Käydäpä kauppaa kuoleman kanssa

Pommi-isku keskellä ruuhkatuntia eräällä Pariisin metroasemalla oli jo painunut kahden päivän taakse, mutta sen aloittamat tapahtumakaaret eivät olleet vielä loppuneet. Ihmisiä kuoli yhä vammoihinsa, pitkän ja tuskallisen taistelun jälkeen, vaikka he olivatkin selvinneet itse iskusta ja päässeet hoitoon. Ihmiskeho on hauras, ihmishenki kiinni vain milleistä – eikä Geraltin kohdalla ollut vielä lainkaan varmaan, kumpaan suuntaan hänen millinsä olivat menneet.

Konkaripoliisin kasvot olivat saaneet ikävän harmahtavan sävyn ja hän makasi silmät tuskaisasti ummistettuina sairaalapedillä koneitten ja letkujen ympäröiminä. Kirkas lamppu leikkasi yön hämäryyteen kalseana ja hiljaisuuden huminassa kuului vain mekaanisia piippauksia. Sairaalakaapuun puetun miehen hengityksensä huurtui vain heikosti läpinäkyvään muoviin ja hänen kehonsa lojui oikosenaan luonnottoman syvän tajuttomuuden napattua miehen ansaansa. Hän hengitti vielä omillaan, mutta vuosien väärinkäyttöä ja heitteillejättöä sietänyt keho raahusti elävien kirjoissa vain vaivoin vaarallisen haavoittumisen nujertamana.

Kelloviisarin raksahtaessa osoittamaan viittä yli yhtä toinen käytävällä tehotarkkailuhuoneen ulkopuolella istuen nukkuvista alkoi kuorsata hiljaa. Heidän pomonsa oli hankkinut Alixille erikoisluvan jäädä yöksi vahtimaan työparinsa tilaa, ja Marc oli luikahtanut samalla sisään. Vaaleatukkaisen naisen leuka oli painunut vasten hänen rintaansa, ja parimetrinen, punatukkainen peikko oli rojahtanut puoliksi alas tuoliltaan tupsuun päättyvä häntä käytävällä unissaan nykien. Väsymys oli peitonnut heidät molemmat vain puoli tuntia aikaisemmin, eivätkä he olisi osanneet arvata, kuinka kriittisen hetken edessä Geralt olisi vaivaisten minuuttien päästä...

Sairaala kohosi yötä vasten synkkänä, ne harvat valot joiden oli annettu palaa siinä toivossa, että kaikuvat käytävät näyttäisivät niiden kajossa edes hieman elävämmiltä, saivat rakennuksen näyttämään paljon lopullisemmalta ja pahaenteisemmältä, kuin varovaisen toiveikkaalta. Sangen sopiva taustakangas sen edessä seisovalle tummalle, luisevalle miehelle, johon kukaan satunnaisista yön vaeltajista ei tuntunut kiinnittävän minkäänlaista huomiota tämän tarkastellessa mietteliäästi leukaansa hieroen pientä, nahkakantista muistikirjaa, jonka jokainen kellastunut sivu näytti riipustellun täyteen mielikuvituksellisen näköisiä harakanvarpaita. Osa riveistä oli punaisia, toiset violetteja tai kullattuja, ja osissa muste vielä märkää. Ah, maailman tuulia. Ne puhalsivat laajemmalla nykyään, kuin vaivaiset pari vuosisataa sitten, ja viimeksi kulunut vuosikymmen oli tehnyt hyvin vähän muuta kuin lisännyt Baron Samedin työtaakkaa entisestään. No, muutamanpäivän takainen oli tuskin ikävä puuska, mutta se piti hänen perheensä kiireisenä.

Täälläkin, tässä nimenomaisessa rakennuksessa, makasi yksi henkitoreissaan, olisi ollut kuollut jo, ilman ihmisten edistyksellistä terveydenhuoltoteknologiaa. Paroni tuhahti nenänsä kautta halveksuvasti; astelivat suoraan hänen varpaidensa yli, nämä pienet ihmiset. Toisaalta, nämä samaiset ihmiset pitivät hänet leivässä paremmin kuin yksikään luonnonmullistus, joten lieni se suotava heille anteeksi. Ovet sairaalaan olivat tottakai turvallisesti lukitut tähän myöhäiseen ajankohtaan, ja kohteliaasti paroni ne jättikin rauhaan astellessaan määrätietoisesti pitkin hämäriä käytäviä, askel keinahdellen ja tanssahdellen seinistä kaikuvien kovapohjaisten kenkien kantojen kopinan tahdissa. Kuolevaisten rajoitukset. Ne olivat kuolevaisia varten. Pahaenteinen muistikirja katosi povitaskuun, paroni suoristi takinliepeitään ja sipaisi kielenkärjellään kostuttamallaan peukalonpäällä kulmakarvansa.
"Hyvää työtä pojat. Ah, pahoitteluni. Lady. Pitäkää tauko. Minä jatkan tästä."
Tumma mies lausahti tuttavallisesti, ja taputti toista käytävällä oven vierustalla nukkuvista... henkivartioista, hän arveli, toverillisesti olkapäälle lujahtaessaan kuin elävä varjo sisään huoneeseen, jossa kohtaloaan odotteli yksinäinen mies.

"Kop, kop. Kuka siellä? Kuolema."
Paroni hyräili myhäillen. Hän seisoi nyt aivan sairaalasängyn vieressä, ja huone hänen ympärillään näytti kaiken aikaa vähemmän osalta elävien maailmaa, vaikka syytä siihen olikin loppujenlopuksi vaikea sanoa tarkkaan. Kenties se johtui valon suunnasta, tai siitä, ettei sellaista ollut enää mahdollista löytää, tai siitä, kuinka perspektiivien linjat tuntuivat menevän sekaisin keskenään näkökentän rajamailla. Tai siitä kuinka mikään ei liikkunut.
"Katso silmiin kun sinulle puhutaan."
Se johtui siitä, ettei enää oltu elävien maailmassa, ei todella, se, mikä koettiin normaaliksi, ei enää pätenyt täällä. Ja paroni oli kyllästynyt puhelemaan itsekseen. Siksi hän tökkäsi haavoittunutta miestä hyvin ystävällisesti kylmällä, luisella sormellaan otsaan huomion saadakseen.

Geralt makasi edelleen aloillaan heikosti hengittäen paronin saavuttua seisomaan hänen vierelleen kaikessa komeudessaan. Hänen näkökulmastaan hän oli yhä sairaalassa, tavallisen ilman ja tavallisten kojeitten keskellä hyvin tajuttomana, mutta kylmän, luisevan sormen kopautus otsalla sai suostuteltua hänen mielensä tulemaan toisiin aatoksiin. Silmiään räpytellen ja katse pitkän tajuttomuuden jäljiltä muljuen hän heräsi, repäisi unisena suutaan painavan maskin pois ja viskasi sen sivulleen – ja kapine sulautui osaksi utua, joksi taustalla hyrräävä maailma oli tuntunut vaipuneen. Ihmetellen Geralt tuijotti hyvän tovin kattoa hiljaisena, kunnes katsoi sitten sivulleen, ja yllättävän pelottomana näki luurankomaskisen frakkiin pukeutuneen miehen. Hän ei tiennyt mitään muista uskonnoista, hyvä kun tiesi niitä olevan olemassa, mutta hän kyllä tunnisti viikatemiehen sellaisen nähdessään.
”... piru, pitikin teikäläisenkin olla todellinen”, hän urahti hiljaa ja hieroi synkeänä ohimoitaan.

Hitaasti, mutta liki kauhistuttavan helposti tilanne alkoi seljetä Geraltille. Hän ei ainakaan muistanut aiemmin kuolemaa silmiin katsoessaan kokeneensa mitään tällaista, mutta nyt... se ei tuntunut mahdottomalta. Hetken sormiaan nyrkkiin puristeltuaan mies huomasi pystyvänsä nousemaan istumaan, vaikka hartiantietämillä sijaitseva reikä vihoittelikin, ja hän tarttui siihen lievästi irvistäen.
”Olen sitten näköjään kuolemassa, vai?” poliisi kysäisi suunnaten katseensa taas tyylikkäästi pukeutuneen, mutta häiritsevän näköisen herrasmiehen puoleen. Ei tainnut olla se tavallinen huppupäinen viikatemies, mutta Geralt arveli, ettei edes halunnut tietää miehen alkuperiä. Ei, kuoleman mysteerit eivät vielä kiehtoneet häntä ollenkaan, ja tavallisen karun suoraan tapaansa hän irvisti ja tuhahti hieman kallonaamion silmärei'istä päilyville silmille.
”Turha toivo. Aion nähdä sen nartun mätänemässä kaltereitten takana sitä ennen. En ole vielä edes kirjoittanut testamenttiani, hah.”

Kättensä aikaansaannokseen ilmeisen tyytyväisenä paroni astahti kohteliaasti taaksepäin, kuin antaakseen sängyllä makaavalle miehelle tilaa tulla tolkkuihinsa kaikessa rauhassa - mitä se tässä tilan ja paikan vääristymässä sitten tarkoittikaan - ja istahti huolettomasti sitä odottamaan, toinen jalka heitettynä rennosti toisen yli. Ainoastaan hän unohti vetää alleen tuolin, ja istuskeli sen sijaan pikkuseikoista välittämättä muina miehinä tyhjän päällä.
"Jos noutajaa ei ole, kuolemaakaan ei ole? Äläs nyt. Kurjuus rakastaa kumppania. Vai odotitko kenties kaunista naista pienessä leningissä?"
Jostain todennäköisyyden tunkiolta paroni oli löytänyt luiseviin sormiinsa sen happimaskin, jonka kuoleva mies oli herätessään hylännyt, ja hengitti siitä toiveikkaasti pitkään sisäänsä. Ei se ollut typpioksiduulia, totesi mies pettyneenä, ennenkuin antoi muovisen kupin painua jälleen takaisin merkityksettömyyteen.

Hän nojasi rennosti taaksepäin olemattomassa tuolissaan, ja tarkkaili kärsivällisesti seremoniallisen kallonaamionsa takana piilottelevilla sinisillä silmillään kuolevan miehen liikehdintää. Kaveri tuntui ottavan tilanteensa aika hyvin, vaan niin teki moni muukin vielä tässä vaiheessa, kun saattoivat uskotella itselleen uneksivansa, hourailevansa, tai vaikka olevansa tulossa hulluiksi. Useimmille kelpasi mikä tahansa, kunhan se ei merkinnyt ikuisuuden kohtaamista.
"Et kuulosta yllättyneeltä. Ei taida olla ensimmäinen kerta?"
Paroni rupatteli melkein tuttavalliseen sävyyn, samalla kun vei huulilleen kapean, elegantin kuubalaissikarin, jonka pää syttyi lämpimään, punaiseen hehkuun omia aikojaan matkallaan povitaskusta ulos. Syvää hengenvetoa seurasi hidas, pohdiskeleva uloshenkäys, jonka mukana rikkaasti tuoksahtava savu virtasi ulos ohuena vanana.

"Turha toivo?"
Tumma mies toisti raukealla nasaalillaan, ja keinahteli näkymättömän tuolinsa takajalkojen varassa edestakaisin; hän ei kuulostanut kovin vaikuttuneelta kuolevan uhmaa kuunnellessaan.
"Tut, tut, pikkumies. Tuohan kuulosti melkein uhkaukselta. Ja olikos sinulla vielä jotakin tarjota sanojesi takeeksikin? Vai kuvittelitko kenties välttämäsi väistämättömän takertumalla kaksinkäsin sängynpäätyyn?"
Paroni kuulosti huvittuneelta nyt, muttei naurahtanut, ei tarkemminkatsoen edes hymyillyt elottomasti sinertävien huultensa väliin puristetun sikarin ympäriltä.
"Älä ole epäkunnioittava. Äläkä käsitä väärin; minä en tullut pyytämään."
Hän nojasi eteenpäin nyt, tarpeeksi lähelle, että miehistä toisen oli epäilemättä mahdollista haistaa hänen tupakansavulta, maatuvilta lehdiltä ja kostealta mullalta lemahtava kylmä hengityksensä. Paronin äänen sävy ei kuitenkaan kuulostanut liiemmin uhkaavalta, hänen ei tarvinut alentua uhkailemaan, sillä tässä ei ollut mitään taistelemista. Kantapäiden kaivaminen lattiamattoon ei auttanut mitään.
"Sitäpaitsi rehellisesti nyt. Kenelle sinä muka testamenttaisit mitään, Geralt?"
Paroni nojautui taaksepäin jälleen, lähemmäs normaalia istuma-asentoa, ja karisti sikarinsa tuhkat kursailematta sairaalasängyn peitteelle, ennenkuin tarjosi käärylettä potilaalle.
"Palaako?"

Luurankokasvoinen kaveri ryhtyi vitsailemaan Geraltin sanoille, eikä mies voinut muuta kuin haroa tukkaansa äkäisenä ja murista itsekseen.
”Kukas hemmetti nyt haluaisi törmätä noutajaan...”
Ja vielä noin outoon noutajaan. Mikäköhän porukka oli sitten loppujen lopuksi ollut olemassa? Tai mistä Geralt tiesi, ehkä hänellä oli käynyt huono tuuri, eikä hänen katolilainen kuolemanenkelinsä ollutkaan ehtinyt tulemaan vastaan, joten tämä herra oli tullut tuuraamaan. Ei hän ollut koskaan vaivannut henkimaailman asioilla päätään, se vain sai hänen päänsä särkemään.

Sänkileukaisen miehen päätä kyllä kieltämättä alkoi särkeä jo se, että hänen oli pakko myöntää näkevänsä silinteripäisen istumassa tyhjän päällä – hän katseli mieluummin miestä, kuin antoi silmiensä havaita ympäristön kummallisuuden, jonka häivädyskin silmäkulmassa tuntui vääntävän aivot kieroon.
”Olen poliisi. Kaikkea sattuu”, hän urahti vastaukseksi hieroen ohimoitaan vähän lisää. Hänellä ei ollut aikaa tällaiselle. Hänen pitäisi herätä tästä oudosta houreunesta, ja lähteä kimonotyttösen perään, ennen kuin jälki kylmenisi. Kaikessa rauhassa taikurin tavoin temppuileva miekkonen alkoi hetki hetkeltä ärsyttää häntä enemmän ja enemmän. Hänellä ei ollut aikaa toisen kieroiluille. Tch, tästä syystä hän oli pysytellyt enimmäkseen erossa taikaväestä, aina niillä oli jokin outo kortti tai temppu hihassaan. Paitsi ei Snorrilla, hän oli rehti, tavallinen ja rehti raataja, kuten hänkin.

Geraltin niskakarvat nousivat pystyyn ja hän nousi seisomaan hapuillen jo omia vaatteitaan, joko täysin maailman vinksahtamiselle tai omalle tilalleen sokeana. Silinteripää sai muutaman mulkaisun osakseen alta kulmain, kunnes lopulta Geralt luopui yrityksestään saada puettua itsensä – ja kohta hän joutui myös luopumaan yrityksestään lähteä huoneesta, kun askeleet tuntuivat tuovan hänet aina takaisin samaan kohtaan.
”Ehkäpä kuolema on väistämätön, mutta piru vie, on sitä ennenkin petkutettu ja viivästytetty”, hän kähähti sitten ottaen kuitenkin vastaan tarjotun sikarin ja imaisi siitä makoisat savut luoden sitten yllättyneen katseen mieheen.
”Ei paha. Mutta mitä, pitäisikö minun pelata shakkia kanssasi? Vai käykö kivi-paperi-sakset? Vai pitäisikö tässä huutaa ugalabugalaa ja etsiä jostain neitsyt veriuhriksi?” Geralt asettui rupattelemaan synkeään sävyyn, kun lähteminen ei kerta onnistunut. Hänen täytyi siis keksiä jokin muu keino kuin itsepäisyys, ilmeisestikin.
”Minun täytyy maksaa velkani Snorrille. Sitäpaitsi täytyy testamentata yhdelle kimonotyttöselle loppuiän ylläpito mukavassa vankilassa.”
Geralt pudotti katseensa hetkeksi varpaisiinsa. Lattia aaltoili niiden alla epätodellisen vääristyneenä, mutta siinä hänen omat siivottomat varpaansa olivat, paksuine kellertävine kynsineen, muhkuraisina ja hermostuneesti toisiaan vasten käpertyneinä. Ei hän vielä voinut olla kuollut, joten vielä oli mahdollisuus tehdä jotakin elämisen eteen. Hassua, vielä jonkin aikaa sitten hän olisi lähtenyt tyytyväisenä siihen, ettei hänen tarvinnut enää kärvistellä mitättömän olemassaolonsa kanssa... mutta nyt hänellä oli tehtävä. Hänellä oli vihollinen.
”Entä jos posautan hänet hengiltä kunniaksesi? Tai helvetti, taidat olla tupakkamiehiä? Loppuikäni askeista aina yksi sinulle?” Geralt heitti lonkalta, yhä äkäisenä, yhä täysin tuntematta sitä asiaankuuluvaa kunnioitusta tai pelkoa, jota silinteripään kaltaisten edessä kai pitäisi osoittaa. Outo olo hänelle tulikin muinaisuutta ja mätiä lehtiä huokuvan miekkosen edessä, mutta se ei saanut Geraltin sisällä kuohuvaa harvinaista päämääränpaloa horjumaan.

Kuolevan miehen vastahankaisuuden onnistui houkutella tietäväinen, nuiva hymy paronin elottomille huulille; hän oli tavannut jos jonkinlaista, niitä jotka toivoivat kuolemaa, kutsuivat sitä luokseen, kuin myös niitä jotka olivat valmiita myymään sielunsa ja esikoispoikansa esikoispojan sen välttääkseen. Niille, jotka olivat kykenemättömiä kuolemaan, omasta tahdostaan tai muutenkaan, moinen turhanaikainen, epätoivoinen pyristely saada hallintaansa jotain, mitä ei ollut kuolevaisen hallintaan tarkoitettu, oli kuin keskisormi vasten kasvoja, mutta paroni oli oppinut antamaan sen anteeksi ihmisille. Lopulta itse kukin joka tapauksessa joutui kohtaamaan oman voimattomuutensa, ja Baron Samedilla oli koko loppu ikuisuus aikaa odotella sitä.
"Ja kaikkeen tottuu, kun tarpeeksi sattuu..."
Hän rallatteli hyrähdellen itsekseen. Antaa roudan ajaa porsaan kotiin. Sensijaan että olisi ryhtynyt inttämään poliisikonkarin kanssa, paroni nojaili leppoisasti taaksepäin ja katseli miestä ylimaallisen kärsivällisesti, järkähtämättömänä kuin kallio.

Vihdoin mies näytti luopuneen yrityksestään kävellä tiehensä, ja paroni nousi raukeasti venytellen seisomaan. Hänen olemuksensa oli välinpitämätön, mutta katseensa oli paheksuva.
"Viivästytetty, niin. Näiden avulla."
Paronin ääni oli viileä, lähes vihamielinen. Yhdellä terävällä sormellaan hän naputteli sängynoksaan kiinnitettyä tiputusnestepussia kuin se olisi kuiskinut jatkuvalla syötöllä solvauksia hänen korvaansa.
"Mutta älä erehdy luulemaan, että kuolemaa voisi petkuttaa."
Luiseva, hansikoitu käsi vetäytyi tippapussilta, ja kurottui sensijaan taputtamaan kuolevaa miestä ivallisen lempeästi poskelle. Tämä oli jo lähempänä uhkausta, tämä oli varoitus, niin hyödytöntä kuin se lopulta olikin potkia kuollutta hevosta. Sangen kirjaimellisesti.
"Kehotan sinua viimeisen kerran; älä ole epäkunnioittava."
Hän napautti terävästi ja tökkäsi miestä painokkaan kovaotteisesti muutaman kerran sormellaan rintalastaan.
"Jos haluat pelata, sinun täytyy myös kyetä panttaamaan jotakin. Henkilökohtaisella tasolla minua ei kiinnosta mihin sielusi päätyy. Sitäpaitsi, Geralt, sinä olet jo kuollut. Mistä ajattelit lähteä etsimään uhrineitsyttä?"
Mikäli paroni olisi koettanut jutustella vielä hiemankin herttaisemmin, se olisi lähennellyt jo lässyttämistä. Selvästikään hän ei ottanut poliisimiestä turhan vakavasti, mutta jo se, että tumma kuolema ylipäätään kuunteli ja keskusteli, kertoi siitä, ettei hän ollut aivan täysin vailla mielenkiintoa.

Silti, useampi kuin joka toinen halusi tinkiä hengestään - ja useampi kuin joka toinen heistä ei pystynyt parempaan kuin rukoilemaan epätoivoisesti. Monesti syyt olivat hyviäkin, ne vain eivät koskettaneet paronia lainkaan. Tippapussiin alkoi ilmestyä jo reikiä kuolemanhengen palattua tökkimään sitä laiskan leikkisästi. Toinen jalka naputteli epätahtisesti rytmiä lattiaa vasten. Kuolevalle miehelle hän oli kääntänyt selkänsä, mutta vilkaisi tätä nyt uudestaan olkansa ylitse, laskelmoiden.
"... minä kuuntelen."
Nestepussiin ilmestyi vielä kaksi reikää täydellisessä hiljaisuudessa, ennenkuin paroni kääntyi jälleen kasvotusten poliisin kanssa.
"Haluatko hieroa kauppaa? Aasin kullit. Kuinka helpoksi sinä minua oikein luulet?"
Paroni virnisteli. Hän ei ollut loukkaantunut tai vihainen, kysymys oli aivan vilpitön. Hän todella oli kiinnostunut näkemään oliko tämän pienen ihmisen röyhkeydellä jokin raja.

Vaikka Geralt yritti kaikkensa, vaikka hän yritti, yritti ja yritti, koko tahdollaan ja sydämellään, hän ei pystynyt karkaamaan silinteripäisen kuoleman tietäväistä hymyä. Hänellä ei siis enää ollut muuta paikkaa, mihin mennä? Ei ketään muuta, kenen puoleen kääntyä, kuin kelmeä, kalmaa ympärilleen uhoava mies – eikö todellakaan. Missä oli enkeli, joka veisi hänet nauttimaan paratiisista, tai edes piru, joka raahaisi hänet katumaan synnintäyteistä elämäänsä helvetin tuliin – miksi hänen täytyi jäädä jumiin juuri tuon äijän kanssa!

Hampaitaan kirskutellen Geralt lysähti sängynreunalle istumaan ja sieti hiljaisena, muttei kuitenkaan toimettomana silinterihattuisen yksinpuhelua kuoleman väjäämättömyydestä. Miehellä oli selkeästi hauskaa tippapussia rei'ittäessään, ja hän sai myrkyllisen mulkaisun vihreistä silmistä sipaistessaan kylmännihkeällä sormellaan sänkistä poskea. Tökkiminen sai kuitenkin Geraltin nousemaan seisomaan koko pituutensa suoristaen, kuin olisi kohdannut kenen tahansa pikkurikollisen, joita oli heittänyt rautoihin useasti uransa aikana.
”Jaa? Tai muuten? Aiotko tappaa minut?”
Geralt lausui röyhkeät sanansa uhitellen päin kuoleman kasvoja, niska suorana ja leuka ylhäällä, vailla hitustakaan pelkoa. Mitä hänellä muka oli menetettävää?
”Nimeä hintasi. Minä palaan vielä takaisin. Hah, en koskaan uskonutkaan saavani rauhallista kuolemaa... mutta palaan vielä. Minun täytyy saada se narttu kiinni”, Geraltin ääni vajosi loppua kohti liki kuulumattomaksi muminaksi, ja hän painoi kätensä taas ohimoilleen. Tuntui... tuntui vaikealta pitää ajatukset kasassa. Hän tunsi myös olonsa kevyemmäksi. Hänen mielensä poikki vilahti aavistus siitä, että kuolema saattoi olla ottamassa ylivaltaa hänestä... entä jos hän katoaisi tästä... tästä tilasta, jossa vielä rupatteli noutajansa kanssa?

Äkillisesti, ilman, että Geraltkaan osasi itse sitä aavistaa hänen täytyikin painaa kädet kasvoilleen ja kumartua polviensa ylle sängyllä. Kuinka hän oli taas palannut siihen istumaan. Hän ei enää hallinnut sitä, jotenkin hän vain luiskahti aina takaisin, melkein takaisin makuulleen, melkein takaisin kuolemaan ääneti, koneiden viivyttämänä...
”Helvetti!”
Eikö hän tosiaan voisi enää nähdä Marcia, Alixia, yrittää uudestaan ottaa yhteyttä veljiinsä, vanhempiinsa... hänhän oli jo setä... Yksinäisyys puristui varoittamatta ja väkivaltaisesti hänen rintakehänsä ympärille – jäisikö kukaan kaipaamaan häntä, jos tämä hullu vedonlyönti epäonnistuisi? Ei... hänestä ei jäisi jälkeensä juuri mitään, ainoastaan pettymys, epäonnistunut yritys pelastaa... pelastaa se nainen, se nuorukainen, se pikkutyttö...
”Sinun täytyy päästä minut takaisin! Et-et ymmärrä – en voi kuolla epäonnistuneena”, Geralt huusi yhtäkkiä kasvot punertaen ja silmissä vauhko, epätoivoinen katse.
”Täytyy olla olemassa oikeutta. Minun täytyy hyvittää edes osa taakastani. Aion vittu kummitella sinua ikuisesti, jos et nyt päästä minua vielä hetkeksi takaisin elävien kirjoihin!”
Epätoivoinen mies tarttui epätoivoisiin uhkauksiin, muttei kuitenkaan kyennyt enää nousemaan ylös sängyltä. Tuntui, kuin hän olisi alkanut haihtua. Kuin... hänen jalkansa eivät enää olisi olemassa. Kuin hänen aikansa alkaisi todellakin kulua loppuun. Mielensä takareunalla hän kykeni kuulemaan, kuinka kelloviisari raksutti kohti vartin yli yhtä. Hänen... kuolinhetkensä? Se ei voinut olla, se ei saanut olla – ja kiroillen mies ei enää kyennyt pidättelemään turhautuneita kyyneliään.
”Vittu mitä paskaa. Tämänkö takia kävin kirkossa? Tämän?”

Paroni ei ollut kuolevan poliisin uhmasta juuri vaikuttunut, mutta lieni ainoastaan rehellistä myöntää, että kymmenestä vastarannankiiskestä keskimäärin vain yksi kehtasi todella nousta vastustamaan tummaa kuolemaa silmätyksin. Ja vaikka Geralt olikin varreltaan Samedia vähäisempi, jätti kuolleiden herra kuitenkin hetkeksi sikseen kaikki vähäisemmät kuriositeettinsa, ja soi miehelle varoittavan, kylmän katseen ja täyden huomionsa.
"No, Geralt, koska itsestäänselvyyksien lausuminen on minulle niin suurta hupia; kyllä. Tappaa minä sinut todella aijon. Mutta ei pieni muodollinen kohteliaisuus mahdollisuuksiasi ainakaan satuta."
Paroni lausui harkitun terävästi, hän oli puhuessaan nojautunut uhkaavassa määrin lähemmäs kuolevan miehen kasvoja, kunnes lopulta suorastaan hengitti ärtyneet sanansa hänen huulilleen. Oli olemassa tietty piste, jonka jälkeen perusteeton, sanalla sanoen typerä uhmakkuus lakkasi olemasta huvittavaa, ja muuttui etupäässä rasittavaksi, ja loukkaavaksi välittömästi, kun kuolevainen ei ymmärtänyt osoittaa asiaankuuluvaa pelkoa ja kunnioitusta oman riittämättömyytensä tuijottaessa häntä silmiin. Baron Samedi oli kärsivällinen mies, mutta hänen ei tarvinut sietää loputtomasti röyhkeyttä. Vanha, maailman koulima poliisi kiinnosti häntä, mutta vain marginaalisesti enemmän kuin naapurihuoneen kuolemaa tekevä mies.

"Älä kiroa, se on rumaa."
Paroni moitti ohimennen sikarinsa ympäri mutisten, ja mitä ilmeisimmin vain ollakseen hankala. Ilmekään ei värähtänyt hänen luisevilla kasvoillaan kuolevan miehen tapaillessa epätoivoisuuden reunaa, mutta hän alkoi hiljakseen kyllästyä kuuntelemaan aikuisen miehen kiukuttelua. Tympääntyneenä paroni tuhahti nenänsä kautta ja heilautti kättään ilmassa.
"Jo toki sinä voit. Moni on kuollut epäonnistuneena. Ilman oikeutta. Turhaan. Tietysti se on vain heidän käsityksensä asiasta."
Samedi hymähti nuivasti ja ryhtyi astelemaan, ikäänkuin muina miehinä, ympäri sairaalasänkyä kuin päiväkävelyllä, vaikka toikin väistämättä mieleen ennemminkin saalistaan kärttävän haaskalinnun. Hän hymyili, melkein kuin itsekseen, tupakan ja rommin keltaamat hampaat hämärässä valossa välähdellen.
"Miten niin "tämänkö takia?", hyvinhän sinulle kävi. Minä olen kohtuullinen mies. Jos Brigitte olisi tullut hakemaan sinua..."
Miehen ääni häipyi omia aikojaan kuulumattomiin, ja paroni hyrähti selkeästi mielihyvästä. Hänen vaimonsa oli kaunis kerätessään menetettyjä sieluja; Samedi nautti saadessaan katsella Brigitten hoitelevan muita miehiä.

Yllättäen hän pysähtyi, läimäytti luiset kätensä kolahtaen sängynpäädylle ja nojasi niihin tukeutuen punkan jalkopään yli kohti Geraltia, jälleen silkkaa tyyneyttä ja sulavaa charmia.
"Nuo sinun kavereitasi, silmät tarkkana aivan tuossa ulkopuolella?"
Paroni tiedusteli asiallisesti, nyökäten silinteröityä päätään jollekin summittaiselle suunnalle missä tehotarkkailuhuoneen ovi aivan hyvin olisi saattanut olla, mikäli sillä olisi ollut mitään merkitystä.
"Järjestä minut treffeille sen kauniimman kanssa. Sano pari myötämielistä sanasta puolestani. Valehtele vaikka, mitäs minä siitä. Mitäs tuumaat?"
Se olisi voinut olla vitsi, röyhkeää huumoria josta Guede-perheen pää muiden Loa-henkien kesken niin kovin hyvin tunnetiin, sen olisi ollut helppoa olla vain mauton innuendo, mutta paroni oli todella tosissaan. Hänen kasvonsa olivat asialliset ja tarkkaavaiset, jos kohta niitä halkova virne oli hieman hermostuttava.

Geraltin onnistui ottaa silinterimiekkosen kylmä katse vastaan silmääkään räpäyttämättä – hah! kuvitella, kerrankin tuli kirjaimellisesti katsottua kuolemaa silmiin – ristien kätensä puuskaan.
”Jos kuolema on pahinta mitä tästä voi seurata, ja olen muutenkin kuolemassa, paskat kaikesta. Kokeileminen ei satuta minua, ja mitä väliä kunniallisuudella on kuolemassa”, hän murisi synkästi takaisin, vaipuen kuitenkin jo lausahduksensa loppuvaiheilla takaisin syöksymän kovaa vauhtia alas epätoivon kierrettä. Tuskaisasti kirahtaen hän hieroi silmiään ja pudisteli vielä päätään.
”Helvetti, olen yksinkertainen poliisi, ei minun pitäisi tarvita kuollessakaan miettiä jotain metafyysistä, sitä varten on kaikenmaailman filosofit ja älyköt... olisi edes ollut seitsemänkymmentä neitsyttä vastassa, jos kerta en saanut enkelkuoroa.”

Geralt kuitenkin hätkähti murehtimisestaan hereille herra Kuoleman läimäyttäessä kätensä sängynpäätyyn. Hyvän tovin mies tuijotti toista kasvoilleen kirjoitettuna sanat ”Älä nyt helvetissä syötä minulle hevonpaskaa”, mutta hitaasti hän alkoi vakuuttua vakaan katseen alla, että mies oli tosissaan. Poliisi nyökäytti päätään, kyllä, kyseessä olivat hänen ystävänsä, ja kääntyi sitten katsomaan huoneen sälekaihtimin verhotun ikkunan takana pilkottavia takaraivoja parransänkeään hieroen.
”En olisi uskonut sinun makusi olevan tuollainen”, hän lausahti tuijotellen yhä sivulleen.
”Mutta kukapa minä olen tuomitsemaan henkeni herraa”, mies puuskahti sitten, virneenkare suupielissä hädin tuskin hillittynä kareillen. Yhtäkkiä itsetuntonsa ja tyyneytensä uudelleen saaneena hän nousi ylös sairaalapedistä, venytteli harteitaan, ja loi sitten avoimesti riemusta pilkahtelevan katseen silinterihattuiseen kalman herraan.
”Kaipa sinulla on voimia viedä meidät keskustelemaan tästä vaikka sitten tuonpuoleisille kaljoille?” hän kysäisi pudistellen hartioitaan, yrittäen vetreyttää tässä rajatilassa omituisen turtuneita jäseniään.
”Kuitenkin, en tiedä haluanko jutella esiliinana sinun ja peikon välillä toimimisesta selvin päin. Helvetti, en itsekään ole kestää Snorrin hajua selvin päin, se pirulainen ei ikinä muista käydä suihkussa tai vaihtaa lakanoitaan kuin sivistyneen kaupunkilaisröllin pitäisi”, Geralt lasketteli vielä, vaikka vitsi oli suunnattoman huono ja vaarallinen. Selväähän se oli, kumpi kahdesta ystävästä oli se kauniimpi, mutta Geralt pani mieluummin kämppiksensä persnahan vaaraan, kuin liki tytärtä muistuttavan työpartnerinsa selustan uhatuksi.

Villi virne levisi hätkähdyttävän nopeasti Paronin kallomaisille kasvoille ja paljasti pitkän rivin kellastuneita, terävänoloisia hampaita tumman kuolonhengen havaittua saaneensa kuolevan poliisinsa mielenkiinnon rivakasti palleista kiinni. Niinsanotusti. Geraltin rakastettavan suodattelematon epäusko huvitti hänestä ulos tirskuvan kikatuksen jolle paras ja ainoa allegoria lieni tusinan ruosteisen kuudentuuman naulan rohina puhkiruostuneessa metallilaatikossa.
"Ah, Kodak-hetki."
Hän hymisi suoristaessaan ryhtinsä siihen pituuteen joka sille oli suotu ja pyyhkäisi hyväntahtoisesti pilaatehden toista silmäkulmaansa, vaikka kyyneleiden - iloisten tai surullisten - vuodattaminen olikin hänelle mitä todennäköisimmin mahdotonta, kunnes toisin todistettakoon. Hengähtäen huokaisten, kuin tyhjentääkseen liiat huvittuneisuudet itsestään, Paroni suori takinliepeitään ja silinteriään sillä välin kun Geralt keräsi ajatuksiaan.

Hän oli juuri päätynyt nyppimään nukkaa valkeista puuvillahansikkaistaan, kun poliisin ääni jälleen muistutti hänelle miehen olevan edelleen läsnä. Joskus sitä oli vaikea muistaa, aika tuntui kulkevan täällä eriskummallisesti toisinaan. Kuolevan miehen vaivoin kahlittu ja tilanteeseen nähden sopimaton hilpeys ei suinkaan jäänyt Paronilta huomaamatta, hänen käsiensä liike jähmettyi kuin kipsiin takertuneena ja toinen pikimustista kulmakarvoista kipusi juuri ja juuri kurkistamaan seremoniallisen kallonaamarin yläreunan ylitse josko Geraltin huvittuneisuudelle olisi löydettävissä selkeästiosoitettavaa syytä.
"Vai niin?"
Paroni luikautti varovaisen uteliaasti ja kipitti huoneen poikki tehotarkkailuhuoneen ikkunalle kuin rajusti ylikasvanut hämähäkki. Hän pyyhkäisi toisella kädellään huolettomasti kallonaamion naamaltaan silinterihattunsa reunan päälle, missä se huterasti keikkuen jäi nojaamaan hatun runkoa vasten, putoamatta maahan vaikka tumma kuolema likipitäen liimasi kasvonsa ikkunan lasiin ja tiirasi ulos. Hetken silmiään siristeltyään hän kääntyi katsomaan Geraltia kulmat kummastuneessa kurtussa, sitten ikkunaa, sitten vielä kerran Geraltia, ennenkuin jutun juoni lopulta avautui hänelle kokonaisuudessaan.

"Peikko?"
Paroni tuijotti Geraltia uteliaana päätään kallistellen ja silmiään siristellen, aivan kuin olisi arvellut kuulleensa punchlinen, mutta jotenkin missannut vitsin.
"Sinähän sen tiedät. Hän yhtään hyvä?"
Hymyn kääntyessä häiritsevästi miehen kasvoille jälleen kerran Paroni risti sormensa löyhästi limittäin keskenään ja liimasi vielä kerraksi kiellon päälle naamansa ikkunanlasiin, käänteli päätään hetken ja kohautti sitten hyväksyen olkiaan. Piakkoin hän oli jälleen päkiöidensä ympäri pyörähtäen kasvokkain Geraltin kanssa, ja nyt esteettä näkyvissä orvokinsinisissä silmissä oli jotakin peittelemättömän lipeää. Paroni hymyili maireasti ja heitti kursailematta toisen käsivartensa poliisin hartioiden ympäri - hän unohti varsinaisesti liikkua takaisin miehen tykö, mutta muisti sentään olla läsnä.
"Oh, herrasmies ei koskaan makaa ja kerro, mutta me rietastelemme ja rehvastelemme. Joten, mieheltä miehelle? Kuinkas se olikaan? Tuopposella?"
Paroni hykersi sointuvasti ja tuuppasi Geraltin kauemmas itsestään, toinen käsi jo puolimatkassa povitaskuun, jonne tumma kuolema muisteli nuoremmalla illalla säilöneensä keskeytetyn sikarinsa. Sieltä se palasi raukeasti savuten hänen huulilleen.
"Limboon, siis! Oi, älä huoli, vaikka vanha vaatekertasi olisikin kädenulottuvilla, pukeutuisin sinuna silti sairaalakaapuun."

Geraltin suuri hupi vesittyi aivan täysin, kun ensiksi silinteripää ei ottanut aluksi vitsiä laisinkaan tajutakseen, eikä sitten suostunut edes suutahtamaan ehdotuksesta. Pirulainen sai vain Geraltin huolestumaan vuorostaan Snorrin puolesta – sekä oman mielenterveytensäkin puolesta, sinisilmien pompahtaessa tuijottamaan yhtäkkiä todella läheltä, vaikka mies oli poliisin mielen ja järjen mielestä yhä aivan varmasti ikkunan luona. Sellainen todellisuuden rajojen rikkominen sai sai hänen päänsä särkemään pahemman kerran, puhumattakaan siitä, miltä luiseva käsi tuntui olkapäillä ja miltä kalmankatkuinen henki tuntui kasvoilla.
”Minä perkele en --”, Geralt aloitti, mutta nieleskeli lauseen lopun takaisin sisuksiinsa. Jos hän aikoi pitää tuon kuolontuojan erossa Alixissa, ehkä hänen ei pitäisi ilmaista suurta inhotustaan silkkaa ajatusta kohtaan, että hän koskisi kämppikseensä. Hän ei ollut lajisti, mutta henkilökohtaisesta puhtaudestaan huolettomat urospeikot olivat se, mihin hän veti rajansa.
”Mitä helvettiä, minä en hypi kuin mikäkin rusakko ympäriinsä kuksimassa. Mutta --- tuopille? Tarjoatko sinä?” Geraltin onnistui lopulta heittäytyä kallonaamarin juttuun mukaan. Hän rehellisesti sanottuna koki tarvitsevansa oluen, toden tottakin tarvitsevansa sellaisen, hiiteen kaikki se valitus, mitä Alix saattaisi suoltaa jälkikäteen. Hän oli käytännössä kuollut, kyllä sen järkytyksen laimentamiseksi hän ansaitsi kaljansa.

Geralt katsahti vaistomaisesti alas sairaalakaapuunsa hyypiön mainitessa sen, ja hieraisi sitten suupieltään.
”Oletko nyt ihan varma? Persehän tässä vilkkuu”, hän ärisi, kääntyi ympäri ja läimäytti kaavun takahalkiosta pilkottavaa takapuoltaan pari kertaa.
”Sitäpaitsi – sanoitko Limboon?”
Rattaat raksuttivat ahkerasti Geraltin päässä, kun hän pohdiskeli läpi alueen juomapaikkoja. Lopulta nimeltämainittu nousi hänen mieleensä, ja poliisi katsoi viikatemiestään vähämielinen ilme kasvoillaan.
”... puhutko nyt ihan tosissasi siitä pienestä kolosta, jonne kaikki helvetin ala-ikäiset kummatukkaiset pitsiläjät hakeutuvat? Saako sieltä edes oikeaa olutta?” Geralt kyseli epäuskoisena ja haparoi omaankin käteensä tupakkaa takintaskusta, jota hänellä ei ollutkaan, mutta käsi liikkui melkein itsestään silinteriveikon käryttelyn herättämänä.

Paronin katse olisi saattanut näyttää jopa pitkästyneeltä tumman kuoleman tarkastellessa Geraltia laiskasti sikarinsa sinertävän savun lävitse, elleivät hitaasti kytevän syöpäkääryleen ympärille sulkeutuneen suun pielet olisi aavistuksenomaisesti kiristyneet, ja sitten taas rentoutuneet kuolevan miehen aloittaessa jotakin kovasti kiivaalta vastaväitteeltä haiskahtavaa, ennenkuin ilmeisesti päätti paremmin ja nielaisi myrkyllisimmät ajatuksensa kuulumattomiin. Paroni oli siitä tyytyväinen. Ainakin Geralt osasi jotenkuten varoa askeliaan hänen ympärillään, ellei nyt aiva suoranaisesti suostunutkaan suomaan kuolontuojalleen sitä kunnioitusta, jonka Paroni olisi luontaisesti katsonut ansaitsevansa. No, tyvestä puuhun ja sitä rataa.

Hänellä olisi ollut otsaa huomauttaa, että Geraltille olisi hänen mielestään tehnyt vain hyvää hyppiä hieman ympäriinsä, kuten mies asian ilmaisi, kuksimassa kuin rusakko, mutta sen ääneen lausuminen tuntui lähinnä tuhlaukselta. Ne tekevät jotka kykenevät, loput valittavat. Sitäpaitsi Geralt ei ollut mikään varsinainen saalis. Paroni olisi kyllä hoidellut hänet silti. Reikä mikä reikä.
"Herrasmiehen velvollisuus on tarjota ainakin ensimmäiset kolme."
Paroni lipsautti, ja oli hyvin mahdollista, että hänen ajatuksenjuoksunsa velmu sävy tarttui myös sanojen sointiin ja orvokkisilmien hieman liiankin innokkaaseen tuikkeeseen. Vaikkakin kaiken totuuden nimessä tästä tunnetilasta oli uskomattoman vaikea pitää kiinni kasvotusten konkaripoliisin paljaiden pakaroiden kanssa. Paronin teki mieli harkita aijempaa kantaansa uudelleen.

Hän ei kuitenkaan sanonut sitä ääneen, sillä ei ollut sanonut kantaansakaan. Sen sijaan mies veti pitkät henkoset kuubalaisestaan, ja nielaisi savun. Jokin Geraltin ilmeessä ei miellyttänyt häntä.
"Puhut kummallisen epäkunnioittavaan sävyyn kaupungin ainoasta juomaravintolasta, joka tarjoilee myös, hmm, yli-ikäisille. Haamuseni."
Paroni virnisti ivallisesti, ja tarjosi sikariaan Geraltille. Hän oli jo kääntynyt ovelle, ennenkuin selvästi tuli ajatelleeksi jotakin, ja pyörähti jälleen ympäri niin huolettomasti, että miltei törmäsi päätä pahkaa poliisin syliin.
"Ai niin. Korttini."
Hän tarjosi samalla tavalla ystävällisesti, kuin käytettyjen autojen kauppias tekee toivoessaan voivansa lykätä asiakkaansa vastuulle ylihinnoitellun 80-luvun Opel Kadettin. Yksinkertaisessa valkoisessa pahvikortissa luki tyylittömällä, mustalla papyrus-fontilla Baron Samedi ja sen alla pieni sydän. Ei muuta.
"Pidä se. Se on yhden tuopin arvoinen Limbossa."

Geralt yritti jotenkin rutistaa sairaalakaapunsa takaosan umpeen niin, etteivät hänen pakaransa olisi enää kaiken kansan nähtävillä. Turhautuneesti itsekseen kähisten hän yritti vielä paria hankalaa manööveriä, ennen kuin luovutti kääntäen selkäpuolensa seinää päin. Mitä mies ei säädyllisyyttään kirotessaan huomannut oli se, että kuoleman rajalla värjötteleväksi haamuksi hänen olonsa oli yllättävän vakaa ja eläväinen, ainakin verrattuna aikaisempaan. Sen sijaan hän mulkaisi kelmeää noutajaansa epäuskoisesti, mutta otti kuitenkin vastaan tarjotun sikarin.
”Sinä ja sun haamusesi...” hän kähähti hiljaa, mutta melko miedosti maistellessaan sikaria. Siitä oli aikaa, kun hän oli käryytellyt muita kuin tavan syöpäkääryleitä. Hän oli jo ehtinyt unohtaa, kuinka paskalta ne maistuivat, ja hymyili nyt kireästi puhaltaessaan mehevää savua ulos suustaan.

Geralt ei ollut ehtinyt liikahtaakaan veikkosen jo pyörähdettyä matkaan ja pyörähdettyä aivan yhtä nopeasti takaisin hänen luokseen. Jälleen kerran kulmiaan mutristellen mies vastaanotti pienen kortin, ja luki siitä nimen osaamatta liittää sitä mihinkään.
”Samedi? Paroni, vai. Tuliko korea nimi paikan mukana?” hän kysyi puolihuolimattomasti yrittäessään hetken aikaa tunkea korttia povitaskuunsa. Itsekseen kirahtaen hän imaisi savuketta vielä kerran, ennen kuin ojensi sen takaisin arvon herra Samedille – kortti sai jäädä hänen kämmenensä suojaan.
”No, pannaas mentäen. Jumalauta, jos sun haamusesi näkyykin kaikelle kansalle – ei tässä iässä enää siedä kuunnella, kuinka pienet noitia ja kreivejä leikkivät kakarat tirskuvat pakkeliensa takana miehen vaatetukselle”, hän tokaisi jotenkuten äkeästi, mutta lähti askeltamaan arvon paronin rinnalla kohti Limboa. Savujen jälkeen hän oli huomannut, että tarvitsi vähintäänkin yhden kaljan selvitääkseen tästä sotkusta läpi järjissään, tai nyt edes hengissä.

Paroni kaljoitteli aina mielellään kuolevaisten seurassa, ja nyt tuntui siltä, kuin viime kerrasta olisi päässyt vierähtämään jo tovi, vaikkei niin tietenkään voinut olla. Hänen käsityksensä ajasta vain toisinaan poikkesi tämän olemisentason oletuksesta. Mutta se ei lienyt tärkeää, metafysiikka kuului yleensä neljännen tai viidennen tuopposellisen tienoille. Jonkinlainen odotuksensekainen mielihyvä kuitenkin sai Paronin tönimään silinteriään parempaan asentoon ja suorimaan takinliepeitään sangen turhamaisinkin elkein sillävälin kun Geralt asetteli viimeiset ajatuksensa jonkinlaiseen järjestykseen. Ei mahtanut olla helppoa tehdä kuolemaa. Samedi ei tiennyt, hän ei ollut koskaan kuollut. Ainakaan tietääkseen.
Hän katsahti Geraltia ylenkatsein, mutta virnisti kuitenkin vertahyytävän leveästi.
"Mikäli kuoleman haluaa katsoa lääniksi. Ja, salli minun sanoa, se on sangen kookas lääni. Tulet kyllä huomaamaan. Pääset sinne ennemmin tai myöhemmin."
Hän lupasi synkkää silkkiä kehräten ja huoli takaisin rikkaan sikarinsa, jonka jälleen kerran työnsi huolimattomasti taskuunsa, sitä sammuttamatta. Paroni kietoi luisevan kätensä jälleen Geraltin hartioiden ympäri ja halasi poliisin mutkitta kiinni kylkeensä. Hän tirskui.
"Älä kanna huolta. Olethan minun haamuseni, minä kyllä suojelen sinua kaikilta pikkunoidilta."
Paroni remahti kuuluvaan nauruun, ja lähti edelleen hihitellen johdattamaan Geraltia ovelle. Kuolevaiset osasivat olla niin herttaisia.

Limboon -->