Time After Time

Romano ehti lukita mustana palavalla raivollaan Lukasin vasten seinää koko yli tuhatvuotisella voimallaan, roikottaen kiharatukkaa jälleen kerran varpaat vain hädin tuskin lattiaa hipoen kuin mitäkin pientä räsynukkea. Vaikka yksisilmäinen vampyyri huusi keuhkojensa pohjalta vasten Lukasin kasvoja nuorempi vampyyri puristi huulensa yhteen ja piti leukansa julkeasti koholla, haastaen häntä lyömään niin kovaa kuin taisi – mutta sitten Elijah, suloinen, hyväntahtoinen Elijah päätyi asettumaan Pariisin vanhimman vampyyrin nyrkin tielle, ja Lukas sai nähdä, ettei vaalea vampyyri oikeasti ollut niin hyvä vastus ystävälleen, kuin oli antanut hänen olettaa.

Ohut, iloton virne ehti käväistä Lukasin huulilla, kunnes se pyyhkiytyi pois Romanon nyrkiniskun voimasta. Leukaluu vääntyi pois paikoiltaan ja kiharatukkaisen pää nuokahti alas, silmissä mustui, korvissa soi, mutta suu alkoi virnistää uudestaan siitä valuvasta verestä huolimatta. Lukas hengitti ratisevasti, kunnes päätti lopettaa koko naurettavan touhun turhana, ja hän näytti roikkuvan vain vaivaisesti tajuissaan Klausin otteessa, tämän riepoteltavana, kylkiluut toisen nyrkiniskun alla avuttomasti poikki napsuen. Katarina kuitenkin puuttui tilanteeseen, käytti arvovaltaansa Romanon rauhoittamiseen, ja lopulta Lukas lysähti lattialle polvilleen, kasvot kiharoiden peittäminä liki maassa roikkuen. Nimi Isobel ei merkinnyt hänelle mitään, hän saattoi aavistaa venäjältä kuulostavan sanan merkityksen, mutta onttous oli vallannut hänen sisimpänsä. Ei, ei onttous, hän tunsi sen, poltteen, alkavan taas vatsassaan, hiipivän kohti kurkkuaan. Se palasi nopeammin kuin aikaisemmin... mutta tällä kertaa Lukas syleili tunnetta, tarttui sen voimistamana leukaansa ja rusautti sen takaisin paikalleen, nousi ylös haparille jaloilleen.

Hän oli surkea näky, synkkä näky, mutta puristi silti kätensä nyrkkiin ja syöksähti yllätyksen tuomaan etuun luottaen Katarinan ohi sohvalle lysähtäneen Romanon luo, kaatoi miehen selälleen, laskeutui itse tämän vatsan päälle ja puristi molemmat kätensä miehen kurkun ympärille.
”Sähläämään? SÄHLÄÄMÄÄN?!”
Nyt oli Lukasin vuoro huutaa, ja hän raakkui kasvot hallitsemattomasta raivosta vääristyneinä sanansa vuorostaan päin Romanon kasvoja upottaessaan kynsiään tämän kaulaan.
”Sinä et ollut siellä. Sinä et tiedä minun ongelmistani mitään. Sinä et tiedä, mitä Maÿllis teki lapsillaan. Minä tein Ghisistä yhden meistä kirotuista, enkä perkele soikoon anna kenenkään teistä pilata häntä! IKINÄ!” Lukasin ääni kohosi rikkonaiseksi kirkunaksi, joka puolestaan hajosi melkein epätoivoiseksi nauruksi miehen lyhistyessä Romanon päälle, kädet yhä tiukasti tämän kaulalla. Palavan lihan käry alkoi haista yhä selvemmin ja selvemmin ilmassa, ja huoneen hämärässä oli helppo huomata, kuinka Lukasin keho hohti himmeästi, samankaltaisena aurana kuin se, joka oli räjäyttänyt hänen hallitsemansa pimeyden. Valkeiksi muuttuneita sormenkynsiä ei nähnyt niiden päälle paakkuuntuneen veren alta, mutta Lukasin silmät olivat muuttuneet rauhallisen tummasta punahehkusta oikealla loistavaan verikuunpunaiseen ja vasemmalla hehkuvaan hopeaviolettiin.
”Menetin jo hänetkin... sinä et tiedä... Saatana, tapan kaikki jotka minun täytyy! Hah! Yritä vain estää!”

Kukaan ei ehtinyt reagoimaan, kun Lukas syöksähti Klausin kimppuun. Järkyttyneenä nuoremman vampyyrin päästyä äkkiä niskan päälle mies ei osannut puolustautua ja makasi hetken järkyttyneen näköisenä paikallaan vastaan taistelematta. Äkkiä hänen suustaan purkautui kirkuna, jollaista kukaan ei ollut osannut odottaa hänen edes pystyvän tuottamaan. Mies vääntelehti tuskaisasti päälleen romahtaneen Lukasin alla ja kiljui kuin ei olisi koskaan kokenut pahempaa tuskaa. Hänen ihostaan kantautui huoneeseen terävä sihinä ja palavan lihan haju levisi ympäri huonetta. Katarina syöksähti eteenpäin aikomuksenaan repiä Lukas irti Klausista, mutta jokin pysäytti hänet niille sijoilleen ja hänen kasvoihinsa ilmestyi pieniä haavaumia. Nainen vei kätensä kasvoilleen järkyttyneenä ja hänen silmänsä laajenivat ihmetyksestä.

Lukasin alla vääntyilevän Klausin päässä ei kulkenut montaakaan ajatusta. Kaiken peitti ylitsevuotava kipu, jonka hän jossain alitajuntansa syövereissä tajusi muistuttavan liian vahvasti sitä kipua, jota hän oli tuntenut menettäessään toisen silmänsä. Hän ei hallinnut itseään eikä siksi pystynyt lopettamaan huutamista. Hän puristi ainokaista silmäänsä kiinni ja sen luomen alta valui noro kyyneliä. Hänen jo kiinni arpeutuneesta ihostaan puuttuvan silmän puolella alkoi pulputa kiihtyvään tahtiin verta.

Elijah värähti lattialla ja nousi sitten hitaasti ylös. Hän katsoi kauhistuneena edessään avautuvaa näkyä ja lähti sitten kävelemään horjuvasti kohti sohvaa.
”Lukas, mitä sinä teet?” hän kysyi hiljaa ja hänen äänensä värisi pidätellystä kauhusta ja kivusta.

Lukas hengitti raskaasti, huohottaen, melkein kuin takaa-ajosta väsynyt, mutta yhä verenhimoinen metsästäjä. Romanon korkea huuto sai hänen jähmeän hymynsä levenemään. Hän ei tiennyt, mistä tai mitä hänet täyttänyt voima oli, mutta hän oli sen avulla saanut selätettyä itseään yli kaksinkertaisesti vanhemman vampyyrin, ja Lukasin sekavassa mielessä se aiheutti suunnatonta tyydytystä.
”Kilju. Helvetin äpärä, enää et visko minua. Enää et pelota minua!” hän kähisi matalalla äänellä pystymättä irrottamaan otettaan, täysin hypnotisoituneena Romanon kivusta vääristyneistä kasvoista, kyynelistä, verestä.

Jokin kuitenkin napsautti hänet yhtä näennäisen helposti pois tuosta mielentilasta, kuin hän oli siihen sinkoutunutkin. Elijahin ääni sai Lukasin hartiat rentoutumaan ja hän kääntyi katsomaan vampyyria olkansa yli kohdaten säikkyneet kasvot ja raihnaisen olemuksen katseellaan – mutta näki Elijahin tilalla paljon pienemmän, yhtä vaalean hahmon, joka katsoi häntä surullisilla silmillä ja huulilla lempeä hymy. Yhtäkkiä vampyyrin ote mustatukan kurkusta kirposi ja hän nousi haparoivin polvin seisomaan jättäen Romanon oman onnensa nojaan.
”Za... Zachariel...”
Hauras henkäisy muuttui repiväksi yökkäykseksi, ja Lukas valahti polvilleen pää lattiaan painuen ja kädet epätoivoisesti hänen honteloa kehoaan halaten. Tällä kertaa hän oli tuskissa, ähisi ja ulisi, kunnes kouristus singautti hänen päänsä kolahtamaan vasten lattiaa kiharatukan selkäpuolella. Nyittyään siinä ääneti kädet kohti kattoa, ilmaa haroen hän valahti yhtäkkiä täysin rennoksi kyljelleen, ja sekä suusta että korvista verta vuotaen menetti kaiken äskettäisen hehkunsa yhdessä nopeassa hetkessä. Hetken aikaa mies vaikutti kuolleelta, mutta sitten hän vetäisi koristen henkeä ja käpertyi pieneksi palloksi kädet silmilleen painaen.
”Helvetti. Helvetti, helvetti!” kimakat, hätääntyneet henkäisyt seurasivat toisiaan ja Lukas yritti turhaan nostaa heikotuksesta tärisevän kehonsa ylös päätyen vain rähmälleen takaisin lattialle.
”Ette... saa minua hengiltä... pysykää kaukana... kukaan ei nähnyt mitään...”

Sekä Elijah että Katarina hätkähtivät taaksepäin, kun Lukas äkkiä päästi irti Klausista. Keittiön puolelle karannut Tanya kurkisteli oven suusta olohuoneeseen varautuneen näköisenä. Äkkiä Lukas näytti saavan jonkinlaisen kohtauksen ja samaan aikaan, kun Katarina kiiruhti sohvalla liikkumattomana makaavan Klausin luo, kiiruhti Elijah Lukasin vierelle.
”Mikä sinun tuli? Hei!” vaalea vampyyri kysyi kauhistuneena ja yritti tarttua toisen hartioihin saaden kuitenkin vain sähköiskun. Lopulta huoneen nuorimman vampyyrin kouristelu vaimeni ja viimein loppui ja säikähtänyt Elijah kurotti kättään varovasti tätä kohti.
”Ei kukaan yritä saada sinua hengiltä”, vaaleaverikkö sanoi hiljaisella ja lempeällä äänellä ja antoi kätensä laskeutua toisen hartialle saamatta tällä kertaa sähköiskua.
”Mitä äsken sitten tapahtuikaan, se jää tämän huoneen sisälle. Minä lupaan. Ja jos vain kerrot minulle mitä sinulle on tapahtunut, voin yrittää auttaa”, hän kuiskutteli toiselle samalla, kun sohvan luota alkoi kuulua hiljaista nyyhkytystä.

Kyynelet valuivat vuolaasti Klausin kasvoilla, kun hän piteli suurilla käsillään kurkustaan kiinni. Katarina yritti irrottaa käsiä nähdäkseen vahinkojen laajuuden, mutta yksisilmäinen vampyyri piteli kaulastaan kiinni vain tiukemmin ja tämän tuhoutunut silmä valui vuolaasti verta.
”Klaus, tule tolkkuihisi. Päästä irti”, Katarina kuiskutti lempeällä, mutta tiukalla äänellä ja lopulta mies päästi kurkustaan irti. Katarinan huulilta pääsi kauhistunut älähdys, kun hän näki Lukasin käsien tuottamat vammat. Klausin kaulassa näkyivät selkeinä vereslihalla olevina palojälkinä kohdat, joista Lukasin sormet olivat kulkeneet, kynnenjälkien ympärykset olivat mustuneet ja niissä oli tuhkaksi muuttunutta ihoa. Klausin kaula savusi vielä hieman ja levitti koko asunnon täyteen etovaa palaneen lihan hajua.
”Mitä ihmettä hän oikein teki sinulle”, Katarina kuiskasi järkyttyneellä äänellä.

Lukas alkoi vasta hitaasti taas tajuta ympäristönsä kunnolla ja rauhoittua, kun Elijah jo laski kätensä hänen olkapäälleen. Kiharatukka löi sen välittömästi pois ja ryömi hieman kauemmas, mutta jäi sitten lopen uupuneena ja huonovointisena aloilleen. Hitaasti mutta varmasti hän alkoi ymmärtää, että ainakin Elijah oli vain huolissaan hänestä – ja hän alkoi ymmärtää, että kyseessä oli tosiaan Elijah, eikä kukaan muu. Lukas ojensi tärisevän kätensä tarttumaan toisen vampyyrin paidan rintamuksesta kiinni, mutta hän itse jäi makaamaan kyljelleen maahan huohottaen kasvoilleen valuneiden kiharoiden verhon takana.
”Ei. Tämä ei...” hän kuiskasi äänensä menettäneenä, kostutti huuliaan kielenkärjellään ja maiskautti niitä yhteen.
”Romano... mene auttamaan häntä”, Lukas käski sitten kuullessaan Katarinan kuiskutuksen ja Romanon nyyhkeen. Kiharatukka katsoi varovaisesti omaa kättään, tuhkan ja karstan peittämää, jonka saaman uuden kalpean sileyden hän tunnisti välittömästi. Oikeassa kädessä ei näkynyt samankaltaista muutosta, päinvastoin, se oli kurtistunut, kärsinyt hyökkäyksen aikana, ja Lukas oletti toisenkin käden palaavan ennalleen – mutta oikean käden kynnet eivät olleet tummenneet valkoisuudestaan lainkaan, eivät toisella eivätkä kolmannellakaan vilkaisulla, ja Lukas sulki kätensä nyrkkiin ja piilotti sen alleen.

”Romano!” heikossa kunnossa oleva vampyyri korotti sitten äänensä vailla voimia nousta, tulla katsomaan aiheuttamiaan jälkiä, vailla halua kohdata sitä, miksi oli lipsumassa.
”Älä helvetissä enää nostele minua seinille”, Lukas naurahti epätoivoisesti pirstoen ensimmäisen lausahduksensa luoman kuvan siitä, että karjuva verenhimoisuus olisi yhä läsnä. Hän ei kuitenkaan ollut vieläkään täysin rauhoittunut, vaan pakosta aloillaan, silti tuntien olevansa vihollisten ympäröimä ja vaarassa.
”En kerro. En kerro kenellekään teistä enää paskan vertaa. Minunkin rajani menee jossain”, Lukas urisi vastaan Katarinan kysymykselle, vaikka hänen rinnassaan polttikin aivan uusi, kylmä tunne – tai vanha, vanhaakin vanhempi, jo unohdettu sellainen.

”Minä en mene auttamaan ketään”, Elijah sanoi hieman loukkaantuneena siitä, että toinen yritti työntää hänet jatkuvasti pois. Hän halusi oppia tuntemaan tuon miehen, hän halusi, että tämä luotti häneen ja nyt kaikki tuntui olevan pilalla. Hän jäi istumaan hiirenhiljaa ja hievahtamatta Lukasin viereen haluten antaa edes hiljaista tukeaan jos ei muuta.

Lukasin äkkiä huutaessa Klaus loikkasi pystyyn, kompastui ja kaatui lattialle sohvan vastakkaiselle puolelle. Katarina katsoi pitkäaikaista ystäväänsä huolesta suunniltaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt Klausia niin avuttomana. Mies oli yleensä niin vahva ja tuntui, että mikään ei voisi murtaa tätä. Nyt kuitenkin näytti siltä, että kaikki stressi päällekkäin oli viimein murtanut sen puolustuksen, jonka rakentamiseen Klaus oli käyttänyt niin paljon aikaa.

”Älä kiltti huuda”, Katarina pyysi, kun Lukas oli saanut sanottavansa sanottua.
”En usko, että Klaus käy tämän jälkeen sinuun käsiksi uudestaan”, hän huokaisi. Miksi kaikkien täytyi olla niin äkkipikaisia?
”Minä en näe kuka muu meistä on tehnyt sinulle jotain pahaa. Klaus on tehnyt sinua kohtaan vääryyttä, myönnän sen, mutta minä, Tanya tai varsinkaan Elijah emme ole tehneet sinulle mitään pahaa. Elijahkin otti Klausin pieksennän pitääkseen sinut turvassa. Etkö sinä ole nyt vähän kohtuuton?” Katarina puhui rauhallisesti ja istui sitten huokaisten sohvalle. Klaus näytti käpertyneen pieneksi mytyksi matolle ja Elijah huojui hieman istuessaankin ja kaatui sitten tajuttomana lattialle. Klausin hänelle antama tälli oli ollut melko voimakas.
”Jos et halua olla missään tekemisissä minun, Klausin tai Tanyan kanssa niin ole kiltti ja ole tekemisissä edes Elijahin kanssa. Minun tietämykseni mukaan hän ei kuulu edes samaan verilinjaan meidän muiden kanssa. Älä rankaise häntä asioista, joita hän ei ole tehnyt ja joiden tapahtumisen hän on yrittänyt estää”, Katarina jatkoi puhettaan, jonka aikana Tanya astui keittiöstä olohuoneen puolelle.
”Vaikka olenkin eri mieltä Katarinan kanssa monista asioista, niin tässä minun on asetuttava hänen kantansa taakse. Elijah ei ole tehnyt sinulle mitään pahaa”, tyttö sanoi jotenkin kummallisen voimallinen viisaus sanojen takaa kummuten.

Lukas hivutti itsensä vaivalloisesti toiselle kyljelleen, mutta ponnistus sai hänet voimaan pahoin ja miltein vajoamaan taas nykivään, pahoinvoivaan kohtaukseen – mutta onneksi vain melkein. Hän kyräili Katarinaa kulmiensa alta vain pienen aavistuksen entistä vaaleammiksi jääneillä silmillään, kunnes sulki ne ja huokaisi syvään.
”Kohtuuton... minä sinulle kohtuuttomat näytän...” hän mumisi kitkerästi, mutta keskittyi sitten ponnistamaan itsensä istumaan risti istuntaan päätään pidellen ja heikosti huojuen. Kiharoittensa alta hän vilkaisi nopeasti Elijahia tämän tullessa mainituksi. Che, sekin vielä, yksi ihastunut hyväntahtoinen hupsu, joka oli suorastaan vetänyt hänet tähän tilanteeseen... mutta Lukas ei kyennyt olemaan vihainen Elijahille, ei ainakaan niin uupuneena.

Lukas ei kuitenkaan aikonut sanoa yhtään mitään kenellekään, ei ennen kuin Tanya asteli taas heidän keskuuteensa ja lausui oman painokkaan sanansa. Jostain syystä Tanyan, julmalta ja syrjäänvetäytyvältä vaikuttavan kylmän, ikivanhan pikkutytön sanat saivat Lukasin katsomaan tuota tummatukkaa silmiin silmissään ymmärtävä katse.
”Ei hän voi tehdä hyvääkään. Tämä... tätä ei voi enää auttaa. Te kaikki saatte pelätä ...tätä. En kerro mistä on kyse, koska on jo liian myöhäistä enkä halua kenenkään ryhtyvän leikkimään sankaria”, Lukas sanoi monotonisella äänellä Tanyalle, mutta kääntyi sitten Elijahin puoleen ja ojensi tätätä kätensä kämmen ylöspäin – vasemman kätensä, joka oli jäänyt erilaiseksi, oudoksi, vieraaksi, mutta joka oli sillä hetkellä voimaton. Hetkeksi hän jäi tuijottamaan omaa kättään ja maahan tuupertunutta Elijahia kasvoillaan omituinen ilme, kuin hän olisi hämmästynyt näkemästään. Varovasti hän kuitenkin kumartui toisen ylle, pyyhkäisi tämän hiuksia kevyesti, ja veti sitten kätensä nyrkissä syliinsä.
”Ehkäpä... minä vihaan häntä, koska hänen takiaan päädyin tähän sotkuun... Mikä sotku, mikä sotku”, hän pudisteli päätään ääni raskaana huolesta. Lopulta Lukas purskahti uudemman kerran ilottomaan nauruun ja hautasi kasvonsa käsiinsä hetkeksi. Ehkäpä näin olisi parempi, ehkäpä hänen kannattaisi kertoa juuri Romanon sukulaisille tästä onnettomasta virheestään, joka koituisi hänen tuomioksensa, kun oli kerta jo vetänyt Klausin ongelmiinsa mukaan. Elijahin ei tarvitsisi kuulla, hyväntahtoinen hölmö kun oli.
”Mmm, hyvä on. Romano, minä purin Zacharielia. Join hänen vertaan. Olen kuolemaantuomittu, ja lähtemässä rytinällä. Onko siis liikaa vaadittu, että saan hoitaa omat asiani kuntoon ja pitää ainoan pienokaiseni erossa meidän kärsineiden kirotusta hulluudesta?”
Lukasin pieni yksinpuhelu puhuttiin pehmeällä, vaimealla äänellä, ja hän ei nostanut kertaakaan sen aikana katsettaan kohtaamaan kenenkään yhä tajuissaan olevan vampyyrin katsetta.
”Maailmassa pitäisi olla tilaa ainakin yhdelle sellaiselle vampyyrille...”

Kuuntelijat kohottivat kulmiaan kuin yhdestä käskystä.
”Vai sankaria. Onko kukaan meistä mitään parasta sankariainesta sinun mielestäsi?” Klaus kähisi heikosti lattialta, jolla yhä istui. Katarina tuijotti Lukasin ojennettua kättä kiinnostuneena. Käden sileys ja jopa vampyyrille luonnoton vaaleus kiehtoi häntä. Hänen olisi tehnyt mieli koskettaa tuota kättä. Tanya oli vetäytynyt kauemmas toiminnan keskipisteestä.

”Älä vihaa ketään ilman syytä”, Tanya sanoi hiljaa ennen kuin vetäytyi uudemman kerran keittiön rauhaan ja yksinäisyyteen. Muut tuijottivat nyt melko surkealla tavalla nauravaa Lukasia. Vaikka Klaus ei olisi
sitä koskaan ääneen myöntänytkään, hän oli huolissaan tuosta vampyyrista. Tämä oli hänen näkökulmastaan vielä niin kovin nuori ja tietämätön monista asioista. Hän huokaisi raskaasti ja oli juuri aikeissa nousta ja mennä toisen luo, kun tämä päätti avata sanaisen arkkunsa.

Lukasin sanat saivat Klausin hätkähtämään ja kavahtamaan aavistuksen taaksepäin. Hän ei tiennyt kuka vampyyri olisi niin uskomattoman typerä, että menisi juomaan enkelin verta. Sehän oli lähestulkoon sama asia
kuin antaisi papin lyödä itseään siunatulla veitsellä sata kertaa haarojen väliin. Klaus oli aikeissa sanoa tämän päätelmänsä ääneen ja julistaa Lukas typerykseksi, mutta Katarina keskeytti hänet.
”Kuka on Zachariel?” nainen kysyi uteliaana katse yhä Lukasin muuttuneessa kädessä.
”Enkeli”, Klaus totesi hiljaa ja vakavana haluamatta puhua enempää, jotta ei katkaisisi sitä ajatusketjua, joka Katarinalla näytti olevan meneillään. Nainen kurtisti kulmiaan ja katsoi Lukasia ihmettelevänä.
”Kuinka kauan tästä tapahtumasta on?” hän kysyi uteliaana ja astui hieman lähemmäs.
”Vaikka ennakkotapauksia en tiedäkään kuin yhden, olen äärimmäisen yllättynyt, että olet vielä hengissä. Olen kerran ollut todistamassa tapausta, jossa vampyyri joi verta enkelistä ja tämä kyseinen hölmö paloi kasaksi tuhkaa ensimmäisen kahden sekunnin aikana”, nainen kertoi jatkaen Lukasia kohti hiippailuaan.
”En aio leikkiä sankaria, älä pelkää. Olen vain utelias”, hän varmisteli samalla, kun sulki matkan heidän välillään ja yritti saada katsekontaktia mieheen.

Lukas mulkaisi Romanoa äärimmäisen murhanhimoisesti miehen töksäyttäessä Katarinalle totuuden Zacharielista. Hän oli tarkoituksella kutsunut enkeliään nimellä eikä lajilla, olihan hänen ympärillään ei vain yksi, vaan kolme vampyyria, jotka kykenisivät suolistamaan hänet tässä säälittävässä tilassa, jossa hänellä ei ollut edes äskeistä, äkillistä voimanpurkaustaan suojanaan. Ei siis ihme, että hän työnsi itseään taaksepäin Katarinan miettivän katseen hiillostaessa häntä. Mitä nainen oikein aikoi? Vaikkei Lukas ollut yhtä kokenut kuin muut huoneessaolijat, oli hän oppinut läksynsä siitä, miten nuoremmalle vampyyrille usein kävi mahtaviempiensa seurassa, eikä se, että Romano oli Katarinan ystävä, hälvyttänyt hänen ennakkoluulojaan yhtään sen enempää.

Se, mikä sai Lukasin rauhoittumaan hieman, oli Katarinan sanojen lisäksi se omituinen tuttuuden tunne, jonka hän koki uudestaan naisen astellessa hänen lähelleen silmät tiiviisti hänen omiinsa tuijottaen.
”... en ...tiedä. Kuukausi, kaiketi?” Lukas mumisi välttelevästi, vaikka tiesi oikeasti täsmälleen kuinka monta kirottua yötä siitä kauhistuttavasta illasta oli, jona kaikki oli mennyt niin valtavasti pieleen.
”Kyllä se sattui. Melkein kuolin, ja taidan olla kuolemassa”, mies totesi hämäävän tyynesti, vaikka silmät olivat lasittuneet ja kuumehoureinen yö Pariisin taivaalla välkkyi hänen mielessään kipuna, poltteena, makeutena, pyörrytyksenä ja sumeana valohehkuna. Hän oli varmasti hyökännyt useamman ihmisen kimppuun sinä yönä selviytymisvaistonsa ohjaamana, ja aiheuttanut myöhäisen illan juhlijoissa paniikkia kieppuessaan huutaen ja itseään repien valosaasteen väljähdyttämää taivasta vasten.
”... Zachariel oli nuori. Tai ehkä siinä paskiaisessa, joka jätti minut selviämään verenhimoni kanssa yksin sinne saatanan metsään oli jotain erikoista. Tai sitten rakkaus on voima kaiken voittava...”
Lukas puhui kiivaasti ja painoi puhuessaan kädet ohimoilleen, purskahtaen lopuksi mielipuoliseen, holtittomaan, hysteeriseen nauruun, joka sai hänet vajoamaan kyyryyn lattialle pieneksi täriseväksi mytyksi, josta oli mahdotonta sanoa, itkikö vai nauroiko hän.

Koko joukko tuijotti mykistyneenä maassa tärisevää miestä. Heidän lihaksensa jännittyivät, kun he valmistautuivat mihin tahansa äkkinäiseen tuon epämääräisen läjän suunnalta. Katarina kurotti kättään miestä kohti, kun hänen liikkeensä keskeytyi ulkoa kuuluviin sireenien ääniin. Joku naapureista oli ilmeisesti hälyttänyt paikalle virkavallan kaiken metelin yllyttämänä.

Klaus huokaisi raskaasti ja otti askelen Lukasta kohti aikeenaan napata tämä mukaansa ja paeta paikalta.

Lukas halasi polviaan ja kiikutti itseään edestakaisin kasvot piiloon painettuina. Huoneen ilma kihisi siihen väreilemään jäänyttä jännitystä, ja hän halusi samaan aikaan juosta karkuun että syöksyä tappelemaan ja kuolemaan. Jos hän sekavassa mielentilassaan pystyi olemaan jostakin varma, niin siitä, ettei halunnut enää olla tekemisissä kenenkään heistä kanssa. Hänen täytyisi löytää Ghisille joku, joka suojelisi häntä, estäisi häntä paatumasta kuin he vanhat, menetetyt tapaukset – hänen täytyisi selvitä vielä hetken verran, vielä vähän, vaikka heikotus yrittikin nousta korvennukseksi minä hetkenä hyvänsä.

Hänen kiihkeät ajatuksensa tai äskeinen tilanteen uhkaavuus eivät kuitenkaan olleet syynä sille, että Klausin ojentaessa kättään häntä kohti Lukas loikkasi pystyyn ja yllättävän energiapiikin vallassa jatkoi matkaansa hyppäämällä ulos ikkunasta, jonka aiempi vihollinen oli rikkonut. Hän ei heittänyt hyvästejä, ei jäänyt katsomaan taakseen, vaan vain kiisi lentävänä pimeytenä mahdollisimman kauas huoneesta ja muista vampyyreista. Ghis tarvitsisi jonkun suojelijan, kasvattajan, hänen täytyisi selviytyä siihen asti. Hän ei tuntenut juuri ketään, eikä kukaan ollut muutenkaan lempeä, mutta varmasti joku sopiva olisi olemassa. Siihen asti hänen täytyisi vain selvitä, vaikka sitten saatanallisen noidan helmoissa – sekin mieluummin, kuin antaisi väkivallan kierteen jatkua.

//Noin, Lukas poistui todella sekavana ja puolihulluna. Voi poikaparkaa. Eiköhän tämä ollut tässä, ei oikein jäänyt sulle mitään muuta kuin että hahmosi jäivät tuijottamaan perään ja olivat tyytyväisiä siihen, ettei enää tarvitse kärsiä Lukaksen draamakuningattaren elkeistä :'D//