan kivan poliisisedän auttaa. Geraltin kovat sanat saivat uhattuna olevan ihmisnaisen vinkaisemaan ja katsomaan häntä hädissään, mutta miehen täytyi vain kovettaa sydämensä – helvetti, jo niin moni oli kuollut, että hän oli valmis uhraamaan yhden, jotta saisi tappajan pysäytettyä.
”Laske aseesi, laita kätesi niskasi taakse ja käy polvillesi maahan. Varoitan sinua. Vahvistusjoukkojen mukana tulee varmasti joku, joka ei aio antaa sinulle mahdollisuutta antautua ennen ampumista”, poliisi jatkoi matalalla, vakaalla äänellä, vaikka hänen tekikin hirvittävästi mieli tupakkaa ja kovan, tyynen ulkokuoren alla miehen sydän laukkasi kahta ja sataa.

Mies oli valmis uhraamaan uikuttavan naisen ja Noemi näki tehneensä virhearvion. Hän oli kuvitellut miehen olevan tavanomainen supersankarisyndroomasta kärsivä sankaripoliisi, joka sai surmansa heti tosipaikan tullen. Kyseinen tauti vaivasi kuitenkin yleensä nuorempia miehiä.
Sankarit eivät eläneet vanhoiksi.
Mies kehotti häntä laskemaan aseensa, laittamaan kätensä niskansa taa ja käymään polvilleen maahan - minä tuo poliisi häntä oikein piti? Kuvitteliko hän, että xana aikoi jäädä kiinni elossa? Ennemmin hän pamauttaisi omat aivonsa pihalle kuin antautuisi ihmisten käsiin.

Naisen huulilla kävi tilanteeseen sopimattoman voitonriemuinen hymy.
"Te ihmiset olette tosiaan pohjasakkaa!" Noemi sanoi halveksivaan sävyyn, jonka alta kuitenkin oli kuultavissa voitonriemua ja ylemmyydentuntoa, joita hän koki katsoessaan edessään aseen kanssa seisovaa miestä. "Voit ampua minut! Siitä vain, en pelkää kuolla! Mutta varokin ampumasta ohi tai maalaan seinät aivomassallasi!"
Samantien, varoittamatta, nainen laukaisi luotisateen miestä kohti.
"Enkä silloin tarvitse panttivankia!"
Hän oli jo liikkeellä kun ampui äskeisen panttivankinsa niskaan tappavan tarkasti. Pieni nainen kiepsahti ketterästi samanlaisen pylvään taakse, jonka suojissa poliisi oli hetki sitten piileskellyt.
Joku toinen olisi saattanut tässä tilanteessa olla paniikissa mutta Noemi tunsi paniikkia voimakkaampana adrenaliinin kiihottavan sykkeen päässään.

Geralt kirosi syvään ja raskaasti mielessään naisen päättäessä reagoida hänen kannaltaan juuri väärällä tavalla – itsemurhaiskun tekijän tavalla. Ja hän oli luullut naisen olevan ajettavissa päättämään antautumisen olevan järkevin vaihtoehto. Korskeat puheet saivat jatkokseen tulituksen jylyn, eikä poliisi voinut muuta kuin maastoutua pylväänsä taakse. Yksittäinen, ikävä laukaus paljasti hänelle, että panttivanki oli menetetty, ja se sai hänet sulkemaan silmänsä tuskaisasti pieneksi hetkeksi – ja vasta sen jälkeen mies tajusi, että oli selvinnyt kuin ihmeen kaupalla luotisateesta naarmuitta. Nytkö taivaitten väki oli päättänyt ojentaa auttavan kätensä? Epäuskoisesti puuskahtaen poliisi nousi varovaisesti ylös, selkä pylvästä vasten, ja vilkaisi sen taakse.

Naisesta ei näkynyt enää jälkeäkään ja panttivangin surkea ruumis makasi pienessä verilammikossa puolivälissä kohti toista samankaltaista pylvästä. Naisen täytyi olla sen takana, hän oli varma siitä. Mutta mitä tehdä nyt? Yhtäkkiä Geraltin päähän iskeytyi pieni palanen sievään mekkoon sonnustautuneen tyttösen verenhimoisista puheista: te ihmiset. Antihumaani terroristi? Tätä hänen päivänsä oli todellakin tarvinnut. Jos hän selviäisi, Alix saisi hakea hänelle hamaan loppuelämäänsä saakka kahvit, kun oli töninyt hänet kohtaamaan tämän hullun. Jean olisi pärjännyt niin paljon paremmin tällaisessa tilanteessa kuin hän, sekin laiska paskiainen saisi potkun persauksilleen – ei, vaan hän tulisi kummittelemaan heitä kaikkia! Saisivat ansionsa mukaan.
”Te ihmiset? Mene elämään takaisin pimeään koloosi, jos et pidä ihmisten metroasemista!” kiihtymys karkasi Geraltin ääneen, vaikka hän yritti parhaansa mukaan pysytellä vakaana. Hän oli nähnyt viisivuotiaan jalat kiviröykkiön alla – mikään kaltoinkohtelu, jota tyttö oli saattanut kokea, ei oikeuttanut tällaiseen! Yhtenä korvana hän kuitenkin odotti, odotti tuskallisen pitkään, kunnes uskoi provosoimisensa saaneen tytön liikkeelle ja oli kuulevinaan askeleen pois pylvään takaa. Silloin poliisi kiepsahti pylvään sivulle ja ampui kolme vakaata laukausta suoraan kohti sitä häiväystä kimonokangasta, johon ehti tähdätä sinä häviävän pienenä hetkenä, jonka poliisi vietti poissa suojastaan.

Vihollinen oli kiihtynyt, sen pystyi kuulemaan hänen äänestään. Hän oli luultavasti vielä järkyttyneempi kuin hänen äänensä antoi ymmärtää ja hermostuneena ihmiset yrittivät olla nokkelia. Ja tekivät valtavia virheitä kuvitellessaan, ettei vastustaja ollut heitä nokkelampi.
Noemi lähti leikkiin mukaan. Tietenkin hän halusi päästä vastaamaan miehelle! Hänellä oli useampi palopuhe, jonka hän olisi kyennyt huutamaan tässä tilanteessa.
"Te tuhoatte meidän elinolomme rakennuksillanne ja olemassa olollanne", nainen julisti voimakkaaseen sävyyn, joka ei sopinut yhteen hänen korkean äänensä kanssa. "Te olette koko maailman vihollisia, te ja sivistyksenne, josta olette niin ylpeitä! Nyt on aika panna teidät polvillenne ja anomaan armoa - ihmisten on aika kokea meidän kärsineiden tuskat!"
Seuraavaksi mies pystyi epäilemättä näkemään maalitaulunaan toimivan, helposti erottuvan kimonon vaaleanpunaisuuden. Sen rintamus täyttyi luodeista. Mies oli ampunut tappavan tarkasti.

Noemi olisi epäilemättä kuollut, jos olisi ollut kimonon sisällä. Nyt se oli kuitenkin toiminut ainoastaan keinona saada poliisi ulos piilostaan.
Miehen ampuessa hänen kimonoaan oli nainen hypännyt esille piilostaan ja ampunut miestä kohti. Hän oli heittänyt kimonon päältään - nyt hän kierähti turvaan pukeutuneena yksityiskoulun koulupukuun: polvipituiseen hameeseen ja siistiin kauluspaitaan, jotka olivat olleet edellisen vaatekappaleen alla.
Nämä vaatteet olivat olleet hänen päällään pakomatkaansa varten, jos poliisi ei olisi sattunut olemaan häntä vastassa olisi nainen viranomaisten tullessa naamioitunut yhdeksi uhreista, tuhrinut kasvonsa verellä ja noussut ambulanssiin, joka olisi vienyt hänet sairaalaan missä tällaisen suuronnettomuuden aikana oli ruuhkaa.
Kukaan ei olisi tunnistanut häntä. He olisivat etsineet naista kimonossa.

Geralt saattoi melkein nähdä, miten luoti oli kiitämässä häntä kohti. Hän näki välittömästi kolmen luodin revittyä ilmassa tyhjänä putoavaa vaaleanpunaista kimonoa, kuinka tyttönen ilmestyikin esiin pylvään toiselta puolelta – hän näki liikkeen silmäkulmassaan, ja tunsi kuolemankylmän painon laskeutuvan vatsanpohjaansa. Kuinka nopeaälyinen tuollainen pieni, hentoinen naisolento oikein pystyi olemaan?

Kipu räjähti Geraltin vasemman olkapään tienoilla, ja mies lysähti nopeasti polvilleen puristaen olkavarttaan oikealla kädellään. Yllättäen itsensäkin miehisellä sietokyvyllään Geralt vain urahti vaisusti tuntiessaan veren lämpimän kosteuden värjäävän pölystä valkoisen univormun olkapään nopeasti takaisin tummaksi. Kuolemanvaara oli kuitenkin liian lähellä, jotta hänen selviytymisviettinsä olisi antanut periksi – syvälle juurtuneesta poliisiudesta puhumattakaan. Katse harittaen hänen onnistui kaapata pudonnut pistoolinsa lattialta ja ampua kohti naisen jalkoja.

Käsiase kuitenkin potkaisi hänen tähtäyksensä pieleen, varsinkin yhdellä kädellä operoitaessa. Hetken ajan Geralt tunsi sydämensä pysähtyvän, kun vasta jälkikäteen hän huomasi, että oli ampunut koulupukuista tyttöstä päin. Vei kuitenkin vain hetken tajuta, että kyseessä oli yhä sama nainen, samoine hiuksineen ja silmälappuineen – aseineen kaikkineen. Tyrmistynyt hymy valaisi hänen kasvonsa, kun pahasta huimauksesta kärsivä mies lysähti vatsalleen maahan, tuntien raajansa hyvin heikoiksi.
”Senkin... ovela... paskiainen...” hän kähisi vielä, yrittäen hapuilla aseensa nokan osoittamaan uudestaan naiseen, vaikka käden tärinä teki eleestä pelkän epätoivoisen yrityksen. Hän menetti verta huolestuttavaa tahtia, eikä voinut muuta kuin toivoa, että apuvoimat saapuisivat pian – mikä taisi olla turha toivo, sillä romahtanutta portaikkoa ei saataisi auki moniin tunteihin, ja vaihtoehtoinen kulkureittikin lisäisi vähintään vartin vasteaikaan.

Poliisi reagoi kunnioitettavan nopeasti saatuaan luodin olkapäähänsä ja ampui takaisin yhdellä kädellä. Hän ei kuitenkaan ollut tottunut käsittelemänä asettaan ainoastaan yhdellä kädellä - tieto, josta saattaisi olla hyötyä - vaan sen potkaisu pilasi tähtäyksen, joka oli muuten osoittanut naisen jalkoihin.
Nyt hän osui ainoastaan seinään Noemin takana, tosin luodit olivat menneet yllättävän läheltä hänen vasenta nilkkaansa. Hetken ajan miehen silmissä näkyi kauhu joka ei valitettavasti kohdistunut Noemiin itseensä vaan koulupukuun mutta poliisi huomasi pian erehdyksensä.
Verenhukka alkoi vaivaamaan miestä. Hän ei jaksanut enää pystyssä eikä käsi pysynyt enää vakaana hänen osoittaessaan aseellaan xanaa. Hopeahiuksinen lähti astelemaan lähemmäs huulillaan verenhimoinen hymy. Juuri tuollaisia miehiä hän vihasi! Kuvittelivat ihmisten olevan ylin rotu, kantoivat aseita muka puolustautuakseen vaikkeivät pelänneet uhata niillä toisten rotujen naisia ja lapsia.

Naisen katse kävi miehen veren tahrimassa olkapäässä. Poliisi tarvitsisi pikaista apua selvitäkseen hengissä. Verenhukkaan menetyminen oli aivan liian kivuton tapa kuolla!
"Olkavaltimosi on auki", Noemi totesi ja katsoi maahan lysähtänyttä miestä. Hän tallasi tämän asekäden ranteen päälle ja laski painonsa sen päälle. Noemi osoitti aseellaan miehen kasvoja kiduttavan pitkään ennen kuin jatkoi: "Mutta jätän sinut henkiin."
Hän nosti jalkansa ja painoi sen väkivalloin vasten miehen rannetta, oli hän sitten irroittanut otteensa aseesta tai ei. Hän ei kenties onnistuisi murtamaan omissa silmissään lähes valtavan ihmismiehen rannetta, mutta sai epäilemättä aikaan suurta kipua.

Xana kyyristyi miehen eteen, oikean käden ase laskettiin koteloon naisen tarkastettua pikaisella vilkaisulla, ettei ollut odotettavissa hyökkäystä - se olisi ollut muutenkin epäloogista. Hän oli mielipuoli aseen kanssa, kukaan ei lähtenyt vaarantamaan piilopaikkaansa.
Pienet sormet tarttuivat miehen lyhyisiin hiuksiin ja tarttuivat tukistavalla otteella. Noemi pakotti poliisin kasvot ylös lattiasta ja kohotti niitä lähes omiensa tasolle. Nyt hän pystyi luontevasti katsomaan miestä alaspäin.
"Tarvitsen sinut viestinviejäkseni, officer", Noemi totesi. "Jonkun järjissään olevan on kerrottava voimastamme."

Geralt kiristeli hampaitaan yrittäen saada kätensä lopettamaan tärinänsä. Oli hän joskus kyennytkin ampua räiskäyttämään komeasti yhdellä kädellä, muttei ollut koskaan joutunut tekemään sitä vuotaessaan verta räjähdyksen runteleman metroaseman betonilattialla. Maailma tuntui vaimenevan hetkeksi pelkäksi korvissa tuntuvaksi veren kohinaksi ja kurkussa kohisevaksi raskaaksi hengitykseksi – mutta äänet palasivat ikävän selkeinä pyssyneidin askelten kopinan myötä.

Geraltin naama vääntyi rumaan irveeseen korkokengän saadessa kämmenen luut muljahtelemaan kivuliaasti toisiaan vasten. Sormien ote käsiaseesta kirposi käden vääntyessä kevyenkin naisen painon alla liki luonnottomaan asentoon, ja kohottaessaan katseensa ylös naiseen hänen silmänsä kohtasivat aseen piipun julman tuijotuksen. Geralt kuitenkin häkeltyi paljon enemmän siitä, että nainen ilmoittikin kuin ilkkuen jättävänsä hänet henkiin!
”Saatanan huoranpen--!” hän aloitti matalan ärinän, mutta se muuttuikin kirahdukseksi naisen talloessa hänen kättänsä lisää saaden luut rutisemaan.

Geraltin ei kuitenkaan auttanut liikkua, sillä hän oli aseistamaton ja omisti yhä hengissä pihisevän itsesuojeluvaiston.Hän vain kiristeli hampaitaan tyttösen repäistessä hänen päänsä ylös maanrajasta tukistavalla otteella, mutta vaikka poliisi ei yrittänytkään typeryyksiä, hän mulkoili vaaleatukkaista naista palavin silmin.
”Minä en kerro muuta, kuin että taas joku mielipuoli on alentunut teurastamaan viattomia”, hän kirahti hampaidensa välistä, kykenemättä suuttumukseltaan olemaan hiljaa. Mikä oikeus tuolla naishirviöllä oli muka olla noin täynnä oikeudenpaloa, kun hän oli alentunut hirmutekoihin?

Nainen nautti siitä, kuinka sai miehen keskeyttämään kirouksensa pahoinpitelemällä häntä. Se lisäsi hänen voimantunnettaan entisestään.

Noemi rakasti palavaa raivoa minkä hän pystyi näkemään miehen silmistä. Tässä oli selviytyjä! Mies, joka ei asettunut tuleen makaamaan! Mies, joka sopi täydellisesti hänen tarkoituksiinsa (suunnitelma, jonka hän oli keksinyt vasta äsken), pakkomielteiseksi jahtaajaksi joka pitäisi huolen, että edes silloin, kun hän lepäisi, häntä ei unohdettaisi. Poliisi ei kenties vielä tajunnut omaa osaansa ja Noemi odotti innolla näkevänsä, miten tilanne tulisi kehittymään.
"Kerro ihmeessä", nainen sanoi. "Mitä vähemmän he tietävät, sitä suurempia kauhukuvia he minusta maalaavat."
Noemi tukisti miehen hiuksia.
"Älä unohda mainita, etten ole yksin."
Asia, jonka poliisi oli oletettavasti pannut merkille itsekin. Noemi ei ollut suunnitellut tätä yksin, hän ei ollut yksittäinen terroristi joka odotti saavansa nimeä itselleen vaan osa suurempaa kokonaisuutta.

Valitettavasti hänen olisi myös tehtävä jotain pelastaakseen miehen. Noemi päästi irti, suoristautui mahtavaan puolentoista metrin mittaansa ja nousi miehen ranteen päältä. Hän työnsi pienen jalkansa miehen rinnan alle kasvoilla halveksuva ilme ja Noemi käänsi miehen selälleen - mies ei tapellut suuresti vastaan mutta pienikin rimpuilu hankaloitti naisen työtä, oli helppo huomata, ettei hän ollut vahva.
Oli selvää, että nainen vältteli kosketuskontaktia muustakin syystä, kuin inhosta, vaikka se paistoikin hänen kasvoiltaan päällimmäisenä tunteena.
"Kiitä onneasi, kusipää", nainen sanoi ja painoi jalkansa valtimon päälle ja avasi puolihuolimattomasti valeasuunsa kuulunutta kravaattia. Hän joutui irroittamaan toisestakin aseestaan napatakseen poliisin aseen maasta käyttäen sitä painesiteessään. "Olet ensimmäinen ihminen, joka pääsee hoidettavakseni."
Yksisilmä hymyili halveksivasti.

Geralt ei voinut muuta kuin alkaa tuntea olonsa lievästi nöyryytetyksi tultuaan kovistelluksi pikkuruisen tyttösen toimesta – mutta toisaalta tytöllä oli isot aseet ja hänen oli osunut, joten miehisen egon saamat kolaukset olivat siinä tilanteessa melkolailla toissijaisia.
”Phahh, tänä pelon aikakautena kaltaisesi yksittäinen tekijä unohtuu pian”, hän irvisteli takaisin naiselle, vaikka joukko epäilyksiä alkoikin laukata raivokkaasti ympäri hänen päätään. Koskaan aiemmin mies ei ollut tuntenut olevansa kasvokkain todellisen pimeyden voiman kanssa, mutta nuoren naisen yksisilmäisiin, kylmiin ja myötätunnottomiin kasvoihin katsoessaan hänestä alkoi tuntua siltä. Hetken aikaa hän kykeni melkein näkemään naisen takana risteilevät kontaktit, juonet, kuin hämähäkin verkkona – mutta se saattoi olla vain verenhukan aiheuttama harha.

Geralt oli tyytyväinen siihen, ettei joutunut menettämään tukollista tukkaansa – se ei olisi välttämättä enää kasvanut takaisin – mutta pelko sai hänet jännittymään naisen potkiessa hänet selälleen. Kuitenkin, kun mitään kamalaa ei alkanut tapahtua, hän rentoutui aavistuksen ja antoi itsensä jäädä selälleen. Hän kuitenkin ärähti pahasti naisen tallatessa hänen haavaansa, mutta jäi pikkuhiljaa tuijotamaan terroristia silmät pyöreinä tämän käyttäessä kravattia ja asetta tehdäkseen hänelle yksinkertaisen painesiteen.
”Hullu paskiainen”, hän urahti ihmeissään, tietämättä mitä tuntea. Vihaa? Todellakin. Pelkoa? Kyllä vain. Mutta hän tunsi myös, kuinka ei ikinä tulisi unohtamaan naisen kasvoja, hän ei ikinä kykenisi unohtamaan tämän korkeaa ja hentoa ääntä, eikä hän antaisi tälle koskaan anteeksi.
”Hoitajilla pitäisi olla lempeät kädet”, mies tuhahti epäuskoisena, mutta antoi katseensa valua mahdollisimman huomamattomasti kohti kaukana aseman toisessa päädyssä pilkottavaa oviaukkoa kohti. Ehkäpä hän kykenisi viivyttämään naista jopa tässä surkeassa tilassaan tarpeeksi pitkään, jotta apujoukot ehtisivät paikalle...

Nainen nauroi miehen toteamukselle, että he pääsisivät unohtamaan hänet.
"Sitten minun täytyy lyödä teidät niin monesti maahan, että muistatte meidät!" nainen ilmoitti epäröimättä. He halusivat julkisuutta, he kaipasivat sitä saadakseen tahtonsa läpi mutta jos he eivät saisi sitä nyt, hän tekisi uuden iskun pienen ajan sisällä. Poliisit voisivat jahdata häntä, mutta henkilö, joka oli julistettu espanjassa sata vuotta sitten kadonneeksi ja epäilemättä myöhemmin kuolleeksi, oli hankala jäljitettävä. Eivätkä he tehneet mitään hänen entisellä identiteetillään.

Mies oli epäilemättä edelleen valmiina aiheuttamaan hankaluuksia, jos sellainen tilanne tulisi kohdalle mutta juuri nyt poliisi päätti leikkiä hänen kanssaan kiltisti. Fiksu ratkaisu, sillä miehellä oli enemmän hävittävää kuin Noemilla, joka voisi vain valita toisen uhrin, jonkun siviilin joka kertoisi tietonsa ensin lehdistölle ja sitten vasta poliisille.
Poliisi oli ilmeisesti olettanut hänen jatkavan kiduttamista - mikä ihana ajatus! - ja hämmästyi naisen pitäessä sanansa haavojen paikkaamisesta. Xana katsoi häntä silmiin, miehen sanojen myötä leveä virne halkoi hänen kasvojaan.
"We're all mad here", nainen totesi lainaten tietoisesti Lewis Carrollia, yhtä niistä kirjailijoista, joiden kirjan hän oli jaksanut lapsena koulussa lukea. "Se on hengissäselviämisen hinta. Muistot eivät tule jättämään sinua ikinä rauhaan."
Hän rakasti tuota ilmettä miehen silmissä - tuntui että hän vasta nyt näki Noemin kunnolla. Näki hänet pienen ja hauraan olemuksen takana.

Miehen toteamus sai Noemin kumartumaan miehen ylle. Hän painoi miehen verestä kostuneet sormensa hänen otsalleen ja upottin pitkät, hyvinhoidetut kyntensä ihoon, tosin enemmänkin tukea hakien kuin satuttaakseen - kipu tuli sivutuotteena. Ase otettiin kotelosta. Juuri nyt hän oli kyyristynyt niin lähelle miestä, että pystyi haistamaan hänet veren karvaan tuoksun läpi - liikaa tupakkaa ja kahvia.
"Minä muutun lempeäksi, kun ihmiset ovat oppineet paikkansa", xana kuiskasi. Hän ei edes katsellut ovea eikä suoraan sanottuna huomannut miehenkään vilkuilevan sinne.
Siihen tosin oli muu syy kuin varovaisuuden puute. Häntä varoitettaisiin, kun apujoukot olisivat pääsemässä läpi.

Geralt alkoi tuntea pikkuhiljaa paljon perustavanlaatuisempaa huolestusta, kuin vain oman henkensä menetyksen pelkäämistä. Yksittäinen murhanhimoinen sekopää, sellainen ehti tehdä ehkä iskun-pari, traagisia tapauksia mutta kuitenkin pysäytettävissä, mutta jos naisella tosiaan oli taustallaan suuri, siihen hetkeen saakka voimiaan keräillyt järjestö... Helvettihän siinä pääsisi irti, ja vielä hänen kaupungissaan! Poliisi ei kuitenkaan voinut muuta kuin pidätellä töin tuskin kuohuvat mietteensä päänsä sisällä ja pitää kasvonsa mahdollisimman yksioikoisina, ettei hän vain saisi yllytettyä naista enää pahempiin tekoihin – vaikka tuskin tyttösen tekosia pahempia olikaan.

”... älä suotta luule olevasi edes lähellä pahimpia muistojani”, mieheltä kuitenkin lipsahti äreänä, paatuneena tuhahduksena. Tietysti Geralt ei ollut kokenut ennen sellaista tuhon ja kaaoksen helvettiä, kuin minkä terroristi oli saanut aikaan, mutta siitäkin huolimatta, kuinka suunnattoman paha tuo koulupukuinen nainen oli, kuinka hän pilkkasi viattomuutta omalla ulkomuodollaan, kuinka moni oli kuollut hänen kädestään – ei Geralt kuitenkaan tuntenut kuin pelkoa ja vihaa häntä kohtaan. Häntä, ei itseään, ainakaan vielä. Sillä hetkellä pelko oli ylivoimaisesti vahvin tunne Geraltin sydämessä, kun hän järkyttyneesti seurasi naisen vetävän aseensa takaisin esille ja kumartuvan aivan lähelle häntä kuiskien sanoja, jotka saivat miehen tuntemaan olonsa häiriintyneeksi.
”Jos se paikka on metroaseman lattialla...” hän aloitti, mutta viisaasti nieli sanomistaan odottavat, vielä uhittelevamman ivalliset sanansa. Ei kuitenkaan pelkästään siksi, että hän pelkäsi naista, vaan myös siksi, mitä hän oli nähnyt silmäkulmastaan.

Hipihiljaa, ääneti, naisen takana ja näkymättömissä joku urhoollinen nuorukainen lähestyi naista kannatellen rojun seasta käteensä noukkimaansa metalliputkea. Geralt ei uskaltanut katsoa häneen, sillä miehen mielen valtasi pelko siitä, että hänen silmiensä heijastus paljastaisi pojan. Mielessään hän sähisi typeränrohkeaa nuorta jättämään yrityksensä sikseen, siitä seuraisi vain yksi jalo ruumis ja hyvin surulliset hautajaiset, mutta hän myös toivoi koko sydämellään pojan onnistuvan – epäonnistumisen seurauksia hän ei halunnut ajatellakaan.
”... mitä ihmettä aiot nyt tehdä? Sait itsellesi katkeran vihollisen koko kansakunnasta, jätit minut henkiin... jollakin kaltaisellasi täytyy olla suurempi suunnitelma mielessään”, hän lausahti sitten, mietteliäästi. Ehkäpä nainen eksyisi puhumaan. Ehkäpä hänen onnistuisi harhauttaa tuota terroristia niin pitkään, että metalliputkisankari pääsisi tarpeeksi lähelle – ja siihen täytyi olla varmasti enää vain muutama askel, muutama vaivainen pieni askel...

Nainen nauroi korkeaa, helisevää naurua miehen todetessa, ettei ollut lähelläkään hänen pahimpia muistojaan.
"Onko joku ehtinyt ennen minua? Toivottavasti hän ajoi edes oikeaa asiaa eikä ollut joku alhainen rikollinen tai ihminen", xana totesi, lausuen viimeisen sanan harvinaisen halveksivaan sävyyn. Hänen mielipiteensä ihmisistä oli jo tullut esille useampaan otteeseen.
Ihmiset - hyvä on, miehet lähes lajista riippumatta - kuvittelivat olevansa aina niin nerokkaita, kuten poliisin seuraavat sanat vihjasivat naiselle.
"Maahan poljettuina, piilossa pienissä yhteisöissään, ymmärtäen olemaan tulematta meidän alueillemme ja kunnioittamaan meitä - se on ihmisten paikka. Mutta metroaseman lattialla käy näin ensialkuun."
Hänen huulillaan kävi omahyväinen hymy ja hetken aikaa Noemi oli liian keskittynyt omahyväisyyteensä jotta olisi huomannut toivoa, joka ilmestyi pienen hetken ajaksi ihmisen silmiin.

Noemi ei huomannut urhoollista nuorukaista, jolla oli onnea puolellaan. Hän oli sattunut valitsemaan Noemin lähestymiseen juuri oikean puolen, jonka silmälappu peitti eikä nainen kyennyt poliisin tapaan näkemään nuorukaista silmäkulmastaan.
Myöskään poliisin harhautusta ei voinut sanoa missään nimessä huonoksi. Noemi ei osannut epäillä että oli välittömässä vaarassa saada metalliputkesta iskun päähänsä ja muuttua vihannekseksi. Sen sijaan hän oli mielissään miehen esittäessä kysymyksen ääneen. Terroristi kaipasi huomiota, hän kaipasi kysymyksiä ja paloi halusta saada antaa vastauksia.
"Imartelet minua, ihminen, mutta olet oikeassa", nainen sanoi huulillaan omahyväinen hymy. "Mielessäni on paljon suurempaa kuin pelkkä siviilien teurastus - tämä isku ei riitä läheskään tavoitteeseemme pääsemiseen! Teidän on syytä olla varuillanne, me hyökkäämme uudestaan, saamme miehenne anelemaan armoa ja lapsenne vapisemaan pelosta!"

Noemi oli niin hurmioitunut omasta äänestään, ettei olisi huomannut poikaa, jollei jonkinlainen aavistus, kylmänväre olisi kulkenut pitkin hänen selkäpiitään. Nainen ei ollut tarpeeksi nopea väistääkseen täysin päähänsä tähdättyä iskua, mutta ennakkoaavistuksen ansiosta voimakas isku osui ainoastaan hänen oikeaan olkapäähänsä saaden aikaan kovaäänisen rusahduksen.
Pikkuruisen naisen ensimmäinen puolustuskeino oli ampua terveellä kädellään kohti tullutta vihollista. Urhea nuorukainen kaatui metroaseman lattialle.

Geralt olisi melkein voinut nauraa, niin sairaita ja kieroutuneita kuin naisen lausumat sanat olivatkin tosissaan ilmaan julistettuina – niissä oli oma huumorinsa, synkeä totuuden siemen, jonka mies itse oli saanut huomata vuosien mittaan. Ihmissuku oli mätä, joka ainokaista, pientä kasvavaa tainta myöten, sillä he kasvoivat saastuneessa maaperässä ja luulivat itsestään liikoja. Sellaisia pieniä paskiaisia he olivat, hänkin – mutta hän ei siltikään teurastanut kymmeniä viattomia ja hyökännyt poliisin kimppuun.

Hetken, pienen hetken aikaa kuitenkin vaikutti siltä, että nainen saattaisi langeta korskean ylpeytensä takia nuoren miehen ja rautatangon varjon häälyessä hänen yllään. Geraltin sisälle syntynyt toivo kuitenkin sammui yhtä rajusti kuin se oli leimahtanut liekkeihinkin tyttösen väistäessä iskun, kuin jokin jumalolento, joka oli saanut ennakkovaroituksen. Epätoivosta musertumisen sijaan poliisi huomasikin raivon – raivon itseään kohtaan, kun katseli avuttomana sivusta nuoren, urhean elämän kaatumista kylmälle lattialle – täyttävän jäsenensä, ja ärjäisten voimallisesti hän löysi jostain hetki sitten huvenneet voimansa. Ne kiidättivät hänet ylös, hetkeksi varomattomaksi jääneen, hetkiseksi tilanteen herruudesta suistetun naisen kimppuun. Painesiteen osana toiminut pistooli tippui kalahtaen lattialle, kun Geralt tarttui rajusti kiinni naisen olkapäistä, kampitti tätä toisella jalallaan ja antoi oman ruumiinpainonsa kaataan heidät molemmat maahan.

”SAINPAS sinut, narttu!”
Geralt ei huomannut hullunkiiltoa silmissään, ei eläimellistä murinaa kurkussaan – hän keskittyi painamaan kyynärpäätään naisen hentoiselle kaulalle. Ei tappaakseen,vaan pitääkseen aloilla samalla, kun vapaa käsi hakkasi asekättä vasten betonilattiaa, yrittäen kammeta aseen sirojen sormien otteesta ja estää sitä osoittamasta itseään päin. Kohta ase liukuikin puolen metrin päähän heistä, liian kauas, jotta kumpikaan ylettäisi siihen.
”Siinä pysyt! Et tapa enää yhtään ketään, ja mätänet vankilassa koko loppuikäsi!” hän huohotti raskaasti ponnistuksen saatua veren pisaroimaan hänen hartiastaan naisen vaalealle iholle. Näkökenttä alkoi mustua reunoiltaan ja Geralt ei pysynyt edes koko painollaan naisen päällä maatessaan, toinen käsi maahan ja toinen terroristin kurkulle tuettuina horjumatta aloillaan. Hän kuitenkin maistoi jo voiton, tunsi riemua siitä, että oli saanut helvetin loppumaan – ehkä aivan liian aikaisin, mutta suorastaan surumielinen, mielipuolinen hymy oli halkaista hänen poskensa kahtia.

//Piru, pari minuuttia liian aikaisin häivyit D: Anteeksi, kävin runolliseksi tämän kirjoittelun kanssa.//

Nuorukainen kaatui yhdestä luodista ja Noemi huomasi vasta nyt huohottaneensa yllätyneisyydestä. Hän ei ollut uskonut, että yksikään näistä saastaisista ihmisistä kävisi niin urheaksi, että kuvittelisi voivansa kukistaa hänet! Viedä hänen tietoisuutensa metallitangolla - ajatus joka kauhistutti naista enemmän jälkikäteen kuin oli kauhistuttanut itse tilanteessa.
Kauaa nainen ei kuitenkaan ehtinyt tutkailla tilannetta kun poliisi, jonka hän oli hetkeksi jättänyt huomiotta keskittymällä nuorukaiseen, teki oman siirtonsa. Xana kuuli tämän liikkuvan ja kääntyi uhatakseen miestä aseella mutta oli auttamattomasti myöhässä. Poliisin kourat tarttuivat väkivaltaisesti kiinni naisen olkapäistä, oikeanpuoleisesta viilsi voimakaan kivun jäätävä piikki läpi naisen tietoisuuden, minkä jälkeen mies kampitti hänet ja kaatoi omaa painoaan hyväksikäyttäen.
Noemi katui sitä, että oli koskaan mennyt kosketusetäisyydelle miehestä. Ihmisen saatua hänestä kiinni naisen oli enää hankala estää tätä.

Noemi puristi viimeiseen asti aseestaan mutta lopulta hän ei enää kyennyt pitämään otettaan siitä vaan ase liukui aivan liian pitkälle, jotta hän, kiinnipideltynä tai muutenkaan, olisi kyennyt yltämään siihen paikalta, jolla makasi. Naisen huulet vääntyivät irveeseen.
Hänellä oli toisenkin ase. Kotelossa. Seläntakana. Juuri nyt se ilmoitti olemassaolostaan ainoastaan kivulla ja epämiellyttävällä painumisella ihoa vasten.
"Puren ennemmin kieleni poikki kuin tulen ihmissastan raiskaamaksi ja murhaamaksi!" nainen sähisi miehen ilmoituksen kuullessaan. Verta puhosi hänen paljaalle iholleen, mutta sitä nainen ei pannut juurikaan merkille, hän oli liian keskittynyt tarkastelemaan huohottavaa miestä. Tällä oli hallinta naisesta, kiitos kaulalle tukahduttavasti muttei kuristavasti, lasketun käden mutta olisi vain ajan kysymys kun miehen loputtomalta tuntuva voima lakkaisi ja tajuttomuus valtaisi hänen mielensä.
Noemilla ei kuitenkaan ollut kiinnostusta odottaa niin pitkään, kunnes se tapahtuisi luonnollisesti, mies saattaisi sinnitellä apujoukkojen tuloon asti.

"Nyt aiot odottaa apujoukkojesi saapumista? Luuletko, että tuossa kunnossa kestät siihen asti?" nainen kysyi pyrkien olemaan näyttämättä pelkoa katseessaan tai äänessään vaikka sydän hakkasi raivoisasti.
Heikon näytteleminen ei tullut naiselle mieleenkään. Hän oli liian ylpeä sellaiseen kuten oli myös epätoivoiseen, kuvottavaan yritykseen vietellä mies ja saada tämä siten irroittamaan.
Naisen käsi kohotettiin hänen kurkulleen lasketulle kädelle, hän pystyi itsekin näkemään kuinka ruhjotut hänen rystysensä olivat, kiitos heidän äskeisen taistelun aseesta. Hän nosti polvensa koukkuun ja upotti sormensa ronskilla otteella miehen haavaan yrittäen jalkojensa avulla saada tämän kaatumaan mihin tahansa muuhun suuntaan kuin päälleen. Metalliputkesta saanut olkapää kiukutteli voimakkaalla kivulla mutta Noemi sulki kivun mielestään.

//Ei se mitään, en olisi kuitenkaan kerennyt vastata heti.//

Geralt ei ollut turhaa helläkätinen, vaan varmisti koko ruumiinpainollaan sen, että nainen todellakin pysyisi maassa, aisoissa. Toinen aseista oli ainakin poissa käytöstä, mutta toisen sijainnista hän ei ollut varma – ei ainakaan missään helposti tavoitettavista, ainakaan sillä hetkellä. Jo harhailemaan alkanut katse kuitenkin terävöityi ja poliisi painoi hetkeksi kasvonsa aivan lähelle naisen kasvoja, vihainen palo silmissään.
”Minä heitän raiskaajat ja murhaajat tyrmään, perkele! Kuten sinutkin”, Geralt huusi vasten naisen kasvoja suuttumuksesta liki tikahtuneena. Eikö se ollut riittänyt, että nainen oli tappanut lapsia, vanhuksia, perheenäitejä ja -isiä? Eikö se riittänyt, että tästä päivästä tulisi surun päivä, ja huomenna koko kaupungissa vietettäisiin hiljainen hetki, että metroaseman sisäänkäynnin eteen kasaantuisi kynttilävuori – että joku toisi sinne pehmoleluja ja kukkia? Nyt, nyt nainen vielä oletti hänen olevan jotain niin kauheaa, kykenevän niin mustiin tekoihin... mutta Geralt ei voisi, ei koskaan, ei niiden onnellisten muistojen tähden, joita hänellä oli ollut kihlattunsa kanssa.

”Odotan vaikka maailman loppumista, jos vain saan sinut kaltereiden taakse”, hän urahti vastaukseksi naisen pilkallisiin sanoihin, joista ei kuvastunut lainkaan pelkoa. Oliko terroristillä sydäntä ollenkaan? Lainkaan omatuntoa kuvankauniitten kasvojensa ja viattoman koulupukunsa takana? Geralt alkoi kuitenkin tuntea kätensä kylmiksi ja jähmeiksi ja hänen oli vaikea pysyä hereillä... aikaa ei olisi enää paljon. Hänen silmänsä kuitenkin rävähtivät täysin auki naisen polven rutatessa kivuliaasti hänen haarovälinsä litteäksi ja sormien ujuttautuessa hanakasti luodinreikään olkapäästä. Ulvaisten poliisi vetäytyi vaistomaisesti kauemmas, ja kaatuikin naisen ohjailemana kyljelleen liki sikiöasentoon kivusta käpristyen. Hän kuitenkin sai silmänsä auki ja tuijotti nyt vapautunutta naista yhä kivun säkenöidessä näkökentän yli, ja pakotti tuskasta yhteenpuristuneet hampaansa heltiämään:
”Saatanan... likainen murhaaja... Saan sinut vielä...”

Addrenaliini virtasi Noemin suonissa tämän käyttäessä niitä vähiä voimia mitä hänen kehostaan löytyi runnoakseen miestä. Ei ollut suorastaan kunniakasta pahoinpidellä poliisia, joka oli jo valmiiksi lähes tajuton, mutta siitä huolimatta Noemi tunsi voitonriemua. Hän oli lähes missä tahansa tappelussa alakynnessä jos ei ollut aseistautunut joten oli riemastuttavaa huomata, ettei hän ollut täysin hyödytön.
Hän polki miehen jalkoväliä oikeastaan tietämättä minne kaikkialle potki ja saikin miehen vetäytymään kauemmas. Noemi kiepahti seisaalleen ja otti aseen kotelostaan mutta huomasi, ettei mies ollut siinä kunnossa, että kykenisi minkäänlaisteen taisteluun.
"Luotan siihen, että yrität", Noemi vastasi silmä raivosta sädehtien miehen lupaukseen. Hän noukki pudonneen aseensa metroaseman lattialta ja loi pitkän silmäyksen aikaansaamaansa tuhoon. Hän oli ollut tehokas. Aseet kätkettiin vaatteiden alle.

Nainen suuntasi askeleensa kohti metrotunnelia. Hän nappasi puolikuolleen lapsen mukaansa.
"Bye, officer", Noemi huikkasi lähes leikkisään sävyyn vaikkei hänellä todellisuudessa ollut käsitystä siitä, oliko hänen uhrinsa enää tajuissaan. Nainen päätti seurata alkuperäistä suunnitelmaa - hän tulisi olemaan yksi harvoista henkiinjääneistä jotka olivat lähtenee hortoilemaan metrotunnelia pitkin. Hän epäili, ettei ollut ainoa tämän idean saanut joten hän saattaisi kohdata pelastuspartion, valmiina hakemaan eloonjääneitä etsimään tulleita miehiä. Nainen kiskaisi silmälapun päästään ja tahri kasvonsa verellä. Hän avasi myös hiuksensa, ettei kukaan eloonjäänyt tunnistaisi hänen kampaustaan, joka oli taistelun tuoksinnassa ehtinyt muuttua jo lähes tunnistamattomaksi takkupesäksi.

Nainen pääsi turvallisesti toiselle metroasemalle jossa pelastusjoukot jo odottivat. Hänellä oli tuuria, sillä auttajat olivat liian tohkeissaan osatakseen etsiä aseita tai epäilläkseen häntä.

Geralt ei voinut muuta kuin maata lattialla ja katsella, kuinka naisen jalat katosivat hitaasti mutta varmasti hänen näkökentästään, ja leikkisä hyvästely soi polttavana hänen korvissaan. Silmien räpäytys, toinenkin, ja kohta Geraltin naisen jalkoja täristen kohti kurottuneet sormenpäät valahtivat lattialle – ja piilossa olleet ihmiset alkoivat liikkua varovaisesti ympäriinsä, etsiä läheisiään, hyväkuntoiset auttoivat loukkaantuneita ja muutama piilostaan tapahtumia peloissaan seurannut saapui myös hätäilemään tajuttoman Geraltin ympärille.

Kammottavan, kauhistuneen hiljaisuuden alkoi vallata uudenlainen äänimaailma: huhuiluja, itkua, pelastuspartion raskaat saappaat. Tavallinen päivä oli muuttunut traagiseksi niin äkkiä, ettei kukaan ollut kai ehtinyt vielä käsittääkään sitä. Geralt kuului niihin autuaisiin, jotka selviytyivät, mutta joiden ei tarvinnut nähdä raivaustöitten aloitusta, tyhjä, säikähtänyt katse ambulanssien luona harhailevia loukkaantuneita tai hiuksensa avanneena ja uhrin ilme syyllisillä kasvoillaan seisovaa naista, jonka vierestä ambulanssi lähti ajamaan pillit ulvoen viemään poliisia sairaalaan, jossa hän viettäisikin pitkän aikaa.

//Teh End//