Teetä ja tummia muukalaisia

Bebe oli siirtänyt sitä päivää yhä tuonnemmas ja tuonnemmas, mutta nyt deadline alkoi kolkutella jo aivan oven takana, eikä hän voinut muuta kuin lähteä matkaan ja kopsutella Chênevalien tunnelmallisilta kauppakaduilta laveiden omakotitonttien maailmaan. Hänellä ei ollut mitään omakotitaloja ja perheympäristöjä vastaan, ehei! Hän halusi ennen pitkää hankkia itselleen suuren talon, ja eteläisen Chênevalien vehreys oli hänen mieleensä, jopa sellaisena kosteana päivänä, jossa maistuivat syksyn ensi nuotit.

Se, miksi Pauline asteli vastahakoisesti kohti tiettyä taloa mustassa kynähameessaan, kirkkaanpunaisessa punktopissaan ja saframinkeltaisessa tyttömäisessä trenssissään, johtui jostain aivan muusta. Hänen piti tehdä haastattelu, ja hän rakasti haastatteluja, mutta tämä oli jotain erilaista. Hän oli tehnyt montakin juttua erilaisista taikureista ja noidista Le Spectrelle, mutta ei koskaan voodoo-näkijästä, jonka voimat vaikuttivat kaikkien todisteiden valossa olevan tosia. Bebe saattoi vain arvailla, miten tämä nainen suhtautuisi hänen kysymyksiinsä, ja millaisia asioita hän saattaisi kuulla omasta itsestään.

Punaruskea ja kotoisa omakotitalo tuijotti tummahipiäistä naista suurilla ikkunoillaan. Talo kyyhötti suuren etupihan puskien ja puiden takana kuin mikäkin mummola, ja Bebe tunsi olonsa hetkellisesti typeräksi – miksi ihmeessä hän oli tällaista pelännyt? Tuhisten itselleen hän avasi portin ja lähti kipsuttelemaan kivettyä pihatietä eteenpäin korkeita korkojaan varoen, kunnes viimein saapui kuistille. Jo talon ulkopuolella hän tunsi, kuinka sen sisältä uhosi mausteinen tuoksu, joka oli kai imeytynyt rakennuksen perustuksiin saakka. Muutaman kerran henkeään vedettyään hän etsi ovikelloa hetken, mutta se pakeni hänen katsettaan. Kulmiaan kurtistaen hän ojensi sitten kätensä koputtamaan ovea napakasti – mutta se avautuikin hänen nyrkkinsä alta, ja hän päätyi nakuttamaan kolmesti itseään lyhyemmän naisen otsaa; naisen, jonka koko sulkainen, rastainen olemus henki voodoopapitarta, tai vähintäänkin jotakuta new age -hippiä.
”Ohh”, oli ainoa, mitä Pauline sai ulos hämmästyneestä suustaan, ja hän hoipahti puolikkaan askeleen taaksepäin toivoen, ettei tulisi muutetuksi sammakoksi.

Pythia istui keskellä olohuoneensa pörrömattoa harjaten Ricon turkkia hellävaraisesti. Mokomakin rontti oli taas saanut turkkinsa kamalaan takkuun seikkailuillaan. Jaime häiritsi työtä suuresti yrittämällä tunkea väkisin naisen syliin vaikka Rico vei kaiken tilan.
”Jaime, mene nyt siitä. Mene vaikka kiusaamaan Victoria”, nainen sanoi ja töni kissaa kauemmas. Nurkassa mököttävä Victor mulkaisi häntä pahasti. Joskus hänestä tuntui kuin hänen kissansa olisivat erityisen älykkäitä ja todella reagoisivat siihen mitä hän puhui.

Tuttu tunne keskeytti hänen harjausoperaationsa ja hän sulki silmänsä. Pythian silmien edessä välähteli kuvia naisesta, joka nousi kuistille johtavia portaita. Nopeasti hän tunnisti kuistin omakseen ja nousi ylös. Rico maukaisi äänekkäästi protestiksi siitä, että nainen ei päästänyt tätä alas noustessaan. Juoksevat askelet kertoivat Renatan olevan matkalla kerjäämään huomiota siltä kuka ikinä ovella sattuikaan olemaan.
”Olen pahoillani, mutta en päästä sinua karkaamaan kesken kaiken”, hän moitti kissaansa ja kiiruhti sitten eteiseen. Hän avasi oven ja tunsi samalla, kun joku koputti hänen otsaansa. Hän nosti katsettaan ylöspäin, jotta näkisi naisen kasvot.
”Äh, älä välitä, et ole ensimmäinen. Ystäväni aina nalkuttavat minulle siitä, että avaan oven ennen kuin he ehtivät soittaa ovikelloa”, hän sanoi naiselle hymyillen ja viittasi tätä tulemaan peremmälle.
”Ovikello on muuten sitten siinä ihan ovenpielessä. Se vihreä nappi”, hän informoi tätä ja sulki oven naisen perässä.
”Näin sinun tulevan. Olen Pythia, kuka sinä olet?” hän kysyi ja ojensi kättään, sitä, jossa ei roikkunut kissaa ja huojahti hieman, kun Renata puski ensin hänen jalkansa läpikotaisin ja siirtyi sitten kiehnäämään vieraan säärien viereen.

Naisen häkellyttävän eripariset silmät vangitsivat Paulinen katseen hyvin pitkäksi aikaa, ja häneltä kesti pieni hetki riistäytyä niiden lumouksesta. Hänen jalkojaan kiehäämään tullut kissa auttoi siinä, ja kohta kiharapää vilkaisikin sivulleen, nähden vihreän ovikellon ja tuntien itsensä typeräksi.
”Ohh. Olen syvästi pahoillani. En huomannut sitä laisinkaan, enkä osannut odottaa...” hän takelteli yhä syvän hämmästyksen vallassa. Harvoin sitä tuli koputeltua näkijän otsaa epähuomiossa!

Viimeinkin hän sai kuitenkin selvitettyä hämmästyksensä ja käteltyä maanläheisen näköistä naista. Tämän otekin oli vahva ja lämmin, suuresti luottamusta herättävä, mutta silti Pauline ei kyennyt kunnolla rauhoittumaan.
”Pauline Cornett. Olen toimittajana Le Spectrestä, taisimmekin jutella hetken puhelimassa pyytäessäni lupaa haastatteluun?” hän kysyi, ja toisteli mielessään, miten ei ollut aivan kuvitellut tapaavansa tällaista naista puhelimen läpi kuulemansa äänen perusteella.
”Toivottavasti en tullut pahaan aikaan? Haastattelu kestää vain hetken, jos teidän täytyy päästä jatkamaan asioitanne”, hän jatkoi vielä pikkuhiljaa alkaen hymyillä, vaikka pitikin puheäänensä soveliaan kohteliaana ja kunnioittavana.

”Ah, nyt muistankin sinut ja et tullut pahaan aikaan, olin vain selvittelemässä Ricon takkuja”, Pythia sanoi viitaten kissaansa.
”Hän on varmaan vain iloinen, kun pääsee tällä erää pälkähästä”, nainen nauroi ja laski ärtyneen näköisen kissan lattialle. Kissa pinkoi häntä suorana pakoon ennen kuin olisi liian myöhäistä.
”Ehkä menemme olohuoneeseen”, hän jatkoi ja lähtikin suoraa päätä kohti olohuonetta. Hän viittoi toista naista istumaan pehmeälle tummanruskealle kangassohvalle.
”Odota aivan hetki, minä keitän meille teetä”, hän sanoi ja kiiruhti keittiöön nähden sivusilmällään, kun Jaime tunki itseään röyhkeästi vieraan syliin.

Hetken kuluttua Pythia palasi olohuoneeseen käsissään tarjotin, jolla oli pannullinen yrttiteetä, kaksi mukia ja hänen omatekemiään keksejä. Hän asetti tarjottimen pöydälle ja istahti sen toiselle puolelle vierastaan vastapäätä.
”Voiko sinun äitisi hyvin?” hän kysyi äkillisesti kulmiaan kurtistaen.
”Hän on vilustumassa, suosittelisin, että viet hänelle jotain lämmintä juotavaa”, hän sanoi samalla, kun kaatoi teetä.
”Noniin, mitä halusit kysyä minulta?”

Bebe tarvitsi vain hetken, jotta hän osasi yhdistää Ricon kissaan, joka roikkui Pythian sylissä. Hän ei edes yrittänyt silittää vihaisen näköistä kissaa, joka pinkaisikin äkkiä häntä karkuun – näytti siltä, että sen tassut juoksivat jo ennen kuin koskettivat lattiaa. Pauline kuitenkin päätti seurata esimerkkiä ja asteli Pythian perässä sisälle taloon, ja huomasi mausteisen tuoksun voimistuvan, ja sen saavan tiettyjä erittäin maanläheisiä alasävyjä, joita kenen tahansa lemmikinomistajan kotona tuntui väistämättä olevan.
”Kiitoksia, se olisi kovin ystävällistä”, hän vastasi ja asettui varovaisesti istumaan sohvalle, jonka pehmeys kuitenkin imaisi hänen takalistonsa sisäänsä hyvin äkkiä. Takkinsa hän viikkasi kahtia ja asetti roikkumaan käsinojalle, kun ei sille muutakaan paikkaa ollut huomannut – ja juuri, kun hän oli aikeissa käydä katselemaan tarkemmin olohuonetta, kissan kokoinen karvakasa loikkasi hänen syliinsä kehräämään ja kerjäämään paijausta.

Pauline oli jo täysin omistautunut tehtävälleen hellitellä tuo pieni karvapallo aivan piloille, kun Pythia saapui takaisin tuoksuvan teepannun ja keksien kanssa. Pauline oli jo kehumassa tarjottavia, kun aivan yhtäkkiä näkijä kyselikin hänen äitinsä perään. Tumman naisen suu jäi auki, ja muutaman kerran silmiään räpäytettyään hän tajusi, että tätähän hänen olikin pitänyt olettaa, kun tuli haastattelemaan näkijää.
”En olekaan käynyt hänen luonaan viikkoon. Kiitos neuvosta”, hän hymyili hieman hermostuneesti, mutta rauhoittui pian saatuaan mukillisen herkullisen tuoksuista teetä nenänsä alle. Hetken sitä nuuhkittuaan hän kuitenkin tyytyi vain puhaltelemaan kuumaa juomaa, ettei polttaisi kieltään.
”Haluaisin tehdä jutun siitä, millaista oli elää skeptismin ympäröimänä uniikin kyvyn kanssa, ja kuinka suuri paljastuminen vaikutti elämäänne näkijänä”, hän selitti ystävällisesti. Paulinesta oli aina parempi kertoa rehellisesti haastateltavilleen, mitä hän ajoi takaa – eihän hän kirjoittanut ilkeitä panetteluja, joten hänellä ei ollut mitään syytä salata aikeitaan ja houkutella paljastuksia esiin hämmentävillä kysymyksillä.

”Sinuna ostaisin äidillesi jotain oikein hyvää teetä. Hän on äkäinen sinulle, koska luulee, että olet piilottanut hänen lempimukinsa vaikka todellisuudessa hän on itse laittanut sen astiakaappiin väärälle hyllylle eikä siksi löydä sitä”, Pythia kertoi ja hymyili sitten aurinkoisesti toiselle hörpäten sitten mukistaan.
”Tuohan on kerrassaan mielenkiintoinen aihe”, nainen sanoi ja säpsähti, kun valkoinen kissanpentu iski kyntensä hänen jalkaansa. Hän nappasi pennun syliinsä ja sai siitä hyvästä sohvalle seurakseen myös hitusen äkäisen näköisen tummanharmaan kissan.
”En tiedä oletko kiinnostunut eläimistä, mutta tämä pikkuveijari on Evita ja tuo sitruunan nielleen näköinen on Victor. Sinun sylissäsi hurisee Jaime”, hän esitteli karvaiset lapsensa vieraalleen ja joutui päästämään Evitan pakoon, kun tämä iski pienet ja terävät hampaansa hänen peukaloonsa.

”Sen verran voin jo sanoa ennen kuin ehdit edes aloittaa kyselemistä, että tällä alueella asuessani ei tarvitse skeptismistä hirveästi huolehtia. Täällä kaikki ovat niin tottuneita taikuuteen, että lähestulkoon kaikki tänne tulijat ottavat minut tosissaan. Toki on niitä epäilijöitäkin, mutta useimmat olen onnistunut vakuuttamaan kyvyistäni”, Pythia kertoi ja asettui parempaan asentoon sohvalle.
”Tämä on minusta jollain tapaa jännittävää. Minua ei ole haastateltu koskaan ennen”, hän sanoi ja naurahti iloisesti.

Pauline ei voinut muuta kuin tuijottaa Pythian ladellessa mitä erikoisimpia asioita hänen äidistään. Nainen puheli ilmeisistä näyistään niin luontevasti, aivan kuin olisi jutellut säästä – mutta Bebe alkoi haluta soittaa välittömästi äidilleen ja kysyä, oliko kaikki hyvin. Miten Meganekin pärjäilisi, se tyttölapsi ei osannut pitää päätään poissa taidepilvistä edess en vertaa, että hankkisi itselleen ruokaa, eihän hän kykenisi huolehtimaan kuumeisesta äidistään tarpeeksi.
”Ehkä minun todellakin pitäisi... kiitos neuvosta”, hän mutisi hieman hämillään, ja oli iloinen kissojen aiheutamasta keskeytyksestä. Hän sopotti pienen tervehdyksen Jaimelle ja rapsutteli tämän korvantauksia, saaden kissan kehräämään suunnattoman tyytyväisenä.

Pythian alkaessa puhua Paulinelle tuli kiire saada nauhurinsa nauhoittamaan keskustelua, ja hetken sählättyään hän asetti sen heidän välillään olevalle sohvapöydälle.
”Ei haastatelluksi tulemisessa ole mitään jännitettävää”, nainen naurahti ja siemaisi teestään nojautuen hieman mukavammin istumaan. Vaikka näkyvissä oli ties minkälaista pelottavaa mönkijää ja olohuoneen sisustus oli aivan ennennäkemätöntä hänelle, alkoi Pauline tuntea olonsa kotoisaksi.
”Mutta, kaiketi harjoititte lahjojanne jo ennen tänne muuttoa...? Tai ennen kuin ihmiset viimein löysivät meidät”, hän kyseli, yrittäen saada Pythian kertomaan jotakin mahdollisista vaikeuksistaan. Ei hän ollut sensaationmetsästäjä, mutta hyvässä tarinassa täytyi olla jännitystä. Ilmaisu 'meidät' taas lipsahti ihmissudelta aivan vahingossa, eikä hän ollut itse edes tietoinen sanomastaan.
”On täytynyt olla ikävää tietää, mihin pystyy samalla kun koko maailma tuomitsee sen valheeksi – ja kaiketi helpotus, kun pääsee olemaan vapaasti mikä on? Vai mitä?”

”No onneksi jännitykseni on hyvänlaatuista”, Pythia sanoi ja hörppäsi taas teestään. Hän piti tuosta naisesta jo nyt. Tämä vaikutti oikein miellyttävältä. Nainen huomasi toisen puheessa ilmenneen viittauksen siihen, että tämänkin suonissa virtasi jonkinlaista taikuutta, mutta hän päätti ottaa asiasta selvää myöhemmin.
”Kyllähän minä tätä tointa harjoitin jo pitkän aikaa ennen kuin taikuus tuli yleiseen tietoon. Lahjani alkoi ilmetä, kun olin 17 ja olen harjoittanut sitä siitä asti. Nopeasti kun lasken, niin siitä taitaa olla 14 vuotta. Ohhoh, kun minulle tulikin vanha olo”, hän nauroi hilpeästi teetään hämmentäen.
”Mitä olinkaan sanomassa…? Ai niin. Olen siis harjoittanut taikuutta 14 vuotta, mutta yleisesti olen tarjonnut palvelujani vasta kahdeksan vuotta. Tämä yritys oli näet ensin äitini, mutta hänen kuolemansa jälkeen laajensin hieman ja sain ujutettua myös taikuuden mukaan”, Pythia kertoi. Hänestä oli mukavaa kertoa elämästään, sillä siitä oli aikaa, kun hän oli viimeksi saanut kertoa jollekin asioista, joita hänelle oli tapahtunut.
”Toki kohtasin paljonkin epäilyksiä ja monet sanoivat, että koko työni on pelkkää taikauskoista höpötystä. No, sitähän se periaatteessa olikin, minä vain satuin tietämään, että taika on oikeasti todellista. En edes yrittänyt muuttaa epäilijöiden mielipiteitä, koska en halunnut saada hullun leimaa otsaani”, hän jatkoi puhumistaan.
”Taikamaailman paljastuttua liiketoimintani suorastaan räjähti käsiin. Asuin silloin jo täällä ja kaikki halusivat neuvoja oikealta noidalta. Jouduin ennustamaan muille kaikkea pientä ja turhaa päivät pitkät. Se oli kyllä mukavaa, mutta joskus työtaakka oli melkein liian suuri. Ennustaminen kun ei ole ainoa asia, jonka osaan. Vietin melkein kaikki päiväni joko ennustamassa tai keittelemässä ties mitä liemiä muiden tarpeisiin. Onneksi tilanne rauhoittui jonkin ajan jälkeen ja nyt olen saanut työskennellä mukavan rauhalliseen tahtiin”, hän kertoili.

”Huhhuh kun olenkin höpöttänyt paljon. Tällaista se on, kun antaa minun päästä vauhtiin”, Pythia nauroi ja työnsi tarjotinta lähemmäs vierastaan.
”Ota ihmeessä keksi. Älä pelkää, en ole myrkyttänyt niitä”, hän hymyili ja otti itse keksin. Hän pureskeli herkkua tyytyväisenä ja tarkkaili toista naista tietäväisesti.
”Sinulla on mielenkiintoinen aura”, hän sanoi ja siristi silmiään. Hän aisti naisessa jotain villiä ja kahlitsematonta, mutta hän ei osannut sanoa mitä se tarkoitti.
”Onko sinulla veressäsi taikaa?” hän äkkiä kysyi hyvinkin suorasukaisesti ja tarkasteli toista tiiviisti eriparisilla silmillään.

Paulinen kulmat kohosivat hänen kuullessaan korkean vuosimäärän. Pythia näytti nuorelta, vuodet olivat kohdelleet häntä hyvin – kun taas Bebestä tuntui aina välillä, että pari vuotta enää niin hän varmaan rupsahtaisi täysin, niin rasittavaa ja kiireistä hänen elämänsä oli.
”Olen pahoillani äitinne takia”, hän lausahti osaaottavasti väliin, mutta muutoin kuunteli Pythian puhetta korva tarkkana, mielessään jo kertomuksesta juttua kutoen. Siitä tulisi lämminhenkinen, kertomus ahkeruudesta ja muiden omaan arvoonsa jättämisestä, luottamuksesta omiin kykyihinsä... sellaiset tarinat eivät ehkä olleet myyvimpiä, mutta niitä oli kaikista mukavin laatia.

”Mitä enemmän juttelet, sitä helpommin saan työni tehtyä – ja kuuntelen myös mielelläni”, Pauline naurahti Pythian huolehtimiselle puheensa paljoudesta. Hän kurottui varovaisesti ottamaan keksin – ettei vain Aimen tarvitsisi liikahtaa mukavalta sykkyrältä, jolle oli vaipunut nukkumaan hänen syliinsä – ja nakersi ensin varoen sen reunaa, kunnes huomasi todella keksien olevan herkullisia, ja päätyikin syömään suoraa päätä kaksi teehen kastettuina.
”Aura?” hän kuitenkin heräsi kysymään perääntyen vaistomaisesti syvemmälle muhkean selkänojan syleilyyn. Naisen tummissa silmissä väikkyi liki pelokas ilme, jonka suora, tungetteleva kysymys sai leimahtamaan hyökkäävän puolustuksen puolelle – mutta Bebe hillitsi hermonsa, muistutti itselleen, että oli itsekin tullut Pythian taloon vain kysymään asioita naisen omasta elämästä.
”Ah... kunpa se olisikin taikuutta”, hän huokaisi ja vastasi hymyillen tiukkaan katseeseen.
”Minulla on riesanani täysikuun kirous... Kuvitella, näetkö senkin kyvylläsi?” hän kysyi äänessään avointa ihmetystä, ellei suorastaan ihailua. Hän oli tavannut vain muutaman näkijän ennen Pythiaa, joista yksi oli paljastunut huijariksi, toinen mielipuoleksi ja kolmas liki silkaksi arvailijaksi. Tämä pieni todiste kuitenkin sai toimittajan päättämään toteuttavansa erään suunnitelmansa – ehkä hitusen omasta uteliaisuudesta, mutta myös, koska se täydentäisi juttua hienosti.
”En ole aiemmin kohdannutkaan yhtä kyvykästä näkijää.Haluaisitko ennustaa minulle?”

Pythia mietti toisen sanoja hetken. Täysikuun kirous, sen täytyi tarkoittaa, että toinen oli ihmissusi. Se selittikin villin sävyn toisen naisen olemuksessa.
”Onhan sekin omanlaistaan taikuutta”, hän sanoi ja hymyili lempeästi. Kuten jotkut, hän ei kavahtanut ihmissusia taikka vampyyreita taikka muitakaan taikuutta itsessään kantavia. Hän halusi olla yhtälailla lempeä kaikkia kohtaan.
”Tunsin vain sinun aurassasi jonkinlaista kahlitsematonta ja en osannut oikein sanoa, mitä se oli”, hän selitti ja laski tyhjän mukinsa pöydälle.
”Ennustaa sinulle? Mikäpä siinä, mutta minun täytyy varoittaa, että merkitykselliset näyt eivät yleensä tule pakottaen. Voin kuitenkin aloittaa muilla keinoilla kuin luontaisella kyvylläni niin ehkä ne tuovat pintaan myös jonkinlaisen näyn”, hän kertoi ja kaivoi sohvan vieressä olevan pöydän laatikosta nahkaisen pussin. Hän siirsi tarjottimen syrjään ja kumosi pussin sisällön pöydälle. Pöydän puiseen pintaan kolisi ravun saksia ja erilaisia luita. Pythia nosti ne kaikki käsiinsä, ravisteli käsiään hetken hiljaa käsittämättömiä sanoja mumisten ja avasi kätensä antaen kaiken niissä olleen pudota pöydälle. Hän tutki tiiviisti puiselle pinnalle tullutta muodostelmaa.

”Sinulla ei ole ollut onnea saavuttaa pitkäaikaista rakkaussuhdetta”, nainen sanoi hetken kuluttua tutkittuaan vasemmassa laidassa olevia luita.
”Menneisyys ei todennäköisesti ole kuitenkaan yhtä mielenkiintoista kuin tulevaisuus, joten meidän olisi parempi siirtyä siihen kiinnostavampaan osaan”, hän sanoi ja vilkuili luita uudelleen. Hän naurahti hieman katsoessaan erästä hyvin pientä muodostelmaa.
”Varo vain, tämän mukaan lennät pyllyllesi vielä tämän viikon aikana työpaikallasi ja joudut muutamaksi päiväksi pilkan kohteeksi”, hän varoitteli ja osoitti samalla muodostelmaa, josta oli tämän tiedon noukkinut.
”Olet muutaman seuraavan päivän herkkä saamaan palovammoja, joten ole varuillasi. Joku tulee pyytämään sinulta apua ja sinun kannattaa auttaa häntä, sillä siitä koituu sinulle oikein hyviä asioita”, hän jatkoi pikkuasioiden luettelua jatkuvasti hymyillen.
”Olen pahoillani, mutta näistä ei saa selville kauhean suuria kokonaisuuksia”, hän sanoi pahoittelevaan sävyyn ja taputti toisen hartiaa. Sillä hetkellä, kun hänen sormensa koskivat vieraansa hartiaa, kuului pieni räsähdys ja he molemmat saivat sähköiskun. Samalla Pythia rutisti silmänsä hiukan tuskaisan näköisesti kiinni ja vei kätensä ohimoilleen. Kymmenisen minuutin kuluttua hän avasi silmänsä ja katsoi Paulinea arvioivasti.
”Tämä voi kuulostaa kliseiseltä ja tyhmältä, mutta sinä tulet tapaamaan ensi keskiviikkona pitkän ja tumman muukalaisen, joka antaa sinun elämääsi jotain, mitä siinä ei vielä ole. Sinuna pitäisin silmäni auki, sillä hänellä ei ole niistä toista”, hän sanoi vakavaan sävyyn.

Pauline odotti jännittyneenä, mitä Pythia mantaisi nähdä kasassa luita ja ravunsaksia pöydälle. Paulinen silmiin ne olivat vain eläinten jäännöksiä hassusti levällään ja vähän pienissä pinoissa, mutta näkijä kykeni selkeästi tulkitsemaan niistä jotain paljon enemmän – menneisyytensä tulkinnan oikeellisuuden yllättämä Bebe nimittäin säpsähti mainintaa tulevista palovammoista, ja läikytti kuumat teet kintuilleen. Itsensä toteuttava ennustus? Ehkäpä, mutta muista Pythian ennustuksista ei seurannut välitöntä seuraamusta, vaan Bebe kykeni jälleen keskittymään kuuntelemaan ja hieromaan kynnenjälkiä, jotka varmasti olivat painuneet hänen reisiinsä Jaimen hilpaistua tukka pörhöllä karkuun saatuaan teetä niskaansa.

Polte alkoi jo helpottaa, kun yhtäkkiä näkijän silmiin ilmestyi samea, lasittunut katse juuri ennen silmien puristumista kiinni. Pauline hieroi sähköiskun saanutta olkapäätänsä ja katseli Pythiaa hermostuneena – pitäisiköhän hänen huolestua? Oliko kyseessä jokin kohtaus? Minuutit matoivat eteenpäin, eikä toimittaja uskaltanut edes hengittää, kunnes lopulta Pythia avasi silmänsä ja lausui haudanvakavalla äänellä ennustuksensa.
”... pilailetko?” Bebe ei voinut olla kysymättä silmät ymmyrkäisinä.
”Onhan hän vielä komea? Voisin tarvitakin komean tumman herrasmiehen elämääni”, hän nauroi, ottaen ennustuksen enimmäkseen leikinlaskuna, mutta kuitenkaan pilkkaamatta Pythiaa. Hiuksiaan sipaistuaan hän joi teensä loppuun ja laski mukin pöydälle, suoden sitten hymyn toiselle naiselle.
”Pidän kuitenkin silmäni auki. Mutta... saanen kysyä, mitä juuri äsken mahtoi tapahtua?” nainen uteli, palaten taas toimittajan rooliinsa tavanomaisen uteliaan asiakkaan sijaan.

Pythia naurahti.
”Minä harvoin pilailen tällaisten asioiden kanssa”, hän sanoi hymyillen.
”Ja valitettavasti minun täytyy todeta, että hän ei ole mitenkään hurjan komea. Siedettävän näköinen kuitenkin”, nainen kertoi samalla, kun katsoi märkää ja lannistuneen näköistä Jaimea, joka kömpi hänen syliinsä. Hän naurahti pienesti ja otti pöydältä lautasliinan, jolla alkoi kuivata kissaansa.
”Saahan sitä kysyä, en kuitenkaan ole varma kuinka hyvin kykenen vastaamaan. Äsken sain näyn sinusta. Kuten aiemmin mainitsin, näkyni alkoivat, kun olin 17. Niiden alkaessa menetin aina tajuntani ja olinkin sairaalassa tutkimuksissa pitkiä aikoja kerrallaan. Myöhemmin opin kontrolloimaan näkyjäni niin, että en enää menetä tajuntaani enkä toimintakykyäni niiden vuoksi. Voin myös sysätä näyn syrjään jos tilanne on paha, mutta minun on pakko katsoa se jossain vaiheessa”, hän kertoi ja asetti märän lautasliinan pöydälle siirtyen sitten rapsuttelemaan hieman kuivempaa kissaansa korvien takaa.
”Suurempia näkyjä on helpompi katsella, kun suljen silmäni, mutta se ei ole pakollista. Jos siis saan jonkun pakottavan näyn, voin katsoa sen silmät auki julkisestikin”, hän jatkoi ja seurasi Evitaa katseellaan, kun tämä tassutteli huoneen poikki Paulinen jalkoihin. Kissa katsoi naista tietäväisen oloisena ja päästi pienen maukaisun.
”Onko minun puheissani lainkaan aineksia hyvään juttuun?” hän kysyi hymyillen.

Pauline hymyili Pythialle lämpöisästi ja nosti jaloissaan maukuvan Evitan syliinsä rapsuteltavaksi. Hänkään ei ollut immuuni kissojen maagiselle kyvylle saada tahtonsa läpi.
”On, oikein hyviä aineksia. Minulla on sitäpaitsi vielä muutama kysymys, joista voisimme jutella.. täytyy myöntää, että olen kyllä henkilökohtaisestikin vaikuttunut”, Bebe naurahti aurinkoisesti ja hypisteli toista korvakoruaan.
”Omistat niin ainutlaatuisen kyvyn, ja olet kantanut sitä ylpeänä, antamatta maailman mielipiteen häiritä itseäsi... harvoin tapaan edes työssäni kaltaisiasi vahvoja sieluja.”
Pythiassa oli tosiaan jotain syvää, henkevää mutta samalla maanläheistä, vankkaa ja lempeää.

Pauline rupatteli vielä pitkään Pythian kanssa ja sai kasaan erinomaisen, lämminhenkisen tarinan näkijän arjesta. Hän lähti hitusen haikeana näkijän luota, mutta tiesi kuitenkin saaneensa hyvänpäiväntutun, jonka luo saattaisi tulla uudestaan teelle – muissa kuin työasioissa.

//Teh end! Kiits~<3//