Levottomuuksien alku

Noemi

Nainen ei hetkeäkään uskonut, että hänen johtajansa voisi satuttaa häntä. Ei, hän luotti Vinceree, Kointähteen, johtajaansa niin syvästi että uskoi jopa tuossa hahmossa hänen tietoisuutensa olevan tallessa. Naisen hymy ei värähtänyt hetkeksikään vaikka hetken näytti siltä, ettö Vincere repisi lavan jolla hän seisoi kappaleiksi vain, jotta saisi Geraldin kiinni.
Olennon huomio kääntyi toisaalle. Noemi tiedosti poliisin olevan luultavasti hänen jalkojensa alla.
"Saat kiittää minua henkesi säästämisestä, officer", nainen sanoi, olettaen - ja osuen oikeaan - että ainoastaan hänen läsnäolonsa oli säästänyt kuvottavan ihmisolennon hengen.

Noemi oli olettanut näkevänsä johtajansa repivän kurjat ihmiset kappaleiksi mutta joku päätti puuttua peliin. Enkeli, selvästi voimakas ja Vinceren arvoinen vastus saapui paikalle. Se ei näyttänyt heidän kannaltaan hyvältä.
Nainen laskeutui alas lavalta johtajansa elottoman ruumiin viereen. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt miehen paluuta kehoonsa mutta Noemi epäili, että mies tarvitsisi häntä. Aseen noukkiminen maasta oli tässä tilanteessa sama, kuin lähtisi ampumaan valasta hernepyssyllä.

Ariel

Ariel näki valtavan kidan aukeavan edessään. Hän alkoi epäillä, ettei pystyisi regeneroimaan itseään jos se hotkaisisi hänet sillä massastaan huolimatta Ariel oli pieni tuohon olentoon verrattuna.
Nainen ei kuitenkaan liikahtanut paikaltaan ja oli yllättynyt kun ei parin sekunnin kuluttua ollut jauhelihaa. Vielä yllättyneempi hän oli nähdessään pelastajansa - enkeli oli selvästi suojannut hänet jonkinlaisella suojakentällä.

Ariel raahautui apujoukkojen luokse. Hän tajusi sinne päästyään vasta, ketä tuo aasialainen nuorukainen oli kantanut.

((Ariel on ulkona))

Samira
Samiran kiitos saattoi kaikua kuuroille korville, kun pelastaja, jonka nimeäkään hän ei tiennyt, oli saatettu ambulanssiin. Hän ottaisi miehen nimen selville myöhemmin, nainen lupasi mielssään ja torjui närkästyneenä ensihoitajia, sillä halusi vain vajota auton takapenkin pimeyteen ja turvaan ja unohtaa kaiken kokemansa, helvetinsikiön ja aukion täyttävän valon, kun jokin yliluonnollinen liittyi kaaokseen.
Hän oli saanut tarpeekseen taikuudesta yhdelle päivälle.

[Katoan nukkumaan. Kiitos pelistä.]

Vincere

Mikäli Vincere olikin havainnut taivaallisen valon halkovan Pariisin harmaata taivasta, ei se ollut likimainkaan tarpeeksi kiinnittämään Dennenbraegin hirviön huomiota - kenties sitä olisi voinut pitää ylimielisyyden heikkoutena, kenties kyse oli vain sokeasta verenhimosta. Ehkä hieman kumpaakin.
Se oli juuri saavuttamaisillaan Arielin, ja oli jo varma saalistaan ja voitonriemuinen, kun säkenöivä valo putosi suoraan taivaalta, enkeli kaksi voimakenttää nuolenkärkinään suoraan valtavan, mustan pedon niskaan. Sen valtavat, mustat kynnet kaivoivat syviä rantuja katukiveykseen, kun Vincere kaivoi ne väkivaltaisesti maahan estääkseen suurta, painavaa ruhoaan lyhistymästä iskun voimasta. Ohikiitävän hetken, ehkä vain sekunnin murto-osan, oli kammottavan hiljaista. Sitten mustanpuhuva hirviö kohosi niska köyryssä takajaloilleen, kuin aikoakseen heittää enkelin selästään, ja rääkäisi kivusta; ei niinkuin yksikään ihminen tai eläin ikinä kykenisi. Sen ääni vihloi epäinhimillisenä luissa asti, ja sai ikkunalasit särähtelemään sirpaleiksi niissä läheisissä rakennuksissa, joita räjähdykset eivät vielä täysin olleet ehtineet pistää mataliksi.

Vincere kiepsahti ympäri, etsien villisti katseellaan syyllistä tuskaansa, muttei sen pidemmälle ehtinyt, ennenkuin sinihehkuinen voimakenttä putosi hänen niskaansa kuin giljotiinin terä, lävistäen paksun, ryhmyisen nahan kuin partaveitsi. Hirviön kirskuva huuto muuttui samantien kuvottavaksi korinaksi, kun sen suuri, happoa vaahtoava pää irtosi loppuruumiista ja putosi raskaasti tömähtäen maahan.

Se ei kuitenkaan pysähtynyt siihen. Pään leuat jatkoivat raivokasta louskutustaan ruumistaan irrallaankin, poukkoillen kömpelösti ympäriinsä ja jauhaen tomuksi syrjimättä kaiken mitä eteen sattui, samalla kun päätön ruumis jatkoi sokeana teutarointiaan, loikkien villisti ympäriinsä taivasta tavoitellen. Verta ei ollut, sen sijaan pedon avonaisesta kaulasta purskusi maahan lukemattomia, villisti sätkiviä kiiltävänmustia iilimatoja, jotka levisivät ympäriinsä omasta aloitteestaan. Ne hakeutuivat maassa makaavien ruumiiden luo, takertuen salakavalasti niihin jotka olivat vielä elossa, pyrkien piiloon hiusten tai nahan alle, tai avonaisiin haavoihin, imeäkseen verta ja odottaakseen. Sen sijaan kuolleisiin ne pyrkivät sisälle mistä vain saattoivat tiensä pakottaa, ja pian vain hetkeä aikaisemmin elottomina maanneet ruumiit alkoivat hiljaa valittaen kömpiä pystyyn kuin suoraan George A. Romeron elokuvista.

Vinceren ihmisruumis ei ollut liikahtanutkaan. Se makasi maassa, silmät auki ja puolittain tajuissaan, mutta kykenemättömänä liikkumaan. Hitaasti miehen katse tarkentui Noemiin, ja hän hymyili hitaasti.
"Noemi. Minä huolehdin lopusta täällä. Mene jo, mutta ota tämä ruumis mukaasi. Tarvitsen sitä vielä."
Hän sanoi hiljaa, värittömällä äänellä. Dennenbraegin peto palaisi kyllä itse takaisin ihmisruumiinsa luokse, mutta tilanteen ollessa tämän näköinen, Vincere ei halunnut jättää sitä lojumaan haavoittuvana miten sattuu. Mutta hän luotti Noemiin, ja sulki silmänsä. Tämä vaati jo keskittymistä.

Hänen hirviöpuolensa rauhoittui siinä samassa, kun ihmisosa luopui tietoisuudestaan, ja kääntyi tuijottamaan enkeliä taivaalla sekä palavilla silmillään, että ammottavalla aukolla siinä mistä pää oli pudonnut pois. Se karjaisi, mikä kuulosti tässä tilassa sangen kauhistuttavalta, ja itseasiassa kouraisi suuren päänsä maasta ja heitti sillä vastustajaansa.

[revy pahoittelee kiireitään. Have some over-the-topness.]

Jayden

Musta peto vastasi taivaitten tervehdykseen rääynnällä ja korinalla, joka sai jopa Jerahmielin vatsan vääntymään solmuun. Peto ei ollut mitään sellaista, mihin hän oli tottunut – pään pudottua harteilta se vain jatkoi louskutustaan, eikä hyökkäys saanut demonista olentoa muuta kuin suuttumaan. Enkeli pysähtyi leijumaan helvetillisen hävityksen yläpuolelle hetkeksi sisäistääkseen tilanteen ja kyetäkseen tekemään päätöksensä: toivo pedon pelottelemisesta karkuun oli hylättävä, ja hänen täytyisi jotenkin keksiä keino, jolla houkutella peto pois viattomien kimpusta.

Kaaos paheni hetki hetkeltä, ja Jerahmiel joutui hylkäämään raivoavan pedon hetkeksi omiin oloihinsa huomatessaan kuolleiten nousevan ja alkavan laahustaa kohti puolustuskyvyttömiä – ainakin enkelin näkökulmasta – sivullisia kohti. Melkein välittömästi nousunsa jälkeen toinen toisensa jälkeen kourallinen elävistä kalmoista kaatui takaisin maahan mustan liman pursutessa ulos heidän kehoistaan, mutta Jerahmielin täytyi hylätä yrityksensä pakottaa pahan saastutus ulos ruumiista, kun yksi pedon päättömän ruumiin nyrkinisku yllätti kaiken keskittymisensä uhrien pelastamiseen uhranneen enkelin ja lennätti haarniskoidun taivaan lähetin sisään läheisen rakennuksen tyhjästä ikkunasta. Vammoistaan välittämättä hän nousi usean metrin liukunsa jälkeen pystyyn ja loikkasi takaisin lentoon, takaisin puskemaan kilvillään petoa – sekä päätöntä ruumista että louskuttavaa irtopäätä – pois kuolevaisten kimpusta.

Enkeli olisi ennen pitkää voinut hävitä, epäonnistua, loukata itsensä peruuttamattomasti yrittäessään samanaikaisesti suojella ympäristöä ja päihittää demonin, jonka olemuksesta hän ei kyennyt aivan saamaan otetta, ja oli alkanut hyvin nopeasti miettiä kuumeisesti keinoa siirtää kamppailu parempaan paikkaan. Oli kuin taivaan lahja, ettei demoni ajatellut selkeästi – Jerahmielin selkäpiitä hyysi jälkeenpäin kuvitelma siitä, miten olisi voinut käydä, jos peto olisi ollut yhtä kiero ja selväjärkinen kuin jotkut cacodaemonit – ja päätti heittää häntä omalla päällään.

Ennen yhteentörmäystään yhdeksänsiipisen olennon kanssa sarvekas, raivokas pää sulkeutui hennosti hohtavan voimakentän sisään. Se oli refleksi, samaan tapaan kuin olisi ollut refleksinomaista väistää kuorma-auton syöksyessä kohti, mutta se sai jonkin naksahtamaan Jerahmielin mielessä kohdalleen.

Sinervänvalkoinen voima nielaisi sekä pään, että maassa teutaroivan ruumiin, ja enkeli leimahti hohtamaan tuskallisen kirkasta valoa. Kaksi kolmesta kirkkaasta valopallosta kutistui, rusentui väkivalloin pienemmäksi – ja särkyi paukahtaen. Valo oli paennut maailmasta, kunnes silmät tottuivat jälleen kirkkauden puutteeseen, ja hävitys levisi jälleen kerran savuisena ja verisenä aukiolla. Helvetinpedosta tai enkelistä ei näkynyt jälkeäkään, kunnes romahtanut koju nytkähti, kalahti, ja yksi katkenneista tuista vierähti maahan päästäen enkelin kapuamaan kömpelösti ylös kankaasta, johon oli sotkeutunut.

Haarniskasta ei näkynyt jälkeäkään, vaan hänellä oli yllään kovin tavanomaiset pillifarkut ja ylisuuri, vaalea poncho, joka oli revennyt päästämään vapaaksi selästä versovat siivet. Suuret palkeenkielet Jerahmielin kasvoilla ja käsissä umpeutuivat jo nopeaa vauhtia, kun hän aluksi nilkutti, sitten hoipersi epävarmasti toisella kädellään olkapäätään puristaen kohti aivan vieressä olevaa lavaa, jonka alta Geralt oli ryöminyt takaisin esille todistamaan taistelua.
”Käske heidän haalia kokoon kaikki manaajat, pyhät miehet ja naiset, shamaanit, ketkä tahansa jotka kykenevät käskemään henkiä – kaikki täällä ovat saastutettuja, ruumiit myös. Tulen takaisin, odottakaa minua.”
Geralt jäi tuijottamaan sanattomana enkelin perään sen kiitäessä korkeuksiin ja kadotessa rakennusten taakse. Tämä sotku oli kasvanut aivan liian paljon hänen odotuksiaan suuremmaksi, aivan liian paljon hänen omaa kaunaansa vaalea pikkunaista kohtaan vakavammaksi.

//Geralt poistuu tuosta pelastajien matkaan, ja Jerahmiel tosiaan lensi pois – sillä on yksi Vincen iilimadoista kiinni kädessä, ja raukkis tarvitsee vähän voimabuustia kosautuksensa jälkeen saadakseen sen irti. Olettamukseni siis on, että kuten revyltä. tiedostelin, niin rusentamalla Denden-pedon tarpeeksi pieneksi se päätti purskauttaa itsensä matosiksi ja palata ruumiiseensa :'D Vastaanväitteitä otetaan vastaan, ja voin muuttaa tekstiä, jos jokin siinä on pahasti ristiriidassa jonkin jutun kanssa, mitä en nyt huomannut.

Anteeksi että kesti, oli vaikea kirjoittaa samaan aikaan mielekäs että pelin näppärästi lopettava viesti x'D Mutta tosiaan, eiköhän tämä ollut pussissa! Delta ja revy., jos haluatte kirjoitella vielä poistumiset hahmoillenne, be my guests. Jos ette, ilmoitelkaa, niin lukitsen pelin.//

//Haha, kesti vähän liian pitkään varmistaa, että kaikille on ok lukita tämä...

Kuitenkin! Konflikti loppui, mutta paljon jälkisotkua jäi siivottavaksi ja korjattavaksi ja päivä oli murheellinen monien uhrien takia. Jutusta lähti liikkeelle hurjasti huhuja ja salaliittoteorioita.

Vinceren aiheuttama matozombiongelma ratkaistiin ainakin pintapuolisen kattavasti - kaikki nousseet kalmot saatiin puhdistettua - mutta tilanteen massiivisuuden takia joihinkuihin saattoi vielä jäädä lymyämään jotakin pahanlaatuista...

Kiitos kaikille pelaajille! :'D Oli hauskaa. Seuraava ryhmärämistelyä päin mars!//