Hameita ja miehiä

((Tässä se nyt on, Yui ^^))

Jegor naputti autonsa rattiin kärsimättömän oloisena. Mikä Vadimilla aina kesti, kun piti lähteä johonkin? Arvatenkin poika oli juuttunut peilin eteen - taas - ja laittanut hiuksiaan viimeiset puoli tuntia, vaikka ne olivat hänen mielestään miltei aina samalla lailla. Joskus niissä tosin oli muutama pinni tai rusetti, jotka saivat Jegorin joskus ihmettelemään, oliko Vadim muuttunutkin pojasta yllättäen tyttäreksi. Hän oli nähnyt monesti pojan pukeutuvan hameisiin sun muihin outoihin hepeneisiin, mutta oli tarkoituksella vaiti asiasta. Jegor oli päättänyt odottaa, että poika kertoisi itse asioistaan, ilman että niitä tarvitsisi nyhtää tältä kiven takaa. Vadim oli kuitenkin tähän asti ollut vaiti.

Tuolta poika tulikin korkeine kenkineen. Oli tällä sentään kuitenkin housut jalassa, vaikka kengät olivatkin sellaiset, että Jegor ihmetteli, miten niillä kykeni pysymään pystyssä. Vadimilla oli kuitenkin nähtävästi hyvä tasapaino. Melkeinpä huvittuneena mies seuransi poikansa tuloa. Ellei hän olisi tiennyt paremmin, hän olisi luullut toista tytöksi. Hänen suupieltään nyki, kun pojan meikatut kasvot tulivat näkyviin. Hän oli arvannut aivan oikein. Vadim ei vain yksinkertaisesti voinut lähteä kaupungille ilman jonkinlaista ehostusta. Jegor laittoi silmälasejaan hieman paremmin nenälleen ja käynnisti auton heti, kun Vadim oli saanut oven kiinni.
"Vadim, sanoin tunti sitten, että lähdetään korjaamaan pianoa Crociin. Miten sinä olet valmis vasta nyt?" hän kysyi kuulostaen ärtyneeltä, vaikka oikeastaan hän ei kovin paljoa ollutkaan ärtynyt. Jegor halusi kovasti tietää, minkä selityksen poika tällä kertaa antaisi.

"Niin mutta isä", Vadim sanoi mutristaen hieman huuliaan. "Tiedäthän sinä, että minulta menee kauan saada itseni lähtökuntoon."
Vastaus oli rehellinen. Jegor hymähti hieman.
"No sen olen kyllä huomannut", hän sanoi ja painoi kaasua. Ei kestänyt kauaakaan, kun he olivat jo Chênevalien keskustassa. Jegor parkkeerasi auton ja he lähtivät kohti Crocia, joka oli paikallinen yökerho. Vadim oli käynyt siellä monesti, mutta Jegor ei niinkään usein. Päiväsaikaan siellä tuskin muutenkaan oli paljon ketään.
"Onko sinulla varmasti työkalut?" isä kysyi Vadimilta ja poika nyökkäsi, näyttäen työkalupakkia.
"Tässä ne ovat, isä", hän sanoi ja hymyili tälle suloista hymyään. Jegor kuitenkin vain nyökkäsi ja käveli eteenpäin, Vadimin seuratessa tätä niin nopeasti kuin paksuilta pohjiltaan kykeni. Ei se oikeastaan tarvinnut paljoa ponnistelujakaan.

He saapuivat Crocin eteen ja Jegor katsoi sitä hetken.
"Ai niin, meidän piti mennä sisään jostakin takaovesta", hän sanoi ja lähti kiertämään rakennuksen taakse Vadim perässään työkalupakkia kantaen. Crocin takaovi kuulosti mielenkiintoiselle nuoren miehen korvaan. Hän oli aina halunnut tietää, miltä paikka näytti muualta kuin baarin puolelta. He löysivät pian mitäänsanomattoman näköisen takaoven, jossa luki pienellä "Croc". Siinä oli jopa ovikello, jota Jegor painoi Vadimiin katsahtaen.
"Viinaksiin ei sitten kosketa", hänen oli pakko sanoa leikkisään sävyyn, mikä sai nuoremman miehen nauramaan hieman.

Dana oli viettänyt puolet päivästään Crockin sisätiloissa sillä hän oli hiljalleen tehnyt kokonaan uuden show’n jonka ensi-ilta alkoi olla pelottavan lähellä. Kaiken lisäksi piano oli hajonnut jo muutama päivä sitten joten harjoitusten tahti oli hidastunut vaikka pianoa tarvittiinkin vain muutamassa numerossa. Tänään kuitenkin oltiin vihdoin ja viimein päästy pukuharjoituksiin mikä tarkoitti sitä että täytyi kokeilla kuinka aikataulu pelasi vaatteiden vaihdon kanssa. Hänellä oli parhaillaan menossa eräänlainen Hollywood glamour vaihe joten hän oli kihartanut hiuksensa löysille kiharoille ja saanut hiuksille pituutta lisäkkeiden avulla. Hänen kasvoillaan oli melko vahva meikki ja tyypillisesti vahvasti rajatut punaiset huulet. Hänellä oli yllään kaunis voimakkaan punainen silkkinen mekko joka ylettyi maahan asti. Jalassaan hänellä oli punaiset korkokengät joita peittivät timantit. Hän oli juuri suuntaamassa takaisin lavalle kun kuuli pirisevän äänen. Dana vilkaisi kelloa nopeasti ja yllättyi siitä miten nopeasti aika oli kulunut. "Pianon korjaajat ovat täällä", hän huhusi lavalle päin ja sanoi että muut voisivat lähteä tauolle.

Hän suuntasi sitten sirot askeleensa takaovelle nuhjuisen käytävän läpi. Hän avasi oven ja hymyili kevyesti. "Hei. Te olette varmaanki tulossa katsomaan sitä pianoa?", hän uteli ja vilkaisi kaksikon kantamia työkalupakkeja. Hän sipaisi hiukset korvansa taakse ja veti oven kunnolla auki päästäen kaksikon sisälle.

"Valitettavasti paikan omistaja ei ole nyt täällä joten minä olen vastuussa paikoista", hän sanoi hymyillen ystävällisesti. Dana silmäili kaksikkoa hetken aikaa hivenen tutkivasti. "Olen Dana. Tai no tällä hetkellä en mutta kuitenkin", hän selitti naurahtaen ja johdatti kaksikon takahuoneiden läpi lavalle jossa parhaat päivänsä nähnyt piano oli.

Jegorin hymy jähmettyi hetkeksi kasvoille, kun oven tuli avaamaan kaunis nainen, joka oli pukeutunut juhlavasti. Hän ei voinut kuin nyökätä tämän sanoihin, mutta rypisti sitten kulmiaan. Oudon matala ääni naiselle. Mies rykäisi ja sai kasvonsa uudelleen hymyyn, tällä kertaa ystävälliseen sellaiseen.
"Kyllä. Olen Jegor Kozlov ja tämä tässä on poikani Vadim", Jegor sanoi nyökäten hieman naiselta näyttävän poikansa suuntaan, joka punastui hieman ja hymyili ujosti, nyökäten hieman. Mies vilkaisi poikaansa ja hymähti. Käyttäytyipä tämä nyt ujosti. Tosin tuollainen ujo ja hiljainen Vadim oli ollut aina uusia ihmisiä tavatessaan.

He astelivat sisälle ja Vadimin katse aivan kuin ahmi kaiken ympäristön yksityiskohdat sisäänsä. Hänen piti oikein taistella, ettei olisi käännellyt päätään ympäriinsä kuin pikkulapsi huvipuistossa. Yhä useammin kuin kerran katse palasi kuitenkin Danaan. Hän oli ollut joskus aiemmin katsomassa tämän esiintymistä Crocissa ja oli siitä lähtien ollut tämän suuri fani. Nimikirjoituksen pyytäminen olisi kuitenkin ehkä ollut hieman epäkohteliasta tässä tilanteessa. Tällä kertaa Dana oli heidän asiakkaansa.

"Vai niin", Jegor sanoi kävellen Danaksi esittäytyneen perässä. Mitä enemmän hän kuunteli naisen ääntä, sitä enemmän hän epäili tämän sittenkin olevan mies. Ajatus kuitenkin häipyi hänen mielestään, kun he tulivat lavalle ja hän pääsi näkemään pianon. Se oli tosiaankin kokenut paljon ja erilaisia soittajia. Kaikki eivät olleet kohdelleet helläkätisesti. Jegor laski kätensä puiselle pinnalle ja avasi koskettimet näkyviin. Nuotinpidike miltei lähti paikoiltaan, kun hän teki niin ja nopeasti mies otti siitä kiinni ja irroitti sen varovasti kokonaan.
"Tässä menee vähän aikaa. Saranat pitää laittaa uudelleen paikalleen ja tarkistaa, miten tämä soi. Kulunut tämä kyllä jo on, mutta enköhän saa sen kuntoon - vielä", Jegor sanoi ja otti työkalupakin Vadimilta, joka vilkuili alituiseen Danaa. Vadimin mielestä mies oli kerrassaan kaunis ja näytti aivan naiselta. Hän mietti, mahtoiko itse näyttää yhtä naiselta - tai edes tytöltä. Danaan verrattuna hän tunsi olevansa ennemminkin tyttö kuin nainen.
Jegor alkoi muitta mutkitta korjaamaan pianoa sen enempää aikailematta. Hänen sydäntään ahdisti, kun vanha piano oli joutunut niin kovaan käsittelyyn, mutta minkäs sille mahtoi. Vanhat soittimet ja pianot tuppasivatkin kulumaan. Se oli aivan luonnollista. Hän tarkasti jokaisen koskettimen, katseli pianon sisuksiin ja kiristi välillä jotakin ja mutisi itsekseen. Vadim oli tottunut isänsä työskentelytapaan, jossa hän unohti kaiken muun ympärillään, joten ei ollut siitä moksiskaan. Sen sijaan hän laittoi uusia saranoita nuotin pidikkeeseen, vilkuillen Danaan tuon tuostakin. Hänen teki mieli puhua idolilleen jotakin, mutta häntä jännitti niin, että hän oli mennyt aivan hiljaiseksi.

"Voit korjailla sitä aivan rauhassa", Dana sanoi hymyillen kevyesti ja katseli kiinnostuneena kun toinen avasi pianon. Hän asteli hivenen lähemmäksi ja kurkisti pianon sisälle. Hän sipaisi sitten hiuksiaan pois kasvoiltaan ja tutki hetken aikaa vielä miehen liikkeitä ennen kuin vilkaisi nuorempaa poikaa. Hän tunnisti toisen sukupuolen kyllä koska oli aina ollut erittäin hyvä näkemään meikkien ja vaatteiden takaa oikean ihmisen. Hän kuitenkin käänsi katseensa sitten takaisin rikkinäiseen pianoon. "Tarvitsetteko te jotain? Juotavaa? Apua?", hän uteli ja kallisti päätään hivenen kysyvästi. Hän istahti lavalla olevaan tuoliin ja huokaisi hiljaa. Hän taivutteli sitten niskojaan hivenen ja laski kädet syliinsä. "Sen kuitenkin saa hyvään kuntoon vai kuinka?", hän uteli sitten ja katseli hivenen huolestuneena pianoa. Eihän se ollut edes hänen mutta hänen silti kävi sääliksi vanhaa pianoa joka oli ikiajat varmaankin seissyt siinä nurkassa. Hän heilutteli jalkaansa kevyesti ja katseli kaksikkoa hetken aikaa hiljaisena. Hän ei oikein tiennyt pitäisikö hänen palata takaisin omiin töihinsä vai jäädä vahtimaan kaksikkoa. Vanhempi mies, Jegor vaikutti olevan uppoutunut työhönsä ja nuorempi poika vaikutti melko hiljaiselta vaikka vilkuilikin häntä kaiken aikaa. Hän ei antanut sen kuitenkaan häiritä itseään. "Pitäisikö minun antaa teille rauhaa tehdä töitä vai miten?", hän sitten kysyi.

Hän sipaisi hiuksia uudelleen ja antoi katseensa sitten jäädä hetkeksi nuorempaan poikaan. Vadimko tämän nimi oli tainnut olla. Hän mutristi sitten huuliaan kevyesti ja tutki toisen kasvojen piirteitä. "Tiedätkö minusta tuntuu että voisin näyttää sinulle muutaman jujun jolla saat paljon paremman meikin aikaiseksi, hän sitten sanoi leikkisästi hymyillen ja iski silmäänsä. Olihan hänellä vuosien kokemusta meikkien kanssa leikkimisestä. Hän olisi toisen ikäisenä ainakin toivonut että joku olisi opettanut hänelle salaisia kikkoja joilla sai itsensä kauniimmaksi.

Jegor oli niin keskittynyt työhönsä ja pianoon, ettei oikeastaan edes huomannut heti, että Dana puhui hänelle. Hän nosti katseensa hetkeksi kuitenkin työstään - tosin melko pitkällä viiveellä.
"Ah, en tarvitse mitään. Ehkä tämän jälkeen kahvi tekisi kuitenkin terää", hän katsoi toista kysyvästi ja hymyili hieman, mutta pian hänen katseensa luisui jo takaisin pianoon. "Kyllä tämä soittokuntoon vielä tulee, älä huoli."

Vadim katsahti isäänsä ja hymyili huvittuneena. Tämä oli aina tuollainen korjatessaan soittimia. Isä oli joskus sanonut, että jokaisella soittimella oli oma tarinansa. Hän mietti, mitä tarinaa isä mahtoi keksiä tuolle pianovanhukselle.
Vadim vilkaisi Danaa ja hymyili ujonlaisesti, kiristäessään saranan ruuvia.
"Älä välitä. Isä on aina tuollainen töitä tehdessään", hän rohkaistui viimein sanomaan. Ainakaan Dana ei näyttänyt siltä, että purisi, jos hän puhuisi. "Minua ei ainakaan haittaa, vaikka katseletkin vierestä."

Vadimin sydän pamppaili. Hän oli puhunut juuri Dina the Divan kanssa ja ihan normaalisti! Toisen kysymys sai hänet nostamaan katseensa innoissaan työstään.
"Ihanko totta?" Vadim sanoi silmät sädehtien. Sitten hän vilkaisi isäänsä ja taas Danaan. Isä ei tainnut edes kuunnella, mistä he puhuivat.
"Se olisi todella mukavaa, jos todella viitsisit tehdä sen", hän sanoi hymyillen suloisesti.

"Tottakai minä teille kahvit tarjoan tämän jälkeen", Dana lupasi hymyillen ja nyökkäsi. Hän seuraili korjaus operaatiota kiinnostuneena. Onneksi piano saisi pian taas uuden elämän. Hän käänsi katseensa Vadimiin ja nyökkäsi toisen sanoille isästään. Monethan uppoutuivat täysin työhönsä varsinkin jos se oli jotakin sellaista jota oikeasti rakasti. Hän hymyili kevyesti itsekseen ja liikahti hivenen mukavampaan asentoon. "Tietysti viitsin. Täytyyhän sitä auttaa jos vain pystyy", hän totesi sitten ja nyökkäsi. Hän katseli toista vielä hetken aikaa hivenen tutkivasti. "Ehkä jossain välissä jos isäsi pärjää yksin voin näyttää sinulle muutaman vinkin", hän totesi. Hän nousi sitten ylös ja antoi hameen helman valua suoraksi. Hän asteli lavan portaille ja asteli ne alas varmistamaan että baaritiskiltä löytyisi myös kahvinkeitto mahdollisuudet. Hän pistikin kahvi keittymään jo valmiiksi palaten sitten takaisin lavalle. Dana katseli hetken aikaa vielä pianoa. "Korjaatteko te muitakin soittimia kuin vain pianoja?", hän sitten uteli.

Hän istahti takaisin alas ja jäi seurailemaan kaksikon työskentelyä. Hän ei edes ollut tiennyt että tällaisen ammatin harrastajia oli olemassa. Hän laski kädet syliinsä ja taivutteli niskojaan hetken aikaa. Dana huokaisi sitten hiljaa. "Sääli että se on päässyt niin huonoon kuntoon. Mutta kuten jo sanoin käyn täällä tekemässä show’ta vain silloin tällöin joten en oikein tiedä tarkemmin kuinka vanha tämä piano edes on", hän sanoi. Hän nojautui hivenen mukavampaan asentoon ja hymyili kevyesti itsekseen. Toiset työskentelivät niin luonnollisesti vanhan pianon kanssa mikä oli melko ihailtavaa.

Jegor nyökkäsi hieman Danan sanoille. Hyvä, jos saisi kahvia. Pian kuitenkin ajatus kaikkosi hänen mielestään, kun piano veti häntä puoleensa kuin magneetti. Hän kuunteli vain puolella korvalla toisten jutustelua, mutta ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Varsinkaan meikeistä puhuminen ei kiinnostanut häntä tuon taivaallista.

"Laitan vain nämä saranat", Vadim sanoi silmät innosta säteillen. "Sitten isä kyllä pärjää yksinkin." Isä tosin olisi pärjännyt yksin koko ajankin ja hän oli änkenyt mukaan vain nähdäkseen Crocin takaosaa, jonne oli asiakkailta normaalisti pääsy kielletty, mutta Danan ei tarvinnut tietää. Hän halusikin olla hyödyksi, kun kerran oli tullut mukaan.

Vadim seurasi katseellaan Danaa tämän kävellessä baaritiskille ja laittaessa kahvin tulemaan. Kun toinen palasi takaisin, hän oli muka uppoutuneena työhönsä. Hän kuitenkin nosti katseensa pian taas mieheen. Hän vilkaisi hieman isäänsä, joka oli täysin työnsä parissa ja jätti nähtävästi kysymyksiin vastailun poikansa huoleksi.
"Kyllä. Korjaamme ja valmistamme kaikenlaisia soittimia pianoista viuluihin. Oikeastaan korjaaminen on enemmänkin sivubisnestä, lähinnä me valmistamme ihan uusia soittimia. Tietysti myös niiden huoltaminen kuuluu asiaan", Vadim selitti hymyillen. Hänestä oli mukava saada kertoa Danalle heidän työstään. Hän itsekin piti siitä paljon ja se kuului hänen äänestäänkin, kun hän puhui siitä.

Vadim otti viimeisen saranan ja alkoi ruuvaamaan sitä kiinni. Isä saisi itse laittaa sen myöhemmin takaisin kiinni pianoon. Hän halusi jo äkkiä tietää Danan meikkijujut, vaikka pitikin pianon kanssa työskentelystä. Hän asetti nuottipidikkeen varovasti lattialle, kun se oli valmis laitettavaksi takaisin paikoilleen.
"Sääli tosiaan", Vadim sanoi katsoen pianoa hetken. "Se on joskus ollut hyvin kaunis. Kaunishan se on toki vieläkin, mutta kulunut." Sitten hän siirsi katseensa Danaan.
"Mutta nyt voisi olla hyvä hetki sinun vinkeillesi", Vadim katsoi mieheen kohottaen kulmiaan kysyvästi.

Jegor kohotti katseensa työstään.
"Vai meinaat livistää?" hän kysyi pilke silmäkulmassaan. Vadim hätkähti ja käänsi katseensa isäänsä, mutta helpottui, kun huomasi tämän hymyilevän.
"Menkää vain meikkivinkkejä puhumaan", Jegor sanoi. "Saan tämän yksin valmiiksi ehkä paremminkin, jos ette ole siinä höpöttömässä puutereiden syvimmistä olemuksista." Hänen äänessään kuulsi hyväntahtoinen pila. Vadim kuitenkin punastui.
"Isä..." hän sanoi, mutta Jegor heilautti kättään torjuvasti.
"Älä sano enempää", isä sanoi ja Vadim vaikeni kasvot punaisina. Isä ei juurikaan koskaan ottanut hänet meikkaamistaan varsinaisesti puheeksi, mutta oli kyllä tietoinen, että tämä piti hänen meikkaamistaan omituisena. Jegor olikin jo taas pianon lumoissa, kun oli huomannut jotakin uutta vikaa. Vadim kohotti katseensa Danaan hieman nolona.
"Mennäänkö sitten?" hän ehdotti ujonpuoleinen hymy huulillaan.

//sehän venähti xD

Dana seurasi hymyillen Vadimin ja Jegorin keskustelua mikä sujui niin luonnollisesti. Hänestä oli aina yhtä mukavaa nähdä että isä edes jollain tavoin hyväksyi erikoisemman pukeutumisen. olivathan hänen vahvempansa aikoinaan heittäneet hänet ulos talostaan tuon vuoksi. Hän nyökkäsi nuoremman sanoille. "Mennään vain", hän totesi ja johdatti toisen takaisin takatiloihin. Hän asteli pitkin käytäviä omaan pukuhuoneeseensa. Yleensä huone oli melko tyhjä mutta nyt siellä oli hänen kaikki esiintymisasunsa sekä normaalit vaatteet. Iso meikkilaukku lepäsi aukinaisena pöydällä. Hän päästi toisen sisään ja katseli hetken aikaa ympärilleen. "Istu vain alas", hän kehotti ja viittasi tuolia kohden joka oli peilin edessä. "Vaikutatte tulevan hyvin isäsi kansa toimeen", hän sanoi hymyillen kevyesti ja nyökäytti päätään. Hän käänsi katseensa meikkilaukkuunsa hetkeksi ja katseli järjestyksessä olevia meikkejä sekä siveltimiä.

"No ensimmäinen mitä voisin sanoa on se että kannattaa aina rajata silmät siveltimellä eikä niillä kaupasta suoraan löytyvillä kumisilla jutuilla.", hän opasti ja nosti silmän rajaus aineen laukusta. Hän valitsi sitten pienen siveltimen ja nosti sen käsiinsä. Hän kastoi siveltimen pään mustaan nesteen ja kehotti toista sulkemaan silmänsä. Kun toinen oli sen tehnyt hän rajasi muutamalla kevyellä sipaisulla toisen silmät. Hän puhalsi hivenen jotta ne kuivuisivat paremmin ja kehotti nuorukaista sitten avaamaan silmänsä. "Näetkös? Paljon parempi jälki", hän totesi ja katseli toista peilin kautta. Hän laski sitten pensselin kädestään ja otti seuraavaksi huulten rajaus kynän. "Ja huulia kannatta opetella rajaaman", hän lisäsi ja hellin ottein rajasi toisen huulet hempeällä sävyllä levittäen sen jälkeen huulipunaa toisen huulille uuden siveltimen avulla. Hän koetti samalla antaa mahdollisimman hyviä vinkkejä.

"Noin", hän sanoi ja katseli nuorukaista peilin kautta. Danan mutristi hivenen huuliaan ja veti esiin pinnin jossa oli pieni timantein koristeltu D. Hän pisti muutaman hiuskiehkuran toisen hiuksista hivenen ylemmäs ja kiinnitti ne pinnillä saaden hiukset jotka reunustivat kasvoja pois tieltä. "Ja sitten vielä hivenen poskipunaa", hän lisäsi ja otti esiin ison rasian. Hän levitti hellästi toisen poskipäille punaa ja kohotti katseensa sitten peiliin. "Noh mitäs olet mieltä?", hän kysyi.

Vadim nyökkäsi Danalle ja lähti tämän perään. Jegor jäi yksin lavalle askartelemaan pianon parissa, mutta hetken hänen katseensa seurasi mietteliäänä kahta naiselta näyttävää miestä. Hän oli nyt jokseenkin varma, että Danakin oli mies. Kohta hän kuitenkin tuhahti ja jatkoi työtään. Vadimin kanssa pitäisi puhua asiasta, mutta sen aika olisi myöhemmin.

Vadim seurasi Dina the Divaa tämän pukuhuoneeseen. Hän ei voinut uskoa onneaan todeksi. Nuorukaista jännitti niin, ettei hän saanut sanaa suustaan toisen kehottaessa häntä istumaan. Silmät suurina hän tuijotti ympärilleen. Tämä siis oli Dina the Divan huone. Hän nyökkäsi jälleen toisen puhuessa ja sai viimein suunsakin auki.
"Kyllä. Hän on oikein... herttainenkin, kun sille päälle sattuu. Vähän turhan juro vain joskus", Vadim kertoi naurahtaen hieman.

Vadimin katse siirtyi kiinnostuneina meikkeihin, mitä Danalla oli käytössään. Hän painoi mieleensä toisen sanat ja nyökkäsi, antaen toisen sitten laittaa itselleen rajaukset silmiin. Kohta hän saikin jo avata silmät ja pieni, innostunut "ooh" karkasi hänen huuliltaan.
"Todellakin! Paljon parempi", hän sanoi ihastuksissaan ja tiiraili merkkiä rajausaineen kyljessä. Se pitäisi muistaa. Hän halusi kauppaan sillä sekunnilla, mutta malttoi mielensä. Danalla oli nimittäin lisää vinkkejä, joita nuorimies ei halunnut missata mistään hinnasta. Hän yritti tiirailla peilin kautta, miten toinen rajasi hänen huulensa ja laittoi niihin huulipunaa. Huulten ollessa valmiit Vadim refleksinomaisesti hieroi niitä hieman toisiaan vasten ja maiskautti niitä hieman. Hänen silmänsä sädehtivät, kun hän katsoi peiliin. Dana ei kuitenkaan ollut vielä valmis, vaan laittoi pinnin hänen hiuksiinsa ja vielä poskipunaakin poskiin. Vadim tarkasteli itseään peilistä käännellen välillä päätään ja hymyili sitten tyytyväisenä.
"Pidän tästä todella. Kiitos, Dana", hän sanoi katsoen toista silmät täynnä kunnioitusta ja ihailua, sekä kiitollisuutta. "Kiitos todella paljon."

Dana hymyili kevyesti ja painoi sormellaan Vadimin nenää. "Oletpas sinä nyt suloinen", hän kehui ja kohotti katseensa sitten peiliin. Hän sipaisi hiuksiaan hivenen ja kallisti päätään sivulle. "Jos haluat saat pitää sen pinnin", hän totesi sitten ja nosti harjan käteensä. Hän harjasi hiuksiaan hetken aikaa ja tarkkaili toista peilin kautta. "Meidän pitäisi kai pian palata katsomaan mitä isäsi on saanut aikaan", hän sitten totesi. Hän asetteli kaikkein paikoilleen ja sen jälkeen sulki meikkilaukkunsa. "Itse ostan suurimman osan meikeistäni eräästä pienestä putiikista lähellä kävelykatua", hän sitten kertoi. Hän taivutteli niskojaan hetken aikaa ja vilkaisi ovelle päin. "Mennäänkös?", hän kysyi ja nyökäytti päätään oven suuntaan. Hän asteli rauhallisesti huoneesta ulos ja suuntasi askeleensa kohti lavaa. Hän huomasikin sinne astellessaan että Vadimin isä oli saanut aikaan jo näkyvää parannusta. "Sehän alkaa jo näyttää paremmalta", hän kehui hymyillen ja asteli lähemmäs. Hän katseli hetken aikaa tutkivasti pianoa ja vilkaisi sinne sisälle.

"Hienoa tosiaan että saadaan se kuntoon. Ja juuri sopivasti ennen uusien esitysten alkamista", hän totesi sitten huokaisten tyytyväisenä. Taas oli yksi asia vähemmän jota tarvitsi huolehtia. Hän istahti alas ja otti kengät jalastaan pois. "En yleensä kulje näissä vaatteissa", hän sitten kertoi hymyillen kevyesti itsekseen. Hän halusi kuitenkin selvittää Jegorille ettei aina ollut tämän näköinen. Dana vilkaisi Vadimin suuntaan ja katseli toista hetken aikaa. "Hienoa kyllä että tulette niin hyvin toimeen että voitte tehdä töitä yhdessä. Minulla on vähän huonoja kokemuksia omista vanhemmistani", hän sitten totesi naurahtaen hiljaa ja kohautti olkiaan hivenen.

Vadim punastui hieman kuullessaan Danan kehut ja mumisi jotakin, mistä ei oikeastaan saanut mitään selvää muuta kuin kiitoksen sanan. Hänen rintansa oli haljeta ilosta, kun hän kuuli saavansa pitää pinnin. Siitä tulisi yksi hänen kalleimmista aarteistaan.
"Kiitos", nuorukainen sanoi nyt selkeämmin ja oli yhtä hymyä.

Vadim nyökkäsi Danan sanoille, vaikka olisi voinut jäädä vielä pitemmäksikin aikaa huoneeseen tutkimaan meikkilaukun perinpohjin.
"Ah, taidan tietääkin paikan. Olen itsekin käynyt siellä muutamaan otteeseen", Vadim sanoi. "Mutta en ole vielä oikein varma, mitkä ovat parhaita merkkejä."

Vadim nousi ylös toisen tehdessä lähtöä ja seurasi Danaa hymyilevänä takaisin lavalle, missä isä oli juuri viimeistelemässä työtään. Vadimin hymyyn tuli lempeyttä, kun hän katsoi pianoa. Se näytti todellakin jo paljon paremmalta, vaikka vieläkin siitä huomasi, ettei se ollut mitenkään nuori kapistus. Jegor suoristautui työnsä lomasta ja kiersi pianon tarkastellen sitä kriittisesti.
"Eiköhän se nyt toimi", Jegor sanoi ja painoi hetkeksi kätensä hellästi pianon kylkeä vasten ja hymyili hieman. Hänen katseensa siirtyi Danaan, joka oli riisunut kengät jaloistaan. Hän vilkaisi poikaansa hieman huvittuneena.
"En ajatellutkaan, että pukeutuisit", hän sanoi Danalle, mutta tietävä katse oli kiinnittynyt Vadimiin, joka huomasi sen ja punehtui kasvoiltaan. Vadim alkoi epäillä, että isä tiesi enemmänkin hänen pukeutumismieltymyksistään.
"Mutta vaatteet kyllä pukevat sinua", Jegor sanoi Danalle, nyt katse jälleen miehessä. "Aluksi luulinkin, että olet nainen. Ja jos en tietäisi paremmin, luulisin varmaan tuotakin naiseksi." Hän nyökkäsi poikansa suuntaan, joka hieman tyrskähti. "Mutta jos päästät hänet joskus keittiöön, saat huomata, että hän on oikein miesten mies." Jegor päästi ilmoille hyvän tahtoisen pienen naurahduksen Vadimin katsoessa tähän kasvot punaisina.
"Isä, ei sitä saa kertoa", poika sanoi, vaikka nauroikin.

Danan kommentti heidän hyvistä väleistään sai isän ja pojan vilkaisemaan toisiaan.
"No, emme halua menettää yhtäkään perheenjäsentä. Sekin on joskus ollut niin lähellä, että se on vahvistanut meidän perhesiteitämme", Jegor sanoi. Jälleen kerran, niin kuin monesti kävi, ikävän puuska sai hänet hetkeksi valtaansa, kun hän ajatteli koomassa makaavaa vaimoaan. Mutta hän ei ajatellut, että Katri oli jo menetetty, vaikka toivo tämän heräämisestä hupeni vuosi vuodelta. Vadim katsoi isäänsä ja arveli, että tämän ajatus oli siirtynyt äitiin - niinhän hänen omatkin ajatuksensa olivat tehneet. Hetken molempien kasvot olivat vakavat, mutta Jegor alkoi viimein laittaa työkaluja takaisin pakkiin.
"Voisiko jompikumpi teistä kokeilla, miten piano nyt soi?" Jegor sanoi hymyillen, katsoen vuoronperään poikaansa ja Danaa.

Dana naurahti kevyesti ja nyökkäsi. Hän vilkaisi sitten itseään ja sipaisi hiukset pois kasvoiltaan. "Kiitos", hän vastasi kun Jegor kehui vaatteiden pukevan häntä. Hän asteli lähemmäs pianoa saatuaan kengät jalastaan ja jäi katselemaan sitä uteliaana. Hänen katseensa kuitenkin kääntyi takaisin Vadminin suuntaan kun pojan isä puhui hänestä. Hän hymyili kevyesti ja katseli kaksikkoa hiljaisena. Hän käänsi katseensa kuitenkin takaisin pianoon mutta huomasi sivusilmällä että toisilla oli selvästi takanaan jonkun perheen jäsenen menetys. Hän huokaisi itsekseen ja istahti painon ääreen. "En tietenkään tiedä mitään teidän tilanteestanne mutta voin omasta kokemuksesta sanoa että on hienoa jos sinä Jegor tuet poikaasi mitä ikinä hän sitten tulee valitsemaankaan elämässään. Minun vanhempani viskasivat minut tavaroineni ulos kun olin nuori. Varmaankin aika lähellä Vadminin ikää", hän sitten paljasti ja katseli hetken aikaa nuorempaa. Hän hymyili hivenen haikeasti ja jäi tuijottelemaan pianoa hiljaisena. Hänen tunteensa omia vanhempia kohtaan olivat melko ristiriitaisia. Toisaalta hän yhä rakasti vanhempiaan kaikesta huolimatta ja toisaalta vihasi heitän kun he olivat kääntäneet täysin hänelle selkänsä.

Saadessaan luvan Dana vilkaisi nopeasti Jegorin suuntaan ennen kuin laski pitkät sormensa viileille koskettimille. Hän ei itse ollut mikään paras pianon soittaja mutta osasi muutaman kappaleen. Show’ssa hänellä oli kuitenkin aivan oma pianisti. Hän antoi kuitenkin heleän helpon kappaleen täyttää pienen salin ja soitti rauhallisesti kokeillen kuinka vanha piano hänen käsiensä alla soi. Ääni oli kuitenkin paljon kauniimpi ja puhtaampi kuin ennen,

Hän soitti kappaletta hetken aikaa mutta antoi lopulta sen hiipua hiljaiseksi. "Hienoa. Se toimii paljon paremmin kuin ennen", hän kehui ja nousi ylös. Hän kääntyi Jegorin puoleen ja hymyili miehelle kiitollisesti. "Voin nyt tarjota teille ne kahvit ja samalla maksaa. Paljonko tämä nyt siis maksaa?", hän uteli. Hän tarttui pitkän hameensa helmaan ja nosti sitä hivenen astellessaan portaat alas tiskin luokse. Dana asteli sen taakse ja nosti kolme kuppia siihen kaataen niihin kahvia.

Molemmat, Jegor ja Vadim, käänsivät kasvonsa Danaa kohti tämän puhuessa. Oli ikävää kuulla, miten Danan vanhemmat olivat käyttäytyneet. Olisi luullut vanhempien rakastavan lastaan kaikesta huolimatta. Mutta, niin kuin Jegor oli monesti huomannut, kaikki eivät pitäneet perhettä yhtä tärkeänä kuin hän. Hän ei koskaan voisi heittää Vadimia ulos talostaan, vaikka tämä paljastuisi ties millaiseksi homppeliksi. Jos poika tosiaan oli homo, Zoja saisi hoitaa lastenlapsien hankkimisen.

"Ikävää, että sinulle on käynyt noin. Itse en pystyisi tekemään samaa kuin sinun vanhempasi. Rakastan lapsiani yli kaiken", Jegor sanoi ja taputti Vadimia hieman päälaelle. Hän tiesi, ettei poika pitänyt siitä, mutta kerrankin tämä oli hiljaa. Yleensä tämä olisi vikissyt jotakin kampauksensa sotkemisesta, mutta nyt poika vain hymyili vaiteliaana. Outo tapaus, tosiaan, mutta kuitenkin niin rakas.

Danan alkaessa soittamaan isä ja poika sulkivat silmänsä kuunnellakseen tarkasti työn tulosta. Hieman ennen kuin tämä lopetti, Jegorin kulmat kurtistuivat. Piano soi ihan kelvollisesti, mutta aina, jos Jegor huomasi jotakin poikkeavaa, hänen oli pakko palata uudelleen soittimen kimppuun. Niiin hän teki nytkin. Kun Dana lopetti, Jegot avasi pianon kannen ja kiristeli hieman sisältä jotakin, painoi sitten yhtä kosketinta ja sen jälkeen hän hymyili.
"Nyt se toimii vielä paremmin", hän totesi ja hymyili Danalle, lähtien sitten Vadimin kanssa seuraamaan miestä tiskin luokse. Hän kertoi summan, jota oli ajattelut ja istuutui baarijakkaralle. Hän otti yhden kupeista ja siemaisi kahvia varoen polttamasta kieltään. Hän piti vahvasta, mustasta kahvista, ilman sokeria tai muita litkuja. Hänen poikansa oli kuitenkin toista maata.
"Voisiko saada maitoa ja sokeria", Vadim kysyi hymyillen Danalle ja räpytteli silmiään.

Dana hymyili kevyesti ja oli onnellinen Jegorin puolesta ja siitä että pojalla oli isä joka tuki häntä. Hän ojensi maidon ja sokerin Vadimille ja jäi sitten nojailemaan tiskiin katsellen kaksikkoa hetken aikaa hiljaisena. Hän kuitenkin pian tajusi että Jegor oli jo kertonut paljonko korjaaminen maksoi. Hän kirjoitti summan lapulle ja sen jälkeen kirjoitti vielä muutaman muun asian. Hän avasi sitten kassakoneen ja nosti sieltä tarvittavan määrän käteistä laskien lapun sisälle. Hän ojensi rahat miehelle. "Siinä. ja jos viitsit lähettää kuitin minulle jossain vaiheessa niin se olisi loistavaa", hän sitten lisäsi. Pidettiinhän paikassa kirjanpitoa vaikka hän olikin vain esiintyjänä silloin tällöin tiesi hän että kuitit olivat tarpeen. Hän jäi sitten taas hetkeksi aikaa tutkimaan kaksikkoa katseellaan mutristaen hivenen huuliaan.

"Joten. Paljonko kitaran korjaaminen maksaisi? Minulla on tämä vanha kitara joka on vain lojunut nurkissa iät ja ajat. Ei se varmaankaan kaipaisi kuin vain uudet jouset ja ehkä hivenen puunaamista. Ja siinä on pieni kolhu kaulassa. Sain sen aikoja sitten kouluaikaiselta poikaystävältäni ja noh se on hivenen kulahtanut mutta olisihan se hienoa jos saisin sen takaisin käyttökuntoon", hän sitten uteli. Olihan hänen ollut aikoja sitten ollut tarkoitus huoltaa kitara mutta se oli aina jotenkin jäänyt. Hän sipaisi hiuksiaan korvansa taakse ja katseli kaksikkoa kysyvästi.

Hän hymyili sitten kevyesti ja kallisti päätään hivenen. "Ja Vadim. Jos haluat voin antaa numeroni sinulle. Tiedän millaista se on olla. Hmm. No hivenen haparoivalla tiellä nuorena ja uskoisin että sinulla ei välttämättä ole ketään jolla olisi kokemusta kaikesta. Joten jos tarvitsisit jotakuta jolle puhua niin auttaisin mielelläni", hän sitten kertoi hymyillen hellästi ja katseli poikaa hetken hivenen uteliaana.

Jegor otti rahat vastaan ja laski ne vielä ennen kuin pisti setelit kukkaroonsa. Hän hymyili hieman ja nyökkäsi.
"Lähetän kuitin aina muutenkin", hän sanoi ja hörppäsi kahviaan. "Mutta hyvähän se on muistuttaa siitä. Joskus minäkin unohtelen asioita. Hyvää kahvia, muuten."

Vadim nyökkäsi isänsä kommentille. Hänkin piti kahvista ja siemaili stä pidellen mukista kaksin käsin kiinni. Kuuma kahvikuppi lämmitti hänen hieman kylmiä sormiaan mukavasti.
"Kertomastasi päätellen kitaran korjaus tulisi maksamaan suunnilleen 150 euroa, mutta tarkemmin osaan sanoa sitten, kun näen kitaran. Jos tuot kitaran pajalleni, voin katsoa sitä. Ellen ole paikalla, Vadim voi katsoa sitä", Jegor sanoi vilkaisten poikaansa, joka nyökkäsi.

Vadimin silmät kirkastuivat Danan sanoista ja hän nyökkäsi jälleen innoissaan.
"Oikeasti? Hienoa", poika sanoi ja otti kännykkänsä esille, näppäili hiukan ja katsoi sitten odottavasti Danaa.
"Antaa tulla", hän sanoi hymyillen, valmiina näppäilemään numeron.

Dana hymähti hivenen Vadimin innostukselle ja kohotti kulmaansa kevyesti. "Hivenen innokas?", hän sitten uteli kiusoitellen pojalta. Hän vilkaisi sitten Jegorin suuntaan nopeasti ennen kuin laski katseensa takaisin poikaan. "Kuhan et käytä sitä väärissä tilanteissa niin annan numeroni sinulle", hän totesi ja lopulta sitten lateli numeronsa jotta toinen voisi tallentaa sen kännykkäänsä. Hän käänsi sitten katseensa Jegoriin. "Minä taidan tosiaan tuoda kitaran verstaallenne kunhan vain saan järjestettyä siihen aikaa", hän sitten lupasi hymyillen kevyesti. Hän kohautti olkiaan hivenen ja vilkaisi lavan suuntaan. hän loi sitten katseen kaksikon tyhjeneviin kahvikuppeihin.

"Niin hauskaa kun tämä on ollutkin niin minun on päästettävä teidät jatkamaan matkaanne ja palattava takaisin töihin. Tässä on vielä asia jos toinenkin tehtävänä ennen iltaa", hän sitten totesi. Olisihan hän toki mielellään vaihtanut muutaman sanan kaksikon kanssa vielä pidempäänkin mutta työt kutsuvat ja tunnit olivat taas valuneet eteenpäin. "Muutenkin tänne alkaa kohta tulemaan jo tarjoilijoita ja sen sellaista joten haluatte varmaan päästä pahimman ruuhkan alta pois", hän lisäsi sitten naurahtaen ja kohautti olkiaan hivenen.

"Oli hauska tavata teidät molemmat ja varmaankin tapaamme sen kitaran merkeissä ennemmin tai myöhemmin", hän sitten sanoi kohteliaasti ja nyökäytti päätään. Hän sipaisi hiuksiaan sormillaan pois kasvoiltaan. "Ja tosiaan Vadim jos joskus tarvitset apua jonkun kanssa tai muuta vastaavaa niin soittele vaikka en kyllä voi taata että pystyisin aina vastailemaan mutta kuitenkin.

Vadim helahti punaiseksi. Ehkä hän tosiaan oli "hivenen" innokas. Hän mutisi jotakin, mistä ei oikein saanut selvää ja Jegor peitti naurahduksen kädellään.
"Lupaan, etten käytä sitä mihinkään epäilyttävään. Enkä anna numeroa kenellekään", Vadim lupasi sitten selkeämmällä äänellä ja näppäili numeron puhelimeensa, kun Dana saneli sen hänelle.

Jegor katseli kahta naismaista miestä ja hörppi kahviaan. Hänestä oli alkanut tuntumaan, että hänen ympärillään pyöri mitä omituisinta väkeä - tosin eihän hän itsekään ollut ollenkaan tavallinen mies, kun kerran oli ihmissusi.
"Sopii hyvin", Jegor vastasi Danan sanoihin ja hymyili hiukan. "Kunhan soitat etukäteen, että jompikumpi tietää olla kotona silloin."

Danan sanojen myötä isä ja poika joivat kahvikuppinsa tyhjiksi ja nousivat lähteäkseen.
"Olet oikeassa. Minä en ainakaan pidä ihmispaljouksista. Meilläkin on vielä tänään yhtä sun toista puuhaa", Jegor sanoi. Hän tarttui työkalupakkiinsa ja hymyili Danalle, nyökäten päätään.
"Oli todella mukava tavata. Odotan innolla, että saan tutustua kitaraasi", Jegor sanoi. Ajatus siitä, että hän saisi tutustua jälleen uuteen soittimeen, sai hänet todella innostumaan, mutta koska hän oli rauhallinen mies, se tuskin näkyi hänen kasvoiltaan.

Vadim nyökkäsi Danan sanoille.
"Soittelen tai lähetän viestiä. En halua häiritä sinua liikaa kuitenkaan. Sinullakin on varmasti kiireitä", hän sanoi ja hymyili valloittavaa hymyään toiselle. Sen jälkeen isä ja poika hyvästelivät Danan ja lähtivät ulko-ovelle. Kun he pääsivät autolle saakka, Vadim leijaili pilvissä ja Jegor mietti, millainen kitara Danalla mahtoi olla.

// Tämä taisi olla tässä.. ^^ kiitos pelistä, Yui : D ehkä nuo tapaavat myöhemminkin.

//Juu tässähän tämä. kiitos pelistä : )//