Kuuluisuuden varjopuoli

//SirKai ja Alexis tänne //

Rosaire asteli rauhallisesti katua pitkin lähestulkoon huomaamattomana. Hänellä oli yllään vain mustat farkut ja tummansininen huppari jonka huppu oli nostettu pään yläpuolelle. Hänen jaloissaan olivat kulahtaneet tennarit ja kasvoja peittivät aurinkolasit. Ilta hämärsi Pariisin yllä ja kadut olivat melko rauhallisia. Tähti oli kyllästynyt kököttämään asunnossaan eikä halunnut mennä minnekään hienosto ravintolaan syömään vain koska siellä kukaan ei kiinnittäisi häneen huomiota. Niinpä hän oli päättänyt ottaa taksin ja ajaa hivenen kauemmas hienosto alueesta etsien sieltä jonkun sopivan näköisen paikan missä voisi syödä. Rosaire huokaisi kevyesti ja loi katseen sivulle. Tähän asti kaikki paikat vaikuttivat liian epäilyttäviltä ja hän alkoikin jo pohtia oliko tämä sittenkään niin hyvä ajatus. Hänen katseensa kuitenkin liikahti pienen kaupan ikkunoista kadulle kun vastaan asteli kikattava tyttöporukka.

Kova tuulenpuuska ravisutti lehtiä ja heitti hupun keijun päästä pois. Hän liikahti hivenen taaksepäin ja ehti juuri ja juuri vetää hupun takaisin päänsä peittoon kun eräs tytöistä kiljahti.

"Katsokaa! Rosaire Labelle!!", toinen huudahti ja tyttöporukan sanat saivat lähistöllä olevien muidenkin huomion.

Rosaire kirosi mielessään. Hänen täytyisi alkaa liikkua aina turvamiestensä kanssa. Hän vain sattui pitämään yksin kulkemisesta jos ei hysteerisiä faneja otettu huomioon. Kiirehtivät ihmiset saivatkin tähden pian ahdistettua vasten pienen kaupan ikkuna lasia ja jonkun kamera välähti. Paparazzit olivat kuin korppikotkia, ilmestyivät aina paikalle. "Saisinko nimmarin?" "Oih mitä teet täällä?""Iiiiiks!!""Ah rakastan teitä niin paljon""Tyttäreni on mitä suurin fani", huudahdukset täyttivät ilman ja saivat Rosairen ottamaan askeleen taaksepäin.

Tähti hymyili hivenen vaivaantuneesti ja raapusti muutaman allekirjoituksen esillä oleviin lappuihin. "Kiitos kaikille mutta minä todellakin olin vain läpikulku matkalla", hän sanoi ja koetti päästä jatkamaan matkaansa mutta ihmisiä oli aivan liikaa niin että kukaan ei edes päässyt pienestä kaupasta ulos. Hän sipaisi hiuksiaan ja loi katseen molemmille sivuilleen. Väkijoukon painostava tahto päästä edes sipaisemaan tähteä sai hänet tuntemaan olonsa ahdistuneeksi ja hän kääntyi hetkeksi peittäen käden kasvoillaan ja vetäen syvään henkeä. Rosaire koetti sen jälkeen uudelleen päästä ihmisten läpi mutta häntä ei kuunneltu vaan pyydettiin vain lisää nimmareita tai valokuvia.

Alexis ei pitänyt tuon pienen ruokakaupan kassaneidistä. Blondi, teräväpiirteinen ja pikkuruinen nainen kävi jostain syystä aivan sietämättömästi hänen hermoilleen, vaikka hän vain seisoi aloillaan kassalla ja katseli, kuinka pitkä miehenrumilus keräsi itselleen vähän iltapalaa sekä kaksi pulloa punaviiniä matkaansa. Kieltään pureskellen ja kulmiaan ankarasti rypistellen hän sai niukin naukin pidettyä epäkohteliaisuudet sisällään maksaessaan ostoksensa ääneti. Tuikea hiljaisuus ja vastaamattomuus kohteliaaseen asiakaspalveluun saivat jo naisen hymyn aitouden rapisemaan tarpeeksi, ja Alexis halusi vain pian takaisin kotiin, omaan rauhaansa, pois näiden raivostuttavien.... raivostuttavuuksien joukosta.

Valitettavasti pitkä mies sai huomata, että hänen ja hänen kohteensa väliin oli ilmestynyt este. Kaupan oven ulkopuolelle kerääntynyt tiukka väkijoukko, tarkalleen sanottuna. Mustassa t-paidassaan ja tummissa farkuissaan melko tavanomaiselta näyttävä mies sai pitkästä aikaa huomata, ettei hänen pituutensa ja häijy läsnäolonsa saanut väkijoukkoa aukeamaan edessään – hän kyllä pääsi muiden asiakkaiden ohitse avoimille liukuoville, mutta ei siitä edemmäs kadulle. Kiljahtelun ja salamavalojen räpsymisen keskellä oli hupparipäinen nuori mies, sellainen pieni tytönnäköinen ruipelo, joita näkyi aina välillä pikkutyttöjen lehtien kansissa.

Alexis oli hädin tuskin ehtinyt panna tilanteen merkille, kun hän jo murahti suunnattoman ärtyneesti ja yksinkertaisesti mäiski kyynärpäillään itseään pienemmät ja kevyemmät fanit kumoon tieltään. Pari mustunutta silmäkulmaa ja selälleen tuiskahtanutta persoonaa myöhemmin väkijoukon mielenkiinto herpaantui hitusen tuosta kaiken keskellä olevasta tähtösestä, ja Alexiksen tiellä olevien itsesuojeluvaisto heräsi. Samaan aikaan kun väkijoukko Alexiksen edellä hyppäsi säikähtäneesti pois miehen heltiämättömien harppauksien tieltä, hänen takanaan se tiivistyi vihaisesti syytöksiä ja kysymyksiä heitteleväksi laumaksi. Yksi vihainen mulkaisu olkapään ylitse riitti, ja tämäkin osa fanilaumasta kavahti kauemmas Alexiksesta.
”Sä paskiainen olet pinteessä”, pisamakasvoinen tokaisi päästessään vaaleakiharaisen jätkän luo. Hänen iso nenänsä värähti, aivan kuin mies olisi haistanut jotain pahanhajuista, ja vaaleanvihreissä silmissä oli hetken aikaa häijy katse.
”Vittu mitä paskaa.”
Toteamus esitettiin kumman rauhallisesti, varsinkin, kun Alexis heti sen perään kaappasi vaaleakiharaisen kaverin – jonka nimeä varmaankin hoettiin joukkiossa, mutta ruskeatukkaisella miehellä ei riittänyt kiinnostusta poimia sitä kunnolla tietoonsa – olalleen luolamiestyyliin ja jyräsi tiensä läpi väkijoukosta. Reippaiden juoksuaskelien ja muutamien todella ovelien käännöksien avulla fanilauma jäi kuin jäikin melko pian taakse, ja vasta silloin Alexis pudotti tuon todennäköisen tähtösen alas olaltaan. Toinen isoista kourista jäi kuitenkin tiukasti vaaleakiharaisen olkapäälle.
”No. Kai ny täst joku palkkio heruu?” Alexis kysyi vaativasti luoden uuden, arvioivan katseen hintelään miekkoseen. Kyllä, edelleen tyyppi näytti rikkaalta, ja kyllä, hän ei välittänyt paskan vertaa siitä, että oli pelastanut tähtösen verenhimoisilta faneilta vain ryöstääkseen hänet.

Joukko Rosairen ympärillä tiivistyi entisestään ja nuorukainen joutui jo nojautumaan lasia vasten. Hän ei sen vuoksi edes huomannut aluksi faneja karkottavaa pitkää miestä. Ei ennen kuin lähempää alkoivat ihmiset karata tieltä pois. Rosaire kohotti katseensa mieheen hivenen hämmentyneenä ja räpäytti silmiään. Oikeastaan oli varsin piristävää että joku haistatteli hänelle sillä sitä nykyisin sattui niin harvoin. Usein oli kyseessä vain ihailevia huudahduksia ja muuta samankaltaista. Hän ehti avata suunsa ennen kuin tunsi käden ihollaan ja oli yhtäkkiä toisen olalla. Kevyt naurahdus karkasi hänen huuliltaan ja oli varsin mielenkiintoista katsoa kuinka fanit koettivat hetken pysyä perässä.

Lopulta ympärillä hiljeni ja Rosaire horjahti hivenen kun hänet laskettiin maahan. Hän vilkaisi kättä olallaan ja rupesi miettimään että kuinkakohan turvallista tämä oikein olisi. Miehen kysymys sai hänet kuitenkin palaamaan takaisin maan pinnalle. "Ah palkkion. Muutakin kuin vain suuren kiitoksen. Hmmm.. Ja ehkä oman naaman lehteen. Huoh toivottavasti ei", hän pohti ääneen ja mietti kuinka moni äskeisistä faneista oli jo suuntaamassa juorulehtien toimistoon kuviensa kanssa. "Mutta toki minä sille muutakin annan", hän totesi lopulta ja kaivoi housujen taskustaan lompakkonsa. Hän avasi sen ja nyrpisti nenäänsä hivenen. "Kelpaako shekki?", hän kysyi ja otti shekki vihkonsa esiin. Nuorukaisella oli vain harvoin yhtään käteistä mukana.

"Olisiko sinulla kynää?", hän uteli ja mittaili toista hetken aika virheillä silmillään. Hän pohti pitäisikö toista kiittää oikeasti vai ei mutta toisaalta itse hän ei koskaan olisi päässyt moisesta pahasta pois. "Olen kyllä suuren kiitoksen sulle velkaa. Fanit ovat ihania mutta usein vähän liian innokkaita", hän puheli samalla kun kaiveli taskujaan. Hän löysikin kynän ja hymyili voiton merkiksi. Rosiare vaihtoi sitten painoa jalallaan ja alkoi kirjoittaa shekkiä. "Kelpaako Kahdeksan sataa?", keiju uteli.

Alexis raapi mahtavaa tuulenhalkojaansa ja veti hartioitaan korviinsa vilkuillessaan pitkin rauhallisen kadun seinämiä. Oma pärstä lehdessä... joku ei-toivottu voisi äkätä sen sieltä, ja sitten hänellä olisikin perässään läjä ihmisiä, jotka odottivat hänen muistavan heidät ja rakastavan heitä. Hetkeksi hailakat kulmakarvat nousivat hyvin neuvottomasti miehen otsalle, mutta heikko ilme katosi yhtä nopeasti kuin ohikiitävä ajatuskin miehen jo kuukausitolkulla viivästyttämästä kohtaamisesta. Tulkoot kun tulkoot, hän voisi aina muuttaa jonnekin, vaikka sitten ulkomaille, jos ei sietäisi tönäistä sitäkin harmillista estettä pois tieltään.

Mies päästi epämääräisen murahduksen ja päästi irti vaaleakiharaisen olkapäästä lyhyemmän alkaessa kaivella lompakkoaan. Shekit olivat epäkäteviä, tai ainakin hänestä tuntui, että niistä jäi enemmän jälkiä kuin mitä hän halusi. Käteinen olisi ollut parasta, mutta Alexiksen täytyisi kai tyytyä shekkiin, kun tuo julkimo nyt löysi ainoastaan shekkivihkosen kukkarostaan.
”Näytänkö kyniä kantelevalta tyypiltä?” hän kysyi nyreästi ja työnsi kätensä taskuihinsa. Hän oli jo alkaa keinutella painoaan päkiöiltä kantapäille malttamattomasti ympärilleen vilkuillen, mutta rupattelun ohessa esitetty kiitos sai hänen katseensa kiinnittymään vaaleakutrin puuhailuihin ja hymyilyyn. Tyyppi oli nauranut tullessaan kaapatuksi sen sijaan, että olisi kirkunut kauhusta. Näköjään tuota tiitiäistä ei hänen läsnäolonsa haitannut laisinkaan... sellaiseen Alexis oli törmännyt viime aikoina hyvin harvoin.
”Hrmph”, pisamanaama urahti kohta ja kurotti ison kouransa rytistämään julkimon aloittaman shekin ryttyyn.
”Jos vaikka jätetää siihe, ku pelastan persnahkas toiste”, hän tokaisi ja virnisti. Ei hänellä ollut aivan mahdoton rahantarve, hän ei pitänyt shekeistä ja toisaalta... miksipä ei.
”Ala kantaa käteistä mukanas, saatana. Ei meil kaikil tommoset kermaperseiden jutut ole käteviä”, mies lisäsi vielä pyyhkiessään käsiään housuntakamuksiinsa.

Rosaire ei sanonut mitään kun toinen kyseli hänen mielipidettään siitä löytyisikö ulkonäön perusteella toiselta kynä vai ei. Hän keskittyikin katselemaan vain vihkoa kädessään kunnes iso käsi peitti sen ja shekki oli pian rutussa. Yllättyneenä hän kohotti katseensa toiseen. Hänen täytyi myöntää että toisen yhtäkkinen käytös oli varsin yllättävää. Hän kallisti päätään kevyesti ja mittaili toista taas hetken aikaa katsellaan. Hänen suupielensä kohosi kevyesti ja hän sipaisi hiukset korvansa taakse. "No kai se niinkin käy. Olen vähän liiankin usein pelastuksen tarpeessa", hän sanoi hymyillen hivenen leveämmin ja naurahti pehmeästi omille sanoilleen. Hän nyökkäsi sen jälkeen miehen sanoille. Täytyi myöntää että toisen ehdotus oli varsin järkevä ja sellainen jota hän oli itsekin harkinnut usein. "Täytyy koittaa muistaa ottaa käteistä lompakkoon", hän lisäsi sitten. Rosaire jäi taas hetkeksi katselemaan toista mutta työnsi lompakon takaisin taskuunsa. Hän tarjosi sitten kättään. "Rosaire Labelle", hän esittäytyi jääden odottamaan tarttuisiko toinen hänen käteensä vai ei. Hän oli jo nyt päätellyt että toinen tuskin tietäisi hänen nimeään ja olihan se hivenen kummaa sellaista suoraan olettaakaan.

Hän loi tämän jälkeen katseen vasta kunnolla ympärilleen. Hänellä ei ollut harmainta aavistustakaan missä he oikein olivat. Hän huokaisi ja laski käden lantiolleen. "Kai täytyy sitten vain soittaa vahdeilleni että joku tulisi hakemaan minut. Ei ole yhtään mitään hajua missä päin kaupunkia edes olen", hän puheli vain omaan tyyliinsä. Ehkä tämä pelkäämättömyys johtui siitä kun hän oli ollut Willin keikoilla joissa aina pyöri melko ihmeellistä porukkaa tai ehkä hänen suojeluvaistonsa oli kadonnut jo vuosia sitten. Joka tapauksessa ei toisen läsnä olo häntä sen kummemmin pelottanut vaikka pieni kuja hivenen karu olikin.

Hän tähyili eteenpäin hetken aikaa ennen kuin käänsi katseensa takaisin mieheen. "Joten. Jos haluan tulla pelastetuksi niin pitääkö minun tulla harhailemaan näille kulmille", hän uteli ja hymyili leikkisästi. Toisen asenne häntä kohtaan oli niin virkistävä että häntä ei toinen tapaaminen haittaisi ollenkaan.

//Rrrruostetta vain varisee... tämä on nyt vähän vireeseen palailun takia tynkä. Ehkäpä se siitä.//

Kumma tiitiäinen, Alexis totesi mielessään uudessaan tarttuessaan pikaisesti ja karusti ojennettuun käteen.
”Al”, hän esitteli itsensä lyhyesti. Mitä sitä turhia pidempiä kertomaan, kun todennäköisesti vain sen yhden kerran tavattiin. Vaikka hän oli sanonut, että tiitiäinen saisi maksaa velkansa toiste, hän oli jo ajatellut, että tämänkertainen saisi jäädä vaikka palkattomaksi avustukseksi. Tuskinpa tuollainen kaveri useamman kerran eksyisi näille kulmille – vielä vähemmän todennäköiseksi ajatus muuttui, kun Alexis totesi muistavansa hämärästi nimen Labelle jostakin kiiltelevästä juorulehdestä.

Heidän kohtaamisensa ei kuitenkaan ottanut loppuakseen, ja vaaleakutri vain höpisi aivan kuin olisi yrittänyt ylläpitää jotain oikeaa keskustelua.
”Chênevalie. Siks tätä seutuu kutsutaan”, hän urahti lyhyen vastauksen, mutta narskutteli jo samaan aikaan takahampaitaan. Yrittäisikö tiitiäinen saada hänet oppaaksi? Ei helvetissä, hän halusi vain kotiin, pois ihmisten ilmoilta. Tilanne meni vain pahemmaksi ja Alexis vetäisi hartiansa lähes korviinsa asti ja nojautui taaksepäin Labellen hymyillessä hänelle kuin mikäkin pikkutyttö.
”Jos haluut tulla hakatuksi, siitä vain”, mies äyskähti vastaukseksi sieraimat laajennellen.
”Vitut mitään kermapersehomoa vapaaehtoisesti pelasta uudestaan”, pisamakasvoinen tuhahti vielä varmuuden varalle uudestaan ja potkaisi sopivasti jalkansa vieressä olevaa asfaltinpalasta harkiten, josko hänen pitäisi vain marssia pois paikalta.

Rosaire nyökkäili ja kaivoi kosketusnäyttöpuhelimensa taskustaan. Hän näppäili siitä karttaohjelman päälle ja löydettyään tien nimen lähetti tekstiviestin kuljettajalleen sekä henkivartijalleen. Hän kuitenkin kohotti katseensa Aliksi esiintyneeseen mieheen. Toki hänen olisi varmasti pitänyt pelätä toista mutta tällainen avoin haukkuminen oli vain niin harvinaista herkkua. Oikeastaan se oli mukava virkistys normaaliin elämään jossa kukaan ei uskaltanut edes katsoa häntä väärin. "Sinä tosiaankin taidat tietää miten puhua kohteliaisuuksia", hän sanoi vain hymyillen kevyesti ja kohautti olkiaan. "Ja jos tulisin tänne toiste niin ottaisin varmaankin henkivartijani mukaan joten siinä hakkaamisessa tuskin kukaan onnistuisi", hän lisäsi pohtivasti. Hän käänsi katseensa takaisin puhelimeensa joka piippasi ja pyöräytti silmiään.

Keiju kohotti sitten katseensa mieheen edessään. "Voit mennä jo jos haluat. Minun pelastuspartioni yllä lapsenvahtini ovat tuota pikaa täällä", hän totesi. Toinen vaikutti siltä että tahtoisi jo lähteä. Rosaire loi kevyen hymyn miehelle. "Kiitos kun pelastit minut. Jään sinulle tosiaan velkaa", hän sanoi. Hän huokaisi ja pöyhi hiuksiaan hetken aikaa. Se siitä rauhallisessa paikassa syömisestä. Keijun täytyisi varmaankin vain ajeluttaa auto jonnekin Pariisin hienostoalueen ravintoloista ja käydä syömässä siellä.

Hän katseli Alia hivenen odottavasti miettien lähtisikö toinen vai ei. Olisihan asia sinällään helpompi jos mies olisi poissa ennen kuin hänen henkivartijansa saapuisi paikalle. Voih kuinka paljon hän saisikaan taas kuulla tästä jokaiselta. Rosaire pisti puhelimen takaisin taskuunsa. "Jos tarvitset kyytiä voisin kyllä tarjota sen sinulle", hän totesi lopulta. Keiju epäili että mies tuskin haluaisi samaan autoon hänen kanssaan mutta olisihan se epäkohteliasta olla tarjoamatta sen jälkeen mitä toinen oli tehnyt.

Maineella ja mammonalla on varjopuoliensa lisäksi omat bonuksensa. Alexis ei epäillyt hetkeäkään, etteikö Rosaire olisi turvassa gorillojensa takana hurjimmillakin syrjäkujilla, mutta silti miehenroikale tuhautti nenäänsä.
”Silti olit ny jäädä fanies piirittämäks”, hän tokaisi, mutta ei niinkään tylysti, kuin huvittuneena. Puhetta tuolla pikkukaverilla ainakin riitti, jos ei muuta. Hauskaa puhetta, mutta vähän liikaa.
”Asun naapuris, sinne mitää autolla ees kehtaa ajella”, Al kohautti harteitaan kyytitarjoukselle, mutta väläytti leveän, vinon ja rennon hymyn Rosairelle.
”Mees takas omil seuduilles, ja koeta olla enää eksymättä tän”, hän naurahti haukahtavasti, mutta heilautti kädellään hyvästit alkaessaan talsia asuntoaan ja ylhäistä yksinäisyyttään kohti.

Alexis nauttikin omista oloistaan ja turhuuksien tuijottamisesta kokonaiset kolme päivää, ennen kuin seinät alkoivat ahdistaa ja ilma tuoksua liian tunkkaiselta. Viime aikoina hän oli alkanut kaivata muiden seuraa yhä tihenevämmin väliajoin – ei mitään ystävien tekemistä tai todellista sosialisointia, vaan elävien keskellä olemista. Hän rakasti yksinäisyyttään ja inhosi sitä, kun kukaan ei tajunnut antaa hänen olla rauhassa, mutta silti väkijoukkojen keskellä oltuaan hän tunsi olonsa levänneeksi, ravituksi.

Kiharatukkainen mies tuhautti nenäänsä oluelleen ja pudotti mokomien turhuuksien pyörittelyn mielestään. Siitä ei seurannut mitään hyvää, eikä se ollut hänen puuhaansa. Kokomustiin pukeutunut mies istui yksinään kolmelta iltapäivällä vielä melko hiljaisen brittipubin – niin brittipubi kuin mikään voi olla sijaitessaan Pariisissa – pöydässä seinän vierellä. Vain yksi kalja, ja hän vetäytyisi taas omiin oloihinsa – mutta kun olutta vielä riitti, hän antoi mielensä tyhjentyä ja korviensa täyttyä kolmen muun asiakkaan keskinäisestä naurun sävyttämästä jutustelusta.

Rosaire hymyili kevyesti ja heilautti kättään. Hän katseli miehen perään hetken aikaa ennen kuin huokaisi pudistellen päätään. Pian hänen takaa kuului juoksu askelia ja tuttu henkivartija täytti lähes koko kujan. Keiju lähti vain mitään sanomatta toisen mukana kohti lähellä olevaa autoa joka herätti jo tarpeeksi huomiota. Vielä kerran hän loi katseen kujalle hymyillen itsekseen. Kummallinen kaveri tuo Al oli ollut, hän mietti mielessään.

Oli kulunut kolme päivää mutta hänen kumma pelastajansa pyöri Rosairen mielessä. Tuo päivä tuntui siltä kuin se olisi ollut vuosia sitten ja samaan aikaan tuntui kuin siitä olisi vain muutama tunti. Koko seutu vaikutti niin kaukaiselta kun makasi sohvalla Pariisin yläpuolella sijaitsevassa kattohuoneistossa. Hän huokaisi hiljaa itsekseen ja hymyili hivenen. Keiju nousi istumaan ja sipaisi hiuksiaan astellen parvekkeelleen. Hän nojasi päänsä vasten kaidetta. "Hän olisi kyllä kiitoksen velkaa", hän mietti ääneen. Hän teki ehkä typerältä vaikuttavan päätöksen mutta lopulta nyökäytti päätään. Ei siitä haittaa voisi olla jos hän vain kävisi kiertämässä muutaman paikan. Voihan olla että hän ei edes törmäisi toiseen.

Tähdellä kuitenkin kesti vielä yli tunti saada itsensä edustuskuntoon ja tarpeeksi tavallisen näköisen auton sekä turvamiehen mukaan. Hän ei ottaisi enää sitä riskiä että yllättyneet fanit piirittäisivät hänet. Rosaire pyysi kuljettajaa jäämään auton kanssa samaan paikkaan johon hän oli viimeksi jäänyt. Koska päivä oli kirkas ja Rosaire oli panostanut ulkonäköönsä ei kestänyt muutamaa sekuntiakaan kauempaa ennen kuin joku tunnisti hänet. Sillä kertaa kuitenkin takana varjostava yli kaksimetrinen musta pukuun pukeutunut mies piti väen loitolla.

Keiju ei oikeastaan sopinut yhteenkään paikaan johon he menivät. Hänen vaaleat kiharat hiuksensa olivat saaneet vasta eilen turkooseja raitoja ja valuivat vapaina olille. Hänellä oli yllään valkoiset farkut jotka olivat repaleiset edestä koko matkan nilkoista etu taskuihin sekä tummansininen silkkistä kangasta oleva t-paita jonka selkä valui alemmas niin että siivet olivat kokonaan esillä. Rosaire letitti etuhiuksiaan pikkuleteille mikä oli ele mitä tähti teki vain silloin kun alkoi olla kärsimätön. Kello oli valunut jo kolmeen ja he olivat kiertäneet Chenevalieta varmaankin yli tunnin. Rosaire huomasi että hänen henkivartijansakin alkoi olla kyllästynyt puuhaan joten hän lupasi itselleen että vielä muutama vastaan tuleva paikka ja sitten hän lähtisi kotiin.

Rosaire astui sisälle brittipubiin ja loi katseen ympärilleen. Ensimmäisen vähäinen asiakaskunta tuntui kiinnittävän huomiota isokokoiseen henkivartijaan joka seisahtui oven viereen. Keiju ei meinannut huomata sivussa olevia pöytiä mutta sitten hänen katseensa tarkentui mustiin pukeutuneeseen mieheen ja kevyt hymy kohosi keijun huulille. Hän otti muutaman askeleen kohti pöytää. "Mikä yllätys onkaan että törmäämme täällä Al", hän sanoi hymyillen ystävällisesti ja tavoitteli toisen katsekontaktia.

Alexis ei ollut oikein varma, mitä pohti tuijotellessaan vaahtoavaa, tummaa nestettä lasituopissaan. Oikeastaan hänen päänsä oli vain täynnä ääniä, joita hän kuuli – polveilevaa keskustelua, kevyttä naurua, kilinää ja liikahdusten aiheuttamaa tuolinjalkojen natinaa lattiaa vasten. Kai siksi hän kuulikin askeleitten lähestyvän omaa pöytäänsä, ja nosti katseensa oluestaan juuri parahiksi kohdatakseen Labellen hymyilevän naamataulun ja makean tervehdyksen.
”... sä”, kiharatukka urahti ja otti pitkän huikan tuopistaan tunnistuettuaan hetken tuijottamisen jälkeen tiitiäisen olevan juurikin se kolmen päivän takainen tiitiäinen.
”Tulit ny jo hakeen turpasaunas?” hän jatkoi virnistäen, ja virnisti vain leveämmin huomatessaan ovensuussa seisovan gorillan.

”Hoo, on sulla sittenki järkee päässäs. Otatko ittelleski lasin vai kantaaks toi järkäle sut kohta pois fanilauman alta?” Alexis kysäisi melko välinpitämättömästi, mutta kiinnitti kuitenkin katseensa tiiviisti keijukaiseen nojatessaan tuoliaan kiikkumaan ylimielisen rennosti. Keiju, totta tosiaan, siipineen kaikkineen. Ei vielä liian ärsyttävää sorttia, mutta senhän saisi nähdä.
”Vai mitä teitin arvonne tekee täällä rahvaan parissa?” mies päätti kysyä kohottaessaan oluensa jälleen huulilleen. Juuri sillä hetkellä hän oli melko hyvällä päällä, joten mikäs siinä jutustellessa.

Rosaire hymähti ja katseli toista hivenen vilkaisten taakseen kohti turvamiestään. "En usko että tänne ehtii niin suurta fanilaumaa joten voisi juoda lasillista", hän sanoi mutta asteli kuitenkin istumaan alas vastapäätä toisesta. Hän loi katseen baaritiskin suuntaan mutta käänsi sen takaisin toiseen ja naurahti miehen kommentille. "Rahvaan seuraan. Hmm. No se aina virkistää kun pääsee pois hetkeksi aikaa", hän totesi ja hypähti ylös. Hän asteli tiskin luokse ja kaivoi lompakon esille. Saatuaan itselleen oluen palasi hän takaisin Al:in luokse. Hän istahti samalle paikalle ja katseli toista hetken aikaa. "Varasin kuitenkin varuulta käteistä tällä kertaa. Eihän sitä koskaan tiedä millaiseen tilanteeseen sitä joutuu", hän totesi ja otti hörpyn oluestaan. Hän nyrpisti nenäänsä hivenen ja loi katseen baaritiskiä kohti muttei kuitenkaan sanonut mitään.

"Toisaalta nyt kun on oma turvamies mukana niin toivottavasti kenenkään ei tarvitse kataa minua mihinkään", hän totesi leikkisästi ja nojasi kätensä pöytään. "Entä sinä? Miksi vietät näin kaunista päivää tällaisessa paikassa? ", hän uteli. Täytyihän olla joku syy sille että oli baarissa tähän aikaan päivästä. Hän mittaili katseellaan toista hetken aikaa ennen kuin kaivoi lompakon jälleen esille.

"Haluaisitkos kenties palkkiosi. Tosin voisin kyllä myös palkkioksi tarjota sinulle vaikka lounaan valitsemassasi paiakassa?", hän ehdotti ja otti toisen huikan oluestaan. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan nyrpistänyt nenäänsä. Ei se nyt niin pahaa ollut kun oli kerran jo maistanut. Rosaire loi katseen ympärilleen brittipubissa.

Alexiksen virne venähti, kun Labelle istahti yhtenä hymypyllynä häntä vastapäätä, ilmeisesti aikoen jäädä juomaan hänen seuraansa. Homma varmistui, kun keijukainen hypähti vielä hakemaan itselleen oluen – punatukka noteerasi lasin sisällön lievästi yllättyneenä – ja palasi sitten istumaan jutunjuurta iskien.
”Hrmph, vai niin”, hän murahti tylysti Labellen puhellessa käteisestä mukanaan. Huusikohan tiitiäinen rahavaroistaan ympäriinsä noin vapautuneesti kaikkialla? Halusiko mokoma oikein leveillä varallisuudellaan hänelle? Typerä etuoikeutettu paskiainen, Alexis kähisi mielessään juodessaan oluttaan aikaisempaa suuremmin hörpyin.

”Mitä vittua luulet mun tekevän tääl? Juon kaljaa ja nautin olostani, tai nii ainaki tein enne ku ilmestyit siihe häiritsemään”, mies urahti vielä uudestaan yhtäkkiä huomattavasti aiempaa torjuvampana. Mitä ihmettä tiitiäinen oikein aikoi tai halusi? Alexis mulkkasi Labellea vain entistä epäluuloisemmin, kun keijukainen kaivoi lompakkonsa esille ja alkoi puhua palkkion maksamisesta.
”Mitä helvatan peliä säädät siin?” Alexis tokaisi tiukasti ja vetäytyi nojaamaan entistä kauemmas keijusta, jos se nyt edes oli mahdollista ilman keikahtamisvaaraa.
”Miks lähtisin lounaal jonku... ”, hän keskeytti lauseensa, rypisti kulmiaan ja hieraisi tukkaansa. Minkä kanssa? Keijuusko häntä häiritsi? Vai sukupuoli? Vai julkkisasema? Ei hän tiennyt, häntä vain ärsytti.
”Kuiteski. Mitä sä nyt haluut? Tarttetko jonku roiston pelottelee jotain julkkiskamuas ja haluut lirkutella mut siihe hommaa? Ei onnistu, en mä mikää nii alhane roska ole”, hän murahti selkeästi hieman epävarmana, vaikka peittelikin sitä kiukkuisuudella, ja keinutteli itseään kallistuneessa tuolissaan hörpätessään oluttaan.

"Peliä? En tee yhtään mitään muuta kuin koetan näyttää kiitollisuuteni. Suurin osa olisi jättänyt minut vain siihen näyteikkunaan liiskautuneena", Rosaire sanoi ja kallisti päätään kevyesti. Hän kohotti sitten lasin huulilleen ja otti siitä pienen hörpyn. Miehen seuraaville sanoille hän naurahti hiljaa ja pudisteli päätään. "Jos haluaisin pelotella jotakuta niin luuletko tosiaan että en hoitaisi sitä vain omasta asunnostani sen sijaan että lähtisin tänne kiertelemään baareja ja kahviloita", hän kysyi kohottaen toista kulmaansa hivenen. Hän otti muutan hörpyn oluestaan ja laski kätensä pöydälle lepäämään. "Mutta jos et halua ruokaa eikä sinulle kelpaa rahakaan niin en kai voi muuta kuin juoda tämän oluen loppuun ja palata takaisin sinne mistä tulinkin", hän totesi kohauttaen olkiaan. Toki toisen käytös oli virkistävää mutta jos ei seura kelvannut, niin minkäs sille mahtoi.

"Tosin minun täytyy myöntää että on harvinaisen virkistävää kun joku jaksaa olla epäkohtelias. Se on suorastaan harvinaista mutta erittäin mukavaa", hän totesi hymyillen. Silloin, kun ihmiset olivat heti ensi tapaamisesta asti mukavia ja kohteliaita ei koskaan voinut tietää olivatko heidän aikeensa puhtaat vai ei. Moni toki halusi olla Rosairen ystävä vain etuuksien vuoksi. Keiju tähti kun ei ollut koskaan ollut millään tavalla pihi ja tarjosi mielellään ystävilleen ravintola illallisen tai shoppailu päivän ostokset.

Hän nojasi päänsä käteensä ja siveli lasin kylkeä katsellen toista hetken hiljaisena. "Ei kai yksi lounas sinua vahingoittaisi. Se on niin masentavaa syödä yksin", hän päätti yrittää vielä ja katseli toista suoraan silmiin.

Alexiksen kasvot jähmettyivät kiviseksi naamioksi, ja hän käänsi niska jäykkänä katseensa pois keijukaisesta. Yhtäkkiä julkimo ryhtyikin olemaan suora ja mutkaton, aivan kuin hän olisikin tulkinnut Labellea täysin väärin ennakkoluulojensa lävitse.
”No mee ny syömää pääs”, hän tuhahti hiljaa Labellen oikein ryhtyessä kehumaan epäkohteliaisuutta. Jotain mätää tässä täytyi olla, eikä Alexis koskaan sietänyt sellaista paskaa edes hetkeäkään – mutta sivuttainen vilkaisu kohti turkoosiraitatukkaa ei paljastanut mitään sensuuntaista.

Lopulta, kun keijukainen oli tuijotellut häntä tarpeeksi suurilla koiranpentusilmillä, mies haraisi kiharapehkoaan ja nousi ylös siemaisten samalla oluensa loppuun.
”No mennää sit. Mut ei mulla oo aikaa mitenkää älyttömästi”, hän tokaisi harteitaan kohauttaen, kykenemättä täysin näyttämään muuttaneensa mieltään. Uppiniskaisesti hän ei myöskään vastannut Labellen katseeseen eikä jakanut tämän hyväntuulisuutta, vaan lompsi ulos pubista kuin olisi juuri suostunut tekemään valtavan myönnytyksen, jota toinen ei aivan ansainnut.
”Tiedäkkö ees mitää täkäläisiä paikkoi?” hän kysäisi, kun kaksikko oli päässyt ulos, ja vilkuili sitten happamasti keijukaisen gorilloja.
”Che, ihme touhua kyllä sun kaltastes elämä...”

Rosaire katseli Alexisa ja se selvästi toimi. Hän hymyili kevyesti muttei liian voitonriemuisesti ja joi kaljansa loppuun. Keiju seurasi kevyin askelin miestä ulos pubista ja loi katseen henkivartijaansa nopeasti joka näytti selvästi epäröivän keijun valitsemaa seuraa. Tähti kuitenkin kohautti vain olkiaan ja loi katseen ympärilleen. "No sinä voit valita paikan. En minä tiedä mitään paikkoja täältä. Kaikki jotka tiedän sijaitsevat kauempana Pariisin ytimessä", hän sanoi ja jäi katselemaan miestä. "Mutta jos sinä tiedät jonkun paikan täältäpäin niin sopii hyvin", Rosaire sanoi hymyillen ja sipaisi hiuksiaan pois kasvoiltaan. Keiju työnsi kädet housujensa taskuihin ja loi kevyen hymyn muutamalle ohikulkevalle nuorelle tytölle jotka kikatellen jäivät pyytämään nimmareita. Rosaire myöntyikin pyyntöön ja vetäisi kiharaisen allekirjoituksensa vihkoihin. Tytöt kuitenkin jatkoivat matkaa sillä tähden turvamies tuntui tekevän olemuksellaan selväksi ettei kenenkään seuraa kaivattu. Tämän vuoksi monet pysyivätkin kaukana.

"Itselläni on kyllä auto käytössä", hän sanoi Alexisille ja viittoi melko hyvin muitten parkkeerattujen autojen sekaan sulautuvaa autoa jonka ikkunat olivat kylläkin tummennettu. Autossa istuskelikin kuski joka naputteli sormiaan rattiin ja seurasi ulkona tapahtuvaa tilannetta. Rosaire aukaisi suunsa mutta käänsi katseensa henkivartijaansa joka laski kätensä tähden olalle. "Meidän olisi kai parasta mennä autolla ennen kuin tänne eksyy liikaa ihailijoita", mies sanoi matalalla äänellään kohteliaasti ja vilkaisi ympärilleen.

Rosaire tosiaan tuntui houkuttelevat aina muutaman henkilön jotka pysähtyivät seuraamaan tilannetta kiinnostuneena. Keiju loi katseen ympärilleen ja kohautti olkiaan huolettomasti. "Älä viitsi. Tämähän on vasta muutama fani", hän sanoi ja vilkutti pysähtyneille ihailijoilleen.

Alexis ei voinut muuta kuin mulkoilla epäuskoisena ympärillään soljuvia tapahtumia. Mitä hän oikein teki tyttösiltä nimmaripyyntöjä saavan julkimon vanavedessä? Mitä hän teki edes ulkona kämpästään – olisi pitänyt vain käydä ostamassa kaljat kotio, eikä mennä paistattelemaan muiden elämien reunamilla, sehän oli melkein samaa luuseritouhua kuin tositeeveen töllöttäminen, kun ei ollut omaa elämää, jota seurata... Jäykästä elekielestään ja nyreästä ilmeestään huolimatta Alexis ei kuitenkaan ottanut ja lompsinut tiehensä, vaan sen sijaan nauraa kähähti toisen gorillan huolehdinnalle.
”Mitäs täs nyt huolehtimaan, ku on kolme roikaletta damselin suojana”, hän heitti, ja raaputti nenänvierustaansa pysähtyessään miettimään ruokapaikkoja.
”Kelpaakos mein suosikkijulkimolle tavan pitsa?” mies kysäisi sitten ja viittasi parin korttelin päässä haarautuvalle kadulle.
”Tuolta sitä nimittäin sais.”

Kyseinen pitseria oli oikeastaan enemmänkin trattoria, ehdan italiaisen viiksisedän pitämä ruokapaikka. Liike oli pieni ja puolessa pöydistä oli väkeä, mutta se oli myös kotoisan tunnelmallinen, vaikka pöytien ruutuliinat olivat muovisen tuntuisia ja tiilipinta maalattu seinään. Alexis tilasi itselleen lihaisan pitsan sekä oluen ja istuutui heidän kahden hengen pöytäänsä samaan, rehvakkaan rentoon tapaan, kuin oli istunut pubissakin.
”Mitäs herra Labelle haluaa lounaaltaan? Multa ei irtoa vitsejä enkä osaa temppui, jote saat paskan vastineen rahoilles”, hän ivaili hypistellen haarukkaansa. Ilmainen ruoka oli ilmaista ruokaa, mutta ei sopinut hänen luonnolleen heittäytyä jonkin toisen viihdykkeeksi.

"Miksipäs ei", Rosaire totesi hymyillen kevyesti ja loi katseen suuntaan johon Alexis viittoi. Hän seurasikin miestä ravintolaan ja oli tyytyväinen siitä että hänen turvamiehensä melko hyvin pitivät huolen siitä että kukaan ei jäänyt seuraamaan heitä vaikka toki tähden vanavedessä ravintolaan pääsi livahtamaan muutama fanikin syömään. Keiju loi katseen ympärilleen ja seurasi toisen esimerkkiä. Hän tilasi itselleen kasvispizzan ja istahti miestä vastapäätä luoden katseen ympärilleen. Hän ei saanut päähänsä koska viimeksi oli ollut moisessa paikassa mutta se ei suinkaan ollut paha asia. Hän oikeastaan piti paikasta sillä hienoimmatkin hienosto ravintolat alkoivat ennemmin tai myöhemmin kyllästyttää. Rosaire laski kädet pöydälle ja nojasi päätään toiseen käteensä. Hänen turvamiehensä olivat onneksi jääneet siihen muutaman pöydän päähän ja pitivät liian uteliaat katseet muualla.

Keiju naurahti huvittuneena ja pudisti päätään hivenen. "En oikeastaan tahdo yhtään mitään. Pidän susta ymmärsit sitä tai et ja halusin saada lounas seuraa", hän sanoi olkiaan kohauttaen ja tutki hetken toista katseellaan. Hän hymyili ja kohautti harteitaan. "Onko sitä niin vaikea uskoa että joku haluaisi vain viettää aikaa kanssasi? Sinun ei tarvitse tehdä mitään joten elä huoli", Rosaire vielä vakuutteli ja nojautui tuolillaan hivenen mukavampaan asentoon. Hän antoi katseensa kiertää pitkin seiniä hetken aikaa.

"Hmm. En muista koska viimeksi joku olisi vienyt minut tällaiseen paikaan. Tai itse asiassa. Kävinhän melko usein ennen Losissa syömässä eräässä grillipaikassa joka muistutti tämän tyyppistä paikkaa", hän pohti ääneen. Keiju muistelikin hetken pientä ravintolaa nuhjuisine sisustuksineen. Silti he olivat Willin kanssa viettäneet siellä paljon aikaa.

//Aww, Rosaire sai Alexiksen ihan vaikeaksi *naur* Äijällä ei meinaa hermot kestää :'D Sori kun kesti hetki, oli toi tenttitäyttöinen viikko tosiaan... jos sitä nyt pikkuhiljaa saisi sitten tasaisen ropetustahdin taas käyntiin!//

Ainakin keijukaista nauratti yhä. Hän saattaisi todella saada ilmaisen aterian pitkästä aikaa, sillä turkoosiraitatukka ei näyttänyt ottavan mistään itseensä. Kumma tyyppi, mutta hän onnistui koko ajan tanssahtelemaan juuri Alexiksen ärsytysrajan alapuolella melkein ärsyttävän hyvin.
”Pidät must? Hah!” Alexis tuhautti nenäänsä ja tuijotti tarjoilijan perään, joka oli tuonut hänen oluensa, pitsoissa kesti vielä vähän.
”Mikä masokistipaska oot? Käy sulle viel huonosti, mä tai joku toine syö sut konkurssiin jos et varo”, mies jatkoi töykeään tyyliinsä, mutta naurunpoikanen äänessä ja hymynirve huulilla vihjaisivat, että tällä kertaa oli kyse enemmänkin vitsailusta kuin aidosta uhittelusta. Kuitenkin hänen katseensa harhaili kaikkialle muualle paitsi Labellen naamaan. Mokomalla oli häiritsevän tuijottelevat silmät, ja hetkiseksi kaikki ne syyt, minkä takia joku ei haluaisi olla hänen seurassaan, olivat pompahtaneet Alexiksen mieleen. Kaikki ne syyt...

”Iteppähän annoit mun päättää safkapaikasta”, Alexis hymähti Labellen muisteloille ja hörppäsi juomaansa.
”Ollaan maailmanmatkaajaa, oikeen. Ei kotiseudut riittäny... ja mulle ku ei tullu ees mieleekää lähtee pois Pariisist, ku... Äh, mikä helvetti ruuas mahtaa kestää”, Alexis aloitti jutustelemaan katkonaisesti, ja yhtäkkiä heittikin puheensa ympäri ärtyneeksi jupinaksi, vaikka eivät he olleet odottaneet vielä juuri ollenkaan.
”Oikeest ei oo mitää järkee mennä mihkää fiinii paikkaa maksaa itteensä kipeeks jos vaiks pitsaa haluaa. Koha et kuiteskaa ottais tätä vakipaikakses, en jaksais jos tääki mesta tuis ties mitten hippiäisten valtaamaks julkkisesimerkin perästä”, hän hölisi ja pyöritteli oluttaan lasissa kiikutellessaan penkkiä kuin keskittymishäiriöinen pikkupoika. Sanat olivat ärhäkkäitä, mutta miksi tarkalleen, sitä mies itsekään ei tiennyt. Oli vaikea keksiä, miten olla ja puhua, kun tuollainen keijukainen möllötti siinä vastapäätä ja odotti ties mitä, vaikka väittikin vain hyvää hyvyyttään lyöttäytyneensä Alexiksen seuraan.

// Rosairella on vähän semmoinen vaikutus. Ja eips mitään Ihan rauhassa vaan//

Rosaire naurahti kevyesti ja kohautti olkiaan. "Ehkä mussa sitten on jotakin masokistin vikaa. Tosin aika pitkään kestäisi ennen kuin joku saisi mut vararikkoon vain syömällä", hän totesi huolettomasti ja otti siemauksen omasta lasistaan jonka sisältö oli tällä kertaa vettä. Hän halusi selviytyä illalla selvin päin studiolle nauhoittamaan ensimmäistä kappalettaan. Keijusta oli melko hauskaa seurata kuinka toinen tuntui välttelevän suoraan silmiin katsomista. Hän hymyilikin tämän vuoksi kevyesti itsekseen ja laski lopulta katseensa pois ettei mies liikaa vaivaantuisi tuijottelusta. "Ihan hyvän paikan sä valitsit. Mukavaa syödä välillä paikassa jossa ei tarvii muistaa millä haarukalla syödään mitäkin", hän lisäsi vielä. Tässä paikassa oikeastaan tajusi kuinka paljon hän oli viime aikoina käynyt vain niissä hienommissa paikoissa.

Hän hymyili kevyesti kun Alexis jo melkein kertoi jotain itsestään mutta vaihtoikin sitten kesken puhettaan aihetta. Rosaire loi katseen keittiön suuntaan ja nojasi päänsä käteensä. "Pariisi oli aina aivan liian pieni paikka mun makuun. Halusin isoille lavoille koko maailman tähdeks ja täältä käsin se ois ollu vaikeeta. Ja nyt siellä maailmalla on ollut niin pitkään että enemmän se Losi tuntu kodilta ku Pariisi mutta ehkä tääkin taas joskus alkaa tuntumaan omalta paikalta..", hän puheli tietämättä oikein kiinnostiko vastapäätä istuvaa miestä ollenkaan hänen puheensa. Ehkä ei, mutta oli se mukavaa puhua joskus pelkäämättä että asiat olisivat heti juorulehtien kansissa. Alexis kun ei vaikuttanut siltä että menisi heti ilmoittamaan juorulehtien toimittajille mitä oli jutellut hänen kanssaan.

Rosaire loi vielä kerran katseen ympärilleen. "Vaikka tämä mukava paikka onkin niin ehkä sinun vuoksesi jätän täällä käynnit vähäisiksi", hän lupasi hymyillen leikkisästi ja kohautti harteitaan. Keiju loi sitten katseen taaksepäin ja katseli hetken muutamaa pöytää missä tunnuttiin seuraavan hänen jokaista liikettään. Hän huokaisi kevyesti ja käänsi katseensa takaisin Alexisin suuntaan. Hän pöyhi hetken aikaa hiuksiaan ja kohotti lasin huulilleen.

Missä paikoissa Alexis tykkäsi syödä? Halusiko hän vihjaamalla syövänsä Labellen vararikkoon avata mahdollisuuden syödä tämän kukkarosta uudestaan? Miksi hemmetissä keijukaisen katse kuumotti häntä aivan liikaa? Kysymykset ehtivät hädin tuskin nousta miehen mieleen, kun hän jo vastasi niihin reilulla olutryypyllä ja osallistui toisen pohdintoihin vain kohauttamalla harteitaan.

Oli aivan järjetöntä, ettei Pariisi muka riittänyt jollekulle asuinpaikaksi. Alexiksesta Chênevaliekin tuntui välillä vähän liian isolta – mutta toisaalta sekin oli vain eksynyt, hämäräperäinen paikka, jossa ei tuntunut siltä, että voisi nukkua yönsä todella rauhassa. Tuntua kodilta, pah, typerää vetistelyä. Kunhan oli jokin nukkumapaikka ja osasi kulkea kaduilla, ei muulla ollut väliä.
”Pfft, omalt paikalt. Onks sil ny niin välii, lehahdat taas koht jonneki”, hän kohautti harteitaan uudestaan ja kallisti sitten tuolinsa nojaamaan taaksepäin entistä voimakkaammin.

Katseet eivät vaivanneet Alexista ollenkaan, sillä hän keskittyi tuolin kanssa peeloilemiseen ja oluensa hörppimiseensä niin kauan, kunnes pitsat tuotiin. Silloin hän keskittyi ahtamaan pitsaa suuhunsa hirvittävän kovaa vauhtia. Isolla miehellä oli iso ruokahalu, ja hän ei juuri koskaan tuntenut itseään todella kylläiseksi. Neljäsosa pitsaa katosikin hänen kitusiinsa häviävän pienessä hetkessä, ja hän pysäytti ahmimisensa vasta olutta hörpätessään.
”Hah, jos kaikki nenäänsä mun asioihin tunkevat utelijat tarjois pitsaa vois niitä alkaa sietääki”, hän nauraa haukahti selvästi tyytyväisenä ilmaiseen ateriaansa.

Rosaire katseli Alexista ja hymyili kevyesti. "Kotihan on yks tärkeimmistä asioista maailmassa. Sen täytyy olla paikka missä viihtyy ja tuntee olonsa turvalliseksi", hän sanoi ja kohautti olkiaan. Hänellä ei ollut niin helppoa lähteä huomaamatta kotiaan mihinkään joten tähti vietti välillä liikaakin aikaa neljän seinän sisällä. Tämän vuoksi koti oli kaikki kaikessa. Toisaalta myös kaupunki vaikutti asiaan paljon. "Hmm. Kuka tietää. Jospa mä vaikka tällä kertaa koittaisin pysyä Pariisissa", hän totesi ja kohotti lasin huulilleen. Hän vetäytyi sitten hivenen kauemmas kun pitsat tuotiin pöytään. Rosaire loi katseen pitsaan edessään ja hymyili. "En muista koska viimeksi oisin syöny jotain näin epäterveellistä", hän sanoi tyytyväisenä ja alkoi syödä. Tähden tahti ei kuitenkaan pysynyt Alexisn mukana. Hän oli ehkä aikuinen mies mutta olihan hän samaan aikaan pieni kokoinen keiju. Hän ei syönyt läheskään niin paljoa kuin monet ikäisensä miehet tai edes naiset.

Hän kohotti katseensa toiseen hetkeksi aikaa. Rosaire hymähti kevyesti ja kallisti päätään hivenen jääden hetkeksi katselemaan toista. "No ehkä mun täytyy sitten tulla työntämään nenääni sun asioihin useemminki jos saan susta sillä tavalla ruoka seuraa. Et oo ollenkaan niin huonoa seuraa ku selvästi luulet", tähti sanoi hymyillen. "Ei kai sentään. Kai mun on pakko jättää sut tän jälkeen rauhaan ettet joudu mun vuoksi vaikeuksiin", hän sanoi hymyillen ja jatkoi syömistään.

Jos tarpeeksi moni näki hänet edes kerran Alexisin kanssa, niin kysymyksiä alkaisi pian tulvia. Sen lisäksi jotkut innokkaat fanit voisivat koettaa saada Alexisen puhumaan hänestä, juorulehden toimittajista puhumattakaan. Rosaire loi katseen taas ympärilleen. Hän kohotti sitten lasin huulilleen ja otti muutaman hörpyn. Hän oli saanut ehkä vajaa puolet pitsastaan syötyä ja oli jo nyt aivan täynnä.

Alexis ahmi tyytyväisen oloisena pitsaansa, mutta kun näennäisesti vain muutaman haukkaisun jälkeen sitä oli jäljellä enää viimeinen neljännes ja hänen vatsansa tuntui yhtä tyhjältä kuin syömisen alussakin... Mies lätkäytti viimeisen siivun takaisin lautaselle, nuoli sormensa puhtaiksi – pitsaa ei koskaan tuntunut järkevältä syödä aterimin, eikä hän jaksanut välittää mistään pöytätavoista – ja otti selkeästi kiivaan hörpyn juomastaan.
”Ja miks helvetis kuvittelet ittes nii yliluonnollise ihmeelliseks, et oikeesti vaikuttaisit kaikkie tapaamies tyyppie elämää jotenki suureellisest?”
Al mulkaisi keijukaista haastavasti.
”Mitä sä oikee kuvittelet muka saavas mu niskaa, hä”, hän lisäsi ja hörppäsi uudestaan oluttaan – mutta tuijotellessaan kullankarvaan nesteen auttamatta hupenevaa pintaa ryväskä syitä hyppäsi hänen mieleensä. Kierosti vahva tunne siitä, ettei sellaisesta pienestä paskasta hänen tarvinnut välittää ei kuitenkaan kadonnut, ja se sai miehen hieraisemaan konkkanokkaansa ja virnistämään.
”Antaa tulla vaa. Ehk sais kiskottuu sit useemmanki aterian rahotuksen sust ilma, et tarttee uhrautuu silmänruuaks”, hän tokaisi melko rennosti.

Rosaire naurahti kevyesti toisen kiivaille sanoille ja kohautti olkiaan. ”Kuuluisuus aiheuttaa kaikenlaista harmia”, hän totesi sitten. Hän silmäili Alia ja vilkaisi toisen lautasta nopeasti. ”Sun niskaan? Innokkaita faneja kenties. Tai sitten vaan juorulehtien toimittajia seuraamaan ja koettamaan saada haastattelua tai kuvaa”, hän totesi ja kallisti päätään. ”Siinä varmaankin pahimmat riesat mitä voi saada”, hän totesi ja laski katseensa pitsaansa. Hän leikkasi vielä ohuen palan ja alkoi syömään sitä. Rosaire hymyili kevyesti ja sipaisi hiuksiaan. ”Musta ois oikee mukavaa saada sut ruokailuseuraks useemminki”, hän totesi sitten nyökäten. Tähti liikahti hivenen parempaan asentoon ja kohotti lasin huulilleen. Hän työnsi lautasta hivenen kauemmas itsestään vaikka siinä oli vielä vajaa puolikas jäljellä. Rosaire huokaisi ja venytteli käsiään. ”Oon aivan täynnä”, hän totesi ja katseli pitsaa hetken. Hän kohotti sitten katseensa mieheen joka istui vastapäätä. ”Täytyy myöntää täällä on aika hyvät pitsat”, hän totesi hymyillen kevyesti.

Hän loi katseen sitten taas ympärilleen ja nojasi kätensä pöytään ja päänsä käsiinsä. Tähti vilkaisi kelloa joka roikkui pizzerian seinällä ja katseli sitä mietteliäänä. Lopulta hän kuitenkin loi katseen Alin suuntaan. Hän katseli miestä hetken aikaa hiljaisena. "Ehkä voisin kuitenkin joskus tilata täältä ruokaa", hän totesi hymyillen hivenen ja kaivoi kännykän taskustaan näpytellen paikan nimen muistiin. "Mitä muuta sinä yleensä teet kun istut pubissa tai käyt syömässä?", hän uteli sitten ja jäi katselemaan pöydän toisella puolella istuvaa miestä.

Kuuluisuuden harmit tuntuivat jäävän vain ärsyttäviin, nokkaansa muiden asioihin tunkeviin tyyppeihin, jotka luulivat julkkisstatuksen antavan luvan ohiittaa tavallinen yksityisyyden kunnioitus. Se olisi kieltämättä hermojaraastavaa muutenkin mielellään huomaamattomissa liikkuvalle Alexikselle, mutta oli hän kyennyt jo muutenkin säikyttelemään väkeä pois niskastaan.
”Hah, ei tuo oo mitää ilmasen safkan rinnalla”, hän naurahti, rullasi viimeisen pitsapalansa kääryleeksi ja haukkasi sen suuhunsa.
”Vaik en kyl vieläkää tajuu, mikä sua ny niin täs kiinnostaa. Hö, mut ei mitää valittamist.”

Keijukainen alkoi käydä varmaankin jo levottomaksi, kun vilkuili kelloakin kovin ajattelevaisesti. Ties mitä sählinkiä tuollaisilla liitelijöillä mahtoikaan olla – ja sitä hassumpaa oli, että kaveri oli vielä palannut näille kulmille ja lyöttäytynyt hänen lounasseurakseen. Alexis pyyhiskeli kaikessa rauhassa rasvaisia sormiaan serviettiin ja katseli Rosairea tutkivasti alta kulmien, kun keijukainen näpytteli kännykkäänsä jotakin.
”Hei kuule, annas toi mul hetkeks”, Al julisti sitten ja kurottautui nappaamaan kännykän omiin, suuriin hyppysiinsä. Hetken hakemisen jälkeen hän löysi, miten tallentaa numeronsa ja nimensä yhteystiedoksi, ja vippasi sitten kännykän takaisin.
”Hah, sitä sun kaltane liitelijä tuski pystyy ees kuvittelee”, mies vastasi kysymykseen tekemisistään ylimielisesti nokkaansa tuhauttaen. Mitä hän teki – treenasi itsekseen, joi kaljaa, tuijotteli kattoa patjallaan, yritti löytää jostakin töitä ja pysyä poissa vanhojen tuttujen silmistä.
”Ehkä sun pitää joskus pirauttaa ja kattoa.” Alexis virnisti toispuoleisesti. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, mikä tuolla sirolla siipiveikolla oli, kun halusi täysin yhteensopimattoman tyypin kanssa hengata, mutta jos hän saisi sitä myötä ilmaista ruokaa... Ei ollut hänelle mikään ongelma ottaa hyötyä irti sieltä, mistä kykeni.
”En mä paljoo muuta tee ku hengaile näillä kulmilla. Mukavaa, simppeliä elämää”, hän valehteli juurikaan sitä ajattelematta, pitääkseen keskustelun käynnissä ja ainakin jotenkuten myönteisenä mahdollisille tuleville ilmaisaterioille.

Rosaire kohotti katseensa hivenen hämmästyneenä kun Al nappasi hänen puhelimen omaan käteensä. Hän seurasi sivusta näpyttelyä uteliaana. Kevyt naurahdus karkasi huulten välistä kun mies ei suostunut suoraan paljastamaan mitä teki. Siihen hän tyytyikin vain kohauttamaan olkiaan kevyesti. Hän otti kännykkänsä takaisin ja laski sen siihen pöydän kulmalle. "Ehkä mun sitte pitää", hän totesi hymyssä suin. Luultavammin hän tarttuisi tarjoukseen jossakin vaiheessa kun kalenterissa ammottaisi aukko ja hän kaipaisi parempaa seuraa. Keiju nojasi päänsä kättensä ja nyökytteli toisen sanoille. "Kuulostaa kyllä mukavalta elämältä. Paljon yksinkertaisemmalta kun mitä mä elän mutta eikai sitä saa valittaa", hän totesi. Hän kohotti vielä lasin huulilleen ja joi sen tyhjäksi.

"Mut mun pitäis pian liihotella studiolle tekemään musiikkai ettei mun manageri suutu liikaa", hän sitten sanoi ja jäi katselemaan Alia. Hän pysyi siinä paikoillaan ja pisti puhelimen taskuunsa. Lompakosta kaivettiin seteileitä sen verran että ne kattoivat pitsojen maksun ja ne jätettiin siihen pöydälle tippien kera.

"Oli mukavaa että löysin sut. Ja mä tuun olemaan yhteyksissä sitten kun kaipaan seuraa", keiju lisäsi hymyssä suin. Hän nousi ylös ja jäi katselemaan toista vielä jotta hyvästit saatettiin sanoa kunnolla. Kukapa tietää ehkä hän soittelisi toiselle jo aiemmin kuin edes itse kuvitteli. Hän nautti paljon miehen seurasta joka sai mitä ajatteli eikä liikaa painottanut sitä että hänellä oli niin valtaa kuin rahaakin.