Ihmisten keskuudessa // Shaido

(Pyydän anteeksi, että tämän kirjoittaminen vähän venähti. ^^' Viikonlopun menot ja yllättäen iskenyt flunssanalku verottivat vähän yleistä jaksamistani.)

Noel

Ilta-aurinko loi viimeisiä lämmittäviä säteitään kaupungin ylle, värjäten horisontin kauniin vaaleanpunaisen ja oranssin sävyiseksi. Satunnaiset huudahdukset olivat ainoat äänet, jotka kantautuivat Chênevalien kaduilla. Noille samoille kaduille oli päätynyt myös muuan enkeli, pienikokoinen ja hopeahiuksinen. Auringonsäteet pääsivät kuin varkain livahtamaan Noel-nimisen enkelilapsen silmäluomien läpi ja tähän asti tajuttomana maannut enkeli raotti silmiään, kohottautuen päätään pidellen istumaan. Ympärillä ei näkynyt mitään, mikään ei liikkunut ja enkelilapsi hapuili toisella kädellään paitansa alle köytettyä asettaan, varmistaen, että se oli edelleen tallella. Aseesta pojan mieleen palasi eräs toinenkin seikka ja Noel kohottautui ensin polvilleen ja nousi siitä lopulta seisomaan. "M-missä te olette, mestari?" Noelin hiljainen ääni jäi lyhyeksi hetkeksi kaikumaan Chênevalien kaduille, mutta vastausta nuo sanat eivät saaneet. Enkelilapsi alkoi pelätä. Oliko hän.. Eksynyt opettajastaan? Tänne, ihmisten maailmaan, jossa ei koskaan tiennyt, mitä seuraavan nurkan takaa voisi tulla vastaan..

Noel puisteli vaatteisiinsa tarttuneen lian ja jäi taas hetkeksi vilkuilemaan ympärilleen päättääkseen, mistä suunnasta lähtisi ensimmäisenä etsimään mestariaan. Pojan hopeisissa, suurissa silmissä oli aavistuksen hätääntynyt katse, sillä hän tiesi, ettei haluaisi pitkään olla yksin maailmassa, josta oli tähän asti vain kuullut joitakin hurjia tarinoita. Koottuaan ajatuksiaan hetken ja päästyään niissä tarpeeksi pitkälle, lähti enkelilapsi askeltamaan kohti isommalta näyttävää katua, irvistellen kivisen alustan painaessa inhottavasti paljaita jalkapohjia.

Noel ei ollut varma, miten pitkään hän oli matkaansa taittanut, mutta jossain vaiheessa pojasta alkoi tuntua, että hän kiersi vain kehää. Molemmin puolin avautuvat rakennukset näyttivät kaikki niin samannäköisiltä ja lapsi alkoi hätääntyä entistä pahemmin. Itsepäisyyttään poika kieltäytyi kuitenkin sallimasta itsensä itkeä tai näyttää muuten negatiivisia tunteitaan ulospäin ja Noel istahti nojaamaan kadunvarteen, nojaten selkänsä takanaan olevan rakennuksen seinään. Ehkä hänen opettajansa tulisi itse hakemaan häntä, kun huomaisi heidän joutuneen erilleen toisistaan..

((anteeksi tämä pitkä, pitkä odotus... >.<))

Zael katseli päivän viimeisiä auringon säteitä erään rakennuksen katolta. Hän istui kädet polviensa ympärillä ja huokaisi hieman. Ilta-auringon luodessa säteitään kaupungin ylle, paikka näytti miltei kauniilta. Zaelin mielestä oli kuitenkin paljon kauniimpaa, kun säteet osuivat puihin ja kasveihin, turmeltumattomaan luontoon. Hän ei kuitenkaan ollut niin tyhmä, että olisi tuhonnut ihmisten kodit pois luonnon tieltä. Olivathan ihmiset ja muut olennot osa luontoa, vaikka kaikki eivät näyttäneet sitä itse tajuavan.

Auringon laskiessa Zaelin katse laskeutui taivaalta lähemmäs ympäristöön. Hänen katseensa viisti kaupungin rakennuksia ja katuja, joihin hänellä oli hyvä näköala korkean talon katolta. Hän näki ihmisiä ja muita olentoja kulkevan ties minne, mutta heidän kiireensä eivät liikuttaneet enkelin mieltä. Hetken hän seurasi katseellaan, miten joku pieni poika asteli paljain varpain katuja ja hymähti itsekseen. Mihinköhän lapsi oli hukannut kenkänsä?

Zael käänsi huomionsa toisaalle ja kohottautui seisomaan, venytellen hieman käsiään. Hänenkin oli aika lähteä kotiin. Paikat siinä vain puutuivat, kun istuskeli vain paikallaan. Hän oli lähtemäisillään pois, kun huomasi taas saman pojan, jonka oli nähnyt aiemmin ilman kenkiä, harhailevan edelleen pitkin katuja. Hän jäi seuraamaan pojan kulkua ja alkoi epäillä pojan eksyneen.

Zael rypisti kulmiaan pojan istuutuessa kadun varteen ja enkeli levitti siipensä irvistäen hieman. Hänen siipensä olivat sairaalloisen harmaat, repaleiset ja rikki. Niistä näki selvästi, etteivät ne olleet kunnossa. Toisen siiven kärjestä oli pala poissa. Zael asteli katon reunalle ja tiputtautui alas. Siivet kannattelivat hänet turvallisesti katutasolle ja hän lähti kävelemään kohti poikaa. Hänen siipensä muuttuivat miltei näkymättömiksi, kun hän ei käyttänyt niitä. Aivan kuin niitä ei olisi ollutkaan. Hän seisahtui parin metrin päähän pojasta ja tutkiskeli tämän olemusta hetken. Toisesta huokui viaton pyhyyden tunne, jonka Zael yhdisti enkeleihin. Hän itse ei enää hehkunut juurikaan mitään enkelimäistä voimaa, ellei käyttänyt niitä. Jos tuo pieni enkeli olisi ollut täysikasvuinen, Zael ei olisi lähestynyt tätä lainkaan. Nytkin hän pysytteli hieman kauempana, valmiina ottamaan jalat alleen, mikäli pieni enkeli paljastuisi joksikin Rhydeian kätyriksi.

"Tarvitsetko apua? Oletko kenties eksynyt?" Zael kysyi pojalta hiljaisella, lempeällä äänellä.

(Ei mitään. Minullakin venähti vähän tämä vastaaminen kun peli-inspis on ollut vähän omalla lomalla. ^^' Vastaisuudessa pyrin olemaan vähän aktiivisempi.)

Noel

Noelilla ei sillä hetkellä ollut aavistustakaan siitä, että joku oli jo pidemmän aikaa seurannut hänen kulkuaan. Yksin siinä kylmällä, autiolla kadulla istuessaan nuori enkelilapsi toivoi vain yhtä asiaa, löytää opettajansa ja palata mahdollisimman pian takaisin kotiin. Hän ei pitänyt tästä maailmasta.. Ympärillä vallinnut harmaus ja autiot kadut vaikuttivat uhkaavilta, vaikkei Noel olisi ikinä myöntänytkään ääneen sitä, että pelkäsi. Poika hieroi viileiksi muuttuneita käsiään vastakkain ja veti jalat tiukasti rintaansa vasten, odottaen ja kuulostellen ympäriltään kantautuvia hiljaisia ääniä. Minne hänen opettajansa oli oikein voinut jäädä?

Sitten, täysin yllättäen Noelin korviin kantautui hiljainen, selvästi siipien havinaa muistuttava ääni ja poika kohotti katsettaan yläilmoihin. Hänen hopeiset, suuret silmänsä rekisteröivät läheisen rakennuksen katolta pudottautuvan hahmon ja hetken aikaa Noelin mielen vallannut pelko häilyi hitaasti pois pojan tajuttua vieraan olevan hänen kaltaisensa. Noel nielaisi ja seurasi selkä seinää vasten painautuneena vieraan enkelin kulkua, suupielten taipuessa surumieliseen ilmeeseen vieraan sanojen kantautuessa hänen korviinsa. Noel ei vastannut heti vaan painoi sen sijaan päänsä ja pyyhkäisi nopeasti silmäkulmaansa eksyneen kyyneleen paitansa pitkään hihaan. Toisen lempeä ääni rauhoitti pojan mieltä ja lopulta Noel nyökkäsi hitaasti, yrittäen hillitä olkapäidensä vaimeaa vapinaa.

"M-Minä.. M-minä en tiedä, missä minun mestari on.." Poika kuiskasi pelokkaalla, hiukan vapisevalla äänellä vaikka normaalioloissa Noel inhosi näyttää heikolta. Tällä kertaa tilanne oli kuitenkin toinen ja Noelia pelotti todella olla vieraassa maailmassa yksin.

Zael tutkaili nuorta enkeliä hiljaa tämän puhuessa. Poika tosiaan oli eksynyt, sen näki selvästi. Hän oli kuitenkin varuillaan, vaikka toisessa ei silminnähden ollut mitään uhkaavaa. Tämän sanat saivat kuitenkin vanhemman enkelin katsomaan ympärilleen pikaisesti. Hän ei nähnyt muita enkeleitä lähimailla ja tuskin olisi niitä aistinutkaan, jos sellaisia olisi ollut lähettyvillä. Toisen enkelin piti olla melko lähellä, jotta hän olisi aistinut jotakin. Zael oli ollut niin pitkään maassa, että hänen voimansa olivat huvenneet paljon siitä, mitä ne ennen olivat olleet.

"Miten kummassa sinä olet joutunut tänne? Tämä ei ole hyvä paikka olla yksin, jos ei ole ennen ollut maassa. Onko tämä ensimmäinen kerta, kun olet täällä?" Zael kysyi pitäen äänensä vakaana, rauhallisena ja hiljaisena. Hän ei halunnut kiinnittää minkään yölliseen aikaan liikkuvan olennon huomiota korottamalla ääntään, vaikka ei ollutkaan huomannut sellaisia lähettyvillä. Sitä ei kuitenkaan koskaan tiennyt, milloin joku sellainen olento saattoi kävellä vastaan, Chénevalie kun sattui olemaan täynnä ties millaisia olentoja.

Zael pysytteli aloillaan, vaikka hänen miltei teki mieli mennä ja halata lohduttavasti nuorta, pelokasta enkeliä. Häntä arvelutti toisen mestarin puuttuminen paikalta eikä hän voinut mitään sille tunteelle, että tuo mysteerinen mestari saattaisi yllättäen ilmestyä paikalle. Jos niin sattuisi käymään, Zael poistuisi paikalta melko vikkelään. Nuoret enkelit olivat turvallisempia tuttavuuksia, varsinkin ne, jotka eivät olleet koskaan kuulleet hänestä tai nähneet häntä. Hänet oli leimattu petturiksi ja jotkut vanhemmat enkelit arvatenkin yhä muistivat hänen kasvonsa. Tuo nuori enkeli vaikutti kuitenkin onnellisen tietämättömältä hänen oikeasta henkilöllisyydestään, joten Zael uskalsi jäädä tämän seuraan vähäksi aikaa. Sitä hän ei kuitenkaan tiennyt, kuinka voisi toista auttaa. Ehkä vastaus tulisi itsestään.

Noel

Noelille alkoi tulla vilu siinä kovalla, kylmällä kivisellä alustalla istuessa ja poika yrittikin kietoa hentoja käsivarsiaan lähes yhtä hennon kehonsa ympärille. Lapsen silmät näyttivät kosteilta, mutta silmäkulmia pidemmälle ne eivät vielä päässeet Noelin purressa voimakkaasti huultaan. Eiväthän isot pojat itkeneet..

Toisen enkelin puhuessa Noel kohotti varovasti katsettaan, suupielten taipuessa yhä enemmän alaspäin. Poika huokaisi surkeana ja antoi katseensa vaipua takaisin omiin jalkoihinsa, pyyhkäisten silmäkulmissa kirvelevät kyyneleet pois hihaansa. "M-minä en tiedä.. M-minä lähdin yhdessä minun opettajan kanssa, mutta sitten.." Noel piti pienen tauon ennen kuin jatkoi puhumista. "Olen ollut täällä kerran aikaisemmin, m-mutta.. M-mutta tämä on ensimmäinen kerta kun olen yksin täällä.." Noel nielaisi lausuessaan sanan "yksin". Se kuulosti niin pelottavalta ja vieraalta, varsinkin Noelin korviin, joka ei koskaan aikaisemmin ollut ollut erossa opettajastaan.

Silmäkulmissa yhä kimmeltävät kyyneleet pyrkivät edelleen esiin ja lopulta Noel ymmärsi, ettei jaksanut enää estää niitä tulemasta. Poika puhkesi lohduttomaan itkuun ja hautasi kasvonsa pitkien hihojensa suojiin. "Minä en halua olla yksin.." Noel kuiskasi nyyhkytystensä lomasta, häveten mielessään sitä, että oli antanut itsensä murtua. Mitä hänen opettajansakin olisi sanonut jos olisi nähnyt hänet? Asian ajatteleminenkin sai Noelin puhkeamaan vain entistä äänekkäämpään itkuun. Hän halusi opettajansa luokse..

Zael katsoi pientä enkeliä hiljaa. Tämän sanat saivat Zaelin heltymään yhä enemmän ja hän puri hieman huultaan. Hän arveli, ettei olisi kovin viisasta ystävystyä paremmin tuon nuoren enkelin kanssa, mutta ei hän tätä yksinkään voinut tänne jättää. Toinen näytti kerrassaan surkealta. Sanojensa päätteeksi nuorempi alkoi vielä itkemään, mikä oli Zaelille liikaa. Hän harppoi muutamalla askeleella lähemmäs ja varovasti kosketti hentoa olkapäätä.

"No, ei tässä ole mitään itkemisen aihetta", Zael sanoi lempeästi ja hymyili hieman, katsoen toista yrittäen näyttää vakuuttavalta. Hän tosin oli itse vuodattanut monet kyyneleet yksinäisyydessään, joten hän ei moittinut toista kyynelistä.
"Et ole täysin yksin. Jos vain voin, haluan auttaa sinua", Zael jatkoi rauhallista puhettaan, miettien kuumeisesti, miten edes voisi auttaa eksynyttä enkeliä. Hän ei voisi saattaa tätä takaisin enkeleiden ulottuvuuteen, saatika pitää tätä luonaan kovinkaan kauaa.

Zael katsoi hymyillen pientä enkeliä, mutta hänen silmänsä olivat vakavat. Millainen mestari jätti näin haavoittuvan oloisen oppilaan oman onnensa nojaan? Tai ehkäpä mysteerimestarille oli tapahtunut jotakin. Zael ei voinut muuta kuin arvuutella mielessään, sillä toinen enkelikään ei näyttänyt tietävän asiasta sen enempää.
"Maistuisiko sinulle jokin kuuma juotava?" hän kysyi sitten, huomatessaan toisen näyttävän hieman viluiselta. Sen Zael pystyi ainakin tarjoamaan.

Noel

Vaikka itku peittikin suurimman osan muista äänistä, Noel säpsähti silti silminnähden kuultuaan lähestyvät askeleet. Enkelipoika kohotti kyyneleisten silmiensä katseen vieraaseen enkeliin, näkemättä tätä kuitenkaan kovin hyvin kyynelverhonsa läpi. Vielä enemmän poika hätkähti kun tunsi kevyen kosketuksen olkapäällään. Hetken aikaa näytti siltä kuin Noel olisi voinut kavahtaa kauemmas kosketuksen alta mutta ei sitten lopulta tehnytkään sitä, nielaisi vain ja painoi taas päänsä. "M-minä t-tiedän.. M-mutta pelottaa.." Noelin ääni vapisi. Hän tiesi, ettei itkeminen ratkaissut tilannetta ja hän häpesi itseään siksi, että oli antanut tunteidensa ottaa itsestään niin suuren vallan. Poikien ei kuulunut itkeä.. Ei varsinkaan muiden nähden.

Noel puraisi kevyesti huultaan ja pyyhki kyyneleiden kastelemia poskiaan hihojensa suihin, nieleskellen. Toisen enkelin lempeä ääni rauhoitti ja sai Noelin itkun hiljalleen laantumaan. Toisen lupautuessa auttamaan pojan suupielet kaartuivat pieneen, hädin tuskin näkyvään hymyyn ja lapsi kohotti toistamiseen katsettaan vanhempaan enkeliin. "K-kiitos, h-hyvä herra.." Noel kuiskasi hennolla lapsenäänellään, koskettaen kevyesti Zaelin kättä. Toisesta huokuva ystävällisyys sai Noelin olon levolliseksi ja poika pyyhki viimeiset kyyneleet silmäkulmistaan.

Kuumaa juotavaa koskevaan kysymykseen lapsen sen sijaan ei ollut aivan yhtä helppo vastata. Hänen opettajansa oli toki kertonut kaikesta siitä, mitä ihmiset söivät ja joivat, mutta Noel itse saattoi vain kuvitella, miltä ne maistuivat tai näyttivät. Poika ei kuitenkaan ehtinyt edes vastata ennen kuin hänen vatsansa päästi nälästä johtuvan murahduksen. Noelin kasvoille kohosi nolostuksen puna. "J-joo.." Poika kuiskasi vastaukseksi kysymykseen, varovaisen, ujon hymyn kohotessa hänen kasvoilleen.

Zael katseli nuorta enkeliä miettien, mitä tämän kanssa oikein pitäisi tehdä. Vaikutti siltä, ettei toista voisi jättää yksinkään, mutta Zaelin oli silti liian vaarallista pysytellä kauaa toisen enkelin läheisyydessä. Jokuhan voisi pian tulla etsimään tätä ja Zael vältteli muita, täysikasvuisia enkeleitä kuin ruttoa, peläten henkiparkansa puolesta. Tosin Zaelista tuntui, että hän saattaisi hyvinkin kuolla omaan riutumiseensa maan päällä ennen kuin kukaan enkeli löytäisi hänet. Zael kuihtui päivä päivältä. Hänen siipensä olivat sairaalloiset ja niiden väri oli kaukana terveestä. Niillä ei lennetty pitkiä matkoja kerrallaan.

Enkeli hymyili hieman toiselle, tämän vastatessa myöntävästi hänen ehdotukseensa.
"Tule, tarjoan sinulle jotakin syötävääkin", hän sanoi alkaen johdattamaan toista lähellä olevaan pikkupuotiin, jossa myytiin leipiä, leivonnaisia ja kuumaa juotavaa. Hän arveli, ettei enkelilapsi olisi osannut itse valita, mitä ottaisi, joten hän teki päätöksen tämän puolesta, ostaen heille molemmille kuumat kaakaot ja seuralaiselleen myös täytetyn leivän. Zael johdatti pojan istumaan varjoisaan nurkkapöytään ja asetti leivän ja kaakaon tämän eteen.
"Mikään ei ole niin hyvää hermoille, kuin lämmin kaakao", hän sanoi hymyillen. Sitten hän alkoi miettimään toisen nimeä. Hän halusi tietää sen, mutta sitten hän joutuisi pian esittelemään itsensäkin, joten hän oli hieman kahden vaiheilla. Hän päätti olla vielä vaiti asiasta.

Noel

Noel hieroi itkemisen punerruttamia silmiään paitansa leveisiin hihansuihin, nieleskellen viimeisiä poskilleen valuvia kyyneleitä. Nälkä sai hänen vatsansa murahtamaan toistamiseen ja pojan jo valmiiksi itkemisestä punehtuneet kasvot punertuivat hiukan lisää. Toisen lupaus kuulosti siis paremmalta kuin hyvältä ja Noel kampesi itsensä seisomaan vilkuillen epäröiden vanhempaa otsahiustensa lomasta. Tämä vaikutti luotettavalta mutta Noel vaistosi jonkin olevan silti vialla. Hänestä tuntui siltä kuin toinen olisi ollut kauhean hermostunut. Johtuikohan se hänestä? Lapsi nielaisi, toivoen, ettei hänestä aiheutuisi turhaa ylimääräistä vaivaa. Hitaasti hän lähti seuraamaan vanhempaa enkeliä, varoen isompia kiviä, jotka sattuivat ikävästi paljaiden jalkojen alla.

Nenään yllättäen tulvahttava tuoreiden leivonnaisten tuoksu sai Noelin entistä nälkäisemmäksi ja poika kuuli vatsansa murahtavan taas äänekkäästi. Ihmisten maailmaan tottumaton pieni enkeli osasi vain tuijottaa lasien takana olevia herkullisen näköisiä leipiä. Oli oikeastaan vain hyvä, että vanhempi enkeli teki valinnan Noelin puolesta sillä muuten he eivät olisi varmaan päässeet kassaa pidemmälle. Noel seurasi tarkasti, mitä Zael teki ja seurasi tätä sitten varovaisin askelin nurkkapöytään. Pienikokoinen kun oli, pienemmällä meni hetki selviytyä istumaan pöydän ääreen, jääden tuijottamaan eteensä asetettua leipää ja höyryävää kaakaota. Pojan kasvoilta näki, että hän epäröi ja hetken päästä hopeisten silmien ujo katse kohosikin Zaelin kasvojen tasalle. "E-ettekö te syö mitään, h-hyvä herra?" Noel kysyi varovasti, pää kallellaan. Samalla kun poika odotti toisen vastausta, hän tuli taas tiedostaneeksi vanhemman varautuneisuuden. Noelin teki mieli kysyä asiasta ääneen mutta hän arveli olevan parempi olla olematta liian utelias. Niin hänen opettajansakin oli aina sanonut: koskaan ei pitänyt olla liian utelias ja muiden asioihin puuttuminen oli epäkohteliasta. Päätyessään jälleen ajattelemaan opettajaansa, Noelin kasvoille kohosi hiukan surumielinen ilme ja poika painoi katseensa.

Zael tarkkaili pientä enkelilasta ilme näennäisen lempeänä, mutta sisimmässään hän oli varautunut ja valpas. Hän ei voinut tietää, jos vaikka tuota pikkuista enkeliä tultaisiin etsimään hetkellä millä hyvänsä. Kun toinen kysyi hänen syömisestään ja herroitteli häntä, hyväntahtoinen, joskin hieman hermostunut naurahdus kantautui hänen suustaan. Samalla naurahdus oli myös hieman helpottunut, sillä hän oli juuri keksinyt, ettei hänellä ollut hätäpäivää itsensä esittelemisen suhteen. Hänhän saattoi vain antaa yhden niistä tekaistuista nimistä, joilla hänet maailmassa tunnettiin.

"Suotta sinä minua herroittelet. Olen Samuel. Samuel Cairys", Zael sanoi. "En syö mitään, niin kuin näet. Minun ei ole nälkä." Hän puhalsi hieman kaakaoonsa ja otti kupista pienen siemauksen. Juoma rentoutti myös häntä.
"Syö sinä vaan, sen pitäisi olla ihan hyvää leipää", Zael sanoi, rohkaisten nuorta enkeliä syömään. Tämä vaikutti hurjan nälkäiseltä, mutta näytti silti epäröivän syödä. Hän otti uuden kulauksen juomastaan ja vaihtoi asentoaan hieman mukavampaan sellaiseen.
Hetken enkelilasta katseltuaan Zael päätti yrittää tyydyttää uteliaisuutensa.
"Mikä sinun nimesi on, lapsi?" hän kysyi palaen halusta tietää enemmän tuosta onnettomasta olennosta. "Miten kummassa sinä olet päätynyt tänne?"