Nocturnal

// Peli Luseinan kanssa : ) //

Ilta oli jo pitkällä, mutta tunnetusti Ranska, varsinkaan Pariisi, ei koskaan levännyt. Päinvastoin, auringon laskiessa tuhannet, keinotekoiset pikku-auringot syttyivät, luoden valojen ja varjojen illuusion, leikittelevän sävyn. Azael halusi olla jossain rauhassa, ja kiitti onneaan, ettei asunut Pariisin sydämessä, jossain Eifel-tornin ja Notre Damen katveessa. Chênevalie oli paljon rauhallisempi, mutta sekin oli yllättävän eloisa illalla. Azael ei pelännyt liikkua ulkona myöhään pikkutunneille asti, joten nytkin nuori enkeli kulki, kuin kuka tahansa ihminen, katuja pitkin, yrittäen välttää turhaa kanssakäymistä kenenkään kuolevaisen kanssa. Hän tarvitsi rauhallisen paikan, jotta voisi levittää kauniit, suuret siipensä, ja lähteä, edes hieman hiljaisempaan paikkaan. Matkuestaessaan Azael mielellään lensi, sillä hän ei luottanut vulgaareihin autoihin. Ne tuntuivat olevan jotain aivan liian erikoista, jopa enkelille. Kultaiset silmät tarkastivat viimeisen kerran alueen, pienehkön sivukujan, ennen kuin valkeat siivet ilmestyivät näkyville ja hetkessä enkeli nousi ilmaan, lähtien lentämään nopeasti, jottei herättäisi liikaa huomiota.

Pimeydestä ei niin helposti erottanut taivaalla liitävää olentoa, vaikka hänellä valkoinen asu olikin, joten Azael oli suhteellisen turvassa. Hämärä taivas, jossa ensimmäiset tähdet alkoivat syttyä, oli tyhjillään. Lintuja tai lepakoita ei näkynyt missään, ja Azael sai lentää rauhassa. Hän tiesi hyvän paikan, jossa voisi viettää aikaansa, ehkäpä koko yön, nimittäin vanha, Pyhän Aelrichin kirkko. Siellä ei varmasti olisi ketään tähän aikaan illasta, paitsi ehkä jotai hautakivien kaatajia, jotka kuuluivat Azaelin metsästyslistaan. Hän tekisi selvää kenestä tahansa, joka uskalsi hiiviskellä pyhällä maalla tähän aikaan ilman kunnon syytä. Azael pyörähti ilmassa, lentomatka oli ollut lyhyt, ja enkeli oli melkein liitänyt yli kirkon. Tahdikkain siiveniskuin, Azael alkoi laskeutua alemmas ja lopulta pudottautui maahan, laskeutuen toisen polvensa varaan. Azael katseli nopeasti ympärilleen. Tyhjää. Koko paikka oli tyhjillään, joten enkeli suoristautui seisomaan. Kirkkoa ympäröivät suuret puut huojuivat ja natisivat hieman, jossain huhuili tornipöllö. Tuttuja eläimiä hautausmaalla, ruokaa kun riitti. Koska paikka oli tyhjillään, ainoastaan hautakivet olivat Azaelin seurana, hän ei vaivautunut taittelemaan siipiään, vaan asteli kohti kirkkorakennusta. Vanha rakennus tuntui huokaavan väsymystään. Ovi ei ollut lukossa, joten Azael käveli sisään. Tummat penkkirivit olivat miltei aavemaisen hiljaisia, mutta enkeli käveli suoraan leveän käytävän poikki alttarille. Miten kauniisti ihmiset osoittivat kunniaansa Jumalalle. Paikka oli sisältä kaunis, ei liian mahtaileva, mutta se osoitti kunnioitusta ja rakkautta ylempiin voimiin. Azael heilautti siipiään, saaden niiden äänen kaikumaan koko paikassa, ja polvistui alttarin eteen. Hän oli enkeli, tullut toisista maailmoista, mutta rukoili silti. Rukoili kiitosta ja voimaa jatkaa työtään pahuuden parissa.

//Hui, en huomannutkaan, että olit jo tehnyt aloituksen : D no, täältä minä tulen!\\

Klaus ei ollut koskaan lopettanut kirkkojen ihailemista. Hänestä kirkot olivat uskomattoman kauniita ja kunnioitusta herättäviä rakennuksia ja hänen sydämensä täyttyi kummalla hartaudella aina, kun hän lähestyi kirkkoa. Todennäköisesti tunne oli vain muisto siltä ajalta, kun hän oli vielä ollut ihminen, mutta mies ei siitä välittänyt, hän halusi vaalia uskon tuomaa hartautta sisällään kuin ainoaa lastaan. Tämänkaltaisten mietteiden vuoksi kirkot vetivät Klausia vastustamattomalla tavalla puoleensa ja aina hän huomasi löytävänsä itsensä kirkosta sen suunnattoman kauneuden mykistämänä. Totta, hän oli ollut eläessään pappi, mutta varsinkin vampyyriutensa alkuaikoina hän oli ajatellut, että ei voisi enää koskaan harjoittaa rakastamaansa virkaa. Kuitenkin vuosisatoja elettyään, oli hänestä alkanut tuntua, että kirkot eivät vihanneet häntä niin paljon kuin hän oli kuvitellut. Tietenkään hän ei voinut alttarille polvistua ja rukoilla avoimesti, sillä hän olisi kärventynyt hetkessä, mutta jos hän vain istuskeli varjoissa ja ajatteli hartaita ajatuksia, ehkä jopa risti kätensä, hän ei tuntenut muuta kuin pientä kuumotusta ja tuo kuumotus oli mahdollista kestää.

Tälläkin hetkellä Klaus istui Pyhän Aelricin kirkon viimeisimmän penkkirivin kaukaisimmassa päädyssä niin, että hän jäi piiloon varjoihin. Hän oli ristinyt kätensä ja painanut päänsä ja nyt hän mumisi aivan hiljaa vanhan testamentin sanoja. Nuo sanat polttivat hänen suutaan hieman, mutta hän oli päättänyt kestää kivun tunteakseen edes hetkellisesti sen pyhän voiman, joka virtasi tuon vanhan rakennuksen jokaisessa kolkassa. Oven kolaus sai hänet kohottamaan päätään aavistuksen ja hän näki ilmiselvän enkelin kävelevän kirkkoon. Tuo taivaallinen olento ei ilmeisesti nähnyt häntä, sillä tämä käveli suoraan hänen ohitseen ja alttarille. Hetken aikaa Klaus pohti, josko hänen kannattaisi vain livahtaa hiljaa tiehensä, mutta sitten hän tuli toisiin aatoksiin. Hän nousi seisomaan ja asteli hieman lähemmäs alttaria tullen samalla valoon. Hänen kenkänsä kopisivat hiljaa kirkon lattialla. Hän kallisti päätään hieman nähdäkseen enkelin paremmin. Hän aikoi puhua, mutta hänen kielensä jähmettyi silkasta ihmetyksestä. Oli niin eri asia nähdä enkeli kadulla kuin enkeli kirkossa. Klaus tunsi tutun hartauden itsessään ja sanojen sijasta rykäisi hieman, jotta enkeli tietäisi hänen olevan siellä.

Azael oli syventynyt rukoukseen, se tuntui vahvistavan häntä, jokainen pyhä sana tässä pyhässä paikassa tekivät hänen olonsa paremmaksi, voittamattomaksi. Mikään paha ei koskaan saisi häntä hengiltä, eikä ollut turvassa taivaallisilta, tappavilta teriltä. Azael puhditaisi maan ja nostaisi kirkot uudelleen ihmiselämän ykköspaikoiksi. Notre Damen, tuo ikiaikainen, kaunis kadedrali, oli rakennettu vuosisatoja sitten Jumalan ja enkeleiden kunniaksi, mutta nyt sen paikan olivat vallanneet ihmisten itsekkäät halut, epäjumalat, kuten ostoskeskukset, jotka pursuivat materiaa ja saivat ihmiset unohtamaan todellisen Jumalan. Se ei tehnyt vielä ihmisestä pahaa, joten Azael ei voinut tappaa heitä, hän saattoi vain toivoa, että kyseiset yksilöt kääntyisivät takaisin valoon, eivätkä lankeaisi syvemmälle tuhoonsa. Ja tämä pikkuinen kirkko, sekin oli yhtä lailla Jumalalle pyhitetty, kuin Notre Dame, vaikka olikin paljon pienempi. Mutta se ei ollut yhtään vähempää pyhempi. Rukouksiensa läpi Azael saattoi kuulla muiden enkeleiden äänet, heidän neuvonsa ja ohjeensa, mikä antoi lisää uskoa ja onnistumisen tunnetta. Vielä rukouksenkin jälkeen, Azael oli hiljaa paikallaan, imien itseensä rakennuksen ikiaikasta pyhyyttä, jokaisen tosiuskovaisen, jotka täällä olivat käyneet, energiaa. Siltä se ainakin tuntui. Maanpäällinen elämä ei erityisemmin kiinnostanut enkeliä, mutta hän mielellään kävi kirkoissa, ne olivat portteja tuonpuoleiseen, ja hän tunsi olevansa lähempänä kotiaan, ainakin hetkellisesti. Ennemmin tai myöhemmin hän palaisi vielä takaisin, mutta toistaiseksi ei ollut äärimmäistä kiirettä, ja Azael yritti sillä välin löytää ihmismaailman kauniita puolia.

Jokin havahdutti Azaelin meditaatiostaan. Nopeasti, miltei vaistomaisesti hän taittoi siipensä suppuun, vaikkei muuten liikkunut paikaltaan. Täällä oli joku. Tai jokin. Hyvä vai paha? Tasainen kopina lähti askelista, kengistä. Ei se silti tarkoittanut, että kyseessä oli ihminen. Se selviäisi vain ottamalla selvää. Kuullessaan rykäisyn, Azael kääntyi nopeasti ympäri, tuijottaen kultaisilla silmillään tulijaa. Tulijaa tai olijaa, ehkäpä toinen oli ollut täällä koko ajan, sillä enkeli ei ollut kuullut oven narahdusta. Jos kerta tämä..olento oli ollut pidemmän aikaa paikalla, eikä ollut tehnyt mitään sopimatonta, hän tuskin oli paha. Azael tarkkaili miespuolista olentoa päästä varpaisiin, ihminen se ei ollut, eikä enkeli, tämä oli jokin uusi olento. Toki Hecate oli kertonut oppilaalleen kaikenlaista ihmissusista, vampyyreistä sun muista, mutta toistaiseksi nuori enkeli ei ollut nähnyt sellaista. Siispä, hän oli varovainen.
"Mikä olet?"
Azael kysyi lopulta, melko rauhallisella ja tasaisessa äänellä, hän ei ollut peloissaan tai vihainen. Normaalisti kysyttiin kai kuka, mutta enkeliä kiinnosti enemmän miehen rotu, ei niinkään nimi, vaikka sekin varmasti tulisi samalla. Varmuuden vuoksi Azel piteli kättään vyöllään, jossa lepäsivät, nahkakoteloiden suojassa, hänen kaksi veistään.

Enkeli reagoi Klausin rykäisyyn nopeammin kuin mies oli osannut aavistaa. Hän katsoi tuota omasta mielestään melko majesteettisen näköistä olentoa mykän ihmetyksen vallassa. Hän havaitsi, että enkeli ei katsonut häntä ihmetellen vaan lähinnä tutkien. Hän hymyili varoen tuolle valoisalle olennolle ja astui hyvin varovaisen askelen eteenpäin. Hän hätkähti hieman toisen omituista kysymystä, mutta ryhdistäytyi pian.
”Olen vampyyri, mutta ensisijaisesti olen pappi. Nimeni on Klaus Romano”, hän sanoi tasaisella äänellä, joka kantoi tyhjässä ja hiljaisessa kirkossa hyvin. Vaikka Klausin kokemukset enkeleistä olivat vähäiset, oli hän kuitenkin tarpeeksi fiksu jättääkseen kertomatta, että tappoi muita eläviä työkseen. Hän ei halunnut kärventyä siihen paikkaan. Kirkon sisällä hän ei olisi edes kyennyt puolustamaan itseään kunnolla, sillä hänellä ei ollut siellä voimiaan.
”Tämä on kaunis kirkko”, hän sanoi hieman varovaiseen äänensävyyn. Hän ei udellut enkeliltä tämän nimeä, sillä hän ei ollut varma oliko se sopivaa. Hän asteli hitaasti kirkon keskikäytävälle ja hymyili jälleen pienesti. Hän tarkasteli enkeliä tiiviisti ja koki tuota ihmeellistä hämmästystä aina vain enemmän. Tuo olento oli niin kaunis ja täydellinen, että hän ei osannut sanoa koskaan nähneensä mitään kauniimpaa.

Hitaasti Klaus istui lähimmän penkkirivin päähän ja painoi päänsä. Kirkon pyhyyden polte tuntui hänessä nyt voimakkaampana, mutta hän ei välittänyt siitä. Hän halusi vain tehdä kaikkensa saadakseen edes osan siitä pyhyydestä, mitä tuo taivaallinen olento kantoi sisällään. Hänestä tuntui, että kaikki pyhyys hänessä ei olisi menetettyä jos hän pystyisi saamaan tuolta enkeliltä edes pienen siunaavan sanan ja säästyisi palamiselta.
”Sinä olet enkeli, etkö olekin?” hän varmisti väräjävällä äänellä ja risti kätensä hartaan näköisenä.

Soturienkeli tai ei, Azaelilla ei ollut mitään syytä satuttaa ketään, rodusta riippumatta, mikäli tämä oli Jumalan palvelija. Kuullessaan miehen rodun, Azael oli säpsähtänyt hieman. Hän tiesi, mikä oli vampyyri. Pimeydessä vaaniva peto ihmisen ruumiissa, joka söi muita ihmisiä, eli niiden verellä, kuin vampyyrilepakko. Mutta sekään tieto ei saanut Azaelia muuttamaan suhtautumistaan tähän pimeyden lähettilääseen, enkelin silmissä, kaikki rodut olivat suhteellisen saman arvoisia. Mutta mikä kiinnosti vampyyrin, joka kertoi nimekseen Klaus Romano, sanoissa, oli se, että hän oli pappi. Kaikista ylin ja pyhin ihmisten parissa elävä Jumalan palvelija. Azaelin kasvot kääntyivät ystävälliseen hymyyn. Se taisi olla muutenkin tarpeen, sillä Klaus tuntui välttelevän enkeliä edessään. Joten, koska Klaus halusi pitää nähtävästi etäisyyttä, Azael pysyi paikallaan ja seurasi ainoastaan katseellaan vampyyrin liikehdintää.
"Pappi. Ylin Jumalan palvelija ihmisten parissa. Minulle tuottaa suurta iloa tavata uskollisia."
Azael pikkuisen nyökkäsi kohteliaasti ja hyväksyvästi. Kanssakäyminen ihmisten ja muiden niiden kaltaisten olentojen parissa ei ollut tavallista, mutta Azael teki mielellään poikkeuksen, tavatessaan uskovaisia, oikeaoppisia. Vaikka tämä olento olisi ihmisten mittapuulla paha, murhaaja, raiskaaja, ihan mitä vain, hän oli enkelin silmissä hyvä, joten vampyyri ei ansainnut kuolemaa.
"Minustakin tämä on kaunis. Olet varmaan nähnyt Notre Damen? Se vasta hieno onkin."
Azael yritti ystävällisellä äänensävyllään ja jutustelulla kertoa, ettei aikoisi mitään pahaa pappisvampyyrille.

Klausin mennessä istumaan hieman kauemmas Azaelista, enkeli tarkkaili jälleen vampyyriä uteliaana. Klaus näytti rukoilevan. Vaikkei Azael kuullut sanoja, hän tunsi energian, joka lähti rukouksesta. Se oli puhdas, uhrisanat Jumalalle olivat aitoja, ja ne saivat Azaelin olon sangen hyväksi. Azael palasi takaisin alttarin luokse, koskettaen hyvin lempeästi alttarikuvaa.
"Olen. Nimeni on Azael."
Enkeli vastasi toisen kysymykseen ja kääntyi jälleen katsomaan vampyyriä. Koska toinen tunnisti hänen rotunsa, ei ollut enää mitään syytä peitellä todellista olemustaan, ja Azael levitti uudelleen valkeat siipensä, jotka hohtivat ikkunoista tulevassa loisteessa. Hohde kuitenkin katosi, ja ikkunoita peittivät tummat pilvet. Kirkon rakenteiden läpi saattoi kuulla ukkosen tasaista, kumeaa jyrinää. Azael katsahti kohti kattoa.
"Taidamme olla täällä jonkin aikaa."
Enkeli totesi rauhallisesti. Hän ei juurikaan pahastunut sateesta, mutta ukkosella lentäminen oli melkoisen ikävää puuhaa.

//Anteeksi, kun vastaamisessa meni niin kauan. Oli kauhiasti tekemistä \\

”Pappisvihkimykseni saamisesta on kovin paljon aikaa, mutta uskon sen pätevän yhä, koska uskoni on jopa lujempi kuin silloin”, Klaus sanoi hiljaisella äänellä ollen kuitenkin varma, että enkeli kuulisi. Hänestä tuntui, että olisi suuri synti puhua kovalla äänellä kirkossa, varsinkin taivaallisen olennon ollessa läsnä.
”Olen nähnyt. Notre Dame on todellakin käymisen arvoinen. Siellä voi lähestulkoon tuntea kuinka seinät ja lattia tihkuvat pyhää voimaa”, mies sanoi ja muisteli sitä, kun oli viimeksi käynyt kyseisessä kirkossa. Hänen jalkapohjistaan oli palanut iho.

Klaus istui ja pikkuhiljaa hänelle tuli tunne, että enkeli oli hyväksynyt hänet. Hän kohotti katseensa, kun toinen kertoi nimensä ja mainitsi heidän joutuvan viettämään kirkossa enemmän aikaa kuin oli alun perin ollut tarkoitus.
”Siltä näyttää. Olen kastunut jo kerran tällä viikolla läpimäräksi, joten en mielelläni kastuisi uudelleen”, hän sanoi jo hieman rohkaistuneena enkelin ystävällisen käytöksen johdosta.
”Minä haluaisin kovasti tulla sinne alttarille, mutta sydäntäni sattuu, koska tiedän, että en voi”, hän sanoi surullisena ja vilkaisi majesteettista ristiä alttarin takana.
”Minun ihoni ei kestä pyhyyttä. Minut muutettiin vampyyriksi rikollisin keinoin vasten tahtoani ja samalla minulta riistettiin mahdollisuus harjoittaa uskontoani niissä mittasuhteissa, joissa haluaisin. En voi edes lukea raamattua ääneen, saatikka laulaa virsiä. Pyhyys vahingoittaa minua ja minä en kestä sitä. Haluaisin valella päälleni pyhää vettä ja laulaa hoosiannaa niin, että koko Pariisi kuulee, mutta se johtaisi kuolemaani”, hän kertoi ja huokaisi raskaasti. Hän todella kaipasi vanhaa elämäänsä.
”Tämän pyhä vesi teki minulle”, hän sanoi ja veti sivuun otsatukkansa, jotta enkeli näkisi hänen kasvoilleen tapahtuneen vahingon.

// Ei se mitään ^^ //

Azaelista oli mukavaa keskustella jonkun kanssa, joka ei ollut ihminen, eikä liioin enkeli, mutta jakoi sen oikean ja pyhän ajatusmaailman. Mikäli Azael oli oikeassa, vampyyri syntyi ihmisestä, joka muutettiin yön kulkijaksi, tai jotain sinne päin. Yleensä saastuneet ihmiset kääntyivät myös pois Jumalan valosta, mutta jostain syystä Kluaisn yhteys pyhyyteen oli vain kasvanut ja voimistunut. Se oli miltei surkuhupaisaa. Vampyyrin sanat olivat rehellisen kuuloisia, eivät yksitoikkoista sanahelinää ja tyhjiä, merkityksettömiä mainintoja uskollisuudesta Jumalaa kohtaan. Ei. Klaus oli selvästi tosissaan. Azael ei voinut olla ajattelematta, että vastakohtineen he kaksi olivat kuin sama kolikon eri puolet, joita yhdisti pyyteetön rakkaus Jumalan sanaan. Silti, tuntui pahalta, miten paljon Klaus halusi olla yhteydessä pyhyyteen, mutta pimeytensä takia se ei koskaan tainnut onnistua täysin. Azael hymyili arvoituksellisesti ja risti käsiään, suoden vampyyrille rauhoittavan katseen.
"Älä kanna surua sisälläsi. Muista, että alttarikin on kaikesta huolimatta pelkkä ihmisten tekemä rakennelma, puun ja laastin sekoitus. Todellinen kunnioitus ja rakkaus pyhyyteen lähtee sydämestä, eikä siihen tarvita kuvia tai alttareita."
Azael laski toisen kätensä sydämensä päälle, tehostaen sanojensa voimaa. Kirkot olivat upeita, todellisia kunnianosoituksia, mutta ilman sitä uskovaisten voimaa, sekin oli vain tyhjä, kivinen rakennus, ei juuri muuta.

Kiinnostuneena Azael kuunteli Klausia. Erikoisia sanoja, Azael ei ollut ajatellutkaan, että pyhyys voisi satuttaa. Toki sen nimeen oli tehty aivan vääriä tekoja muinaisina aikoina, kuten ristiretket, mutta ne olivat asia erikseen. Azael meinasi mainita, ettei hänen edes tarvinnut laulaa virsiä tai lukea Raamattua, sillä hän oli jo ennestään pyhä, mutta sulki juuri ja juuri suunsa. Asia olisi ehkä turhan loukkaavaa, ja enkeli halusi vampyyrin tuntevan olonsa paremmaksi, rotunsa kirouksista huolimatta.
"Pahoittelen, etten voi auttaa. Minulla ei ole elämän lahjaa. Mutta oletko miettinyt, että tämä saattaisi viedä voimasi aivan toisenlaiselle tasolle? Et ole ihminen, olet jotain paljon suurempaa. Ehkä voisit käyttää sitä hyödyksi pyhän sanan levittämisessä."
Tietysti Azael ymmärsi, miten surullista täytyi Klausin henkisen elämän olla, mutta kaikessa oli myös hyvätkin puolensa, varmasti myös tässäkin. Myöskään sitä ei kannattanut mainita, että jotkut olivat kuolleet uskontonsa takia. Ja ainakin se oli vahingoittanut jotenkin myös Klausia. Enkeli säpsähti hieman, nähdessään pyhän veden aiheuttaman jäljen Klausin kasvoilla. Siihen ei Azaelilla ollut mitään sanottavaa.
"Pyhä vesi, lukeminen ja virret eivät ole ainoita tapoja, ystäväiseni. Kehosi kärsii sielusi puhtauden takia, joten yritä löytää tasapaino niiden välille."
Azael hymähti jälleen rohkaisevasti ja katseli sen jälkeen puista ristiä alttarilla. Azael oli jonkin aikaa hiljaa, ja vain katseli yksinkertaista puuveistosta edessään, kunnes käänsi silmänsä jälleen Klausiin.
"Olet siis vampyyri. Käytät ruokanasi elävien ihmisten verta, ellen täysin erehdy?"
Klaus tiesi Azaelista, joten Azael halusi tietää Klausista.

”Totta, voisin viedä pyhää sanaa muiden keskuuteen. En vain tiedä mitä kaltaiseni siitä tuumaisivat, sillä monet heistä kokevat Jumalan hyljänneen heidät”, Klaus pohti hiljaisella äänellä. Hän nyökkäsi, kun enkeli puhui tasapainosta hänen sielunsa ja ruumiinsa välillä.
”Kyllä, veren juominen on vampyyrina olon ikävä edellytys. Vaikkakin olen jo tottunut siihen vuosisatojen varrella, joten se ei tunnu enää samanlaiselta kuin ennen. Elävien ihmisten lisäksi käytän paljon veripankkia. Silloin ei tarvitse vahingoittaa ketään, tosin veri ei maistu samalta pussista juotuna eikä se tuo minulle yhtä suuria voimia kuin elävän ihmisen veri”, hän vastasi toisen kysymykseen ja hymyili surullisesti. Muutoksensa jälkeen hän oli ollut poissa tolaltaan ja järkiinsä tultuaan hän oli yrittänyt kieltäytyä verestä. Lopulta hän oli kuitenkin taipunut vampyyrina olemisen vaatimuksiin ja ryhtynyt juomaan ihmisverta. Hän kuitenkin pyrki juomaan pieniä määriä useasta eri ihmisestä, jotta hänen ei tarvitsisi tappaa uhriaan. Kuitenkaan hänellä ei ollut vaikeuksia ymmärtää sotkuisesti syöviä kaltaisiaan, sillä hänelläkin oli suuri mieliteko vain repiä uhrinsa riekaleiksi ja sotkea itsensä kauttaaltaan punaiseen elämännesteeseen.
”Kuitenkin yleisten uskomusten vastaisesti meidän ei ole pakko tappaa ihmistä, josta juomme. Kunhan vain maltamme lopettaa ajoissa, hän selviää pienellä heikotuksella”, hän jatkoi ja hypisteli käsissään raamattua, jonka joku oli jättänyt tuolin selkämykselle.

Jossain kaikui räsähdys, jota seurasi helinä, kun kirkon lattialle satoi lasinsirpaleita. Kylmä tuuli puhalsi särkyneestä ikkunasta kirkkoon ja hätkähtäneenä Klaus pomppasi seisomaan. Kuului uusi räsähdys ja särkyneen ikkunan vielä ehjänä olleesta kulmasta lensi läpi kivi. Ulkoa kuului naurua ja puhetta.
”Vandaaleja”, Klaus parahti ja tuijotti kauhistuneena sitä mikä oli jäljellä kauniista lasimaalauksesta.

Azael tunsi olonsa hyväksi, saadessaan jakaa tietoaan ja opetustaan tälle vampyyrille. Klaus oli hyvä vampyyri, ansaitsi paikkansa Jumalan lapsena. Jopa kuullessaan olettamuksensa olevan oikein veren juonnin kanssa, Azael vain nyökkäsi hyväksyvästi.
"Jokaisessa lammaslaumassa on teuraaksi joutuvia. Tehtäväni on puhdistaa maa uskonsa menettäneistä ja valon ulkopuolelle jääneistä yksilöistä, joten olen vuodattanut verta yhtä paljon, mitä sinäkin."
Azael oli rehellinen, hänellä ei ollut syytä valehdella kenenkään edessä, ei teeskennellä mitään. Tällaiseksi hänet oli luotu, tähän tehtävään, ja jos vampyyri ei sitä ymmärtäisi, se olisi hänen ongelmansa. Klaus voisi olla milteinpä hyödyksi Azaelin tehtävässä. Vampyyrit liikkuivat öisin, ja heidän aistinsa ja voimansa pimeässä ylittivät varmaankin enkelin omat, joten toinen heistä metsästäisi päivällä, töinen yöllä, täydellinen tiimi. Lisäksi vampyyrien riesana olivat silloin tällöin vampyyrinmetsästäjät. Azael voisi auttaa Klausia niitä vastaan, mutta jokaisella palveluksella olisi tietty hintansa.

Enkelin askeleet kaikuivat hieman kirkkorakennuksessa, Azaelin tullessa hieman lähemmäs Klausia. Hän oli aikeissa kertoa yhteistyöstään vampyyrin kanssa, kun räsähdys sai hänet, ja luultavasti myös Klausin, säpsähtämään hieman. Vaistomaisesti Azael levitti valkeat siipensä ja kiersi niitä hieman ympärilleen suojaksi. Mutta se oli turhaa, räsähdys, jonka harmaa kivenmurikka oli aiheuttanut, oli kohtalokas vain kauniille lasimaalaukselle. Seuraava räsähdys rikkoi Neitsyt Marian kasvot. Värikkäät lasinsirpaleet helisivät maahan, muodostaen kirjavan mosaiikin lattialle.
"Kuinka ne kehtaavat! Häpäisevät pyhän paikan!"
Azael harvemmin suuttui, mutta tällainen häväistys sai hetkessä enkelin koko pelottavan kauniiseen loistoonsa, joka oli saanut ihmisiä juoksemaan pakoon miltei kaikissa Raamatun tarinoissa. Azael katsahti nopeasti Klausia.
"He tulevat olemaan uhrilampaita, ota osasi verestä, jos haluat."
Sanojensa päätteeksi Azael lähti ulos koko rakennuksesta, näyttämään vandaaleille kirjaimellisesti helvetintulet.

Kun Azael rupesi hohtamaan taivaallista valoa, Klaus tunsi ihoonsa palavan muutamista kohden ikäviä verestäviä palovammoja. Hän ei kuitenkaan niistä välittänyt, kun säntäsi enkelin perässä ulos kirkosta. Rankkasade ruoski heitä, mutta ainakaan Klaus ei siitä välittänyt. Vettähän se vain oli ja hän ei ollut sokerista tehty. Kirkon ulkopuolella seisoi kauhusta jähmettyneinä neljä arviolta kuudentoista vanhaa poikaa, joista yhdellä oli vielä kivi kädessään. Kenelläkään ei ollut vaikeuksia nähdä pimeässä yössä, sillä enkelin hohde valaisi koko korttelin.
”Vandaalit! Kuinka kehtaatte häpäistä pyhän rakennuksen!” Klaus huusi ja nopeammin kuin ihmissilmä ehti havaita, hän riensi lähimmän pojan luo. Kuului terävä napsahdus, kun hänen armottomat kätensä katkaisivat pojalta niskan ja repivät samalla tämän pään osittain irti harteista. Veri roiskahti hänen päälleen ja sai hänet naurahtamaan kolhosti. Kuolema oli vähintään oikeudenmukainen rangaistus tuollaisille saastaisille kirkonhäpäisijöille. Hän kuuli taustalta kirkunaa enkelin käydessä jonkun pojista kimppuun ja osaksi kauhistuneena, osaksi hyvillään hän huomasi nauttivansa noista kauhistuneista äänistä. Hän pystyi nauttimaan kuolemasta silloin, kun tiesi, että ne, jotka joutuivat kuolemaan, olivat sen ansainneet.

Azael ei tappanut nautinnosta, eikä hän aina edes pitänyt siitä, mutta se oli välttämättömyys. Ihmisten kuolema ei enkelille ollut sen kummallisempaa, kuin teuraaksi tarkoitettujen eläinten tappaminen. Se vain piti tehdä, eikä siinä ollut aikaa ja paikkaa tunteilulle. Azael tuhoaisi Jumalan vastustajat, rodusta riippumatta, kitkisi tämän maan piikikkäistä ohdakkeista. Hän oli ylempien voimien miekka ja kilpi, ase ikuisessa taistelussa. Eikä enkeli sen kummemmin välittänyt, olisiko Klaus ollut eri mieltä hänen kanssaan vandaalien tappamisesta, mutta vampyyri ei sanonut sanaakaan estääkseen. Itseasiassa sivusilmällä Azael näki hänen tulevan myös ulos. Yhtä kaikki, Azaelin koko voima oli keskittynyt pyhää paikkaa häpäiseviin vandaaleihin. Enkelin miltei liekehtivä kirkkaus valaisi yötä. Se halkoi taivasta, ja näkyi varmasti muuallekkin. Kaupungissa moinen kirkkaus olisi sekoittunut neonvaloihin ja keinotekoisiin pikku aurinkoihin, mutta keskellä ei-mitään, pimeydessä ja myrskyssä, näky oli luultavasti hyvin vaikuttava ja pelottava. Azelin siivet olivat levittäytyneet täyteen mittaansa, tehden enkelistä vielä suuremman näköisen. Vandaalit, vaikka kuinka rokkarin ja anarkistin näköisiä olivat pandameikeissään väärinpäin ristit kaulassaan, huusivat kuin syötävät, nähdessään yliluonnollisen ilmestyksen. Pelon saattoi aistia, adrenaliini melkein tihkui heidän kehoistaan, poikien kompuroidessa kauemmas näystä.
"Häpäisette pyhän paikan, Jumalan sanan kunniaksi ja liitoksi ihmisten välille rakennetun rakennuksen! Korjaatte vauriot omalla verellänne!"
Tämän jälkeen paikasta alkaisi varmasti liikkua kummitustarinoita, ja joku uhkarohkea ryhmä tulisi viettämään yön täällä. Mikäli kukaan vandaaleista selviytyisi.

Azael oli nopea. Muutamalla siiveniskulla, enkeli lähti syöksymään kohti valitsemaansa uhria, joka huusi kauhusta, kykenemättä pakenemaan. Azael otti vyöltään toisen uhriveitsistään, jotka olivat hänen nimikkoaseitaan. Kuului pelkkä tuskainen parahdus, Azaelin lentäessä pojan ohi, ja samalla nopeasti, yhdellä sulavalla viillolla katkaisten kaulan. Pojan ilme jäi ikuiseen kauhuun, hänen kaatuessa maahan. Azael katsoi ympärilleen, etsiäkseen toisen uhrin, mutta hämmästyksekseen näki yhden pojista kuolleensa. Veri oli täplittänyt maan ja Klausin kehon, vampyyrin seisoessa uhrinsa vierellä. Klaus todella oli myös tappanut yhden. Azael oli hieman yllättynyt, mutta huomio kiinnittyi kahteen muuhun poikaan, jotka juoksivat henkensä kaupalla pakoon, ihan mihin suuntaan vain. Azael kierähti ilmassa ympäri ja lähti molempien perään. Onneksi karkulaiset sentään juoksivat samaan suuntaan. Azael saavutti nopeasti heidät, ja tarttui poikia paidan niskasta. Molemmat huusivat peloissaan, rukoilivat hädissään mitä tahansa voimaa auttamaan ja rimpuilivat, kuin mato koukussa.
"Teidän sielunne ei ole pelastettavissa, häpeälliset pakanat. Sielunne kuolevat ruumiinne mukana, pelastus ja armo eivät koske teitä!"
Azael heitti molemmat pojat hieman kauemmas itsestään. Enkelin näkeminen oli luultavasti pahempi tuomio, kuin kuolema. Pojat tulisivat varmasti hulluiksi kokemuksen jälkeen, joten Azael ei nähnyt syytä tappaa heitä. He olivat jo sisäisesti kuolleita, joten harhailkoot haamuina maan päällä loppuun asti, heistä ei ollut uhkaa Jumalan sanalle. Enkeli ei sen kummemmin myöskään ottanut kantaa, haluaisiko Klaus tappaa heidät vai ei, vampyyri sai tehdä, miten parhaaksi näki. Ainakin jäljelle jääneet vandaalit kompuroivat jaloilleen ja yrittivät jälleen juosta, tällä kertaa kohti kaupunkia. Azaelin hohde alkoi hiipua, hänen laskeutuessa takaisin maahan sulavasti ja kevyesti. Sade ropisi edelleen, sekoittuen vereen ja mustaan kirkkomaahan. Pisarat valuivat pitkin Azaelin hiuksia ja siipiä, enkelin seisoessa seesteisen näköisenä.
"Jumalan hylkäämät."
Ei ollut varmaa, sanoiko Azael sanat itselleen vai Klausille, mutta enkeli tuli kuitenkin lähemmäs vampyyriä.
"Jaamme nähtävästi saman vihan pakanoita kohtaan. Minulle tuottaa iloa nähdä joku, joka pitää maailmaa kanssani tasapainossa."
Azael kunnioitti yhä enemmän Klausia, ja pikkuisen kumarsi vampyyrille, kuten kumarsi vanhemmille enkeleille.

Klaus katsoi mykän ihmetyksen vallassa, kun Azael ajoi loput vandaalit tiehensä. Hän ei voinut olla ihmettelemättä tuota taivaallista kauneutta, joka oli lähes pelottavaa, mutta veti häntä silti kummasti puoleensa. Hän kääntyi enkeliä kohti, kun pojat olivat juosseet näkymättömiin. Hän nuolaisi huuliltaan muutaman veripisaran ja irvisti, poika oli ollut aineissa.
”Mikään ei tuota minulle suurempaa iloa, kuin nähdä oikeuden toteutuvan tässä maailmassa, jossa liian moni on menettänyt uskonsa”, hän vastasi enkelin puheisiin ja kumarsi puolestaan tämän suuntaan. Hän pyyhki muutaman jäljellejääneen veripisaran taskustaan kaivamaansa nenäliinaan ja viittasi sitten kohti kirkkoa.
”Pitäisiköhän meidän palata sisätiloihin? En tiedä voitko vilustua, mutta minä en ainakaan pidä läpimärkänä olosta”, hän ehdotti ja lähti kävelemään rauhalliseen tahtiin kohti kirkkoa.

Hetken kuluttua hän oli sisällä ja huokaisi autuaasti. Särkyneestä ikkunasta huolimatta kirkossa oli lämmin ja turvallinen ilmapiiri, joka täytti hänen sielunsa syvimmätkin sopukat, jos hän siis sielun omisti, hän ei ollut aivan varma.
”Minä en ymmärrä miksi jotkut tekevät jotain niin kauheaa kuin tuo”, hän päivitteli viitaten ikkunaa kohti.
”Nykyaikana ihmisiä ei valisteta riittävästi uskon asioissa. Liikkeellä on niin paljon outouksia, jotka vetävät varsinkin nuorisoa puoleensa kuin hunaja kärpäsiä ja he unohtavat sen mihin heidän pitäisi todella suunnata kiinnostuksensa”, mies puhui hiljaa ja huokaisi sitten raskaasti. Häneen sattui johonkin syvälle, kun hän ajatteli sitä rappiota, johon ihmiskunta oli suuntaamassa. Yhä useampi muuttui harhauskoiseksi ja palvoi kaikenlaisia epäjumalia. Jos Klaus olisi voinut vaihtaa oikean kätensä siihen, että ihmiskunta löytäisi vahvan ja yhtenäisen uskon uudestaan, hän suorittaisi vaihdon ilomielin. Miehen katse harhaili särkyneestä ikkunasta kauniisti koristellun katon kautta alttarin yllä komeilevaan ristiin surumielisenä.

Sateen lisäksi ei ollut muita ääniä. Ainoastaan hautakivien seassa makaavat ruumiit ja veriläikät kertoivat brutaalista, nopeasta oikeudenkäynnistä kahden mahtavan olennon ja ihmisten välillä. Azael vain seisoi paikallaan ja katseli raatoja. Nyt kun hänen taivaallinen kirkkautensa oli jälleen himmennyt, enkeli tuskin näki Klausia sadeverhon lävitse. Mutta kuuli sentään ääneen. Ja vampyyreillä oli parempi pimeässä näkö, joten hän varmasti huomasi Azaelin.
"Niin kauan, kun maailmassa on oikeaoppisia, tasapainolla on mahdollisuus säilyä."
Enkeli hymyili pikkuisen, ja nyökkäsi sitten vastaukseksi. Heidän tosiaan oli paras mennä sisälle, vaikkei rikkoutuneen ikkunan kanssa kirkko enää tarjonnut yhtä paljon suojaa. Mutta se oli parempi, kuin ei mitään.
"Voimme toki myös mennä asunnolleni."
Jos Azael muisti oikein, vampyyrit eivät kestäneet aurinkoa, joten Klausin pitäisi ehkä muutenkin päästä sisätiloihin ennen aamua. Sitäpaitsi, seuraavana päivänä paikka varmaan kuhisisi poliiseja, kun raadot löydettäisiin. Mutta ei näin yliluonnollisia olentoja tavallinen, ihmisten rikoksiin erikoistunut joukko saanut kiinni. He olivat lain ulottumattomissa, joten Azael ei ollut lainkaan huolissaan. Azael heilautti siivistään ylimääräisen veden, astellessaan sisälle kirkkoon, ja veti rautakoristeisen puuoven kiinni perässään. He olivat jälleen kaksin pyhässä kirkossa.

Alttari ja suuri risti olivat upeita, kuten ennenkin. Itseasiassa myrskyävää luontoa vasten se näytti melkein upeammalta, kuin aikaisemmin. Azael katseli tuota näkyä, jossa yhdistyivät ihmisen ja luonnon yhteinen kunnioitus ylempiä voimia kohtaan, se oli niin kaunista. Klausin sanat kiinnittävät enkelin huomion pian, ja Azael tuli pikkuisen lähemmäs vampyyriä. Hän ei vieläkään ollut varma, saattoiko koskettaa Klausia, mutta ojensi kättään, kuin testatakseen asiaa.
"Kauan sitten ihmiset ymmärsivät hyvän ja pahan eron. Ihmiset saivat ikuisen vapauden ja onnen kuoltuaan, sillä he uskoivat totuuteen, näkivät sen ja kunnioittivat. Mutta nykyään maailma on turmiollinen, demonit viettelevät hylätyt sielut, joiden elämä keskittyy tähän lyhyeen, maallisteen osaan. He keräävät omaisuutta ja materiaa, palvovat epäjumalia ja televisioiden mainoksia enemmän, kuin Jumalaa. He ovat kadottaneet itsensä, ja heidän sielunsa myös. Usko ja rakkaus on väistynyt ahneuden tieltä."
Azaelin ääni melkein särkyi hänen puhuessaan, enkelin miettiessä maailman ja ihmiskunnan rappiota. Ja Klaus, joka ei edes ollut ihminen, ei Jumalan kansaa, oli silti lähempänä totuutta, kuin yksikään Azaelin tapaama ihmisolento. Klaus oli puhdas ja oikeaoppinen, ja se teki hänen sielustaan niin kauniin. Azael tiesi Klausin saavan pelastuksen kuoltuaan, aivan varmasti. Sisin ratkaisi, ei maallinen ruumis.
"Ystäväiseni, minulla on sinulle ehdotus."
Azael piti pienen tauon, herättääkseen vampyyrin mielenkiinnon.
"Sinulla on rohkea, virheetön sydän, ja kykysi ovat uskomattomat. Sinusta saisi hyvän liittolaisen ja kumppanin tässä ikuisessa taistelussa, siispä pyydän, auta minua. Puhdista kanssani tämä maa pahuudesta ja menetetyistä sieluista, ole toinen puoliskoni, pimeä puoleni. Jos metsästät sieluja minulle yöllä, minä suojelen sinua päivällä."
Azael ei koskaan olisi uskonut, että tekisi yhteistyötä jonkun muun, kuin enkelin kanssa, mutta Klaus oli miltei enkeli itsekkin, hän oli vain kahlittuna väärään ruumiiseen.

Jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu kuin enkeli, olisi Klaus murjaissut jonkinlaisen ’tämäpä tuli äkkiä’ –tyylisen vitsin, kun toinen ehdotti heidän menemistään tämän asunnolle. Mies kuitenkin piti suunsa kiinni ja asteli sisälle kirkkoon.
”Ehkä teemme niin kunhan pahin sade on ohitse”, hän sanoi hymyillen hieman. Hän kuunteli hiljaa enkelin puhetta ja nyökkäsi.
”Ihmisten pitäisi joskus yrittää elää ilman epäjumaliaan. Mennä luontoon tai kirkkoon ja vain kuunnella korkeimman luomusten ääniä ja tuntea pyhä voima, joka huokuu tämänkin kirkon jokaisesta kivestä”, hän sanoi ja asteli kirkon käytävällä hieman lähemmäs enkeliä, jotta tämän käsi kosketti hänen hartiaansa. Hän värähti tuntiessaan pyhyyden huokuvan tuosta taivaallisesta olennosta, mutta ilokseen hän huomasi, että toisen voima ei satuttanut häntä. Ei ainakaan paksun kankaan läpi, ei voinut tietää mitä hänen paljaalle iholleen tapahtuisi jos se joutuisi kosketuksiin enkelin kanssa.
”Voin koskettaa enkeliä ilman tuskaa. Minussa alkaa herätä toivo pelastuksesta, joka saattaa sittenkin odottaa minua rajan toisella puolen”, hän huokaisi lähestulkoon liian hiljaa kenenkään kuultavaksi ja sulki silmänsä autuaana.

Klausin silmät aukesivat, kun toinen kertoi tällä olevan ehdotus hänelle. Hän kallisti päätään kysyvästi ja katsoi enkeliä tarkasti. Ehdotuksen kuullessaan ensimmäistä kertaa vuosisatoihin Klausin ehjä silmä täyttyi kyynelistä. Hän putosi polvilleen ja vaipui äänettömään kumarrukseen.
”Tämä merkitsee minulle enemmän kuin koskaan olisin edes itse osannut kuvitella”, hän henkäisi noustessaan ylös.
”Olisin enemmän kuin iloinen voidessani auttaa sinua taistelussasi tämän maailman vääräuskoisia vastaan. Voin yrittää levittää sanaa pelastuksesta kansani keskuuteen ja voin yrittää ulottaa sitä muuallekin, mutta ennen kaikkea lupaan hävittää vääräuskoisia sinun rinnallasi. En vaadi vastapalvelukseksi suojelusta, sillä ei ole mitään mitä tekisin kernaammin kuin auttaisin kaikkein korkeimman oikeaa kättä”, mies puhui ääni väristen ihastuksesta ja odotuksesta. Hän ei voinut ymmärtää kuinka hän oli päätynyt tähän tilanteeseen. Hän ei voinut käsittää kuinka onnekas oli, kun sai kohdata tällaisen pyhän voiman, joka ymmärsi häntä kuin olisi tuntenut hänen jokaisen solunsa itsessään.
”Olen aina kuvitellut millaista olisi kohdata kaltaisesi enkeli, mutta nyt sen tapahtuessa huomaan, että kuvitelmani ovat olleet vain kalpeita heijastuksia todellisuudesta”, hän huokaisi ja istahti kirkon penkille, koska ei ollut varma, että hänen jalkansa kestäisivät hänen allaan.

Azael oli jo huomannut, miten omistautunut Klaus oli uskonnolle ja pyhille asioille, mutta hän ei silti odottanut näin voimakasta reaktiota pyyntöönsä. Se oli yllättävää, ja sai Azaelin hymyilemään. Tunteet olivat aitoja, Klaus ei teeskennellyt, vaan hän todella, todella oli jonkinlaisessa hurmostilassa, ja halukas auttamaan enkeliä tämän ikuisessa työssä. Miten voimakas tunne täytti Azaelin sydämen, hänen tietäessä saavansa puolelleen liittolaisen, jonka totuus oli aito. Azael hymyili ystävällisesti, ja katseli polvillaan maassa olevaa vampyyriä.
"Sinun on korkea aika yhdistää uskosi ja voimasi, vaikka se olisikin vääryydellä sinulle annettu. Mutta silläkin oli tarkoituksensa, pimeyden enkeli. Kykysi puhdistaa maailma on nostettu uudelle tasolle."
Azael ojensi hieman kättään, vetääkseen Klausin takaisin jaloilleen, mutta vampyyri nousikin ihan itse, vuodattaen iloaan ja onneaan annetusta tehtävästä. Azael ei voisi olla ylpeämpi Klausista. Hän tunsi itsensä melkein tutoriksi, uuden enkelin luojaksi ja opettajaksi. Silloin hänestä olisi tullut täysoppinut enkeli itse. Azael tiesi, että tämä hetki, nämä minuutit, muuttaisivat heidän elämäänsä, vaikkei se tuntunut ehkä jonkun mielestä kovin suurelta asialta. Mutta hänelle, ja varmasti myös Klausille, tämä oli jotain niin suurta ja mahtavaa, että se polttaisi heidän muistoihinsa merkin ikuisiksi ajoiksi. Azael laski varovasti molemmat kätensä Klausin olkapäille, huomattuaan, ettei hänen pyhyytensä vahingoittanut vampyyriä. Ehkä se myös oli osoitus miehen todellisesta uskosta, sillä tavallinen vampyyri olisi varmasti kärsinyt edes vähän.
"Minun kunniani vaatii palauttamaan jokaisen palveluksen. Sitäpaitsi, suojelemalla sinua, suojelen myös totuutta. Yksikin taistelija vähemmän voi olla kohtalokasta."
Azael vetäytyi hieman kauemmas vampyyrin läheisyydestä, ja antoi toisen istahtaa rauhassa penkille. Enkeli itse käveli alttarin luokse ja kosketti varovasti puista ristiä edessään.
"Tässä maailmassa olen itse kalpea heijastus siitä, mitä olen todellisesti."
Mikäli Klaus kysyisi mitään tuonpuoleisesta, Azael ei vastaisi mitään. Hän ei yksinkertaisesti voinut selittää, mitä maailman tuolla puolen, todellisuudessa, oli. No, vielä jonain päivänä mies näkisi sen kaiken ihan itse.

Sade alkoi muuttua pieneksi tihkuksi, se ei ollut enää valtoimenaan laskeutuva verho, joten he ehkä voisivat lähteä täältä.
"Asutko kenties kaukanakin? Nähtävästi kestät kosketukseni, joten mikäli haluat, voin viedä sinut takaisin kaupunkiin lentäen."
Ainakaan Azaelille se ei ollut ongelma. Hän jaksoi varmasti kantaa Klausin, tuskin vampyyrien paino ylitti enkelien voimakkuutta. Tietenkään aivan keskelle kaupunkia ei voisi lentää, Azael ei halunnut paljastaa vääräuskoisille ihmisille todellista olomuotoaan.
"Saitko tyydytettyä verenhimosi pakanoilla? Heidän verensä ei ole arvokas, joten sen vuodattaminen ei ole synti. Mikäli tarvitset, juo vielä toki lisää."
Azael viittasi puhuessaan rikkonaista ikkunaa, jonka toisella puolella, vasten mustaa maata, lepäsivät kuolleet vandaalit. Hetken enkeli oli hiljaa, kunnes mietteliäänä katsahti taas Klausia.
"Mitä luulet, mitä tapahtuisi, jos vampyyri joisi enkelin verta?"
Jos vihkivesi satutti vampyyrejä, luultavasti myös pyhän olennon veri. Mikäli tosiaan Klaus ei ollut poikkeus.

Klausia olisi houkuttanut kysyä enkeliltä tuonpuoleisesta sen vilahtaessa puheen lomassa, mutta hänen rohkeutensa petti.
”Voin vain kuvitella kuinka mahtava olet siellä ja voin arvata, että kuvitelmani ovat suoranainen häväistys todellisuuden rinnalla”, hän sanoi hartaana ja nousi hitaasti ylös pidellen samalla kiinni penkin selkänojasta. Hän asteli varoen lähemmäs alttaria ja pysähtyi vasta sitten, kun tunsi hiusrajassaan voimakasta poltetta ja tiesi siihen syntyneen pieniä palovammoja.

Klauskin kuuli sateen lientyvän ja yllättyi kovasti, kun enkeli kysyi hänen kodistaan.
”Asun Pariisin ulkopuolisella maaseudulla, mutta minulla on jonkin verran tekemättömiä töitä kaupungissa, joten en voi vetäytyä kotini turviin vielä. Minulla oli suunnitelmissa ottaa huone jostain hotellista päiväksi”, hän kertoi suunnitelmistaan ja perääntyi muutaman askelen alttarista, sillä ei halunnut päänahkansa kärsivän enempää.
”Olen niin vanha, että en kaipaa niin paljon ja niin usein ravintoa kuin nuoremmat kaltaiseni, joten en kaipaa enää lisää verta”, hän selitti ja jäi sitten tarkkailemaan ilmeisesti jotain syvällistä ajattelevaa enkeliä. Azaelin kysymys kuitenkin miltei löi häneltä jalat alta.
”En uskaltaisi edes ajatella mitä tapahtuisi jos joisin esimerkiksi sinun vertasi. Todennäköisintä olisi, että kuolisin, mutta sitä ei voi koskaan tietää. Minun tietääkseni kukaan ei ole koskaan kokeillut. Kaikki vampyyrit ovat liian peloissaan sen suhteen, myös minä. Voisin kuvitella, että kun pelkkä risti alttarin yllä saa ihoni kuplimaan, niin enkelin veri polttaisi minut sisältä käsin”, hän pohti ja värähti lopussa. Hän ei voinut edes kuvitella sitä kauheutta mitä tuo pyhä veri saattaisi hänelle tehdä.

Jos yö jatkuisi vielä näin sateisena, aamu olisi niin harmaa, että Klausin oli mahdollista vielä liikkua aamunkajon jälkeen. Ei aurinko kuitenkaan porottaisi pilviverhon lävitse. Se tietty oli parempi vampyyrille, vaikkei täysin varmaa ollutkaan, kuinka pitkälle tämä huono keli oikein jatkuisi. Saattoihan aamu yllättää heidät kaikesta todennäköisyydestä huolimatta. Alttarin ja suuren ristin luokse oli alkanut mudostua sadelammikko, josta valui pitkiä, kiemurtelevia noroja kohti penkkirivejä. Azael seurasi katseellaan minimaalisia virtauksia. Tulikohan vedestä nyt pyhää, kun se kosketti kirkon lattiaa? Tuskin. Mutta ainakin alttarin pyhyys säilyi, sillä Klaus asteli pian taaemmas enkelin luota.
"Turhaa sinä maksat hotellista, voit hyvin levätä ja kerätä voimiasi asunnollani, siellä on kyllä tilaa."
Azael meinasi kysyä, mitä töitä Klausilla mahtoi olla, mutta se ei kuulunut millään muotoa hänelle, joten enkeli sulki suunsa. Klaus eli kuitenkin oikeaa elämää, sellaista, jossa oli työpaikka ja ihmissuhteita. Se ei tarkoittanut, etteikö Klaus voisi olla uskonnollinen, hänellä vain oli ehkä elämässään muutakin sisältöä. Tosin, Azael ymmärsi asian niin, että Klaus pakeni kenties jotain.
"Asiahan ei minulle kuulu, mutta jos joku on perässäsi, minulle ei tuota moraalista tuskaa eliminoida kyseistä olentoa."
Varsinkin sana 'turvan' oli kiinnittänyt enkelin huomion. Mikäli nyt Klaus suostui kertomaan mitään omista asioistaan.

Ainakin toistaiseksi asia taisi unohtua, Azaelin kommentoidessa veren juomista. Vampyyrin melkein säikähtänyt reaktio tai hymyn kohoamaan enkelin huulille, ja Azael naurahti hiljaa.
"Se ei ollut ehdotus, ystäväiseni, vaan aatos. En itsekkään usko sen olevan turvallista, mutta toisaalta, luonnossa on monia vastakohtia, jotka luovat täydellisyyden yhdessä."
Mitä ikinä sitten tapahtuisikaan vampyyrin ja enkelin veren sekoittuessa, saattoi olla mitä vain, mutta tuskin kukaan sellaista lähtisi kokeilemaan. Pimeydestä ja valosta saattoi syntyä vain jotain, mitä mikään rotu ei käsittänyt täysin. Azael käveli ovelle ja avasi sen, katsellen taivasta.
"Meidän on syytä lähteä. Olen melkoisen varma, että ruumiit löydetään vielä, enkä halua olla täälä, kun se tapahtuu."

//Pitäisikö tehdä niin, että laitettaisiin nuo lähtemään sinne asunnolle ja sitten aloitettaisiin uusi peli sinne asunnolle ettei oltaisi kirkossa enää?\\

”Asunnollesi tuleminen olisi suuri kunnia”, Klaus sanoi ja painoi päänsä hetkeksi kunnioittaakseen enkelin auttavaisuutta. Hän naurahti, kun toinen kyseli, josko joku ajoi häntä takaa.
”Ah, minulla on vihamiehiä niskassani vaikka lampaat söisivät. En kuitenkaan tarkoittanut turvaan menemisellä heidän pakenemistaan vaan lähinnä pakoa auringolta. Minusta tämä päivä ei ole se, jona haluan palaa karrelle”, hän kertoi kevyesti hymyillen.
”Vihamiehiäni vastaan minulla on monia keinoja, mutta arvostan silti avuntarjoustasi”, hän jatkoi ja taivutti taas niskansa kumarrukseen.

”En uskonutkaan, että ehdottaisit sellaista, mutta se silti nostattaa kylmät väreet iholleni”, Klaus sanoi ja katsoi hetken surullisena Neitsyt Marian tuhoutuneita kasvoja lasimaalauksessa.
”Onneksi ihmiset ovat poikkeuksellisen taitavia restauroijia”, hän huokaisi ja kääntyi ovelle päin, kun toinen ehdotti lähtemistä.
”Miten menemme asunnollesi?”

// Sopii. Teen vielä tähän vastauksen ja sitten uuden pelin //

Kunnia ja kunnia, ei Azaelin kämppä nyt niin ihmeellinen ollut, ihan tavallinen pesäpaikka lepäämiseen silloin tällöin. Ei siellä edes ollut mitään kovin kummallista, paitsi paljon kirjoja. Azael luki mielellään, jos hänellä oli sellaiseen yhtään aikaa. No, Klaus saisi itse muodostaa mielipiteensä entisestä Hecaten asunnosta, kunhan he pääsisivät vain sinne vielä tänään.
"Jos kumartelet vielä tuon enempää, niskasi naksahtavat."
Azael hymähti pikkuisen, ja katseli ulos yöhön. Kyllä tässä tihkusateessa pystyi jo lentämään. Toivottavasti Klaus ei pelännyt lentämistä sen kummemmin, muuten heillä olisi pitkä matka tiedossa. Siltikin Klausin oli pakko kysyä asiaa, jolloin Azael laski uudelleen kätensä vampyyrin olkapäälle.
"Lentäen."
Oli enkelin lyhytsanainen vastaus, ja kuuntelematta vastalauseita tai mitään muutakaan valituksia, Azael nosti keveysti vampyyrin mukaansa, ja levitti valkeat siipensä, jotka nostivat heidän molemmat ylös yötaivaalle. Klaus ei juurikaan painanut mitään, enkelit kun eivät olleet sen suuremmin sidottuja maallisiin voimakkuuksiin.