Near Death

//Lusei~ Pauline tarvitsee nyt ritarin valkoisella ratsullaan :'D Antaas palaa!//

Taivas hohti vielä aavistuksen vaaleana auringon kadottua horisontin taa, ja kevyen tihkusateen hieno usva velloi katuvalojen loisteessa. Sateenvarjot kukkivat, autot saivat vesilammet tienposkissa aaltoilemaan ja ihmisten suut olivat muuttuneet kapeiksi viivoiksi heidän odotellessaan kärsivästi liikennevalojen vaihtuvan – kukaan ei ollut niin hullu, että olisi yrittänyt luikahtaa vilkkaan tien yli.

Bebe juosta kipitti korkeilla, kirkkaanturkoisilla korkokengillään katua eteenpäin pidellen yhdellä kädellä kuuden kahvimukin settiä ja kaiveli toisella ylisuurta olkalaukkuaan samaan aikaan, kun puhui päänsä ja olkapäänsä väliin kiilatulla kännykällään kiivaasti. Koko pieni toimitus oli päättänyt jäädä koko yöksi paiskimaan töitä, sillä heidän erikoisnumeronsa oli pahasti kesken, ja se piti saada painoon ylihuomenna. Paulinen osuus oli jo oikoluettu, sommiteltu ja taitettu, mutta hän oli jäänyt auttamaan muita – he olivatkin löytäneet kolme mieletöntä juttua, jotka olivat venyttäneet alkuperäistä sivumäärää, ja kuin taikaiskusta kaaos olikin ratkennut kaikkien työntekijöitten niskaan.

Pauline joutui keskittymään kainalossaan roikkuvan laukkunsa sisällön tutkiskeluun akrobaattisesti yhdellä kädellä samalla, kun tasapainotteli kahveja ja puolusti raivokkaasti oman juttunsa pituutta ja sivua puhelimessa. Hän ei nähnyt punaisia valoja ja vilkasta liikennettä, hän ei huomannut rivissä seisovia ihmisiä eikä heidän kummastuneita katseitaan saatika huomannut astuvansa pois katukiveykseltä. Jalat veivät väsynyttä mieltä rutiinilla vakikuppilasta takaisin kohti toimistoa, ja jos jotain, Pauline huomasi ainoastaan, kuinka kiivaan kävelytahdin aiheuttama lievä hikoaminen tuntui harvinaisen inhottavalta viileän tihkusateen liimatessa samalla pöyheästi laitetut hiukset littanaksi kypäräksi.

Punaiseen, barokkihenkiseen röyhelötrenssiin pukeutunut nainen huomasi räikeät ajovalot vasta, kun suunnattoman suurikokoisen auton – olikohan se suorastaan rekka? - kuljettaja äkkäsi hänet liian myöhään ja antoi äänitorvensa ulvoa jarrujen kirskuessa turhaan. Ylinopeutta ajava, raskas ajoneuvo mennä jyristi Paulinea päin – kuusi kahvia lensi taaksepäin suurena ruskeana nestekaarena – kännykkä murskautui suurten pyörien alla – olkalaukku liirsi valojen vaihtumista odottavien, kauhistuneitten katselijoitten jalkojen juureen ja oksensi ulos kirkuvanvärisiä muistivihkoja, meikkejä, rahapussin ja puolityhjän pullon kivennäisvettä. Joku alkoi jo kirkua, joku kääntyi poispäin pahoinvoivana, ja liki jokainen loikkasi taaksepäin silmänsä peittäen tajutessaan törmäyksen olevan tulossa. Pauline räpytteli silmiään, ei ymmärtänyt sitä sekamelskaa minkä hän näki. Rekka! Jäikö hän alle? Kuoliko hän? Omituista kyllä, häneen ei sattunut, vaan hän tunsi jonkun toisen veren roiskuvan poskilleen, tunsi jonkun käsivarren säikähtäneitten olkapäittensä ympärille kietoutuneena, tunsi valtavan ilmavirran imun, mutta näki, kuinka ikuisuudeksi venyneitten millisekuntien aikana valkoinen peltikylki vyöryi hänen ohitseen.

//Kopotikopotikop! Täältä ratsastamme!\\


Klaus hymähti hiljaa, kun kaksi lasta juoksi hänen ohitseen. Hän seurasi lapsia katseellaan astellessaan eteenpäin kosteaa katua. Satoi tai ei, hän halusi nauttia auringon viimeisistä säteistä, sillä ne olivat ainoat säteet, joita hänelle suotiin. Mies hymyili pienelle hohteelle taivaanrannassa ja jatkoi jalkojensa laittamista toisen eteen. Hänellä oli hyvä mieli. Harvinaista kyllä, Klausilla oli niin hyvä mieli, että hänen teki melkein mieli laulaa. Tai nauraa. Tai tehdä jotain hullua ja typerää. Hän ei kuitenkaan tehnyt mitään sellaista. Hän ei halunnut menettää mainettaan nauramalla yksin sateessa tai luoja parahkoon laulamassa. Siispä Klaus tyytyi kävelemään hiljaisuudessa pitkin Pariisin valaistuja katuja ja nauttimaan luonnosta ympärillään. Hän kosketti pehmeästi hihaansa, johon oli teettänyt kirjaillun ristin jokin aika sitten. Tavattuaan enkelin nimeltä Azael kirkossa muutama viikko sitten, hän oli etsinyt epätoivoisesti keinoa kantaa itsessään jonkinlaista uskon symbolia. Lopulta hän oli useiden kokeilujen jälkeen keksinyt, että hänen maallikon hänen vaatteisiinsa kirjailema risti ei satuttanut häntä. Eihän tuo risti ollut samalla tavalla pyhä ja arvokas kuin vaikka hopeinen krusifiksi, mutta se menetteli paremman puutteessa.

Ajatuksissaan Klaus oli vähällä törmätä naiseen, joka pyyhälsi hänen ohitseen kantaen kuutta kahvikuppia, puhuen puhelimessa ja vielä kaivellen laukkuaan. Mies katsoi toisen menoa hieman huvittuneena, vaikka hän olikin jossain määrin kiireinen mies, ei hän silti yrittänyt tehdä noin montaa asiaa samaan aikaan. Ennen kuin mies ehti reagoida, oli nainen kiiruhtanut autotien vilkkaaseen liikenteeseen. Miehen huulilta pääsi tukahtunut parahdus ja täysin vaistojensa ohjaamana hän säntäsi naisen perään. Naisen onni oli, että Klaus oli kaikkea muuta kuin ihminen. Mies ehti naisen luo viime tipalla ja työnsi tämän pois tieltä. Samalla, kun hän huomasi naisen olevan ainakin lähes turvassa, hän huomasi myös olevansa itse karmeassa pulassa. Klaus kääntyi katsomaan kohti tulevaa rekkaa ja tiesi, ettei ehtisi väistämään. Yleensä hän vältti kiroilemista, mutta nyt samalla, kun kaivoi jalkansa asfalttiin, hän mutisi hiljaa:
”Voi vittu.”

Rekka osui Klausiin voimalla ja mies tunsi sen repivän lihaa ja luuta hänen oikealta puoleltaan. Hän tunsi kuinka hänen kätensä murtui ainakin kymmeneen osaan ja kuinka liha repeytyi irti hänen olkapäästään ja kaulastaan repien myös hänen poskensa auki siten, että hänen hampaansa paistoivat irvokkaasti poskessa olevasta aukosta. Kuului sarja teräviä napsahduksia, kun hänen kylkiluunsa katkesivat ja ikävä pihahdus, kun yksi niistä puhkaisi hänen keuhkonsa. Mies katsoi parhaaksi lopettaa hengittämisen samalla, kun tunsi polvensa rusentuvan tuhansiksi pieniksi palasiksi ja nilkkansa murtuvan kuuluvasti räsähtäen. Pian rekka oli kuitenkin ohittanut hänet ja kuski sai ajoneuvon pysähtymään muutaman kymmenen metrin päässä heistä. Klaus huojui ja vapisi ja kääntyi katsomaan naista, jonka hengen oli juuri pelastanut.
”Oletko kunnossa?” hän kysyi samalla, kun kaatui vasemmalle kyljelleen oikean jalan pettäessä hänen altaan. Hänen hiuksensa lennähtivät kasvoilta ja paljastivat hänen koko kasvonsa, myös pyhän veden runteleman vasemman puolen. Hän käänsi katseensa naiseen ja odotti vastausta päättäen, että oli parempi välttää liikkumista.

Pauline ei kyennyt ymmärtämään, mitä juuri tapahtui. Hänen hengityksensä takelteli jossain kurkun takaosissa, ja tuntui suunnattoman vaikealta kääntää pää sivulle kohtaaman tummalla äänellä lausutun huolehtivan kysymyksen. Pehmeän, suorastaan lempeästi soivan äänen perusteella hän odotti näkevänsä satujen prinssin rinnallaan, mutta shokin ympäristön yksityiskohdille sokaisemat silmät saivat nähdä kauhuelokuvien tsompin, melkein puolet kasvoistaan – ei, koko vartalostaan! - menettäneen mustahiuksisen miehen.
”O-olen”, hän sopersi yhä jumalaisen äänen typerryttämänä, eikä kyennyt järkytykseltään edes reagoimaan tarpeeksi nopeasti, että olisi ottanut miehestä kiinni hänen alkaessaan vajota hitaasti, mutta kiihtyvästi kohti asfalttia. Vesisade laimensi kadulle kerääntymään alkanutta verilammikkoa, autojen jarrut kirskuivat liikenteen pysähtyessä, jossakin kaukana soi torvikuoro, mutta lähimmät kuskit nousivat autoistaan suut auki loksahtaneina tuijottamaan hirvittävää onnettomuutta.

Pauline seisoi aloillaan, tuijotti jähmettyneenä pitkän herrasmiehen rikki repeytynyttä kehoa maassa jalkojensa juuressa. Vesisade rummutti hänen ripsivärinsä valumaan poskille, ja hänen takkinsa oli valahtanut alas toiselta olkapäältä. Nainen oli kuitenkin täysin kunnossa, täysin vahingoittumaton – se oli ihme. Silti Pauline värähti ja hänen polvensa muuttuivat heikoksi, mutta kiharatukka pysytteli vielä urhean hetken jaloillaan ja alkoi kirkua keuhkojensa täydeltä. Päätään ravistelen ja sitä käsillään pidellen hän ensin perääntyi pelastajastaan hysteerisesti itkien, mutta valahti sitten polvilleen ja konttasi lähemmäs, suuret silmät pulleita kyyneliä täynnä ja leveä perunanenä niiskuttaen.
”Ei! Helveddi ei!”, hän pyrskähti kädet poskillaan, nenä tukkoisena ja koko kasvot surun ja ahdistuksen irveeseen vääntyneinä. Nimettömän ritarin runneltu ruumis ei kuitenkaan kadonnut millään hänen silmiensä edestä, ei vaikka hän kuinka yritti selittää sen pois – siinä se oli, osittain niin lihatonna, että luitten valkeus paistoi läpi, ja mustan takin rintakehästä sojotti ulos risaisia luunpätkiä.
”Olen pahoillani-! Kiltti, älä kuole, älä minun takiani”, hän nyyhkytti ja painoi kätensä verta kavahdettuaan miehen vasemmalle poskelle, tuntien karhean, vanhan arven sormiensa alla. Tumma, pitkä muukalainen, jolla ei ollut toista silmää? Hänen olisi pitänyt katsoa heidän molempien puolesta? Voi Pythia, miten hirvittävän ennustuksen hän olikaan tehnyt – ja Pauline kun oli luullut puhetta näkijän hupsutteluksi, tai kohtaamista vähintäänkin korniksi rakkaustarinan sivujuonteeksi.
”Joku, auttakaa häntä! Minä en voi – en minä osaa – anteeksi...”
Tapaus oli toivoton, hirvittävä kaikessa brutaalissa verisyydessään, eikä kukaan kehdannut edes astua lähelle kahta tien keskellä maassa viruvaa hahmoa. Jopa rekan kuljettaja pysähtyi kunnioittavan välimatkan päässä, koppasi hatun päästään ja peitti silmänsä poispäin tuskissaan kääntyen. Mitään toivoa ei ollut, ei mitään – ja siksi Pauline vajosi järkytyksestä yhä itkien muukalaisen rinnan ylle, varoen tämän särkynyttä kehoa, mutta silti tätä halaten, kuin kuolemaisillaan olevaa rakastettua.
”Se oli vain typerä näkijäeukon ennustus, ei kenenkään pitänyt kuolla...”

Klaus prosessoi hitaasti naisen olemusta. Ilmeisesti toinen oli pahemmassa pinteessä kuin hän. Nainen näytti olevan pahassa shokissa. No jos totta puhutaan, niin hän ei moittinut toista shokissa olemisesta, kuka tahansa järjissään oleva olisi shokissa tuollaisen tapahtuman jälkeen. Mies olisi vastannut toiselle ja yrittänyt rauhoitella tätä, mutta verenhukan vuoksi hänen oli vaikea saada sanoja suustaan. Hän pyyhkäisi paniikissa olevan naisen poskelta pisaran omaa vertaan ja hymyili toispuoleisesti poskensa vamman vuoksi. Hänen olisi tehnyt mieli halata naista, mutta hän uskoi vakaasti, että sellainen liike olisi vain säikäyttänyt toisen entisestään. Niinpä kaiken tämän keskellä, hän tarkasteli naisen kasvoja. Kyynelistä ja levinneestä meikistä huolimatta nainen oli tyrmäävä ilmestys. Toinen oli uskomattoman kaunis ja Klausille tuli mieliteko pukea tämä kauniiseen vanhanaikaiseen mekkoon ja viedä tämä jonnekin missä joku maalaisi tästä kauniin taulun. Jos miehen niskassa ei olisi ollut kipeitä hiusmurtumia, olisi hän pudistellut päätään omille ajatuksilleen. Tällä kertaa pään pudistelu jäi kuitenkin vain henkiselle tasolle.

Kun kukaan ei näyttänyt tulevan apuun naisen pyynöistä huolimatta, Klaus kohotti vasemman kätensä ja taputti häntä halaavan naisen selkää.
”En minä kuole”, hän kuiskasi hiljaa toisen korvaan äänen alkaessa pikkuhiljaa vetreytyä. Hetken harkinnan jälkeen hän otti vasemmalla kädellään tiukan otteen naisen hartiasta ja huokaisi.
”Olen pahoillani, mutta tarvitsen sinua”, hän kuiskasi ja salassa katselijoilta upotti hampaansa mahdollisimman vähän satuttavasti naisen kaulaan ja ryhtyi juomaan tämän verta suorastaan lempeällä tavalla vahtien jatkuvasti naisen pulssia, jotta ei tappaisi toista verenhukkaan. Hän tarvitsi vain hieman, jotta kykenisi raahautumaan lähimpään veripankkiin tai baariin, jossa tarjottiin verta.

Pauline ei kyennyt käsittämään sitä, ettei mies ollut vielä kuollut – ei, mustatukkahan melkein hymyili, ja hän saattoi vannoa tunteneensa lohdutavan taputuksen selällään. Vaieten hän vilkaisi miestä hennon kuiskauksen sähköistäessä hänen selkärankansa, epäuskoisena, säikähtäneenä – miten tämä oli mahdollista? Ei kukaan voinut selvitä tuollaisesta, ei yhtään kukaan, ei ihminen kestänyt tuollaista määrää kipua, puolet kehosta surkeasti rytyssä.

Ymmärrys ei kuitenkaan paennut Paulinea enää kovin pitkään, ja kaikki valkeni, kun hän tunsi miehen vetävän itseään lähemmäs ja pistävä kipu kihelmöi hänen kaulallaan. Bebe ei ollut koskaan tullut vampyyrin puremaksi, mutta hän käsitti tilanteen saman tien, runsaat huulet avautuivat raolleen ja hän henkäisi hämmästyneenä. Tihkusade pisaroi hänen niskaansa, vesivirta pyyhki heidän ohitseen asfalttia pitkin ja miehen suu hänen kaulallaan tuntui kuumalta. Kipu hälveni liki olemattomiin hetken päästä, ja jäljelle jäi vain lempeä, oudon rauhallinen kosketus, imu, joka sai pään tuntumaan hieman kevyeltä – vähän kuin olisi ollut luovuttamassa verta, mutta käteen työnnetty neula olisi kiittänyt jokaisesta pisarasta.

Vampyyri lopetti ennen pitkää ja Pauline loi häneen hiljaisen, ihmettelevän katseen ja painoi käden kaulalleen. Vasta nyt hän huomasi, kuinka miehen ainoa jäljellä oleva silmä hohti kuin nokikuorrutteen saanut kekäle, jonka sisus leiskui mustasta kuoresta huolimatta yhä kirkkaanpunaisena.
”Uhm, minulla on ystävä, joka voisi varmaankin auttaa sinua lisää...” toimittaja lausahti hiljaa, mutta joutui sitten kääntymään poispäin kuullessaan lähestyvät askeleet. Rekan kuljettaja, nuori, riski mutta melko lyhyt mies asteli heitä kohti rohkaistuneena ja syvä pahoittelu silmissään.
”M-minä... olen hirvittävän pahoillani. Hän kai...?” kuski pyyteli jo olettaen uhrinsa pariskunnaksi ja miehen kuolleeksi, mutta hän hämmästyi Paulinen pudistaessa päätään hymyillen yhä hieman itkuisena.
”Meillä kävi onni, hän kuuluu kuolemattomiin.”
”Kuolemattomiin!” kuski puuskahti suureen ääreen helpottuneena, ja onnettomuutta katselevassa väkijoukossa kävi kohahdus – sekä helpottunut, että entisestään jännittyvä. Millainen kuolematon? Pitäisiköhän heidän sittenkin liueta paikalta, ennen kuin jotain ikävää sattuisi? Kauempaa alkoi jo kaikua ambulanssin pillin ujellus, ja Bebe vilkuili hermostuneesti kuskiin, vampyyriin ja ajotielle, jolle ambulanssi saapuisi minä hetkenä hyvänsä.
”Haittaako sinua sairaalaan joutuminen? Uh, uhm, kiitos, pelastit henkeni... minun täytynee auttaa sinua kiitokseksi miten kykenen”, hän hermoili ja tunsi olonsa todellakin hieman huteraksi.

//Tajusin juuri, että vähänkö sairaaloista vampyyrit on varmaan ihanan helppoja potilaita. Nakataan niille vain reilusti veripusseja, niin mokomat tokenevat mistä tahansa ennätysajassa :'D//

Kun Klaus tunsi juoneensa tarpeeksi selviytyäkseen, hän vetäytyi kauemmas naisesta ja tarkkaili tätä ehjä silmä tuikkien. Hänen polvestaan kuului ikävä napsahdus, kun se korjaantui hitaasti veren vaikutuksesta. Hän oli vastaamassa naisen puheisiin, kun kuuli rekkamiehen tulevan paikalle. Hän käänsi katseensa miestä kohti ja hänen teki mieli nauraa. Oli aina yhtä huvittavaa nähdä ihmisten pahoittelevan, koska hän oli muka kuollut. Naurun tarve katosi kuitenkin olemattomiin, kun nainen meni möläyttämään koko katsojakunnalle hänen olevan kuolematon. Hän olisi paljon mieluummin maannut kuolleen näköisenä niin kauan kunnes olisi päässyt ambulanssiin ja sitten paennut sieltä hakemaan verta jostain. Nyt kun vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut, hän päätti lopettaa teeskentelemisen ja nosti itsensä ehjän vasemman kätensä varaan.
”En mielelläni menisi sairaalaan, en haluaisi joutua merkityksi minkäänlaisiin kirjoihin”, hän sanoi naiselle hiljaa. Häntä ei todella houkutellut johonkin rekisteriin merkityksi tuleminen.
”Arvostaisin sitä, jos auttaisit minut nyt ylös”, hän sanoi ja tukeutui naiseen päästäkseen seisovaan asentoon.
”Minusta tuntuu, että jalkani on melko lailla murskana, joten jos sinulla ei ole kainalosauvoja jossain taskussa, niin arvostaisin pientä tukea”, hän puhui ja herätti samalla kauhistusta katselijoissa. Kukaan ei ollut voinut kuvitellakaan, että joku nousisi tuollaisen iskun jälkeen seisomaan ja juttelisi vielä kuin mikään ei olisi huonosti. Klaus kuuli vierestään muksahduksen ja päätään käännettyään huomasi, että rekkakuski oli pyörtynyt. Hän hymähti huvittuneesti ja irvisti, kun yksi katkenneista kylkiluista teki reiän hänen kylkeensä ja jäi törröttämään siitä ikävännäköisesti.
”Toivon, että tämä auttamiskykyinen ystäväsi ei asu kaukana”, hän sanoi ja jäi odottamaan, että toinen osoittaisi hänelle oikean suunnan.

Mystisesti, luonnottomasti mustatukkaisen miehen vammat alkoivat parantua – hänen polvensa paukahti takaisin paikoilleen ja verenvuoto lakkasi, liki alkoi vetäytyä sisäänpäin – tai sitten Pauline vain järkyttyneenä kuvitteli miehen paranevan vauhdikkaampaa tahtia kuin oli todellistakaan. Uteliaat kaulat kurkottelivat ja silmät hapuilivat kohti Klausia, mutta Pauline yritti parhaansa mukaan seistä niiden tiellä – olihan se hänen vikansa, ei hän ollut ajatellut kuskin huudahtavan hänen sanojaan ääneen... hän oli vain halunnut helpottaa miehen tunnontuskia, sillä itsekin tunsi olevansa vastuussa vampyyrin melkein-kuolemasta, ja oli ollut suunnaton helpotus huomata, ettei ollutkaan tehnyt kenestäkään leskeä tai orpoa...

Lähes tajuamatta mitä teki Pauline auttoi mustatukkaisen miehen seisomaan ja keräsi häthätää laukkunsa sisällön ylös kadulta ja turvallisesti kainaloonsa roikkumaan. Kännykkä oli menetetty, samoin kahvit, mutta hän saattoi auttaa miestä seisomaan suorana ja auttaa tätä kävelemään. Hieman huterasti korkeilla, pirtsakan turkooseilla kengillään Pauline alkoi kipittää eteenpäin tarkkailen koko ajan sitä, miten yksisilmäinen... herrasmies pärjäsi. Lievästi kauhuissaan yhä typerytyneenä tuijottava katsojajoukko hajaantui heidän edestään, kun Pauline saatteli miehen pois onnettomuuspaikalta kohti parin korttelin päässä olevaa työpaikkaansa. He herättivät suunnattomasti huomiota, mutta Pauline ei juuri huomannut sitä, tai käänsi katseensa tarkoituksella pois suorastaan käpertyen miehen kainaloon piiloon. Osittain häntä hävetti olla katseiden keskipisteenä, osittain siksi, että hän oli saattanut miehen niin huonoon kuntoon eikä keksinyt mitään vaivihkaisempaa tapaa auttaa tätä... mutta hän tunsi olonsa myös oudon turvalliseksi vahvajäsenisen herran rinnalla.

Vasta la Spectren toimituksen oven edessä hän pysähtyi hetkeksi, epäröiden, ja loi pahoittelevan katseen mieheen.
”Ah. Auttava henkilö sattuu olemaan työpaikallani... mutta kaikki täällä ovat meikäläisiä. Ei mitään huolta. Ja vielä kerran, kiitos... oli... jaloa auttaa minua noin”, Paulinen puheen loppu vaipui ihon ruskeuden alle peittyväksi punastuneeksi muminaksi.
”Ja... olen Bebe. Hauska tutustua”, hän lausahti vielä, kunnes painoi ovenkahvasta ja asteli sisälle, antaen laukkunsa pudota uudestaan sisältönsä ympäri lattioita levitellen – nyt huulipuna kieri erään kaapiston alle, ja puolikuulaseihin, kirkkaanpunaiseen huulipunaan, kynähameeseen, valkoiseen kauluspaitaan ja korkokenkiin pukeutunut nainen kohotti katseensa tiskiltä. Pieni eteisaula oli tarkoitettu mahdollisia vieraita ja tulijoita varten, mutta tilojen ahtauden takia sekin oli nyt otettu käyttöön työtilaksi – ja Jasmine nousi polvensa pöydänreunaan kolauttaen ylös käsi suun järkyttyneen avautumsien peittäen, kun Pauline toi pahasti haavoittuneen miehen sisälle. Kirkkaanpunasilmäinen nainen tuijotti hetken suutaan hämmästyneenä aukoen tummatukasta toiseen, kunnes lopulta kirkaisi ja ryntäsi pitelemään miestä pystyssä toisesta kainalosta.
”Hyvä luoja, HYVÄ LUOJA! HERBEEEEERT! TUO VERIPUSSINI JÄÄKAAPISTA!”
Jasminen korkea ääni varmaankin puhkoi naapurirakennuksessakin hengailevien tärykalvot, ja kohta modernin, retroaksentein sisustetun huoneen takaseinän ovesta saapui lyhyt, alle 160-senttinen parrakas nuorimies syli täynnä veripankin pusseja. Tämä vaaleatukka kuitenkin vain pudotti kantamuksensa pöydälle, jonka äärellä olevalle nojatuolille yksisilmäinen vampyyri istutettiin, ja kävi sitten häärimään Paulinen puolessa.
”Äläsanominulleettäteolittesiinärekkaonnettomuudessa?!” hän huolehti kovaa vauhtia ja pisti Paulinen pyörähtämään ympäri, jotta saattoi todeta sen, ettei nainen ollut saanut naarmuakaan. Jasmine taas repäisi sillä välin jo toista veripussia auki, valmiina tarjoamaan senkin Romanolle – jonka nimen hän totta helvetissä tiesi – ja kääntyi sitten epäuskoisena Paulinen puoleen. Naiset jakoivat hetken ajan äänettömän katseen, mutta molempien pyöristyneet silmät kertoivat toiselle liki enemmän kuin tarpeeksi – ja Jasmine aukoi vielä suutaan kähisten ääneti muutaman valitun sanan Paulinelle, kun oletti arvon Romanon katseen kääntyneen sopivasti toisaalle.
”Mitä helvettiä?! Miten onnistuit raahaamaan juuri Pariisin vanhimman vampyyrin tänne?”
Oli kaiketi tarpeetonta sanoa, että tämän tiedon saadessaan Pauline pudotti laukkunsa kolmannen kerran, vaikka oli juuri saanut sen sisällön uudestaan takaisin oikealle paikalleen.

Klaus roikkui naisen olassa ottaen tästä tukea, jotta hänen ei tarvitsisi laskea painoa pirstoutuneelle jalalleen. Hän tunsi olonsa harvinaisen typeräksi ja avuttomaksi siinä toiseen nojaillessaan ja jos hänen ylpeytensä olisi antanut periksi, olisi hän napannut naisen käsilaukun ja vetänyt sen päähänsä, jotta kukaan ei olisi tunnistanut häntä. Kaiken häpeilynsä alla hänen olisi tehnyt mieli nauraa. Viimeaikoina mies oli hankkiutunut jopa omalla mittapuullaan moniin seikkailuihin ja tämä oli jo kaiken huippu. Ei hän koskaan juossut impulssin varassa pelastamaan neitoja pulasta. Vaikkakin tilanne näytti nyt kyllä siltä, että kyseinen neito pelastaisi hänet pulasta vastapalvelukseksi, joten ehkä he olivat tasoissa.

Jonkin ajan paarustamisen jälkeen kaksikko saapui erään rakennuksen ovelle. Klausia ei jaksanut kiinnostaa tutkailla rakennusta sen tarkemmin ja naisen suusta hän saikin kuulla kyseisen paikan olevan tämän työpaikka. Hitaasti Klausin aivot prosessoivat myös rivien välissä lukevan tiedon siitä, että tämä nainen oli jonkinlainen taikaotus, sillä tämä oli viitannut myös itseensä puhuessaan hänen kaltaisistaan. Vampyyri nainen ei voinut olla, sillä sen mies olisi aistinut kilometrin päästä.
”Klaus”, hän esitteli itsensä ottaen toisen esimerkistä mallia.
”Olisi ollut hauskempi tutustua vähemmän tyrmäävissä merkeissä”, hän hymähti ja katsoi kulmiensa alta tiskillä olevaa naista. Nyt hän aisti selkeän vampyyriuden toisesta. Hän melkein huokaisi, kun sai vihdoin vähäisenkin painon pois tuhoutuneelta jalaltaan toisen naisen tullessa pitelemään häntä. Hän sai kuitenkin tukahdutettua huokaisunsa, koska halusi säilyttää kasvonsa tuon toisen vampyyrin silmissä.

Jos Klaus ei olisi roikkunut kaksin käsin kiinni naisissa, olisi hän peittänyt korvansa toisen ruvetessa huutamaan. Hän tunsi tärykalvojensa läpättävän ja hänen oli pakko puristaa ehjä silmänsä kiinni ja purra hampaansa yhteen pidätelläkseen voihkaisua. Aivan kuin hänen päänsä ei olisi ottanut tarpeeksi tällejä tänään. Päästessään vihdoin ja viimein istumaan, ei Klaus voinut pidätellä pientä voihkaisua, joka karkasi hänen huuliltaan. Hän tunsi joka paikkansa särkevän ja kolottavan. Kuului pieni naksahdus, kun jokin luu meni paikalleen hänen jalassaan. Kiitollisena hän tarttui lähimpään veripussiin ja ryhtyi juomaan siitä ahnaasti, mutta pitäen kuitenkin sivistyneen ulkomuotonsa niin hyvin kuin pystyi. Nyt hän vaivautui jo katselemaan ympärilleen, mutta ei silti voinut välttyä kuulemasta toisen vampyyrin sanoja. Hän naurahti hiljaa, mutta kuitenkin niin kuuluvasti, että jopa ihmiskorvien oli mahdollista kuulla se.
”Pahoittelen, se taisi jäädä mainitsematta”, Klaus sanoi vinosti virnistäen ja kiinnitti katseensa tiiviisti pelastamaansa naiseen. Hän ei sanonut sitä ääneen, mutta hän olisi kovin mieluusti haukannut tuosta naisesta uudestaankin, tämä oli maistunut niin kovin herkulliselta, nuorelta ja elinvoimaiselta.

Saatuaan kolmen veripussin sisällön tyhjennettyä Klaus oikaisi raajojaan hieman ja kuuli taas teräviä napsahduksia luiden palatessa paikoilleen hitaasti, mutta varmasti.
”Kiitos paljon. En olisi millään jaksanut kasvattaa luitani paikoilleen ilman noita veripusseja”, hän sanoi ja hymyili nyt hieman lempeämmin kuin aiemmin. Hän katsoi toista vampyyria arvioivasti ja selkeästi mittaili tätä katseellaan. Hän ei kokenut tuota naista uhkana, joten hän antoi tämän olla siirtäen katseensa tämän sijasta Bebeksi itsensä esitelleeseen.
”Kiitos, kun raahasit minut tänne”, hän sanoi ja antoi katseensa mittailla tuotakin naista. Kaikessa tohinassa hän ei ollut ehtinyt katsoa tätä tarkasti. Toinen oli pitkä ja hoikka ja näytti, että puolet tämän vartalosta oli pelkkää jalkaa. Klaus hymähti mielikuvalle ja siirsi katseensa naisen vartalon sijasta tämän kasvoihin. Hän katseli ensin tarkasti tämän hiuksia ja totesi, että piti niistä. Ne olivat omalla tavallaan kovin viehättävän vallattomat, mutta silti juuri omalla paikallaan. Naisen kasvoissa ehdottomasti vangitsevin piirre oli tämän silmät. Klausin mielestä nuo silmät täydensivät sanonnan ’silmät ovat sielun peili’ täydellisesti. Äkkiä mies tajusi tuijottaneensa tuota naista kovin kauan. Hän hymähti ja käänsi katseensa hieman sivuun päästämättä sitä kuitenkaan kokonaan naisesta.
”No, kerro minulle miksi minun ei pitäisi katua sinun pelastamistasi”, mies sanoi ja nojasi leukansa vahingoittumattomaan käteensä jääden katselemaan toista mietteliäästi.

Jasmine peitti hyvin nolostuneena suunsa Klausin huomauttaessa hyvin kierosti virnistäen epäsuorasti, että oli kuullut naisvampyyrin sanat. Pauline taas tuijotti kaikki käytöstavat unohtaneena miehen ruokailua. Jotain petomaista kiilsi ainokaisessa, punaisessa silmässä, ja Pythia oli todellakin ollut oikeassa – hän ei ollut missään määrin komea siinä mielessä, miten Pauline oli tottunut komeuden määrittämään. Hänessä oli kuitenkin jotain vahvaa, jotain hallitsematonta, jotain ikivanhaa ja syvää... harmonista rujoutta. Kumpikaan heistä ei kai edes huomannut sitä, kuinka pitkä, hiljainen tovi kului heidän tuijottaessaan toisiaan silmiin, mykistyneinä, groteskin sattuman oikun yhteen heittäminä.
”Oh, mutta tietysti, kiitokseksi tarjoan sinulle päivällisen – ja kukapa ei tulisi rekan yliajamaksi näin söpön tytön kanssa päivällistääkseen?” Pauline möläyttää kihersi laisinkaan sanojaan ajattelematta, muta Jasmine sen sijaan astahti pari hyvin varovaista askelta kauemmas ikivanhasta Romanosta. Kunnioituksesta, ja myös siksi, koska hänen korviinsa Paulinen sanat kuulostivat vaarallisilta – ja olihan hän ollut vampyyri vasta alle sata vuotta, eikä siksi ollut mitään yli tuhatvuotiaan rinnalla.

Herbert taas kyllästyi huolestuneena aloillaan seisoskeluun ja rohkeasti tallusti potilaan luo ojentaen kätensä reippaasti.
”Päivää. Herbert, hauska tutustua. Tuo tuossa on Jasmine. Tämä on Le Spectren, Pariisin okkultistisimman päivälehden toimitus. Aina yhtä mukavaa auttaa kanssakärsijöitä”, hän nyökäytti päätään ja katsahti sitten molempiin naisiin – ja sitten nappasi Jasminen mapit, kynät ja leikkeet pois pöydältä ja lähti hyvin merkitseviä katseita Jasminen kanssa vaihdellen kohti ovea. Vampyyritar otti nopeasti vihjeestä vaarin ja kävi sulkemassa toimistorakennuksen käytävään avautuvan ikkunan suuret sälekaihtimet, lukitsi oven ja seurasi saumasukissaan Herbertiä.
”Pauline, me hoidamme numeron valmiiksi. Hoida sinä ystäväsi kuntoon. Anteeksi, meidän täytyy poistua – paino ja huomisaamu ei odota meitä, vaikka kuinka toivoisimmekin!”
Pahoitellen kaksikko poistui tahdikkaasti paikalta, ja heidän lähdettyään Pauline huokaisi raskaasti, potkaisi korkokengät pois jalastaan ja haki tutusta paikasta kaapiston uumenista itselleen nivaskan paperipyyhkeitä ja pari laastaria, ja alkoi pyyhkiä kasvojaan verestä. Vähän väliä hän vilkuili Klausia ujosti silmäripsiensä lomasta.
”Toivottavasti en näytä aivan hirvittävältä. Olisi ikävää olla pinteestä pelastettu neito, joka olikin ikävä pelastaa sysirumuuden takia”, hän jaaritteli saadessaan hädin tuskin puolet kuivaneesta verestä ja valuneesta ripsiväristä pois kasvoiltaan.
Tiedätkös...” nainen jatkoi hetken päästä mietteliäästi naurahtaen.
”Eräs näkijä ennusti minun kohtaavan tumman, pitkän, yksisilmäisen muukalaisen... olisipa hän kertonut rekastakin.”

”Tarjoat minulle päivällisen?” Klaus kysyi ja hänen silmäänsä syttyi ovela tuike.
”Sehän kuulostaa mukavalta”, hän jatkoi virnistäen ja irrotti kokkareen kuivunutta verta hihastaan. Mies aisti toisen vampyyrin varautuneisuuden ja olikin omalla tavallaan tyytyväinen, kun tämä ja häntä kätellyt mies poistuivat. Hän katsoi näiden perään tuimasti ja kääntyi sitten Beben suuntaan.
”Näytät oikein viehättävältä, älä siitä huoli. Veri pukee sinua”, Klaus virnuili. Jotenkin hänestä pahasti tuntui, että tuo tyttönen toisi hänestä huonoimmat puolet esiin. Ne puolet, joista Elijah aina valitti. Huonot vitsit, kömpelön vihjailun, kaiken mitä Klaus itsessään halveksi.

Klaus kohotti kulmiaan, kun toinen kertoi ennustuksesta.
”Minäkin olisin mieluusti kuullut siitä etukäteen, rekan alle jääminen ei ole niin mukavaa kuin luulisi”, hän sanoi ja nousi varovaisesti jäseniään venytellen ylös. Hän tunsi luidensa natisevan ja valittavan vain puolittain korjautuneina, mutta ei ollut miehen tapaista jäädä istuskelemaan jos oli mahdollisuus johonkin muuhunkin. Hän asteli rauhallisesti naisen luo ja otti pöydältä paperipyyhkeen, jolla ryhtyi puhdistamaan verta naisen hiuksista.
”Kerro minulle itsestäsi”, Klaus sanoi pehmeällä äänellä. Hän ei yleensä ollut näin kiinnostunut muukalaisista, mutta hän halusi tietää mikä oli aiheuttanut sen oudon impulssin, jonka vaikutuksesta hän oli loikannut sen rekan alle. Hän ei pitänyt pimennossa olemisesta.

Pauline ei tiennyt, miksi hänen poskensa alkoivat kuumottaa niin makaaberin kehun jäljiltä, mutta hän ei mahtanut sille mitään, ja taputteli veriroiskeita leukapielillään hiljaa tirskahtaen. Tilanne oli samaan aikaan niin kiusallinen ja kömpelö, mutta kuitenkin niin... ei hänellä ollut sille edes sanoja.
”Äh, sinäkin... tuota... öh... en taida osata sanoa mitään noin epäkorrektia yhtä hurmaavasti”, hän hihitti tuntien päänsä hitusen epämiellyttävän keveäksi. Oliko tämä tottakaan? Flirttailua, ja vasta äskenhän... äsken hän oli melkein jäänyt tonnien painoisen rekan alle. Hän oli melkein kuollut. Melkein lakannut olemasta.

Pauline kuuli hädin tuskin Klausin sanat, mutta tunsi tämän hellän kosketuksen hiuksillaan. Se sai alahuulen hitusen verran väpättämään saaneen onton tunteen etenemisen hänen sisällään, ja silmänsä sulkien nainen antoi päänsä vajota nojaamaan hitusen suurta, vahvaa kättä vasten.
”Mmm... olen toimittaja. Pidän... ihmiskertomuksien jakamisesta. Pidän kengistä. En yleensä kävele punaisia päin. Haha... olen onneton miesten kanssa. Mitä haluat tietää minusta?” hän kysyi ja loi suuren, hieman kostuneen katseen Klausiin vetäen hartiansa suojelevasti suppuun, ja hieroi hermostuneesti peukaloillaan paperipyyhettä pieniksi paperihiutaleiksi sylissään.
”M-minulla ei ole kovin hyvä olo. Olisin voinut kuolla.”
Se oli karu, suora totuus, ja se sai Paulinen leuan vajoamaan vasten hänen rintaansa, ja hiljaa, pidätellen, kyyneleet alkoivat valua hänen poskilleen.
Kauheaa...! Luojan kiitos olit siinä...!”
Miten hän kykenisi koskaan maksamaan Klausille? Hän oli elämänsä velkaa! Pyyhkien raivokkaasti kyyneliään Pauline yritti ryhdistäytyä, mutta ei saanut käsiään lopettamaan tärisemästä, ei, vaikka nauroikin omalle hupsuudelleen.
”Minun pitäisi kaiketi mennä kotiin, en pysty työskentelemään tällaisena. Olethan... tulethan sinä kuntoon?”

Klaus kurtisti kulmiaan, kun hän huomasi toisen taistelevan aivan itkun laidalla. Hän ei ollut saanut vieläkään tietää miksi tuo nainen oli saanut hänessä aikaan impulssin loikata rekan alle, mutta jostain syystä hän ei juuri sillä hetkellä voinut vähempää välittää. Hän totesi mielessään, että ajan viettäminen Danan kanssa oli saanut hänet pehmenemään. Hän oli juuri kertomassa impulssistaan, kun toinen sanoi, että tällä ei ollut hyvä olla. Tuo nainen hänen edessään vaikutti niin hauraalta ja särkyvältä sillä hetkellä, että Klaus pelkäsi hänen kätensä tämän hiuksissa hajottavan tuon hennon olennon tuhansiksi pirstaleiksi.
”Mutta et kuollut. Eikö se ole pääasia? Sinä olet siinä elossa ja yhtenä kappaleena”, hän sanoi kuiskaten lopun pehmeästi naisen korvaan. Hän hymyili hieman naisen urheudelle.
”Minä tulen kuntoon, älä sinä minusta huoli”, hän hymähti ja pyyhki muutaman kyynelen peukalollaan toisen poskelta.
”Minä olen ennemmin huolissani sinusta. Ei sinua voi päästää yksin kotiin tuossa kunnossa”, mies sanoi ja tarttui Bebeä hartioista kääntäen tämän sitten itseensä päin. Hän katsoi naista syvälle silmiin ja hymyili tälle pehmeästi.
”Olisiko täysin kohtuutonta ja epäsoveliasta sanoa, että minä voin tulla sinun luoksesi? Minusta sinun ei nimittäin pitäisi olla yksin juuri nyt”, Klaus sanoi puhuen edelleen hyvin pehmeällä äänellä.

//Vähän tuli lyhyt ja hassu. Noh, sitä se Oopperan kummituksen soundtrackin kuunteleminen teettää : DD \\

Pauline pyyhki toivottamasti virtaavia kyyneliään ja yritti pidätellä hentoja nyyhkäyksiä. Hän ei halunnut vaivata ventovierasta hupsulla murtumisellaan, vaikka samaan aikaan tiesi sisimmässään, että ihmismieli järkkyi herkemmästäkin. Klausin pehmeä ääni sai hänet kuitenkin rauhoittumaan pikkuhiljaa, puhumattakaan kevyestä kyynelien pyyhinnästä tai lempeästä hymystä vampyyrin kovilla kasvoilla.
”Ei minua haittaisi lainkaan, jos haluat tulla käymään luonani. En vain ole kovin hyvä emäntä juuri nyt”, Pauline naurahti hieman surkeasti, mutta katseli kuitenkin hypnoottiseen, ainokaiseen silmään, joka samalla toi sanoinkuvaamatonta lohtua. Klaus oli välittänyt. Hän oli pelastanut hänet. Kuinka ihmeellistä se olikaan...
”Käväisen sanomassa pomolleni... hän varmasti ymmärtää. Odota hetki, tilaan samalla taksin, täältä on liian pitkä matka kävellä kotiini.”

Sanojensa myötä Pauline nousi ylös, kipitti ovesta syvemmälle toimituksen tiloihin ja jätti Klausin muutamaksi toviksi yksin. Hän kuitenkin palasi lopulta, veti takin paremmin ylleen, keräsi laukkunsa kasaan ja nyökäten miehelle tarjosi tälle yhä olkapäätään tueksi ja saatteli heidät ulkona odottavalle taksille. Matka sujui hiljaisesti, ja Pauline maksoi Klausinkin matkan antamatta miehen napista mitään vastaan.

Heidän saapuessaan vaatimattoman, valkoisen oven eteen Pauline kaivoi laukkunsa pohjamudista esiin helisevän avainnipun, ja hän avasi oven, astuen sitten sivuun ja hymyillen Klausille.
”Ole hyvä, käy peremmälle”, hän lausahti tottuneesti, olihan hänellä useita vampyyriystäviä, Jasmine mukaanlukien. Sisällä heitä tervehti raikas, valkea mutta silti värikäs sisustus, johon toi mausteita lukuisa määrä erilaisia koriste-esineitä, jotka viittasivat niin Aasiaan kuin Afrikkaankin. Pauline riisui turkoosit korkokenkänsä eteisen suunnattomaan kenkärivistöön, laski laukkunsa tummista puunkarahkoista tehdyn naulakon alle ja kipitti peremmälle – hän muisti jättäneensä aamulla jälkeensä sotkun miettiessään, mitä olisi pukenut päälle, ja nyt vaatemytyt lensivät kiireisesti pois näkyviltä makuuhuoneen kaappiin. Olohuone oli melko pieni, mutta tunnelmallinen pienine suloisine sohvineen, ja keittiö oli tarpeeksi avara, jotta sinne mahtui ruokapöytä ja suunnaton tiskivuori.
”Uh, juotko... kahvia tai mitään? Voin tarjota, kun kerta suostuit ritarillisesti tukemaan järkkynyttä neitoa hädässä”, hän naureskeli ja kiepahti päkiöillään ympäri niin, että löysä, karmiininpunainen tunikatoppi hulmahti, ja jo ennen vastausta alkoi laitella kahvinkeitintään porisemaan.
”Minulla ei valitettavasti ole ylimääräistä verta tarjolla, Klaus, mutta yritän silti olla mahdollisimman hyvä emäntä... Sano vain, jos tarvitset jotain?” Bebe kyseli ja hääri ja pyöri keittiössään osaamatta päättää, mitä loppujen lopuksi tekisi. Oli jotenkin vaikea keskittyä yhtään mihinkään, mutta ei hän voinut olla häärimättäkään, muuten aikaisempi, lohduton säikähtänyt olo palaisi.

Klaus seurasi Paulinea tämän kotiin ja ilahtui positiivisesti toisen kutsuessa hänet selväsanaisesti sisään.
”Tämä rutiini taitaa olla sinulle tuttu”, hän naurahti ja asteli sisälle asuntoon. Hän antoi katseensa kiertää ympäristössä ja hymähti hyväksyvästi, hän piti tästä paikasta. Hänen huulensa kääntyivät hymyyn, kun nainen ryhtyi siivoamaan suorastaan raivokkaasti. Ei häntä olisi pieni sotku haitannut, mutta ei hän viitsinyt toista estääkään. Siivotkoon jos halusi.

”Juon kyllä kahvia”, Klaus sanoi ja seurasi uutta tuttavuuttaan keittiöön. Hän istahti ruokapöydän ääressä olevalle tuolille ja jäi tarkkailemaan toisen tekemisiä.
”Pärjään ilman vertakin ja ei sinun tarvitse riehua niin kamalasti. En minä loukkaannu. Ymmärrän kyllä, että tämä on ollut sinulle rankka päivä. Ja ei sinulla ole velvollisuutta lellitellä minua pilalle vain siksi, että satuin pelastamaan sinut”, mies jutteli ja nousi sitten seisomaan. Hän otti kupit kaapista, jonne oli nähnyt vilauksen raollaan olevasta ovesta ja hymyili naiselle kuin pyytäen lupaa auttaa. Klausista tuntui pahalta antaa toisen tehdä kaikki noin traumaattisen kokemuksen jälkeen. Hän oli kuitenkin jo melkein kunnossa, hän tunsi vain muutaman luun muljahtelevan ikävästi.

Pian heillä oli nenänsä edessä höyryävät kupilliset kahvia ja Klaus asettui takaisin pöydän ääreen. Hän hörppäsi kupistaan ja hymyili.
”Hyvää kahvia”, hän kehaisi ja kuin varmemmaksi vakuudeksi joi kupistaan uudemman kerran.
”Minun täytyy udella sinulta jotain”, hän aloitti hieman varovaisesti ja kääntyi katsomaan naista silmiin.
”Minä pelastin sinut täysin impulssinomaisesti. En edes tajunnut tehneeni sitä ennen kuin huomasin seisovani siinä rekan edessä. Minulle ei ole koskaan käynyt niin aikaisemmin ja nyt minä haluaisin tietää, mikä sinussa on sellaista, että se aiheutti minussa sellaisen reaktion? Mikä sinussa on erilaista kuin kaikissa muissa, jotka ovat joutuneet johonkin onnettomuuteen minun nähteni?” hän kyseli katsoen toista intensiivisesti.

Klausin toppuuttelujen ja ilman suurempia katastrofeja heidän eteensä ilmestyvien kahvikuppien ansiosta Bebe pystyi rauhoittumaan hieman ja huokaisi oikein syvään antaen jännityksen laueta harteistaan, ja lysähti istumaan äärimmäisen huonoryhtisesti tuolilleen sormet kahvikupin ympärillä lämmitellen. Hän ei jaksanut edes hermostua äkillisestä, huolella pohjustetusta kysymyksestä – ei, hän jäi tuijotamaan kahvin pinnasta heijastuvaa kattolampun kajetta ja oman päänsä siluettia.
”Olen niin söpö?” Pauline kysyi kevyesti hymyillen, ja kohotti katseensa Klausiin. Hän osittain toivoi miehen ajattelevan niin, mutta ei ottanut ehdotustaan vakavasti. Muhkeaa alahuultaan hetken valkeilla hampaillaan jauhettuaan hän kuitenkin painoi toisen poskensa nojaamaan käteensä, jonka kyynärpää röhnötti pyödänkulmalla, ja laski katseensa pitkien ripsiensa taa alas piiloon.
”Mutta tietysti. Olen ihmissusi. Ehkä siksi? Täysikuun karismaa?” hän naurahti uudestaan ja laittoi kahvinsa pyörteilemään villisti lusikallaan.

Nainen itse ei kuitenkaan pitänyt laisinkaan ajatuksesta, että Klaus olisi pelastanut hänet vain koska hän oli kiltti pieni susityttö. Hän oikeastaan inhosi sitä ajatusta – miksi, miksi hänet muka oltaisiin pelastettu vain sen takia, että hän kasvatti turkin ja menetti järkensä kerran kuukaudessa? Se oikein jäyti hänen sisintään, ja kohta Pauline loikin alta kulmain erittäin terävän katseen vampyyriin.
”Tietenkin se varmaan johtuu jostain tuollaisesta tekijästä, eikä vaikka siitä, että halusit auttaa? Halusit tehdä jotain oikein? Ehkäpä sinulla on kaikesta huolimatta pieni kultainen ihmisensydän rinnassasi, joka haluaa pelastaa neitoja pulata”, hän puheli piristyen sana sanalta, ja loi lopulta sädehtivän hymyn Klausille osoittaen tämän rintakehää kahvia tippuvalla lusikallaan.

”Olen niin söpö?”
Klausin kasvoille nousi virne, joka kuitenkin kuoli toisen seuraavien sanojen myötä. Hän huolestui hieman, sillä toinen vaikutti kovin harmistuneelta ja hän oli juuri alkanut pitämään toisesta kunnolla, ihmissuteus ei ollut hänelle ongelma, ihan kuin hänellä ylipäätään olisi ollut varaa valittaa, Paulinen olisi pitänyt olla se, joka juoksee kiljuen karkuun. Naisen seuraavat sanat saivat hänet kuitenkin hymyilemään lämpimästi.
”Ehkä minä olen juuri löytämässä sitä sydäntäni”, hän sanoi hymyillen. Mielessään Klaus totesi kauhistuttavansa joskus jopa itseään. Milloin hänestä oli tullut tällainen pehmo? Milloin hän oli ryhtynyt välittämään siitä mitä naiset ajattelivat hänestä? Milloin hän oli alkanut tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että saattaisi aiheuttaa toiselle pahan mielen? Tässä ei ollut mitään järkeä. Kuitenkin, kun hän nosti katseensa pöydästä, johon oli sen ajatuksissaan laskenut, hän oli onnellinen, että oli sanonut mitä oli. Tuo häntä vastapäätä istuva nainen sai hänet tuntemaan, että hän oli tehnyt oikein. Hänelle tuli hyvä mieli pelkästä ajatuksesta, että oli pelastanut tämän varmalta kuolemalta.
”Olen melko varma, että ihmissuteutesi ei ole ainoa syy siihen, että pelastin sinut. Ajatus siitä, että kuolisit nenäni alla, tuntui ilman sitäkin pahalta”, mies sanoi ja katsoi Paulinea silmiin lämpimästi hymyillen. Hän halusi, että toinen olisi hyvällä mielellä eikä ajattelisi hänestä pahaa.

Pauline ei oikein tiennyt, uskoako Klausin sanoja. Mies oli ollut niin varma, että hänessä oli jotain kummaa, että hän ei olisi voinut pelastaa ketään sattumalta... Pythian ennustus pyöri Paulinen mielessä, samoin Jasminen sanat siitä, kuinka Klaus oli Pariisin vanhin vampyyri. Se selkeästi tarkoitti jotain, sen verta Pauline oli saanut vampyyreista tietää ajan mittaan, mutta ei hän ollut koskaan kuullut mitään huhunpuolikkaitakaan tästä mystisestä miehestä. Hetken aikaa lusikalla alahuultaan nakutettuaan hän hymähti ja tukkaansa haroen laski pohtivan katseensa ujosti takaisin alas teekuppiinsa, pois vahvana kiiltävästä, mustasta syöveristä, joka oli miehen ainoa silmä.
”Ei sinun tarvitse minun mielikseni...” hän henkäisi nauravaisesti.
”Tietenkin, olen varmaan ikuisessa kiitollisuudenvelassa auttamisenhalullesi, mutta toisaalta, ehkä... ehkä joskus sen takana voi olla jotain niinkin konkreettista, kuin joku ihmissuteus”, hän mutristi suutaan ja kohautti olkapäitään.

Hyvin lyhyen hiljaisen hetken jälkeen Pauline villkuili Klausia huultaan purren, ja lopulta kurotti kätensä painumaan miehen vahvan, suuren kämmenen päälle. Hänen tumma ihonsa näytti suorastaan varjolta vasten miehen lakanankalpeaa ihoa, ja sormien kylmyys melkein pisteli hänen teekuppia pidellessä lämmenneiden sormiensa alla. Jotain muuta sanomaan auennut suu sulkeutui ja avautui uudelleen, kun Pauline laski toisenkin kätensä pitelemään Klausin kättä.
”Kauhea kuinka kylmät kädet sinulla on...”
Hellästi Bebe alkoi hieroa elämän – tai epäelämän? mitenköhän se pitäisi ilmaista? - kovettamaa ja kylmettämää kättä ajatuksiinsa harhautuneena, huulillaan kaino pieni hymy. Olikohan tämä kohtalon järjestämä tapaaminen? Saattoi olla, jos kerta se oli juuri se näky, jonka Pythia oli hänestä saanut. Jostain syystä... jostain syystä se sai Paulinen tuntemaan olonsa hauraaksi. Ehkä se johtui osittain onnettomuuden aiheuttamasta järkytyksestä, mutta niinkin pieni asia, kuin toisen kädestä pitäminen, kun toinen oli ikivanha, voimallinen olento, jokin niin paljon suurempi kuin hän, ja silti pelastanut hänen pienen, ohikiitävän elämänsä...
”Kuinka... kuinka surullista kaltaistesi elämä mahtaakaan välillä olla...” Pauline huoahti puolivahingossa, ja tempaisi sitten kätensä syliinsä ja silmät pyöreinä suipisti suunsa tiukasti kiinni. Hänen ei ollut tarkoitus sanoa mitään noin omituista!
”Anteeksi! Minä en tiedä mikä minun on! Aaah, Pythian ennustus vain kalvaa mieltäni!” hän häsläsi nolostuneena ja melkein kaatoi teekuppinsakin nurin.

Klausia hymyilytti.
”Jos olisit tuntenut minut kauemmin kuin muutaman hassun tunnin, tietäisit, että teen hyvin harvoin mitään vain jonkun toisen mieliksi”, hän sanoi hymyillen pienesti ja tukahdutti halun nostaa toisen leukaa ylöspäin, jotta tämä katsoisi häneen.

Pian Klausin toive Paulinen silmien kääntymisestä hänen suuntaansa toteutuikin. Mies katseli uutta tuttavuuttaan tutkailevasti tämän laskiessa kätensä hänen kädelleen. Hän ei voinut vaientaa pientä huvittunutta naurahdusta, kun nainen päivitteli hänen käsiensä kylmyyttä.
”Kuuluu vampyyriuteen kuomaseni”, hän sanoi ja nautti täysin sydämin toisen niin lämpöisestä kosketuksesta hänen ihollaan.

Vaikka nopea olikin, Klaus ei ehtinyt reagoida Paulinen puheisiin hänen elämänsä mahdollisesta ankeudesta, kun nainen jo kiirehti pahoittelemaan sanojaan.
”Älähän nyt”, hän tyynnytteli ja toteutti aikaisemman mielihalunsa. Hän tarttui naisen leukaan ja käänsi hellästi tämän kasvot siten, että pystyi katsomaan naista silmiin.
”Ei sinun tarvitse pelätä sanomisiasi minun seurassani. En minä suutu tai tee sinulle mitään jos et todella anna minulle syytä siihen. Olen kuullut elämäni aikana niin paljon asioita sanottavan minusta, että saat keksiä jotain paljon loukkaavampaa kuin tuon saadaksesi minut tolaltani”, hän puhui ja päästi irti Paulinen leuasta.
”Mainitsit aiemmin jonkun ennustuksen, tämä Pythia on sitten kai sen laatija? Olen kovin kiinnostunut, mitä se ennustus tarkalleen mahtoi sisältää ja miksi ilmeisesti asiansa osaava näkijä ennusti sinulle? Onko sinulla arvauksia siitä miksi hän ei kertonut sinulle koko tarinaa?” Klaus kyseli uteliaana.

Pauline tuijotti Klausia hetken kuin kauris ajovaloissa, ja lasketti yllättyneenä kätensä leukansa alta hellästi nostaneelle kädelle. Miten joku, joka näytti noin tuimalta ja väkivahvalta, kykenikin koskettamaan sormillaan niin kevyesti... Paulinen käsi jäi roikkumaan ilmaan ja runsaat huulet unohtuivat kevyesti raolleen vielä pitkäksi aikaa sen jälkeen, kun Klaus oli lopettanut vakuuttelunsa ja päästänyt hänestä irti. Hän tunsi kuumotuksen poskillaan ja läpätyksen rintakehässään, jopa hänen varpaissaan pyöri kihelmöinti, joka sai pään tuntumaan kevyeltä. Voi, mitä hän voisikaan tehdä, jos mies vain puhuisi hänelle tuolla syntisellä äänellään yön läpeensä...

Bebeltä kesti hyvä tovi ymmärtää, että Klaus kysyi häneltä jotakin, ja kiivaan silmienräpyttelyn jälkeen hän painoi poskensa nojaamaan käteensä ja pyöritteli yhtä kiharaansa sormissaan vilkuillen vampyyria kulmiensa alta.
”Tuota, kyllä. Pythia on erinomainen, mutta hän... hän ei hallitse näkyjään. Ei niin erityisesti, ei ainakaan ymmärtääkseni. Hän... hän vain näkee, mitä näkee, jos näky on tullakseen, ja hän sanoi että... että... tapaisin pitkän, tumman muukalaisen, jolla ei ole toista silmää ja joka ei ole komea siinä mielessä, kuin yleensä ajatellaan, mutta... mutta hän toisi elämääni jotain, jota siinä ei jo ole... Aaaahh, kauhea miten nololta tuo kuulostaa ääneen sanottuna!” Bebe kauhisteli ja purskahti kevyeen kikatukseen, huokaisten lopuksi hiuksiaan möyhien, ja lopulta hän tyytyi siemailemaan teetään Klausia suorastaan varovaisesti vilkuillen. Lopulta hän ei kyennyt olemaan hiljaa ajatuksistaan, vaan aavistuksen epäröiden maiskautti huuliaan yhteen.
”No niin sitten... mitäköhän sinä sitten mahtaisit tuoda elämääni? Vaaraa ja jännitystä, ainakin”, hän naurahti pirskahtelevasti, mutta siemaisi sitten uudestaan teetään.

Klaus kuunteli naista kiinnostuneena ja purskahti sitten kunnon nauruun ensimmäistä kertaa kovin pitkään aikaan.
”En olekaan koskaan mieltänyt itseäni pitkäksi ja tummaksi muukalaiseksi, mutta kai minä sitten sellainen olen”, hän hekotteli kykenemättä oikein lopettamaan äskeistä riemunpuuskaansa. Hän katsoi Paulinea silmiin naururypyt ainoan silmänsä nurkassa ja äkkiä hänen teki mieli vetää toinen villiin tanssiin ympäri asuntoa. Hän kuitenkin totesi itselleen, että hän ei harrastanut sellaista ja jätti moisen mieliteon.

”Voisin toki tuoda elämääsi paljonkin noiden lisäksi”, Klaus naurahti ja mietti heidän tapaamistaan.
”Vaaraa ja jännitystä olen jo tuonutkin”, hän lisäsi ja muuttui sitten miettivän näköiseksi. Mitä hän oikeasti voisi tuoda toisen elämään? Huonon unirytmin ainakin jos tämä ryhtyisi elämään hänen vuorokausirytminsä mukaisesti
”En tiedä onko tämä todella epäkohtelias ja kaukaa haettu kysymys, mutta kysyn sen silti. Kuinka sinä toimit öinä, joina muutut? Uskoisin nimittäin, että voisin auttaa niiden kanssa. Olen voimakas, pystyisin varmasti kontrolloimaan sinua”, hän sanoi epäröivään sävyyn. Hän ei ollut ollut kovin paljoa tekemisissä ihmissusien kanssa, joten ei tiennyt kuinka näiden suteuteen tuli suhtautua.

Aivan yhtäkkiä Pauline sai huomata onnistuneensa ujuttaa Klausista esille uuden puolen, aivan uuden puolen, jollaista hän ei nähnytkään – eikä edes ollut olettanut tulevansa näkemään! Mies purskahti villiin naurunpuuskaan, mutta tottahan se oli, että tummaksi muukalaiseksi ei sitä kukaan itseään olettanut. Paulinekin yhtyi nauruun korkealla kiherryksellään, jota peitteli aivan turhaan kätensä taakse, hänen silmänsäkin oikein vettyivät naurusta.
”Oh, mutta kai se on kehu? Uskoisin ainakin niin”, hän hymähti ja oli tyytyväinen siihen, ettei mies tosiaan ottanut mitään pahakseen – ja hänen naurunsakin oli oikea ilo korville.

Beben yllätykseksi Klaus alkoi kuitenkin pohtia hänen kysymystään tarkasti, ja hänen hymynsä kuoli hetkeksi, kun mies yhtäkkiä kysyikin hänen muuttumisöistään. Nainen vaipui vakavaksi kuitenkin vain pieneksi hetkeksi, kulautti teensä loppuun ja huokaisi sitten syvään päästäen kaiken ilman keuhkoistaan ja valahtaen istumaan huonoryhtisesti tuolilleen.
”Minä olen... niin. Vapaaehtoistöissä Täydenkuun turvatalolla, ja vietän täysikuuyöni häkissä. Sekään ei tunnu kyllä nykypäivinä riittävän... siis, en tarvitse täysikuuöiksi lisäapua, kiitos tarjouksestasi, mutta olen selkeästi yksi niistä onnettomista, joiden veressä on tarpeeksi taikaa kärsiäkseen muutoksista muulloinkin... mutta ne tapaukset ovat ennakoimattomia ja hyvin harvassa. Kiitos huolenpidostasi, mutta pärjään kyllä itsekin”, hän hymyili vahvasti ja tyynesti, vaikka paljastikin hieman enemmän, kuin oli alunperin ajatellut. Tuntui vain mukavalta puhella avoimemmin Klausille. Klaus oli... hän oli.. hänessä oli jotain. Ja Paulinen mielestä ”jokin, mitä hänen elämässään ei vielä ollut” oli hyvin yksinkertainen, ilmiselvä arvoitus. Se sai hänen suupielensä nykimään, kunnes nainen hymyilikin leveästi ja raukeasti.
”Sinä voisit kyllä tuoda jotain... jotain paljon parempaa elämääni. Jotain positiivisempaa”, hän lausahti hykerrellen suorastaan mystisesti, ja kumartui sitten nojaamaan lähemmäs Klausia pöydän yli.
”Mitäs sanot... mitäs sanot, ylihuomenna on perjantai. Voisimme mennä syömään, kahville, elokuviin, juhlimaan...? Juhlistamaan eloonjäämistä, sattumaa, kohtaloa tai ennustuksia, ihan miten vain. Mitäs sanot?”

Klaus huomasi, että ihmissusiasia oli arka Paulinelle, joten hän päätti jättää enemmän kyselemisen sikseen. Hän nyökkäsi toisen puheille ja antoi ainokaisen silmänsä katseen pureutua naisen silmiin tiiviisti. Mies koki yllättävää halua saada tietää naisesta paljon paljon enemmän. Hän halusi tietää miten tämä vietti päivänsä ja yönsä ja millaista oli olla ihmissusi ja millainen tämän työpaikka oli ja millaisia ystäviä tällä oli. Hän antoi kuitenkin kysymysten luistaa mielestään ja keskittyi Paulinen seuraaviin sanoihin.
”Tokihan minä voin sinun kanssasi jonnekin lähteä. Mieluiten toki ilta-aikaan, sillä minun liikkumiseni ulkona päivällä on hieman haasteellista”, hän myöntyi naisen ehdotukseen. Jos se positiivinen asia, mitä toinen halusi, oli uusi ystävä, niin hän ei pannut sitä lainkaan pahakseen. Alkoi mennä vähän tylsäksi viettää aikaa oikeastaan vain Elijahin kanssa.
”Minusta tuntuu, että elokuva tai juhliminen ovat ainoat vaihtoehdot, koska kahvilat eivät ole auki kovin myöhään ja syöminen ei ole oikein minun juttuni”, Klaus sanoi ja ei voinut estää itseään nauramasta.

Pikkuhiljaa Klausista alkoi tuntua siltä, että ehkä hänen pitäisi jättää Pauline lepäämään kaikessa rauhassa ja toipumaan päivän koettelemuksista. Hän itsekin tarvitsi lepoa ja lisää verta, sillä paikat kolottivat vielä ikävästi rekan iskun jäljiltä. Sitä paitsi hän oli nähnyt muutaman ihmisen ottavan kuvia kännyköillään onnettomuuspaikalla ja hän ei halunnut Elijahin näkevän kyseisiä kuvia ja huolestuvan ennen kuin hän olisi ehtinyt kotiin saakka. Hän oli nimittäin melko varma, että osa kuvista päätyisi ennen pitkää nettiin ja olisi kova työ saada ne sieltä pois.
Näiden ajatusten saattelemana Klaus nousi seisomaan ja loi Paulineen anteeksipyytävän katseen.
”Minusta tuntuu, että minun täytyy lähteä. Minua odotetaan kotiin ja en halua huolestuttaa ketään. Toivottavasti sinä pärjäät”, hän sanoi hieman pahoittelevaan sävyyn samalla, kun kaivoi taskustaan palan paperia ja kynän. Hän raapusti nopeasti nimensä ja puhelinnumeronsa lappuun ja ojensi sen sitten Paulinelle.
”Soitellaan siitä perjantaista”, hän sanoi ja lähti kohti ovea.

Pauline oli loikata ulos sukistaan Klausin suostuessa tapaamaan hänet uudemman kerran, ja hän tunsi poskiensa helottavan ahkerasti, varmaan niinkin selvästi, mieskin saattoi sen nähdä. Hänen hymynsä oli kuitenkin niin valtava ja niin aurinkoinen, ettei punastuksen kaltaista merkkiä olisi tarvittukaan kertomaan Beben tuntemuksista – eikä sitä himmentänyt edes se, kuinka tuskallisen selvästi Klaus ei käsittänyt hänen todellista tarkoitustaan, treffejä.
”Ohh, tiedän erään ihanan elokuvan, jonka olen itse ainakin halunnut nähdä – ja ei huolta, näytös alkaa vasta auringonlaskun jälkeen”, hän liversi riemusta suorastaan kelluen.

Sitten Klausin ilmeeseen pääsi aavistus jostakin hänen mieltään painavasta asiasta, ja pahoitellen mies nousi ja alkoi tekemään lähtöä.
”Oih, kyllä minä pärjään, älä anna minun pidätellä sinua liian pitkään!” Pauline kiirehti vakuuttelemaan ja saatteli miehen ovelle. Hän sai käteensä paperin, jossa luki vampyyrin puhelinnumero – ja jostain syystä se sai hänet purskahtamaan vienoon kiherrykseen, jonka hän kuitenkin tukahdutti melko pian. Jotenkin hän oli kuvitellut, ettei Klausilla olisi kännykkää, vaikka tottakai kaikilla oli nykyään sellainen! Miehessä oli vain jotain niin vanhaa ja järkähtämätöntä, että silkka ajatus iPhonesta tämän käsissä tuntui absurdilta.
”Soitellaan! Ja Klaus -”, Pauline hihkaisi miehen perään vielä, hypähti parilla askeleella tämän kiinni ja kietaisi kätensä selkäpuolelta tiukkaan halaukseen miehen ympäri, ”- kiitos. Kiitos, kiitos kaikesta. Turvallista kotimatkaa.”

//Oli hiano peli! Kiits <3//