Le vide

//Cleme "odottelee" Snorria saapuvaksi. Tässä muuten tämä bändi joka mainitaan tekstissä.//

Korkea, kitaran säestämä naisääni kantautui vaimeana Chênevalien alkusyksyn hämärää yötä pitkin nuorisotalolta aina muutaman korttelin päässä sijaitsevan kauppakeskuksen katolle. Rakennus ei ollut kovin korkea, mutta se oli valaistu näyttävästi ja hohti kuin pieni pala Tokiota keskellä muutoin varsin vaatimattoman asuinalueen syysyötä. Ylhäällä tasakatolla, jonne valot ylsivät vain hädin tuskin, tuoksuivat märät lehdet. Tuuli ei ollut napakka kuten usein siihen aikaan vuodesta, vaan lähestulkoon lempeä ja ajattelevainen: se salli katolla istuvalle vampyyrille mahdollisuuden nauttia nuorisotalolta soljuvista sävelistä rauhassa. Siellä esiintyi tänään ranskalainen, kohtuutuntematon bändi Kells. Clemencellekään orkesteri ei ollut entuudestaan tuttu, mutta mitä pidempään hän istui kauppakeskuksen katolla, sitä enemmän hän kuulemastaan piti. Hän roikotti mustiin sukkahousuihin verhottuja, kengättömiä jalkojaan laidan yli ja heilutteli niitä hitaasti musiikin tahdissa. Punaiset silmät katselivat rakennusten ja kattojen yli jonnekin kauas, tai sitten vain tyhjään. Jos olisi ollut valoisampaa, olisi silmissä saattanut erottaa häivähdyksen vihreää pupillien lähellä, mutta pimeän aikaan, eli aina kun nainen kykeni liikkumaan ulkona, oli väriä mahdoton huomata. Kellsin solisti ulvaisi vertahyytävästi.

Clemence Perrot harrasti ajatuksiinsa vaipumista hyvin harvoin missään muualla kuin kotonaan, turvallisesti tuttujen seinien sisällä. Yleensä nuo muistojen ja tärkeiden esineiden peittämät muurit rauhoittivat häntä ja antoivat lohtua, mutta tänä yönä ne olivat alkaneet ahdistaa vampyyria. Tänä yönä hänen levottomuutensa oli erilaista. Istuessaan lempinojatuolissaan ja katsellessaan ympärilleen lasittunein silmin, oli sama ajatus hiipinyt hänen mieleensä kuten niin moneen kertaan ennenkin: Kuinka paljon muistoja hän vielä heittäisi pois ja keräisi sitten uudestaan? Kuolemattomuus oli asia, johon ei koskaan tottunut, ainakaan hän ei koskaan tottunut. Kaikesta tärkeästä tuli lopulta merkityksetöntä. Ensin se sai hänet tuntemaan olonsa voittamattomaksi, vahvaksi ja onnelliseksi, seuraavassa hetkessä hauraaksi, väsyneeksi ja turraksi.

Vampyyri huokaisi lähes äänettömästi. Se tuntui hyvältä. Musiikki kuulosti hyvältä. Lempeä tuuli takkuisten hiusten lomassa tuntui hyvältä. Mikäli hän olisi muistanut miltä ihmisyys tuntui, hän olisi ajatellut sen tuntuvan juuri siltä. Hän kaipasi nyt taukoa liialta ajattelemiselta. Sormet etsiytyivät harmaan kangaslaukun suuaukolle ja kaivoivat sieltä askin Marlboroa. Hän muisti, kuinka hänen ensimmäistä kertaa ostaessaan kyseistä tupakkamerkkiä, sitä markkinoitiin ja myytiin nimenomaan naisille. Clemence hymähti ja asetti savukkeen huultensa väliin, alkaen samalla hamuta sytkäriään.

Tajutessaan, ettei hänellä ollut sytytysvälineitä mukanaan, hän tunsi itsensä äkkiä maailman yksinäisimmäksi vampyyriksi.

//Ja Snorri saapuu! Sopiihan, että laitoin pelin syyskuulle aikajanallani?//

Oli ollut mukavaa nähdä Nicolettea ja Henriä pitkästä aikaa. Ei hän ymmärtänyt yhtään mitään siitä, mitä siskonpoika hänelle höpisi, olipa kyseessä koulu tai pelit, mutta oli aina huojentavaa nähdä, että molemmat olivat kunnossa ja onnellisia. Nicolette oli alkanut maalata, Henri ei näyttänyt lopettavan kasvamasta silmissä, kaikki oli tavanomaisesti. Jostain syystä heidän näkemisensä oli kuitenkin nostanut Snorrin mieleen aivan toisen kohtaamisen, tapaamisen Geraltin tuttavan kanssa. Ei hän siitä kauheasti huolehtinut ja viihtyi hyvin omissa nahoissaan, omassa elämässään, mutta niin pitkästä aikaa siskon ja siskonpojan lisäksi jonkun toisen peikon tapaaminen oli jäänyt pyörimään mieleen, varsinkin, kun se oli mennyt niin pahasti pieleen.

Nyt jättiläskokoinen peikkomies löntysti hitaasti katuvalojen hohteessa kaduilla tietämättä, mitä oikein tekisi. Hän katseli ohikulkiessaan erilaisten liikkeiden kylttejä ja ikkunoita korvantaustaan rapsutellen, mutta ei halunnut astella yhteenkään niistä. Maailma oli ehkä muuttunut ja hän saattoi kaikessa rauhassa kävellä ihmisten ilmoilla häntä farkkujen takamuksen aukosta rennosti vapaana askelten tahdissa heiluen, mutta jopa täällä oli tukalaa yrittää mennä kahville tai lasilliselle. Ei hän kuitenkaan viitsinyt enää tässä vaiheessa kämpälleenkään astella, kun työvuoroon ei ollut enää kovin pitkää aikaa. Kuitenkin tarpeeksi, jotta kävellessä ehti tulla tekemisenpuute.

Lähestyessään kirkkaasti valaistua kauppakeskusta, josta Snorri ei erityisemmin pitänyt, kantautui peikon hörökorviin aavistus musiikista. Vailla parempaakaan tekemistä hän suunnisti askeleitaan sitä kohti, mutta saavuttuaan kauppakeskuksen nurkalle hän ei enää osannut varmasti sanoa, miltä suunnalta musiikki kaikui sinne. Hartioitaan kohauttaen ja hupparinsa hupun niskaansa tönäisten hän jäi siis aloilleen, ja seisoi hetken aikaa aloillaan kuin patsas, lukuunottamatta musiikin tahtiin hitaasti heiluvaa häntää. Huokaisten hän kuitenkin kumartui hetken päästä noukkimaan jonkun kadulle heittämän tyhjän pullon, ja nakkasi sen läheiseen roskakoriin – ja päätyi sitten istumaan sen vierellä olevalle penkille.

//... minun piti kirjoittaa aktiivisemmin heidän kohtaamistaan eteenpäinajava vastaus, mutta... tuota. Ehkäpä Clemence kykenee kiinnostumaan Snorrista tarpeeksi, jotta saadaan kaksikko juttelemaan toisilleen? ;'D Pahoittelen kuitenkin tätä.//

//Cleme on onneksi varsin spontaani vampyyri, joten ei mitään hätää ;D//

Vampyyri puraisi kulmahampaillaan savukkeen filteriä ja tunsi sen hetken mutustelun päästä kostuvan ällöttäväksi, märäksi möykyksi. Sama kai tuo, kun ei sitä kerran voinut sytyttääkään. Nainen kuulosteli musiikkia, joka oli muuttunut hieman nopeampitempoiseksi. Huomaamattaan hän nyökytteli päätään musiikin tahdissa kevyesti niska etukenossa ja kohdisti samalla katseensa allaan levittyvään katujen ja kattojen sokkeloon. Pieni asuinalue oli varsin hiljainen, oma rauhallinen itsensä. Jos jossain taisteltiin, se tapahtui pimeässä, syrjässä ja kuulumattomissa. Nyt oli vain musiikki, syksyinen ilma ja muutama satunnainen kulkija sekä kahviloiden ja kapakoiden valot.

Clemence nojasi vielä hieman edemmäs keikkuen jo melko vaarallisen näköisesti kauppakeskuksen katon reunalla. Vampyyrin aistit kuulivat ja kykenivät erottamaan ääniä erittäin tarkasti ja nyt hän oli kuullut musiikin läpi vaimean kolahduksen. Kuin jotain olisi heitetty jonnekin. Utelias nainen tiiraili alaspäin ja huomasi valojen keskellä punaisen hiuspehkon sekä todella massiiviset hartiat. Clemencen huomio kiinnittyi myös häntään, joka näytti heiluvan hitaasti musiikin tahdissa. Jostain syystä tämä näky sai vampyyrin hymyilemään. Se ei ollut hänen tavanomainen, ovela virnistyksensä, vaan pieni, ehkä jopa hieman hämmentynyt hymy.

Nainen sullki siilmänsä ja vetäisi ilmaa keuhkoihinsa. Hänen sieraimiinsa etsiytyi märkien lehtien lävitse hienoinen mullan tuoksu, sekä jokin, jota vampyyri ei osannut kuvailla, mutta jonka hän tiesi olevan yleinen eräälle lajille. Nyt hän siis tiesi, että alhaalla seisova hahmo oli peikko. Nainen vain tuijotti tummien hiustensa lomasta alapuolelleen, hieman vasempaan päin, missä hiuspehko istahti penkille. Kului jonkin aikaa niin: Clemence vain katseli liikkumatonta hahmoa ilmeettömänä, vain pieni häivähdys äskeistä hymyä kasvoillaan.

Sitten hän sylkäisi tupakan suustaan ja ponnisti äänettömästi käsillään laidan yli tyhjään ilmaan.

Vampyyri ehti pudota alas katua kohti vain pienen hetken, kunnes hän äkkiä katosi, tai tarkasti katsottuna muuttui suikaleeksi mustaa valoa ja sulautui kauppakeskuksen seinän värivalojen väleissä kiemurteleviin varjoihin, valuen sitten niitä pitkin alas päin hennon suhinan säestämänä. Hän laskeutui varjona varjojen seassa aivan sen penkin viereiseen varjoon, jolla peikko istui. Clemence työntyi pienet kädet edellä ulos seinästä ja käänsi punaisten silmiensä kiinnostuneen katseen peikkoon.

//Niin ja toki syyskuu passaa hyvin!//

//Har har, en ole vieläkään päässyt yli siitä, kuinka paljon Snorrille on tarjolla miniatyyrinaisia! x'D Ei sillä, että ehdotonta paritusta nyt hakisin, mutta noin peliseurana yleensä...//

Pieni, lähes musiikin ja tuulen kohinan alle peittynyt ääni sai Snorrin havahtumaan ajatuksettomasta pohdinnastaan. Hän ei osannut paikallistaa, mistä tuo ääni kuului, mutta valpastui ja ryhdistäytyä hieman, pää sivulta toiselle kääntyen verkkaisen, mutta kiinnostuneen katseen myötä. Ääni oli ollut niin pieni, että peikko aisti sen enemmänkin hädin tuskin havaittavana läsnäolona, ja oli jo sivuuttaa tunteen pelkkänä mielikuvituksenaan, kun seinää valelevista varjoista ilmaantui esille pari pieniä käsiä, ja niiden perässä pieni nainen. Ei vaatinut edes peikolta kovin montaa tuumausta yhdistää punaiset silmät yön lapsiin, ja vaistomaisesti mies kohautti hartioitaan ja nosti ryhtiään vielä vähän tavanomaista paremmaksi.

Vampyyritar ei kuitenkaan vaikuttanut olevan millään erityisillä asioilla. Peikko vastasi kirkkaiden punaisten silmien killitykseen vakaalla katseella tuuheiden kulmakarvojensa varjoista, ja isot korvat nytkähtivät hieman.
”... ehtoota”, peikko tokaisi sitten hetken päästä, penkin istuimen ja selkänojan välisestä raosta ujuttautunut häntä penkin takana huiskahtaen.
”Jotaan tuota... asiaakin oli?” hän kysyi tuijottaen takaisin vampyyrittareen. Mitähän hänkin mahtoi haluta, sitä peikko ei tiennyt. Yleensä noilla hyvin pukeutuvilla oli aina jotain menoja, ties mitä yöjuoksuja, olivatpa sitten ihmisiä tai muita. Ohi läheisellä kadulla ajava auto peitti hetkeksi kaikki muut äänet moottorin hyrinänsä alle, mutta kun ääni vaimeni hyminäksi koneen kadottua parin korttelin päähän, kajahti jostain läheltä kantautuvan musiikin laulajan ääni taas kauniisti ja korkealta kuuluviin.
”Ookkos myöski musiikkia kuuntelemas? Kaikkee sitä täälpäi tapahtuukaa...” peikko hymähti, ja hurjilla kasvoilla ollut vakava ilme lientyi hieman.

//:'D No mutta kontrastithan on ihan siistejä.//

Clemence kallisti vaistomaisesti yläkroppaansa aavistuksen kauemmas peikosta kun tuo kohensi ryhtiään. Hän tiesi peikkojen omaavan yleensä hyvin kiivaan luonteen, eikä olisi hämmästynyt kovin paljoa, mikäli tämäkin yksilö olisi samantien asettunut hyökkäysvalmiuteen pelkästään yllättävän tilanteen vuoksi.
Tämä kyseinen peikko suhtautui tilanteeseen kuitenkin hyvin rauhallisesti, istui siinä aloillaan ja heilautti lauhkeasti häntäästä. Punapää näytti läheltä katsottuna suuremmalta kuin vampyyri oli katolta arvioinut. Nainen katsoi hieman yläviistoon, sillä istuessaankin peikko oli huomattavasti häntä pidempi.

Vampyyri salli hartioidensa rentoutua kokonaan ja väläytti hymyn vastaukseksi peikon ensimmäisiin sanoihin, muttei puhunut mitään. Hän kuulosteli toisen vähintäänkin poikkeavaa puhetyyliä ja tallustellen samalla miehen edestä tuon oikealle puolelle ja nousi sitten kevyesti istumaan penkin puiselle käsinojalle. Clemence laski käsivartensa ristiin polvilleen ja tillotti peikkoa, jonka kasvojen vakava ilme oli lientynyt. Olennon villit kulmakarvat olivat lähestulkoon hypnoottiset.
"Häh? Niin, no, tavallaan", vampyyri vastasi tajuttuaan, mitä peikko oli kysynyt. Hymy naisen kalpealla naamalla leveni ja hän hymähti hieman. Superystävällinen peikko. "Kaikkee sitä täälpäi tapahtuukaa", nimenomaan. Maailma se on sitten pullollaan mielenkiintoisia kulkijoita.
"Tykkäätkö?" Clemence kysyi lyhyen, musiikin täyttämän hiljaisuuden jälkeen.

Pieni vampyyritar oli näköjään toimittamassa täysin omia asioitaan. Mitäpä Snorri sellaisesta, monilla öisillä kulkijoilla oli aivan omat asiat meneillään. Hänkin siinä vain odotteli kaikessa rauhassa illan etenemistä, jotta tyhjiö täyttyisi taas seuraavalla velvollisuudella, seuraavalla palasella arkirutiinia.
”Njaa, kauniistihan tuoki tyttö laulaa”, peikko hymähti ja risti kätensä syliinsä. Ei hänellä ollut musiikille korvaa, kunhan naputti jalkaansa tahdissa jos veisulla oli mukava rytmi.

Marc katseli vampyyritarta kulmiensa alta, sivusilmällä, ja nojasi kyynärpäät polviinsa. Yön neitokainen näytti nuorelta ja sutjakalta, mutta varmaan todellisuudessa kantoi paljon suurempaa määrää vuosia harteillaan kuin hän – sellaisen kuvan peikko oli saanut Geraltilta ja muilta kuulemistaan puheista. Jänniä, jänniä juttuja, peikko tuumasi itsekseen rapsuttaessaan pulisonkiaan hajamielisesti toisella kädellään.
”Huh. Ethä täs ny aseta ittees hankalaa asemaa?” hän kysäisi hetken hiljaisuuden jälkeen, vilkaisi vampyyritarta ja tuijotteli sitten levällään olevien polviensa välissä roikottelemiaan käsiään.
”On semmost kuulunu, et ois ollu nujakoit joittenki teikäläiste välil – ainaski Crocis o ollu jottaan hämminkiä.”
Eipä hänelle kuulunut, miten vampyyritar aikaansa kulutti tai panoksiaan asetteli, mutta Geraltin viimeaikaiset murinat vain olivat nousseet taas punatukan mieleen. Omituisen terroristiporukan lisäksi äijä jaksoi murehtia vampyyreja – miten ne eivät mukamas osanneet pitää tarpeeksi matalaa profiilia ilman hänen jatkuvaa huolehdintaansa, vaikka poliisi taisi tarkoittaa koko lajin sijaan joitain tiettyjä tyyppejä.
”Enpä mittää semmottisist tiiä, mut kaipa itte kullekin yön kulkijalle ois aina hyvä kattoo muitten samanmoisten perään”, Snorri tokaisi sitten, jaksamatta sen kummemmin yrittää hioa ajatuksenpoikasiaan puhtaiksi.

Clemence nyökkäsi myötäillen peikon vastausta. Punaisten silmien katse seurasi miekkosen suuria, ahavoituneita käsiä tuon ristiessä ne syliinsä. Noin suuri ja tuhovoimaisen näköinen olento, jonka olemuksesta kuitenkin huokui seesteisyys ja rauha. Yhtäkkiä vampyyrin mieleen nousi kuva peikosta keittämässä essu päällä aamupuuroa vaimolleen ja "pienille" peikkolapsilleen. 'Mitä helvettiä', nainen mietti katseltuaan hetken aikaa tätä päässään syntynyttä kuvaa karvaisesta peikosta valkoisessa, tomaatin ja kurkun kuvilla koristellussa esiliinassa. Clemence ravisti nopeasti päätään kyetäkseen keskittymään punapään seuraaviin sanoihin.

Vai hämminkiä Crocissa ja nujakoita vampyyrien kesken. Nainen oli toki kuullut joitain juttuja ja hänellä oli pientä hajua vampyyreista, joita peikkokin todennäköisesti tarkoitti. Hän tahtoi tietää kaikki kaltaisensa Chênevaliessa sekä etenkin pysyä kartalla siitä, kuka uhitteli ja ketäkin, ihan oman turvallisuutensa takia. Mutta siihen hänen mielenkiintosa lajitovereitaan kohtaan loppuikin.
"Voin vakuuttaa, ettei minulla ole ollut mitään osaa eikä arpaa niihin nujakoihin. Pysyn kaukana niistä muista niin pitkään kun nekään ei tule minun tonteille riehumaan. Sekopäitä ne on kaikki."
Ei sillä että hän olisi aina ollut täysin varma omastakaan mielenterveydellisestä tilastaan. Puhuessaan vampyyri nyrpisti hieman nenäänsä, kuin pelkkä lajikumppaniensa ajatteleminenkin olisi aiheuttanut hänelle vatsanväänteitä.
"Ja", hän lisäsi vielä kohottaen etusormensa pystyyn. "Mehän vaan jutellaan. Mitäs harmeja siitä voisi aiheutua?"
Nainen ojensi kätensä peikkoa kohti.
"Olen Clemence. Voit myös sanoa Cleme, ihan kummin vaan."

Snorri pysyi hiljaa ja tuijotteli edelleen käsiään hieroskellen hajamielisesti karvaisia kädenselkiään. Kepeät eleet, kepeät sanat... Ehkä kaduilla kaikuva musiikki vaikutti sittenkin peikkosedän mielialaan hänen luulemaansa enemmän.
”Eipä sitä ikinä tiiä”, mies totesi pienellä äänellään ja kohautti hartioitaan hännän heiluessa hitaita, laajoja kaaria penkin takana.
”Mut kyl sitä on pienemmistäki ku seinistä esille pomppimisest ihmiset hermostunu...” hän totesi sitten puhahtaen hiljaa, ei ihan hymähtäen eikä aivan tuhahtaenkaan.

Kuullessaan nimen Snorri kohotti katseensa takaisin vampyyrittareen, ja hetken tuiman tuijottamisen jälkeen tarttui kiinni pienestä, pehmeästä kädestä karhealla kourallaan.
”Snorriksi kutsutaan. Tässä olin aikaa tappamas, ku ei ihan vielä ala työt muttei sitä ny kotiinkaa tässä enää ehdi mennä”, peikko esitteli itsensä ja asiansa ostoskeskuksen penkeillä lorvehtimiseen.
”Onkos mittää ideaa, mistä ja kenen musiikkia tääl soi?” hän kysäisi vedettyään kätensä takaisin kättelystä, ja suoristautui – tai ainakin lysähti toisessa kulmassa kumaraan asentoon nojailemaan raskaasti ruholleen vähän liian matalalla penkillä.
”Kaikenmoisii sitä harrastetaankaa näihinki aikoihi päiväst... vaik mitäs tässä oon mittää sanomaa, ku iteki vaan istuksin vailla syytä pimeällä ulkona.”
Peikko naurahti hiljaa, puoliksi ajatuksiinsa uppoutuneena, puoliksi ihan vain illan äänten kuunteluun ja kaupungin valojen taivaalla hehkumisen tarkkailun harhauttamana. Näköjään vampyyritar kaipasi juttuseuraa, joten peikko yritti parhaansa rupatella, vaikkei hänellä nyt mitään erityisen mielenkiintoista sanottavaa koskaan ollutkaan.

Clemence hämmentyi hetkeksi peikkomiehen ensimäistä toteamusta siitä, että pienemmästäkin kuin seinästä esiin pomppaamisesta on ihmiset hermostuneet. Muutaman sekunnin huuli pyöreänä oltuaan vampyyri räjähti käheään, syvään nauruunsa. Tämä veikkonenhan osasi pistellä tulemaan. Nainen kuitenkin rauhoitti naurunsa pian ja antoi sen vain jäädä leveäksi hymyksi naamalleen.

Odottaessaan mitättömän pienen hetken peikkoa vastaamaan kättelyyn, Clemence ymmärsi kuinka kummallinen tilanne varmasti oli sellaiselle, jolla vielä kaikki rattaat pyörivät täysillä. Täysin tuntematon yönlapsi pölähtää paikalle, tekee itsensä tykö ja alkaa rupatella niitä näitä. Rehellisesti sanoen hänellä ei ollut ylhäällä katolla käynyt kertaakaan mielessään, että se mitä hänen nyt jostain syystä oli tehtävä, ei välttämättä ollut aivan normaalia tai sopivaa. Tai fiksuakaan. Hyvä kyllä, ettei peikko sattunut olemaan aggressiivinen ja yhtä spontaani kuin vampyyri itse.

”Snorriksi kutsutaan." Miehen nimi oli hyvin erikoinen ja sai Clemencen hörähtämään. "Snorri", hän toisti hiljaa, tuskin kuuluvasti maistellen nimen ääntämystä suussaan.
Vampyyri kuunteli kuinka peikko selosti, miksi istui keskellä yötä kauppakeskuksen edessä. Snorrin siinä rupatellessa naiselle tuli olo, että ehkä tuo ei sittenkään pitänyt hänen yhtäkkistä ilmaantumistaan niin outona, vaan ymmärsi vampyyrin vain tarvitsevan juttuseuraa. Ainakin tuo koetti urhoollisesti keksiä jutunjuurta.

"Ei mitään hajua, itsekin aloin kuuntelemaan ihan sattumalta", Cleme totesi ja selosti lyhyesti tulleensa haukkaamaan raitista ilmaa kaupunkiin, päätyneensä katolle istumaan ja lumoutuneensa sitten nuorisotalolta kantautuvasta musiikista.
"Niin, minulla sentään on pätevä selitys vaellella öisin, mutta sinä olet vain kummallinen hiippari!" Vampyyri hekotti ja pökkäisi pienellä nyrkillään kevyesti peikkoa olkapäähän. Mutta hyvin varuillaan. Kuten peikko oli itse aikaisemmin sanonut: "Eipä sitä ikinä tiiä."

Tuuheat kulmat kipusivat puoleenväliin otsaa työntäen sen syville rypyille, mutta vinon, puolittaisella virneellä varustetun katseensa jälkeen Snorri keskittyi taas katselemaan taivasta tumman vampyyrinaisen sijaan. Varoittamatta hän huiskautti häntätupsullaan käsinojalla kököttävää naista ohimolle vastauksena leikilliseen muksautukseen.
”Töihihä olin menos, se o paljo katoilla hillumista pätevämpää puuhaa”, mies sanoi ja nauroi yhtä pienellä ja pidätellyllä äänellä kuin puhuikin.
”Sitäpaitti en ehdoin tahdoin häiritte kunnon kansalaisii”, peikko lisäsi rohkaistuen vampyyrittaren vastauksista leikilliseen keskusteluun.

Musiikki kuitenkin taukosi ja näköjään oli hiljenemässä kokonaan, eikä kello jättänyt työn raskaan raatajia rauhaan edes sattumanvaraisilla penkeillä yön hämärässä. Huokaisten kuin vanha mies Snorri tarttui polvistaan kiinni ja kampesi itsensä jaloilleen, häntä suurta kehoa seuraten ja penkin rakosesta mukaan liukuen.
”Töist puheen olle... on suita ruokittavana ja laskuja maksettavana.”
Peikko venytteli selkäänsä ja karvainen häntä huiski eloisasti pari kertaa puolelta toiselle. Sitten hän veti hupun takaisin päähänsä – suuri koko karkotti yleensä kaikki paha-aikeiset vastaantulijat hänen tieltään, mutta Snorri ei silti halunnut turhia herätellä naamataulullaan huomiota, ei edes vaeltaessaan työpaikallensa pimeyden turvin.
”Kyl sitä kaipaaki niitä aikoja, ku pysty kaikes rauhas lorvehtimaa yömyöhäsee musiiki ja seura peräs...” Hän naurahti jälleen, mutta muuttuikin sitten kovin vakavaksi ja hiljaiseksi. Keskustelun ja vampyyrittaren uteliaan killittelyn takia hän sellaista sanoi, ja tunsi olonsa heti pahaksi ja epärehelliseksi.
”No, jos semmosii ois ny ollu tarjol.”

Karvaisen hännän muksautus ohimolle sai vampyyrin nauramaan jälleen. Hän tykkäsi niistä jotka osasivat pistää takaisin mutteivät loukkaantuneet verisesti vaan ottivat rennosti. Tämän peikon, Snorrin, kanssa Clemence tunsi olonsa helpoksi vain olla ja rupatella. Mies ei ärsyttänyt häntä olemuksellaan tai puheillaan, toisin kuin melko useilla muilla oli tapana. Tai no, kai se johtui vampyyristä itsestään, ehkä hän oli turhan nirso juttukavereidensa suhteen. Eihän hänellä nytkään ollut muita kuin Olga.

Clemence hämmästyi huomatessaan oman harmistuksensa, kun peikko kampesi itsensä seisomaan ja sanoi lähtevänsä töihin. Harvemmin nainen jäi kaipaamaan seuraa, yleensä hän viihtyi vallan mainiosti yksinään.
"Öh, niin, tietysti", hän vastasi puheisiin ruokittavista suista ja laskujen maksamisesta, raapien samalla pitkillä kynsillään niskaansa. Vampyyri istui aloillaan ja katseli kuinka Snorri kiskaisi hupun syvälle päähänsä. Jokin siinä näyssä sai hänen vatsansas kierähtämään inhottavasti ympäri. Clemence pakotti pienen hymyn huulilleen. "Miksi piilotella noin makeita kasvoja?" nainen enemmänkin pohti itsekseen kuin esitti varsinaisen kysymyksen. Kyllä hän ymmärsi syyn, mutta jostain syystä se ärsytti häntä.

Peikkomiehen vakavoituessa viimeisten sanojensa jälkeen myös vampyyri hiljeni ja meni lukkoon. Hän ei ollut koskaan ollut hyvä puhumaan yhtään päänsärkyä vakavemmista tunteista. Hän oli huono keksimään rohkaisevia sanoja ja vampyyrina elon myötä myös empatian tunteminen vaati tavallista enemmän ponnisteluja.
"Taitaa aurinkokin nousta kohta", hän lopulta tyytyi sanomaan. Musiikki oli hiljentynyt kokonaan.

//Joko tämä on loppua kohden tämä tutustumispeli D: //

//No ei helvetissä! :'D Enhän minä vielä ehtinyt edes heittää ylläriäni Clemen niskaan... tosin jos haluat hänen lähtevän muualle kuin Snorrin matkaan, en pakota tekemään muuta.//

Snorri seisoskeli hetken vailla mitään kiirettä maailmassa ja hieroi mietteliäästi leukaansa. Hänen häntänsäkin oli pysähtynyt, roikkui vain rennosti farkkujen takamukseen räätälöidystä reiästään, mutta vakavan olemuksen takana oli vain joukko arkisia ajatuksia. Henrin seuraavaan syntymäpäivään ei olisi enää kauan aikaa, hänen täytyisi tosiaan alkaa säästää rahaa lahjaa varten. Peikon pää kuitenkin nytkähti rajusti pystyyn ja mies kääntyi hölmistynyt ilme kasvoillaan katsomaan taakseen jäänyttä vampyyria tämän sanottua surkealla äänellä pienen toteamuksensa, sieraimet puhisten ja suu auki vääntyneenä.
”Mitä...?”
Hetken aikaa iso peikkosetä näytti hurjistuneelta, mutta hetken suupielten nykimisten jälkeen hän päästi pitkän, tukahdetun pihahduksen ja alkoi nauraa yrittäen epätoivoisesti pidätellä äänen sisällään oikein kädet suun päälle läimäisten.
”Jos aurinko olis nousemas koht, ei tässä tarttis mennäkää mihinkää töihi”, hän sanoi itsekseen tyrskien, häntä kiemuralla ja leveät hartiat täristen.

Pieni muodokas nainen näytti kasvoiltaan paljon, paljon Snorria nuoremmalta, eihän hänellä ollut edes naururyppyjä vaivanaan, mutta näköjään uteliaasti kuikuileva ja remakasti naurava nainen oli sisältäkin yhtä nuori, eikä suinkaan mikään vuosisataisen elon viisastama vanhus. Nyt kun ajatus pääsi muodostumaan Snorrin päässä, se kutsui esille myös muistikuvan eräästä toisesta vampyyrista, jonka oli nähnyt pariin otteeseen riitelemässä kämppiksensä kanssa. Sekin hintelä takkutukka oli vaikuttanut enemmän itsestään huolehtimaan kykenemättömältä ja tunteisiinsa pakahtuvalta teiniltä, kuin vuosisatoja yössä saalistaneelta pedolta...
”Kyllä työ ootte hupsuu sakkii”, Snorri tyrskähti vielä naurunsa päätteeksi ja rapsutti toista korvantaustaansa. Sentään Clemence oli huomattavasti hyvätapaisenpi ja sievempi kuin se kiukuttelija.
”Heh, jos pimeä pelottaa nii paljo et pitää noi surulliselt näyttää, nii voitaishan täs kävellä samaa matkaa, vai mitäs?” peikkosetä ehdotti. Tämä neitokainen taisi kaivata seuraa, eikä halunnut hätistää haisevaa ja tyhmää peikkoa matkaansa, joten miksipä ei? Kaipa yön lapsosetkin kaipasivat välillä jotakuta, jonka huomaan heittäytyä, varsinkin kun musiikki oli haikeaa...
”Eipä mullekaa olis seura pahitteeks.”
Hymyillen vielä kerran vampyyrittarelle Snorri lähti jatkamaan matkaansa omaan, rauhalliseen tahtiinsa, kohti Chênevalien laitamia – tosin ensin pääkadun, puiston ja kirkon ohitse, mutta niihin ehtisi sitten aikanaan.

//Oi no hyvä ettei tämä ihan näin yllättäin loppunu. :'D Haukuin itteeni jo tuolla offissa mutta sanonpa nyt tässäki vielä että I can be so töhö sometimes. Mutta. Krhm. Jatketaan.//

Clemence tunsi kuumotusta niskassaan tajutessaan oman typeryytensä. Hän vastasi Snorrin lyhyeen, hurjistuneeseen katseeseen hätäisesti hampaitaan yhteen purren ja viattomasti hymyillen. Naista nolotti. Häpeän tunne tosin meni ohi hyvin nopeasti: niin kuin hän ikinä olisi kovin älykästä vaikutelmaa muutenkaan itsestään antanut... Huokaus soljui ulos vampyyrin aavistuksen hymyilevien huulten välistä hänen kuunnellessaan peikon reteää, tarttuvaa naurua. Takaisin mukavuusalueelle, hyvä.

"Hei!" Clemence tyrskähti Snorrin tituleerattua häntä ja muita kaltaisiaan hupsuiksi. "Ensinnäkin saanen huomauttaa, että minä olen sieltä vähiten hupsusta päästä..." vampyyri osoitti itseään peukalolla ja kohotti liioitellun ylpeästi leukaansa. "... ja toisekseen, yritä itse pyöriä kuvioissa kaksisataa vuotta ja olla höpsähtämättä."
Nainen laskeutui käsinojalta ja kuunteli samalla Snorrin sanoja kun tuo ehdotti, että he kävelisivät samaa matkaa. Vampyyri oli hetken hiljaa ja katseli peikon jo loittonevaa selkää kuin olisi mukamas punninnut päätöstään kovinkin hartaasti. Sitten hän kohosi puoli metriä ilmaan ja liukui salamana muutaman askeleen peikkomiehen edelle, laskeutui paljain varpain katukiveykselle ja asteli eteenpäin kädet selkänsä takana.
"No olkoon, voin kai suoda sinulle kunnian kävellä kanssani jonkun matkaa", Clemence totesi aristokraattisella äänellä, vilkaisi Snorria perässään ja pidätteli lapsellista virnettään.
Varsin nopeasti peikko oli kuitenkin ottanut hänet kiinni pidemmillä askelillaan. Jonkin ajan kuluttua vampyyri totesi, että hänen oli helpompi vain liukua ilmassa Snorrin vierellä, kuin kipittää tuhatta ja sataa pysyäkseen tuon hämmentävän vauhdikkaan löntystelyn tahdissa.

Kuten Snorri oli vähän olettanutkin pieni vampyyritar ilmaantui vähän hänen edelleen viipottamaan. Aluksi peikko vain hymähti vähäsen ja jatkoi sitten kävelemistään kädet taskuihin tungettuna ja katse enemmän tai vähemmän katutasossa, mutta vilkaistuaan pari kertaa pirteää pikkunaista ei mies voinut muuta kuin hymyillä leveästi.
”Kai siit höpsähtämisest on jottaa hyötyy, ku noi paljo tarmoo riittää”, hän lausahti Clemencelle.
”Tai ainaski päädyit sit hyväl taval höpsähtämään. Kaikenlaist sitä...” peikko mutisi puoliksi itselleen hiljaa, muistelevalla äänellä.

Kovin kauaa peikkomies ei ehtinyt pikkuisen vampyyrittarensa vierellä kävellä häntä maata viistäen, kun he jo päätyivät vähän asutetummille kaduille, ja pari muuta yössä kulkijaa luikki heidän ohitseen. Ainakin yksi heistä oli ihminen, mutta se nuorukainen ei edes uskaltanut kulkea samalla puolella tietä heidän ohitseen nähtyään Snorrin mittavan pituuden, vaikka tuijottelikin vinosti kaksikkoa. Snorri ei sellaisesta välittänyt, kohotti vain katseensa hetkiseksi katutasosta kohti valosaasteen hehkuttamaa taivasta, ja huokaisi.
”Pittää kyllä sanoa, ettei yleensä tielle osu seurankipeitä vampyyreja”, peikko totesi rauhallisesti, suorastaan sävyttömästi.
”Mikäs sitä nyt niin levottomaksi on ajanu, että pittää tämmösten setien seuraa hakeutua?”

Clemence hengitti raikasta yöilmaa ja lipui eteenpäin peikon vierellä kohti tiheämmin asutettua aluetta. Hänen silmiensä katse kiinnittyi kaukana edestäpäin lähestyvään ihmiseen, lähinnä vain havainnoiden ympäristöä ja kaikkea mikä liikkui, tuoksui tai päästi ääntä. Juonut hän oli jo tällä viikolla, joten ravinnon hankkiminen ei käynyt mielessäkään. Sen sijaan hän hymyili itsekseen kuunnellessaan Snorrin mutinaa ja vilkaisi tuota sivusilmällään.

Peikon viimeisin toteamus ja sitä seuraava kysymys saivat vampyyrin kohauttamaan pikaisesti olkiaan. Mikäli olisi ollut yhtään halukkaampi, saati sitten kyvykkäämpi kertomaan omista tunteistaan, hän olisi voinut vetäistä syvääluotaavan puheen ikuisen elämän mukanaan tuomasta ahdistuksesta ja siitä seuraavasta yksinäisyyden tunteesta, joka oli kuin ruoste, syöpyi ja levisi. Sen sijaan, edes harkitsematta edellämainittua, nainen vain tokaisi: "On meilläkin joskus tylsää." Sitten hän käänsi katseensa Snorrin punaiseen, hurjaan hiuspehkoon ja kohosi hieman ylemmäs, upottaen äkkiä sormensa karheiden hiusten sekaan.
"Plus nämä näytti ylhäältä katolta katsottuna aika siisteiltä", vampyyri katseli kättään joka katosi jonnekin hiuspehkon uumeniin.

Vai oli vampyyreillakin tylsää. Kai sitä sitten kuka tahansa saattoi tylsistyä. Snorri itse ei oikeastaan koskaan ollut tylsistynyt, aina oli jotakin tekemistä, puuhaa ja tehtävää, jos vain oli valmis tekemään. Ei hän oikeastaan edes ymmärtänyt niitä, jotka jäivät vain olemaan tylsistyksissään – mutta ilmeisesti Clemence ei kuulunut heihin, kun kerta oli lähtenyt etsimään itselleen seuraa.
”Tukka o jokasen yksityisasia, hei”, peikko hymähti, kun vampyyritar kävikin leikkimään hänen hiuskuontalollaan, ja vetäytyi vähän kauemmas. Ei hän kovin voimallisesti vastustanut tätä yhtäkkistä lähentelyä, mutta ei kuitenkaan välittänyt siitä, että tuntemattomat ryhtyivät hiplaamaan hänen hiuksiaan. Suuret kädet pysyivät yhä visusti hupparin taskuissa, mutta häntä nousi taas huiskauttamaan kevyesti lapsenomaista naista olkapään tienoille vielä vähän painokkaampana kehotuksena vetäytyä pois peikon pään kimpusta.

Kävelymatka olisi varmaan jatkunut kevyen leikkinahistelun merkeissä, elleivät peikon korvat olisi yhtäkkiä nytkähtäneet ja häntä vetäytynyt kiinni jalkoihin miehen tähytessä eteenpäin kadulle. Katuvalojen pehmeässä loisteessa näkyi heitä suoraan vastaan tuleva hahmo, melko pitkä ihmismies. Vastaantulija oli täysin tavanomainen, mitä nyt tummanpuhuviin vaatteisiin pukeutunut, mutta silti jokin sai Snorrin niskavillat nousemaan pystyyn, melkein koko tukkapehkonkin pörhistymään.
”... vaihdetaa puolt”, hän murahti hampaittensa välistä Clemencelle ja irrottamatta epäileväistä katsettaan vastaantulevasta miehestä työnsi vampyyritarta kevyesti lähtemään ylittämään verrattain hiljaista tietä. Hän ei halunnut vaikeuksia, eikä varsinkaan juuri ennen työvuoroa, joten parempi vain väistää sellaisten tieltä, joiden askelluksestakin kaikuivat hankaluudet.

//En nyt edelleenkään ole taistelua kehittelemässä kun sellaista et halunnut, mutta vähän jänskätystä ilmassa ;'D Saat papukaijamerkin jos arvaat, mikä hahmo on tulossa vastaan, teehee.//

Käheästi nauraen vampyyri vetäisi kätensä pois punaisesta takkupesästä ja hämmästeli ääneen, että oli ylipäätään enää löytänyt niitä. Clemence osasi jo odottaa hännän huiskausta ja otti siksi kevyen tuuppauksen vastaan olkaansa kääntäen. Hän jatkoi lipumistaan uuden tuttavuutensa vierellä virne naamallaan. Sillä hetkellä hän oli hyvin rentoutunut vampyyri. Hän oli selättänyt nuo rasittavat, ahdistavat tuntemuksensa päässään tekemällä jotain täysin odottamatonta: lyöttäytymällä tuikituntemattoman peikon seuraan. Vampyyri tiesi mielessään, että mikäli tämä eteen päin rauhallisen määrätietoisesti tallusteleva peikko, Snorri, olisikin osoittaunut hyvän ja rennon seuran sijaan impulsiiviseksi raivohulluksi, olisi Clemence saanut siirtää ajatuksensa pois ahdistuksesta hieman toisella tavoin. Verisellä, viihdyttävällä tappelulla vaikkapa. Lopputulos vampyyrin toteuttamalle päähänpistolle oli kuitenkin tämä, eikä se ollut lainkaan huono asia. Leppoisa hassuttelu oli kuitenkin lihan repimistä enemmän Clemencen mieleen tänä kyseisenä yönä.

Vampyyri ehti juuri järjestellä tyytyväisenä näitä ajatuksia päässään, kun hän huomasi muutoksen peikon olemuksessa. Viirumaiset pupillit levenivät aavistuksen kun nainen tarkensi katseensa pimeässä. Heitä vastaan tosiaankin käveli joku. Clemenceä harmitti, että Snorri oli huomannut tulokkaan ennen häntä, mutta muutoin vastaan saapasteleva mies ei herättänyt hänessä sen kummempia tuntemuksia. Ei ennen kuin peikko mutisi hampaidensa välistä: "...vaihdetaa puolt".
Vampyyri siirtyi vastaan pistämättä tielle Snorrin kevyesti ohjatessa heidän menoaan.
"Onko joku tuttu? Ex-mies ehkä? Vai entinen appiukko?"
Nainen laskeutui maahan ja tunsi viileän kiveyksen varpaidensa alla. Hänen sanansa eivät enää olleet niin kepeät sävyltään kuin mitä ne olivat sisällöltään. Katse tarkkaili tiiviisti vastaantulevaa, jonka etäisyys lyheni hetki hetkeltä. Vampyyri ei ollut tottunut pelkäämään juuri ketään, hän suhtautui kummallisiin tilanteisiin ja olentoihin fiiliksen mukaan joko täysin välinpitämättömästi tai äärimmäisen kiinnostuneesti. Ja nyt hänen askeleensa tahtoivat hetki hetkeltä hidastua. Mikäli peikko noin hermostui tästä yön liikkujasta, oli luvassa varmasti jotain mielenkiintoista. Clemence, vaikkei itse sitä huomannutkaan, lakkasi hengittämästä.

// Nyt vähän pelottaa lähtee veikkailemaan kyllä. :'D Mutta. Uhkaava tunnelma, mustat vaatteet, melko pitkä eli semmonen peruspitkä. Alexis? Hävettää olla väärässä.//

Snorri tuijotti tiiviisti eteensä, kaikki huomio kuitenkin keskittyneenä näkökentän rajoilla kulkevaan tuntemattomaan. Hänen oli vaikea pitää kasvonsa peruslukemilla, sillä pystyssä sojottavat niskavillat huusivat seurakseen ylös rullattuja huulia ja hampaitten välistä kantautuvaa murinaa. Häntäkin oli vetäytynyt jäykkänä jalkojen väliin – jokin tuossa miekkosessa oli pahasti, pahasti vialla.
”Oliskin”, peikko kirahti hampaittensa välistä koko ranka jännityksestä jäykkänä, ja jätti huomiotta vitsailut ex-miehestä. Kuinka vampyyritar olikin taas noin rentona? Öiset, omituiset kulkijat eivät olleet pikkujuttu missään, eivätkä varsinkaan tässä naapurustossa, ja vaikka kuinka Clemence olikaan höpsähtänyt ja tylsistynyt yön lapsi, Snorrin pitäisi päästä yövuoroon ja sen jälkeen aamutöihin ja tuoda leipää Nicoletten ja Henrin pöytään.

Peikko tarttuikin Clemencen käsivarresta kevyesti kiinni ja veti hidastelevaa vampyyria perässään kohti näennäistä kadun toisen laidan turvaa. Hän ei kuitenkaan voinut mitään vampyyrittaren tuijotukselle, joka ei jäänyt vastaantulijaltakaan huomaamatta. Pitkän miekkosen naama meni vihaiseen kurttuun ja hän tuijotti vampyyritarta takaisin pelottoman vihaisesti.
”Mitä siinä kyyläät, narttu!” hän äyskähti riitaahaastavasti. Snorrin ote Clemencen käsivarresta tiukentui hieman, ja peikko veti naista määrätietoisemmin jatkamaan matkaa poispäin muukalaisesta.
”Elä turhii mee hankaluuksii. Ekkö muka tunne mikä riianhaastaja tuo o?” Snorri kysyi hiljaa viitaten sanoillaan epämiellyttävään tuntemukseen, jonka vieras oli aiheuttanut.

Turha itsevarmuus saattoi toisinaan koitua kohtalokkaaksi, mutta eihän Clemence siitä mitään ymmärtänyt. Hän oli tottunut siihen että häntä itseään vieroksuttiin ja karteltiin pimeillä kujilla. Tällainen hätääntyminen yhden tavallisen tallaajan vuoksi tuntui vampyyrista lähestulkoon naurettavalta. Tosin hänen oli myönnettävä, että vastaantulijasta huokui jokin aavistuksen kummallinen tunne. Se poltteli rinnassa sekoituksena ärhäkkää punaista ja syvää, ahdistavaa mustaa. Clemence tunsi erittäin vahvasti myös peikon jännittyneisyyden sekä hurjana, syvänä iskevän sydämen. Kieltämättä näiden kahden eri suunnilta hyökyvän tunnetulvan yhdistelmä sai naisenkin muuttumaan jokseenkin levottomaksi, muttei tällä kertaa huonolla tavalla. Se oli jännittävää, veri kohisi hänen korvissaan ja hänen kyntensä ja hampaansa kasvoivat aavistuksen.
"Kauhea kuinka törkeää", vampyyri lausui liioitellun järkyttyneenä vapaa käsi rinnallaan kuullessaan muukalaisen ärjäisyn. Hän salli Snorrin lähes roikottaa itseään perässään pois päin tästä kummajaisesta. Naisen silmät kuitenkin kohdistuivat entistäkin tiukemmin heidän sivullaan vihaisesti mulkoilevaan mieheen. Vampyyri kuuli puolella korvalla peikkosedän varoittavat sanat ja virne hänen kasvoillaan laajeni.
"Tunnen, jo vain..." nainen kuiskasi.

"Piipittikö siellä joku?! Ei kuulu tänne!" Clemence karjaisi yhtäkkiä taakseen muodostaen toisella kädellään puolikkaan kaaren suunsa ympärille. Vampyyrin käheä nauru kaikui hämärillä kaduilla. Hän ei varsinaisesti kaivannut tappelua, hänellä oli hyvä olla näinkin, mutta piikikäs ja lapsellinen luonne paistoi esiin väkisinkin. Lisäksi Clemencen mielestä muiden katseista melonin nenään vetäville oli oikeus vähän pottuilla, ehkä se kasvattaisi samalla noiden sietokykyäkin. Jonain päivänä kaikki vielä kiittäisivät häntä, kyllä vain.
"Kohta varmaan juostaan", nainen totesi mietteliäänä.


//Anteeksi ei ollu suunnitteilla tapella mutta en voi mitään kun toi yks (Cleme) on tommonen urpo... Vaan ehkä tästä vielä selvitään ihan pienellä uhittelulla puolin ja toisin..? :'D Ehkä.//

Snorri sai vaivoin tukahdutettua halun painaa kätensä kasvoilleen Clemencen ärjähtäessä takaisin epäilyttävälle vastaantulijalle. Nyt vampyyrittaren kaduilla kaukuva naurunremakka raastoi hänen korviaan, ja peikko ei päästänyt naisesta irti, vaan veti tätä entistä päättäväisemmin poispäin tuntemattomasta ja aloilleen pysähtyneestä miehestä.
”Ei koht vaa nytte, ei meikäl oo varaa tapella”, hän ärähti, yleensä niin vaisun pienenä pysyvä ääni huolestuttavasti kohoten. Ei Clemence sillä hetkellä vaikuttanut yhtään sen vähemmän höpsähtäneeltä ja elämästä vieraantuneelta kuin muutkin vampyyrit hänen silmiinsä.

Käkkärätukkainen muukalainen sen sijaan tuijotti heitä pahaenteisen hiljaisena ja ilmassa sihisi – ainakin Snorrin herkistyneille aisteille – vahva tuloillaan olevien harmien katku. Mutta silloin kadulla kajahti kaukaa kantautuva huudahdus, joka kuulosti ehkä käskyltä, ehkä kysymykseltä, ja joka vääristyi ymmärtämiskelvottomaksi tyhjältä asfaltilta kaikuessaan. Käkkäräpää kuitenkin reagoi tähän ääneen, ja katsahdettuaan erimittaista kaksikkoa vielä viimeisen kerran lähti lompsimaan hartiat korviin asti vedettyinä eteenpäin omia teitään.

Snorrin kiireellä Clemencen ongelmista pois vetäminen keskeytyi ja peikko päästi vampyyrittaresta kokonaan irti jäädessään hölmistyneenä tuijottamaan miekkosen lähtöä.
”No hääpä muutti mielensä äkkiä”, peikko puhahti kieltämättä melko helpottuneena.
”Yössä vaeltaa paljon mystistä väkeä, eikö vain?”
Samettisen pehmeä, melko matala ääni Snorrin toisella puolella sai koko peikon hypähtämään kauemmas uhkaavasti Clemenceä kohti paiskautuen. Hänen kehonkielensä kuitenkin lysähti takaisin leudoksi, kun puhujaksi paljastui pitkä nainen vaatteissa, jotka olivat kuin pukudraamasta, ja joka piteli pitsistä sateenvarjontapaista olallaan, vaikka oli yö eikä satanut. Tämä tuntematon nainen hymyili sokerisesti Snorrille ja Clemencelle, ja astahti varjojen piiloista heidän eteensä.
”Ah, pahoitteluni. Tuo herra oli niin kovin pelottava, etten voinut muuta kuin suojautua lähimmän kunnollisen herrasmiehen taakse”, hän hymähti kepoisasti, aivan kuin kohtaaminen siihen aikaan, sellaisessa tilanteessa olisi ollut täysin normaalia.
”Kammottavan ikävää, millaisiksi öiset kadut ovatkaan menneet.”
Kuin pukujuhlia varten laittautuneen naisen rupattelu yllätti Snorrin täysin, eikä hän hetkeen tiennyt, mitä naiselle vastata.

//Jälleen kerran heittelen holtittomasti hahmoja Clemenceä kohti x'D Tästä saattaisi olla jänskempiä seurauksia, hih.//

"Hahaa, pötkii pakoon, paraskin kovanaama!" vampyyri hörähti vauhtiaan hidastaen ja käänsi sitten katseensa Snorriin, joka tuijotti tuntemattoman loittonevaa selkää hölmityneenä. Hän oli juuri aikeissa vastata peikon puhahtamiin sanoihin jotain mielestään hulvatonta ja nasevaa, kun pehmeä, vieraalle kuuluva ääni yllättäen lävisti ilmaa. "Hiiiii!" Clemence kiljaisi spontaanisti kun 160 kiloinen peikon kroppa hypähti varoittamatta häntä kohti. Hän väisti salamana taaemmas ja pysähdyttyään kiinnitti katseensa puhujaan joka piileskeli varjoissa.
Vampyyrin silmät mittailivat tuota kuin tyhjästä ilmaantunutta naikkosta hämmentyneinä. Sitten hän salli yllätyksestä jäykistyneiden lihastensa rentoutua ja tyytyi kuuntelemaan muukalaisen imelällä hymyllä höystettyä puhetta. Tuon pukeutuminen herätti kieltämättä kummastusta, kuka nyt yöllä kulkee sateenvarjon kanssa vaikkei edes sada vettä. Ja muutenkin... Clemence tunsi äkisti itsensä varsin alastomaksi lyhyessä mekossaan ja reikäisissä sukkahousuissaan. Samalla hänen ylitseen lipui suunnaton epäluulon aalto. Vampyyri naurahti ja äskeisen andrealiinipiikin jälkeensä jättämät eläimelliset hampaat työntyivät esiin melko groteskisti.

"Niin on jännää, sekopäät nartuttelee ja toiset hiipparit ilmestyy muuten vain tyhjästä säikyttelemään", hän puheli ja kiersi samalla kiireettömästi naisen ympäri tutkien tuon asua katseellaan ja haistellen huomaamattomasti ilmaa. Koska Snorri vaikutti menettäneen hetkeksi puhekykynsä,( 'miehet', nainen ajatteli) jatkoi Clemence nyt säyseämmin: "Päämäärättömällä yökävelyllä, kenties?"
Hän pysähtyi Snorrin viereen ja hymyili naiselle. Jokin tuossa tuntemattomassa sai hänet kuitenkin epäilemään, olivatko he ehkä joutuneet ojasta allikkoon.

//Siistiä tämä tämmöinen vaan! Koetan pysyä perässä. :'D//

Snorri ei ollut ollenkaan tilanteen tasalla. Clemence oli välittömästi kiertämässä paikalle ilmestynyttä naista kuin kissa kuumaa puuroa – ja nainen puolestaan tuijotteli takaisin hymyillen kuin mikäkin tiikeri nauramassa pikkukissan puuhasteluille. Välillä Snorrilla oli kädet täynnä jo siskonsa oikkujen ja kummallisuuksien kanssa, ei siis ihme, että mutkikkaampien olentojen tuijotuskilpailu sai hänet sanattomaksi, eikä hän halunnut puuttua tilanteeseen muutoin kuin jos vampyyritar päättäisikin tehdä muutakin kuin venytellä hampaitaan. Lopulta kaksikkoa hiljaisena tovin katseltuaan peikko vain puhahti hiljaa itsekseen ja hieraistuaan korvanpieltään lähti jatkamaan kävelemistä.
”Mut eipähä myö olla millää kävelyl, vaa o ihan päämääräki tiedos”, hän totesi ääneen ja kaivoi taskustaan valkavan, vanhanaikaisen kännykän, jonka näytöstä tihrusti kellonaikaa. Ei hänkään ilman kännykkää tässä maailmassa pärjännyt, mutta uudet hienot pelit eivät sopineet hänen isoille sormilleen.

Koreasti kaulasta varpaisiin mustiin vaatteisiin verhoutunut lady hymyili herttaisesti päätään sivulle kallistaen Clemencelle ja lehahti kävelemään painottoman keveästi peikon perään.
”Päämäärätöntä ei todella ole mikään tässä elämässä, mutta nautiskelua kummempaa päämäärää en ollut kävelylleni asettanut”, hän hyrisi soinnukkaalla äänellään luoden merkitsevän katseen Clemenceen, ennen kuin kiiruhti astelemaan Snorrin vierelle.
”Kaiketi saan kulkea samaa matkaa hetken? Yöt ovat niin kovin täynnä vaaroja.”
”No, eip mulla mitään vastaansanottavaa oo...” Snorri vastasi ihmetellen sitä, miten sinä yönä houkuttelikin erikoista seuraa luokseen. Hetken päästä hän kuitenkin katsahti Clemenceen ja astahti kävelemään hieman etäämmäs uudesta naisesta.
”Mut kai sul nimi o? Oon Marc Arnesen”, peikko esitteli itsensä. Tuntui sopimattomalta kulkea yhtä matkaa tietämättä seuralaisten nimiä – ainakin, kun kyseessä oli hienosti puhuva ja hienosti kulkeva ja hienosti pukeutuva neiti tai rouva.
”Luca Bátori. Mitä miellyttävintä tavata. Entä te?” Lucaksi esittäytynyt hymyili Clemencelle.

Nainen vilkaisi Snorrin perään peikon lähtiessä tuosta noin vain jatkamaan matkaansa. Kuullessaan tuon sanat päämäärästä, vampyyri taivutti niskaansa sivulle jäykästi mutta myöntyvästi. Niin tosiaan, siinä heidän kävellessään Clemence oli ehtinyt jo lähes unohtaa, että takkutukalla oli edessään töihin meno. Naisen hampaat alkoivat vetäytyä ikeniin ja hänen kasvojensa ilme pehmeni aavistuksen. Hän katsahti matkapuhelimeen, jonka Snorri kaivoi taskustaan ja muisti samalla jättäneensä laukkunsa keskustan katolle. Noh, ei siellä ollut mitään tärkeää, vain puhelin jossa komeili hienot kolme numeroa, tupakka-aski, rahapussi ja kengät. Niitä ei kukaan sieltä keksisi hakea ennen seuraavaa yötä.

Vampyyrin naama venähti hieman kun hän äkkäsi lipevästi puhelevan naikkosen kiiruhtavan soinnukkaiden sanojensa jälkeen hänen uuden tuttavuutensa perään. Clemence lipui vaitonaisena kaksikon vierelle ja mietti kuinka epämääräisen koomiselta kolmikolta he varmasti näyttivät. Peikko kaksi tummiin pukeutunutta naista perässään, tämähän oli kuin jonkin kummallisen albumin kansi. Ajatuksensa keskellä Cleme kuitenkin kurtisti aavistuksen kulmiaan. Jokin tässä kaikessa häiritsi vampyyria suuresti. Hän ei aivan ollut perillä siitä, mikä tuo epämääräinen tunne oli ja mitä sille olisi tehtävä, mutta hän päätti seurata vaistojaan ja eritoten noita kahta, jotka olivat päässeet tutustumisessaan jo nimien vaihtoon saakka. Clemence kiskaisi naamalleen huolettoman virnistyksen kun hulppeasti pukeutunut tiedusteli hymyillen hänen nimeään.
"Clemence", hän vastasi kepeästi, kipitti muutaman nopeamman askelen ja nousi sitten ylemmäs jotta kykeni kuiskaamaan häntä lähemmäksi siirtyneen peikon korvaan: "Älä nyt pillastu, mutta... En luota tyyppeihin jotka pukeutuvat, no, tuolla tavalla." Suuret punaiset silmät tuijottivat yläviistoon Snorria kohti painokkaina.
Äskeinen suurisuu kadun toisella puolella ei ollut saanut vampyyrissa aikaan minkäänlaisia varovaisuuden tunteita tähän yössä hiippailevaan, Lucaksi itsensä esitelleeseen naiseen verrattuna.

Snorri vaikutti löntystelevän eteenpäin kaikessa rauhassa, vailla huolta maailmassa, mutta hännän huiskeesta nilkkojen tietämillä osaava pystyi tulkitsemaan hänenkin hieman kiristyneen mielialansa. Mikäköhän noita neitejä nyt niin pahasti vaivasi, kun toinen pörhisteli henkistä kissanhäntäänsä ja toinen tuntui piilottelevan kokonaista keittiöveitsisarjaa hameensa alla. Ihmeellistä touhua, ja sai tiedostuksen siitä, ettei hän ollut Clemenceäkään tuntenut kuin vasta alla tunnin, kolkuttelemaan Snorrin takaraivon tienoilla.
”Noh, nimet tiietään, tuttaviaha tässä jo ollaan”, Snorri lausahti hiljaa ja oli selkeästi välittämättä vierelleen leijumaan tulleen Clemencen punasilmäisestä tapituksesta tai tämän epäluottavaisista sanoista.

Snorri oli aikeissa kävellä kaikessa rauhassa vielä jonkin matkaa, kunnes sitten lähtiessään kunnolla työpaikkaansa kohti sanoisi hyvät yöt molemmille neideille, mutta sitten, melkein heti Clemencen kuiskuttelun jälkeen Lucaksi esittäytynyt nauraa helähti.
”Tullapa tuomituksi ulkomuotonsa perusteella, näinä aikoina, näinä päivinä!” hän sanoi hymyillen ja pyöritteli päivänvarjoaan kevyesti olallaan.
”Ajatella, että joskus tällaiset vaatteet olivat korkean säädyn merkki”, tummatukka sanoi huomattavasti vähemmän lämpimällä äänellä ja loi hyvin merkitsevän silmäyksen Clemencen päästä varpaisiin. Silloin Snorri pysähtyi juuri heidän sivulle avautuneen risteyksen kohdalle, ja pysäytti ainakin Lucan melkein kesken askeleen katsomaan, mikä peikolle nyt tuli.
”Must vähä tuntuup, että pittää alkaa kiirehtiä töitäki tekkee. Mieluustiha saattelisin teit molempii, mut eipä töille mittään maha”, hän totesi rauhallisesti mutta vakavana, ja puhui selkeästi enemmän Clemencelle.
”Myö kyl varmast nähhään uudestaa, jos vaan näil kulmil liikut. Ja aika rauhallist seutuu tää, varmast pääsette turvassa kotio”, hän lausui hyvin vahvasti hyvästelevään sävyyn.
”Ah, hyvästit jo näin pian tapaamisen jälkeen... kohtalo on kovin oikukas”, Luca hymähti, eikä vaikuttanut paljoa välittävän siitä, että peikko oli selkeästi päättänyt haluavansa pois toisiaan kyräilevien naisten seurasta.

//En halunnut ihan tuhottomasti yksinpelailla, joten anteeksi tämä vähän tapahtumaköyhä vasti...//

"Enpä nyt oikein ole varma..." Clemence murahti ja katsahti naista tummissaan. Vampyyri laskeutui takaisin maan tasalle ja jatkoi sitten kävelyään hivenen verkkaisemmin. Peikolla oli selvästikin kova hinku töihinsä sekä omaan rauhaansa, tuon jokainen ele hännän levotonta heilahtelua myöten kielivät kiireestä päästä pois kahden kireän olennon läheisyydestä. Clemence taas alkoi toivoa pääsevänsä takaisin ahdistavien seiniensä sisään. Hän kaipasi ryyppyä. Muutamaa. Tämä yö oli ollut sisällöltään niin täynnä tuntemuksia ja erilaisia kontakteja, että siitä piisasi vampyyrille pureskeltavaa seuraaviksi viikoiksi. Lyhyeen aikaan oli mahtunut rauhallista istuskelua, musiikin kuuntelua, mielenkiintoa, hilpeää jutustelua, öykkäröintiä, pelottavia viboja ja epäluuloa. Ottaen huomioon, kuinka tasaista ja tympeääkin Clemencen henkinen elo oli viimeiset vuosikymmenet ollut, tämä ilta tuntui varsinaiselta tunteiden ilotulitukselta. Vähemmästäkin väsähti.

Haaveilu lämpimästä viskistä jäi sikseen kun Lucan nauru helähti ilmaan. Tuon hymyllä höystetyt sanat jäivät hetkeksi ilmaan roikkumaan ja tämän lyhyen hiljaisuuden aikana vampyyrinaisen kasvoille kohosi irvistyksen ja hymyn sekainen pällistys, joka muuttui entistä häiriintyneemmäksi Lucan katsastaessa hänet päästä varpaisiin. Tuon katse ei ainoastaan näyttänyt tämän uuden "tuttavan" puheen tapaan viileältä, se myös tuntui siltä. Clemence seisahtui Snorrin tavoin aloilleen. Vampyyri kohtasi mustatukkaisen naikkosen katseen. Hänen teki mieli näyttää kieltä, mutta se menisi ehkä turhan lapselliseksi.
"Korkean säädyn ja porttojen", hän lausahti hiljaa eikä jaksanut edes nauraa omalle hassunhauskalle piikilleen.

"Pistäydy toki lasillisellä joskus jos ennätät. Se on se iso rähjäinen kartano puiston tuntumassa", Clemence sanoi vieden kädet lanteilleen ja nostaen katseensa Snorriin. Tuo oli varsin mukava peikko, joten miksei siis olla ystävällinen. Olgakin aina marisi, ettei Clemencellä muka ollut enää hippuakaan käytöstapoja jäljellä. Ja pah, mitä valheita. Sitten nainen käänsi katseensa Lucaan ja hymyili pahoittelevasti puhuen jäljitellen toisen pehmeää, vanhahtavaa puhetyyliä: "Ah, kutsuisin toki teidätkin, mutta portviini pääsi loppumaan, kestitsin näet Ludvig Filipiä, hyvin korkeasäätyinen, hyvin korkeasäätyinen herra. Ah."