Menneisyyden velka

//Takaumapeli! Delta ja Olivier, kiitos~//

Oli kulunut lähes vuosi siitä, kun valtamedian kamerat olivat napanneet kuvia tulipalloista, levitaatiosta ja kuolettavasta taistelusta. Kuukausien mittainen kyykistely, piilottelu ja varjoissa lymyily ei kuitenkaan ollut läheskään riittävä tukahduttaakseen vuosien, oikeastaan vuosikymmenien, aikana hiljaksiin, aina vain kiihtyvää tahtia kerääntynyttä vihan ja katkeruuden hyökyä. Oli jo hyödytöntä taistella, sillä kaikki oli jo menetetty, viimeinen toivo tässä sodassa voittamisesta sammunut kirkuvien lehtiotsikoiden myötä. Jotkut, muualla, olivatkin jo luovuttaneet, vetäytyneet vain mahdollisimman kauas kaikesta hälystä ja voittajien valokeilasta yrittäen epätoivoisesti pitää kiinni rauhastaan, viivyttää siihen sekasortoon ajautumistaan – mutta ne Pariisissa, jotka seurasivat Alec Fabrea, olivat menneet liian pitkälle kyetäkseen lopettamaan. Kuusi vuotta myöhemmin Jean-Luc Vipond ei enää muistanut mikä oli lopettanut piilosta tehdyn terrorin ja kutsunut silkaksi verikostoksi muuttuneen aatesodan osalliset syvälle katakombien kätköihin ottamaan vielä viimeisen kerran yhteen, kostamaan kaiken tai tuomaan rauhan maahan.

Syillä ja seurauksilla ei ollut oikeastaan väliäkään suuren holvin pimeydessä, jossa moniväriset leiskahdukset saivat taistelun kuohunnan näyttämään diskotanssilta ja harvojen selviytyjien mieliin paloi syviä traumoja. Jean-Luc ei tiennyt kuinka monta oli tappanut, kuinka monta oli nähnyt kuolevan tai kuinka helvetissä oli onnistunut välttämään ilmaa taivuttavan paskiaisen aiheuttamat räjähdykset ohimoitaan sisältäkäsin paukuttavasta tuskasta ja hädin tuskin kulkevasta hengityksestä huolimatta. Hän ehti juuri ja juuri pudottaa yhden maassa olevien yläpuolella leijuvista kivenmurikoista runnomaan kohti tulleen keijukaismaisen naisen kallon tunnistamattomaan kuntoon, kun äkillinen kirkas valkoinen välähdys täytti koko laajan holvin ja paineaalto sai taistelukentän lakoamaan maahan.

Vasta räjähdystä seuraava hiljaisuus sai Jean-Lucin tajuamaan kuinka kuurouttavan kova ääni siitä oli lähtenyt, ja vasta tuntiessaan tuskallisen pamauksen jalkojensa tietämillä hän ymmärsi lattian pettäneen. Räjähdyksen tehnyt tyyppi oli saanut räjäyttää itsensä siinä samalla, sillä hän ei päästäisi mokomaa idioottia yhtään niin helpolla, nuori velho kirosi mielessään ja yritti räpytellä välähdyksen jälkikuvat mustentamasta näkökenttäänsä. Hän oli hiestä läpimärkä ja uupunut, mutta kuulon palautuessa kuullessaan vain kirkunaa ja putoavasta rojusta aiheutuvaa jyrinää ja rysähdyksiä hän tarttui nopeasti mielellään kaikkeen välittömästi yläpuolellaan sekä itseensä, ja venytti vetovoiman maahan säälittävän ohueksi ja heikoksi. Putoamisen sijasta hän tunsikin kuin kelluvansa vedessä, ja hammasta purren hän yritti pitää suuret lattian – tai katon – lohkareet yllään leijumassa yhtä hitaasti kohti tuntemattomia syvyyksiä. Näön palautuessa Jean-Luc yritti kieppua ilmassa sopivaan asentoon, jotta saisi tönittyä lohkareita pois yltään. Pahimmat, välittömässä läheisyydessä olleet murikat hän saikin ujutettua sivulle ja päästi putoamaan vapaasti keventäen taakkaansa, ja vaalea mies sulki tiukasti pois mielestään ajatukset siitä, miten hän ei tiennyt mitä alla häämöttävässä pimeydessä odotti ja minkä tai kenen päälle lohkareet mahtaisivat laskeutua.

Katakombeihin revenneessä railossa elävien aiheuttamat äänet alkoivat vähetä, ja samalla myös eri puolilta leimahdellut valohehkukin. Jean-Luc ei vieläkään tiennyt kuinka lähellä pohjaa oli – sillä täytyihän tässä reiässä olla pohja – kun liike hänen silmäkulmassaan nappasi hänen huomionsa, ja refleksinomaisesti hän hidasti tämänkin kappaleen leijumaan itsensä kanssa samaa tahtia alaspäin kevennetyn vetovoiman otteessa. Leijumaan jäävä tummatukkainen, pitkä mies ei ollut kukaan, kenet Jean-Luc olisi tuntenut, mutta ei hän toisaalta tuntenut läheskään kaikkia niitä, jotka olivat taistelleet hänen puolellaan.
”Ei helvetti”, hän kähähti, ja kuivasta kurkusta sekä pitkästä puhumattomuudesta kärsinyt ääni kuulosti vieraalta hänen omiin korviinsa.
”En jaksa kohta. Varo, kohta rysähtää”, velho kirahti sitten tuntiessaan jo aiemmin lipsuvalta tuntuneen maagisen otteensa rakoilevan vaarallisesti, kunnes se lopulta luiskahti kokonaan pois hänen luotaan.

Miehien onneksi rojun täyttämälle kuilun pohjalle ei ollut enää montaa metriä. Heidän epäonnekseen laskeutumisalusta ei ollut pehmeä eikä tasainen, ja Jean-Lucin perässä putosi myös kasa puurakenteita ja pienempiä kivenmurikoita. Alhaalla oli pilkkopimeää, mutta sitä kammottavammalta tuntui jalkojen luiskahdus kaltevilla kivillä ja selkään satava rojumäärä. Jean-Lucin suusta pääsi terävä ja äänekäs suhahdus, joka yleensä edelsi hirvittävään huutoon puhkeamista, mutta huultaan purren hän kykeni pitämään äänen sisällään ja muuttamaan sen hiljaiseksi pihinäksi ja kiroiluksi. Hänen jalkansa, hänen jalkansa! Ja kolme neljäsosaa muustakin kehosta, mutta hänen jalkansa! Maagisten ponnistelujensa aiheuttamasta hengästyksestä huolimatta hän hapuili kaulansa ympärillä narussa roikkuvaa kristallia ja pakotti itsensä valuttamaan siihen tarpeeksi taikaa saadakseen sen loistamaan pehmeää, aiemman valokirjon rinnalla vaisua valoa. Hän katui tekoaan heti, kun oli vetänyt kristallia lähemmäs jalkaansa. Likimain istuvaan asentoon ja hämmästyttävää kyllä murskautumatta tai kuolettavasti likistyksiin jäämättä laskeutuneesta nimittäin tuntui epäilyttävästi siltä, että oikean jalan kipu tuntui pahemmalta nyt, kun hän oli nähnyt polven tietämillä olevan sotkun verta ja töröttävää luuta.

Toisin kuin lähes kaikilla muilla oli ollut Olivierilla ei ollut magiaa apunaan taistelussa. Hänen kykynsä matkustaa ajassa ei auttanut häntä kuin korkeintaan pakoon tukalista tilanteista mutta magiansa puutteen hän korvasi taistelukokemuksellaan. Hän tiesi, miten toimia tällaisissa tilanteissa koska hän oli viettänyt taisteluiden keskellä jatkuvasti aikaa vain omissa silmissään muutama vuosi sitten.
Hän tunsi tutun pelon kytevän rinnassaan.

Yllättävä räjähdys löi miehen korvat lukkoon ja, kuten aina säikähtäessään, sai Olivierin vaistomaisesti hyppäämään ajassa useamman hetken verran vaikkei miehellä ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitä hän oli tapahtunut. Hän ei tiennyt lattian hajonneen altaan ennen kuin ilmestyessään paikalle hetken kuluttua ja huomasi seisovansa tyhjyyden päällä tuntemattomasta syystä tapahtuneen räjähdyksen vuoksi. Kaikki ne henkilöt, jotka olivat äsken seisseet hänen vierellään, niin viholliset kuin kumppanitkin, olivat kadonneet hänen alleen avautuneeseen kuiluun tai olivat päässeet katoamaan paikalta taikavoimiensa avulla.
"Paska", mies sai sähähdettyä pudotessaan alaspäin, harkitessaan uuden aikahypyn tekemistä, tietäen kuitenkin ettei se muuta kuin siirtäisi hänen murskaantumistaan kauemmas tulevaisuuteen sillä tuskin mikään pystyisi pelastaamaan tuolta putoamiselta maamassan yllättävää kohoamista lukuunottamatta.
Mies ei ehtinyt tehdä epätoivoista päätöstä kumpaankaan suuntaan kun hänen putoamisensa hidastui ja hän tunsi olonsa leijuvaksi. Pimeydessä mies pystyi erottamaan paperinvalkean miehen tuntien syvää kummastusta että kiitollisuutta henkensä pelastamisesta vaikkei voinut väittää tuntevansa tuota miestä tai edes nähneensä häntä koskaan aikaisemmin. Se ei kuitenkaan kertonut kummalla puolella mies oli, Olivier ei tuntenut läheskään kaikkia omalla puolellaan olleita.
Näytti kuitenkin siltä, että heidän kummankin paino oli yhteensä liian suuri taakka miehen voimille ja hetken kuluttua he putosivat ilman samaa leijumisen tunnetta, minkä mies oli äsken heille pystynyt suomaan. Hetken kuluttua kipu kuitenkin kertoi, etteivät he olleet enää olleet kaukana kuilun pohjalta.

Olivierin laskeutuminen oli huomattavasti hänen pelastajaansa turvallisempi ja vaikka mies repi polvensa verille ja onnistui saamaan takkiinsa repeämän hän oli täysin toimintakunnossa. Mies nousi ylös hakien sytkäriä taskustaan vielä äskeisestä tärähdyksestä tunnottomilla sormillaan. Hän haparoi sen valossa lähelleen pudonneen, sirorakenteisen, henkensä menettäneen miehen taskuja, etsien sytkäriä parempaa valonlähdettä kun hänen takanaan syttyi pehmeä valo - tietenkin, se äskeinen velho osasi muutakin kuin pelkkää levitaatiota, minä mies oli pitänyt äskeistä painovoiman hallintaa.
Pidempi mies nousi seisomaan ja etsi heikossa valaistuksessa sopivan kokoisia palasia kuilun pohjalle pudonneista lankunpalasista. Hän oli nähnyt toisen jalan ja missä kunnossa se oli - Olivier tunsi kunniansa vaativan toisen auttamista niin hyvin kuin osaisi.
"Pysykää paikallanne", mies käski kylmästi. "Ja nostakaa valoa ylemmäs, jotta näen eteeni."
Olivier päätyi kävelemään takaisin äsken tutkimansa ruumiin luo kiskoen himmeässä valossa huivia edesmenneen kaulalta.

Olivier pysähtyi velhon eteen mittaillen häntä ja hänen vammaansa tunteettomasti katseellaan ennen kuin kyyristyi hänen eteensä. Velho olisi kaivannut ennemmin sairaalahoitoa samantien mutta heillä ei ollut nyt käytettävissään sellaisia yleellisyyksiä.
"Antakaa minulle niin paljon valoa kuin pystytte", mies sanoi kohteliaista sanoistaan huolimatta töykeään sävyyn. Hän vetäisi veitsellä miehen lahkeen auki ennen kuin ryhtyi sitomaan ja lastoittamaan selvästi murtunutta jalkaa. "Olen tehnyt tämän ennenkin."

Kristallista hohtava valo sykki lähes huomaamattomasti vielä hetken aikaa ennen vakiintumistaan tasaiseksi, aavistuksen aloitusta voimakkaammaksi hehkuksi. Yksin pimeyden keskellä värjöttävä valopilkku paljasti pelkästään näkyjä, joiden olisi mieluummin halunnut hautautuvan ikuisesti pimeään. Välitön kuolemanvaara oli takanapäin, taistelu sammunut kiven, tiilen ja puun alle, adrenaliinihyöky laantumassa ja jättämässä vain vapinan ja pahoinvoinnin jälkeensä. Jean-Luciin myös sattui jumalattomasti ja hänen hengityksensä kävi kiivaana ja pinnallisena huolimatta siitä, että velho yritti epätoivoisesti hengitellä normaalisti ja olla vinkumatta – miksi ihmeessä, sitä hän ei lähtenyt analysoimaan sen tarkemmin siinä mielentilassa.

Hänen luokseen kävellyt ja ilmeisesti paremmassa kunnossa oleva mies tarjosi onneksi muuta katseltavaa kuin oma tai muiden runnotut raajat pudonneen rojun seassa. Pari kertaa silmiään tyhmänä räpäytettyään hän veti kristallin pois kaulastaan ja kohotti sen niin korkealle kuin istuessaan kykeni. Mies puhui oudon formaalisti, ja hetken aikaa Jean-Lucista tuntui, että hän oli ehkä sittenkin saattanut pudota johonkin limboon jo vartti sitten taistelun vielä käydessä kuumimmillaan. Kun pitkä mies palasi hänen luokseen keräiltyään ensin jotakin romuista ja ruumiilta, tapitti velho häntä mykistyneenä, eikä herännyt tajuamaan tilannetta ennen kuin hänen revennyt ja verinen farkunlahkeensa jo viillettiin auki. Liike sai hänen vetäisemään terävästi henkeä ja päästämään valittavan, tukahdetun ähkäisyn.
”Yrittäisit varoa --- ei helvetti, aiotko rikkoa sitä lisää?” hän vinkaisi ja yritti pysyä poissa kohtalotoverinsa ystävällisen avun tieltä. Tai ystävällisen ja ystävällisen, mutta avun kuitenkin. Ainakin kaverin rauhallinen olemus piti juuri ja juuri mielen rajoilla kyyhöttävän paniikin ja hysterian vielä aisoissa, vaikkakin kammottava jomotus ja loppujen lopuksi farkkujen veriläiskän alta paljastuttuaan pieni haava kiiltäväne luunpäätyneen olivat ajamassa sitä kovaa vauhtia hyökkäämään.

Tuntematon mies sai hänen jalkansa paketoitua yllättävän nopeasti ja tottunein elkein. Jean-Luc oli selkeästi ollut onnekas putoamisseuransa suhteen, mutta se tuntui laihalta lohdulta sortumajätteen ja pimeyden keskellä.
”... kiitos. Kätevä taito”, vaalea velho sanoi epävarmasti.
”Et varmaan tiedä, kuinka pitkälle pudottiin? Tuleekohan kukaan hakemaan.”
Pimeydessä ja hiljaisuudessa tuntui siltä, kuin he olisivat ainoat eloonjääneet koko maailmassa, vaikka varmasti kymmeniä oli selvinnyt. Jean-Luc ei ollut ainoa, joka kykeni edes jossakin määrin leijumaan, ja heidänkin puolellaan oli ollut ainakin kaksi teleporttaajaa. Ylös vilkuilu ei kuitenkaan tuottanut tulosta, vaikka hän olisi kuinka tahansa kurotellut heidän valonlähdettään ylemmäs. Jean-Luc pyyhkäisi suupieltään ajatuksissaan ja jäi hetkeksi tuijottamaan järkyttyneenä käteensä ilmaantunutta uutta verta – hän oli jo ehtinyt jalkansa takia unohtaa poskeensa jo aiemmin tulleen haavan.
”Mutta oletko ihan kunnossa? Putosit vain yhtäkkiä siinä, en edes ehtinyt ajatella mitään, ja sitten pudottiinkin jo molemmat...” hän kysyi kääntäessään katseensa äkillisesti takaisin kohtalotoveriinsa.

Kun ylimääräinen materiaali oli saatu selvästi murtuneen jalan päältä Olivier pystyi näkemään koko tilanteen. Hän ei ollut lääkäri mutta oli nähnyt ja sitonut ennenkin vammoja odottaessaan lääkintämiesten ilmestymistä paikalle. Velhon jalka olisi kaivannut välittömästi yhtä noista sotilaiden sankareista.
Velhon huulilta karkasi voihkaus miehen ryhtyessä lastoittamaan jalkaa mikä sai pitkän miehen pyöräyttämään jälleen silmiään vaikka ilme ei muuten värähtänyt.
"Voin vääntää kovempaa jos se saa teidät paremmalle tuulelle", mies totesi ja jatkoi jalan sitomista. Hän ei tuottanut yhtään sen enempää kipua velholle kuin oli pakko - mokoma saisi olla kiitollinen eikä vikistä kuin tyttö.

Tummat kulmat kohosivat sarkastisesti valkohiuksisen epävarmalle kiitokselle. Mitä velho oikein kuvitteli - että hän olisi tehnyt sen hyvää hyvyyttään?
"Olin sen velkaa", mies totesi tuoden esille sen, ettei olisi välttämättä auttanut toista vaatimatta vastapalvelusta jos ei olisi tullut hänen pelastamakseen vain muutamaa hetkeä aikaisemmin. Hänen mielessään ei ollut samanlaisia opitimistisia ajatuksia kuin velholla sanojen perusteella oli.
"Ei tule. Kaaoksessa katoamistamme ei tulla huomaamaan ja jos tullaankin, meidän oletetaan kuolleen muiden mukana." Odottaminen ei olisi ollut Olivierille ongelma, hän olisi voinut odottaa täällä vaikka kuinka pitkään mutta kyyninen mies ei uskonut kenenkään lähtevän hakemaan heitä. He eivät olleet ainoat kadonneet vaikka näyttivät olevan ainoat valtavasta pudotuksesta eloonjääneet. Ylempää ei ollut kuultavissa ääniä tai nähtävissä valoa joten he saattoivat olettaa olevansa kaksin.

Mustatukka jätti velhon unelmoimaan pelastumisesta ja kyyristyi kaivamaan seuraavaa pudotuksen uhria esille romun alta tarkistaakseen hänen taskujensa sisällön.
Oliko hän kunnossa? Jos auenneita polvia ja kämmeniä ei laskettu, hän ei ollut saanut muuta kuin mustelmia.
"En valita pintanaarmuista. Miten jalkanne kantaa? Ette ainakaan pääse pitkälle ilman minua", mies totesi ja suoristautui jälleen. Ei vieläkään mitään, millä saada valoa aikaan. Hän joutuisi raahaamaan velhontaakan mukaansa, sytkärillä hän ei pitkälle pötkisi. "Ja minulta puuttuu valo."
Olivier ojensi kalpealle miehelle kätensä.
"Minot."

Jean-Luc oli harkinnut hyvin lyhyen hetken jonkin sanomista, mutta vaiennut viisaasti, kun mies oli paketoinut hänen jalkaansa. Ei ollut hyvä idea sahata oksaa, jonka päällä istui. Kiitoksen velan mainitsemisella kuittaaminen sai hänet samaan tapaan hiljaiseksi - hermostunut, pakko-oireen tapainen jutustelu tuntui todella tarpeettomalta ja typerältä, eikä Jean-Luc voinut muuta kuin pohtia etäisesti, olikohan hän lyönyt päänsäkin pudotessaan. Hän kuitenkin pystyi uskoakseen muistamaan päivämäärän, koko nimensä, syntymäpäivänsä ja nykyisen presidentin, joten vaalea velho ei jäänyt pohtimaan sitä mahdollisuutta. Kuolleiksi olettaminen sai hänet kuitenkin hätkähtämään ja ryhdistäytymään itsekseen valokristalliin tuijottelusta takaisin todellisuuteen.
”... niin, totta. Ehkä... parempi niin...” hän mutisi puoliksi itsekseen, puoliksi maailmalle, mutta ei ollenkaan ajatellut juttelukumppaniaan puhuessaan.

Jean-Luc kuitenkin pakotti itsensä hylkäämään ajatukset, jotka saivat valokristallinkin näyttämään mustuudelta, ja seurasi katseellaan avuttomana kohtalotoverinsa ahkeraa ruumiidenryöstöä. Kaveri vastasi pian hänen kysymykseensä, ja vastaus sai velhon päästämään tuhahduksen ja naurahduksen sekaisen äännähdyksen. Kova, pelottavan kova tyyppi. Kummalla puolella hän oli ollut? Miksi hän oli ollut mukana taistelussa? Mitä hän tekisi hänelle, jos he löytäisivät tunnelin valoisan suuaukon...?
”A-aa. Olet oikeassa. Taidetaan tarvita toisiamme”, velho vastasi. Hän tuijotti hetken ajan typertyneenä ojennettua kättä, mutta tarttui sitten siihen. Lämmin, vahva käsi, mutta myös kova. Ainakin Minot olisi tukipilari, joka ei varmaan aivan heti kaatuisi.
”Jean-Luc. Vipond, Jean-Luc. Hauska tutustua”, hän vastasi esittelyyn ja yritti kammeta itsensä pystyyn. Ensimmäinen yritys epäonnistui surkeasti, sillä hän yritti nousta tavanomaisesti, mikä tietenkin repäisi tuskaisan kipuaallon hänen murtuneen jalkaansa. Otteen muutos Minot'n kädestä, tuen ottaminen rojukasasta ja yhdellä jalalla kyykystä ylös pusertaminen toimivat paremmin, ja tuskaisen ähinän jälkeen Jean-Luc seisoi raskaasti Minotiin nojaten. Hänen oli pakko kietaista toinen kätensä kohtalotoverinsa harteille pysyäkseen edes joten kuten pystyssä, ja ajatus kävelemisestä hirvitti. Hän kuitenkin ojensi vasemmalla kädellään valokristallin heidän eteensä, ja katsahti tähän hermostuttavaan mutta avuliaaseen kävelykeppiinsä.
”Tässä sitä nyt ollaan. Jonkinlainen taskulamppu... mutta miten täältä pääsee pois? Särkylääkkeet kelpaisivat nyt”, Jean-Luc huokaisi.

Kalpea mies esitteli itsensä Vipondiksi ja yritti kammeta itsensä pystyyn Olivierin katsellessa. Mies osasi suoralta kädeltä sanoa, ettei Vipond saisi itseään vaivatta ylös vaikka velho saikin tukea miehen kädestä. Tummatukka antoi hänen kuitenkin yrittää omin voimin eikä nöyryyttänyt toista kiskaisemalla hänet väkisin ylös tai etenkään nostamalla häntä selkäänsä vaikka lyhyempi mies painoi varmasti vähemmän kuin entinen sotilas.
Olivier ei kuitenkaan ollut varma, kuinka hyvin toinen kykenisi kävelemään jalkansa kanssa. Heidän matkantekonsa tulisi olemaan loputtoman hidasta mutta vielä vähemmän miestä houkutteli lähteä harhailemaan näihin katakombeihin ilman minkäänlaista valoa, toivoen onnistuvansa harhailemaan oikeaan paikkaan vaikkei osaisi sanoa, kulkiko ympyrää.
"Viiden metrin päässä kulkee tunneli kahteen suuntaan", mies totesi katseltuaan hetken ympärilleen Vipondin luoman valon avulla. Jostain saattaisi löytyä toinenkin kulkureitti mutta he voisivat ensin tutkia tämän - se näytti kaartuvan samaan suuntaan mistä Olivier oli saapunut ylempään kerrokseen. "Katsomme, mihin vasen johtaa, uskon tulleeni siitä suunnasta."
Hän jätti toisen kommentin särkylääkkeestä omaan arvoonsa. Oli epäilemättä ilmiselvää ettei hän kantanut sellaisia mukanaan.

Siniharmaiden silmien katse kävi velhossa mittailevana hänen muistaessaan jotain aikaisemmasta.
"Kun aikaisemmin pelastitte minut käytitte jonkinlaista levitointia tai sitä vastaavaa magiaa, ettekös?" mies totesi. Hän ei tiennyt juuri mitään magiasta tai osannut luokitella sen lajeja tai millä periaatteella ne toimivat. Olivier itse ei edes kutsunut omaa kykyä liikkua ajassa magiaksi, se oli kyky jonka hän hallitsi vain kun aikahypättävä aika ei ollut liian pitkä. Epäilemättä myös useamman ihmisen kuljettaminen ajassa olisi ollut hankalaa mutta ainoa, mitä Olivier oli kokeillut oli ollut kolmella. "Etenisimme helpommin, jos nilkuttamisen sijaan pystyisitte pitämään itsenne ilmassa minun kuljetettavani."
Heillä ei ollut paljoakaan aikaa löytää ulospääsy. Heillä ei ollut minkäänlaisia ruokavarusteita tai juotavaa koska vaikka Olivier osasi valmistautua moneen asiaan hänkään ei ollut odottanut jäävänsä jumiin katakombeihin eikä selvästi ollut osannut yksikään pudotuksesta kuolleistakaan. Olivier kenties olisi pärjännyt mutta Vipond oli menettänyt paljon verta ja tarvitsi nesteytystä mahdollisimman pian - jos velho menisi kuolemaan, siinä menisi Olivierin valonlähde joten hänen täytyisi onnistua pitämään lyhyempi mies hengissä ja tajuissaan kunnes he löytäisivät ulos täältä.

Minot'ista vahvistui hetki hetkeltä selkeämpi kuva Jean-Lucin mieleen. Järkähtämätön, asiallinen, tylyn asiallinen oikeastaan, ja vankka. Vankka ja järkähtämätön olivat hyviä ominaisuuksia elävälle kainalosauvalle, mutta miehen kuiva asiallisuus jätti hänet mumisemaan sanattomia muminoita itsekseen aivojen jyskyttäessä siitä, miten hänen ei olisi pitänyt sanoa tai tehdä sitä tai tuota. Se ei ollut mukava tunne, kun jalka rikkonaisena oli muutenkin hankala pitää itseään kasassa, velho ajatteli itsekseen hajamielisesti, ja harkitsi uudelleen aivotärähdystä sekä myöskin shokkia, vaikka samalla hymisikin myöntyväisesti Minot'n sotasuunnitelmalle:
”Juu'u, katsotaan, katsotaan...”

Jean-Luc irvisti ja päästi katseensa vajoamaan varpaisiinsa Minot'n kysyessä levitoinnista. Se ei ollut juurikaan kysymys, vaan melkeinpä käsky, jota seuraava tarkennus jätti velhon hiljaiseksi. Hän avasi suunsa, kostutti huuliaan kielellään, sulki sen ja avasi sen uudestaan vain päästääkseen epämääräisen tuhauksen.
”Jos... annat minulle tovin, voin yrittää”, hän vastasi välttelevästi. Hänen ajatuksensa juoksivat ehkäpä tahmeasti, mutta ei vaatinut paljoa hoksata, että tunnustamalla olevansa täysin maagisesti uupunut ja että kristalli hohtaisi pari tuntia itsestään hänen siihen syöttämällä aloitustaika-annoksella voisivat saada kainalosauvan katoamaan aika äkkiä hänen rinnaltaan valonlähde mukanaan.
”On vaikeaa... tehdä asioita samanaikaisesti. Varsinkin kun on häiriötekijöitä”, hän jatkoi vaisusti, yhä jalkojaan kohti tuijotellen. Tosiaan, hän voisi keventää itsensä käytännössä painottomaksi, jolloin hänen ei tarvitsisi edes ottaa pelkäämäänsä ensimmäistä askelta hajonneella jalallaan. Vielä kun Minot oli ehdottanut sitä, tuntui, ettei ollut muutakaan vaihtoehtoa.

Hetken aikaa puhalleltuaan syviä keuhkollisia ilmaa Jean-Luc puristi silmänsä kiinni ja hampaansa yhteen, ja tarttui kiinni tuohon tavallaan olemattomaan siteeseen itsensä ja Äiti Maan välillä, ja venytti sitä. Huomattavan nopeasti velhosta karisi kiloja ja pieni nyhjäisy Minot'n olkapäälle tukeutuneella kädellä nosti hänet viitisen senttiä maalattian yläpuolelle. Hän päästi myös pahoinvoinnista kielivän urahduksen painottomuuden ja maagisen rasituksen vääntäessä sisuskaluja, mutta kaikki vaikutti menevän suunnitelmien mukaan – kunnes yhtäkkiä hänen otteensa lipesi kuin vetovoimasuhde olisi öljytty pala saippuaa, ja velho tärähti rusahtaen takaisin jaloilleen.

Luonnollisesti hän huusi täyden minuutin ajan korkealta ja keuhkojensa koko voimalla.

Surrealistiselta tuntuneen hetken ajan huutamiseen tarvitun ilman loputtua mies seisoi omilla jaloillaan, kunnes alkoi kaatua hitaasti Minot'ia kohti. Kristalli putosi lattialle, kun hän hamusi epätoivoisesti otetta kohtalotoverinsa vaatteista sortuen itkemään räkäisesti ja kiroilemaan vuolaasti kivunulvahduksien lomassa.
”Ei helvetti! Repeytyikö se irti?” Jean-Luc kysyi hätääntyneenä, ääni korkeana ja ohuena.
”Miksi ehdotit tuota? Huonoin idea ikinä. Ei paska, repeytykö se oikeasti irti?” hän nyyhkytti jos mahdollista tavallistakin lakanankalpeampana ja tuskasta täristen. Jalka ei ollut sentään repeytynyt irti, mutta katkennut luu ei ollut pitänyt äkillisestä täräyksestä.

Olivier ei voinut kieltää, etteikö velhon kyvyille ollut nyt käyttöä kun miehen valo oli ainoa mikä heillä oli ja nyt näytti siltä, että Vipond pystyisi hoitamaan heidän ongelmansa murtuneen ja telotun jalan kanssa leijumalla. Kivun takia velho ei ollut terävimmillään, muuten hän olisi varmasti tullut ajatelleeksi sitä itse jo aikaisemmin.
Velho kuitenkin lupasi yrittää myös leijumista - jos hän ei olisi suostunut, Olivier olisi joutunut uhkaamaan jättävänsä hänet jälkeensä. Se olisi saanut kalpean miehen viimeistään yrittämään. Onneksi hänen ei tarvinnut ryhtyä sellaisiin toimiin, pitäisi yrittää pysyä edes jonkinlaissa väleissä toisen kanssa.
"Yrittäkää rauhassa, ei meillä parempaakaan tekemistä ole", mies sanoi kulmiaan kurtistaen. Mieluummin hän olisi jo etsimässä reittiä ulos katakombeista joista oli tullut jo niin monien hauta.
Olivier ei ollut tullut edes ajatelleeksi että kristalli voisi toimia ilman Vipondia, silloin hän olisi harkinnut jättävänsä ramman miehen oman onnensa nojaan koska pääsisi itse liikkumaan paremmin omin voimin.

Sotilas katseli tyytyväisenä kuinka kalpea mies nousi maan pinnan yläpuolelle juuri riittävän verran ettei hän onnistuisi kolauttamaan jalkaansa mihinkään ollessaan Olivierin perässään ilmapallon lailla vedettävänä. Vipond ei näyttänyt voivan hyvin nytkään vaikka voisi kuvitella kivun hieman vähentyneen kun painovoima ei enää vaikuttanut kipeään jalkaan. No, sillä ei ollut väliä niin pitkään kun hän pystyisi raahaamaan miestä mukanaan ja lamppuna toimiva kritalli toimisi.
Seuraavassa hetkessä kalpea mies putosi ja vaivainen viiden sentin pudotus sai hänet ulvomaan kivusta kuin mikäkin lapsi. Olivier ei muistanut vikisseensä samalla tavalla silloin, kun sirpale oli repinyt hänen kaulansa auki - tosin hänen muistikuvansa siitä tilanteesta olivat erittäin hatarat. Ehkä hän olikin ulissut ja anellut muttei suostunut myöntämään sitä itselleen.
"Idea ei ollut huono, vika oli sen toteuttajassa", mies totesi kylmää ivaa äänessään. "Olkaa hyvä ja lopettakaa tuo vikiseminen, minkä ikäinen taas olittekaan - viisi?" Hän ei halunnut tuntea sympatiaa maagia kohtaan vaikkei voinut kylmien sanojensa takana tuntea sääliä rampaa miestä kohtaan.

Mustatukka huokaisi paljon puhuvasti ja koppasi Vipondin käsivarsilleen ja heitti hänet sitä kautta hartialleen - lyhyempi mies ei painanut juuri mitään. No, ehkä painovoiman uhmaaminen vaati kevyempää rakennetta, olihan Vipond viimeksikin tippunut vasta lähdettyään pitämään Olivieria ilmassa.
"Maageista ei tosiaan ole mihinkään", mies sanoi ja noukki kristallin maasta. "Kuinka pitkään jaksatte pitää tätä kristallia valaisemassa?" Hän epäili omien voimiensa riittävän pidemmälle kuin Vipondin voimien.

//Anteeksi tämän epämielenkiintoisuus. Kunhan kaksikko pääsee kävelemään eteenpäin pystyn heittämään vähän tapahtumaa, jolla saadaan vähän ystävyksiä lähennettyä~//

Jean-Lucin holtittoman kivun ulinan ja ähkinän sekaan pääsi puoli-hysteerinen naurahdus, kun Minot ei selkeästi antanut hänelle anteeksi edes sellaisen jumalattoman tuskan vallassa metelin pitämistä.
”Viisi? Olisin mieluusti viisi ja – ai helvetti nyt – ja koskaan kuulematta ideaasi”, hän vastasi ääni tuskaisana ja pysyi hädin tuskin seisaallaan raskaasti Minot'iin tukeutuessaankin. Lasta oli kai pelastanut jalan hirvittävämmältä vahingolta, mutta repivän tuskan tasaantuminen jomotukseksi ja hiipiväksi tunnottomuudeksi varpaista lähtien herätti pahoja epäilyksiä. Ulospääsy alkoi tuntua taas musertavan epätodennäköiseltä, kunnes epäystävällisen ilkeästi hänen kipuaan vähätellyt mies, kylmän etäisesti käyttäytynyt Minot, heilauttikin hänet yhtäkkiä ensin käsivarsilleen ja siitä hartialleen. Toimenpide ei ollut hellä eikä velho säästellyt kirouksia ja kivun aiheuttamia vikinöitä, mutta suhteellisen tukevasti hartialla ollessaan hän tunsi etäistä kiitollisuutta. Oli siis sittenkin vielä keinoja pärjätä, ehkä jopa uloskin tästä painajaisesta.

Minot'n kumartuessa poimimaan kristallin maasta Jean-Luc ähkäisi. Vatsallaan roikkuminen sai hänet voimaan lievästi pahoin, tai ehkä ylipäänsä koko tilanne sai hänet sillä hetkellä huonovointiseksi. Silkka ajatuskin taikuudesta sattui, mutta hän pakotti itsensä myhähtämään ja nyökyttelemään päätään ennen kuin tajusi, ettei kysymys ollut kyllä-ei-kysymys.
”Muutaman tunnin. Se... se on kevyttä. Mutta useampi juttu yhtä aikaa... ja kun vielä kipu häiritsee... Olisi pitänyt heti tajuta, että leijuminen on mahdotonta nyt...” hän päätyi jupisemaan puoliksi itselleen yksinkertaisen vastaamisen sijaan. Puhuminenkin tuntui rasittavalta ja hän olisi halunnut vain menettää tajuntansa, jottei joutuisi enää pärjäilemään Minot'n turhankin suoran persoonan kanssa saatika sitten sietämään avomurtuman tuskaa. Se ei kuitenkaan tainut olla vaihtoehto, varsinkin kun kipu piti hänet hereillä ja tajunnan menettämisen jälkeenkin kristallin loistaminen saattaisi saada kuitenkin yhä tuntemattoman ja mahdollisesti epäluotettavan kohtalotoverin ynnäämään asioita yhteen.
”Hei... kiitos. Jos saan levätä tässä, pystyn ehkä myöhemmin leijumaan ja... helpottamaan hommaa”, velho kiittelikin yhtäkkiä tuntien syyllisyyttä epäilyksistään. Jos hän oli mitenkään kykeneväinen arvioimaan muiden persoonia siinä tilassa, Minot ei vaikuttanut suorastaan ilkeästä kylmyydestään huolimatta mitenkään kurjalta tyypiltä. Päinvastoin, kovalta mutta luotettavalta. Ehkä hän oli sittenkin onnekas, kun oli pudonnut juuri tuon paskiaisen kanssa alas.

Oli vaikea saada selvää siitä, mitä Vipond sanoi hänen mumistessaan, kiitos kivun joka epäilemättä oli sanoinkuvaamaton. Heillä ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä itkemään kipeää jalkaa vaan olisi laitettava tossua toisen eteen jotta he pääsisivät täältä pois ennen kuin kuolisivat janoon tai nälkään. Kuoleminen syvällä maan alla ei tuntunut mukavalta vaihtoehdolta ja täällä ei auttaisi vaikka mies kuinka hyppisi ajassa.
"Jaahas. Meillä on siis muutama tunti aikaa päästä ulos täältä ennen kuin joudumme pimeyteen", mustatukka totesi, osittain haluten varmistaa että oli kuullut toisen katkonaiset ja hankalasti lausutut sanat oikein. Mies nyökkäsi hyväksyvästi Minotin todetessa voivansa yrittää myöhemmin uudestaan leijumista.
"Parempi, ettette kuitenkaan rasita itseänne liikaa, tarvitsen valoa ja rehellisyyden nimissä minun on myönnettävä, ettette paina juuri mitään, Vipond." Sotilas oli varma, että painoi itse vähintään parikymmentä kiloa enemmän kuin hauraan näköinen kalpea mies. Mutta velho tuskin kaipasikaan lihasmassaan samalla tavalla kuin sotilas vaikkei Olivier enää sotilaana toiminutkaan.

Mies lähti kulkemaan vähäisessä valaistuksessa valitsemaansa käytävää. Hän oli ollut aikaisemmin täysin varma, että oli tullut tästä suunnasta mutta mitä pidemmälle Olivier käveli, sitä epävarmemmaksi hän alkoi käydä. Oliko hän varmasti tullut täältä? Entä jos hän oli onnistunut sotkemaan suunnat ja käveli vain syvemmälle labyrinttiin?
Mies oli vähätellyt Vipondin painoa ja jo pian kevyemmän miehen paino alkoi tuntumaan hänen hartiallaan. Jaksamatta kuitenkaan kuulla lisää vikinää mies ei vaihtanut vielä olkapäätä jolla kantaisi hentoisempaa miestä.

Ei ollut mitenkään nautittavaa roikkua Minot'n olkapäällä, mutta se oli parempaa kuin murtuneen jalan kanssa käveleminen tai seisominen, sentään. Kohtalotoverikin vaikutti taas hitusen ystävällisemmältä ainakin, kun Jean-Luc alahuultaan pureskellen nieleskeli kaikki vikinät, jotka vain kykeni. Hän sulki silmänsä, sillä ei hänellä ollut juuri mitään katseltavaa siinä olkapäällä roikkuessaan – ellei hän halunnut jännittää kehoaan tarpeeksi, jotta pystyisi kuikuilemaan eteenpäin, mutta siihen hän oli liian väsynyt.
”Jean-Luc”, hän sanoi hajamielisenä vastalauseena sukunimensä käytölle.
”Kyllä tämä tästä... Koko ajan saan keräiltyä voimia, ei me pimeään jäädä.”
Velho ei kuitenkaan ollut siitä läheskään varma. Väsymystä oli monenlaista, ja hän ainakin uskotteli tuntevansa koko ajan, miten äärimmäisille maitohapoille rasitetut henkiset lihakset alkoivat rentoutua, mutta toisen farkunlahkeen muuttuessa hiljakseen tummemmaksi ja kosteammaksi hän ei voinut olla varma jaksaisiko antaa kristalliin toisen latauksen. Jaksaisiko hän edes pysytellä Minot'n olalla niin pitkään?

Kaksikko matkasi hetken hiljaisuudessa, ja Jean-Luc roikkui äänettömänä pelastajansa olalla. Hän taisi vajota jo kerran sekavaan houreiseen tajuttomuuteen, sillä hän säpsähti yhtäkkiä rajusti tuntiessaan kuin putoavansa, ja huomasi vasta silmät avattuaan, että ei ollut äsken ollut todella hereillä. Hampaitaan yhteen purren hän kohotti päätään sen verran, että pystyi luomaan sumean katseen käytävän seinillä leikkivään valoon ja varjoihin. Oli hiljaista lukuunottamatta Minot'n askelia ja heidän ruumiidensa ääniä, mutta kuunnellessaan velho alkoi erottaa pisaroiden ääniä. Ilmakin tuntui kostealta ja tunkkaisemmalta kuin aikaisemmin.
”... oletko varma suunnasta?” hän kysyi hiljaa käheytyneellä äänellä ja kurkotti kaulaansa sivulleen nähdäkseen hieman enemmän käytävästä. Mitä enemmän hän kuunteli, sitä enemmän ääniä hän oli erottavinaan kaikumassa juuri ja juuri kuulorajan yläpuolella. Kylmänväristys kulki hänen kehonsa lävitse.
”Tiedätkö... oli joitakuita, jotka... puhuivat demonien kutsumisesta tyhjentämään käytävät taistelun päätteeksi...” kalpea velho sanoi katkonaisesti ja matalalla äänellä tietämättä, tunsiko hän oikeasti jonkin lähestyvän, vai oliko verihukka vain sekoittanut hänen mielensä.

Olivier kohotti kulmiaan toisen kehottaessa häntä käyttämään sukunimen sijaan etunimeä muttei päätynyt tekemään poikkeusta vaikka kyseessä saattoi olla viimeinen ihminen jolle hän tulisi puhumaan. Toivottavasti kuitenkaan ei sillä miehellä oli vielä asioista, mitä hän toivoi saavuttavansa.
Kuten perheensä kohtalon selvittäminen. Jonkinlaisen merkityksen löytäminen kun hän ei ollut enää suojelemassa isänmaata hyökkääjiltä - oikeastaan aikahyppynsä jälkeen mies oli tuntenut olonsa tyhjäksi ja merkityksettömäksi.

Olivier kulki eteenpäin alkaen itse epäillä suuntaa mutta oliko tämä suunta sen huonompi kuin mikään muukaan? Hän olisi voinut yrittää tunnustella vielä tarkemmin tuntisiko ilmavirtaa mistään suunnasta mutta ainakaan paikassa, missä he olivat aikaisemmin olleet ei mies ollut sitä aistinut. Ilma tuntui raskaammalta kuin ennen. Hiljaisuus oli painostava ja hänen ainoa keskustelukumppaninsa jonkinlaisessa horteessa josta Olivier ei vaivautunut herättämään miestä.
Mies oli aistivinaan liikettä hartiallaan ennen kuin Vipond avasi suunsa ja kysyi häneltä suunnasta.
"En", mies vastasi totuudenmukaisesti. Hänen kykynsä aistia yliluonnollista oli huomattavasti vähäisempi kuin velholla - mikä oli ymmärrettävää, Olivier ei ollut muuta kuin aikamatkaaja. Hän ei omistanut minkäänlaisia maagisia kykyjä kuten levitaation tai edes kristallin valaisemaan sytyttämisen. Näin ollen miehellä ei ollut minkäänlaista aavistusta että heitä voitaisiin seurata.

Miehen lihakset jännittyivät hetkeksi hänen kuullessaan Vipondin sanat. Demoneita? Sellaisiako velho epäili heidän kintereillään olevan?
"Demonit eivät ole ongelma jos ne eivät ole kovinkaan älykkäitä", Olivier totesi. "Silloin voin hämätä niitä hyppäämällä ajasssa."
Mies piti mietteliään tauon.
"Hämäisikö se niitä, Vipond? Sinä olet velho, luulisi sinun tietävän näistä asioista jotain."

He olivat eksyneet. He eivät koskaan pääsisi ulos. Kaikki olisi ohitse, kaikki, hän saisi rangaistuksensa ja hänen ei tarvitsisi kohdata seuraamuksia ja hänen vanhempansa, mitähän he ajattelisivat, voi Nina...
Jean-Luc veti muutaman kerran hinkuvasti henkeä ahdistuksen kouraistessa hänen rintaansa. Juuri ja juuri paskat-housussa-paniikin välttäen hän keskittyi rauhoittelemaan itseään, sillä Minot ei selkeästi aikonut sitä tehdä. Epätoivo ja kauhu onneksi sulautuivat yhdeksi sameaksi massaksi kivun ja väsymyksen kanssa, ja siihen oli helppo hukuttautua yksittäiset huolenaiheet turruttaen. Hän päästi itsensä lysähtämään aiempaa rennommaksi Minot'n hartialle ja sulki silmänsä jaksamatta enää tarkkailla ympäristöään.

Jean-Luc oli saada uuden paskahalvauksen kun Minot'n hartiat kiristyivät hänen allaan. Hetken aikaa hän uskoi vauhkosti jonkun hyökänneen heidän kimppuunsa juuri sillä hetkellä, mutta kohtalotoverin ääni veti hänet takaisin todellisuuteen.
”Äh... ööö...” hän ähisi vastaamista hetken vältellen. Aivot tuntuivat lilluvan siirapissa, ei hän jaksanut ajatella miten voisi vastata diplomaattisesti, mitä hänen olisi hyvä kertoa.
”En tiedä, miten hirviöt havaitsevat ajan. Ehkä osaan tehoaisi. Vic on hullu, en tiedä mitä se lopulta manaisi, jotain kamalaa kuitenkin...”
Vasta sattumanvaraisia jaariteltuaan Jean-Luc tajusi, että hänen olisi ehkä pitänyt sanoa jotain hyödyllisempää. Ajatukset ja sanat kuitenkin tuntuivat lipsuvan pirullisesti hänen otteestaan, vaikka hän kuinka yritti niitä keräillä.

Tuskin keskustelu oltiin ehditty saattaa päätökseen, kun käytäviä pitkin kaikui pahaenteinen ääni. Aluksi kuulosti siltä, kuin kasa räjähdyksen löystyttämiä kivenmukuloita olisi lähtenyt ropisemaan alas seiniä pitkin, mutta kaikujen hälvetessä ja äänen kuuluessa kovempaa sen saattoi tunnistaa kurkusta kumpuavaksi murinaksi.
”Ei paska”, Jean-Luc nieleskeli ilmaa.
”Ei. Ei ei ei. Nyt me kuollaan”, hän hinkaisi ja painoi kätensä korvilleen.

Olivier pyöräytti silmiään. Hyvä on, heidän perässään oli hirviöitä jotka oletettavasti seurasivat heitä jonkin asian - hajun, ruumiinlämmön tai jonkinlaisen muun kriteerin perusteella ja ilmeisesti jäisivät odottamaan, jos Olivier päättäisi hypätä ajassa eteenpäin.
"Lupaavaa", mies murahti miettien vaihtoehtoja. Hänen seuransa ei selvästikään tiennyt asiasta sen enempää, toinen oli velho mutta ei ilmeisesti sen tyypin velho että osaisi manata tai karkoittaa demoneita. Hienoa, todella hienoa. Näin ollen Vipondin ainoa vahvuus oli se, että hän kykeni valaisemaan heidän tiensä. Toisen jättäminen demoneiden syötiksi sillä välin kun Olivier itse pakenisi ei pimeässä tulisi käymään päinsä eikä olisi muutenkaan tuntunut oikealta. Olivier ei tuntenut velhoa mutta ei aikonut silti sikamaisesti jättää häntä, etenkään kun toinen tuntui luottavan häneen.

Olivier nosti toisen paremmin olalleen. Maagi ei ollut mikään kookas tai painavin yksilö mutta juuri nyt mies toivoi, että hän olisi ollut lyhyempi, nainen, lapsi tai keijukaisluinen hentoinen taruolento, jolloin painoa olisi ollut entistä vähemmän mukana raahattavaksi.
"Pitäkää kiinni", mies totesi ja kiirehti puolijuoksua eteenpäin yrittäen pitää hengityksensä mahdollisimman tasaisena. Hän kehotti itseään äänettömästi rauhoittumaan, hän oli varmasti ollut pahemmissakin tilanteissa. Hän ei ollut selvinnyt sodasta jäädäkseen taruolentoina pitämiensä demonien saaliiksi. "Panikoimisen sijaan voisitte miettiä, miten selviämme tästä. Olette meistä se, joka tietää magiasta."
Mies kääntyi kapeaan sivukäytävään toivoen takaa-ajajien olevan liian suurikokoisia mahtuakseen heidän peräänsä vaikka epäili demonien pääsevän puskemaan kuinka kapeasta käytävästä tahansa.

Jean-Luc olisi varmaan hyperventiloinut, mätkähtänyt alas Minot'n olalta ja jäänyt maahan sätkimään kivuissaan ja peloissaan, ellei Minot olisi kohauttanut häntä paremmin aloilleen ja jatkanut matkaa lyhyttä murahdusta enempää velhon epätoivoon reagoimatta. Hetken aikaa mies roikkui aloillaan hölmönä, sitten hän puristi hampaansa yhteen, mutta niiden rakosista karkasi silti kimeä voihkaisu juoksuaskelten pompotellessa häntä kivuliaasti, ja lopulta hän tarttui kouristuksenomaisesti kiinni Minot'n vaatteista.
”---”
Lopulta hän ei kuitenkaan saanut sanaakaan suustaan, ja vain napsautti sen kiinni. Hän teki oikeastaan mieli nauraa tai itkeä jonkin puhumisen kaltaisen järkeä vaativan toiminnan sijasta.

Velhon tahmeasti kulkeva ja sekasortoon vaipunut mieli sai kuitenkin poimittua vihdoinkin tarpeelliset palaset hyppysiinsä ja aseteltua ne jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi yhä kovempaa kuuluvien helvetillisten äänien lietsomana. Epätoivoinen vikinä vaikeni välittömästi, ja Jean-Luc haukkoi henkeään tuntien itsensä käsittämättömän typeräksi.
”Hei, hetkonen, mitä – aikamatkustusta? Aikaloikkaus? Viikko! Hyppää viikko eteenpäin, ja jos yhtään epäilyttää, välittömästi perään uudestaan viikko!” hän käski yhtäkkiä huudahtaen ja läimi Minot'n selkää tarkoituksenaan kannustaa mies toimimaan äkkiä. Tietenkin, jos he katoaisivat kokonaan aikajatkumosta ja skippaisivat eteenpäin, eivät hirviöt todennäköisesti pääsisi perässä, Vic ei antaisi niiden olla täällä niin pitkän ajan jälkeen! Hän ei kyennyt eikä edes halunnut ajatella kaikkia ongelmia, vaaroja ja esteitä ajatukselleen, vaan puristi mielessään tiukasti kiinni tästä yhtäkkiä heränneestä kirkkaasta toivonsäteestä.

Olivier, joka oli lukenut aikahypyn pois heidän vaihtoehdoistaan hätkähti toisen muuttaessa äkkiä mieltään. Nyt heillä kuitenkin oli mahdollisuus selvitä sillä siihen, mitä heidän peräänsä oli manattu tuskin toimisivat hänen luotinsa tai Vipondin... mitä hän ikinä osasikaan käyttää levitaation ja valaisevan kristallin lisäksi. Täytyi toisen osata muutakin, ei hän muuten olisi ollut missään sotajoukoissa.
"Toivottavasti kukaan ei kaipaile teitä takaisin, en muista milloin olen viimeksi ottanut jonkun mukaani", mies totesi ennen kuin pysähtyi. Hän tasasi hengityksensä, nosti velhon hartialtaan, joutuen tukemaan hänet vasten itseään, voidakseen tarttua hänen ranteeseensa ennen kuin hyppäsi ajassa. Hän itse ei tuntenut mitään mutta hänen mukanaan oleva velho saattoi sen sijaan tuntea voimakasta pahoinvointia ja pyörryttävää tunnetta.

Olivier pyrki viikkoon mutta heitä oli kaksi joten he olivat saattaneet ihan hyvin hypätä ajassa kuukausia tai vuosia viikon sijaan. Toisaalta hän ei epäillyt, etteikö se olisi toiminut myös toiseen suuntaan, viikon sijaan oli saattanut kulua vain muutama päivä.
Olivier vilkuili ympärilleen ja piteli Vipondia pystyssä itseään vasten.
"Minä en pysty aistimaan niitä, ovatko ne kadonneet?" Ainakaan hän ei pystynyt aistimaan tai kuulemaan mitään sen suuntaista, että jotain olisi tulossa heidän kimppuunsa uudestaan.

Jean-Luc ehti vain avata suunsa epämääräiseen vastaväitteeseen Minot'n sanoessa taas jotain todella epämiellyttävää ja uhkaavaa, mutta hän päätyi nipistämään sen kiinni uutta kivunhuutoa pidätellen tullessaan nostetuksi alas kohtalotoverinsa olalta. Hän ei ehtinyt sen jälkeenkään sanoa yhtään mitään, kun yhtäkkiä maailma kieppui ja pyöri ilmeisesti hänen vatsansa sisällä, ja Jean-Lucin oli pakko kumartua oksentamaan välittömästi, kun hän siihen kykeni.

Vikisten hiljaa ja huohottaen suupieliään pyyhkien Jean-Luc kumarteli vielä kippurassa, kun Minot kysyi häneltä tilanteesta. Hän suoristautui vaivoin ja rojahti nojautumaan mieheen raskaasti.
”En minä... odota, odota”, hän sanoi katkonaisesti, hengitys yhä kärsivänä, ja painoi toisen käden ohimolleen. Mitä hän pystyi aistimaan, mihin hän pystyisi tarttumaan, oliko jokin epätavallista... Mutta missään lähellä ei tuntunut olevan kappaleita, jotka olisivat jotenkin poikenneet ainakaan vetovoimasuhteittensa kannalta muista.
”En... ole varma mutta, ehkä... taidamme olla turvassa”, hän vastasi sitten hiljaisen hetken jälkeen. Aikahyppäyksen pahoinvoinnista, verenhukasta ja hirvittävästä kivusta huolimatta hän tunsi olonsa oudolla tavalla aiempaa pirteämmäksi. Hetken aikaa sulkeutuneena varpaitaan tuijoteltuaan ja irvisteltyään jalalleen, joka vihloi ja juili huolimatta siitä, kuinka varovaisesti hän yritti olla sen kanssa, hän taputti Minot'n olkapäätä ja kääntyi katsomaan miestä silmiin.
”Jaksatko kantaa minua vielä...? Jos... jos me löydetään se paikka mistä pudottiin tai muu kuilu, pystyn nostamaan meidät.”
Yleensä hänen voimansa eivät palautuneet ollenkaan näin nopeasti, eikä hän oikeasti olisi juuri sillä samalla hetkellä pystynyt hivuttamaan heitä edes parin metrin korkeudelle, mutta pelko ja adrenaliini olivat kai auttaneet. Ellei hän muuten heikentyisi, hän kykenisi nostamaan heidät, jos he myöhemmin törmäisivät esteisiin tai mahdolliseen ulospääsyyn.

Olivier vetäisi kenkiään kauemmas velhon oksentaessa mutta sai silti tahroja kengilleen. Hän oli odottanutkin tämän taistelun aikana saavan päälleen verta, mutta oksennus ei ollut ollut yhtä odotettavaa. Mies ei kuitenkaan pystynyt pyyhkäisemään tahroja pois samantien velhon nojautuessa raskaasti häntä vasten.
"Hienoa, onnistumme edes jossain", Olivier totesi helpottuneena kuultuaan heidän olevan nyt turvassa. Demoneita ei ollut enää tässä ajassa joten he voisivat lähteä etsimään uloskäyntiä. Hän oli kuitenkin turhautunut siitä, heidän tilanteensa ei kuitenkaan ollut parantunut demonien puuttumista lukuunottamatta, aikahyppy ei korjannut Vipondin jalkaa tai tuonut heille uutta valoa tai ruokaa. Velho kuitenkin kuulosti nyt hieman pirteämmältä - se, kertoiko se lähestyvästä hengenmenosta vai tilanteen aikaansaamasta innostuksesta oli epäselvää.
Olivierin silmät kohtasivat kalpean miehen katseen. Arka pyyntö ei ollut mahdotonta toteuttaa, etenkään kun toisella oli sen lisäksi suunnitelma, miten he pääsisivät pois täältä.

"Jos lupaatte tällä kertaa olla vikisemättä, Jean-Luc", Olivier totesi arkisesti, käyttäen ensimmäistä velhon etunimeä sukunimen sijaan. Hän nosti hentoisemman miehen jälleen kerran hartialleen, tietämättä kuinka pitkään enää jaksaisi kantaa Jean-Lucia. Mies suuntasi takaisin sinne, mistä he olivat tulleet. Onneksi he eivät olleet ehtineet kovinkaan kauas joten takaisinpääsyn ei pitäisi olla ongelma.

Jean-Luc ei edes huomannut murtauteensa uudelle tasolle Minot'n puhuttelujärjestelmässä, sillä hänen vatsaansa kouristeli ja jalkaa viilsi edelleen, puhumattakaan korvien välissä myllyävästä pilvimassasta. Jonkin muutoksen tunnelmassa hän taisi alitajuisesti kuitenkin havaita, kun taputti kohtalotoveriaan uudestaan olalle ja hymyili.
”Aa, sori muuten oksennuksesta.”

Matka jatkui taas valokristallin hätyyttelemässä pimeydessä, mutta velho ei vajonnutkaan aikaisemman kaltaiseen tajuissaan olemisen rajatilaan eikä hänen omituisen piristynyt olonsa kadonnut. Hän ei kuitenkaan uskaltanut kokeilla, olivatko hänen voimansa jo palanneet, sillä hän ei halunnut vahingossakaan polttaa niitä uudestaan loppuun. Kalpea mies ei pysynyt perässä ajassa tai tilassa, mutta jonkin aikaa sekavia ajatuksia pyöriteltyään hän kuitenkin avasi suunsa Minot'n harteilla roikkuessaan.
”Kerroksittain, jos mennään ylöspäin kerros kerrallaan päästään varmaan turvallisesti. Isosta holvista on sitten helppo päästä ulos, ellei joku ole ansoittanut sitä...”

Olivier vilkaisi kalpeaa miestä.
"Ei ole ensimmäinen kerta, kun joku oksentaa kengilleni", hän totesi, muistellen sitä, kuinka eräs nuori sotilas oli väliaikaisista voitonjuhlista humaltuneena sattunut törmäämään häneen ja oksentanut hänen rinnuksilleen. Siitä hän oli nostanut paljon suuremman huudon kuin Jean-Lucin ymmärrettävästä huonovointisuudesta.

Olivier suuntasi takaisin isolle holville, tällä kertaa aloittaen itse puheenaiheen.
"Oletko velhosuvusta?" mies kysyi, kankean alun jälkeen vapaantuneempana Jean-Lucin seurassa. Nuori mies oli saanut hänen kunnioituksensa osakseen joten mustatukka vaivautui pitämään keskustelua yllä, yleensä hän mieluummin piti ihmiset kädenmitan päässä itsestään. "Mietin, että olet varmasti saanut magiakoulutusta - vaikutat hallitsevan useanlaista... taikuutta."
Asiat eivät olleet hänelle suorastaan tuttuja, Olivier piti itseään tavallisena ihmisenä jolla vain sattui olemaan kyky joka ei ollut edes kovinkaan hyödyllinen kuin tietyissä tilanteissa.

Minot suorastaan jakoi yksityiskohdan elämästään – hänen kengilleen oli oksennettu aiemmin – ja kysyi häneltä jotakin. Jean-Luc olisi varmaan paremmassa hapessa loikkinut riemusta tämän sosiaalisen kontaktin takia. Ainakin hänen päänsä sisälle levittäytyi yhtäkkiä valoaalto. Olikohan hän vain helpottunut, ettei ainoa apu siinä tilanteessa sittenkään kohdellut häntä ikuisuuksiin asti kylmästi, vai myös siitä, että normaali jutustelu tuntui kaiken viime viikkoina ja tunteina tapahtuneen jälkeen pullantuoksuiselta aamulta mummolan aurinkoisella kuistilla.
”Suvusta... tavallaan, kyllä, joo. Ei sinänsä ole koulutusta, mutta... olen näperrellyt kaikenlaisen parissa. Liian paljon. Älä mene sille tielle”, hän jutteli takaisin heikonlaisesti, mutta pinnisteli parhaansa. Kaikesta päätellen Minot'n kyky matkustaa ajassa ei perustunut loitsuihin tai koulutuksiin, vaan kyseessä oli kyky – kyky, jota varmaan voisi hioa pidemmälle ajan ja opastuksen kanssa. Sellaisen velho haistoi jopa puolikoomaisena.
”Minullakin on silti kyky. Painovoima, olen aina... aistinut sen. Kyennyt tarttumaan siihen. Mutta opiskelemalla pystyy tekemään paljon enemmän, ilman kykyjäkin... ei se tosin kannata, ei helvetti, ei todellakaan”, hän mumisi puoliksi itsekseen ja painoi silmänsä tiukasti kiinni.

Jean-Lucin katkonainen jutustelu täytti hiljaisuuden sopivasti ja vei ajatukset pois siitä, mikä oli vasta hetki sitten väijynyt heitä - tosin toisessa ajassa, mutta Olivierille itselleen se tuntui pelkältä hetkeltä. Mies oli helpottunut siitä, että sai muuta ajateltavaa, olihan Jean-Luc valopalloineen ainoa lohtu täällä keskellä ummehtunutta pimeyttä mistä mies ei tuntunut löytävän tietään ulos vaikka kuinka yritti.
"Siitä on turha huolehtia", mies totesi. Hän ei ollut kiinnostunut magiasta, enemmänkin oli ainoastaan siunattu kyvyllä, jota hän ei ollut erikseen pyytänyt tai jota hän ei suorastaan kaivannut. Sitä lukuunottamatta että ajassa matkustaminen oli kerran tai pari pelastanut hänen henkensä se oli kuitenkin melko vaatimaton ja hyödytön monien muiden taitoihin verrattuna.
Jean-Luc antoi mielipiteidensä tulla estotta, mikä oli virkistävää tässä tilanteessa. Ehkä paremmassa kunnossa ollessaan velho olisi hieman kaunistellut mielipiteitään.
"En usko, että minun tarvitsee pystyä enempään", Olivier kuittasi toisen sanat. "En usko, että pystyn matkustamaan ajassa taaksepäin vaikka kuinka opiskelisin."

Hän pysähtyi tutun näköisen luhistuman vierelle eikä Olivier kyennyt valoa nostamalla näkemään, kuinka ylös se johti. Oliko tämä paikka se, mistä he olivat lähteneet? Jos hän pinnisti näkönsä ja mielikuvituksensa huippuunsa hän oli näkevinään elottomana kivien joukosta tunkeutuvia raajoja hieman kauempana.
"Olemme perillä."

Jotkut lahjat kehittyivät harjoittelemalla suuntiin arvaamattomiin, joillakin taas pystyi tekemään aina ja ikuisesti yhden ja vain yhden tempun, opiskelemalla saattoi löytää muita keinoja toteuttaa halunsa mutta ne maksoivat arvaamattoman kalliisti... Jean-Luc ajatteli niin kiivaasti, ettei saanut muodostettua ajatuksistaan oikeastaan mitään sanottavaa. Minot'n kyky oli harvinainen, ainakin hän uskoi niin. Eikä miehellä tainnut olla mitään muuta etunaan, paitsi tietenkin fyysinen kuntonsa – vainoharhainen osa tokkuraista mieltä alkoi laskelmoida heidän välisiä voimasuhteita, mutta ei Jean-Luc voinut kohtalotoverinsa harteilla roikkuessaan vain yhtäkkiä unohtaa, että Minot'n keho rehki yksin saadakseen heidät molemmat turvaan.
”... jalous ja voima, mitä ovat ihmisen hyveet...” velho mutisi liki ääneti itsekseen ja pusersi silmänsä kiinni yrittäen sillä torjua kaikenlaisen heikotuksen itsestään.

Pimeys ja kosteat katakombien seinät olivat aivan samanlaisia kuin ennenkin, mutta Minot pysähtyi ja ilmoitti heidän olevan perillä. Kevyellä kädentaputuksella Jean-Luc viestitti haluavansa tulla lasketuksi alas, ja irvistelyn ja tukahdutetun puhinan jälkeen hän seisoikin yhdellä jalalla toinen käsi Minot'n olalla. Hän tähysi ylös, mutta näki pelkkää pimeyttä. Hän ei edes uskaltanut yrittää yksin seisomista, ilman raskasta nojautumista toveriinsa.
”Sen... pitäisi onnistua. Kerros kerrallaan. Tultiinhan tänne vaarantamaan henkikulta muutenkin...” velho sanoi hetken pohdiskeltuaan. Antamatta muuta merkkiä ja harkitsematta sen enempää, ettei kumpikaan heistä saisi mahdollisuutta edes ajatella jänistmistä hän puristi Minot'n olkaa hieman tiukemmin ja riuhtaisi otteeseensa ne suuret, pitävät sidokset, jotka hän tunsi yrittämättäkin itsensä ja Minot'n sekä Maan välillä, ja veti ne ohuiksi. Velho pompahti kevyesti yhdellä jalallaan, ja kaksikko irtaantui pienen likkeen voimasta lattiasta. Varovainenkin leijunta sai Jean-Lucin ohimot jyskyttämään, mutta hän keskittyi puremaan hampaitaan yhteen ja puristamaan tiukasti heidän ja Maan välistä yhteyttä käsissään, ettei se vain lipeäisi ja palautuisi takaisin yhtä vahvaksi kuin aiemmin. Kristallin valonkajo oli heikko, mutta tarpeeksi, jotta velho näki ylemmän kerroksen lattian romahtaneen reunan olevan heidän allaan, parikymmentä senttiä oikealle.
”Tartu johonkin, vedä meidät käytävään”, hän puuskahti yhtäkkiä käskyn Minot'lle, ja hölläsi sen verran, että he eivät enää leijuneet ylöspäin.
”Lasken meidät sinne, ota vastaan”, hän ohjeisti uudestaan.

Jean-Luc ei tuntunut enää olevan edes siinä kunnossa, että voi tuhlata edes sanojaan. Hänen jaksansa oli huonossa kunnossa, olo varmasti kurja joten Olivier ymmärsi häntä vaikkei sitä näyttänytkään. Olihan hän kerran itse maannut maassa kaula auki, odottaen että joku tulisi ja pelastaisi hänet. Mies joutui antamaan itseään nuorempana pitämälle tukea, sillä kumpikin heistä epäilemättä tiesi, ettei vaalea mies kestäisi hetkeäkään omilla jaloillaan eikä hän välttämättä enää heräisi tajuttomuudestaan.
"Ajatellin voivani menettää henkeni taistelussa", mies korjasi kuivasti. "En elävältä haudattuna."
Harva, jos yksikään, noista katakombeihin kuolleista oli osannut odottaa tällaista kohtaloa mutta silti se oli kohdannut heitä. Oli suorastaan ihme, että Olivier oli hengissä - se oli pääasiassa Jean-Lucin ansiota sillä muussa tapauksessa hän olisi iskeytynyt maahan ja menettänyt henkensä luultavasti samantien. Tai ei ainakaan olisi siinä kunnossa, että kykenisi kantamaan ketään, edes Jean-Lucin kaltaista luuviulua, ympäri katakombeja.

Velhon sormista löytyi vielä hieman voimaa niiden puristuessa entistä voimakkaammin vasten mustatukan hartiaa minkä jälkeen Olivier tunsi saman painottumuuden tunteen minkä hän oli tuntenut jo kerran aikaisemmin, tuntikausia, ei, päiväkausia sitten. He irtautuivat maasta aivan liian hitaan tuntuisesti ja lähtivät leijumaan ylöspäin. Jean-Luc näytti kristallin kalpeassa valossa entistä hauraammalta mikä sai mustatukan miettimään kuinka pitkään selvästi tuskissaan oleva mies jaksaisi pidellä häntä mukanaan, hän epäili painavansa useamman kymmenen kiloa velhoa enemmän.
"Nnh, kyllä", mies sanoi havahtuen ajatuksistaan ja etsi katseellaan jotain, mistä tarttua. Tehtävä ei ollut vaikea, hän sai vaivatta tartuttua jäljellä olevan seinän jäännöksistä ja kammettua heidät turvallisemmille vesille.

Niin, he olivat tulleet sinne taistelemaan, ja taistelemaan todella pääsivätkin, tosin hengissäselviytymisen eivätkä mitättömien aatteiden takia. Jean-Luc olisi voinut kysyä minkä edestä taistellessaan Minot oli ollut valmis kuolemaan, siihen oli ollut otollinen hetki, mutta kysymys ei olisi voinut vaipua syvemmälle kuulumattomiin. Mitä sellaisella oli väliä, kun he olivat kaksin pimeydessä ja yhden räjähdyksen takia sinkoutuneet hetkellisesti riippuvaisiksi toinen toisensa avusta.

Ajatusten sekasorto poukkoili Jean-Lucin mielessä, kun hän hammasta purren piti itsensä kasassa vielä ne hetket, jotka Minot tarvitsi kammetakseen heidät tukeville jalansijoille. Laskeutuminen ei ollut sulokas, mutta Jean-Lucin onnistui sentään laskea heidät niin hitaasti, ettei toistanut kaunista jaloilleputoamisepisodiaan. Silti velhon täytyi hetken aikaa vain puuskuttaa silmät kiinni kohtalotoveriinsa nojaten.
”Arvaa muuten mitä”, hän hinkaisi hetken päästä.
”Olen idiootti. Tietenkin... Tietenkin sinun olisi pitänyt ponnistaa meidät vauhtiin, en yhtään ajatellut, en ole tottunut siihen, että joku toinen tekisi sen...” hän sanoi ja nauroi hinkuen. Kohta hänen hengityksensä kuitenkin tasaantui, ja onnistumisesta rohkaistuneena – tai vain hullun toiveikkuuden lietsomana – hän tarttui taas Minot'sta kunnolla kiinni ja nyökkäsi miehelle.
”Heti kun sanon, ponkaise meidät menemään ylös seinän läheltä. … Nyt”, velho ilmoitti, sulki silmänsä ja vaipui taas syvään keskittyneisyyteen heidän painonsa kevetessä taas olemattomiin.