Antonio hymyili hiljaisena tuntiessaan Cupidin suukon olkapäällään ja tämän lämmön aivan vierellään, nojaten itseensä kevyesti. Vielä hetken aikaa hiljainen, täydellinen rauha jatkui heidän välillään – niin syvä ymmärrys, linkki, että se oli muuttunut henkisestä fyysiseksi. Tai sitten hän saattoi tietenkin liioitella, kokea jotain hupsua sentimentaalisuutta yksinäisen työnpaiskinnan, monien kylmien, tyhjän himon täyttämien öitten jälkeen. Tai Cupidin maaginen luonto oli langettanut hänet lumoukseen, josta hän heräisi jonain päivänä värittömään todellisuuteen – mutta niin Antonio ei halunnut uskoa, ei kun hänen rinnassaan velloi vielä onnen raukea aallokko.
Kohta Cupid kuitenkin vetäytyi hänen luotaan ja hetki alkoi todella hiipua ohi. Antonio nousi hitaasti käsiään venytellen ylös ja koppoi housunsa lattialta, vaivautuen pukeutua vain niihin. Yhtäkkiä siistiin pukuun pukeutunut mies oli poissa, ja sen sijalla keittiöön tallusti tukka sekaisin ja housut vyöttämättöminä roikkien aivan toinen, rennompi herrasmies, joka saapui takaisin mukanaan kaksi kulhoa suklaamoussea. Toisen hän ojensi Cupidille, toisen hän jätti itselleen, ja alkoi lusikoida sitä pikkuhiljaa suuhunsa.
”Totta... taidamme nähdä siellä seuraavaksi, ne festivaalithan taisivat olla vasta juhlien jälkeen?” hän muisteli saatuaan yhtäkkiä päähänsä mainosjulisteen, jonka oli nähny matkalla Cupidin luo. Hieman surumielisesti hymähtäen hän katsoikin kohta tanssijaan, niin pahoittelevana ja tavallista haavoittuvaisempana, että häntä itseäkin alkoi ihmetyttää tavanomainen järkkymätön rehvastelunsa.
”Näissä juhlissa se ei taida onnistua, sillä lupasin jo viedä serkkuni, mutta... lupaan ryhtyä kavaljeeriksesi juhliin jonain päivänä, mikäli suostut olemaan sievä daamini”, hän aloitti vakavasti, mutta virnisti loppua kohden ja painoi Cupidin nenän hellästi lyttyyn.
