Le vide

Kahden naisen välillä melkein jo räiskyi salamoita, ja Snorrilla oli todella hankala olla siinä. Hyvästit olivat kuitenkin vielä sanomatta ja oli sentään helpottavaa, että ilmeisesti kummallakaan ei ollut kummoisempia vastalauseita hänen töihin lähtemistään vastaan.
”Pittää kattoo, jos täs ois aikaa”, Snorri nyökytteli Clemencen tarjoukselle, eikä muuta kuin luonut hiljaisen katseen vampyyrittaresta Lucaan ja takaisin tämän selityksen portviinistä kuullessaan. Luca kuitenkin hymyili edelleen, ja nosti jopa toisen kätensä keveään vilkutukseen.
”Oli hauska tavata, vaikka tapaaminen jäikin näin lyhyeksi”, tummatukka sanoi, ja Snorri nyökäytti hänellekin päätään.
”Oliha se. Ehkä myö näkkyillään viel. Mut hyvät yöt teille kummallekin”, peikko toivotti kahdelle muulle, ja kääntyi harppomaan kohti työpaikkaansa.

Lähes välittömästi Snorrin kadottua kuuloetäisyyden ulkopuolelle Luca vaihtoi päivänvarjonsa toiselle olalleen ja varjosti sillä kasvonsa katulamppujen hohteelta.
”Voi, ja minä kun ajattelin vuosisatojen opettavan kenet tahansa varovaiseksi...” hän lausui pehmeästi, ja hyrähti sitten nauruun.
”Tai ainakin keksimään osuvampia loukkauksia. Kaikenlaisia lapsellisia tapauksia säilyykään hengissä!” tummatukka päivitteli pari kertaa kieltään paheksuvasti naksauttaen. Hänen hunajainen hymynsä ja puheen sävynsä eivät olleet kadonneet mihinkään, mutta ystävällisyys, jota hän oli peikon ollessa läsnä näyttänyt, oli kadonnut kokonaan.
”Mutta en tullut hakemaan älyllistä keskusteluseuraa sinusta. Elijah Pierce, Evgeni Pletrev, Eilert Papst. Tunnet näillä nimillä kulkevan miehen, Clemence Marion Perrot, ja haluan kuulla, mitä mieltä olet hänestä.”
Luca kallisti päätään sivulle ja hymyili sokerisen suloisesti sanojensa päälle.

Vampyyri nyökkäsi luurankomaista naamaansa vastaukseksi peikon hyvänyön toivotuksiin ja alkoi itsekin jo tehdä lähtöä, ainakin ajatuksissaan. Mihin suuntaan hänen pitäisi lähteä päästäkseen kotiin helpoiten? Oikaisu puistikon kautta voisi olla paitsi nopeaa myös mukavan rauhallista: vain kerran hän oli törmännyt siitä kulkiessaan eksyneeseen, silmiään muljauttelevaan ja varsin sekavaan ihmissuteen.

"Noh, itselläni se on mennyt aikalailla toisin päin", hän vastasi tympääntyneellä äänellä Bátorin toteamukseen varovaisuudesta. Kalpeana hehkuvat kädet lepäsivät edelleen lanteilla ja katse siirtyi sanojen jälkeen tarkastelemaan pukudraamasta temmattua naista.
"Pahoittelen jos varomattomuuteni loukkaa tunteitanne", Clemence hymähti ja valmistautui lähtemään. Tämä leikki alkoi kyllästyttää häntä. Hän oli väsynyt, janoinen vampyyri joka kaipasi kipeästi takalistonsa laskemista sohvatuoliin ja varpaidensa nostamista pehmustetulle jakkaralle. Paksut satiiniverhot vain ikkunaan ja aamun ensisäteiden aikaan ehkä vielä joku nauhoitettu kuva televisiosta ennen lepoon laskeutumista.
Vampyyri nousi aavistuksen ilmaan, jähmettyen kuitenkin kesken ylävartalonsa kierron täysin liikkumattomaksi kuullessaan ensin kolme tuttua nimeä, sitten omansa lausuttuna täydessä mitassaan. Punaiset silmät välähtivät ja ylävartalo kääntyi kuin hidastettuna takaisin kohti sokerisesti hymyilevää naista. Clemencen ylähuuli kohosi aavistuksen hänen tuijottaessaan tiiviisti hieman alaviistoon sateenvarjon alla hyrisevää naista. Kädet laskeutuivat alas lanteilta, sormet koukistuivat jäykästi, kynnet kasvoivat jälleen paksummiksi.
Jokainen lihas oli jälleen jännittynyt. Hetken he vain mittailivat toisiaan katseillaan, toinen imelästi hymyillen, toinen hämmentyneenä, osin hurjistuneena.
"Se vähän riippuu", Clemence kuuli käheän äänensä lopulta vastaavan.


Mestari Käsi.
Jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu Killan jäsen, ei tilanteessa olisi ollut mitään epäselvää. Muutamasta jäsenestä Clemence olisi jopa kielinyt ihan mielellään. Olihan hän ennenkin tätä tehnyt, luovuttanut tietoja. Useimmiten tosin omasta tahdostaan rahaa vastaan, harvemmin uhkailun seurauksena. Mutta alkaisiko hän lavertelemaan tietoja opettajastaan? Vampyyrista, miehestä, mestarista, jota ilman hän ei olisi tämänkään vertaa järjissään. Tuskin. Hän ei edes jakaisi mielipidettään Kädestä tuon sokeroidun, antiikkisen posliininuken kanssa. Miksi jakaisi?

Suorastaan huolimattomasti pudotellut nimet saivat leijumaan nousseen pikku vampyyrittaren todellakin pysähtymään. Luca kohotti katseensa kohtaamaan niin monia tunteita ja ajatuksenpoikasia hehkuvat punaiset silmät ja hymyili leveämmin. Maassa seisovan naisen pikimustista silmistä ei näkynyt mitään, ellei sitten hymyn epäaitous, mutta ne näkivät paljon. Lyhyen, lukkiutuneiden katseiden jännitteen täyttämän hetken jälkeen hän päästi kihertävän naurahduksen ja pyöritti päivänvarjoaan olallaan.
”Voi kultapieneni, joku voisi luulla, että haluaisit hyökätä hänen kurkkuunsa jos näytät noin rumaa ilmettä”, hän kihersi ja loi hiljaisen katseen eteenpäin, hetki sitten vielä heidän yhteiseen kävelysuuntaansa.
”Niin kovin varomatonta... Yön lapselle sopisi paremmin elegantimpi olemus, hienovaraisempi mystiikan aura. Joku romantikko tulee vielä pettymään karvaasti tavatessaan sinut.”
Kiusoittelevat, mutta kaiuttoman kylmät sanat kiersivät tahallaan aiemmin esille otettua aihetta sen aikaa, kun Luca tanssahteli henkisesti Clemencen edessä omaksi ilokseen hänen kustannuksellaan kujeillen. Yhtäkkiä hymyili kuitenkin loppui eikä Luca enää vaivautunut tähyämään ylös Clemenceen, vaan antoi päivänvarjonsakin laskeutua hieman ja varjostamaan itsensä sen kätköihin.
”En tosin ajatellutkaan noin syvää kiitollisuutta. Elijah on suloinen, mutta että siitä verestä on voinut tulla jotain edes etäisesti jaloa... Käy lähes sääliksi!”
Luca huokaisi dramaattisesti, pitäen yllä teatraalisia elkeitä huolettomasti.
”Tiedät varmaankin, missä hän on nykyään? Edelleen Pariisissa, uskoisin. Käyköhän hän koskaan kuvailemassasi viehättävässä kartanossa? Saisin kaksi lintua yhdellä kivellä, viinikellarisi kuulostaa mielenkiintoiselta”, tummatukka pohti ääneen heleästi, mutta pahaenteisesti.

//Lawl, tiedät varmaan mistä on kyse Lucan päätelmissä, joten varmaan suot niiden kirjoittelemisen :'D//

Clemence laskeutui maahan, ei tosin niin kevyesti kuin yleensä. Hän ei räpsäyttänyt silmiään kertaakaan. Bátorin sanat huljuivat ilmassa, iskeytyvät pehmeästi naisen takaraivoon ja jäivät sinne pyörimään etsien ymmärrystä, jota ei ainakaan ihan heti löytynyt. Vampyyri oli yllättynyt. Hän olis aistinut jotain outoa tässä yön kulkijassa, mutta että tuo oli saapunut paikalle varta vasten nyhtääkseen hänestä tietoja irti.
Clemence otti hitaasti, tunnustelevasti muutaman askelen lähemmäs puhuvaa naista ja jäi seisomaan kolmisen metrin päähän tuosta.

”En tosin ajatellutkaan noin syvää kiitollisuutta. Elijah on suloinen, mutta että siitä verestä on voinut tulla jotain edes etäisesti jaloa... Käy lähes sääliksi!”
Vampyyri puri hampaitaan yhteen.
"Pysy poissa sieltä", hän sihisi, vei kivittyneen katseensa hetkeksi katuun ja keskittyi saman tien sulkemaan mielensä tunkeilijalta. Clemence henkäisi ärtyneesti, vaikka se turhaa olikin.
Punaiset silmät katsoivat aavistuksen kulmiensa alta Bátoriin, joka oli juuri maininnut hänen viinikellarinsa. Vampyyritar keskittyi lujempaa ja hymyili sitten yllättäen niin, että jo huulen yli kasvaneet hampaat painoivat alahuuleen painaumia.
"Saattaisi hän kutsusta käydäkin... Mutta..."
Clemence astui taas lähemmäs sateenvarjonaista, kääntäen nyt vasemman sivunsa vinosti tuota kohti.
"Viinikellarini ryövääminen ei - yllättävää ehkä - kuulosta aivan palkkiolta, johon tyytyisin."

Clemence näytti olevan melkein valmis muuttumaan pelkiksi kynsiksi ja torahampaiksi, raivokkaaksi pedoksi kuin mikäkin ihmissusi. Luca sen sijaan vain naurahti uudelleen kuullessaan vampyyrittaren sihahduksen ja lähti askeltamaan hidasta tahtia eteenpäin, kengän korot kopisten.
”Ah, en ymmärrä miten selviydyit niin pitkään, että pääsit tapaamaan Elijahinkin”, hän lähestulkoon rallatteli.
”Olisit varovaisempi. Ylpeät kaatuvat aina polvilleen silloin, kun sitä vähiten odottavat”, Luca heitti vielä kuin olisi jakanut kovinkin ystävällisen neuvon. Turhaan pippurinen nainen salpoi ikkunoitaan ja tilkitsi oviaan. Huutaminen kuului aina ohuiden seinien läpi.

Hän kuitenkin kääntyi katsahtamaan kainosti olkansa yli hymyilemään yltynyttä vampyyritarta. Niin suora ja raisu, voisi todella luullakin, että Clemence oli saanut tartunnan ihmissuden puremasta.
”Hänkin siis välittää sinusta, ja on yhä täällä. Ah, se helpottaa kaikkea niin paljon...”, Luca hymisi itsekseen, ja kiilasi päivänvarjonsa olkavartensa ja rintansa väliin kyetäkseen tarttumaan vasemmalla kädellä oikeaan kyynärpäähänsä ja oikealla kädellä mukamas ottamaan olemattoman piipun huuliltaan.
”Yksinkertaista, rakas Perrot.”
Nainen hymähti ja nauroi taas matalaa, kihertävää nauruaan, tarttui taas päivänvarjoonsa ja kiepahti ympäri niin, että pitkän hameen helmat hulmahtivat. Musiikki, jota Snorri ja Clemence olivat yhdessä kuunnelleet oli kadonnut jo aikaa sitten, mutta öinen kaupunki oli täynnä musiikkia niille, joilla oli korvat kuulla.
”... miksi palkitsisin sinut mitenkään, jos teen kaiken työn itse?” Luca kysyi sitten yhtäkkiä kaikki kujeilu poissa äänestään.
”En tiedä miksi haluaisin olla niin armelias jollekulle, joka on loukannut minua...”

Nainen oli saanut elää varsin rauhallista elämää viimeiset vuosikymmenet. Toki ne toisinaan tuntuivat pitkiltä, ehkä juurikin päivien samankaltaisuuden ja jännityksen puutteen vuoksi. Hän myönsi joinakin yksinäisinä iltoina toivoneensa toimintaa, säpinää, jotakin tavanomaisesta poikkeavaa. Mutta uhkailluksi tuleminen ei ollut todellakaan sitä mitä hän kaipasi. Kaiken lisäksi tämä oli jo toinen kerta varsin lyhyen ajan sisällä. Ensin se sarvipäinen ämmä Killasta ja nyt tämä kuka liekään Bátori, josta Clemence ei koskaan muistanut kuulleensakaan. Millä ihmeen oikeudella tuo kuvitteli voivansa uhkailla häntä? Vampyyri oli hämmentynyt, pöyristynyt ja äkäinen. Hänen vaistonsa oli osoittautunut täysin oikeaksi. Naisen teki mieli rynnätä peikon perään ja antaa tuolle mojova potku takalistolla. Vai vielä tuttavia.

"Ai. Haluaisitko ottaa selvää?" Clemence vastasi toisen ensimmäiseen ihmettelyyn, eikä hänen äänessään ollut häivääkään huumoria. Punaiset, kalpeasta naamasta rujona aavistuksen ulospäin työntyvät silmät tuijottivat sateenvarjonaista seuraten tuon jokaista askelta, jokaista liikahdusta. Toden totta, hänen olemuksessaan oli enää hyvin vähän inhimillisyyttä. Vampyyrin suusta pääsi tuhahduksen ja korahduksen sekainen äännähdys, kun Luca jakoi ääneen neuvonsa. "Vähän sellainen olo, että polvilleni minut laitettaisiin joka tapauksessa..."

Clemence ohitti naisen päätelmät nytkäyttämällä kaulaansa himpun verran vasemmalle, kuin pakonomaisesti. Jos naikkonen todella kuvitteli hyötyvänsä hänestä, tuo oli hyvin, hyvin väärässä. Vampyyri kuunteli toisen yksinäistä kikerrystä ja pohti samalla, minkä osan tuon lihasta repisi ensimmäisenä irti. Hän ei nimittäin nähnyt tilanteeseen muuta mahdollista ratkaisua, kuin hankkiutua eroon pitsiin verhoutuneesta häiriötekijästä. Yksinkertaista, parahin viholainen.
Turha tässä oli enää näytellä vähänkään suostuvaista. Leikki loppui nyt.

Clemence kohotti jälleen leukaansa, veti väristen ilmaa tyhjiin keuhkoihinsa. Kesken Bátorin viimeisten sanojen hän katosi varjoihin, sulautuen niihin pehmeästi, kuin hänen ruumiinsa oli hajonnut pienen pieniksi palasiksi. Vampyyri katosi pimeään, jättäen jälkeensä vain kaupungin äänet ja Lucan viimeisen sanan uhkaavan kaiun.


//Sori kun jäi vähän tuommoiseen hölmöön kohtaan, ajattelin vaan että ei tule liikaa tapahtumia kerralla niin Lucan on helpompi reagoida.//

//Vähän hankalan pistit. Päätin lopulta olettaa, että Clemence ei heti hyökkää, jos Luca juttelee, sillä muuten en olisi voinut kirjoittaa oikein mitään - Luca ei ole hyökkäävää tyyppiä :'D Että jatkossa laita ihmeessä mieluummin vähän reilummin reagoitavaa kuin liian vähän! Mutta anteeksi kesto, se ei todellakaan johtunut viestistäsi, vaan paljon enemmän opiskelukiireistä ja muutamista muista hässäköistä, jotka imivät törkeän paljon energiaa minusta. Eiköhän tästä kuitenkin päästä taas pelailemisesta kiinni! Toivottavasti et ehtinyt kyllästyä.//

Luca pyöritti pitsistä päivänvarjoa olallaan. Ruusut ja hyönteiset kieppuivat ympäri, ympäri ja ympäri, ja punatut huulet eivät malttaneet olla hymyilemättä. Pieni vampyyritar tulistui niin nopeasti, ettei kipinöitten lennätteleminen ollut edes kauhean hauskaa.

Kovin kauaa Clemence ei jaksanutkaan vain sähistä ja kihistä aloillaan. Ruma ilme ja nurja käytös olisivat kaiketi säikäyttäneet jonkun toisen, mutta se ei näyttänyt vaikuttavan ollenkaan Lucan hilpeään mielentilaan. Vasta, kun pieni ja pippurinen lady päätti ottaa ja kadota näkyvän valon maailmasta, pysähtyi olkapäällä pyörinyt päivänvarjo ja sen kantajakin kurkistamaan ensin oikealta, sitten vasemmalta puoleltaan taakseen.
”Ah, voi niitä onnettomia, jotka ovat sattuneet kohdallesi! Ei ole kenenkään osa päättää kohtalostaan, mutta noin karkea turmio... Minähän näin sinun katoavan, kultaseni, tiedän että olet täällä. [i]Kuulen[i] sinut”, Luca sanoi ja hymähti laskiessaan päivänvarjon olaltaan ja vetäessään sen suppuun kiinni.
”Hätäilet suotta. Haluan vain tietoa – esitinhän kysymyksiä enkä hyökännyt kimppuusi. Sitäpaitsi mitä kaunista on pelkässä kadunkulmassa kuolemisessa, sattumanvaraisessa mukiloinnissa? Ei, kuoleman taiteet ovat paljon herkempiä, paljon laajempia...”
Luca tarkasteli kynsiään ja koetti napsauttaa jonkun pienen roskan yhden kyntensä alta samalla, kun jutusteli rennosti, kuin pohtisi asioita vain ääneen itsekseen.
”Miksi hupsutella turhia varjoissa, kun voimme jutella kasvokkain? Vai pelkäätkö pientä, avutonta neitiä noin paljon?” Luca sanoi ja hymähti uudelleen jättäen kynsiensä tarkkailun sikseen luoden silmäyksen valosaasteen värjäämälle tähtitaivaalle.
”Etsin jotakuta. Olisi paljon parempi sinulle, että auttaisit kun kohteliaasti pyydän, etkä murjottaisi epäkohteliaasti.”

Pienet kädet puristivat rystyset valkoisina puun oksaa. Clemence kyykötti tammessa hyvän matkan päässä sateenvarjonaisesta ja tuijotti tuon kaukana hahmottuvaa selkää pinnallisesti hengittäen. Hän koetti rauhoittua, lähinnä jottei paljastaisi olinpaikkaansa välittömästi: Bátorin aistit olivat selvästi hänen omiaan tarkemmat ja hän itse taas tarvitsi hetken aikaa miettiä. Clemence katseli kuinka nainen liikehti ja sulki hetken päästä sateenvarjonsa. Tuo puheli jälleen mukavia ja jostain syystä samettinen ääni, joka aiemmin oli raivostuttanut Clemencen lähes hengiltä, yhdistettynä Bátorin huolettomaan olemukseen saivat vampyyrin nyt paitsi aavistuksen verran pelkäämään, myös pohtimaan tulevia tekojaan uudemman kerran. Kannattaisiko hänen todella hyökätä tuollaisen tyypin kimppuun? Tuo oli nähnyt hänet varsin eläimellisenä eikä ollut hätkähtänytkään. Se tarkoitti sitä, että nainen oli joko hyvin voimakas tai vain typerä. Clemence ei sitä mielellään myöntänyt, mutta jälkimmäinen vaihtoehto kuulosti melko epätodennäköiseltä.

Mitä tässä nyt tekisi? Jos hän yksinkertaisesti poistuisi kotiinsa, nainen tulisi joku päivä ovelle kolkuttelemaan. Kenties tuolla olisi jopa seuraa mukanaan. Jos hän hyökkäisi, olemassa oli vaara, ettei hänelle itselleen siinä rytäkässä kävisi kovin hyvin.
Vampyyri tuijotteli hetken liikkumatta polviensa välistä. Sitten hän ärjäisyään pidätellen lehahti ilmaan ja liukui tielle Bátorin edelle. Clemence ilmestyi keskelle katua ja katsahti naiseen olkansa yli myrtyneenä.
”Jos on kerta pakko puhua, niin tarvitsen ainakin ryypyn,” hän murahti ja lähti liihottamaan ilmassa kotiaan kohti hieman liian kiireisesti, jotta tunnelma olisi muuttunut millään muotoa rauhalliseksi tai yhtään luottavaisemmaksi.

Luca ei ollut erityisen yllättynyt, kun Clemence ilmaantuikin takaisin hänen näköpiiriinsä varjoistaan ei hyökäten, vaan vain seisomaan keskelle hänen näkökenttäänsä. Tummatukka hymyili sokerisesti, vaikka vampyyritar oli edelleen pelkkää kiukkua ja vimmaa, vaikkakin näytti nyt hirvittävän hammasirvistyksen sijaan paljon kesympää myrtynyttä mutrusuuta. Niin villeinkin ongelmalapsi rauhoittui vanhemman hellässä ohjauksessa... Lucan hymy muuttui melkein irvistykseksi, kun ohikiitävä ajatuksenpoikanen sipaisi hänen mieltään. Hän oli selkeästi ollut liian paljon kosketuksissa siihen ällöttävään, tökeröön myrkkyyn, jota nykyihmiset kehtasivat kutsua osaksi kulttuuriaan.

Vampyyrittaren sanat saivat hänet kuitenkin karistamaan sellaiset harha-ajatukset päästään.
”Oh, kutsut minut sittenkin katsastamaan viinikellariasi? Miten miellyttävää, mutta taidan joutua jättämään tarjouksesi käyttämisen toiseen kertaan”, Luca sanoi liikkumatta yhtäkään askelta paikaltaan, vaikka Clemence porhalsi jo kiireesti pois.
”Elijahin etsiminen ilman sinua olisi varmaan nopeampaa. Mutta älä huoli, tulen kyllä käyttämään ystävällisen avuntarjouksesi aikanaan”, mustatukka hymyili Clemencelle sanojensa päätteeksi ja veti keuhkonsa täyteen yöilmaa.
”Tarvitset todellakin ryyppysi hermojasi rauhoittamaan, en suotta halua häiritä tätä rituaaliasi.”

Pahus.
Clemence tunsi orastavan raivon tekevän jälleen tuloaan, ohut suoni hänen ohimollaan alkoi sykkiä kylmänä. Nainen pinnisti itsehillintänsä äärimmilleen hidastaessaan vauhtiaan ja kääntyessään sitten turhankin ärhäkästi Bátoria kohti. Tuon sanat tuntuivat toistuvilta, syvään uppoavilta potkuilta suoraan munuaisten seutumille. Vampyyri ei muistanut, koska viimeksi olisi tuntenut olonsa niin totaalisen puolustuskyvyttömäksi, typeräksi ja ärtyneeksi kuin juuri sillä hetkellä siinä jähmettyneenä seistessään, tuijottaessaan tummatukkaisen pitkää, hoikkaa silhuettia, joka piirtyi katulampun valoa vasten.
"...Mutta älä huoli, tulen kyllä käyttämään ystävällisen avuntarjouksesi aikanaan.”

Yhtäkkiä vampyyri liukui takaisin päin, lähemmäs ja lähemmäs yöilmaa hengittelevää naista, kunnes leijui aivan tuon edessä niin, että heidän kasvonsa olivat samalla korkeudella. Clemence tuijotti toista äkäisin silmin, kumartui eteenpäin ja antoi nenänpäänsä lähes koskettaa Bátorin kaulan kalpeaa ihoa. Sitten hän vetäisi pitkään henkeä ja peruutti nuuhkiuttuaan kylliksi kauemmas.
"Oho," vampyyritar totesi aidosti yllättyneenä. Clemence tiesi, ettei häntä jostain syystä oltu varustettu kovin upeilla aisteilla, mutta olla nyt haistamatta toista kaltaistaan... Sitä ei ollut tapahtunut kai vielä koskaan. Erikoista.

"Harmi homma. Joku toinen yö saatan olla jo muuta mieltä vaikka mistä," vampyyri sitten tuhahti kuin mitään ihon imppaamista ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Nainen koetti estää ilmassa roikkuvia sormiaan vapisemasta. Hän pelkäsi saavansa yllätyslahjaksi iskun, viillon, luodin tai minkä tahansa kivuliaan. Clemence koetti vain luottaa siihen, ettei -mitenkäs se menikään- katuojaan kuolemisessa ollut Bátorin mielestä mitään kaunista ja ettei tuolla ollut aikeena vahingoittaa häntä.

Clemence oli arvaamaton, mutta arvaamattomuudessaan kovin helposti luettava pieni nainen. Ärhäkkäästä käännöksestään ja vastahakoisesta pysähtymisestään olisi voinut päätellä tulossa olevan hyökkäyksen, mutta vampyyritar leijuikin heitä erottavan välimatkan kuin virvatuli, ainakin kun silmät leiskuivat niin kovasti. Kesti hyvän tovin, ennen kuin Bátori kykeni erottamaan aavistuksen vampyyrittaren aikeista, mutta nykerönenän melkein painautuessa hänen ihoaan vasten Luca vain taivutti kaulaansa lisää tilaa antaen ja painoi toisen kämmenensä otsalleen, ottaen sulavasti vanhojen mustavalkoelokuvien pulassa olevien kaunottarien asennon.
”Oi, älkää suotta säikytelkö näin herkän neitosen heikkoa sydäntä”, hän visersi teatraalisesti, mutta nauraa hymähti sitten Clemencen suoralle ja tönkölle reaktiolle. Mutta miten kiehtovaa olikaan seurata, millaisia kykyjä muut kykenivät ottamaan käyttöönsä! Toisaalta tarkka nenä oli harvinaisen sopiva Clemencelle, olihan pikku vampyyritar murissut ja ärissyt hänelle hampaat irvessä kuin mikäkin kuutamohukka konsanaan.

Koska vampyyritarkaan ei päättänyt esittää syytöksiä, kysellä, sanoa mitään pienestä nuuskuttelustaan, ei Lucakaan muuta kuin hymyillyt hänelle tummat silmät täynnä tietäväisyyttä. Yhä hymyillen hän yhtäkkiä nostikin kätensä silmilleen, ja nipisti vuoron perään kummastakin mustan väripiilolinssin, joiden alta paljastuivat karmiininpunaiset, yön pimeässä kiiltävät silmät.
”Yössä on paljon mysteerejä”, hän lausahti sitten, samaan aikaan sävyttömästi, mutta myös hyväksyvästi, ja naksautti pienen käsilaukkunsa auki. Sulavalla kädenojennuksella hän tarjosikin Clemencelle seuraavassa hetkessä mustaa, koristeellista käyntikorttia, jossa olivat hänen etsivätoimistonsa tiedot.
”Ne odottavat jotakuta tarpeeksi rohkeata selvittämään ne. Ehkä voisit tulla joskus teelle, vastavierailulle”, hän tarjosi kutsua väläyttäen ensimmäistä kertaa keskustelun aikana hymyn, joka paljasti hammasrivistön raottuneiden huulten välistä.

Clemence otti hieman etäisyyttä naiseen ja katseli hiljaa kuinka tuo paljasti rubiininpunaiset silmänsä. Hän kiitti mielessään vaistojaan, jotka olivat lopulta estäneet häntä hyökkäämästä olennon kimppuun, joka oli nyt paljastunut lajitoveriksi. Nainen ei mielellään taistellut kaltaistensa kanssa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei halunnut ihan helpolla riskeerata henkikultaansa. Clemencen katse siirtyi naisen ojentamaa käsivartta pitkin koristeelliseen käyntikorttiin. Nopea, aavistuksen epäuskoinen hymy käväisi vampyyrin kasvoilla kun hän nappasi kortin itselleen ja kuunteli Bátorin kutsun. Tämähän kävi hyvin. Nyt he olivat jotenkuten samalla viivalla: tiesivät kumpikin, mistä toisen löytää. Ja Clemence aikoi ehtiä vierailulle ennen naikkosta. Eräs Bátorin lauseessaan käyttämä sana särähti hieman vampyyrin korvaan, mutta nainen sysäsi ajatuksen syrjään ja laski leukaansa lukeakseen kortin. Punapupilliset silmämunat liikkuivat vilkkaasti riviltä toiselle kerran, sitten uudestaan. Clemencen suu raottui aavistuksen ihmetyksestä. Etsivätoimisto... Hän nosti katseensa kortista arvioidakseen toista uusien tietojensa valossa, mutta Bátori oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Kylmät väreet kirmasivat pitkin Clemencen selkärankaa. Hän ähkäisi hiljaisuuteen ja hetken tojoteltuaan päätti käydä vielä hakemassa laukkunsa keskustan katolta ennen auringon nousua.

//Kiitos monipuolisesta ja hauskasta pelistä!//

//Kappas, kirjoitit kauniisti Lucankin pois pelistä. Suurkiitokset sinullekin, oli mielettömän hauskaa mättää tätä :'D Kohti uusia suunnitelmia siis~!//