Kuuluisuuden varjopuoli

Keijukainen alkoikin tehdä lähtöä yllättävän nopsaan sen jälkeen, kun Al oli jättänyt tälle numeronsa. Olihan ruokakin jo melko lailla syöty, eikä hän tarvinnut yhtään sen enempää sosialisointia elämäänsä. Mitä hän ihmetteli lähdön nopeutta, eihän hän ollut välittönyt tuollaisen hienohelman seurasta nyt erityisemmin, ainoastaan ilmaisen ruuan takia. Kaipa oli tyyppi saanut jo sen ihme huvinsa, mitä nyt olikaan ollut hakemassa ja mukamas hänen seurastaan saamassa.
”No olehan sitten”, Alexis tokaisi huljutellen viimeisiä kaljanliruja lasissaan ympäri ja ympäri, ympäri ja ympäri.

Rosaire seisoi jo tavaransa keräilleenä pöydän vieressä, pieni pino seteleitä pöydälle varistelleena, kun Alexis vielä keinutteli itseään yhdellä jalalla tuolissaan niin, että sen etummaiset jalat kolahtivat maahan ja nousivat takaisin ilmaan epäsäännöllisessä tahdissa.
”Mitä?” mies tuhahti ja mulkaisi keijukaista, siirtäen sitten äkäisen katseensa takaisin juomanjämiinsä.
”Meehä jo siit. Ruoka loppu, nii loppu myös Alin huviesityski”, hän likimain ärähti ja tömäytti lasinsa pöytään jääden uppiniskaisesti aloilleen, suostumatta vastaamaan Rosairen katseeseen, odottaen hänen lähtöään. Jokin oli hapantanut miehen hyvän mielen, ja tämän käytös ja mielipide keijukaisesta olivat keikahtaneet sen myötä taas päinvastaisiksi.

Rosaire hämmentyi hivenen. Hän katseli toista ja kallisti päätään kevyesti sivulle. Ilmeisesti hän oli tehnyt jotain mikä oli suututtanut toisen. Lähteminen? Miksi ihmeessä mies suuttuisi siitä että hän teki lähtöä kun ei niin ilahtuneelta hänen seurastaan näyttänyt olevan koko aikana. Tähti epäröi sillä tiesi että studion aika oli alkanut jo ja jos häntä ei näkyisi siellä niin pian hänen managerinsa takuulla soittelisi ja jos ei soittamallakaan saisi häntä kiinni niin varmasti lähettäisi jonkun etsintäpartion hänen peräänsä. Hän istahti alas ja tavoitteli toisen katsetta hetken aikaa ilman tulosta. "Mitä mä tein?", hän kysyi sitten yhä hämmentyneenä. "Usko pois jos muo ei kaivattais studiolla niin sun pitäis juosta pakoon mun seuraa loppu päivä mutta muo kaivataan siellä", hän totesi ja siveli tyhjän vesilasin reunaa hetken aikaa sormillaan.

"Mut en mä viitti lähteä jos mä nyt jollain tavalla loukkasin tai ärsytin suo", hän lisäsi sitten. Rosaire sipaisi hiuksiaan ja puri huultaan hivenen. Hänen täytyi myöntää että Al oli ensimmäinen pariisilainen josta hän oikeasti piti. Ei hän ollut vielä muita aitoja henkilöitä tavannut. Hän nosti toisen jalkansa tuolille ja jäi hetkeksi aikaa tuijottelemaan pitsalautastaan jossa oli vielä jäljellä vajaa puolet.

"Mikään ei ois sen mukavempaa ku viettää hetken verran pidempään aikaa sun kanssa", keiju lisäsi ja koetti taas tavoitella toisen katsetta.

Alexis istui kädet uppiniskaisesti puuskassa tuoliaan keinutellen ja tuijotti tuimana pöydänkulmaa, vaikka kuuli keijukaisen sanat paremmin kuin hyvin. Ärsyttävä pikkutyyppi, tunki seuraan ja odotti ties mitä ihmeitä, ja nyt käyttäytyi kuin olisi ollut jotenkin omituista olla tyytyväinen, että häiriötekijä menee matkoihinsa.
”Ala vetää vaa, mitää et tehny ja mitää en välittäny”, mies tokaisi ja tuhahti ärtyneesti.
”Vai eiks tässä saa olla ilone, ku vihdonki pääsee omii oloihinsa? Lehahdas siitä jo matkoihis”, hän jatkoi ja huiskutti kädellään hätistelevästi. Pisamakasvo ajatteli istuvansa siinä niin pitkään torjuvana, kunnes keijukainen lähtisi, mutta lopulta toisen jatkuva tapitus sai hänen hermonsa kiristymään tarpeeksi, jotta mies pamautti kätensä dramaattisesti vasten pöytää, nousi ylös ja harppoi yhtenä myrskyn merkkinä ulos trattoriasta.

Kadulle päästyään hän kuitenkin pysähtyi ja tuhahti uudestaan tunkien kätensä farkkujensa taskuihin. Hän olisi voinut marssia ripeää tahtia matkoihinsa ja päästä omaan rauhaansa mutustelemaan ajatuksiaan, mutta päätyikin jäämään nojailemaan pitsapaikan ovensuuhun ja odottamaan, että Rosaire tuli ulos. Silloin Alexis tuhahti uudestaan, ja vilkaisi kohti rakennusten välissä häämöttävää taivasta.
”Jos aiot tarjota mulle lounasta muullonki, saat luvan tottuu siihe, että teet kaike koko ajan hiton väärin”, hän naurahti ja suoristautui nojailustaan harteitaan kohautellen.
”Mut sulla on mun numero, jos iha välttämättä haluut tunkee seuraan, senki ihme masokisti.” Mies naurahti toisen kerran, selkeästi aiempaa sävyisämmällä tuulella, ja vei käden lippaan leikkisäksi tervehdykseksi.
”Näkyy sit”, hän heitti hyvästiksi, ja lähti kävelemään kohti määränpäätään – kotia, ruokakauppaa, jotakin muuta, sitä hän ei vielä tiennyt.

//Eiköhän aleta pakkailla tätä peliä kasaan?//