Madrigal

//Noin, Lusei, pistäpäs Zach törmäämään ulos marssivaan vampyyrittareen :'D//

Ilta oli kietonut Pariisin kadut utuiseen siniseensä likimain tunti sitten, ja kymmenet kynttilät paloivat yhä valaisten kirkon alttarin ja käytävät pehmeällä valollaan. Korkea katto kannatinpylväineen oli varjojen verhoama ja lasimaalaukset päiväisen, taivaallisen hohteensa menettäneitä, mutta Lukasista kirkko oli silti kaunis. Istuessaan puisella penkillä hän olisi halunnut kohottaa katseensa ylös, tuntea harras ihmetys sydämessään Kristuksen kasvoja tarkastellessaan, kuten häilyvästi muisti tunteneensa eläessään, mutta päälaella tuntuva polte piti hänen katseensa alhaalla. Huokaisten raskaasti mies hivuttautui pois etummaisiin kuuluvasta penkkirivistä ja asteli sivukujaa pitkin kirkon keskelle, jossa toinen, vaaleatukkainen vampyyri seisoi kattokruunun alla.

”Ah, Ayadel, kultaseni. Eihän meidän tarvitse viettää tätä iltaa haisevassa kirkossa nahistellen, eihän? Mehän tulemme erinomaisesti toimeen!”
Lukasin kajauttama tervehdys ei selkeästi miellyttänyt kalliisti pukeutunutta naista, vaan nutturapää nyrpisti nenäänsä ja käveli vampyyrimiehen luo sormi syyttävästi ojossa.
”Sinä! Alusvaateliikkeen tapauksen jaksoin antaa mennä sormieni välistä, koska se oli aivan rajallamme, mutta viime viikolla olit aivan keskellä minun metsästysmaitani!”
Tuohtuneet kivahdukset saivat Lukasin tyrskähtämään kovaäänisesti ja levittelemään käsiään.
”Sinun metsästysmaitasi? Sinun? Ne olivat Ericin, ja hän oli antanut minulle luvan! Kutsunut illalliselle – kai suot minulle edes sen ilon, kun olen niin nuuka ja kiltti naapuri?”
”Sinä saisit pitäytyä pussiveresi lipittämisessä ja jättää oikean saalistamisen kunnollisille vampyyreille, korppi!”

Riitely muuttui nopeasti nimittelyksi ja lopulta pikkumaiseksi sähinäksi, kunnes lopulta nainen läimäytti Lukasia kynnet ojossa. Kolme syvää naarmua halkoivat miehen posken, mutta tuskin edes tihkuivat verta, mikä sai naisen nauramaan ivallisesti.
”Katso nyt itseäsi. Olet heikko, pieni, veretön vampyyri. Pysy omalla alueellasi, tai katkaisen niskasi”, Ayadel totesi nenä pystyssä ja liioitellun omahyväisenä. Lukas kuitenkin irvisti kohti pariulko-ovia marssivalle naiselle ja päätti huutaa vielä kerran tämän perään, vaikka neuvottelut olivatkin selkeästi päättyneet hedelmättöminä.
”Saat muut perääsi riidanhaastamisesta, kuulitko! En tehnyt mitään väärin!”

Zachariel hyräili heleällä äänellä Ave Mariaa talsiessaan kohti erittäin viehättävän näköistä kirkkoa. Hänelle oli viime aikoina tullut tavaksi käydä kirkossa lähes päivittäin ihailemassa sen kauneutta ja lueskelemassa Raamattua. Joutessaan hän oli myös opetellut monet virsikirjan kappaleista ja huomannut pitävänsä laulamisesta yllättävän paljon. Enkeli väisti ohitseen juoksevaa tyttöä, jotta tämä ei olisi tuupannut häntä kumoon. Tytön pitkät letit viuhuivat tämän perässä, kun tämä juoksi luultavimmin kohti kotiaan, jotta ehtisi perille kotiintuloaikaan mennessä.

Tänä iltana, kun Zachariel katsoi kirkkoa hän aisti ilmapiirissä jotain erilaista. Aiemmin kirkko oli tuntunut hyvin seesteiseltä paikalta, mutta nyt sen ympärillä tuntui leijuvan jännittynyttä energiaa. Hän kurtisti kulmiaan, mutta totesi sitten itsekseen, että kenties siellä oli ollut aiemmin päivällä hautajaiset. Hän oli huomannut, että niiden jälkeen kirkot jäivät usein tihkumaan surua ja jännittyneisyyttä, joskus jopa puhdasta vihaa. Zachariel pudisti päätään. Hänestä oli surullista, että ihmisten täytyi kuolla.

Enkeli lähti kiipeämään kirkon portaita ja oli juuri kurottamassa kohti oven kahvaa, kun naishenkilö pöllähti sisältä hänen niskaansa. Säikähtäneenä nuorukainen älähti ja tyrkkäsi tuntemattoman voimalla takaisin kirkkoon. Hän tasasi säikähdyksen jäljiltä epätasaista hengitystään ja kohotti sitten katseensa naiseen, joka oli miltei kumonnut hänet selälleen.
”Toivoisin, että vastaisuudessa olisitte hieman varovaisempi sen kanssa, mihin juoksette”, hän sanoi kohteliaaseen sävyyn ja astui sisälle kirkkoon vetäen oven perässään kiinni.
”Eikä kirkossa ole mielestäni soveliasta juosta muutenkaan”, hän jatkoi. Toki hänen oli myönnettävä itselleen, ettei hän tiennyt oliko nainen juossut vai kävellyt vauhdikkaasti, mutta tuollaisilla pikkuseikoilla ei hänen mielestään ollut sillä hetkellä sen suurempaa väliä. Hän siirsi katseensa naisesta ja hänen silmänsä levisivät ja muistuttivat siten erehdyttävästi kahta täysikuuta.
”Lukas! Mitä sinä täällä teet? Ja et ole tullut katsomaan minua aikoihin!” hän huudahti ilahtuneena ja porhalsi ystävänsä luo kapsahtaen sitten tämän kaulaan. Hänen mieleensä ei juolahtanut, että ehkei toinen halunnut häntä kaulaansa roikkumaan.
”Minulla oli ikävä sinua”, hän sanoi vilpittömän onnellisena ja päästi irti jääden katsomaan miestä pää lievästi kallellaan ja hymy huulillaan.

Ayadel ei päässytkään marssimaan liki juoksuvauhtia mielenosoituksellisesti ulos kirkosta ja levittämään pahaa sanaa Lukasin välinpitämättömyydestä rajoja kohtaan. Ei, hän oli juuri läimäyttämässä kirkon raskaat pariovet dramaattisesti auki, kun ne avautuivatkin hänen edessään ja silmät suurina nainen melkein kaatui valkotukkaisen nuorukaisen päälle. Tämä erikoinen nuorukainen kuitenkin onnistui tönäisemään hänet voimalla takaisin kirkon sisälle, ja pyhässä paikassa voimaton vampyyri kaatuikin keskikäytävän punaiselle matolle.
”Senkin kuolevainen mato! Kuinka keht-”
Naisen vihainen sähähdys kuitenkin katkesi kuin veitsellä leikaten, kun hän sai tuuheat hiuksensa pois kirkkaanpunaisten silmiensä tieltä. Ayadelin suu unohtui hitusen auki ja hänen nousemisensa lattialta keskeytyi täysin, mutta pihaustakaan ei päässyt ulos järkyttyneen vampyyrin suusta.

Lukas taas oli aivan yhtä järkyttynyt kuin neuvottelukumppaninsakin enkelin äkillisestä saapumisesta paikalle, vaikka lähes välittömästi leukansa lattialta kerättyään hän läimäyttikin otsaansa. Tietenkin, missäpä muuallakaan saattaisi törmätä enkeliin, kuin kirkossa? Hän kuitenkin onnistui vetäisemään leveän hymyn kasvoilleen kolmesta raapaisujäljestä huolimatta ja kapsaisi enkelin tiukkaan syleilyyn. Ayadel katosi täysin hänen mielestään, hän halusi ennemmin pitää yllä hyvää suhdettaan Zacharieliin.
”Zachariel, kuomaseni. Sinä et sitten ole vieläkään oppinut ajoittaa saapumisiasi paremmin?” hän kysäisi lievästi häkeltyneenä, lievästi naljaillen, lievästi hermostuneena, mutta kummallista kyllä, eniten ilahtuneena siitä, että enkeli oli tupsahtanut paikalle ja muisti hänet.

Ayadel ei kuitenkaan antanut kahden miehen rupatella rauhassa keskenään, vaan hän tuijotti kaksikkoa etäältä, kunnes nosti leukansa pystyyn ja suorastaan lipui lähemmäs hurjistunut katse tyynen ilmeen ympäröimissä silmissään.
”Lukas, mitä tämä on olevinaan?” hän kysyi hyytävällä, mutta myös pidätellyn vahingoniloisella äänellä.
”Tuot tapaamiseemme ulkopuolisia. Ja vielä enkelin!”
Nainen sylkäisi sanan ulos suustaan kuin se olisi maistunut pahalta. Se taas sai Lukasin työntämään Zacharielin sivummas ja astahtamaan kohtaamaan vanhan kiistakumppaninsa.
”Etkö ollut juoksemassa levittelemään valheita minusta? Mihin kiireesi katosi?” mies sähähti takaisin yhtä myrkyllisesti, mutta tällä kertaa sanat saivat Ayadelin vain nauramaan.
”Sinä olet mennyttä! Odota vain, kun muut kuulevat, että olet hankkinut itsellesi sulkaisan pikku lemmikin! Vai aiotko polttaa naamani ensin irti, hmm? Siitähän sinä pitäisit, etkö vain? Oman pikku oikeutesi langettamisesta – varmaan palat halusta iskeä ristin Lukasinkin rinnasta läpi!”
Syyttävien sanojensa rohkaisemana Ayadel käveli koko ajan lähemmäs kaksikkoa, kuin unohtaen sen, että hänen syytöksensä kumpusivat siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että enkeli pystyisi teurastamaan vaikka tuhatvuotiaankin vampyyrin kirkossa ilman minkäänlaisia vaikeuksia.

”Zachariel, kuomaseni. Sinä et sitten ole vieläkään oppinut ajoittaa saapumisiasi paremmin?”
”Älä väitä ettei ajoitukseni olisi viimeksi ollut suorastaan loistava”, Zachariel naurahti takaisin muistellen hetkeä, kun hän oli
ensimmäistä kertaa nähnyt Lukasin. Hän oli suorastaan luvattoman iloinen siitä, että oli törmännyt mieheen ja mikä parasta, vielä yhdessä lempipaikoistaan! Hehän voisivat ruveta käymään siellä yhdessä. Enkeli oli juuri aikeissa sanoa
ajatuksensa ääneen, kun hänen päälleen rynnistänyt nainen puhkesi puhumaan. Nuorukaisen silmät pyöristyivät, kun hän joutui todistamaan moista julkeutta. Miksi tuo nainen oli niin vihainen? Oliko hän tehnyt jotain väärin? Hänen silmänsä kostuivat hieman, kun hän ajatteli, että oli pilannut naisen kirkkokäynnin. Se jos mikä oli rangaistava teko. Hän oli juuri punnitsemassa erilaisia vaihtoehtoja rangaista itseään, kun Lukasin sanat pysäyttivät hänet. Oliko nainen valehdellut jotain Lukasista? Siinä tapauksessa hän ei ollut se, jota piti rangaista.

”Ristin Lukasin rinnasta läpi?” Zachariel kysyi kauhuissaan silmät lautasen kokoisina. ”Miksi ihmeessä minä niin haluaisin tehdä? Enkeli otti muutaman askelen taaksepäin, koska lähestyvä nainen vaikutti jokseenkin uhkaavalta. Alitajuisesti hän muutti siipiänsä aavistuksen aineellisemmiksi ja heilutteli niitä hermostuneena.
”Älä kehtaa valehdella Lukasista mitään! Kuuletko?” nuorukainen alkoi hermostua naisen törkeydestä.
”Lukas on hieno ihminen ja minulle tärkeä, joten varo nahkaasi”, Zachariel murisi paljastaen tietämättään, ettei tiennyt Lukasin vampyyriudesta tuon taivaallista. Jostain blondi sai rohkeutta lopettaa perääntymisensä. hän seisahti paikalleen ja mulkaisi naista pahasti.
”Kuka sinä edes olet? Mistä te kaksi tunnette toisenne?” hän kysyi kulmat kurtussa. Häntä häiritsi se tosiasia, että hänen Lukasinsa tunsi jonkun näinkin ala-arvoisen tapauksen.
”Älä Lukas kuuntele mitään mitä hän sanoo, mikään siitä ei varmasti ole totta. Jos hän on sanonut sinulle jotain ilkeää niin se on varmasti ollut vain kiero vale. En tiedä miksi hän valehtelee sinusta, mutta sen tiedän, että se ei ole oikein ja valehtelijat pitäisi kivittää tai jotain”, rangaistuspuolen tullessa esiin sanat vain tulvivat enkelin suusta ilman, että tämä ehti miettiä niitä etukäteen. Hän hämmentyi hetkeksi, mutta ryhdistäytyi sitten ja totesi, että pohtisi asiaa myöhemmin paremmalla ajalla.

Lukasista tuntui kuin hän olisi katsellut jyrkänteeltä, kuinka kaveri vieressä heitti lumipallon, joka kasautui pikkuhiljaa lumivyöryksi, joka uhkasi hukuttaa kokonaisen kylän alleen. Hän oli tottunut uhkauksiin ja herjoihin Ayadelin kanssa asioidessaan, mutta Zacharielin reagoidessa naisen sanoihin hänen teki mieli maastoutua jonnekin kirkonpenkkien väliin. Vampyyrinainenkin kavahti hitusen taaemmas enkelin tuomitessa ankarasti valehtelun, kalveten lakananvalkoiseksi, ellei sitä jo ennestään ollut.
”Zachy, ei se ole tärkeää, älä hänestä välitä. Juoruakka mikä juoruakka”, Lukas yritti maanitella enkelia rauhoittumaan, mutta ei toisaalta kyennyt pitämään ilkeää kieltänsä kurissa. Ayadel taasen nuolaisi huuliaan hermostuneena, mutta alkoikin sitten hymyillä ovelana ja itsevarmana.
”Jos joku tässä pitäisi kivittää, niin Lukas”, hän naurahti yhtäkkiä, ja osoitti kiharatukkaa suorastaan riemuissaan.
”Meidän naapurikiistamme sikseen – keille kaikille sinä oikein kehtaat valehdella? Tuo luulee sinua ihmiseksi!”
”Minä en ole valehdellut yhtään mistään”, Lukas sanoi äärimmäisen painokkaasti, mutta vaihtoi painoa jaloillaan, valmiina ryntäämään naisen kimppuun. Ayadel kuitenkin oli löytänyt uuden aseen hyväkseen, ja kääntyi nyt katsomaan Zacharieliin mairea hymy huulillaan.
”Kultaseni, tuo mies valehtelee sinulle päin naamaa. Hän on kaikkea muuta kuin ihminen. Hyvänen aika, mehän olemme samaa verta, minä ja hän. Tiedäthän, v-”

Lukas ei edes tajunnut rynnänneensä naisen kimppuun. Mitä hän viimeiseksi halusi, oli Zacharielin kuulevan totuuden väärästä suusta, väärällä hetkellä. Tietysti hän kertoisi sen ennen pitkää... mutta ei nyt. Kirkon ulkopuolella kahden vampyyrin taistelu olisi äitynyt äkkiä rumaksi, ja Lukas olisi ollut todennäköisesti alakynnessä itseään sata vuotta vanhemman vampyyrin kanssa, mutta kirkon sisällä he olivat vain mies ja nainen. Siksi Ayadel ei saanutkaan sanottua sanottavaansa loppuun, vaan joutui keskittymään leukaansa kohti tulevan nyrkiniskun torjumiseen. Valitettavasti Lukas oli todellakin vain mies, ja Ayadelin tappavan tarkka potku hänen haaroväliinsä sai hänet vajoamaan ähkäisten polvilleen. Lukas kuitenkin sai vuoronsa väläyttää naiselle ovelan hymyn, minkä jälkeen hän katsoi anovasti Zacharieliin ja heitti kädenpaksuisen pajunköyden hyväuskoisen enkelin nieltäväksi.
”Älä kuuntele häntä! Hän kiristää minua valheillaan!”

Zachariel ei ollut vielä päässyt miettimästä mitä juoruakka tarkoitti, kun tuo nainen jo sanoi, että Lukas täytyisi kivittää. Enkeli hämmentyi täysin. Miksi hänen täytyisi ryhtyä kivittämään ystäväänsä? Nuorukainen aukoi suutaan yrittäen päästä sanomaan jotain toisten kiivaan sanaharkan väliin, mutta kohtelias kun oli, ei kehdannut huutaa toisten päälle. Häneltä pääsi kuitenkin kauhistunut huudahdus Lukasin käydessä naisen kimppuun. Tästä hänen täytyisi kyllä pitää miehelle puhuttelu, ei naisia saanut lyödä! Hetken enkeli seisoi kauhistuneena tumput suorana tuijottamassa nujakkaa, mutta kun Lukas vajosi polvilleen, hän päästi raivokkaan huudon. Hänen Lukasiaan ei tuolla lailla potkittu tai joutui vastaamaan hänelle!

Zachariel noteerasi puolella korvalla, että Lukas huusi hänelle, kun hän pinkaisi naisen kurkkuun kiinni. Voimakkaalla siipieniskulla hän paiskasi heidät molemmat vastapäiseen seinään ja piti naisen vartaloa kilpenään törmäystä vastaan.
”Sinä et koskaan satuta häntä minun nähteni”, hän murisi äärimmäisen vaarallisella äänellä. Hän yllätti jopa itsensä sillä kuinka pelottavaksi hänen äänensä taipui. Hänen silmänsä hohtelivat aavistuksen hopeaisempina kuin äsken ja ne olivat
kaventuneet vihaisiksi viiruiksi. Nuorukaisen siivet värisivät olemattomassa tuulessa.
”Sinä olet paha, ilkeä nainen ja minä en anna tätä sinulle koskaan anteeksi”, valkohiuksinen sihisi hiljaa, mutta samalla hyvin kantavalla äänellä. Ajatellen, että oli saanut naisen kuriin ja nuhteeseen hän päästi tästä irti ja laskosti siipensä kääntäen tälle samalla selkänsä tarkastaakseen Lukasin voinnin. Hän ei ottanut huomioon, että vastustajalle ei koskaan saanut kääntää selkäänsä.

Lukasin suunnitelma usuttaa Zachariel naisen kimppuun ennen kuin hän ehtisi sanoa mitään ikävää toimi oletettua paremmin. Hänen ei olisi edes tarvinnut yllyttää enkeliä sanoillaan, sillä valkoinen välähdys oli jo rusentanut Ayadelin vasten kirkon kiviseinää. Jopa kirkon toiselle puolelle jäänyt Lukas pystyi tuntemaan pyhän voiman kihelmöinnin ihollaan, ja Ayadel kirkui iskun rusennettua häneltä ainakin kylkiluuta rikki. Sentään kirkossa oleilu ei tehnyt vampyyria kuolevaiseksi, mutta syvä pelko valtasi hänen sisimpänsä enkelin sihistessä vihaisesti. Ei siis ihme, että Zacharielin päästäessä irti Ayadel vajosi hetkeksi lattialle täriseväksi ja nyyhkyttäväksi mytyksi, jättäen enkelille reilusti aikaa luulla olevansa turvassa ja kääntyä Lukasia kohti.

Kiharatukka kavahti hitusen taaemmas nähdessään enkelin silmien hopeisen hohteen, mutta hetken suuret silmät valtaisina tuijotettuaan hänen onnistui kuitenkin ähkäistä varoituksenpuolikas. Valitettavasti se ei ehtinyt ajoissa, vaan jaloilleen päässyt Ayadel oli napannut lähistöltä kynttelikön, joka tanassa kuin peitsi nainen ryntäsi kohti Zacharielin selkää kiljuen raivokkaasti. Kullattu kynttelikkö rusahtikin vasten enkelin siipiä ja yläosan terävät reunat taisivat upota vaatteiden ja ihon läpi. Henkeään hyökkäyksensä onnistumisen aiheuttamasta järkytyksestä haukkoen Ayadel päästi irti kyntteliköstä, joka jäi töröttämään enkelin selästä, ja otti pari haparoivaa askelta taaksepäin. Muutaman hysteerisen haukahduksen jälkeen hän puhkesi kimeään nauruun.
”Et olekaan voittamaton! Et ole! Nyt et saa salamurhattua minua, Lukas, ja minä kerron kaikille! Sinut tapetaan tästä hyvästä, rikkureita ei sallita!”
Lukas ei kuitenkaan kiinnittänyt juuri huomiota mielipuoliseen, pelokkaaseen kimittämiseen huomiota, vaan kiiruhti Zacharielin luo, huulillaan vain yksi kysymys:
”Zach! Sattuiko pahasti?”

Zacharielin ilme muuttui huolestuneeksi, kun Lukas kavahti taemmas häntä säikähtäneenä.
”Oletko kunnossa?” hän kysyi ja ehti ottaa puolikkaan askelen Lukasia kohti ennen kuin nainen, jonka hän luuli jo luovuttaneen, aloitti hyökkäyksensä. Enkeli ei nopeudestaan huolimatta ollut tarpeeksi nopea reagoidakseen Lukasin varoitukseen ja hän parkaisi kovaan ääneen, kun kynttilänjalka upposi hänen selkäänsä. Hän tippui polvilleen ja kynttelikkö irtosi tärähdyksen voimasta vetäen mukanaan suuren kappaleen hänen selästään ja varisuttaen läjän sulkia lattialle. Hänen valkeat vaatteensa muuttuivat tahmaisiksi paksuhkosta kullanhohtoisesta verestä.

”Et olekaan voittamaton! Et ole! Nyt et saa salamurhattua minua, Lukas, ja minä kerron kaikille! Sinut tapetaan tästä hyvästä, rikkureita ei sallita!”
’Salamurhattua?’, Zacahriel ihmetteli alitajuisesti. Miksi Lukas haluaisi salamurhata tuon naisen? Hän yritti katsoa Lukasia, mutta suurehkon verenhukan vuoksi hänen katseensa oli epätarkka.
”Zach! Sattuiko pahasti?”
Zachariel kuuli ystävänsä äänen omituisen kirkkaana ja tämän tullessa lähemmäs hän näki tämän ympärillä jotain valkoista, kuin sädekehän. Ehkä se oli vain hänen oman mielikuvituksensa tuotetta, mutta tällä hetkellä Lukas näytti enemmän enkeliltä kuin kukaan muu tässä maailmassa.
”Jään henkiin”, nuorukainen kähähti ja otti tukea viereisestä kirkonpenkistä vetääkseen itsensä pystyyn.
”En ole kyllä varma hänestä”, hän sanoi ja viittasi kohti kimppuunsa hyökännyttä naista. Hetken itseään kasattuaan hän huokaisi raskaasti ja viittasi Lukasia perääntymään. Kivusta irvistäen hän levitti siipensä ja kääntyi katsomaan naista.
”Sinä olet tehnyt tänään syntiä muita tässä maailmassa eläviä olentoja kohtaan. Olet tehnyt syntiä minua kohtaan ja tätä kirkkoa kohtaan. Kirkko ei ole paikka verenvuodatukselle, se on paikka hartaudelle ja katumukselle. Minä en haluaisi tahrata tätä kirkkoa enää enempää, mutta minusta tuntuu, että minun on pakko. ’Herra kysyi Kainilta: ’Miksi sinä suutuit ja katselet synkkänä maahan? Jos teet oikein, voit kohottaa katseesi, mutta jos et tee, on synti ovella vaanimassa. Sinua se haluaa, mutta sinun on pidettävä se kurissa.’ Kain sanoi veljelleen Abelille: ’Lähde mukaani.’ Mutta kun he olivat kulkeneet jonkin matkaa, Kain kävi veljensä Abelin kimppuun ja tappoi hänet. Silloin Herra kysyi Kainilta: ’Missä on veljesi Abel?’ Kain vastasi: ’En tiedä. Olenko minä veljeni vartija?’ Herra sanoi: ’Mitä oletkaan tehnyt! Etkö kuule, kuinka veljesi veri huutaa minulle maasta? Nyt olet kirottu etkä voi jäädä tänne, sillä tämän maan oli avattava suunsa ja otettava vastaan veljesi veri, jonka sinä vuodatit. Kun koetat viljellä maata, se ei enää ruoki sinua, vaan sinun on harhailtava kodittomana ja pakolaisena maan päällä.’ Kain sanoi Herralle: ’Syntini rangaistus on minulle liian raskas kantaa.’’ Sinun tulisi kuunnella Herran sanaa, mutta koska olet sen hyljännyt ja kastanut hänen huoneensa vereen, jota ei kuulunut vuodattaa, on synti saapunut ovellesi. Olet tuominnut itsesi kadotukseen”, Zachariel puhui voimakkaalla äänellä ja joka sanan myötä hänen ihonsa hehku muuttui voimakkaammaksi. Kultainen veri putoili suurina pisaroina lattialle, kun hän lähti kävelemään rauhallista tahtia kohti naista.

Lukas tunsi kuolleen sydämensä kurtistuvan kasaan nähdessään Zacharielin vajoavan polvilleen lampeen kullanhohtoista, läpikuultavaa nestettä, jota valui hänen siivistään. Zachariel oli puhdas, hän oli hyvä, hänen ei ollut tarkoitus olla tässä maailmassa heidänkaltaistensa tahrattavissa – ajatukset syöpyivät hänen mielensä läpi poltteena, joka oli hänelle sietämättömän tuttu vampyyrivuosiensa jäljiltä. Hän olisi halunnut astua lähemmäs, auttaa enkelin pystyyn, tehdä jotakin, muttei kyennyt. Hän kykeni vain kavahtamaan taaksepäin tuntiessaan voiman kerääntyvän haavoittuneen enkelin sisälle.
”Zach, älä”, hän sai hädin tuskin kuiskattua pelon kuristaessa vampyyrin kurkkua ensimmäistä kertaa vuosisataan. Zachariel ei tiennyt, että taivaitten raivo tuhoaisi kyllä Ayadelin, mutta se tappaisi myös hänet – vaikka ei Lukaskaan sitä tiennyt, hän pystyi vain vaistoamaan kuolemanvaaran hohtavan ystävänsä ihosta.

Kohta enkelin voimakas ääni täytti kirkon lukien Raamatun lauseita varmana ja suurena. Ayadel, joka oli jäänyt kauhusta kankeana tuijottamaan tekonsa seurauksia kiljaisi ja peitti kasvonsa käsillään, alkaen ottaa hätäisiä askeleita taaksepäin. Vääntelehtien tuskissaan hän huitoi ilmaa edessään, kynsi kasvojaan, kirkui ja kirosi, mutta enkeli ei lopettanut lähestymistään. Heidän takanaan Lukas oli vajonnut istumaan heiveröiseen suojaan kirkonpenkkien väliselle lattialle, ja hän pyyhki ihmeissään eläväisen kuumia kyyneleitä poskiltaan. Hän tunsi Zacharielin lukemat sanat paremmin kuin hyvin, kuka tahansa vampyyri kääntyi tutkimaan niitä ennen pitkää etsiessään selitystä heidän epäpyhälle elämälleen.

Ayadel oli jo ahdistettu vasten raskaita pariovia, joita hän ei kyennyt avaamaan hapertuneilla käsillään, ja kiljuntakin oli jo vaimennut avuttomaksi nyyhkytykseksi, kun pisara kultaista enkelinverta valahti alas krusifiksin puusilmästä. Lukas nosti päänsä ylös käsistään ja teki jotain, mitä yksikään täysijärkinen vampyyri ei olisi koskaan tehnyt: hän käveli auringon lailla loistavan enkelin selän taakse ja kiersi kätensä enkelin rintakehän ympäri. Ehkäpä hänen sormensa murenivat tomuksi, ja ehkäpä hän sokeutui lähes välittömästi, mutta ainakin hän ehti saada varmasti äänensä kuuluviin.
”Zach, lopeta! Tapat meidät molemmat!”

Zachariel ahdisti naisen kirkon ovia vasten ja katsoi, kun tämä nyyhki kauhuissaan. Hämmästyneenä hän huomasi itsekin itkevänsä kristallinkirkkaita kyyneliä.
” ’Näin sanoo Herra: ’Noudattakaa oikeutta, toteuttakaa vanhurskaus, sillä pelastus on lähellä, se tulee, kohta minä tuon julki vanhurskauteni.’ Noudattakaa oikeutta, sen minäkin sanon. Miksi sinä et voinut vain noudattaa Herran asettamaa lakia? Miksi sinun täytyy olla niin syntinen?” lopussa enkeli miltei kiljui. Kristallikyynelet valuivat nyt vuolaana hänen poskillaan ja edelleen kultainen veri tipahteli pisaroina lattialle. Muutama yksinäinen höyhen irtosi hänen siivistään. Äkkiä hän tunsi kädet ympärillään.
”Zach, lopeta! Tapat meidät molemmat!”
Jälleen Lukasin ääni kuului hänen korviinsa omituisen kirkkaana. Nuorukainen vaikeni ja vilkaisi olkansa yli. Hän kauhistui siitä mitä näki, hänen ystävänsä silmät olivat saaneet tyhjän, harmahtavan vivahteen ja ne tuijottivat tyhjää, näkyä pahensi se, että kummastakin silmästä valui pullea verikyynel. Zachariel älähti kauhuissaan ja kääntyi kokonaan ympäri irrottaen Lukasin samalla itsestään.

Hän sulki silmänsä tiukasti ja kuiskasi: ”’Minä paimensin kauppiaille myytyjä teuraslampaita. Valitsin itselleni kaksi sauvaa, toiselle annoin nimen ’Armo’ ja toiselle nimen ’Sopu’. Niitä minä käytin paimentaessani lampaita.’ Anteeksi, minä unohdin. Armo, antaa armon käydä oikeudesta. Herra olisi armahtanut. Minä olen tehnyt vääryyttä. Anna anteeksi”, hän vajosi polvilleen ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Hän itki hiljaa eikä huomannut, kun hänen ihonsa hohde siirtyi pelkästään hänen käsiinsä. Hetken kuluttua hän raotti silmiään ja tuijotti käsiään ihmeissään, hän käänsi katseensa Lukasin kasvoihin ja nousi seisomaan. Hitaasti hän vei kätensä miehen oikean silmän päälle ja painoi luomen hellästi kiinni, sitten hän suoritti saman toimenpiteen vasemmalle silmälle. Lopulta hän sulki silmänsä ja lausui hiljaa rukouksen vieraalla kielellä, jota edes hän itse ei ymmärtänyt.
”Avaa silmäsi”, hän sanoi hiljaa ja kyynelet täyttivät hänen silmänsä uudestaan, kun hän pelkäsi, että oli tulkinnut merkit väärin. Hän pelkäsi, että ei ollutkaan kyennyt parantamaan ystävänsä silmiä.
”Olet minulle tärkeä, älä menetä elämääsi minun vuokseni”, hän kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä, horjahti ja joutui ottamaan tukea lähimmästä pylväästä. Nyt, kun hohde oli hävinnyt hänen iholtaan ja suuri voima jättänyt hänen ruumiinsa, hän tunsi olonsa heikoksi ja sairaaksi. Hän huojui hieman seisoessaan.

Lukasin kehoa ravisteleva tuskallinen polte oli viedä häneltä järjen, kunnes se yhtäkkiä loppui ja hän ei enää tuntenutkaan Zacharielia edessään. Askeleen, kaksi, kiharatukkainen mies astahti taaksepäin ja vajosi hitaasti polvilleen kuin nukke, jonka vieteri oli kiertynyt loppuun. Hänestä tuntui oudolta, kuin hän olisi leijunut pumpulipilven sisällä. Hän ei tuntenut käsiään, hän ei nähnyt muuta kuin valkoista, mutta kipua ei tuntunut, vaikka kaikki oli rikki, väärin. Zacharielin ääni kumpusi jostain kaukaa lohduttavana, mutta käsittämättömänä, ja kohta Lukas tunsi kevyen kosketuksen silmillään. Ynähtäen hiljaa hän taivutti kaulaansa, nosti kasvonsa ylöspäin ja tunsi poskillaan lämmön, joka muistutti lämpimästä kevätauringosta, vuosia sitten, vuosisatoja sitten. Mystiset sanat kaikuivat udun lävitse kirkkaina ja terävinä, kuten myös Zacharielin käsky avata silmät.
”Zachy...” hän henkäisi hiljaa, räpytellen veripisaroita pois samentamasta muutenkin utuista näkökenttäänsä punaisellaan. Hämmentyneenä hän kohotti kätensä koskettamaan silmiään – ja hänen sormensa kohtasivat posket, pitkien ripsien rajaamat luomet, kulmakarvojen karheuden. Hetken aikaa Lukas tuijotti suu avoinna täysin kunnossa olevia käsiään, kunnes hän heräsi nousemaan seisomaan vain hitusen huterilta tuntuville jaloilleen ja puristamaan hölmön enkelin tiukkaan syleilyyn.
”Pirulainen, älä enää ikinä säikäytä minua noin”, hän tokaisi nyrpeästi päästäessään irti, takaisin omana, ivallisena itsenään, mutta samaan aikaan hän joutui pyyhkimään tahmeita kyyneliä pois kasvoiltaan.

Seuraavana hetkenä kirkon raskas ovi päästi valittavan, melkein nauravan narinan ja pamahti kiinni ulkona puhaltavan tuulen vaikutuksesta. Ayadel oli poissa, nilkuttanut karkuun kun oli vielä kyennyt, ja Lukas pystyi kuvittelemaan, millaista kukkua hän olisi vain muutamien minuuttien päässä syöttämässä liittolaisilleen enkelisalamurhaajasta ja siitä, miten oli urheasti onnistunut pakenemaan julmaa tappojuonta. Lukas kuitenkin soi naiselle sillä hetkellä vain pikaisen, vihaisen kirahduksen, minkä jälkeen hän kääntyi taas enkelin puoleen.
”Sinun täytyy luvata minulle, ettet enää ikinä tee mitään tuollaista kirkossa, jonka sisällä myös minä olen”, hän puuskahti tukkaansa haroen, mutta seisoi kuitenkin enkelin lähellä, valmiina tukemaan tätä.
”Miten teikäläiset paranevat? Pitäisikö soittaa ambulanssi, hakea pyhää vettä? Vai kannanko sinut vain kotiin?” vampyyri kyseli kuitenkin kohta pehmenneellä, huolestuneella äänellä. Zachariel oli tehnyt kaiken hänen vuokseen, kuunnellut häntä, ja... parantanut hänet. Lukas ei ollut uskonut kykenevänsä enää olemaan kosketuksissa mihinkään pyhään, mutta Zachyn armo selvästi ulottui jumalanhylkäämiin yön olentoihinkin.

Zachariel katsoi henkeään pidätellen, kun Lukas avasi silmänsä. Hänen helpotuksekseen tämän silmät olivat palanneet tavalliseen sävyynsä. Äkkiä hän huomasi olevansa painautuneena vasten ystävänsä rintaa. Kyynelet valuivat vuolaina hänen poskilleen. Hän oli järkyttynyt, iloinen, vihainen ja uuvuksissa samaan aikaan. Toisen vetäytyessä irti hänestä enkeli tunsi pakottavaa tarvetta tarrata tähän kiinni eikä päästää koskaan irti. Hän kuitenkin antoi toisen mennä.
”Anteeksi”, hän kuiskasi ja painoi päänsä välittämättä oven äänestä. Hänelle oli tällä hetkellä aivan sama mihin tuo nainen menisi. Pääasia oli, ettei hänen tarvinnut olla tuon otuksen kanssa enää missään tekemisissä.

”Minä lupaan. En tarkoittanut satuttaa sinua. Minä olin vain niin vihainen, en ymmärrä sitä itsekään. Ja minä en tiennyt, että voin parantaa sinut. Ehkä olin vain tarpeeksi epätoivoinen”, hän puhui hiljaa ja katsoi käsiään kuin yrittäen löytää niistä jotain erikoista. Ne näyttivät kuitenkin samoilta kuin ennenkin.
”En minä pyhää vettä tarvitse ja sairaalat ja ambulanssit tekisivät varmaan enemmän vahinkoa kuin auttaisivat. Minä haluaisin vain levätä”, hän sanoi lievästi huvittuneena. Hän ojensi kätensä ja irtautui pylväästä tukeutuen sen sijaan Lukasiin.
”Minusta tuntuu, että oikeassa siivessäni on muutama murtuma ja liha selässäni on repeytynyt luuhun saakka, joten paraneminen kestää varmaan aika kauan. Eniten aikaa vie kuitenkin sulkien kasvattaminen takaisin. Jos saan tukeutua sinuun, niin pääsen varmasti kotiin asti”, hän sanoi ja asettui parempaan asentoon ystäväänsä vasten.
”Älä jätä minua yksin”, hän pyysi hartaasti ja katsoi Lukasia suoraan silmiin.

Lukas ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt itkevälle enkelille tehdä. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, minkä takia Zachariel itki, ja kuinka huolissaan hänen pitäisi olla. Hän saattoi vain halata ystäväänsä, halata niin tiukasti kuin osasi, ja silittää silkkisiä hiussuortuvia.
”Älä suotta anteeksi pyytele. Tch, ei noin hienon perseenpotkinnan jälkeen saa pahoitella”, hän naurahti, vaikka olisikin ehkä halunnut löytää parempia sanoja, lohduttuvampia, Zacharielille.

Enkeli oli vahvaa tekoa, muttei kuitenkaan niin vahvaa, etteikö olisi riippunut Lukasista pysyäkseen pystyssä. Vampyyri kietaisi kätensä toisen kainaloiden ja siipien alta ja veti ystävänsä seisomaan suorempaan – se oli vähintä, mitä hän pystyi tekemään. Vammojen kuvailu karkoitti kuitenkin samaan aikaan huolestuneen ja lohduttavan hymyn hetkiseksi hänen kasvoiltaan, ja Lukasin täytyi keskittyä, ettei hän olisi kuvitellut, kuinka selän veri alkoi imeytyä hänen poolopaitansa hihasta läpi.
”Hmm, Zachy, tiedätkös yhden jutun”, Lukas sanoi hetken aikaa ympäri kirkon seiniä pälyiltyään.
”Minun kotini taitaa olla lähempänä. Eikä minun todellakaan tarvitsisi jättää sinua yksin, jos menemme sinne”, hän ehdotti hymyillen, ja lähti kävelemään hitaasti, haavoittunutta enkeliä joka askeleella huolellisesti tukien, ulos kirkosta yön tummuuteen.

Rue de Chênen lyhdyt loistivat lämpöistä valoaan ja ihmisiä viipyi vielä sankoin joukoin nauttimassa lämpimästä kesäntuoksuisesta yöstä, mutta Lukas kiersi pääkadun tarkkaan, vaikka heidän täytyikin kulkea hitusen pidempi matka sen takia. Kuka tahansa olisi soittanut hätänumeroon tai ainakin tullut häiritsemään heidän matkantekoaan, jos olisi nähnyt enkelin nykyisessä tilassaan. Aina välillä Lukas kyllä ihmetteli, miten Zachariel oli pystynyt olemaan rauhassa niin pitkään – hänhän saattoi alkaa hohtaa taivaista valoa aivan holtittomasti.

Kotikujalleen saapuessaan Lukas kuitenkin näki pienestä kukkapuodista kadulle hiipivän valon ja muisti, että oli jättänyt Emilyn hoitamaan liikettä siksi aikaa, kun oli lähtenyt neuvotteluihin, joka olivat nyt päättyneet pahemmalla tavalla, kuin hän oli aiemmin illalla saattanut kuvitella. Sanomatta Zacharielille mitään hän johdatti heidät sisään lasiovesta, jonka yläpuolella oleva kello kilahti vienosti. Mustatukkainen, silmälasipäinen ja pisamakasvoinen tyttö kiiruhti välittömästi tiskin takaa kaksikon luokse melkein kaataen matkalla ämpärillisen hortensioita.
”Lukas! Mitä ihmettä tapahtui?”
”Pitkä tarina, ja nyt kaverini tarvitsee pientä ensiapua”, Lukas tokaisi jaksamatta selittää tarkemmin. Emily tarttui Zacharielin toiseen käteen ja auttoi hänet pieneen takahuoneeseen, jonka työpöydällä oli keskeneräinen kukka-asetelma. Kohta enkeli sai korkean jakkaran istuimekseen ja tyttö riensi etsimään kylpyhuoneen puolelta sidetarpeita. Lukas veti sormensa tukkansa läpi ja huoahti syvään.
”Muistin juuri, ettei minulla ole kotona yhtään mitään. Ja täällä on kukkiakin. Pidät varmaan niistä?”

Zachariel nyökkäsi heikosti, kun Lukas ehdotti hänen luokseen menemistä. Nyt kun kaikki toiminta oli loppunut, enkelin lihakset alkoivat huutaa vastalauseita jokaiselle liikkeelle. Hän oli todellakin ylittänyt oman suorituskykynsä. Matka kukkakaupalle kului Zacharielin puolelta puolitajuttomassa tilassa. Hän tiedosti pieniä välähdyksiä ympäristöstään, mutta ei kyennyt keskittymään niistä mihinkään. Blondi tukeutui ystäväänsä kuin tämä olisi ollut viimeinen oljenkorsi, joka piti hänet pinnalla.

Enkeli havahtui hieman paremmin, kun hänen korviinsa kaikui vieras ääni. Hän avasi laiskasti juuri sulkemansa silmät ja yritti tarkentaa katseensa tuntemattomaan epäonnistuen siinä kuitenkin surkeasti. Hänen vartalonsa jännittyi hetkeksi, kun toinen tarttui hänen käteensä ja osui epähuomiossa hänen selässään olevaan ruhjeeseen. Nuorukainen irvisti itsekseen kivun sävähtäessä läpi hänen vartalonsa, mutta hän oli liian heikko puhuakseen. Pian hän löysi itsensä istumasta jakkaralta ja tiputellen hitaaseen tahtiin pieniä kultaisia veripisaroita lattialle. Hän kurotti kätensä ja kosketti hellästi lähellä olevan orkidean kukintoa. Hän yritti vastata myöntävästi pitävänsä kukista, mutta puhumisen yrittäminen sai hänen kurkkunsa kuivumaan kamalasti ja aiheutti hänelle kivuliaan yskän. Hän ojensi kätensä ja tarttui Lukasin käteen. Hän puristi kättä hellästi ja hymyili hieman. Hitaasti hän sai tarkennettua katseensa ystävänsä kasvoihin ja muotoili huulillaan äänettömän sanan: ”Kiitos.” Sitten hän hymyili ja kaatui vasten Lukasia tajuntansa menettäneenä.

Lukasin katse liukui varkaan lailla Zacharielin käden suuntaan, ja hän unohti tilanteen hetkeksi katsellessaan, kuinka sirot sormet hipaisivat herkkiä orkidean kukintoja. Ne näyttivät kuin luoduilta rinnakkain, ja enkelin kosketus oli niin hauras, niin hellä, että se toi muistojen tulvahduksen Lukasin mieleen – muistoja kaikista niistä hyvistä ihmisistä, jotka oli tavannut elämänsä aikana. Repivä yskä kuitenkin rikkoi lumouksen, ja kohta enkeli kaatui hänen syliinsä kiitoksen mutistuaan, pudoten koko matkan lattialle vampyyrin kaatuessa odottamattoman painon alla.

Emily saapui salamana takaisin ryminän kuultuaan, ja monen paniikintäyteisen ja kiireisen hetken jälkeen hän oli puhdistanut ja sitonut Zacharielin haavat, aina untuvanpehmeiltä tuntuvia siipien tyviä myöten. Sen jälkeen hän sai kuulla Lukasilta nopean, mutta sitäkin informatiivisemman selostuksen päivän tapahtumista, ja kohta nuori nainen lupautuikin jäämään vahtimaan kauppaa yksin koko loppuyöksi. Lukas taas nosti Zacharielin käsivarsilleen, vampyyrinvoimansa uudelleen löytäneenä, ja kantoi enkelin asuntoonsa.

Siitä, milloin enkeli heräisi ei ollut mitään tietoa, mutta asetettuaan Zacharielin mahdollisimman mukavasti puhtaanvalkoisten lakanoidensa päälle Lukas oli vetäytynyt istumaan keittiökomeroonsa, jääkaapin eteen. Hän ei kyennyt lähtemään ja rikkomaan lupaustaan enkelille, joten hän söi mahdollisimman nopeasti jääkaapinoven takana piilossa tympeältä maistuvan pussiannoksensa, joka oli lojunut jääkaapissa melkein liian pitkään, ja jäi sitten istumaan pää käsiensä välissä riippuen. Hänellä ei ollut asunnossaan mitään muuta kuin sängyksi kelpaava patja keskellä ainoan huoneen lattiaa, laatikoista pinottu matala pöydäntapainen sen läheisen seinän juurella kyyhöttämässä, ja nyt kaksi paksua, valkoista kynttilää palamassa lattialla pehmeää valoaan huoneeseen valaen. Ja nyt hänen sänkynsä vierellä lepäsi suuri lasimaljakko täynnä valkoisia orkideoja, odottamassa, että eräät tietyt hopeanhohtoiset silmät avautuisivat näkemään ne...

Zacharielin silmäluomet värisivät hetken levottomasti ennen kuin hän avasi hopeiset sielunpeilinsä. Hänellä ei ollut hajuakaan kuinka kauan oli ollut taju kankaalla, mutta huoneen hämäryydestä päätellen oli vielä yö. Hitaasti hän kohotti kättään ja voihkaisi hieman liikkeen kiristäessä puolittain rupeutuneita vammoja. Hän luotasi katseellaan huonetta ja ensimmäiseksi hänen silmiinsä osui maljakollinen kauniita orkideoita. Pieni hymy kohosi hänen huulilleen ja keskityttyään hetken hän pystyi haistamaan kukkien huumaavan tuoksun. Hänen katseensa jatkoi vaeltamistaan ja hän mietti hiljaa mielessään olinpaikkaansa, sillä hän ei ainakaan muistanut olleensa täällä koskaan aikaisemmin. Hitaasti ja varovaisesti hän kampesi itsensä istuvaan asentoon ja siitä huterille jaloilleen. Ensiksi hän horjahti ja muksahti takamukselleen patjalle, mutta uusi yritys onnistui paremmin ja hän pysyi horjuvasti pystyssä. Pitkäaikainen verenhukka verotti vahvimmankin miehen voimia, saati sitten pienikokoisen enkelin.

Hetken paikallaan horjuttuaan enkeli otti varovaisen askelen eteenpäin tasapainottaen itseään levitetyillä siivillään. Vamma siivissä esti häntä muuttamasta siipiä aineettomiksi, joten hänen täytyi tulla toimeen ylimääräisten ulokkeiden kanssa. Yksinäinen höyhen putosi lattialle ja leijaili ilmavirrassa vaarallisen lähelle lattialla olevaa kynttilää. Zachariel silmäili ympäristöään vielä hetken ja näki liikettä keittokomeron luona. Hän suuntasi haparoivat askelensa liikkeen lähdettä kohti ja saavutettuaan jääkaapin hän koputti sen oveen.
”Onko ketään kotona?” hän kysyi heikkoon, hieman vitsailevaan sävyyn ja hymyili.
”Minä kaipaan unilelua”, hän jatkoi ja sai jopa naurahdettua ääneen. Lyhytkin aika Lukasin seurassa oli saanut aikaan sen, että enkelille oli muodostunut jonkinasteinen huumorintaju. Enää Zachariel ei ollut ihmeissään jokaisesta vitsistä ja kertoi niitä jopa itse.

Lukas hätkähti ja nosti katseensa pölyisestä puulattiasta vasta, kun kuuli koputuksen edessään seisovalla jääkaapinovella. Hetken aikaa hän tuijotti Zacharielia säikähtäneen näköisenä, kuin peura ajovaloissa, mutta sitten hän purskahti nauramaan.
”Ei, ketään ei ole kotona. Ei ainakaan ollut sinun päässäsi hetki sitten”, hän hymähti kuivakasti, mutta nousta kampesi itsensä ylös lattialta.
”En edes tiennyt, että enkelit voivat pyörtyä”, hän huoahti sitten ja kurotti sormensa pyyhkäisemään hennosti Zacharielin valkoisia suortuvia pois enkelin kasvoilta. Aikaisemmin kirkossa nuo kasvot olivat olleet jumalaiset, täynnä voimaa ja loistetta, ja nyt ne olivat hauraat, himmeät.

Hetken herkisteltyään Lukas kuitenkin taputti enkelin olkapäätä ja käveli tämän ohitse, heittäytyen sitten patjalleen vatsalleen makoilemaan.
”No, tuletko sieltä?” hän huikkasi enkelille ja viittoi tätä luokseen.
”Sinun pitäisi lepäillä. En halua enkelinraatoa mätänemään kämpilleni”, hän mutristeli huuliaan.

”En edes tiennyt, että enkelit voivat pyörtyä”
”En minäkään, en ole aiemmin pyörtynyt”, Zachariel vastasi ja kurtisti kulmiaan pohtien mitä kaikkea muuta hän ei tiennyt itsestään. Asia vaivasi häntä jonkin verran, mutta hän jätti sen pohtimisen siltä erää sikseen, kun Lukas kutsui häntä patjalle viereensä. Enkeli kohotti kulmiaan hämmästyneenä, hän ei ollut odottanut ystävänsä oikeasti tottelevan unilelupyyntöä. Tyytyväisenä unilelun löytymiseen hän kuitenkin siirtyi patjalle selälleen toisen viereen.
”Sinä voisit täyttää minut ja tehdä minusta sisustusesineen”, Zachariel kommentoi toisen puhuessa enkelinraadoista asunnossaan.

Hetken hiljaa oltuaan Zachariel kääntyi kyljelleen ja tarkasteli ystävänsä kasvoja tarkkaavaisesti. Hän kiinnitti huomiota ensin tämän kasvojen yleiseen muotoon ja keskittyi sitten yksityiskohtiin ajattelematta, että tällainen herkeämätön tuijotus saattaisi häiritä toista. Tarkkailunsa jälkeen Zachariel oli erityisen mieltynyt ystävänsä silmiin ja huuliin, niissä oli jotain ihanan eksoottista.
”Sinulla on jännät silmät”, hän sanoi äkkiä ”Ehkä minä vain kuvittelen, mutta ne näyttävät hauskan punaruskeilta.” Enkeli työnsi hiuksiaan korvansa taakse ja värähti liikkeen venyttäessä jo hieman paremmin rupeutunutta selän vammaa. Pieni hymy kohosi hänen huulilleen, kun hänen ylitseen pyyhkäisi omituinen turvallisuudentunne. Hänestä tuntui kuin hänelle ei voisi tapahtua mitään pahaa niin kauan kun hän vain pysyi Lukasin seurassa.
”Toivoisin ettei minun tarvitsisi koskaan lähteä”, hän sanoi puoliääneen ja sulki silmänsä hetkeksi.

Lukas nyrpisteli nenäänsä ja kurtisteli kulmiaan Zacharielin ehdottaessa, että hänestä saisi hienon sisustusesineen.
”Hyi, ehkä korkeintaan siivistäsi, ei sinussa ole muuten juuri mitään täytettäväksi”, hän naurahti leikillisesti muka kauhistellen ehdotusta. Mieluusti hän olisi ottanut enkelin nököttämään huoneensa nurkkaan – hänen mielessään pyörähti ajatuksenpuolikas siitä, miten enkelinraato saattoi olla hyvä yölamppu, jos se jatkaisi hohtamistaan kuolemansakin jälkeen.

Zacharielin kääntyessä Lukas teki tilaa, jotta enkelin siipien ei tarvitsisi lojua kokonaan lattian puolella. Hän katsoi takaisin toinen kulma hitusen koholla, melkein jo kysyen, oliko hänellä jokin roska otsassaan, kun Zachariel puhuikin yhtäkkiä.
”... ne ovat mustanpunaiset”, hän yllättyi kuullessaan myöntävänsä totuuden silmistään hitusen nyreällä, mutta samalla lannistuneella äänellä. Milloinkohan enkeli olisi saanut tarpeeksi vihjeitä kyetäkseen tajuamaan niiden yhteyden toisiinsa? Milloinkohan hänen pieni, valkoinen valheensa paljastuisi – milloin Zachy saisi tietää, ettei hän ollutkaan kirottu epäkuolleeksi? Toivottavasti siihen olisi vielä kauan aikaa, mutta toisaalta se tulisi olemaan myös vapauttavaa. Hän saisi silloin tietää, mitä mieltä enkeli oli hänestä omana itsenään, eikä hänen tarvitsisi enää jännittää salailua.

Katseltuaan taivaallisen olennon rentoutunutta venyttelyä ja kuultuaan suloiset, lämpöiset sanat Lukas ei kyennyt estämään hömelön onnellista hymyä punkemasta kasvoilleen. Hän hautasi hetkeksi kasvonsa tyynyyn, mutta niiden kohotessa sieltä hän näytti haikealta, ja nosti kätensä kietoutumaan Zacharielin hennon kehon ympäri, varoen haavoittuneita siipiä.
”... siipesi ovat niin... kauniit... tiesithän sen?” hän kuiskasi sitten hiljaa käpertyen vasten enkelin rintakehää. Varovaisesti, kuin arastellen hänen sormensa kohosivat siteisiin käärittyjen, vankoilta tuntuvien siipien tyvestä ylemmäs, kunnes hän pystyi tuntemaan ilmavan pehmeät sulat kämmeniensä alla. Ne olivat siinä, käsin kosketeltavina, lämpiminä, todellisina. Ehkä enkeli oli todellisempi kuin kukaan muu tällä planeetalla – ja silti hän oli käynyt niin lähellä tuhoa kirkossa, typerän, kahden kirotun välisen kiistan takia.
”... mikä harmi, ettei minulla voi koskaan olla samanlaisia.”

Zachariel hymähti kuullessaan korjauksen toisen silmien sävystä. Hänen kasvoillaan leikitellyt hymy leveni, kun Lukasinkin kasvoille kohosi hymy. Toisen kasvojen ollessa kätkettyinä tyynyyn enkeli kurtisti kulmiaan. Jostain syystä hän ei kyennyt lopettamaan hymyilemistä ja hänen sisällään myllersi lämmin tunne, jolla ei ollut mitään tekemistä lähistöllä palavien kynttilöiden kanssa. Kulmien kurtistuksen sai aikaan lähinnä se, että hän ei muistanut koskaan tunteensa sellaista lämpöä sisällään ennen ja siksi hän ei tiennyt mitä se tarkoitti. Hän pudisti päätään ja päätti kuvitelleensa koko jutun.

Jos Zachariel olisi osannut kehrätä, hän olisi varmasti tehnyt niin, kun Lukas kiersi kätensä hänen ympärilleen.
”Kauniit?” hän kysyi hämmentyneenä, mutta silti kevyesti hymyillen ja kosketti toisen hiuksia kevyesti. Hän yllättyi siitä, kuinka pehmeät ne olivat. Nuorukaisen iho meni kananlihalle, kun Lukasin käsi kulki hänen siipeään myöten. Edes hän ei ollut tiennyt, että hänen siivissään oli noin herkkä tuntoaisti ja, että tuntui noin mukavalta, kun joku todella kosketti niitä.
”Et sinä tarvitse siipiä, kun sinulla on tuollainen sydän”, Zachariel sanoi lähes kuiskaten ja painoi kätensä hellästi toisen poskelle.
”Kukaan muu ei olisi tehnyt mitä sinä teit siellä kirkossa. Sinä olit rohkea”, hän jatkoi ja hymyili hellästi. Aiemminkin tuntunut omituisen lämmin tunne hulmahti hänen vatsaansa, mutta enkeli ei huomannut sitä muun tyytyväisyyden seasta. Hän heilautti siipensä eteenpäin ja ilahtui huomatessaan, että liike ei sattunut lähes ollenkaan. Hän taivutti toisen siipensä peitoksi heidän päälleen ja pehmeät sulat kutittelivat heidän kasvojaan. Ilma siiven alla muuttui heti astetta lämpimämmäksi.

Lukas tunsi silmissään omituisen poltteen, jota hän ei ollut tuntenut vuosikausiin. Vuosikymmeniin. Vuosisatoihin. Kaikki yhden taivaitten enkelin takia, hänen luontaisen vihollisensa, josta oli kuitenkin tullut salakavalasti niin läheinen, että vierekkäin karussa huoneessa, yksinäisellä patjalla makaaminen tuntui luontevalta.
”Tämän taivaan alla ei voi olla mitään kauniimpaa, Zachy”, hän huokaisi hiljaa, ääni hädin tuskin kuuluvissa väristen. Hän tunsi olonsa nöyräksi, mitättömäksi – mutta samalla helpottuneeksi. Hän ei ollutkaan yksin irtonaisena, yliluonnollisen manifestaationa ihmisten rakentamassa ja asuttamassa maailmassa, vaan hänellä ja Zacharielilla oli ainakin sen illan, sen hetken, heidän oma maailmansa, jota kuolevaiset eivät pääsisi koskettamaan.

Lukas värähti, kasvot yhä vasten Zacharielin rintakehää piilotettuina, kun sirot sormet laskeutuivat hänen kylmälle poskelleen. Hetkeksi muistutus uroteosta kirkossa sai hänen huulensa vääntymään hymyyn, mutta pian se hymy vääristyi irvistykseksi, hampaiden puremiseksi.
”Minun sydämeni on kuollut”, hän kuiskasi ja kohotti kasvonsa ylös, käsi yhä pehmeisiin höyheniin uponneena. Vaikka hänet oli peitelty enkelin siivin, vaikka he olivat kahden lämpimässä kotelossaan, hän ei kyennyt unohtamaan omaa pahuuttaan edes siksi kauniiksi hetkeksi. Hetken ajan hänen tummissa silmissään kummitteli pahoitteleva katse, mutta sitten hän työnsi siiven yltään ja nousi istumaan aivan patjan reunalle.
”... olet aivan liian kiltti, Zachy. Satutat vielä itsesi.”

”Kuollut?” Zachariel kysyi huolestuneena.
”Minä en ole koskaan tavannut ketään kenellä olisi suurempi ja elävämpi sydän kuin sinulla”, hän jatkoi ja laittoi kätensä toisen hartialle tämän mennessä kauemmas.
”Sinä et ainakaan satuta minua, siitä olen varma”, hän sanoi miehelle ja kosketti jälleen tämän hiuksia kevyesti.
”Ja minä en ainakaan halua satuttaa sinua. Olen pahoillani jos olen tehnyt jotain sinua satuttaakseni”, nuorukainen kuiskasi huulet lähes kiinni ystävänsä korvassa. Toisen torjuvasta asenteesta huolimatta hän oli päättänyt saada tämän jälleen hyvälle mielelle. Hän asettui polvilleen tämän selän taakse ja heilautti siipensä aiempaa täydellisemmäksi koteloksi heidän ympärilleen.
”Älä ajattele ikäviä asioita. Sinun ei tarvitse ajatella niitä nyt, ei minun kanssani”, hän puhui pehmeällä äänellä ja keräsi kaiken keskittymiskykynsä koordinoidakseen siipiään tarpeeksi tarkasti pyyhkäistäkseen siipisulkiensa kärjillä miehen poskea.

Hetken hän istui täysin paikallaan keskittyen vain aistimaan ympäristöään. Lopulta hän huokaisi hiljaa.
”Minulla on hyvä olla täällä, tässä ja nyt”, hän sanoi ja havisutti siipisulkiaan hieman.
”Minusta on ihmeellistä, että minä todella olen tässä ja, että sinä olet siinä”, hän jatkoi hiljaisella äänellä ja pienesti hymyillen.

Lukas tunsi Zacharielin kevyen kosketuksen olkapäällään noustessaan istumaan. Enkeli olkapäällään, kaikki hyvin, mutta hän tunsi silti ammottavan onttouden rintakehässään, joka kivisti ja pisteli. Keveän käden laskeutuessa hänen hiuksilleen Lukasin pää nyökähti alaspäin, ja sanojen kutitellessa hänen korvaansa se taipui sivulle ja pieni, haikea hymy hiiipi hänen kasvoilleen pehmeiden sulkien hipaistessa hänen poskeaan. Kuin ihmeen kaupalla siipien muodostaman kotelon sisällä vallitsi kuitenkin lempeä hämäryys, lohdullinen, hento valo, joka sai kipeän mustuuden hänen sisällään helpottamaan.
”Senkin hölmö enkeli. Mitä minä olen sanonut hömppäkirjoihin kuuluvien ilmaisujen käyttämisestä?”
Lukas kuitenkin turvautui tavanomaiseen ivalliseen vitsailuunsa, tosin tällä kertaa se kuulosti enemmän ystävälliseltä kiusaamiselta hänen puristaessa Zacharielin nenän sormiensa väliin.

Antamatta itsensä enää tuntea oloaan huonoksi ja huoli kulmiaan kohottaen vampyyri painoi enkeli hellästi takaisin makuulle ja asettui huomattavasti aikaisempaa seesteisempänä makaamaan kyljelleen tämän vierelle, käsi pian ihmeellisiä siipiä sivelemään eksyen.
”Sinun täytyy levätä. En halua, että haavojesi paraneminen pitkittyy takiani”, hän mutristeli huuliaan ja alkoi hieroa varovaisesti siiven yläosaa, lähellä luuta, kaukana vahingoittuneesta alueesta. Hetken päästä hän painoi Zacharielin olkapäästä kiinni pitäen vatsalleen ja kiipesi istumaan hennon enkelin alaselän päälle, ja varovaisin, huolehtivin sormin alkoi hieroa tämän selkää ja siipiä, pitäen huolta, ettei saanut kynttelikön aiheuttamia reikiä liikkumaan.
”Huolehdit kauheasti muista, ja saat niin paljon ihmeitä aikaiseksi. Milloinkohan viimeksi olet itse saanut apua?” hän pohdiskeli itsekseen hyristen.

”Senkin hölmö enkeli. Mitä minä olen sanonut hömppäkirjoihin kuuluvien ilmaisujen käyttämisestä?”
”Joskus ne vain sopivat tilanteeseen”, Zachariel naurahti ja tuhautti ilmaa nenänsä kautta toisen napatessa siitä kiinni. Hän alistui täysin toisen ohjattavaksi, kun tämä painoi hänet takaisin makuulle. Enkelillä oli hyvä siinä. Hänen kurkustaan karkasi tyytyväinen hyminä, kun Lukas ryhtyi silittelemään hänen siipiään. Hän sulki silmänsä ja keskittyi nauttimaan tuntemuksesta.
”Minähän lepään”, nuorukainen sanoi silmät yhä suljettuina ja pehmeästi hymisten. Zachariel antoi toisen kääntää hänet vatsalleen, mutta hänen huuliltaan karkasi yllättynyt äännähdys, kun tämä kiipesi hänen selkänsä päälle istumaan. Yllättyneisyys katosi kuitenkin tyytyväisen hyminän sekaan, kun Lukas ryhtyi hieromaan hänen selkäänsä.
”Minä pidän auttamisesta”, hän sanoi hiljaisella äänellä ja huokaisi nautiskelevasti, kun toisen sormet osuivat erityisen herkkään kohtaan hänen selässään.

Hetken Zachariel oli aivan hiljaa ja vain nautiskeli toisen sormista selällään.
”Mistä sinä olet oikein oppinut tällaista?” hän kysyi hymy äänestään kuuluen. Hän ei ollut koskaan tuntenut mitään yhtä mukavaa kuin tämä. Hänestä tuntui kuin hän leijuisi pilvissä tai pumpulissa tai jossain yhtä pehmeässä ja mukavassa.
”Mmm, tuo tuntuu mukavalta”, hän sanoi nautiskelevaan sävyyn ja paransi hieman asentoaan.

Sentään pienen suostuttelun jälkeen Zachariel antautui lepäilemään Lukasin sormien etsiessä lihassolmuja ja maanitellessa niitä auki pehmein, mutta voimakkain liikkein. Hän ei ollut millänsäkään pienestä hyminästä ja tyytyväisistä huokaisuista, ne vain saivat hänet hymyilemään toispuoleisesti.
”Voisit samalla vaivalla välillä auttaa itseäsikin”, hän ehdotti lievästi toruen, mutta kumartui samalla kunnolla eteenpäin, antaen ruumiinpainonsa upottaa kämmenpohjansa paremmin runnomaan jännittyneitä lihaksia rennoiksi.

Kysymys sai Lukasin keskeyttämään hetkeksi, ja samalla hän suki kasvoille valuneet hiuksensa korviensa taa.
”Mmmh... Harjoittelemalla. Sain yhdessä vaiheessa huomata, että joskus täytyy pistää vähän enemmän peliin, mikäli haluaa jonkun asennoitumaan itseensä suotuisammin”, hän naurahti, ja antoi sormenpäittensä jatkaa taikojensa tekoa. Hitaasti, mutta varmasti jokin alkoi kuitenkin läpättää hänen sydänalassaan, ja kuin varkain kosketus karkasi korkeammalle, hipaisi sideharson ylitse ja upposi taas siipien sulkaiseen pehmeyteen. Jäätyään hetkeksi harkitsemaan asiaa Lukas kuitenkin tuki toisen siiven tukevasti polveaan vasten, ja alkoi tunnustella sen lihaksia, niiden kiinnityskohtia, ja lopulta aloitti varovaisen hieronnan. Zacharielin siivet olivat yleensä pelkkää pilviharsoa, hädin tuskin tässä ulottuvuudessa, joten tämä oli harvinainen mahdollisuus. Siivet olivat hänelle vierasta aluetta, mutta Lukas yritti olla mahdollisimman hellä, ja käsiteltyään ensin vasemman siiven hän siirtyi sitten oikeaan.
”Tuntuuko yhä mukavalta?” hän kumartui kysymään aivan enkelin korvanjuuressa.