The Great Pretender

//Yuille ja Danalle teretulemas!\\

Klaus vilkuili epäluuloisesti ympärilleen kääntäen päätään enemmän kuin kahdella silmällä varustetun olisi tarvinnut ympärilleen katsoakseen. Hän silitteli hiuksiaan hieman paremmin silmättömän puolensa päälle ja kiiruhti askeliaan. Hän ei pitänyt lainkaan melko vilkkaalla kadulla kävelemisestä. Ihmisiä ja muita otuksia käveli hänen ohitseen tuon tuostakin ja näky suorastaan ahdisti häntä. Hän oli ulkona vain siksi, että oli mennyt lupaamaan Katarinalle tutustuvansa paikalliseen baaritarjontaan ennen kuin tämä tulisi tapaamaan häntä ensi kuussa. Tehtävä ei ollut hänelle mieluinen, mutta mitä hän ei tekisi ystävänsä vuoksi.

Mies suoristi mustaa pitkähihaista kauluspaitaansa ja näytti närkästyneeltä. Elijah ei ollut päästänyt häntä lähtemään virkapuvussaan, joten hän oli kiskonut päälleen mustan kauluspaidan ja mustat suorat housut sekä teemaan sopivat mustat nahkakengät. Elijahin painostamana hän oli laittanut suurehkon sinettisormuksensa oikeaan nimettömäänsä, mutta oli kieltäytynyt jyrkästi koristeellisesta kaulakorusta, jota mies oli yrittänyt hänelle tyrkyttää. Jotkut ohikulkijoista silmäilivät häntä varuillaan, sillä jo pelkästään hänen pituutensa sai hänet näyttämään melko uhkaavalta ja hänen tuima ilmeensä vain korosti tuota mielikuvaa. Eivät ihmiset toki kovin väärässä olleetkaan, hän oli vaarallinen mies, mutta ei hän syyttä suotta kenenkään kimppuun hyökkäisi.

Klaus pysähtyi mulkoilemaan edessään nököttävän baarin nimikylttiä. Hän paheksui noin kirkkaita neonvaloja, mutta hän arveli niiden olevan eläväisemmän Katarinan mieleen. Hän huokaisi ja käänsi selkänsä kyltille kaivellen taskustaan paperia ja kynän. Hän ryhtyi raapustamaan paperille paikan nimeä ja osoitetta.

Dana pakkasi tavaroitaan takahuoneessa onnistuneen esityksen jälkeen. Hän oli pyyhkinyt vahvat meikit kasvoiltaan ja pakannut lisäkkeensä meikkilaukkuunsa. Hän keräsi vielä viimeiset tavaransa ja pisti ne suureen laukkuunsa johon oli saanut kaiken mahtumaan ennen kuin vilkaisi ympärilleen ankeassa pukuhuoneessa. Hän asteli sitten ulos baarin puolelle jonne muutama asiakas oli jäänyt jatkamaan juomistaan. Rauhallisin askelin tummatukka asteli baaritiskille ja pyysi osansa illan tuotoista. Hän kiitti ja pisti rahat lompakkoonsa jonka laski päällimmäiseksi laukkuunsa. Hän loi vielä katseen ympärilleen ennen kuin asteli kohti ulko-ovea. Hän oli jättänyt tummat hiuksensa kiharretuiksi ja sivellyt kasvoilleen vain kevyen meikin jota ei melkeimpä edes huomannut. Yllään miehellä oli vain haalistuneet hyvin istuvat farkut ja valkoinen ohut paita. Hän seisahtui vielä baaritiskin viereen kaivamaan laukustaan matalapohjaiset kenkänsä. Hän jäi katselemaan hetkeksi aikaa melkein puhki asti käytettyjä kenkiä ja huokaisi. Dana kumartui heittämään kengät roskikseen ja jätti paljetein koristellut korkokengät jalkoihinsa. Ei matka kotiin niin pitkä ollu etteikö hän voisi sipsutella sitä matkaa korkokengissä. Hän nappasi tavaransa taas mukaansa ja lähti baarista.

Kuitenkin tummatukan korko jäi heti ensimmäisellä askeleella oven edessä olevaan ristikkoon kiinni kuului pahan kuuloinen räsähdys kun kengät korko napsahti poikki ja Dana horjahti baarin edessä seisovaa miestä kohti. Hän puidisteli päätään hetken aikaa ja laski laukun kädestään. "Anteeksi", hän pahoitteli nopeasti ennen kuin käännähti katsomaan korkoa. Hän huokaisi ja nosti katkenneen koron käteen. "En voi uskoa tätä", hän huokaisi ja otti seinästä tukea ottaen kengän pois jalastaan. Dana huokaisi turhautuneena ja vilkaisi ympärilleen.

//Toivottavasti saat tuosta jotain irti : ) //

Klaus oli juuri kirjoittamassa muutamaa viimeistä kirjainta paperiinsa, kun joku törmäsi häneen ja sai hänet tökkäämään kynänsä paperista läpi. Hän katsoi tuimana paperiin tullutta kynänmentävää reikää ja tunki hyödyttömäksi käyneen paperin sitten taskuunsa. Rauhallisesti hän kääntyi ympäri selvittääkseen kuka häneen oli törmännyt ja miksi. Hänen katseensa kiinnittyi henkilöön, joka voivotteli kenkänsä perään. Hän muisti kuulleensa jonkinmoisen anteeksipyynnön ja arveli äänen perusteella tämän henkilön olevan häneen törmännyt tapaus.

”Eihän sinuun sattunut?” hän kyseli huolissaan pitäen kiinni hyvistä tavoistaan. Hän ei halunnut herättää huomiota ainakaan epäkohteliaisuudella jos siihen ei ollut aihetta.
”Sinun kenkäsi taisi haavoittua”, hän vitsaili lähes olematon hymy huulillaan ja otti irronneen koron käteensä. Ei hän muuten olisi puuttunut tuon tuntemattoman asioihin, mutta koki olevansa osallinen vahinkoon ja siksi hän oli omasta mielestään velvollinen auttamaan edes jotenkin.
”Tätä ei varmaan voi enää korjata”, hän pohti ääneen ja käänsi sitten näkyvillä olevan silmänsä toisen silmiin kysyvä ilme kasvoillaan.

Dana kohotti katseensa mieheen johon oli törmännyt ja loi kevyen hymyn huulilleen. Harvoin kukaan oli noin kohtelias. Hän tajusi kuitenkin nyökätä toisen kysymykselle. "Olen minä kunnossa. Eihän sinuun sattunut?", hän uteli ja tutki toista hetken aikaa katseellaan. Hänen olisi ehkä pitänyt pelätä toisen ulkomuotoa mutta hän oli kohdannut paljon pelottavammankin oloisia henkilöitä elämässään. Hän naurahti heleästi miehen sanoille ja katseli kenkäänsä hetken aikaa surkeana. "No tämä tosiaan taitaa joutua roskikseen", hän myönsi ja käänteli haavoittunutta kenkäänsä hetken aikaa käsissään. Hän laski paljaan jalkansa katua vasten ja otti toisenkin kenkänsä pois jalastaan. Hän katseli hetken aikaa ympärilleen ja mietti että mahtoikohan yksikään kenkäkauppa olla enää edes auki. Tummatukka huokaisi ja sipaisi hiuksensa korvansa taakse. "Olen todella pahoillani. Tämä oli kokonaan minun syytäni", hän pahoitteli uudelleen hivenen paremmin mieheltä joka oli kaikesta huolimatta jäänyt auttamaan häntä. Hän laski vielä hetkeksi aikaa katseensa kenkä parkaansa. Ne olivat hänen parhaat kenkänsä.

"Pitäisi vain keksiä mistä saisin uudet kengät ettei tarvitse paljas jaloin kävellä kotiin asti", hän myönsi sitten. Dana ei kuitenkaan raaskinut heittää kenkiään suoraan roskikseen vaan pisti ensin ehjän kengän varovasti laukkuunsa ja sitten rikkinäisen kengän ehjän viereen. Hän otti vielä koron miehen kädestä ja sujautti sen kengän sisään. Hän nosti sitten raskaan laukun olalleen ja pyyhkäisi hiuksiaan uudelleen. "Olen muuten Dana", hän esittäytyi kohteliaasti ja tarjosi kättään. Olivathan he jo vaihtaneet muutaman sanan joten siinä että toinen tietäisi hänen nimensä ei olisi mitään pahaa. Tummatukka jäi hetkeksi aikaa mietteliäänä katselemaan ympärilleen ja vilkaisi nopeasti kelloa ranteessaan. "Kaikki kaupat taitavat olla jo kiinni?", hän totesi hivenen kysyvästi toiselta.

"Kiitos muuten avustasi", hän sanoi lopulta ja loi lämpimän hymyn siroille kasvoilleen. Eihän miehen kuitenkaan tarvitsisi auttaa häntä sen enempää.

”En minä noin kevyestä tuuppauksesta itseäni satuta”, Klaus sanoi ja yllättyi siitä kuinka hyväntuuliseksi tunsi olonsa. Tämä uusi tuttavuus ei ollut millään muotoa tunkeileva taikka ärsyttävä, hän vaikutti harvinaisen miellyttävältä henkilöltä. Hetken aikaa miehen korvissa kaikuivat Katarinan sanat siitä, kuinka hänen täytyisi hankkia enemmän ystäviä. Hän päätti jälleen kerran ottaa vanhemman naisen neuvosta vaarin ja hymyili pienesti edessään seisovalle miehelle.
”Älä turhia pahoittele, eihän tästä minulle mitään vahinkoa koitunut. Sinähän se tässä olet pulassa, kun tuo kenkäkin hajosi ja kaikkea”, hän sanoi ja ei voinut mitään pienelle hymylle, joka kohosi koristamaan hänen huuliaan. Hänellä ei ollut mitään uusia ystäviä vastaan, vuosien eristäytyminen pelkän sisäänpäin lämpiävän Salamurhaajien killan seuraan oli vain hieman kuihduttanut hänen tarvettaan saada ystäviä.

”Onkohan mikään kenkäkauppa enää auki… Antaisin sinulle omat kenkäni, mutta ne näyttävät siltä, että ovat sinulle aivan liian isot”, Klaus pohdiskeli ja vertaili samalla katseellaan omia kenkiään ja toisen jalkoja, jotka olivat ainakin viisi numeroa hänen jalkojaan pienemmät. Hän irrotti otteensa irtokorosta ja antoi toisen laittaa sen laukkuunsa, hän oli oikeastaan jo unohtanut pitelevänsä sitä kädessään. Mies kohotti katseensa heidän jaloistaan huomatessaan toisen ojentavan kättään häntä kohti.
”Klaus”, hän sanoi ja tarttui ojennettuun käteen. Hänen puristuksensa oli vahva, mutta ei kuitenkaan satuttava. Se oli itsevarman henkilön kädenpuristus.

”Niin, ei mikään markettikaan taida olla auki. Niistä saattaisi saada jotain sandaaleja”, Klaus pohdiskeli. Äkkiä hänen päähänsä tuli muisto samankaltaisesta tilanteesta, kun he olivat olleet Katarinan kanssa Moskovassa ja nainen oli hajottanut kenkänsä. Hetken asiaa harkittuaan hän mittaili toisen tarkasti katseellaan. Hän oli reilusti tätä pidempi ja toinen mies ei näyttänyt mitenkään erityisen painavaltakaan.
”Toivon, ettet käsitä tätä väärin, mutta on tietysti se mahdollisuus, että minä kannan sinut kotiin”, hän totesi kysyvään äänensävyyn.
”Tämä on ehkä huono ajatus, mutta se on ainoa, joka tulee mieleeni juuri nyt.”

Dana suuntasi katseensa myös hetkeksi aikaa miehen kenkiin ja hymyili kevyesti. Hänen jalkansa tosiaan näyttivät melko pieniltä miehen kenkien rinnalla. Eikä hän olisi edes halunnut ottaa niitää vastaan. Hän kohotti katseensa pian ylös toiseen ja vilkaisi ympärilleen nyökäten. Suurin osa liikkeistä vaikutti olevan suljettuina. Hän kuitenkin yllättyi miehen ehdotuksesta koska sellaista ei osannut odottaa laisinkaan. Hän katseli toista hetken kuin odottaen että mies sanoi vain pilailevansa. Kuka olisi valmis kantamaan vieraan miehen. "En minä tiedä. En haluaisi vaivata sinua", hän totesi hivenen epäröivästi ja laski laukun jalkoihinsa. Hän sipaisi hiuksiaan ja mietti matkaa täältä hänen kotiinsa asti. Hän puri huultaan hetken aikaa ja kallisti päätään hivenen. "En ole mitenkään kauhean kevyt ja minulla on tämä laukkukin", hän sitten lisäsi epäröintiinsä. Dana laski painonsa toiselle jalalleen ja jäi katselemaan katua joka oli täynnä likaa ja lasin sirpaleita. Hän saisi takuulla haavan jalkaansa muutaman korttelin matkalla jos ei muuta. Sen lisäksi kaduilla oli kaikenäköisiä roskia ja nesteitä joita hän ei edes halunnut ajatella. Lisäksi kello oli jo niin paljon että hän mielellään tekisi matkansa mahdollisimman nopeasti kodin suojaan. Hän selvästi punnitsi vaihtoehtojaan vielä hetken aikaa.

"Jos todella tarjoat apuasi niin että kantaisit minut kotini ovelle niin miten minä voisin sanoa ei", hän sanoi hymyillen hellästi ja kohautti olkiaan. Dana kuitenkin kohotti sormensa ja laski sen Klausin rintakehää vasten. "Mutta sinun täytyy luvata että annat minun tarjota sinulle kahvit tai ruuat joskus sillä olen tosiaan tämän jälkeen sen sinulle velkaa", hän sitten totesi tomerasti ja nyökkäsi sanoilleen. Hän tosiaan haluaisi tehdä jotain toiselle kun toinen tarjosi hänelle apuaan. Hän laski sitten kätensä vyötärölleen.

"Asun tuossa aika lähellä kahden korttelin päässä olevassa kerrostalossa", hän sitten kertoi ja osoitti suuntaa johon heidän pitäisi lähteä. Tummatukka jäi katselemaan Klausia hetkeksi aikaa silmiin tai oikeastaan silmää jonka hän vain näki. Hän kumartui kuitenkin ensin pistämään täyteen ahdetun laukkunsa kiinni. "Tuota. Hmmmm. Miten haluat kantaa minua? Tai siis jos olet oikeasti valmis tekemään tämän. Ymmärrän kyllä jos haluat perääntyä", hän uteli ja totesi katsellen miestä hivenen kysyvästi.

//Hittailin Danan neuvomaan reitin, jotta tässä vuorossa päästäisiin eteenpäin ^^ Toivottavasti ei haittaa\\

Klaus naurahti.
”Minä itsehän sitä ehdotin. Ei se ole vaivaksi. En ollut edes menossa erityisesti minnekään”, hän sanoi hyväntuulisesti. ”Äläkä murehdi painostasi tai laukustasi, olen vahvempi kuin miltä näytän. Vaikka itse sanonkin.” Pieni harvinainen nauru karkasi Klausin huulilta, kun toinen mietti kuinka muka voisi kieltäytyä moisesta tarjouksesta. Hän katsoi hetken hymyillen sormea rinnallaan ja nyökkäsi sitten.
”Jos kerran vaadit niin kyllä minulle kahvi voisi joskus maistua”, mies sanoi. Vaikka hänen ei tarvinnutkaan tavallista ruokaa syödä niin hänelle oli jäänyt jonkinlainen suhde ihmisten juomia kohtaan. Hän piti erityisesti kahvin ja viinien juomisesta.

”En minä tarjouksestani peräänny”, Klaus sanoi ja viittasi toista tulemaan lähemmäs.
”Ota laukkusi syliisi niin minä saan sinut ylös siitä paremmin”, hän jatkoi ja nosti sitten toisen poikittain syliinsä.
”Onko sinulla hyvä?” hän kysyi ja lähti sitten kävelemään toisen osoittamaan suuntaan. Viitisentoista minuutin rivakan kävelyn ja useiden neuvojen jälkeen he saapuivat kerrostalon alaovelle. Klaus tarttui siihen ja nykäisi, mutta huomasi oven olevan lukossa.
”Toivottavasti sinulla on avain mukana. En haluaisi mennä ovesta läpi”, hän hymyili ja laski toisen varovasti maahan tarkistettuaan ensin, ettei maassa ollut lasinsiruja tai muuta ikävää.

//Ei haittaa :)//

Dana tarttui hellästi laukkuunsa ja nosti sen syliinsä. Hän antoi sitten miehen nostaa hänet maasta ja nyökkäsi toisen kysymykselle. Hän käytti hetken hyväkseen ja tutki Klausin kasvoja siitä lähietäisyydeltä ennen kuin käänsi katseensa eteenpäin. Siihen hän ei kuitenkaan osannut kiinnittää huomiota kuinka toisen kehosta tuntui puuttuvan se ihmismäinen lämpö. Hän koitti mahdollisimman hyvin neuvoa helpoimman ja nopeimman reitin kotiinsa. Kuitenkin pian tuttu kerrostalo tuli näköpiiriin. Hän arvasikin että alaovi oli varmaankin kiinni sillä olihan kello jo paljon. Heleästi hän naurahti ja nyökäytti päätään. "On minulla avain", hän sanoi ja laskeutui varovaisesti maahan. Oli oikeastaan melko suloista kun joku kohteli häntä tuolaisella huolella. Hän kyykistyi kaiveleman laukkuaan ja kaivoi esille avaimensa. Hän nosti sitten laukun olalleen ja vilkaisi oveaan nopeasti. "Enköhän minä tästä selviä jo omin voimin kotiin asti", hän sitten totesi ja laski kätensä oven kahvalle. Hän kuitenkin kohotti katseensa Klausiin uudelleen. "Olisitko sinä nyt halunnut tulla kahville? Taitaa minulla olla yksi pullo viiniäkin kaapissa", hän sitten kysyi. Olisihan se mukavaa saada seuraa vielä hetkeksi aikaa. Hän vilkaisi pimeää porraskäytävää ja sitten miestä hivenen kysyvästi. Häntä ei kuitenkaan vielä nukuttaisi eikä huomenna olisi kiire mihinkään joten mitä pahaa siinä olisi jos hän vielä hetken aikaa olisi valveilla.

Hän näpläsi avaintaan käsissään ja lopulta avasi sillä kerrostalon porraskäytävään johtavan oven. Hän nojautui avointa ovea vasten ja jäi hivenen odottavasti katselemaan miestä. "Toki voimme nähdä joskus myöhemminkin kahvin merkeissä mutta olisihan se mukavaa saada seuraa vielä hetkeksi aikaa", hän sitten totesi ja sipaisi hiuksensa jotka tuntuivat koko ajan olevan hänen kasvoillaan. Dana pysähtyi hetkeksi aikaa miettimään olikohan täysin järjissään kun oli ottamssa vieraan miehen kotiinsa. Eihän sitä koskaan tiennyt millainen toinen tosi asiassa olikaan. Hän kuitenkin uskalsi veikata ettei olisi Klausin seurassa vaarassa. Ainankaan enempää mitä oli jo muutenkin. Hän levitti sitten käsiään hivenen. "Joten? Miten olisi?", hän uteli vielä kerran ja kohotti katseensa toiseen.

Klaus katseli toista, kun tämä kaiveli avainta laukustaan. Häntä hymyilytti hieman, toinen mies oli kovin herttaisen näköinen, jollain tapaa niin kovin virheetön. Hetkeksi miehen kasvot vakavoituivat, kun hän muisti oman epätäydellisyytensä. Äkkiä hän tuli kovin tietoiseksi puuttuvasta silmästään ja arpeutuneista kasvoistaan. Hän asetteli otsatukkaansa paremmin silmänsä päälle ja kohdisti sitten katseensa avaimensa löytäneeseen mieheen. Hän kohotti kulmiaan yllättyneenä toisen ehdottaessa kahvittelutuokiota nyt heti. Hänelle siihen aikaan valvominen oli vain normaalia, mutta hän oletti, että ihmismiehen pitäisi jo pikkuhiljaa päästä nukkumaan. Toisen vaikuttaessa kuitenkin melko innostuneelta ajatuksesta hän ei nähnyt enää mitään syytä kieltäytyä.

”Tulen kahville mielelläni nyt jos sinua ei vain väsytä liikaa”, hän sanoi ja tarkasteli toisen kasvoja. Tämä ei näyttänyt mitenkään erityisen uupuneelta.
”Taidat olla tottunut olemaan valveilla myöhään? Tai sitten pysyt väsyneenäkin harvinaisen raikkaan näköisenä”, hän uteli hyväntuulinen hymynpoikanen huulillaan leikkien. Hän tarttui kiinni oveen toisen yläpuolelta ja piti sitä auki, jotta toinen voisi astua sisään ensin. Hänen herrasmiespuolensa pomppasi esiin tämän miehen seurassa, koska tämä näytti hänen silmiinsä kovin sievältä ja jollain tapaa naiselliselta.
”Sievemmät edeltä”, hän sanoi ja viittasi toista kävelemään peremmälle rappukäytävään.

"No teen työtä baareissa ja kapakoissa esiintyjänä joten olen tottunut valvomaan yömyöhään", Dana kertoi hymyillen hyväntuulisesti ja asteli sisälle rappukäytävään. Hän painoi valot päälle ja asteli vanhaan hissiin. Tummatukka odotti että toinenkin pääsi hissiin ennen kuin painoi ylimmän kerroksen nappulaa. Hän jäi sitten odottamaan kun hissi hiljaa natisten lähti ylöspäin. "Olen drag queen vaikka usein se tuntuu olevan ilmiselvää monille", hän sitten selitti ja levitti käsiään dramaattisesti. Hän naurahti heleästi ja avasi hissin metallisen oven kun he pääsivät oikeaan kerrokseen. Hän asteli avaamaan oman asuntonsa oven ja huokaisten laski laukun olaltaan eteiseen. "Ei tämä mikään hieno paikka ole mutta koti kuitenkin", hän sanoi hymyillen hellästi ja sytytti valot pieneen yksiöön. Hän ei ehkä asunut palatsissa mutta rakasti pientä kotiaan.

Asunto oli melko yksinkertainen. Oven jälkeen pieni kapea käytää johti olohuoneeseen jossa oli tummanvioletti sohva sekä tummaa puuta oleva pöytä. Seiniä vasten oli muutama kirjahylly joita kuitenkin peitti henkareista roikkuvat vaatteet joihin kuului muutama kimalteleva mekko. Olohuoneesta johti kaksi syvennystä joista toinen johti pieneen keittiö komeroon ja toinen makuuhuone osioon jossa oli vain iso pehmeän näköinen sänky. Kylpyhuoneen ovi löytyi eteisen käytävältä. Parasta ainankin Danan mielestä asunnossa oli kuitenkin näkymä kauniiseen kaupunkiin joka iltaisin tuntui suorastaan hohtavan mystisen kauniisti. Ikkunasta näkyi jopa kaukana hohtava Eiffel torni. "Tässä se nyt on", hän sanoi ja katseli hetken aikaa ympärilleen. Kaikki oli melko siististi järjestyksessä niinkuin hän yleensä pitikin asuntonsa.

Kuitenkin ensimmäisenä Dana suuntasi huuhtomaan jalkansa kylpyhuoneeseen. Sen tehtyään hän suuntasi keittiöön pistämään kahvin valumaan. Hän asteli keittiön oven suuhun ja hymyili hivenen. "Kiitos vielä kerran kun autoit. En tiedä miten olisin selvinnyt ilman sinua", hän kiitti. Tummatukka venytteli niskojaan hetken aikaa ja nappasi ponnarin pöydän kulmalta pistäen hiuksensa löysälle nutturalle. "Mitä sinä teet työksesi? Jos saan kysyä?", hän uteli sitten ja jäi katselemaan Klausia hivenen uteliaana.

Klaus asteli toisen perässä hissiin kuunnellen samalla tämän juttelua. Hän joutui kaivelemaan aivojensa sopukoita hetken muistaakseen mitä termi drag queen tarkoitti, mutta hetken aivojaan rääkättyään hän sai termin merkityksen päähänsä.
”Olisi pitänyt arvata, ihmekös kun olet niin sievä”, hän naurahti ja asteli pois hissistä toisen avattua oven.
”Ei kodin tarvitse olla hieno. Pääasia on, että se tuntuu kodilta”, mies sanoi ja mietti omaa kotiaan. Hän asui Killan päämajassa, joka oli tehty kivestä ja satunnaisista puuosista ja sijaitsi kostealla ja tuulisella paikalla. Siellä ei ollut koskaan erityisen mukavaa, mutta silti hän tunsi olonsa siellä kotoisaksi. Hän astui sisään asuntoon ja hymyili hieman.
”Minusta tämä näyttää oikein mukavalta”, hän sanoi samalla, kun riisui kenkänsä. Hän käveli ikkunan luo ja nyökytti päätään hyväksyvästi.
”Näköala on ainakin hieno”, hän kehaisi.

”Ilo oli minun puolellani”, Klaus naurahti toisen kiitellessä. Nauru kuitenkin kuoli hänen huulilleen, kun Dana kyseli hänen työpaikastaan. Hän korjasi ilmeensä nopeasti, jottei paljastaisi haluttomuuttaan puhua työstään.
”Sitä sun tätä. Kaikenlaista mitä eteen sattuu”, hän sanoi ympäripyöreästi ja oli kiinnostuvinaan suuresti paljetein koristellusta mekosta, joka roikkui naulakossa.
”Tällaisiako pukuja sinä käytät?” hän kysyi uteliaasti ja osoitti mekkoa. Hän käänsi katseensa mekosta uuteen tuttavuuteensa ja asteli peremmälle asunnossa. Hän kipristeli varpaitaan tuntiessaan maton pehmeän kankaan niiden alla. Killan päämajan lattioilla ei ollut mattoja, niihin saattoi liukastua jos täytyi juosta vauhdikkaasti. Joskus Klaus kuitenkin kaipasi maton pehmeää tuntua jalkojensa alla.

”Mitä sinä teet päivisin jos kerran työskentelet öisin?” hän kysyi uteliaana. Hän nojautui lähimpään ovenkarmiin ja asetteli taas itsetietoisena otsatukkaansa paremmin. Todellisuudessa tukka ei ollut huonosti ollutkaan, mutta Klaus oli ikävän moneen kertaan huomannut silmättömyytensä säikäyttävän uudet tuttavuudet tiehensä. Hän ei tullut ajatelleeksi, että neuroottinen otsatukan nykiminen ennemminkin herätti kiinnostuksen siihen mitä oli tukan alla kuin vei huomion pois siitä.

Dana huomasi kyllä ettei toinen selvästikkään halunnut puhua työstään joten ei painostanut asiaa sen enempää. "No sen tyylisiä juu", hän sanoi ja asteli itsekkin lähemmäs mekkoaan katsellen sitä hetken aikaa. Hän loi sitten varovaisen katseen Klausin suuntaan. "Eikai se häiritse sinua? Minun ammattini siis. Kun joidenkin ihmisten mielestä koko ajatus on karmaiseva", hän sanoi ja kallisti päätään hivenen. Hän veti keuhkoihinsa kahvin tuoksua joka levisi asuntoon pikkuhiljaa ennen kuin kääntyi miestä kohden. Hän huomasi toisen silittelevän hiuksiaan jatkuvasti ja kallisti päätään kevyesti. Varovasti hän asteli lähemmäs miestä. "Ei sinun tarvitse piilotella. Huomasin kyllä kun kannoit minua että jotain on tapahtunut silmällesi mutta en minä ole niin pinnallinen että antaisin sen häiritä. Vaikutat mukavalta herramieheltä ja se on minusta tärkeintä", hän sanoi koettaen luoda sanoillaan lohtua toiselle. Dana hellästi sipaisi sormillaan toisen otsatukkaa hivenen sivuun ja katseli hetken aikaa Klausia ennen kuin antoi hymyn taas levitä huulilleen. "Ja jos se auttaa niin minusta näytät erittäin komealta kaikesta huolimatta", hän sitten lisäsi. Hän käännähti kuitenkin ympäri ja asteli keittiöön. Hän nosti kaksi kuppia esille ja kaatoi niihin kahvia. "Haluatko jotain kahvisi sekaan?", hän uteli.

Hän toi kupit pöydälle ja varuulta kävi vielä hakemassa sokeri kulhon sekä maitoa. Omaan kuppiinsa tummatukka kaatoi maitoa sekä lisäsi muutaman lusikallisen sokeria. Hän kohotti sitten kupin huulilleen ja siemaisi kahvia. Hän päästi rentoutuneen huokauksen huuliltaan ja lysähti sohvalle. "Ei ehkä uskoisi mutta muutaman tunnin shown tekeminen tuntuu olevan aina yhtä rankkaa. Ei niin ettenkö rakastaisi esiintymistä sillä rakastan mutta välillä lavalla tanssiminen vain tuntuu vievän voimat", hän rupatteli ja risti jalkana nojautuen pehmeää sohvaa vasten.

Dana katseli hetken aikaa Klausia hiljaisena ja pohti uskaltaisiko kysyä. Hän kuitenkin puri huultaan kevyesti ja laski kätensä syliinsä. "Onko se liian uteliasta jos kysyn oletko sinä ihminen vai jotakin muuta rotua? Tai siis ei niin että sillä olisi oikeastaan mitään väliä mutta olen vain utelis", hän sitten kysyi ja tarkkaili toisen ilmettä hivenen varautuneesti. Toisille asia oli aivan liian henkilökohtainen kun taas toisilla ei ollut mitään vaikeutta jakaa asiaa. Hän sipaisi nutturasta karanneen hiuksen korvansa taakse ja nosti kupin taas huulilleen. "Minä olen ihminen", hän sitten kertoi koska olihan hän yhä ihminen vaikka hänen sielunsa olikin demonin omaisuutta. Sitä kuitenkaan hän ei heti ensi tapaamisella haluaisi kertoa kenellekkään.

Klausin oli vaikea hillitä itseään, ettei purskahtaisi nauruun. Hänen oma työnsä oli niin karmaisevaa laatua, että hän ei pitänyt naiseksi pukeutumista ja sitten esiintymistä mitenkään kammottavana.
”Minä kunnioitan sinua rohkean ammatinvalinnan vuoksi”, hän sanoi hymyillen. ”En voisi pitää sinua karmaisevana vaikka kuulisin, että suolistat eläimiä työksesi.”

Klaus värähti hieman, kun toinen veti hiukset pois hänen silmänsä päältä. Hän ei pitänyt siitä, että toiset tiesivät hänen heikkoudestaan.
”Kasvoni tuntuvat kammottavan tai yököttävän monia kanssaeläjiä”, hän totesi vaisuun sävyyn. Pieni hymy kohosi hänen huulilleen toisen sanoessa häntä komeaksi. Hän ei muistanut kenenkään muun sanoneen niin Katarinan lisäksi. Katarinan kehuja hän taas ei ottanut kovin tosissaan, sillä tällä oli paha tapa ylikehua ihmisiä saadakseen näiden olon hyväksi.
”Pidän kahvistani mustana”, hän vastasi Danan kysymykseen ja istahti pöydän ääreen.

”Varmasti se viekin. Onhan se kuitenkin kovaa ruumiillista työtä, johon liittyy varmasti myös monia henkisiä rasitteita”, Klaus sanoi ja hörppäsi kahvistaan. Mustan kahvin voimakas maku hyväili hänen makunystyröitään ja hän hymisi tyytyväisenä.
”Tämä on parasta kahvia mitä olen maistanut hetkeen”, hän kehui hymyillen.

Kahviinsa keskittyneenä Klaus ei huomannut toisen epäröivää olemusta ja tämän kysymys pääsi yllättämään hänet. Hänen katseensa napsahti uuteen tuttavuuteensa ilme hitusen kovana. Oli jokseenkin tunkeilevaa kysyä tuollaista ensimmäisen tapaamisen aikana. Hänen ilmeensä kuitenkin pehmeni, kun hän näki varautuneen katseen toisen silmissä.
”Olen vampyyri”, hän sanoi ja tarkkaili toisen kasvoja tarkasti nähdäkseen millaisen reaktion paljastus tässä herättäisi.
”Toivottavasti se ei pelota sinua. En aio käydä kimppuusi tai mitään. Jos aikoisin, olisin jo tehnyt niin”, hän sanoi rauhoittelevasti ja kohotti kätensä laittaakseen sen toisen olkapäälle, mutta laskikin käden puolessa matkassa takaisin omalle polvelleen tultuaan toisiin aatoksiin.
”Mitä mieltä sinä olet tästä koko paljastumisesta? Ja muista roduista?” hän kysyi uteliaana. Hän oli erittäin kiinnostunut ihmisen mielipiteestä aiheen suhteen.

"Tiedän tunteen. Tai no en ehkä niin henkilökohtaisesti kuin sinä mutta monet ympärillä olevat pitävät minun ammattiani kammottavana tai yököttävänä", Dana sanoi ja sipaisi Klausin olkaa myöntätuntoisesti. Hän naurahti hiljaa toisen kehuille kahvista eikä itse maistanut että se olisi maistunut sen kummemalle kuin mikään muukaan kahvi. Hän kuitenkin vakavoitui kun näki toisen ilmeen muuttuvan hänen kysymyksensä myötä. Hän puri huultaan ja pelkäsi pahoin että oli loukannut toista mutta niin ei kuitenkaan onneksi ollut tainut käydä. Hän nyökkäsi toisen kertoessa olevansa vampyyri eikä ilme hänen kasvoillaan oikeastaan muuttunut. Olihan baari jossa hän esiintyi omistaja myös samaa rotua ja siellä kävi paljon vampyyrejä. "Et sinä minua pelota. Osaan kyllä aavistaa että jos haluaisit käydä kimpuuni olisit sen jo tehnytkin", hän myönsi ja nyökäytti päätään. Hän laski sitten kupin kädestään pöydälle ja veti jalkansa sohvalle. Hän mutristi huuliaan hivenen mietteliäästä. "No koska asun täällä ja työskenetelen lähinnä baareissa joissa käy paljon taikaväkeä niin en koe sitä mitenkään kauheana asiana. Ja olen saanut itsekkin kokea elämässäni kaikenäköistä joten täytyy myöntää että olen jo tottunu tähän", hän sanoi mietteliäänä ja siveli hiuksiaan hetken aikaa.

"Minusta kuitenkin jokaisella on oikeus olla kuka haluaa. Vielä sata vuotta sitten olisi minunkin kaltaiseni ihmiset vangittu mielisairaaloihin tai koitettu tappaa erillaisuuden takia joten kai jollain tavalla pystyn eläytymään siihen erillaisuuden tunteeseen", hän jatkoi sitten ja kääntyi sivuttain Klausia kohden joka teki puhumisen toiselle paljon helpommaksi. Dana sipaisi hiuksiaan ja vilkaisi ikkunaa kohden jääden katselemaan hetkeksi aikaa maisemaa. Hän räpytteli silmiään ja pysyi hiljaisena tovin.

"Onko sinulla kiire? Tai siis. Minulle iski yhtäkkiä aivan kauhea halu käydä iltakävelyllä. Ehkä ottaa taksi tai metro lähemmäs keskustaa ja käydä kävelemässä siellä. Ei niin ettenkö ymmärtäisi jos et halua lähteä. Onhan kello jo ties mitä. Pariisi on vain aina kauneimmillaan näin yöisin kun kadut ovat hiljaisia", hän sitten kysyi ja otti taas huikan kahvistaan. Nyt kun hän voisi vaihtaa vaatteet ja ottaa kengät jalkaansa olisi mukava käydä iltakävelyllä ennen nukkumaan menoa.

”Hyvä jos en pelota sinua. Olen surukseni huomannut, että kaltaiseni herättävät jotain luontaista pelkoa ihmisissä ja muissakin otuksissa”, Klaus sanoi hymyn noustessa koristamaan hänen kasvojaan.
”Minusta on ihanaa tavata ihminen, joka on noin avoin taikamaailmaa kohtaan. Monet karttavat taikuutta ja jotkut jopa vihaavat sitä, mutta mikä kamalinta, monet ovat täysin pakkomielteisiä sen suhteen. Olen kuullut monia tarinoita siitä, kuinka jokin tietyn lajin fanilauma on käynyt poloisen taikaotuksen kimppuun, kun tämä ei ole vahtinut selustaansa”, mies puheli ja hymyili jalkansa sohvalle nostaneelle tuttavuudelleen.

Klaus naurahti, kun toinen ehdotti iltakävelyä.
”Älä murehdi kellonaikaa, minä olen yöotus”, hän sanoi hyväntuulisesti ja nousi seisomaan.
”Täytyykö sinun vaihtaa vaatteita tai jotain? Tuolla on tulossa aika kylmä. Ja kengät sinä ainakin tarvitset, ellet sitten halua minun kanniskelevan sinua ympäriinsä”, Klaus nauroi ja nappasi toisen viimeisten sanojensa myötä yliluonnollisen nopealla liikkeellä syliinsä. Hän nauroi hetken ja laski sitten tämän alas.
”Anteeksi, en tiedä mikä minuun on mennyt, mutta olen kovin hyvällä tuulella seurassasi”, hän hymyili.

Dana ei ehtinyt vastata mitään kun Klaus oli jo napannut hänet syliinsä. Hän nauroi heleästi ja oli hetken aikaa hivenen pyörällä päästään. "Voisinhan minä vaihtaa vaatteeni", hän vastasi sitten ja vilkaisi kaappeja kohden. "Hetki pieni", hän sanoi ja asteli vaatekaappilleen avaten sen. Hän kaivoi esille lämpimämmät vaatteet ennen kuin nousi sängylleen. Hän veti sivussa olleen verhon syvennyksen eteen jotta voisi vaihtaa vaatteensa rauhassa. Himmeän valon palaessa myös verhon toisella puolen sen läpi saattoi nähdä miehen siluetin. Tummatukka vaihtoi ylleen mustat pillifarkut sekä mustan t-paidan ja veti sitten lämpimän violetin värisen löysähkön villatakin päälleen. Hän sammutti nurkkauksen valon ja avasi verhon. Mies pisti hiuksensa uudelleen ponnarille ja asteli juomaan kahvinsa loppuun. Hän keräsi sitten tärkeimmät tavaransa laukkuunsa jonka heitti olkansa ylitse. "Sammutan vielä kahvinkeittimen niin taidan olla valmis", hän ilmoitti ja kävi napsauttamassa kahvinkeittimen pois päältä. Hän asteli sitten Klausin luokse ja hymyili pidemälle hellästi. "Mennäänkö?", hän uteli.

Hän asteli kuitenkin vielä kylpyhuoneeseen ja suti puuteria hivenen kasvoilleen. Hän kumartui sitten poistamaan piilolasit silmistään ja kohotti sen jälkeen kasvoilleen musta sankaiset silmälasit. Mies astui pois kylpyhuoneesta ennen kuin avasi kaapin joka vei suuriman osan eteiskäytävän seinästä. Sen takaata paljastui hänen melko suuri kenkäkokoelmansa. Dana valitsi mukavat kävelyyn sopivat mutta kuitenkin sirot kengät. Hän sujautti ne jalkoihinsa ja kurotti vielä ylähyllyltä pehmeän kaulaliinan jonka kietoi kaulansa ympärille. Alkoivathan illat tosiaan olla jo melko viileitä vaikka talven tuloon olikin aikaa. Hän nyrpisti sitten nenäänsä hivenen. "Silmälasit tosiaan taitavat viedä kaiken sievyyden pois. Näytän aivan typerältä", hän puhui lähinnä omalle kuvajaiselleen. Mies sujauttui kuitenkin avaimet laukkuunsa ja käänsi kysyvän katseensa Klausiin.

Klaus hykerteli katsoessaan Danan kävelyä kohti vaatekaappia. Kohteliaasti hän kuitenkin käänsi selkänsä tämän vaihtaessa vaatteita ja meni itse vetämään kenkiä jalkaansa. Hän kääntyi ympäri kuullessaan verhon aukeavan ja hymyili näylle. Toinen näytti kovin pehmeältä tuo villatakki päällään.
”Mennään vain”, hän sanoi, mutta joutui huomaamaan, että lähtö ei ollutkaan niin nopea kuin hän oli kuvitellut. Hassu hymy kohosi hänen kasvoilleen, kun toinen tuli kylpyhuoneesta silmälasit päässään. Tämä näytti jotenkin kotoisen lutuiselta silmälasit päässään.
”Eivät ne tee sinua yhtään vähemmän sieväksi. Päinvastoin!” Klaus hymyili.
”Näytät suloiselta ne päässä”, hän jatkoi ja taputti toista olkapäälle.

He menivät hissillä alas ja sitten ulos talosta. Viileähkö yöilma puhalsi vasten heidän kasvojaan. Klaus tajusi, että hänen täytyi näyttää hölmöltä niin vähissä vaatteissa niin kylmällä ilmalla. Hän ei ollut tajunnut ajatella asiaa aikaisemmin, koska kylmyys ei sinällään haitannut häntä.
”Eihän sinulla ole kylmä?” hän kysyi toiselta huolissaan.
”Haluatko ottaa sen taksin? Minne me menisimme?” hän kyseli ja hymähti jonkin pienen eläimen juostessa kuin henkensä hädässä heidän ohitseen. Hengenhätä vahvistui, kun pian eläimen jälkeen heidän ohitseen pinkoi punaiseen vivahtava suurehko kissa.
”Hyvä hiiri! Kyllä sinä pystyt siihen!” Klaus huudahti äkkiä ja puhkesi sitten nauramaan pulppuilevasti.

Dana hymyili ja pudisteli hivenen päätään. "En ole koskaan tainut yhden illan aikana saada yhtä paljon kohteliaisuuksia mutta kiitos", hän sanoi. Hän seurasi toista ulos kerrostalosta ja kietoi villatakin paremmin ympärilleen. Hän pudisti sitten päätään ja katseli Klausia hivenen huolestuneena sillä olihan toisella paljon vähemmän vaatteita kuin hänellä. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään sillä kylmyys ei näyttänyt edes vaikuttavan toiseen millään tavalla. Hän kietoi kädet ympärilleen ja pohti hetken aikaa. "No jos otamme taksin ja ajelemme sillä jonnekkin lähemmäs varsinaista keskustaa", hän totesi ja nyökkäsi hyväksyttävästi. Kadut olivat turisti kohteiden lähettyvillä paljon siistimpiä ja valoisampia kuin täällä päin. Hän kuitenkin säpsähti kun jokin suhathti heidän ohitseen ja sitä seurasi kissa. Hän värähti hivenen sillä hiiret eivät suinkaan olleet hänen lempi eläimiään. Dana jäi katselemaan kujalle jonne eläimet hävisivät ennen kuin vilkaisi miehen suuntaan. Hän hymyili lämpimästi ja työnsi kätensä villatakkinsa taskuihin. "Sinä tosiaan taidat vahvistaa sen etteivät vampyyrit ole sellaisia kuin useimmat ihmiset tuntuvat luulevan", hän sanoi ja katseli toista hetken aikaa.

Hän kuitenkin seisahtui pian kadun reunaan ja vilkaisi ympärilleen. Hän kohotti kättään hivenen ja sai ohi ajavan taksin pysähtymään heidän kohdalleen. Hän istahti autoon ja odotti että Klauskin pääsi kyytiin ennen kuin ilmoitti kuljettajalle että tuo voisi jättää heidät jonnekkin riemukaaren tuntumaan. Dana vilkaisi ikkunasta ulos ja jäi hetkeksi aikaa katselemaan ohi viliseviä maisemia. "Täällä tosiaan on niin kaunista. Välillä sitä kiireessä unohtaa kuinka ihana tämä kaupunki onkaan", hän totesi ja laski kädet syliinsä. Hän käänsi sitten katseensa mieheen vierellään ja siveli polviaan hetken aikaa. "Onko aivan kauheaa jos kysyn että pystytkö liikkumaan päivisin ulkona? Tai siis en ole varsinaisesti koskaan jutellut sinulaisesi kanssa aijemmin. Enkä tiedä laisinkaan muuta kuin niitä kliseitä joita ihmiset ovat aina kertoneet.", hän uteli. Eihän Dana oikein tiennyt puhuiko toinen näistä asioista mielellään mutta asia vain kiehtoi häntä omalla tavallaan.

Kun taksi pysähtyi sopivalle paikalle valaistun tien varteen siirsi Dana laukkuaan hivenen ja alkoi kaivelemaan lompakkoaan. Hän vilkaisi summaa joka luki digitaali näytöllä ja avasi sitten nahkaisen lompakkonsa.

”Osaan minä olla ilkeä ja pelottavakin jos sitä tarkoitat”, Klaus naurahti ja otti sitten kasvoilleen uhkaavan katseen ja vilautti hampaitaan toiselle. Hän kuitenkin pilasi vaikutelman murisemalla toiselle hupaisasti ja vinkkaamalla leikkisästi silmää.

Mies istahti taksiin toisen perässä ja otti mukavan asennon tuolissa. Hän oli joskus tullut hankkineeksi auton, mutta ei ollut erityisemmin pitänyt sillä ajamisesta. Hän käveli mieluummin.
”Totta, täällä on uskomatonta. Rakastan kaupungin valoja, mutta vielä enemmän rakastan sitä kuinka maaseudulla voi aivan oikeasti nähdä kuun ja tähdet”, Klaus sanoi ja hymyili lempeästi ikkunasta näkyvälle kaupungille.
”Sinähän olet utelias pieni lurjus”, mies kiusoitteli toista huvittuneella äänellä.
”Kysele vain, ei se minua haittaa”, hän jatkoi ja mietti sitten hetken kuinka muotoilisi asiansa.
”Minä pystyn liikkumaan ulkona auringonvalossa lyhyen pätkän, mutta olen siellä täysin heikko ja minulle tulee kamalan huono olo. Aurinko sattuu minun silmiini ja en siksi mene aurinkoon kuin äärimmäisen pakon edessä. Jos olen auringossa liian kauan, minulta menee taju ja minulle tulee kamalia palovammoja. Ennen pitkää myös kuolen siellä ollessani”, hän selitti ja hymyili.
”Ymmärrät varmaan etten mielelläni käy päiväkahveilla”, hän naurahti.

Taksi hidasti vauhtiaan ja lopulta pysähtyi. Klaus nousi kyydistä nopeasti pitääkseen Danalle ovea auki.
”Minnes sitten?” hän kysyi ja antoi katseensa vaeltaa pitkin öistä kaupunkia. Heidän ohitseen ajoi yksinäinen punainen auto ja mies jäi seuraamaan sitä katseellaan.
”Onko sinulla täällä jotain lempipaikkoja?” hän kysyi.

Dana maksoi heidän matkansa ja nousi taksista ylös. Hän vilkaisi kohti taivasta ja hymyili kevyesti. "Minä en oikeastaan ole käynyt kaupungin ulkopuolella kuin vain muutaman kerran", hän tunnusti ja työnsi taas kätensä taskuihinsa. Hän lähti sitten rauhallisesti kävelemään pitkin hiljaisia katuja. "No toki minulla on lempipaikkani mutta parasta on silloin kun vain kävelee ilman päämäärää niin saattaa löytää uusia ihania paikkoja", hän totesi ja katseli liikkeitä joiden ohi he kulkivat. Jostain kauempaa kuului musiikkia joka kuului jostakin vielä auki olevasta baarista. Hän huokaisi ja käänsi katseensa taas ylemmäs. Tummatukka jäi miettimään hetkeksi aikaa asioita joita toinen oli kertonut. Hänestä ajatus siitä ettei pystynyt kävelemään auringossa oli melko kauhea. Mies kun itse nautti tunteesta kun aurinko lämmitti ihoa yhtä paljon kuin hän nautti illan kauneudesta. Dana jatkoi rauhallista kävelyään ja käänsi katseensa hetkeksi aikaa toiseen. "Käytkö sinä paljonkin maaseudulla?", hän uteli sitten. Ehkä hänenkin täytyisi joskus tehdä matka maaseudun rauhaan. Hän tiesi kuitenkin että tulisi aina olemaan enemmän kaupunkilainen sillä hän piti siitä kuinka kaupunki ei koskaan nukkunut.

Hän pisti kaulaliinansa kaulansa ympärille paremmin ja kietoi sitten kädet ympärilleen tuulen puhaltaessa viileästi. "Kun olin nuorempi kävin täällä aina kävelemässä koska olin vakuuttunut siitä että joku päivä itse asuisin täällä. Isossa valoisassa huoneistossa jonka parvekkeelta näkyisi Eiffel torni. Kasvattaisin ruusuja ja pelargunioita ikkunalaudalla olevissa kukkaruukuissa ja kuuntelisin katusoittajia", hän kertoi ja miehen ilme pehmeni hivenen. Hän vilkaisi vanhoja jylhiä taloja ja niiden pimeitä ikkunoita jääden katselemaan hetkeksi aikaa niiden suuntaan. "Mutta nykyään se tuntuu jo kaukaiselta fantasialta", hän sitten lisäsi hivenen haikeasti. Ehkäpä jos asiat olisivat menneet hänen menneisyydessään toisin olisi tuo unelma lähempänä.

Hän siveli omia käsivarsiaan hetken aikaa ennen kuin käänsi katseensa tummista ikkunoista Klausiin. "Kaipaatko sinä koskaan sitä aikaa kun olit vielä ihminen? Tai siis. Muistatko millaista se oli", hän sitten kysyi ja tutki miehen kasvojen piirteitä hetken aikaa. Mies näytti siltä että hänellä oli takaanaan pitkä menneisyys. Dana jäi katselemaan taas hetkeksi aikaa liikkeitä joiden ohi he kävelivät. Juuri sellaisen hän oli joskus toivonut omistavansa. Hienosto liikkeen jossa hän olisi voinut myydä suurimpien suunnittelijoiden kenkiä. Hän puristi hetken aikaa käsivarsiaan ja unohtui miettimään mitä oli tapahtunut hänen unelmilleen. Esiintymisenkin oli aikoinaan pitänyt olla vain hetkellinen asia mutta siinä hän nyt oli liki kolmekymmen vuotiaana samassa ammatissa.

//Voi syylä sentään Miun piti pistää Klaus maksaa toi matka, mutta unohdin. No, ei voi mitään\\

”Ehkä me sitten kävelemme ilman määränpäätä ja katsomme minne jalkamme meidät vievät”, Klaus sanoi hymy huulillaan ja lähti kävelemään samaan suuntaan toisen miehen kanssa.
”Minä asun kaupungin ulkopuolella, joten tulen viettäneeksi siellä aikaa ehkä liiaksikin”, hän vastasi toisen kysymykseen maaseudusta. Hän huomasi Danan kietovan kaulaliinaansa tiukemmin ympärilleen ja kurtisti huolestuneena kulmiaan.
”Onko sinulla kylmä?” hän kysyi huolissaan ja kokeili kämmenselällään toisen poskea. Poski tuntui pintapuolisesti kylmältä, mutta mies tunsi ihon alla sykähtelevän lämmön ja hymyili pienesti. Kyllä noin lämminverinen ihminen selviytyisi.

”Ehkä sinä joskus asutkin”, Klaus sanoi ja jatkoi, ”Kaukaiset unelmatkin käyvät joskus toteen.” Hän näki kadun kulmassa nuoren tytön, joka värisi kylmästä ohuessa ja nuhjuisessa kesämekossa. Tytöllä oli kärry, jossa luki tämän myyvän kukkia. Mies käveli ripeästi tytön luo ja kysyi olisiko tällä ruusuja. Tyttö nyökkäsi hampaat kalisten ja kaivoi kärrystään viiden ruusun nipun ja kertoi sen maksavan kympin. Klaus hymyili ja ojensi tytölle satasen käskien pitämään loput. Tytön kasvot kirkastuivat ja tämän silmiin kohosi ilon kyynelet. Mies kuuli tytön mutisevan jotain pikkuveljestään ja uudesta takista.
”Ole hyvä”, Klaus sanoi Danalle ja ojensi ruusut tälle. ”Voit ajatella, että siinä on pieni pala unelmaa.”

Toisen kysymys yllätti miehen täysin.
”Hmm… Kaipaanko ihmisaikojani…” hän mietti ääneen ja kurtisti kulmiaan. Hän ei ollut erityisemmin ajatellut asiaa.
”Ehkä minun täytyy tässä kohtaa kertoa, että olen syntynyt vuonna 434 jälkeen Kristuksen. Se aika ei ollut erityisen mukavaa, joten en niinkään kaipaa sitä. Sen lisäksi tulin silloin ikävästi huijatuksi, joten en palaisi siihen aikaan vaikka pystyisin”, hän sanoi ja hymyili sitten.
”Joskus kaipaan auringossa kävelyä, mutta siihenkin tottuu. Ja asiat unohtuvat ja unohtuneita asioita ei sitten enää kaipaa”, hän jatkoi.
Hetken hiljaa käveltyään hän kääntyi Danan puoleen.
”Miksi sinä et pelkää minua?” hän kysyi pohdiskelevaan sävyyn.

//Noh eipä se mitään 8D //

Dana pudisti päätään vain toisen huolestuneelle kysymykselle. Eihän hänellä kylmä ollut viileä vain. Hän seisahtui paikoilleen ja jäi katselemaan hetkeksi aikaa Klausin perään kurtistaen kulmiaan hivenen. Hän seurasi toista katseellaan ja hämmentyi täysin saadessaan kukkia. Hän kuitenkin otti ne vastaan hymyillen iloisesti. "Kiitos", hän kiitti sydämmellisesti ja painoi nenänsä ruusua vasten hetkeksi aikaa haistaen sen mietoa tuoksua. Hän piti kimppua käsisään ja asteli rauhallisesti toisen vierellä. Hänen täytyi kohottaa katseensa hivenen hämmentyneenä mieheen kuullessaan kuinka vanha toinen todellisuudessa oli. Hän tutki toista hetken aikaa katseellaan ja räpytteli silmiään hivenen. Hän kuitenkin nyökkäsi vain ja myöntyi siihen että kaikkeen varmaankin tottui ajan kanssa. Mies laski katseensa hetkeksi aikaa kukkiinsa ennen kuin kohotti hivenen kysyvän katseen toiseen. Dana naurahti pehmeähti ja kohautti olkiaan. "Oletko sinä sitten sitä mieltä että minun pitäisi pelätä sinua?", hän kysyi ja kallisti päätään hivenen. Hän kuitenkin vilkaisi eteenpäin valaistulla kadulla ja pysyi hetken aikaa hiljaisena. "Ja ehkä minäkään en ole aivan miltä näytän. Mutta se tarina taitaa olla aivan liian surullinen ja pitkä tähän iltaan. Enkä halua pitkästyttää sinua ongelmillani", hän sitten sanoi ja vilkaisi pidempää nopeasti. Hän oli melko varma että vampyyri ei säikähtäiis hänen tarinaansa mutta hän ei silti halunnut vaivata toista ongelmillaan ja suruillaan. Olihan hänen menneisyytensä varmaankin toisen menneisyyteen verrattuna melko mitätön.

Hän tyytyi laskemaan katseensa takaisin ruusuihin sylissään ja katseli niitä hetken aikaa. Dana pohti että hänen täytyisi alkaa käymään keskustassa useammin kävelyllä. Hän oli melkein jo ehtinyt unohtaa syyn miksi halusi näihin kauniisiin vanhoihin kortteleihin asumaan. Hän seisahtui paikoilleen hetkeksi ja tarttu hellästi Klausin käteen ennen kuin poikkesi isommalta tieltä pienemmälle kujalle joka oli huonommin valaistu. Katu johtikin pienelle näköala tasanteelle johon oli tuotu puistonpenkki. Tummatukka seisahtui ja jäi katselelmaan kaunista maisemaa hetkeksi aikaa ennen kuin istahti alas. Ei heillä tainut olla kiire mihinkään. Hän värähti hivenen ja tunsi korviensa kihelmöivän kylmyydestä. Niimpä hän vei kätensä hiuksiinsa ja avasi ne vapaiksi jotta saisi edes hivenen suojaa kylmältä. Dana pöyhi kiharoitaan ja käänsi sitten katseensa Klausiin hetkeksi. Hän tarkkaili toista taas hetken ennen kuin käänsi katseensa kaupunkiin joka levisi siinä heidän edessään kauniiksi maisemaksi.

”En tiedä pitäisikö sinun pelätä minua, mutta useimmat ihmiset pelkäävät. Ehkä olisi tervettä itsesuojeluvaistoa olla peloissaan. Minä kuitenkin käytän ravintonani ihmisiä ja sinä olet ihminen”, Klaus sanoi melko neutraaliin sävyyn. Hän kohotti kulmiaan toisen sanoessa, että ei ole aivan sitä miltä näyttää.
”En halua painostaa, mutta jos haluat puhua siitä, niin minä kuuntelen mielelläni”, hän sanoi ja katsoi yllättyneenä heidän käsiään, jotka Dana oli liittänyt yhteen. Pieni hymy kohosi hänen huulilleen, hän ei ollut kokenut tällaista läheisyyttä sitten Katarinan viisi vuotta sitten tapahtuneen vierailun. Kädestä pitäminen tuntui oikeastaan yllättävän mukavalta.

Klaus asettui toisen viereen katseltuaan maisemaa hetken.
”Kaunista”, hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen ja katsoi, kun toinen peitteli korviaan hiuksillaan.
”Nyt sinulla on pakko olla kylmä”, hän sanoi aikaisemmilta kerroilta tuttu huolestunut sävy hiipien taas ääneensä. Pienesti hymyillen hän painoi kätensä toisen korville ja toivoi, että haaleasti lämpimät kädet lämmittäisivät toista edes vähän.
”En ole kovin hyvä lämpöpatteri. Se on kuolleena olon huono puoli”, hän naurahti ja nosti kätensä toisen korvilta.
”Jos minulla vain olisi takki, antaisin sen sinulle. Minulla ei kuitenkaan ole, mutta toivottavasti ajatus lämmittää jonkin verran”, hän hymyili ja päästi pienen naurahduksen karkaamaan huuliltaan. Hän ei voinut vastustaa kiusausta vaan otti kiinni toisen hiuksista ja laittoi ne solmuun tämän leuan alle.
”Hyvä, että sinulla on hattu omasta takaa”, hän virnisti.

//Nyt mie meen kyllä nukkumaan. Muuten kuolla kupsahdan huomenna koulussa. Huomiseen!\\

//Samoin. Öitä :)//

Dana naurahti saadessaan kädet korvilleen ja käänsi katseensa toiseen. Hän nyrpisti nenäänsä hivenen kun toinen vielä leikkitteli hänen hiuksillaan. Hän sipaisi kuitenkin hiuksensa auki ja laski kätensä reisiensä väliin lämpimään. "Toki se ajatus lämmittää mutta kyllä minä selviän. Eikö sinulla ole laisinkaan kylmä?", hän uteli ja katseli toista hetken aikaa. Hän käänsi sitten katseensa nukkuvaan kaupunkiin ja nielaisi raskaasti. Hän puri huultaan hivenen ja mietti haluaisiko kertoa toiselle itsestään vaiko ei. Olihan toinen omalla tavallaan uskoutunut hänelle monista asioista. Hän pysyikin hiljaa pidämmän aikaa miettiessään asiaa. Lopulta hän tunsi tehneensä päätöksen. Olisihan se ihanaa saada hetkeksi aikaa nostaa taakka harteiltaan ja kertoa asia jollekkin muulle. Hän kun ei koskaan ollut uskoutunut asiasta kenellekkään varsinkaan ihmisystävilleen jotka varmasti säikähtäisivät hänen tarinaansa.

Hän veti syvään henkeä ennen kuin kohotti katseensa Klausiin. "No jos tosiaan tahdot kuulla", hän sanoi sitten varovasti ja mietti mistä alottaisi. "Vuosia sitten olin erään miehen kanssa ja olimme rakastuneita. Tai ainakin minä olin. Olimme olleet jonkin aikaa yhdessä ennen kuin minulle selvisi että hänen henkensä oli vaarassa. No lyhennetysti siihen liittyi kaikenlaisia outoja asioita sekä synkkyyttä ja lopulta selvitin että eräs demoni ehkä pystyisi auttamaan minua", hän aloitti kertomuksensa ja käänsi katseensa kaupunkiin. Hän sipaisi hiuksiaan hivenen ja piti katseensa vielä hetken aikaa kaupungin valoissa ennen kuin tarttui vampyyrin käteen hellästi kuin ottaen tukea siitä. "Olin valmis tekemään mitä vain rakastettuni vuoksi joten tein ainoan asian joka siinä vaiheessa oli mahdollista. Myin sieluni kyseiselle demonille sillä hinnalla että hän pelastaisi miehen", hän jatkoi kertomustaan ja pysähtyi taas pitämään pienen tauon. "Sen jälkeen kaikki tuntui palautuvan normaaliksi ja olin onnellisimmillani kunnes eräs ilta muutaman kuukauden jälkeen kun olin tehnyt kaupat sielustani mies jonka olin pelastanut kertoi rakastavansa toista ja hän muutti pois samana iltana. En ollut edes nähnyt sen tulevan. Olin kai vain rakkauteni sokaisema", Dana jatkoi ja huokaisi lopulta. Hän henkäisi hiljaa ja tuijotteli kaukaisuuteen muutaman sekunnin ennen kuin havahtui ja laski katseensa heidän käsiinsä.

"Kesti hetken ennen kuin sain itseni kokoon ja kerättyä palaset taas yhteen jotta saatoin jatkaa elämääni", hän vielä lisäsi. Hän sitten kohautti olkiaan ja kohotti varovasti katseensa Klausiin peläten ehkä torjuntaa. "Joten en minäkään aivan pelkkä ihminen ole", hän totesi. Dana kohotti toisen kätensä sipaisemaan hiuksiaan ja sen jälkeen pyyhkäisi silmäkulmaansa. Eihän edes varsinaisesti tiennyt minkä sopimus demonin kanssa hänestä teki.

//Hups, en päässytkään nukkumaan. No, saatpahan vastauksen huomiseksi jo valmiiksi :DD\\

Klaus kuunteli hiljaisena Danan tarinaa. Hänen ilmeensä muuttui murheelliseksi ja hän huokaisi hiljaa. Kuinka joku saattoi satuttaa toista tuolla tapaa? Hän puristi toisen kättä ja kuunteli tarinan hiljaa loppuun.
”Voi pikkuinen”, hän sanoi hellästi edes tajuamatta, että oli keksinyt toiselle lempinimen. Hän veti miehen rintaansa vasten ja kietoi kätensä tämän ympärille yrittäen antaa tälle voimaa. Hän ei pystynyt edes kuvittelemaan kuinka kauheaa olisi jos joku muu omistaisi sinun sielusi.

Hän piteli toista hetken hiljaa sylissään ja päästi sitten irti. Hänen sydämeensä sattui nähdä tuo viehättävä mies ja tietää millaista vääryyttä tämä oli joutunut kokemaan elämässään.
”Minä toivon kamalasti, että olisi jotain missä voisin auttaa”, hän huokaisi ja sipaisi toisen hiukset tämän korvan taakse.
”Minä voin etsiä sen miehen käsiini ja antaa hänelle huutia”, hän sanoi äänensävy hieman kysyvänä, haluten tietää olisiko toinen sinut sellaisen kanssa.
”Kuinka olet voinut elää sen kanssa, mitä hän teki sinulle?” mies kysyi järkyttyneenä. Toisen täytyi olla poikkeuksellisen vahva henkisesti kestääkseen jotain tuollaista. Sen jälkeen mitä Isobel oli tehnyt hänelle, hän oli vain juossut vuosikaudet ympäriinsä tappamassa ihmisiä. Tuo mies oli yrittänyt jatkaa elämäänsä ja onnistunutkin siinä. Klaus tunsi hiljaista kunnioitusta toista kohtaan.