If there's something strange in your neighbourhood

// ...Who ya gonna call? Kai ja haamujengi maisemiin! //

Nicolas Czajkowskin oli ollut tarkoitus viettää tämäkin kuutamoyö Täydenkuun turvatalon kellariin kahlehdittuna, poissa Pariisin tai tarkemmin sanottuna yhden sen lähiön kaduilta. Jokin oli kuitenkin mennyt pahasti vikaan, sillä Chênevalien keskustasta loitompana liikkui nyt yksi ihmissusi. Suurkaupungin virikkeet suoraan katutasolta koettuna olivat saaneet sen lähtemään jokaisen äänen ja hajun perään, kun peto oli monien kuukausien jälkeen päässyt riehumaan suoraan kuunvaloon ja muutoksesta aiheutunut kipu soi eläimen korvien välissä kun se lähti liikkeelle vaistojensa ja viettiensä varassa. Yöllisiin kulkijoihin se ei ollut kuitenkaan päässyt käsiksi, sillä harvat arkiyön liikkujat olivat päässeet sen kynsistä vahingoittumatta ja susi ei ollut kerennyt lähteä julmemman tason kissa-hiiri-leikkiin mukaan, kun jokin uusi ärsyke oli kantautunut sen korviin tai kuonoon ja se oli kadonnut paikalta yhtä nopeasti kuin oli siihen varjoista ilmaantunutkin.

Jokin osa tutkijamiehen mielestä oli läsnä pedonkin solujen sopukoissa, sillä se oli alkanut hakeutua melkeinpä määrätietoisesti kohti kaupunginosan hautausmaata – Pariisi ja Chênevaliekin olivat ihmishahmoiselle Nicolasille tuttuja, joten ihmissuden ei tarvinnut luottaa pelkkään hajuaistiinsa etsiessään mullan alla makaavia ruumiita. Vaikka auringonnousuun ei ollut suorastaan antoisasti aikaa, eläin ei ollut enää kaukana iltansa huipennukseksi tarkoitetusta kalmabuffetista. Nyt se tosin liikkui yhä ahtaampien katujen varjoissa, tumma turkki sulautuen korkeiden talojen heittämiin varjoihin ja kynnet raapien asfaltilla päällystettyä kujansivua. Eläin kääntyi ympäri kuullessaan roskapöntön kolahduksen, mutta ei kerennyt lähteä sen perään kun uusi haju ja ennen kaikkea ääni kiinnittivät sen huomion. Eräs epäonninen yökukkuja oli lenkittämässä koiraansa, joka oli myös aistinut itseään kookkaamman olennon ja alkanut haukkua louskuttaa niin paljon kuin leuoistaan ja keuhkoistaan irti sai. Lenkittäjä koetti vetää rotevaa lemmikkiään perässään, mutta se pysyi hievahtamatta paikoillaan. Eläin hiljeni vasta kun parin metrin päässä olevan auton varashälytin alkoi uikuttaa ihmissuden iskeytyessä sen katolle. Koiraparka pysyi omistajansa edessä, eikä olisi muutenkaan kerennyt liikahtaa kun sen kurkkuun pyrähti kiiluvasilmäinen peto. Ihmissusi paiskasi lemmikin ensin leuoistaan loitommaksi ja kävi sitten uudelleen sen kimppuun räjähtävänä hermokimppuna joka oli viimein saanut kyntensä ja hampaansa johonkin kiinni, käyttäen kaiken sisälleen lukitun vimmansa irti pienemmän olennon raateluun. Korviahuumaava varashälyttimen huuto ainoastaan ruokki eläimen intoa leikitellä saaliillaan, ja sillä välin lenkkeilijä sai kauhusta kankeat jalkansa jälleen liikkeelle ja onnistui pakenemaan metelin turvin.

//Haamujengi saapui! :'D Anteeksi kesto.//

”Eikö me päästy hautausmaiden ylitse jo vuosi sitten? Miksi meidän piti tulla näin kamalaan paikkaan jonkin kivan baarin tai hotellin tai vaikka uimahallin sijaan?”
Koko innokas aavemetsästäjäporukka oli kokoontunut Chênevalien hautausmaalle sinä yönä. Pitkästä aikaa jopa Elliot oli ehtinyt mukaan, mutta Vivien ei osannut selkeästi arvostaa harvinaista tilaisuutta. Hän hytisi mustissa juoksuvaatteissaan kädet kainaloihin tungettuina, pitkä, vaalea kihara suuren pipon sisään sullottuna, ja näytti kaikille hapanta naamaa. Zach räpläsi kameroiden kanssa, Rebecca taas pomppi jalalta toiselle pysyäkseen lämpimänä viileässä syysyössä. Jin sen sijaan muksautti Vivieniä leikkimielisesti olalle ja tökki sitten herkästi kutiavaa tanssijaa kylkiin.
”Sä olet aina tommonen, mutta ite huutelit sen perään, ettei me oltu aikoihin tehty mitää porukal”, hän härnäsi hautakiven taakse karkuun loikkaavaa kaveriaan, ja kääntyi sitten Zachin puoleen.
”Onks meil varusteet koht kunnos?”
”Juu, ketkä ottaa kakkos- ja kolmoskamerat?”
”Ei täällä varmana mitään näy, liian rauhallinen lepopaikka”, Rebecca huoahti ollessaan pysähtynyt hetkeksi kirjoittamaan pikaisen päivityksen kännykällään Riivatun Pariisin sivuille.
”Ei sitä tiedä. Jinhän kertoi, että täällä on tavallista enemmän paranormaaleja tapahtumia ja asukkaina taikaväkeä...” Elliot lausahti rauhalliseen tapaansa. Jin ei vieläkään ollut täysin tottunut siihen, millainen pukumies kaverista oli lopulta tullut – mutta toisaalta se ei häntä haitannutkaan.

Porukka olisi varmaankin vielä kinastellut ja vitsaillut työnjaosta, kameroista ja kirjoitusvuoroista jonkin aikaa ennen ennestään tuntemattoman hautausmaan ja kirkon tutkimista, mutta yhtäkkiä alkava koiran louskutus ja sitä seuraavat, vatsaavääntävät väkivallan äänet vetivät viisikon hiljaiseksi.
”Ei helvetti. Ei helvetti, Becca, onko tänään täysikuu?” Vivien vinkaisi lakananvalkoiseksi kalvenneena.
”Mitä me tehdään? Mitä me tehdään?” Zach sihisi korkealla, mutta hiljaisella äänellä, joka oli kompromissi halun kiljua ja halun pysyä mahdollisimman hiljaa välillä.
”Mihin numeroon pitää soittaa? Hätänumeroon varmaan?” Elliotkin vaikutti lievästi hermostuneelta nostaessaan puhelimen korvalleen ja perääntyessä sivummas muista kertoessaan matalalla äänellä tilanteesta linjan toisessa päässä olevalle henkilölle. Se oli ehdottomasti järkevin tapa toimia, mutta Jin ei voinut muuta kuin tähytä äänten tulosuuntaa suu raolleen unohtuneena.
”Ei, Viv, lähetään tonne apuun”, hän töksäytti yhtäkkiä ja tarttui kiharatukkaa hihasta.
”Ootko hullu? Ei meillä ole mitään millä pärjätä ihmissutta vastaan!” Rebecca sähähti Jinille ja tarttui Vivienin toisesta hihasta.
”Ei mut Viv pystyy pitämään sen kaukan, ja jos uhri on hengis se voi vielä selvitä, jos mennään harhauttaan hukka pois sen luota!” Jin vetosi ja nykäisi hämmentyneesti tasapainossa hädin tuskin pysyvän Vivienin lähemmäs itseään.

Pikaisen henkisen kädenväännön ja Vivienin äksyn suunnitelmaan suostumisen jälkeen kaksikko päätyi jättämään muut taakseen varustautuneena niin hyvin kuin siinä tilanteessa kykenivät. Jin oli napannut kaiken varalta aina porukan mukana olevan hopeanuppisen kävelykepin matkaansa, kun taas Vivien pureskeli alahuultaan ja vaikutti säpsymmältä jokaisella askeleella kohti hautausmaan rajaa. He pysähtyivät pieneksi hetkeksi pöheikköön, pois ainakin ihmissuden näkyviltä, ja vaihtoivat katseen ennen kuin Vivien vetäisi henkeä, loikkasi hautausmaan aidan ylitse suoraan ihmissuden eteen kadulle ja lähti juoksemaan hirvittävää vauhtia täyttä kurkkua kiljuen karkuun. Metelöivän miehen luulisi laukaisevan ihmissuden metsästysvietin, jolloin uhri – jota kaksikko ei vielä piilostaankaan ollut nähnyt kunnolla – jäisi Jinin pelastettavaksi. Lähes henkeään pidätellen keesimies puristi kävelykeppiä ja kuunteli Vivienin huudon etääntymistä, kunnes hänkin loikkasi aidan ylitse kadulle – ja sai huomata seisovansa kuolleen koiran jäännösten vieressä.
”Ei paska”, hän kirahti ja käännähti ympäri tähyämään, minne ihmissusi oli mennyt. Suunnitelma oli paljastunut pirusti alkuperäistä uhkarohkeutta typerämmäksi, ja ihmissusi saattaisi päätyä aivan minne tahansa kiinnostuksen Vivieniin menettäessään!

// Tämä viivästys ei ole varmaankaan mikään yllätys. u_u //

Koiranvereen kuononsa tahrinut valtava peto ampaisi välittömästi eteensä ilmestyneen hahmon perään, haastellen matalalla murinalla, mutta se kadotti uuden potentiaalisen saaliinsa katujen kulmien taakse kiljunnan hiljennyttyä hyvin pian. Nuuhkien ihmisten hajujen täyttämää ilmaa, ihmissusi ei hetkeen löytänyt uutta aistiärsykettä joten sen seuraava siirto oli palata takaisin hautausmaata päin, vieläpä tarkistaen olisiko koiranraadosta jäänyt mitään leikiteltävää suupalaa, joten pian se oli lähellä paikkaa josta oli viimeksi lähtenyt rynnimään, ja jossa auton varashälytin oli jo hiljentynyt.

Ihmissusi ei varsinaisesti tunnistanut, että aidan vieressä oli mahdollisesti koiranjäännöksiin kengänpohjansa sotkenut ihmismies, sillä sille se oli niinsanotusti kuin punainen vaate härälle - eloisa otus, jolla oli pulssi, ja jonka riepottelusta se saisi ehkä vielä enemmän irti kuin pienestä nelijalkaisesta. Toisin kuin jo hetki sitten sen silmieen etennyt ihminen, tämä ei pitänyt samanlaista meteliä, mutta yhtä kaikki haisi ja tuntui pedon aistireseptoreihin. Siinä määrin, että sen raateluvietti heräsi entistä innokkaampana ja se lähti rymistelemään ihmistä kohti kaataen toisen kujan vihreistä roska-astioista lähtiessään.

//Nooooin :'D Kiits muokkailusta, paloin halusta päästä kirjoittamaan Vivienin kykyä, tsih x'D//

Jin pyhitti pienen hetken äänettömälle paniikista huutamiselle ja järsi kynsiään hermostuneesti pidätellen hädin tuskin halun potkaista jotakin sisällään. Pelkkä koira! Koiraparka, mutta aivan helvetisti liian pieni lohtu, kun Vivien vaaransi itsensä hukkaa harhauttaakseen ja lähistöllä saattoi olla ties ketä, jonka kimppuun nyt näköpiiristä paennut ihmissusi saattaisi hyökätä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt kirota tilannetta kovin kauaa, kun se jo kääntyi entistä huonommaksi samaisen ihmissuden rymistellessä yhtäkkiä kohti roska-astian kanssa yhteentörmäämisen tuottaman saasta- ja paukefanfaarin saattelemana. Yhtäkkiä kävelykeppi tuntui pieneltä risulta ja polvet hyytelöltä, mutta ei auttanut kuin alkaa juosta kovaa vauhtia takaperin hopeanuppi lähestyvää petoa kohti tähdättynä – ja huutaa apua niin kovaa kuin kurkusta lähti ääntä.

Jin ei sitä nähnyt, mutta lähistön kerrostaloissa alkoi syttyä valoja ja muutamille parvekkeille ilmestyi väkeä tarkkailemaan tilannetta – tosin kadoten pian takaisin sisälle, kun hädän syyksi paljastui jotain erityisen hirvittävää. Jin olisi varmasti päätynyt välittömässä lähitulevaisuudessa onnettoman pikkukoiran tapaiseksi kasaksi verisiä sisäelimiä, ellei kiljumisen lopettanut Vivien olisi yhtäkkiä kurvannut takaisin näkyville selkeästi parin korttelin juoksun tehtyään kulman takaa, ja heittäytynyt lakanankalpeana ja yhä hysteerisessä pelkotilassa Jinin ja suden väliin.
”Eihyvääpäiväämeollaanniinkuolleita!”
Heti hengenhaukkomisen välissä sanottavansa vingahdettuaan blondi läimäytti kätensä korvilleen ja Jin oli tuiskahtaa persuuksilleen osan paranormaalista energiasta heijastuttua Vivienin taakse. Hillittömäksi miehen lietsoma pelko purkautui tärskynä, jonka Jin oli aiemmin nähnyt pyyhkäisevän aaveparvia taivaan tuuliin ja sinkoavan Zachyn siinä sivussa ulos huoneesta. Vivien oli hionut epäkäytännöllisen kykynsä oikeaksi taiteenlajiksi, mutta vihaisen ihmissuden kanssa Jin ei halunnut luottaa siihen liikoja, vaan kaappasi yhtäkkiä eteensä lasittunein silmin tuijottelevaa tyyppiä käsikynkästä ja lähti retuuttamaan häntä juoksujalkaa kanssaan äkkiä pois susihukan luota.
”El! Kaverit! Apua!” Jin huusi summittaisesti siihen suuntaan kohti hautausmaata, missä hän uskoi lopun porukasta olevan. Ehkä heillä olisi käynyt hirvittävä tuuri ja sieltä olisi löytynyt orvokkeja tai mitä ne nyt olivatkaan, joilla ihmissuden sai pysähtymään!

Naapuruston autoille kyseinen täysikuun yö oli erityisen huono, sillä ihmissusi paiskautui yhtäkkisen energia-aallon voimasta vihreän Citroënin kylkeen jättäen sen oveen valtavan lommon. Peto jäi makaamaan hetkeksi auton viereen makaamaan ja yritti raivoisasti ravistella päätään, sillä se näki kotvan aikaa vain tähtiä eikä oikein käsittänyt mikä siihen oli juuri osunut. Sehän oli rynnännyt täyttä vauhtia kohti seuraavaa räsynukkeaan – jonka kädessä oli tosin ollut jotain hopeista, siihen osunut kuunvalo oli lähettänyt pienen varoituksen valosignaalin eläimen aivoihin – ja siihen oli ilmestynyt toinenkin mokoma, olipa tainnut äänestä päätellen olla sama jonka perässä eläin oli juossut hetki sitten. Sitten oli näkynyt vain valkoista.

Saatuaan taas ilmaa keuhkoihinsa susi nousi hieman turhan nopeasti ylös ja huomasi potentiaalisten saaliidensa kadonneen jälleen. Sen jalat eivät vielä kantaneet kunnolla, joten hautausmaan aidan ylittäminen muuttui pienimuotoiseksi kömpimikseksi ja pitkät kynnet kirskuivat kiveä vasten. Hautausmaan nurmikolle käpälänsä saatuaan pedon metsästysvietti napsahti takaisin päälle kun se haistoi hetki sitten paikalta lähteneet ihmiset. Susi lähti heidän peräänsä, lähtien kiertämään vanhojen hautakivien muodostamaa labyrinttia hieman sivummalta. Pian se pääsi paljon kaksijalkaista nopeampaan juoksuvauhtiinsa, ja mikäli hukan aivoissa olisi liikkunut yhtään inhimillistä ajatusta, se olisi luultavasti naureskellut sille miten ihmiset yrittivät jalkaisin karkuun siltä, vieläpä aidatulla alueella. Mutta nyt se keskittyi vain saaliinsa hajuun. Pian ihmissusi ohittikin karkulaiset, jatkoi matkaa muutaman metrin ja kiersi sitten matalaa mylvintää päästellen heidän eteensä erityisen vanhan ja vinon hautapaaden takaa.

Jinin pää raksutti tyhjää keuhkojen puuskuttaessa kovaa tahtia happea adrenaliinin kovin virkeiksi saamille lihaksille. Eipä kai ihmissudeksi muuttuminen olisi liian kamala asia, kaipa sen kanssa oppisi elämään, mutta heidän perässään oleva peto vaikutti haluavan kiltin näykkäilyn sijaan repiä heiltä suolet pihalle, mikä sai isoksi kasvaneen punkkarin kinttuihin jännästi vipinää. Juokseminen oli sentään parempi ratkaisu kuin aloilleen jääminen, ja ehkäpä esi-isien henget tai mitkä tahansa korkeammat voimat olisivat niin suopeita, että hänen käsipuolessaan puolivelttona roikkuva Vivien tokenisi ajoissa kyetäkseen pelastamaan heidät vielä toisen kerran. Sentään blondi juoksi mukana, vaikkakin ei Jinin mielestä tarpeeksi lujaa.

Jin oli ehtinyt hyvin pienen hetken ajan itsekkäästi toivoa, että susihukka olisi kiinnostunut yhtäkkiä joistakuista muista, mutta äänimaailma kertoi muuta jo ennen kuin ihmissusi kaarsi kaksikon eteen.
”Viv! Ny jumalauta! Kuollaa tähä koht ellei sult irtoo pia uutta tälliä!” hän karjaisi kaverilleen ja tönäisi tämän edelleen, kun tumma hahmo hautakivien takana heidän sivullaan sattui miehen silmään. Kasa pitkiä hampaita ja karvaa löi miesten jarrut pohjaan, ja Jin yritti jopa lähteä juoksemaan takaperin ennen kuin eteenpäin puskeva inertia oli päättynyt. Vivien tuntui tokenevan saman tien ja pöllämystyneen ilmeen kadotessa hänen kasvoiltaan alkoi kimakka kirkuna vavisuttaa parin korttelin säteellä olevien korvia. Rattaat raksuttivat rokkarin pään sisällä ennätysvauhtia – blondilla ei ollut kasassa läheskään tarpeeksi kuteja pedon kellistämiseen, kun aikaisempikaan ei ollut siihen riittänyt, eikä hän helvetissä aikonut antaa kavereilleen käyvän pahasti. Epätoivon, uhkarohkeuden, adrenaliinin ja mielettömän selviytymishalun siivittämänä korealainen loikkasi eteenpäin heilauttaen käsissään olevaa kävelykeppiä pesäpallomailan tavoin kaikilla voimillaan kohti ihmissuden naamataulua. Tälli itsessään ei voimakkuudestaan huolimatta olisi osuessaan pedolle isku eikä mikään, mutta suhahtaen ilman halki komeassa kaaressa kohti karvaista ohimoa kiitävä hopeanuppi ehkä saisi sen toisiin aatoksiin tarpeeksi pitkäksi aikaa, jotta hän kykenisi keksimään jonkin toisen ratkaisun.

Pedon silmiin oli lähinnä sen metsästysviettiä kutkuttelevaa katsella ja kuunnella silminnähden hädässä olevaa ihmiskaksikkoa, ja vastata niiden päästämiin ääniin kurkusta purkautuvalla hiljaisella murinalla. Eläimen kuumasta, terävien hampaiden täyttämästä suusta purkautuva hengitys muodosti kevyitä höyrypilviä Pariisin kylmenevässä syysyössä. Se seisoi hetken paikoillaan, kunnes toinen tulevasta saaliista pomppasi sen eteen, ja susi ei kerennyt muuta kuin ojentaa päätään louskauttaen leukojaan, antaen sen vain alttiimmaksi kepin iskulle.

Ihmissudelle kävelykeppi olisi muuten ollut sille vain ohimoa vasten kutittava risu jonka se olisi sitten saanut puraistua poikki, saaden korkeintaan ikeneensä tikun tai pari, mutta hopeanuppi muutti sen hammastikusta kelvoksi aseeksi. Isku tuntui suden päässä paljon voimakkaammalta mitä se oikeasti oli, koko peto heilahti sivulle ja näki hetken tähtiä. Sen hengitys puhisi hiljaisena, kun se yritti selvittää päätään ravistelemalla sitä. Hukasta tuntui kuin hopea olisi siirtynyt kävelykepin nurkasta sen pään sisälle ja matelisi usean hitaan hetken ajan korvasta toiseen. Eläin alkoi päästää matalaa valittavaa ääntä joka lopulta muuttui haastavaksi rähinäksi tällin vaikutuksen kadottua, ja se käännähti takaisin kaksikkoon päin. Julmasti jokaisella vastaantulevalla liikkuvalla organismilla leikitellyt, ihmisenkokoiselle saaliilleen jonkinlaisen selviämismahdollisuuden antanut otus aikoi nyt listiä kaksi ihmistä harvinaisen määrätietoisesti. Ihmissuden raivosta kipinöivä energia keskittyi hetkeksi sen raajojen lihaksiin, kun se ponnisti ja sitten hyppäsi haamujengiläisiä kohti yhdellä yliluonnollisella loikalla.

//Toivottavasti saat tästä jotain irti!//

Jiniltä kesti hyvä tovi – oikeasti pelkkä hengenvedon katkos, sydämenlyönnin murto-osa, mutta se tuntui ikuisuudelta – tajuta, että hänen epätoivoinen lyöntinsä oli tehonnut ja karvainen peto jäi puhisemaan aloilleen, heitä kohti tulossa ollut hyökkäys sivulle keskeytyneenä. Valittava ulina vaihtui kuitenkin entistä ärhäkämmäksi murinaksi hälyttävän nopeasti, eikä keskeltä katkennut kävelykeppi tuntunut enää ollenkaan varteenotettavalta aseelta. Tällä kertaa Jin ei kuitenkaan ollut se, joka hyppäsi toimintaan ensimmäisenä. Ihmissusi oli hädin tuskin ehtinyt jännittää kehonsa loikkaa enteillen, kun Vivian tarttui kiinni Jinistä ja käytti jälleen kerran psyykkisen energiatällinsä – mutta tällä kertaa se ei kohdistunut petoon, vaan hän käytti sitä lingotakseen heidät kahden hautakivirivin ylitse pois pedon hampaiden ulottuvista.

Lentorata oli komea, mutta laskeutuminen ei ollut kivuton. Jin kohottautui ruohoa syljeskellen ja ilmat pihalla hinkuen käsivarsiensa varaan äkillisen täräyksen ja paikoiltaan heilahtaneen maailman jäljiltä sekavana.
”Viv, ei jumalauta, et enää ikinä tee tommost – Viv?” hän raakkui puoliksi nauraen, mutta vakavoitui, kun blondi retkotti maassa hengitys hinkuen ja silmänvalkuaiset puoliavonaisten silmäluomien välistä pilkottaen. Keesipään olisi voinut luulla paskantaneen housuun ilmeen perusteella, ja aikaisempi temppu ei enää tuntunutkaan kovin huvittavalta.
”Ei saatanan saatanan saatan! Viv! Herää!” hän ulvahti ja alkoi ravistella kaveriaan, saaden tästä irti kuitenkin vain tolkutonta korinaa. Pää oli lennähtää irti niskasta poukkoillessaan kiivaasti puolelta toiselle, kaverista olkapään yliste tähyämään susihukan lähestymistä. Paniikki alkoi jo puristaa kurkussa, ja Jin nappasi kiinni Vivianista kainaloiden alta vivuten miehen olkapäälleen.

Hän ei kuitenkaan ehtinyt ottaa edes kahta askelta, kun yhtäkkiä kaikki esi-isät päättivätkin pitää häntä suosikkilapsenaan. Elliot ja Rebecca olivat juoksemassa paikalle, vain muutaman metrin päässä, ja ne tehokkaat pirulaiset olivat löytäneet jostakin kimpun pihlajanoksia, joita Rebecca huitoi hätyyttävästi ihmissutta kohti, ja suuren hopearistin, jota Elliot piteli tanassa kuin keihästä. Molemmat mesosivat täyteen ääneen uhkauksia ihmissudelle, ehkä yrittäen harhauttaa sen suojattoman kaksikon kimpusta tai saada se ymmärtämään heidän hallussaan olevat keinot satuttaa sitä. Jin ei ehtinyt edes sanoa mitään, kun hän ehti nähdä välähdyksen hälyttävän tarkasti kohti sutta heitetystä pienestä, hopeisesta ehtoollismaljasta. Zach oli kiivennyt puuhun antamaan taustatulta, eikä Jin mahtanut tilanteen absurdiuden nostattamalle virneelleen mitään.
”Soititteks te tänne apuja?”
”Joo! Tuu nyt pirun äkkiä sieltä!”
”Mitä Vivienille tapahtui?”
”Eihän teitä purtu?”
”Nyt nopsaan, paetaan hemmetti kirkon sisäl, se on ku linnotus!”

Ihmissuden valtavat leuat loksauttivat koomisesti ilmaa, kun sen saalis jälleen kerran katosi sen ulottuvilta, ja vieläpä kirjaimellisesti. Romuluisen otuksen laskeutuminen yhden hautakummun päälle oli kaukana elegantista, mutta sen pitkäkyntiset käpälät saivat vikkelästi tasapainon takaisin. Aistit äärimmillään se nosti päätään, tähyili, kuunteli raskaan hengityksensä takaa kahden ihmisolennon ääniä ja lähti kiertämään hautakivien takaa niitä kohti. Tällä kertaa matalasti, rauhallisemmin, mutta suuren kokonsa vuoksi ei suinkaan huomaamattomasti.

Ja juuri kun peto sai esteettömän näköyhteyden parivaljakkoon, äänteleviä ihmisotuksia oli paikalla lisää. Niiden meuhkaaminen jäi kuitenkin toisarvoiseksi sudelle, joka joutui korviaan luimistellen perääntymään heti kun suuren hopeasineen ja varsinkin heiluvien pihlajanoksien läheisyys kävi sietämättömäksi. Eläin päästi suustaan uhittelevaa rähinää ja murinaa mutta pysyi kunnioittavan välimatkan päässä, yrittäen keskittyä jonkinlaiseen uhan arviointiin ennen kuin hopeamalja osui kumahtaen sitä lapaluiden väliin. Ihmissusi pysyi hädin tuskin jaloillaan, peruutti sitten kauemmas esineestä joka oli ponnahtanut siitä maahan vähän matkan päähän. Hopean kosketus sai sen jälleen heikoksi, se tunsi polttavaa kipua niskojensa takana ja keskittyi enemmän hengen vetämiseen kuin aggressiiviseen ääntelyyn. Kiemurteleva eläin oli kuin puupiirroksesta, matalana seisova pimeyden peto joka alistui uskon symboleiden ja ennen kaikkea lähellä viuhuvan pienen oksanipun ikeen alla. Sen silmät tuijottivat vimmaisena eteenpäin kun se yritti kiertää kahden hahmon ohitse, suu vetäen henkeä vaivalloisesti, pihisten ja hetkittäin koristen.

Kun hahmot katosivat kirkon raskaiden puuovien taakse, niiden jälkeen jäi ihmissusi, joka alkoi nähdä jälleen selvästi ja suoristua kyyrystään. Se jäi seisomaan pienen etäisyyden päähän, keskittyi katsomaan pariovia ja lähti sitten juoksuun. Eläin heittäytyi ovia vasten suuren rymähdyksen saattelemana, mutta vanhat ovet eivät antaneet periksi tuumaakaan. Ihmissusi peruutti jälleen, otti vauhtia ja paiskasi ruhonsa puuta vasten. Ryskis. Susi käveli vielä kerran kauemmas, valmiina yrittämään kolmannen kerran.

Jokin sai pedon pysähtymään paikoilleen kirkon eteen. Veri kohisi sen korvissa, se haistoi ympäristönsä terävänä ja lapaluiden välissä tuntui kipua. Sen aika oli lopussa, se ei ollut huomannut miten taivaan tumma sävy oli alkanut saada pientä orastavaa vaaleutta horisonttiinsa. Ihmissusi alkoi vääntelehtiä, sen keho ei ollut enää sen raivokkaassa hallinnassa. Eläin käveli hautarivistön luokse, hengitti pihisten ja haki tukea suuresta kivipaadesta, kynnet raapien sen pintaa ja kovettunutta multaa. Sen kurkusta kuului syvää ulinaa, korinaa ja vaikerrusta. Iljettävä näky, monet olisivat todenneet, kun suden karvat näyttivät vetäytyvän sisäänpäin ja sen ruumis muuttui, kutistui ja vaipui kasaan. Jäljelle jäi kyljellään retkottava ihminen, jonka kynnenaluset olivat täynnä multaa, kaula ja parran peittämä alaleuka kuivuneessa koiranveressä. Mies makasi muutaman hetken, kyljet aaltoillen hengityksen tahtiin, mutta eläimen adrenaliini tulisi kiertämään hänen kehossaan vielä tovin, ja se sai hänen silmänsä auki.

Kirkon paksut puuovet natisivat ja paukkuivat, kun raivokas peto ryskytti niitä kerta toisensa jälkeen koko ruhonsa painolla. Viisikko kyhjötti alttarin edessä, Zach edelleen ehtoollismaljoja sylissään tasapainotellen ja kaikki muut mahdollisimman pieninä etummaisten penkkirivien takana kyyristellen. Vain kollektiivinen huohotus ja ihmissuden turhautuneet äänet kaikuivat ilmassa, kunnes yhtäkkiä hiljaisuus lankesi sakeana.
”... mitä hittoa, eihän se yritä tulla ikkunoista sisään?” Zach kuiskata sähähti vainoharhaisesti ikkunoita niistä lävitse pyrkivän varjon varalta pälyillen.
”Ei, ei se ny niin fiksu – eihä se nyt niin fiksu olis?” Jin kuiskasi takaisin ja kohottautui kyykystä kurkistamaan penkkirivin selkänojan yli. Elliot sihahti äänekkäästi ja viittoi molempia painamaan päänsä alas, ja viisikko vaikeni jälleen, sydämet rinnoissaan takoen ja kuulot äärimmilleen pingotettuina.
”... auringonnousu, monelta tänään aurinko nousee?” Rebecca kysyi yhtäkkiä katkaisten hiljaisuuden, ja muut säpsähtivät kovalta kuulostavaa ääntä. Vivian kiiruhti kylkimyyryä kapean ikkunan luo kirkon sivulaivaan, ja painoi nenänsä melkein kiinni lasiin tähyten ulkopuolelle
”Ulkona taitaa olla valoisaa – pelastuttiin!” hän hihkaisi pingottuneen, odottavan hiljaisuuden jälkeen, ja koko konkkaronkka loikkasi välittömästi pystyyn hihkuen ja tuulettaen. Jälleen yksi vaarojen ja jännityksen täyteinen yö oli selvitty hengissä!

Ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun Elliot tajusi aina yhtä järkevänä itsenään huomauttaa, että heillä oli mitä todennäköisimmin ihmiseksi palautunut ihmissusi kirkon ovien ulkopuolella. Ei vaatinut neuvottelua porukalta päättää, että onnetonta sielua oli autettava siitä huolimatta, että kaveri oli äskettäin uhannut useampia heistä vakavalla ruumiinvammalla. Ovien edessä syntyi tosin pieni kina siitä, kuka pistäisi nenänsä ulos kirkon suojista ensimmäisenä, ja lopulta Jin puskettiin yhdessä tuumin ulos hopearisti tanassa.

Kirkon ovet olivat naarmuilla ja hautausmaakin oli kärsinyt huomattavia vahinkoja, mutta torahampaista karvakasaa ei kuulunut hänen niskaansa.
”Nyyyyyyt meillä onki vast tilanne!” Jin tokaisi ja kippasi hopearistin Elliotille, jotta kaveri veisi sen takaisin sinne, mistä oli sen napannutkin. Korealaissyntyinen oli nimittäin bongannut alastoman miehen rähmällään erään hautapaaden juurella, ja hölkkäsi pikavauhtia tuon ruskeatukan luo hupparinsa vetoketjua availlen.
”Becca, onko sulla jotai sukkahousui tai jotai?”
”Mitä? Aaa, on, on, kyllä nämä liikenevät”, nainen vastasi ja potkaisi maiharinsa pois jaloistaan ja vetäisi mustat, paksut sukkahousut nilkkoihinsa. Kohtapikaa kaksikko oli polvillaan tajuttomalta vaikuttavan miekkosen vierellä, molemmilla vaatemytyt käsissään.
”Hei, kaveri, ookko hereil? Onks kaikki ok?” Jin tiedusteli alustavasti, ja kun mies ei tarpeeksi pikaisesti vastannut, hän ravisteli tätä olkapäästä kevyesti.
”Tajuissas? Mikä viikonpäivä tänää o?” hän kyseli lisää muistellen etäisesti sellaista kysyttävän telkkarisarjoissa potilailta, joiden tajunnan tasosta ei ollut varmuutta.
”Älä hätäänny, kaikki on ihan kunnossa... meillä on vaatteita sulle”, Rebecca lisäsi mahdollisimman rauhoittelevalla äänellä. Hellä ja varovainen herätys kuitenkin keskeytyi, kun yllättynyt huuto kajahti kaksikon selkien takaa. Zach osoitti maassa makaavaa sormella ja hohotti yllättyneenä suu pyöreänä, melkein tasajalkaa pomppien, koko pieni mies yhtenä hämmästyneenä huutomerkkinä.
”Sä! Mä tunnen sut! Jumanperskuta! Mitä – ookkosä iha hengis?”

Nicolasin ihmismielen paluu tähän todellisuuteen alkoi äänten ja hajujen sekamelskana, ja viimeistään hänen olkapäätään ravisteleva käsi sai hänet maan pinnalle. Se ei valitettavasti ollut ensimmäinen kerta, kun mies heräsi täydenkuun jälkeisenä yönä alastomana hautausmaalta, mutta nyt häntä vastassa olikin kokonainen äänten kuoro ja lauma ihmiskasvoja, joita hän yritti rekisteröidä sitä mukaa kun ajatus siitä, että hän ei ollutkaan herännyt Täydenkuun turvatalon kellarissa, upposi hiljaa hänen päähänsä. Nicolas keskittyi hetken nousemaan varovaisesti istualleen, päätyen nojaamaan hautakiveen, jota oli hetki sitten pahoinpidellyt. Ihmissuden silmät olivat vieläkin lähestulkoon hohtavat kun hän tuijotti ympärilleen polvistuneita ihmisiä jotka pitelivät käsissään vaatenyyttejä.
"…Keskiviikko?" lähes kurkkuun takertunut ääni vastasi myöhässä korealaismiehen esittämään kysymykseen.

Seuraavaksi ilmaa halkova äännähdys sai Nicolasin irvistämään, sillä hänen kuuloaistinsa tuntui vieläkin tavallista herkemmältä. Hänen kätensä tuntuivat kaikessa ihmisyydessään ja tarkkuudessaan vierailta, mutta sen verran motoriikkaa miehelle oli jo palautunut, että hän pystyi vetämään ne tiiviisti vasten kasvojaan kun hän sai äänen lähteen näköpiiriinsä ja huutaja paljastuikin suorastaan tutuksi henkilöksi. Hän hengitti syvään muutaman kerran, kirskuttavan häpeän toimiessa alaviitteenä syyllisyyden tunteelle joka muodostui yhä käsinkosketeltavammaksi. Pahinta oli, ettei hän muistanut yön lisäksi edellisillasta mitään, mikä olisi voinut asettaa häntä kartalle siitä, miksi hän oli juossut mitä oletettavammin vapaalla jalalla pitkin Pariisia.

Miekkonen veti sormiaan kasvojaan pitkin ja jätti ne suunsa eteen samalla kun sisäänhengitti kylmää ilmaa. Hän kohdisti katseensa jälleen lähimpiin ihmisiin, poimien sitten vaatenyytit näiden käsistä mumisten kiitoksen. Tutulle lihakauppiaalle tai tämän reaktiolle hän ei edes yrittänyt löytää vastausta. Käärittyään itsensä hupparin sisään Nicolas tuijotti hetken saamaansa mustaa vaatekappaletta ja alistui sitten kohtaloonsa kylmän aamuilman kutitellessa hänen ihoaan. Hän nousi varovasti seisomaan pukiessaan sukkahousut ylleen, vilkaisi nolostuneena terrorisoimaansa hautakiveä ja päätti sitten nojata viereisen haudan paateen. Liikkuminen antoi muutamat haaverit ilmi, ja hän sihahti kivusta tuntiessaan kankaan hankautuvan haavoja vasten, eikä uskaltanut edes ajatella, miten monta mustelmanalkua paksut vetimet nyt peittivät. (Mies oli kaikkea muuta kuin kokenut sukkahousujen pukija ja oli onnistunut tekemään pari reikääkin venyvään materiaaliin.) Hetken tämä tuijotteli varpaankärkiään ja tiedosti näyttävänsä venähtäneeltä, massasta poikkeavaa tyyliä tavoittelevalta teini-ikäiseltä hupparin reunan ja liian matalalle ulottuvan vyötärönauhan jättäessä väliinsä kaistaleen ihoa; vaikutelman tosin rikkoivat kokoparta sekä muutenkin suurimman poikamaisuuden taakseen jättänyt ruumiinrakenne. Nicolas koetti parhaansa mukaan olla välittämättä epämukavasta asukokonaisuudestaan ja punoittavista korvistaan ja nosti katseensa viisikkoon.
"Eihän kukaan tullut purruksi?" hän kysyi käheästi samalla kun pälyili huolestuneena ympärilleen.

Jin oli melkein nakerrella kynsiään, kun pökkyröinen kaveri ei aluksi noteerannut suurta määrää hälyä ja huolta mitenkään. Kaverin noustessa istumaan muut ponnahtivat seisaalleen valmiina auttamaan huterassa kunnossa olevan seisomisyrityksiä. Ruskeatukka jäi onneksi suosiolla maantasolle, ja hetken henkisen tavaamisen jälkeen Jin kykeni hymyilemään leveästi ja huojentuneesti.
”Joo, niinhä se onki! Mite mä elin edelleen maanantaissa”, korealaissyntyinen naurahti ja ojensi huppariaan kaverille välittämättä Zachyn mesoamisesta ja tasajalkaa hyppelehtimisestä. Rebecca sen sijaan kääntyi lyhyen jätkän puoleen kädet puuskassa, ja sai pikkumiehen vaiennettua yhdellä hyytävällä katseella.
”Ihan kuin tässä ei elettäisi samassa kaupungissa muutenkin.”
”Älä ny, älä ny, kai saa olla tutuistaan huolissaan?”
”Silti, hölmö, eikö sinulla ole yhtään tilannetajua -”
”Mitä välii sellaisella sovinnaisel kakal ny on aavejahdis -”
”Mutta me olemme -”
”Haist sinä nyt -”

Punatukka ja pikkumies alkoivat pian sättiä toisiaan puolileikillisellä tavallaan. Jin ei ikinä tiennyt, kumpi heistä sai enemmän irti toisen provosoimisesta, mutta ei tietenkään sillä hetkellä antanut huomionsa herpaantua jotenkuten pukeisiin hankkiutuneesta kaverista. Surkuhupaisa näky, mutta kukapa nyt ei olisi niin rankan yön jälkeen.
”Älä ny semmosist-”
”Ei, kukaan ei tullut purruksi. Jouduimme aiheuttamaan sinulle vammoja itsepuolustukseksi, toivottavasti kuitenkin ymmärrät, ettei ole kummallekaan osapuolelle edullista viedä tätä lain käsiteltäväksi, kun lait ovat vielä kesken mitä tulee taikaväkeen”, Elliot keskeytti Jinin syvällä äänellään ja askelsi pitkänhuiskean rokkarin rinnalle. Hän oli kumpaakin pitkymystä lyhyempi, mutta kantoi itseään kuin olisi kaikkia läsnäolijoita päätä pidempi. Vakavien sanojen ja intensiivisen katseen jälkeen hän kuitenkin hymyili ja ojensi kätensä ihmissudelle käteltäväksi.
”Elliot Rey. Tuo jätiksi kasvanut lapsi on Jin Ho Seoung, punatukkainen daamimme Rebecca Paquet, yli-innokas kääpiö Zacharieh Faure ja puun takana piileskelijä Vivien Desrosiers – älä välitä hänestä, hän on vain jänishousu. Olimme etsimässä kummituksia pientä nettiprojektiamme varten ja oletan, ettet halua viime yötäsi käsiteltävän siellä? Joka tapauksessa, ei huolta, autamme -”
”Hei hei hei, älä ny vie koko valokeilaa, senki herra kunnollinen, sinä”, Jin rähähti nauraen ja muksautti kaveriaan olkapäähän.
”Älä tosta välitä, se on asianajaja ja ajattelee ihan liikaa juttui – et oo vieläkää kertonu mikä sun vointis on! Pitääkö kyytsätä sut sairaalaan vai riittääkö kotiovelle pudottaminen?” Jin virnisti ruskeatukalle.
”Jos pian lähetää ehin heittää sut mun pyöräl takas kotiis enne ku ehtii kerääntyy paljo silminnäkijöi kaduil.”
”Ja hei anteeksi, ettei meillä ollut parempia vaatteita”, Rebecca sanoi myös saatuaan kinansa Zachin kanssa loppuun.
”Joo sori tota, ei ollu tarkotus hätkäyttää, mut ootha tosiaa kunnos?” pikkumieskin yhtyi kuoroon. Ainoa, joka ei ollut kerääntynyt ruskeatukan luo oli edelleen Vivian, joka pysytteli hyvin epäileväisen ja kuolemanväsyneen näköisenä paksurunkoisen tammen takana kurkistelemassa.

Ihmissusi seurasi kahden haamujengiläisen välille syntynyttä kinaa lähinnä hämmästyneenä, ja hetken hänen oli vaikea erottaa sanoja tiuskinnasta, kuin ihmisten aiheuttama meluärsyke olisi vain vetänyt hänen huomionsa puoleensa ja jättänyt hänen ymmärryksensä kynnykselle. Pian hän tajusi tulleensa taas puhutelleeksi, ensin häntäkin pitemmän mustatukan puolesta, jonka kuitenkin keskeytti heitä molempia lyhyempi herra.

Nicolas helpottui silminnähden kuullessaan, ettei ollut päässyt upottamaan hampaitaan kehenkään. Toisaalta, hän ei ollut varma, oliko kyseinen seurue ollut todistamassa hänen riehumistaan koko yön kattavassa mittakaavassa. Mies pudisti päätään vakavan puhuttelijansa yllättävästä maininnalle oikeustoimista, ja otti sen vakuutuksena siitä, ettei viisikkollekaan ollut aiheutunut vahinkoa, jota he olisivat viemässä raastupaan.
Hän kiersi toisen kätensä ympäriltään ja tarttui varovaisesti Elliotiksi itsensä esitelleen herran käteen, pikaisestikin, sillä likaisen ja ennen kaikkea verisen kädenpuristuksen tarjoaminen ei ollut järin miellyttävää. Mikäli hän olisi tiedostanut haisevansa verelle, mullalle ja kalmalle, hän ei olisi tuntenut oloaan edes yhtä inhimilliseksi kuin nyt.
"Nicolas Czajkowski", mies esitteli itsensä puhetulvan väliin ja totesi unohtaneensa puolet vasta esitellyistä nimistä saman tien. Maininta nettiprojektista sai hänet kiinnittämään huomionsa jälleen Elliotiin, ja Nicolas kerkesi nyökätä tämän sanoille.
"Taidan joutua soittamaan isännöitsijälleni jotta pääsen kotiini", hän puki sekavat ajatuksensa sanoiksi vastauksena Jinille, kun oli itsekin vihdoin tajunnut, ettei hänellä ollut hajuakaan siitä, missä oli ollut muuttuessaan saati siitä missä hänen kotiavaimensa nyt saattaisivat olla. "Ja nyt taitaa olla liian aikaista sille", mies ajatteli ääneen ja olisi jäänyt seuraavaksi murehtimaan seuraavaa liikettään, ellei haamujengi olisi jatkanut hänen pommittamistaan uusilla kysymyksillä. Värikkään viisikon puhetulva ja siihen reagoiminen oli eräänlaista aivojumppaa, joka viimeistään veti tämän ihmismielen tilanteen tasalle ja painoi ruumiin kolottamisen hetkeksi taka-alalle.

"Ei, ei, minä olen pahoillani", Ihmissusi kiirehti sanomaan punapäälle, ja kaikille yhtä aikaa, varsinkin puun takana piilottelevalle blondille. Naisen huomio liittyen hänen vaatteisiinsa sai vihdoin Nicolasinkin kasvoille pienen säälittävän hymyn, kun hän tajusi miten huvittavalta näytti. "Se on parempi kuin ei mitään, kiitos vielä kerran. AL:n järjestämä-- tai siis, Anonyymien Lykantrooppien erityisesti hautausmaalle järjestämä vaatelaatikko on…", juuri tällaisia tilanteita varten, hän ajatteli mielessään taistellessaan sanoja suustaan, "… täällä jossain." Nicolas selvitti kurkkuaan yhtäjaksoisen puhumisen jälkeen, ja oli aikeissa sanoa jotain, kunnes suoranaisen fyysisen pahanolon aalto mylväisi hänen sisuskaluissaan. Hän taipui lähes kaksinkerroin ja joutui kaikin voimin pitelemään vatsalaukkunsa antimet sisällään käsi suun eteen painettuna, osittain siksi, ettei hän ollut halukas näkemään mitä sieltä olisi paljastunut. Pahoinvointi liukeni tiehensä lähes yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja Nicolas veti syvään henkeä ottaen vielä enemmän tukea hautakivestä. Yhtäkkinen liikkuminen tuntui jälleen moninkertaistaneen polttelevan ja pistelevän kivun ennen kaikkea yläselässä ja ohimolla sekä tuoreissa haavoissa.
"Tuota, se sairaalassa pistäytyminen ei kuulostanut niin huonolta idealta", hän sai sanotuksi ja nielaisi. Hän tuijotti hetken toista kättään ja tunnusteli sillä sitten leukaansa uudemman kerran.
"Oletteko aivan varmoja? Ettei kukaan muu… joutunut tielleni?" Nicolas takelteli tajutessaan että hänen leukaperissään oli niin paljon verta, ettei se voinut kuulua pelkästään hänelle itselleen.

Nicolakseksi itsensä esittelevä kaveri tuntui olevan kovin hämillään hirvittävästä huomiokeskittymästä ja hälinästä, mutta ei ihmekään. Jin kavereineen oli vähän liiankin tottunut rajuihin aamuihin erilaisten pienten ruhjeiden ja hirvittävien öisten pelonhetkien saattelemana, mutta veressä, loassa ja hiessä kylpenyt ihmissusi ei varmaan edes pitänyt porukan rennosta välinpitämättömyydestä ”pikkujuttuja” kohtaan. Pikkuhiljaa kaveri alkoi kuitenkin virkistyä, tai ainakin kykeni vastailemaan kysymyksiin ja osallistumaan keskusteluun aiempaa tsompimaista tyhjää tuijottamistaan paremmin. Rebecca nyökytteli ymmärtäväisesti ja lähti vakuutellen löytävänsä kyllä vaatelaatikon lähes välittömästi, kun Nicolas oli siitä maininnut, ja ehti pyrähtää pois jo ennen, kuin kaveri taittui kaksin kerroin yökkäystä pidätellen.

Lähelle huolehtimaan jääneeltä kolmikolta pääsi kollektiivinen älähdys, mutta Jin oli se, joka astahti vielä lähemmäs ja tarttui Nicolasia käsivarresta. Verta hiertyi hänen vaalealle paidalleen, kun korealaissyntyinen tuki huterin jaloin seisovan ruskeatukan pystyyn, jottei kaverin tarvitsisi nyt hautakiviä koko ajan syleillä. Hän ehti hädin tuskin avata suunsa, kun tahattoman korkeaan ääneen esitetty, kovaääninen huikkaus kantautui heidän luokseen.
”Koira!”, Vivien kimitti puunsa takaa.
”Se oli koira. Omistaja pääsi pakoon. Et kai muita ehtinyt – juostiin karkuun lähes koko yö kuun noususta aamuun”, vaaleatukka lisäsi lähestulkoon piipittäen ja vetäytyi hetken muiden kummastuneille ilmeille mulkoiltuaan takaisin puun taakse turvaan.
”Joo, tosiaa, yks koira... Mut älä murehi, kylhä sitä sattuu vaik samantyyppisii vahinkoi autojen kaa!” Jin totesi sopimattoman pirteästi ja taputti Nicolasia kevyesti selkään.
”Mut mä voin heittää sut sairaalaa, jos tuntuu silt et pystyt pysyy mukan pyörän kyydis. Muute Elliotin pitää kai sit käydä hakee autonsa... … muuuutta eiköhä me saada sut sairaalaa iha hyvi!” Jin rupatteli edelleen pirteästi, mutta keskeytti ehdotuksensa autokyydistä nähtyään Elliotin kasvojen vääntyvän refleksinomaisesti muutamaksi sekunniksi hirvittävään irvistykseen, kun miehen mielessä kävi, mitä verisen ihmissuden kyydittäminen tekisi hänen autonsa verhoilulle. Ei asianajaja ollut mikään sydämetön materialisti, mutta kovin tarkka tavaroistaan.
”Muthei! Enkö saa auttaa? Me hei tunnetaan ennestään!” Zach heitti väliin vilkuillen kaikkia itseään tuhottomasti pidempiä miehiä koiranpentusilmillä, tavanomaiseen sosiaalisesti kömpelöön tapaansa.
”Mun kärry on ihan lähellä.”

// Höh, olisi pitänyt vastata silloin yöllä kun en muutenkaan saanut unta ja nyt en keksinyt varmaan puoliakaan siitä mitä silloin mieleen tuli. //

Nicolas suostui ehdoin tahdoin nojaamaan hieman pitkään korealaismieheen tämän tarjotessa tukea, vaikka se ei varsinaisesti häntä keinuttavaa häpeäntunnetta helpottanutkaan. Samainen tunne myös voimistui, joskin jäi pakottavan syyllisyyden alle kun ihmissusi sai tietää vetäneensä yhden koiran mitä ilmeisemmin silpuksi. Hän veti jälleen toisen kämmenensä vasten kasvojaan kun kuunteli lähempää tullutta kommenttia koirasta, mikä ei lainkaan helpottanut hänen oloaan. Hänen kynsiinsä olisi voinut jäädä koiran omistaja, joku yössä käyskentelevä pariisilainen, kuka tahansa perheellinen, rakastettu, viaton tai vaikka kaikkia yllä olevia ollut ihminen tai muu olento. Mies kuitenkin nielaisi ulinaa muistuttavat ajatuksensa ja keskittyi kuuntelemaan Jinin puheensorinaa.

Taikaväen morkkiksen kaltaisten tuntojen lisäksi Nicolasta alkoi riivata koko yön yliluonnollista riehumista väistämättä seuraava kuolettava väsymys, joten ajatuskin moottoripyörän kyydissä viilettämisestä oli mahdoton. Hän jäi jälleen hetkeksi mykistyneenä seuraamaan sivusta keskustelun pulppuamista. Asianajajan ilmeen nähtyään hänen syyllisyydentaakkaansa lisäsi entisestään (melkein) tuntemattoman ihmisjoukon vaivana luuhaaminen ja yhden heistä lähes hengiltä pelottelu.
"Autokyyti kuulostaa hyvältä, mikäli siitä ei ole liikaa vaivaa", ihmissusi kähähti lihakauppiaan suuntaan anteeksipyyntävästi. Hän ei varsinaisesti olisi käyttänyt sanaa tuntea eikä näin ollen reagoinut ehkä lyhyen miehen toivomalla tavalla jäädessään taas hiljaiseksi ja nieleskellessään vaivaantuneena. Hän kuitenkin alkoi jälleen kokeilemaan jalkojensa pitoa haparoiden ja antoi ymmärtää, että olisi valmis lähtemään hautausmaan keskeltä kenties mainitun kaaran suuntaan.

Jinillä alkoi olla jo vähän hommaa pirteän ja kannustavan hymynsä ylläpitämisessä. Ruskeatukkainen kaveri oli kuin maailmanloppu olisi tullut etuajassa, vaikka kenellekään ei ollut käynyt mitään ja uusi aamu oli koittanut. No mutta, rankka yö oli ollut itse kullakin, ja varsinkin Nicolas kaipasi paikkailua. Hädin tuskin jätkä pysyi edes koivillaan!
”No mut, eiköhä me sit Zachin kans lähetä kärrää sua sairaalaa!” Jin julisti leveästi hymyillen ja taputti ihmissutta kuin läheisintä ystäväänsä olkapäälle.
”Hei, älkää nyt hoppuilko!” kajahti kuitenkin Rebeccan ääni, ja punatukka saapui paikalle valtavat farkut käsissään.
”Siinä, paremmat kuin sukkikset, vaikka taitavatkin olla liian isot. Älä välitä noitten idioottien sekoilusta, ne eivät vain tajunneet ilmestyä paikalle kun hienotunteisuutta jaettiin”, keskimittainen nainen sanoi ojentaessaan housut Nicolasille.
”No mut, te jäätte kai kattoo et asiat jää täällä kuntoon?” Jin kysyi Elliotilta ja Rebeccalta, jotka nyökyttelivät hyväksyvästi.
”Eiköhän me sit aleta menee.”
”Miks me? Mitä sä nyt täs hommas teet?” Zach kysyi nyrpeällä äänellä, aivan kuin olisi halunnut omia Nicolasin aikaisemman etäisen tuttavuussuhteen perusteella – mikä ei itse asiassa ollut kovin epätodennäköistä ottaen huomioon pikkumiehen erikoiset käsitystavat.
”Njaa'a, pitäähä potilaal ny tarjota kaikki maholline apu!” Jin naurahti takaisin ja kaappasi Nicolasin, joka toivottavasti oli ehtinyt jo vetää farkut jalkaansa, syliinsä oikein prinsessankantoasentoon.
”Me ei millää päästä ton autol enne ku alkaa tulla porukkaa ihmettelee – mut varota heti, jos tulee matkapahoinvointii”, korealaissyntyinen vitsaili ja lähti kantamaan kevyesti puhkuen Nicolasia kirkkomaata ympäröivän aukeaman laitamilta lähtevälle kujalle, jonne Zachin auto oltiin parkkeerattu.

Jin jätti kaksikon kaksin autoon, mutta ajoi heidän perässään moottoripyörällä. Zach oli pelottava kuski, sillä hän vilkuili jatkuvasti kyytiläistään ja vaikutti koko ajan ajautuvan aivan millien päähän onnettomuudesta rupatellessaan sattumanvaraisia säästä, naapuruston sattumuksista ja siitä, mitä uutta hänen kauppaansa kuului. Kyllä hän kysäisi sitäkin halusiko Nicolas johonkin tiettyyn sairaalaan, ja hurruutteli ohjeitten mukaisesti pikkuhiljaa heräilevän aamuliikenteen lävitse. Sairaalan parkkipaikalla kaksikko oli heti hössöttämässä Nicolasin ympärillä, mutta sentään kumpikaan ei ryhtynyt ilman erityistä pyyntöä kantamaan tai kannattelemaan ihmissutta. He saattelivat Nicolasin vastaanoton tiskille ja odottivat kiltisti sivussa sen aikaa, kunnes keskustelu tiskin tädin ja miehen kanssa oli ohi.
”No? Kaikki ok, pitääks ootella kauanki?” Jin kysyi huolehtivaisesti
”Mitäs nytte?” Zach jatkoi kuorossa.
”Mä ainaki oon ihan vapaa jäämää oottaan sua ja heittää sut sit lepään, jos vaan apu kelpaa”, Jin sanoi toverillisesti ja hymyili Nicolasille. Yksi reppana, kyllä tommosta kaveria piti hädässä auttaa.

"Kiitos, en tarkoittanut juoksuttaa sinua", huonoryhtinen ihmissusi hymähti pienesti mutta kiitollisen hymyn kera poimiessaan farkut naisen käsistä. Housut olivat kyllä sopivan mittaiset lahkeista mutta muuten varsin valtavat, mikä oli tervetullut muutos ihoa nuolevien sukkahousujen jälkeen. Viimeksi mainittu vaatekappale oli nyt venynyt mytty kangasta ja mies mutisi punapäälle jotain niiden korvaamisesta, kun tuttavallisen lihakauppiaan kirpeä ääni veti hänet mukaan keskusteluun. Ja saman tien hänen jalkansakin vedettiin kertaheitolla pois maanpinnalta.
"Mitä sinä-- Eeeijeiejei--", Nicolas yritti vastustella, loppuunkulutettu ääni ulvahduksesta särkyen, mutta typertyneistä vastalauseista huolimatta löysi itsensä Jinin käsivarsilta. Hän olisi lausahtanut kohteliaat kiitokset ja hypähtänyt jaloilleen mikäli ne olisivat kantaneet yhtään enempää, mutta nyt hänen oli pakko todeta, että matka taittui huomattavasti tehokkaammin näin. Nicolas vaipui kiusaantuneeseen hiljaisuuteen kuunnellessaan irokeesihujopin puhinaa lähietäisyydeltä ja oli muutenkin äärimmäisen hämillään yhtäkkisestä ihmiskontaktista.

Kulkuvälineen vaihtuessa autoon Nicolas huokaisi aluksi helpotuksesta päästessään istumaan johonkin pehmeään, vaikka sorisi anteeksipyytöjä ja yritti parhaansa mukaan olla likaamatta pelkääjänpaikan verhoilua. Muuten hän lähinnä tyytyi toteamaan toiveen Chênevalien omasta eli lähimmästä sairaalasta ja sitten keskittyi pitämään silmiään auki – joka osoittautui helpommaksi tehtäväksi kuin luultua, kun kaara oli lyhyen papupadan kaltaisesti porisevan miehen ohjauksessa ja ihmissusi sai istua penkin reunalla väsyneitä silmiään räpytellen. Hän toivoi, että puhumattomuus otettaisiin vastaan kohteliaana ja ehkä kiinnostuneenakin hiljaisuutena, ja kiitti samalla onneaan siitä, että oli osunut yllättävän auttavaisten ihmisten jalkoihin (siitäkin huolimatta, että poti yhä syyllisyyttä heidän ilmeisestä jahtaamisestaan). Matka parkkipaikalta sairaalan vastaanottoon sujui mieheltä omin jaloin, mutta hän laski merkittävän osan painostaan tiskin varaan päästessään nojaamaan siihen.

"Kuulemma henkilöllä, joka ottaa minut vastaan, on kokemusta täydenkuun jälkeisistä ensiapuaamuista. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan", Nicolas huoahti ja käveli suoraan lähimmälle odotushuoneen tuoleista kaksikon viereen. Hän päästi pienen sihahduksen kipeän selkänsä osuessa tuolin selkänojaan ja seinään, mutta asettui sitten aloilleen, veti henkeä silmät kiinni, taivutti päänsä taaksepäin ja jäi nojaamaan näyttäen erittäin kuolleista nousseelta valkoisia seiniä vasten armottomassa loisteputkivalossa.
"Tai siis, tänään ei ole ruuhkaa siitä syystä. Onneksi. Ei pitäisi kestää kauaa, hän sanoi", mies selvensi ja malttoi pienen hetken jälkeen avata silmänsäkin. Hän raaputteli pitkiä sormiaan sylissään hetken ajan, ja ajatteli sitten ääneen helpottaakseen väsyneen mielensä juoksua:
"Siinä vaiheessa, kun täältä päästään, isännöitsijä pitäisi olla tavoitettavissa puhelimella… Mutta se on taas asia erikseen, kuinka kauan talonmiehen paikalle pääsemisessä kestää. Asun parin korttelin päässä Täydenkuun turvatalosta", Nicolas naurahti ilottomasti, mutta löysi tilanteen ironiasta reippautta vastata pienesti Jinin hymyyn. Hän jatkoi, tarkentaen mutta muuttaen sitten aiheen pikaisesti:
"Kesti varmaan viikon saada lämpö päälle asuntooni kun muutin. Kuitenkin. Ei teidän tarvitse jäädä, eivät he varmastikaan voi ketään täältä pois heittää." Lauseen loppu päättyi toiseen käheään naurunhörähdykseen, kun mies perusteli haparoiden sitä, ettei hänen tarvitsisi tuhlata enempää auttajiensa aikaa. Heidän intonsa lämmitti hänen mieltään, ja hän kieltämättä istui tässä kahden hyvin erikokoisen miekkosen kanssa mieluummin kuin yksin muiden voivottelevien odotushuoneen asukkaiden kanssa, mutta mutta kun silti kun kuitenkin.
"Haluaisitteko saattaa minua ajan tasalle siitä, mitä viime yönä tapahtui?" hän kysäisi lopuksi vilkaisten molempia saattajistaan, kun näytti ilmeiseltä, etteivät nämä olleet poistumassa paikalta vielä hetkeen. Ihmissuden mieltä poltteli tietämättömyys ja epämiellyttäviä muistikuvia saattaisi pulpahdella pintaan korkeintaan hänen seuraavien (toivottavasti pitkien) nokostensa aikana.

//Nyt tähän väliin irtosi näköjään vähän lyhykäisempää. Mutta kyllä tämä tästä, pistetään sairaalakierrosta vain pikkuhiljaa etenemään niin päästään sohvamajoituksiin, hohoo~//

Nicolasilta irtosi ainakin paljon puhetta, jollei muuta. Oli kaveri näköjään sitten piristynyt vähän ensijärkytyksen jäljiltä, ja se huojensi Jinin mieltä huomattavasti. Zach pompahti välittömästi istumaan Nicolasin viereiseen tuoliin ja laski kätensä ruskeatukan tuolin käsinojalle täysin tietämättömänä henkilökohtaisista tiloista, kuten tavallista. Viimeistään maailmanmenoa päivittelevän puheenvuoron päättävän kysymyksen kohdalla Jinkin päätti istahtaa, ja rötkähti rennosti penkille Nicolasin toiselle puolelle.
”Njaa, sillo tapahtu kaikenlaist”, Jin totesi ja rapsutteli leukapartaansa.
”Me oltiin kuvaamas hautausmaal ku yhtäkkii kuulu kauheeta meteliä ja sitte Viv ja Jin lähti kattoo mistä on kyse”, Zach avasi yliavuliaasti pälättäen, ja olisi varmaan selostanut koko tarinan jokaisella likaisella yksityiskohdalla herkutellen, ellei olisikin päätynyt katsahtamaan Jiniin epätietoisilla koiranpentusilmillä. Niinpä tosiaan, pikkumies ei vielä tiennytkään hänen ja Vivianin seikkailun tapahtumia.
”Joo, ja löydettii sut sieltä koiraa järsimästä. Luultiin aluks et ois ollu joku kaksjalkanen pulassa, siks lähettiin kattoo. Viv harhautti sut pois sielt – ja Vivil on tosiaa kyky, jolla se pysy kyl turvas ja jost osa sun ruhjeist ehkä johtuu, sori. Vähän jouduttii juoksemaa karkuu ku mustavalkokomedias ikään, mut sit Elliot ja Becca ja Zach tuli apuun kirkkohopeoitten kans.”
Jin puheli tarinan suurpiirteisesti, ja hänen toinen polvensa hyppi jatkuvasti paikallaan, vaikka mies muuten näyttikin rennosti paikoilleen juurtuneelta. Hetken aikaa ajatuksilleen hymyiltyään hän kuitenkin vakavoitui ja kääntyi Nicolasin puoleen.
”Hei, hei sori muuten oikeest, mäjäytin sua hopeanuppisel kävelykepil ohimoo, eihä se ole liian kipee?” isoksi kasvanut punkkari kysyi huolestuneena ja aivan yhtä ajattelemattomana kuin vasta hetki sitten oli Zachia mielessään moittinut ja kurotti kätensä sipaisemaan Nicolasin ohimontienoille.

Herrojen rupattelutuokio kuitenkin keskeytyi aivan alkuunsa, kun Nicolasin nimeä kutsuttiinkin jo nyt. Ilmeisesti joko sairaalassa oli hämmästyttävän vähän potilaita tai sitten täydenkuun uhrit pääsivät jonojen ohitse – Jinin täytyisi ottaa asiasta selville ja laittaa joku kirjoittamaan siitä Riivattuun Pariisiin, tämä oli tärkeä tieto!

"Kuvaamassa?" Nicolas kerkesi pistää väliin ennen kuin kaksikon selostukset vyöryivät hänen ylitseen, mutta itsehän oli mennyt kysymään. Hän vilkuili molemmille puolilleen istahtaneita herroja näiden puheenvuorojen myötä, välillä tosin siirtäen katseensa lattiaan koiraparan tullessa puheeksi. Jinistä poiketen hän istui paikoillaan, lähes liikkumatta, yhä seinään nojaten.
"Kyllä minun pitää edelleenkin olla tässä se, joka pyytää anteeksi", ihmissusi huomautti taas pikaisesti ja kohotti kulmiaan hetken ajan kun Jin puhui hopeoista sun muista. Polttelevat ja jomottavat haavaumat eivät siis syyttä tuntuneet epämiellyttävän tutuilta. Sen sijaan Viviksi kutsutun henkilön voimista hänellä ei ollut muistikuvaa eikä muutakaan aavistusta, vaikka jotkin ruhjeista epäilemättä olivat seurausta niistä.
Zachin tunkeutuminen Nicolas henkilökohtaiseen tilaan oli saanut tässä aikaan jonkinlaisen nurkkaanajetun eläimen reaktion, joka ei kuitenkaan näkynyt päällepäin ennen kuin Jinin sormenpäät hipaisivat tämän ohimoa. Mies säpsähti ja vetäisi päätään kauemmas, onnistuen näyttämään huvittavankin paljon säikähtäneeltä villieläimeltä. Hän veti hajamielisesti lyhyitä ohimokiehkuroitaan haaverin päälle kun ei viitsinyt ääneenkään valittaa kyseisen ihoalueen kipeydestä.
"Kuka tahansa olisi tehnyt siinä tilanteessa niin", hän sanoi lopulta ja yritti totutella siihen, että miehet viittasivat viime yönä riehuneeseen petoon Nicolasina yhtä kaikki, vaikka hän itse olisi halunnut pitää sen puolen itsestään niin erillisenä kuin mahdollista.

Kutsun käydessä hän nousi jalkojaan hieman testaillen ja niiden kantaessa käveli huudahduksen suuntaan housujaan nostellen. Varman kädenpuristuksen ja jakamattoman huomionsa tarjoava lääkäri oli selvästikin ties kuinka monetta kuutamoyötään päivystämässä. Ihmissusi sai tilaisuuden hieroa suurimman osan liasta ja etenkin verestä käsistään ja kasvoiltaan ennen varsinaista haavojen puhdistusta. Suurimpien haavereiden paikkaamisen lisäksi lääkäri tarjosi selvästi, ei edes rutiininomaisesti, ilmeisesti hieman järkkyneelle mielelle kokenutta konsultointia aiheen tiimoilta. Lopuksi hiljaisella mutta vakaalla äänellä puhuva nainen varmisti, että hukka varmasti saisi yhteyden Anonyymeihin lykantrooppeihin ja tulisi lekurin pakeille mikäli haaverit eivät levolla ja siteiden vaihdolla ajan myötä paranisi. Nicolasin täytyi kokemuksesta todeta, etteivät hopean kanssa kosketuksiin joutuneelle iholleen ollut vielä löytynyt paranemista nopeuttavia keinoja.

Yön saldoksi jäi hopeahaavojen lisäksi lievä lihasrevähtymä sääressä sekä mittava määrä pienempiä ja isompia haavoja ja ruhjeita ja alkavia mustelmia. Nicolas saapui punatukkaisen lääkärin hyvästeltyään takaisin aulaan, valkoinen paikka ohimollaan sekä pari käsivarsissaan. Hän jäi seisomaan kaksikon eteen, vastustaen kiusausta lysähtää takaisin penkille todeten sen ehkä hidastavan matkaa pois sairaalan aulasta ja kohti jonkinlaista lämpöistä petiä.
"Onko tarjous viimeisestä kyydistä vielä voimassa?" mies pakottautui kysymään väsymyksen puskiessa päälle niin, että se muiden vaivana pyörimisen tunteen taka-alalle. Vaikka hän ei itsekään ollut kovin varma siitä, mihin olisi kannattanut pyytää heitä heittämään hänet. Puhtaanvalkoista käsivarttaan kiertävää sidettä nypläten Nicolas myös sujautti ilmoille häntä vaivanneen toisen kysymyksen:
"…Onko teillä enemmäkin kokemusta tuntemattomien ihmissusien poimimisesta hautausmaalta?"

Jin ja Zach jäivät istumaan hiljaa kaksistaan sen jälkeen, kun Nicolas oli lähtenyt paikattavaksi.
”... mukava tyyppi”, pikkumies totesi sitten rikkoen hiljaisuuden, ja sai molemmat purskahtamaan lyhyeen nauruun.
”Joo, tosi mukava. Hyvä ettei sitä haitannu meidän riehumiset”, Jin vastasi ja huokaisi melko helpottuneena. Elliot oli heti tajunnut ajatella vahingonkorvauksia ja muita, ja nyt jälkikäteen ajatus nousi aika uhkaavana Jinin mieleen. Näköjään kuitenkin onnettomuus oltiin vältetty, ja Nicolaskin varmaan saataisiin paikattua taas toimivaan kuntoon.
”Yrittäisit vaa olla vähemmä creepy, kaveri luulee vielä että stalkattiin sitä tai jotain”, rokkari heitti Zachille, joka vastauksena katsoi häntä kieroon ja näytti kieltään.
”Iiii~te oot creepy, paljo creepynpi ku mä!”

Kaverusten naljailu ei jatkunut siitä eteenpäin missään määrin hedelmällisesti, ja katkesi melko nopeasti kun Nicolas ilmaantui takaisin aulaan haaverit paikattuina. Kaksikko hypähti yhtenä miehenä seisomaan ruskeatukan saavuttua parin metrin päähän heistä.
”On, tietenki on!” Zach kajautti iloisen vastauksen kysymykseen kyydistä.
”Sano vaa mihi sut pitää kuskata!”
”Olihan kaikki ok?” Jin heitti kysymyksen siihen väliin katsahtaen monia teippauksia hukkaparan kehossa.

Nicolasin toinen kysymys kuitenkin veti kaksikon hiljaiseksi. He katsahtivat toisiinsa, ja Zachin selkeästi pidätellessä maailman leveintä virnettä ja naurunpyrskähdystä Jin kröhi kurkkuaan vähän nolona.
”No siis, ei sinänsä”, hän aloitti, ja Zach tökkäsi häntä välittömästi kylkeen sihahtaen siitä, ettei sopinut valehdella.
”Kyllä me kai kahdesti ollaan kyytsätty ihmissusia sairaalaa täyskuun jälkee. Mut ei aiemmin sillee, et oltais juostu heitä karkuun ensin. Tai siis me ollaan usein öisin menos ja täydelkuul nyt on parhaat mahikset saada kuvattua jotain erityistä, nii...”
Jinistä alkoi pikkuhiljaa tuntua, että hän oli kiipeämässä perse edellä puuhun, joten hän naurahti ja haroi hetkisen laittamattomana roikkuvaa keesiään.
”Ookko kuullu Riivatusta Pariisista? Taikajuttui käsittelevä blogi, lähteny kummitusbongaamisesta? Mä tota niinku perustin sen mun kamun kaa. Ei siis ois tarkotus olla mitenkää epäkohtelias, mut joo, semmone harrastus.”
”Pikkupoikia jahtaamassa seikkailuja”, Zach kimitti matkien Rebeccan puhetapaa ja tapaa seistä tietyssä asennossa toinen käsi lanteilla. Jin tönäisi häntä mahdollisimman huomaamattomasti ja väläytti hymyn Nicolasille.
”Mut ei me sust mitää laiteta sin, ellet haluu! Et älä anna sen häiritä.”

"En varsinaisesti tarvitse yöpaikkaa, koska nyt on… aamu", Nicolas sanoi vastauksena Zachin kysymykseen, ja melkein hapuili kelloa tarkistaakseen ajan sillä väsymyksen puolesta hänestä ei tuntunut siltä, "vaan paikan jossa ottaa nokoset ja odottaa kotiin pääsyä. Unohdin mainita, sain yhteyden isännöitsijään tohtori Mercierin toimistosta. Mutta olin toivonut teidän ehdottavan jotakin." Nyt hän hieroi niskaansa vaivaantuneena, nolostuneena eikä millään kehdannut suoraan pyytää jompaakumpaa vielä ottamaan yhtä rähjäistä ihmissutta nurkkiinsa elleivät nämä sitä itse ehdottaisi. Hän mietti vielä Adrianeen yhteyden ottamista, mutta kollegan kohtaamisesta tulisi hänelle pitkäksi aikaa noloa sen jälkeen, toisin oli muutaman tuntemattoman kanssa.
"Voin aina käydä yrittämässä Täydenkuun ovilla", hän lisäsi nopeasti ja oli sitten tyytyväinen puheenaiheen vaihdosta, vaikka jonkinlaiseen lopputulokseen heidän pitäisi päätyä ja mielellään kohtuullisen pian.
"Juu. Ei mitään sen suurempaa", mies vastasi, joskin hieman vähätellen, ja siirsi katseensa lattiasta kaksikkoon. Hänen äänensä tuntui hetken taas ylitsepääsemättömän käheältä, joten ääneen ajatteleminen ja aikaisempiin haavereihin vertaaminen sai nyt jäädä.

Sen sijaan hän hiljeni kuuntelemaan Zachin ja Jinin selitystä, eikä sanonut mitään kuin vasta lopuksi.
"Ei, en halua", Nicolas totesi. Riivattu Pariisi oli media, jota hän seurasi yhdessä Le Spectren kanssa joskus jopa useammin kuin muita tiedotusvälineitä, mutta hän suhtautui jälkimmäiseen hieman positiivisemmin kuin kummitusjahdista alkunsa saaneeseen blogiin. Mies jäi taas hiljaiseksi miettiessään ja kiersi kätensä hitaasti puuskaan samalla kun jatkoi painonsa nojaamista vain toiselle jaloistaan. No, nyt hän oli saanut tietää mitä oli halunnutkin.

//Olen aina sitä mieltä, että ennemmin laatua kuin pituutta, mitä ropeviesteihin tulee... mutta... tästä en ole ylpeä, en näin pitkän odotuksen jälkeen. Ahh, en vain osannut kirjoittaa heitä tuosta suorin tein Jinin luokse, ei tuntunut hyvältä vaikka miten väänsin. Mutta ensi viestissä tulee sitten enemmän juttua! :'D//

Jin ei osannut sanoa oikein mitään Nicolasin kieltäytymiseen itsensä mainitsemisesta blogissa. Olihan hän osannut arvata sen, mutta jokin kaverin synkeässä olemuksessa sai kieltäytymisen kaivelemaan – mutta toisaalta, tyyppi oli kokenut kovia ja joutunut vielä täysin vieraitten tyyppien ystävällisyyden armoille pärjäämisensä kanssa sinä yönä ja aamuna. Ei sellaista helposti sulattanut kukaan.
”Krhm, no, mitä jos tuisit mun sohval köllii siks aikaa, et kotiinpääsys onnistuu?” Jin kröhäisi ja esitti ehdotuksensa pienen virneen saattelemana – tosin virne oli hieman jännittynyt, sillä hetken hiljaisuus puhetulvan jälkeen oli saanut tunnelman vajoamaan melkeinpä kiusalliseksi.
”Tai mikset mun luo?” Zach seurasi perässä.
”Sun luonas et ees ite mahu oikasemaan koipias!” Jin naurahti ja kaappasi pikkumiehen pään hetkeksi kainaloonsa, ”Mut voisit kyl heittää Nicolasin mun kämpil – jos siis sulle Niki sopii semmonen? Jos haluut?” Jin tajusi kysyä varmistukseksi hetken kahinoinnin jälkeen.

// Naww, ei se mitään! Itse en taas osaa heittää heitä suoraan sisälle kämppään mutta hittasinpa sen verran että pistin ainakin auton käyntiin :') Pahoittelut laadusta/määrästä täältäkin, ja kestosta, olin itsekin loman yllättäen koneen ulottumattomissa~ //

Nicolasilla oli vielä hetki aikaa miettiä ehdotuksia kun kaksikko sutkautteli tuttuun tahtiin avuliaita ehdotuksia.
"Ai, no… Kyllä se sopii. Kiitos", hän lisäsi kiusallisen sananparren perään samalla kun sormeili paitakankaan alta tuntuvaa kylkeään. Hyvänen aika, ei kai kukaan aikuinen ihminen ottaisi ihmissutta sohvalleen vasten tahtoaan, hän yritti perustella itselleen. Lopulta hänen painava väsymyksensä antoi viimeisen sanan siitä, että miehen olisi päästävä käpertymään edes johonkin.

Ruskeatukka antoi Zachin hoitaa jälleen niin kurvailun kuin rupattelunkin automatkan ajan. Nicolas lähestulkoon torkahti pelkääjänpaikan ikkunaa vasten, mutta oli heidän perille päästyään kuitenkin sen verran hereillä, ettei tarvinnut kantamista toiseen otteeseen.

Zach toimitti Nicolasin turvallisesti rauhaisan joskin sokkelomaisen naapuruston erääseen pihaan, vaikka Jin hänen pikkuisen autonsa perässä ajaessaan olikin seurannut pikkumiehen ajamista tavanomaiseen huolestuneeseen tapaansa. Tilastollisesti ajateltuna Zachin kyydissä oli turvallisempaa kuin hänen matkassaan, sillä kaveri oli kolaroinut häntä harvemmin, vaikkakin tavanomainen ajotyyli näytti huomattavasti epäluotettavammalta. No, mukavampi siinä oli varmaan ollut olla kyydissä väsyneen hukkaparan kuitenkin, ja Nicolas seisoi omilla jaloillaan päästyään ulos pienestä peltikopperosta, joten Jinillä ei ollut sanottavaa Zachin ajamisesta.

Reippaiden hyvästien jälkeen Zach paukautti auton oven kiinni ja peruutteli lähtemään omaa kämppäänsä kohti, varmasti hänkin ainakin nokosille valvotun yön jäljiltä väsyneenä. Jin hymyili Nicolasille ja nyökäytti kohti lyhyen pihatien päässä häämöttävää päätyasuntoa.
”Siinä se ois. Kierretää autotallin kautta, laitan pyöräni sinne, ku en kerta oo tänää ilmesest sillä enää ajelemas”, Jin selitti ja talutti pyöränsä pienehköön autotalliin nostettuaan ensin sen oven ylös. Pyörä turvaan, ovi kiinni ja Jin näytti tien autotallin perukoilla olevalle ovelle, joka avautui hänen keittiöönsä. Kämppä oli tilava ja valoisa, mutta minimikalustettu sekalaisilla löydöillä, eikä keittiö karun valkoisine seinineen ollut sen edustavin puoli, mutta ei Jin sellaisesta välittänyt. Isoksi kasvanut rokkari kyykistyi heti ovella ja alkoi puhua lässyttävällä äänellä koreaa, johon hänen pieneltä jääkarhulta näyttävä koiransa vastasi välittömästi kahdella kumealla haukahduksella ja iloisella hännän heilutuksella juostessaan isäntäänsä vastaan. Butch nosti tassunsa Jinin harteille ja nuoli nauravan isäntänsä naamaa välittämättä tuon taivaallista tuntemattomasta vieraasta. Nauraen ja vielä muutaman hellittelysanan lausuttuaan Jin nousi ylös – koira edelleen tassut häntä vasten kahdella jalalla melkein pitkän isäntänsä korkuisena seisten – ja käänsi katseensa olkansa ylitse Nicolasiin.
”Voin käskee Butchin pois jos et tykkää koirist, mut ei tämmöne nalle mitää pahaa tee, eikö nii? Eikö niin~?” Lellivän korkealla äänellä sanottu loppuosa Jinin puheesta oli osoitettu jälleen koiralle, jonka tassuihin hän tarttui, ja askelsi pari askelta melkein kuin valssia hirvittävän suuren karvapallonsa kanssa.

//Piti ottaa koirakysymys käsittelyyn, siksi jätin taas vähän vuoroni lyhyeksi ja odottamaan Nicolasin vastausta. Anteeksi kesto, ei ollut tarkoitus viivytellä. Ah, ja saat ohjata Butchia. Sen on tarkoitus olla todella ystävällinen ja kuuliainen, mutta kyllä sekin vähän voi reagoida ihmissuteen, vaikka ei kyllä ihmismuotoisen kimppuun olisi hyökkäämässä sitten millään.//

Nicolas veti asunnon oven kiinni perässään ja kieltämättä yllättyi nähdessään enemmän jääkarhua kuin koiraa muistuttavan otuksen Jinin kimpussa.
"Ei minulla ole mitään koiria vastaan. Yleensä tilanne on vähän toisinpäin", hän vastasi nostaen katseensa koirasta sen omistajaan. Hän kyykistyi kuitenkin pian karvapalleron puoleen kun tämä vihdoin suvaitsi osoittaa huomiota vieraallekin ja tepasteli lähemmäs nuuskien äärimmäisen uteliaana ihmissutta. Koira pyörähti Nicolasin ympäri haistellen tätä totisena, aivan kuin sen olisi pitänyt arvioida tilanteeseen vaikuttava hierarkia uudelleen. Lopulta Butch päätyi olemaan hellyyttävä poikkeus sääntöön, ja eläin kierähti hetkeksi selälleen ja yritti sitten saada Nicolasia leikkimään kanssaan. Tämä sai miehestä ulos pienen, väsyneen hymähdyksen ja hän rapsutti koiran korvantaustaa. Hänen omassa pitkäkarvaisessa ja -hampaisessa puolessaan oli tarpeeksi eläimellisyyttä yhdeksi eliniäksi, puhumattakaan siitä, että Butchin kaltaiset reaktiot olivat harvassa. Useimmiten vastaantulijoiden rekut ja turret kävivät pelonsekaiseen räksytykseen ja naapurin ovenraosta kurkkivat kissat sähisivät antaumuksella ihmissuden perään. Lempeän jääkarhunkin reaktio saattaisi olla toinen, jos se tietäisi Nicolasin susimuodon vetäneen jonkun viattoman koiran silpuksi viime yönä.

Ajatus sai miehen vatsan vääntymään hienoisesti, ja tämä suoristi selkänsä sekä nosti housujaan. Hän ei ollut vielä edes katsellut ympärilleen, mutta joka tapauksessa Jinin keittiössä paljain jaloin seisominen oli sai hänen olonsa tuntumaan suorastaan raukeaksi, myös helpotuksen, ei pelkästään väsymyksen vuoksi.
"Ai niin. Saanko lainata puhelinta? Pitäisi ilmoittaa isännöitsijälle, mistä minut saa kiinni, kun asuntooni taas pääsee", Nicolas muisti ja yritti tiivistää lukkoseppäsaagansa mahdollisimman lyhyeksi selitykseksi samalla kun hypisteli paperilappua, jolle numero oli raapustettu.


// Butch, ehkä suloisin sivuhahmo ikinä! Innostuin pyörittelemään hauveliasioita kun tuntuu että arvon isäntä saa jatkaa peliä vielä vuoron eteenpäin, sitten Nicolas ehkä kehtaa tehdä muutakin kuin seisostella. :'D //