Menneisyyden velka

Olivier tuijotti velhoa kuin mielenvikaista tuon ryhtyessä hihkumaan hänelle ohjeita siitä, kuinka hänen pitäisi hypätä. Entä jos Jean-Lucin keskittyminen herpaantuisi ja hän antaisi heidän erehdyksessä pudota alas? Siinä menisi viimeistään taju kummaltakin, mikä ei kiehtonut Olivieria lainkaan.
Toisaalta, Jean-Luc voisi pudottaa heidät lähes koska tahansa joten tilanne ei paljoakaan eroaisi nykyisestä.
"Yritä pitää meidät ilmassa", mies totesi mutta totteli muuten vastalauseitta Jean-Lucia. Hänen voimillaan ei päästäisi mitenkään ylös täältä, ei ainakaan tätä kautta joten ei auttanut muuta kuin luottaa epäilyttävältä kuulostavaan suunnitelmaan. Hän ponnisti itsensä ilmaan ja kohotti katseensa ylöspäin alla häämöttävän tyhjyyden sijaan. Mies halusi nähdä, kuinka katto lähestyisi häntä, hän halusi nähdä, että he olisivat pian turvassa.

//Noin, hittailin heidät etenemään, kuten sovittiin!//

Kun Minot käytti jalkavoimiaan taatakseen ylöspäin kulkevan liikkeen pelkän leijumisen sijaan, he kykenivät kerralla nousemaan kaksi kerrosta, ennen kuin Jean-Lucin oli pakko päästä hetkeksi tukevalle pinnalle keräämään voimiaan uudestaan. Eteneminen säkkipimeässä oli vaivalloista ja viimeisten kerrosten aikana velho ei saanut käsiensä vapinaa loppumaan, mutta he välttivät pimeään kuiluun putoamisen, pakenivat sen synkästä otteesta hitaasti mutta varmasti.

Toivo ja eloonjäämisen riemu, kasvava varmuus onnistumisesta ja selviytymisestä olisivat varmaan saaneet Jean-Lucin tuulettamaan villisti heidän laskeutuessaan taistelupaikkana toimineen holvin lattian jäänteille, turvallisen etäisyyden päähän romahtaneesta aukosta, ellei hän olisi samaan aikaan tuntenut itsensä ontoksi ja loppuunkulutetuksi. Mitä hyötyä taistelemisesta oli ollut? Katakombien yläpuolella odottava todellisuus ei ollut sen ansiosta yhtään erilainen. Ei, hän ei tiennyt laisinkaan olisiko edes halunnut kohdata sitä, kohdata jo kauan aikaa sitten tunnottomaksi menneen jalkansa todellista tilaa, omaa asemaansa, niitä kaikkia vääryksiä joihin hän oli syyllistynyt.

Minot oli laskenut hänet hetkeksi istumaan holvin seinään nojaten, kerätäkseen varmasti omia voimiaan viimeistä ponnistusta varten. Jean-Luc olisi varmaan muuten vain jäänyt istumaan aloilleen, luovuttanut ja jättäytynyt mieleen hiipivän kammottavan epävarmuuden uhriksi, ellei Minot olisi sanonut jotakin. Ihmisen ääni herätti velhon turtuneesta, sisäänpäinkääntyneestä tilasta, johon hän oli vajonnut jo kauan aikaa sitten keskittyessään pitämään heidät putoamasta alas syöveriin, ja hän katsoi Minotia kristallin hämärässä valonkajossa silmiään räpytellen.
”... anteeksi, mitä sanoit?” hän kysyi lievästi poissaolevana.

Olivier oli yllättynyt siitä, että he tosiaan pääsivät ylös. Miehen ponnistus oli saanut aikaan sen, että ylösnousu oli tuntunut edellistä nopeammalta, he pääsivät sentään yhden kerroksen sijaan kaksi kerrosta kerrallaan ylöspäin, vaikka olikin edelleen hidasta ja vaivalloista ja Olivier oli täysin varma pelastumisesta vasta, kun hän pystyi laskemaan jalkansa turvallisesti ylimmän kerroksen kiviselle latialle.
Mies päästi Jean-Lucin hetkeksi istumaan, haluten itsekin hengähtää hetkisen. Vaikka he olivat nyt turvassa totuus siitä, että he olivat yhä katakombeissa oli musertava. Nyt hän kuitenkin tiesi, mitä reittiä pääsisi täältä ulos.

He eivät kuitenkaan olleet hiljaisuudessa yksin. Hetken hengähdettyään Olivierin korvat panivat merkille käytävissä kaikuvat ihmisäänet. He olivat olleet alhaalla periaatteessa vain muutaman hetken mutta siitä huolimatta tuntui, että oli pieni ikuisuus siitä, kun hänen maailmaansa ei olisi kuulunut ainoastaan Jean-Luc, jota hän sai raahata hartiallaan ympäri katakombeja, helvetistä esiin manattuja petoja paeten.
"Emme ole yksin", mies totesi kuulostellen äänien lähestyvän heitä. Kaksi miestä, yksi nainen.. ei, tulijoita oli enemmän kuin kolme askelista päätellen vaikka kaiut saattoivatkin sekoittaa häntä.

Velho ei kuitenkaan kuunnellut ja hetken kuluttua hän kysyi poissaolevasti mitä mies oli sanonut.
"Laitetaan kristalli piiloon, tänne on tulossa ihmisiä", mies totesi tuijottaen Jean-Lucia. "En joudu kantamaan teitä koko matkaa takaisin."

Jean-Luc räpytteli silmiään pöllämystyneesti. Häneltä kesti pitkään, aivan liian pitkään ymmärtää miehen sanat.
”... ihmisiä?” hän kysyi yllättyneenä.
”.... Siis ihmisiä?” hän toisti, epäileväisenä.
”Ei... ei vampyyreja eikä... huh, ihmisiä”, velho totesi ja hymyili typertyneenä. Ymmärtämättä miksi niin piti tehdä, hän ojensi kristallia Minot'lle, jotta hän voisi laittaa sen vaikka taskuunsa – mutta kuuli juuri silloin todella ihmisten puheääniä viereisestä käytävästä, ja säikähdyksissään sammutti maagisen valon kristallista.
”Me – mehän todella pelastumme! Minun täytyy tarjota sinulle kahvit sitten, jälkeenpäin”, hän soperteli haltioituneesti hymyillessään, mutta vaikeni sitten kuuntelemaan lähestyviä ääniä.

Käytävästä kaikui todella kierrosta katakombeissa vetävän oppaan ääni, joka juuri sopivasti kertoi, miten lähellä oli puolitoista viikkoa sitten romahtanut suuri alue, mutta että nyt oli varmistunut, että heidän reittinsä oli turvallinen kulkea. Joku säikähti ja kiljui, kun he huusivat apua, mutta opas saapui nopeasti paikalle voimakkaan taskulamppunsa kanssa. Liki heidän ikäisensä nuori, hyväkuntoinen mies tuijotti kärsinyttä kaksikkoa suu ammollaan ja kalpeni lakananvaaleaksi nähdessään Jean-Lucin lastoitetun jalan, mutta yksi opastettavista kyykistyi välittömästi sen puoleen, vaikkei osannutkaan parantaa sen tilaa mitenkään huolellisen lastoittamisen jäljiltä.
”Voi ei, näytät ihan aaveelta – ei, anteeksi. Oletteko kunnossa? Ei, taas typerä kysymys. Mitä tapahtui?”
”Tuli eksyttyä, piti lentää takaisin ylös”, Jean-Luc vastasi ja puoliksi hymyili, puoliksi irvisti, selvästi omissa maailmoissaan. Joku yritti soittaa kännykällään hätänumeroon, mutta ei tietenkään saanut verkkoa näin syvällä maan alla. Opas puhutteli silloin ryhmäänsä, pyysi heitä pysymään tai palaamaan reitille, ja puhui sitten radiopuhelimella ilmeisesti jollekin työkaverilleen. Sitten hän kääntyi Minot'n puoleen.
”Oletko sinä ihan kunnossa? Apua pitäisi tulla pian”, hän sanoi huolehtivasti, vilkaisi vaaleaa velhoa ja madalsi sitten ääntään: ”Pitäisikö... löikö ystäväsi päänsä? Kuinka kauan olette olleet täällä?”

Olivier ei nähnyt syytä vastata Jean-Lucin kysymyksiin. Hentoisempi mies tajuaisi varmasti pian itsekin, kunhan verenhukasta sekaisin oleva mieli pääsisi hieman käyntiin. Hän kuunteli miehen muminaa kasvoillaan vakava ilme, katse suunnattuna kuuluvien äänien suuntaan. Ojennettu kristalli laitettiin taskuun, missä se olisi piilossa ihmisten katseilta, tosin eiköhän sen olisi saanut helposti selitettyä jos olisi halunnut.
Tosin tummatukalle tällaiset selitykset eivät olleet niin helppoa, nykyteknologia kun oli hänelle lähes sama asia kuin magia.
"Mielihyvin", Olivier vastasi maagin toteamukseen kahvien tarjoamisesta. Hän ei ollut kenties aluksi arvostanut paljoakaan toista, mutta hän oli oppinut ettei Jean-Luc ollut sitä, mitä päällepäin olisi saattanut luulla.

Ei kestänyt pitkään kun oppaan johdattama saattue saapui heidän luokseen. Jean-Luc näytti kamalalta eikä Olivierkaan ollut täysissä voimissaan joten oli ollut odotettavaa, että joku kiljui täyttä kurkkua nähtyään kaksikon. Taskulampun valo sai miehen siristämään silmänsä sillä hän oli tottunut himmeään kristallin valoon. Joku kyyristyi katsomaan Jean-Lucin lastoitettua jalkaa mutta ei ollut aikeissa selvästikään tehdä sille mitään.
Ei tietenkään, Olivier oli tehnyt voitavansa jalan kanssa. Velho tarvitsisi apua, mutta tuskin sitä oli luvassa vielä täällä tunneleissa. Velhon sekavat sanat onneksi jätettiin omaan arvoonsa, näkihän toisesta, että hän houraili.
"Minä olen kunnossa", Olivier totesi. Hän kurtisti kulmiaan, huomaten jälleen kerran joutuvansa valehtelemaan tai ainakin kertomaan osatotuuksia. Mies kysyisi kuitenkin pian, miten Jean-Luc oli saanut vammansa. "Me eksyimme. Tässä... tässä lähellä lattia on sortunut, Jean-Luc horjahti siitä alas. Onneksi sain hänet kiinni ajoissa joten sain hänet nostettua ylös mutta en epäile, etteikö hän olisi lyönyt päätään jalkansa loukkaamisen lisäksi."
Tummatukka piti tauon.
"Valitettavasti en ole tietoinen, mikä päivä tänään on mutten usko meidän olleen täällä vuorokautta pidempään."

//Kelailin tätä etenemään taas.//

Oppaan silmät levisivät pyöreiksi ja hän näytti siltä, kuin olisi syönyt juuri jotain pilaantunutta. Hän loi yhtäkkiä Olivieriin samanlaisen epäilevän katseen kuin hänen korviinsa sekavia hourineen Jean-Luciin, ja otti esille karttansa katakombien siitä alueesta.
”Täällä oli ...kaasuputken räjähdys puolitoista viikkoa sitten. Oletko aivan varma, että olet kunnossa?” hän kysyi matalalla, rauhallisella ja erittäin selkeällä äänellä. Se sai maassa istuvan Jean-Lucin purskahtamaan hihitykseen, joka vaipui kuitenkin voipuneeksi ”au”-vinkaisuksi.

Mitä tahansa Olivier vastasikin, opas jäi epäileväiselle kannalle, mutta alkoi yhtä kaikki häärätä heidän pikaista poistumistaan katakombeista. Ei kestänyt kauaa, kun radiopuhelimella paikalle hälytetty kollega saapui alas parin auttajan ja paarien kanssa, joilla Jean-Luc kärrättiin ulos. Muutama kierroksella olleista turisteista lähti auttajien kanssa ylös, loput jatkoivat oppaan kanssa kiertokulkuaan. Ulkona, alkuiltapäivän lempeässä auringonpaisteessa, odotti jo ambulanssi, ja sen nähdessään Jean-Luc nousi kyynärpäidensä varaan paareilla ja viittoi Minot'a lähemmäs.
”Nyysi minulle kynä”, hän pyysi, ja saatuaan kynän tarttui Minot'n käteen ja tuhrasi siihen nopeasti puhelinnumeronsa.
”Soita sitten, kun haluat kahville. Minulla varmaan menee aikansa sairaalassa”, hän sanoi välttäen jalkansa vilkaisemista ja puristi tiukasti Minot'n kättä.

Olivier huomasi ambulanssin samantien kun he saapuivat ulos. Hienoa, velho saisi lopultakin kunnon hoitoa eikä enää joutuisi pitkään kärsimään jalkansa kanssa - ainakaan saatuaan vahvat kipulääkkeet siihen. Hän pystyi itse muistamaan aikansa sairaalassa, niin voimakkaissa kipulääkkeissä ettei pystynyt muuhun kuin hourailemaan.
Mies katsoi yllättyneenä Jean-Lucia pitkätukan pyytäessä häneltä kynää.
"Suokaa anteeksi, onko teillä kynää mukana?" kiharahiuksinen kysyi etäisen kohteliaasti oppaalta ja sai pyytämänsä hämmentyneen katseen jälkeen. Hän ojensi mustan tussin velholle osaamatta arvata, mitä toinen sillä halusi.

Kädenselkään ilmestyi puhelinnumero. Olivier ei ollut pahemmin tutustunut nykyaikaiseen teknologiaan mutta oli hänelläkin kotonaan lankapuhelin, elämä olisi ollut hankalaa ilman sitä.
"Epäilemättä", mies sanoi. "Annan sinulle pari viikkoa aikaa toipua ennen kuin soitan." Hän ei tiennyt, kuinka pitkään nykylääkäreillä meni korjata tuollaisia haavoja - ei varmastikaan niin pitkään, kuin olisi voinut olettaa.
Mies loi pikaisen katseen ambulanssikuskeihin ja päästi hitaasti irti Jean-Lucin kädestä.
"Pärjäile."
Hän jäi katselemaan kuinka Jean-Lucia nostettiin autoon ennen kuin lähti omille teilleen. Hän oli jälleen menettänyt päiviä elämästään, mutta ilman sitä hän olisi kuollut noihin tunneleihin.

//kiitos pelistä!