Hero or not?

”Kyllä sinun nenäsi pysyy paikallaan”, Klaus nauroi ja olisi pörröttänyt toisen hiuksia, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä, koska ei tiennyt kuinka arka toinen oli hiustensa suhteen. Hän käveli Danan perässä takaisin suureen halliin ja katsoi tämän venyttelyä hymyillen. Toinen näytti ottavan tämän harjoittelun vakavasti ja Klaus oli siitä tyytyväinen.
”Voin opettaa sinulle joitain perusliikkeitä, joilla pärjäät ainakin jotenkin jos joku käy kimppuusi kadulla”, hän kertoi ja viitasi toista astumaan pehmustetulle alueelle. Hän käveli alueelle itsekin ja venytteli käsiään hieman.
”Noniin, luulen, että aluksi olisi parasta selvittää mitä osaat jo. En halua opettaa sinulle asioita aivan turhaan”, mies sanoi ja naksautti sormensa.
”Eli jos näyttäisit minulle ensin kuinka notkea olet”, hän kehotti ja näytti sitten muutamia liikkeitä, joilla toisen notkeutta voisi testata. Hän ei halunnut, että tämä tuskastuisi jos hän yrittäisi saada toisen tekemään liikkeitä, joihin tämä ei olisi ainakaan vielä fyysisesti kykeneväinen.
”Testataanpas sitten mitä osaat. Yritä saada minut maahan”, hän sanoi ja otti tukevamman asennon, jotta ei heti kaatuisi.

"Notkea?", Dana toisti ja katseli Klausta hetken aikaa. Hän oli aina omannut kyvyn taipua erikoisiin asentoihin tanssijan taustansa vuoksi. Niimpä hänelle ei sen suurempaa vaikeutta tuottanut taipua miehen näyttämiin asentoihin. Hän kohotti sitten kulmiaan hivenen ja jäi katselemaan Klausia hivenen kysyvästi. Eihän halunnut nolata itseään täysin sillä eihän hänellä ollut aavistustakaan miten hänen kuuluisi toisen kimppuun käydä. "Kuule. En minä sinua saa maahan", hän totesi ja laski kädet lantiolleen. Ainoa joka hänelle nousi mieleen oli potkaista toista haaraväliin mikä oli varsin tehokas hyökkäystapa mutta sitä hän ei aikonut tehdä. Hän huokaisi ja kallisti päätään hivenen. "Taidat yli arvioida minua hivenen. Sillä en osaa laisinkaan minkäänlaista itsepuolustusta", hän totesi vielä ja sipaisi hiuksiaan pois kasvoiltaan. Hänhän oli myös reippaasti toista pienempi kooltaan. Dana huokaisi ja katseli Klausia hivenen arvioivasti. Hän ei osannut oikein muodostaa minkäänlaista ajatusta siitä mitä voisi tehdä.

Hänen ilmeensä kuitenkin kirkastui hetken päästä ja hän tiesi mitä voisi tehdä. Dana haki vain oikean kappaleen päähänsä ja hymyili kevyesti liikkuen kevyesti päänsä sisällä soivan musiikin mukaan. Hän lauloi heleällä äänellään kappaletta. Paras hyökkäys oli loistava hämäys. Hän avasi hiuksensa ja heilautti päätään saaden ne auki kunnolla. Hän jatkoi kevyttä laulamistaan kunnes liikkuen kevyesti melkein huomaamattomasti kohti toista. Sitten kun hän pääsi tarpeeksi lähelle mies yritti saada toiselta jalat alta uskoen kuitenkin itse siihen että vaikka toinen olisi kuinka hämmentynyt niin hänellä ei olisi voimaa sellaiseen.

”Yritä nyt kuitenkin”, Klaus kehotti ja viittasi toista käymään kimppuunsa. Hän kohotti kulmiaan ihmettelevästi, kun toinen puhkesi laulamaan. Hän katseli tämän liikehdintää ja valmistautui siihen mitä ikinä olisikin tulossa. Nopeiden refleksiensä ansiosta Klaus väisti toisen yrityksen saada hänet nurin. Hän naurahti kevyesti.
”Hyvä yritys. Jos olisin hyökännyt kimppuusi pimeällä kujalla, niin olisin mennyt pahemman kerran hämilleni”, hän sanoi ja suoristi vinoon mennyttä asentoaan.
”Opetan sinulle joitain perusliikkeitä ja yritetään sitten uudestaan”, hän sanoi hymyillen. Todellisuudessa toisella ei olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia päihittää häntä. Hänellä oli etulyöntiasema jo senkin vuoksi, että hän sattui olemaan vampyyri ja toinen oli ihminen. Hänen voimansa ja nopeutensa olivat siis moninkertaiset toiseen verrattuna ja vaikka tuota seikkaa ei otettaisi huomioon, niin hänellä oli takanaan vuosisatoja rankkaa harjoitusta. Näitä seikkoja hän ei aikonut kuitenkaan kertoa toiselle, sillä hän ei halunnut masentaa tätä ennen kuin he pääsivät edes alkuun.

Klaus näytti Danalle muutamia peruslukkoja ja liikkeitä, joilla tämä saisi helpommin itseään kookkaamman vastustajan nurin. Sitten hän opetti tälle joitain kikkoja hämäykseen ja asettui sitten tukevasti tämän eteen.
”Noniin, yritetäänkös uudestaan?” hän kysyi hymyillen.

Dana yritti kuunnella mahdollisimman hyvin mutta ei hänkään kaikkea kerralla pystynyt oppimaan. Hän kuitenkin päätti yrittää. Hän katseli Klausia hetken aikaa hivenen arvioivasti mutta lopulta kuitenkin koetti
kokeilla niitä muutamia liikkeitä joita toinen oli hänelle opettanut. Ei kuitenkaan kovin huikealla menestyksellä. Moni niistä kerroista kun hän sai hivenen valtaa toisesta hän kyllä huomasi että mies ei pistänyt parastaan.
Toisaalta ehkä se oli hyvä sillä hän veikkasi että jos toinen olisi tosiaan koettanut tosissaan hän olisi enää märkä läntti. Viimeisen kerran kun Dana päätyi pehmeällä alustalle selälleen hän jäikin vain siihen makaamaan. Hän huokaisi ja sipaisi hiukset pois kasvoiltaan. "Myönnän voitat tämän kerran", hän sanoi nauraen sitten heleästi ja ojensi kätensä Klausia kohti. Hän ottikin toisesta tukea päästäkseen seisomaan. Hän huokaisi ja kietoi hiuksensa uudestaan kevyelle nutturalle. "Taidan tarvita tauon. Mitäs jos näyttäisit minulle sen kirjaston nyt?", hän uteli ja hymyili hellästi. Hän veti syvään henkeä muutaman kerran ja taivutteli käsiään sekä selkäänsä.

"Voisin myös kaivata jotain juotavaa", hän lisäsi sitten ja käänsi katseensa Klausin suuntaan. Hän mutristi huuliaan hivenen miettiessään. Toisen asunnosta ei löytynyt minkäänlaista elektroniikka mikä ehkä tavallaan oli ymmärrettävää kun mietti toisen ikää. Kuitenkin olisi mukava jos päivän ajan olisi jotain muuta tekemistä. "Ehkä sinä voisit lukea minulle jos löydän jonkun kiinnostavan kirjan. En taida itse jaksaa keskittyä lukemiseen mutta kuunteleminen olisi mukavaa", hän sitten totesi hymyillen.

Klaus hymyili, kun Dana yritti kaikin keinoin saada hänet maahan. Joskus hän antoi hieman periksi valaakseen toiseen enemmän itseluottamusta. Hän kuitenkin oletti, että toinen oli tarpeeksi fiksu tajuamaan, että hän ei taistellut vastaan kaikin voimin. Jos hän olisi tehnyt niin, olisi toinen ollut pelkkä veritahra matossa noin kolmen sekunnin jälkeen. Liian paljon mies ei kuitenkaan halunnut antaa periksi ja heilauttikin toisen kerta toisensa jälkeen milloin mitenkin päin matolle.
”Minä lupaan tarjota sinulle seitsemän ruokalajin illallisen, kun päihität minut”, Klaus nauroi ja auttoi toisen ylös.
”Mutta jos haluat, niin voisimme treenata vaikka kerran viikossa tai joka toinen viikko tai useammin ja sitten voisin antaa sinulle harjoitusvastustajaksi jonkun täällä vasta vähän aikaa olleen ihmisen. Saisit realistisemman kuvan kyvyistäsi”, hän ehdotti ja naurahti sitten ”Ei sinun tietenkään ole mikään pakko treenata. Se oli vain ehdotus. En halua kuulostaa painostavalta.”
”Tauko tekee varmasti hyvää itse kullekin”, hän myöntyi toisen ehdotukseen tauosta hymyillen. Hänen oli joskus kovin vaikea muistaa, että ihmiset eivät olleet yhtä kestäviä kuin esimerkiksi hän. Hän olisi todennäköisesti kyennyt jatkamaan vielä tuntikausia, mutta ei halunnut rasittaa toista liikaa.
”Jos kierrämme keittiön kautta ja menemme sitten sinne kirjastoon? Keittiössä on ainakin suuri valikoima erilaisia juomia”, hän kertoi ja osoitti sitten pukuhuoneen ovea viitaten, että menee vaihtamaan vaatteet. Hän vaihtoi aikaisemmat vaatteet ylleen nopeasti ja tuli sitten ulos pukuhuoneesta.
”Mennäänkö?”

He poistuivat harjoitussalista ja suuntasivat askelensa kohti käytävän päässä näkyvää huonetta, josta kuului hälinää. Hetken kävelymatkan jälkeen he astuivat pitkään huoneeseen, jossa oli useita pitkiä pöytiä ja niiden ympärillä istui miehiä ja naisia, jotka kaikki söivät innokkaasti. Ruokasali näytti erilaiselta kuin mikään muu huone, koska siellä kukaan ei pitänyt naamiota. Toki jotkut kulkivat ilman naamiota muuallakin Killan tiloissa, sillä se oli täysin sallittua, mutta suurin osa piti silti naamion tuomasta turvasta ja anonyymiydestä.
”Tämä on siis ruokasali. Tavallisilla rivimiehillä ei ole kunnollista asuntoa, vain huoneet, joissa he saavat nukkua ja viettää vapaa-aikaa silloin, kun sitä siunaantuu, joten he syövät täällä. Ruuanlaiton niille, jotka ruokaa tarvitsevat, hoitavat täällä rivimiehet vuoropäivinä. Totesimme, että se on kätevintä. Meillä ei ole resursseja kokkien pitämiseen jo ihan senkin takia, että tämä ainakin yrittää olla niin salainen paikka”, Klaus kertoi ja käveli samalla kohti keittiötä, jonka ovi näkyi ruokasalin päädyssä. Hän astui sisälle keittiöön, jossa oli noin kaksikymmentä valkoisiin esiliinoihin pukeutunutta henkilöä. He olivat kaikki työn touhussa ja ehtivät vain heilauttaa kättään nopeasti ohikulkijoille kiirehtiessään täyttämään tehtäviään. Klaus asteli suuren kylmähuoneen luo ja viittasi siihen suuntaan.
”Hae tuolta mitä ikinä mielesi tekee”, hän sanoi ja avasi oven huoneeseen, jossa hyllyt täynnä ruokaa ja juomaa nousivat kattoon saakka.

Dana nyökkäsi ja sai onneksi hetken aikaa vetää henkeä rauhassa kun Klaus kävi vaihtamassa vaatteet. Hän asteli toisen perässä ulos salista ja katseli ympärilleen hetken aikaa kiirehtien sitten miehen perään. "No en minä halua tästä mitään säännöllistä tehdä. En pidä väkivallasta joten en halua varsinaisesti oppia tätä kuin vain hivenen varmuuden vuoksi", hän totesi sitten ja jäi katselemaan ympärilleen ruokailutilassa. Hän vilkaisi keittiön suuntaan ja seurasi vain huoneen poikki keittiöön. Hän asteli kylmähuoneeseen ja otti sieltä itselleen yhden pullon jääteetä. Hän astui sitten pois kylmästä tilasta ja katseli hivenen tutkivasti ympärilleen.
Hän kuitenkin tunsi olevansa hivenen kiireisten tiellä joten astelikin pois keittiöstä heti kun oli juomansa saanut. Hän käänsi sitten katseensa Klausiin. "Ja minusta tuntuu että joskus jos joutuisin uhkaavaan tilanteeseen en pystyisi kuitenkaan käyttämään näitä taitoja", hän lisäsi. Hän hymyili kevyesti ja kohotti pullon huulilleen ottaen siitä kevyen huikan. Dana tiesi olevansa aivan liian kiltti että olisi voinut käydä suoraan jonkun kimppuun. Tilanteen täytyisin kärjistyä erittäin vaaralliseksi ennen kuin hän siihen pystyisi.

Hän seurasi rauhallisin askelin Klausia ja vilkaisi vielä kerran ruokalan tiloihin. "Eikö niin että minä voin kuitenkin tehdä omat ruokani", hän kysyi sitten. Hänestä olisi paljon mukavampi syödä Klausin asunnon rauhassa. Hän katseli vielä hetken aikaa ruokasalia ennen kuin seurasi Klausia takaisin käytävälle. "Sitten kirjastoon?", hän uteli ja katseli eri suuntiin lähteviä käytäviä. "Olen aivan varma että eksyn tänne muutamassa sekunnissa", hän totesi naurahtaen heleästi.

”Totta kai sinä voit tehdä omat ruokasi. Saat olla minun asunnossani kuin kotonasi ja toki saat olla täällä muuallakin, mutta en tiedä haluatko”, Klaus hymyili ja suuntasi askelensa pois ruokailutiloista.
”Juu, kirjastoon hyvinkin”, hän sanoi ja nauroi toisen puheille eksymisestä.
”Kun tänne tulee uusia tulokkaita, heitä löytää usein vaeltelemasta ties mistä, kun he ovat eksyneet. Siksi en koskaan suosittele aivan uusien lähtevän yksin seikkailemaan ympäriinsä”, hän kertoi samalla, kun he kävelivät erästä käytävää eteenpäin. Hetken käveltyään hän työnsi raskaat puiset ovet tieltään ja he astuivat korkeaan huoneeseen, joka oli kattoon saakka täynnä kirjahyllyjä. Kirjahyllyt pursuilivat teoksia mitä erilaisimmista aiheista ja mitä erilaisimmilla kielillä.
”Oikealla puolella ovat tietokirjat ja vasemmalla kaunokirjat, näin raa’asti lajiteltuna”, mies kertoi.
”Kirjat ovat aakkosjärjestyksessä kirjailijan mukaan. Sen lisäksi ne on järjestetty kielen mukaan”, hän jatkoi selittämistään ja käveli erääseen hyllyväliin.
”Esimerkiksi tässä ovat venäjänkieliset tietokirjat”, hän näytti puolta hyllyllistä paksuja ja raskaita venäjänkielisiä kirjoja.
”Meillä on täällä jopa joitain harvinaisuuksia”, Klaus kertoi ylpeys paistaen hänen äänestään.
”Etsi joku kirja niin lupaan, että luen sitä sinulle”, hän sanoi ja nappasi venäjänkielisen kirjan hyllystä asettuen sitten hyllyn päädyssä olevaan nojatuoliin lukemaan.
”Minä odottelen tässä. Älä suotta kiirehdi”, hän sanoi ja otti paremman asennon.

Dana katseli ympärilleen kirjastossa ja nyökkäsi. Hän astelikin kaunokirjallisuuden puolelle ja etsi käsiinsä ranskankieliset teokset. Hän jäikin siihen hyllyn viereen pää kenossa katselemaan kirjoja. Pitkän aikaa kului ennen kuin hänen silmiinsä osui mitään miellyttävää. Hän valitsikin kirjojen seasta Ylpeyden ja Ennakkoluulon. Hän selasi kirjaa hetken aikaa mietteliäänä mutta päätti sitten ottaa sen. Hän kääntyi ja etsi katseellaan Klausin. Hän astelikin miehen luokse ja vilkaisi kirjaa jota toinen selaili. Hän hämmästyi nähdessään erilaista kirjoitusta. "Venäjää? En tiennytkään että osaat venäjää", hän sanoi hymyillen kevyesti ja kallisti päätään. Hän istahti hetkeksi aikaa nojatuolin käsinojalle ja tutki outoja kirjaimia katseellaan. Lopulta hän kuitenkin nousi ylös. "Mennäänkö?", hän kysyi.

Niinpä pian askeleet johdattivat heidät takaisin Klausin asunnolle. Dana tunsi olonsa hivenen sekavaksi kun ei tiennyt yhtään mitä vuorokauden aikaa elettiin. "Tässähän on vielä paljon aikaa ennen kuin aurinko painuu alas", hän pohti ääneen. Hän oli hivenen hämmästynyt siitä että vampyyrit olivat tähän aikaan hereillä. olisi melkein voinut luulla että he nukkuisivat valoisimmat tunnit ja olisivat aamuyöhön asti hereille. Hän istahti sohvalle ja laski pullon sekä kirjan käsistään pöydälle. "Ompas väsynyt olo", hän totesi naurahtaen pehmeästi.

”Minä olen asunut Venäjällä hyvin monta vuotta elämästäni”, Klaus kertoi hymyillen ja sulki kirjan. Hän laittoi kirjan kainaloonsa ja livahti nopeasti muutaman hyllyvälin päähän. Hetken kuluttua hän tuli takaisin käsissään muutama ranskankielinen teos, italiaksi kirjoitettu romaani ja yksi kammottavan painavannäköinen tietokirja ilman minkäänlaista kirjoitusta ulkokansissa.
”Mennään ihmeessä.”

Heidän kävellessään kohti Klausin asuntoa Dana otti puheeksi kellonajan. Mies vilkaisi ranteessaan hihan alla piilossa ollutta kelloa.
”Auringonlaskuun on vajaa viisi tuntia aikaa”, hän sanoi samalla, kun työnsi avainta asuntonsa lukkoon. He astuivat sisään asuntoon ja Klausin kasvoille nousi hellä hymy, kun hän huomasi kuinka luontevasti toinen jo liikkui hänen asunnossaan. Siitä oli kauan, kun mies oli viimeksi saanut elää edes hetkellisesti jonkun kanssa saman katon alla. Nyt hän huomasi, että hänelle tuli toisen täällä olosta kovin lämmin olo.
”Se on varmaan tämän paikan hämäryys. Luulisi, että aurinkoon tottuneelle tulee uupunut olo jos viettää paljon aikaa pimeässä”, hän spekuloi toisen väsymystä ja asetti kirjastosta lainaamansa kirjat siistiin pinoon pöydälle.
”Minä ajattelin keittää kahvia, haluatko sinä?” hän uteli kävellessään kohti kahvinkeitintä. Klaus ei oikein itsekään ymmärtänyt mistä tämä hänen omituinen kahvinhimonsa tuli. Ehkä se sai hänen olonsa tuntumaan inhimillisemmältä.
”Kunhan saan kahvia kuppiini, niin voin lukea sinulle ääneen. Jos siis vielä haluat?”

Dana hymähti toisen sanoille myöntävästi. "Voi hyvin pitää paikkaansa. Olen aina pitänyt auringosta joten ehkä koko päivä ilman aurinkoa saa minut uupuneeksi", hän myönsi. Hän katseli hetken aikaa toista ja kallisti päätään hivenen sivulle. "Hmm voisin kyllä juoda kupillisen kahvia", hän myönsi ja liikahti hivenen mukavampaan asentoon. Hän katseli kirjoja jota Klaus oli tuonut mukanaan. "Italiaa? Osaatko sinä sitäkin?", hän kysy hämmästyneenä. Hän vilkaisi sitten miehen suuntaan ja pudisti hivenen päätään. "Itse osaan juuri ja juuri edes englantia enkä sitäkään kauhean hyvin", hän totesi vaikka oli toisella kai ollut enemmän aikaa opetella eri kieliä. Hän kallisti päätään hivenen sivulle ja huokaisi hiljaa. "Vanhempani vihasivat sitä että en ollut koskaan kiinnostunut kouluaineista. Näin myöhemmin mietittynä kai siitä olisi ollut hyötyä. Kuka tietää. Mutta ei. Minä ompelin paljetteja vaatteisiini ja liimasin tekojalokiviä kenkiini", hän totesi ja naurahti hiljaa itsekseen. Hän jäi hetkeksi katselemaan kirjaa käsisään ennen kuin laski sen takaisin muiden päälle. Hän ei koskaan ollut pärjännyt koulussa.

Hän nojasi päänsä sohvaan ja katseli hetken aikaa keittiön suuntaan. Hän kuunteli ääniä ja hymyili haistaessaan tuoreen kahvin. Hän mietti mitäköhän hänen vanhempansa olisivat ajatelleet tästä. Hän oli vampyyrin luona ja se oli varmaankin vielä kauheampaa kuin hänen seksuaalisuutensa tai ammattinsa. Dana painoi silmänsä hetkeksi aikaa kiinni ja haukotteli makeasti. "Vietätkö paljon aikaa täällä?", hän sitten uteli. Hänen oli myönnettävä että paikka oli jotenkin omalla tavallaan hivenen virallisen ja kolkon oloinen. Ei vaikuttanut siltä että siellä asuttiin samalla tavalla kuin hänen kotonaan missä aina oli muuttama tavara siellä sun täällä.

Klaus ei voinut olla nauramatta, kun toinen kysyi puhuiko hän italiaa.
”Anteeksi, kun nauran, mutta tuntuu hassulta, että kysyit tuota”, hän sanoi hymy edelleen huulillaan.
”Katsos, minä olen syntynyt Italiassa eli olen periaatteessa italialainen. Tai no todellisuudessa olen syntynyt Roomassa, mutta Italiaahan sen nykyään on”, hän kertoi samalla, kun laittoi kahvin tippumaan.
”Eikös sitä sanota, että jokaiselle jotakin. Kyllä paljettien ompelusta on ollut sinulle varmasti jotain hyötyä nyt vanhempana”, hän sanoi, kun toinen puhui koulumenestyksestään.
”Eivät kouluarvosanat ole kaikki kaikessa. Ajattele, minä en koskaan edes käynyt koulua”, hän naurahti samalla, kun kaatoi kahvia kahteen suurehkoon kuppiin.

Hän käveli olohuoneeseen kupit käsissään ja laski toisen niistä Danan eteen pöydälle.
”Vietän täällä niin paljon aikaa kuin ehdin. Minulla on usein melko paljon tekemistä Killan puolesta, joten minulla ei ole paljoa aikaa pysähdellä, mutta kyllä täällä tulee silti aikaa vietettyä”, hän sanoi samalla, kun istahti mukavasti toiselle sohvalle. Hän nappasi käteensä Danan valitseman kirjan ja tutkaili sitä hymyillen.
”Ylpeys ja ennakkoluulo. Oletko romanttisten tarinoiden ystävä?” hän kysyi ja laittoi jalkansa pöydälle. Varomattomuuttaan hän potkaisi alas yhden kirjan ja kumosi toisen pöydällä olleista kehyksistä. Mies naurahti ja nosti kirjan sekä kehyksen takaisin paikoilleen.
”Olenpas minä kömpelö”, hän naurahti ja kääntyi takaisin kirjan puoleen.

Dana nyökkäsi yllättyneenä. "No enhän minä sitä voinut tietää", hän sanoi hymyillen kevyesti kun toinen kertoi olevansa italialainen. Hän nojasi päänsä takaisin sohvaan ja nauroi miehen sanoille. "Tiedän että tarkoitat hyvää mutta se kuulostaa vielä masentavammalta kuin joku muu sanoo sen ääneen. Paljettien ompelua. Hmm. Ei se mikään maailman ihailtavin taito ole", hän totesi ja seurasi Klausia katseellaan. Hän vilkaisi kuppiin ja nyrpisti nenäänsä hivenen. "maitoa ja sokeria", hän sanoi ja nousi ylös. Hän hävisi keittiöön ja kaatoi itselleen kahvin sekaan maitoa sekä lusikoi sinne sokeria. hän palasi sitten takaisin olohuoneen puolelle. Hän vilkaisi kun toinen korjaili tavaroiden asentoa. Hän otti sitten siemauksen kupistaan. "Olenhan minä. En muusta haaveillutkaan nuorempana kuin isosta rakkaustarinasta omalla kohdallani. Harmi vain että se päättyi niin surkeasti", hän totesi ja laski kupin pöydälle. Hän istahti sitten toisen viereen ja kohotti kätensä sipaisemaan hellästi hiuksen joka oli karannut hänen kasvoilleen. Dana valui sitten mukavampaan asentoon ja huokaisi hiljaa. hän hieroi huomaamattaan rintakehäänsä. Hän tiesi kyllä että sielu ei ollut millään tavalla konkreettinen mutta siltä hän oli aina ajatellut että sen paikka oli varmaankin jossain lähellä sydäntä.

"Mutta kai jokaisella asialla on tarkoituksensa", hän lisäsi ja kohautti olkiaan. Hän kohotti kupin taas käsilleen ja otti siitä kevyen hörpyn. Dana jäi sitten katselemaan hetkeksi aikaa Klausia ja vilkaisi kuvia jotka olivat kehyksissä. Hän kurotti nostamaan toisen käteensä ja katseli Klausia sekä naista toisen vierellä. "Näytät onnelliselta", hän totesi ja tarkkaili kuvaa hetken aikaa. "Kuka hän o?", hän uteli varovasti ja katseli kuvan naista.

//Sori, kun kesti niin kauan vastata. On ollut kaikenlaista. Olen tosiaan viikonlopun poissa, mutta saatan päästä jossain vaiheessa vastaamaan. Puhelimella varmaan offailen, mutta en viitsi sillä ruveta vastausta kirjoittamaan : D\\

”Anteeksi, en muistanut, että otat lisukkeita kahviisi”, Klaus pahoitteli, kun toinen lähti parantelemaan kahviaan. Hän katsoi, kun toinen palasi ja hymyili tämän sanoille.
”Ehkä se suuri rakkaustarina ei ole vielä vain tapahtunut. Sinulla on vaikka kuinka monta vuotta elämää jäljellä”, mies sanoi hymyillen. Hänkin asettui paremmin ja avasi kirjan vilkaisten sen alkua. Mies ei ollut koskaan ollut suuri romanttisten kirjojen ystävä, sillä ne vain masensivat häntä. Hän ei kuitenkaan halunnut kertoa kyseistä faktaa vieraalleen, sillä ei halunnut tehdä tätä vaivaantuneeksi.

Mies katsoi, kun Dana nosti käteensä toisen pöydällä olleista kehyksistä.
”Minä olin hyvin onnellinen”, hän sanoi hellästi hymyillen ja kosketti sormellaan kuvan naisen kasvoja.
”Hän on Katarina. Hän on minun ikioma suojelusenkelini. Hän otti minut siipiensä suojaan muutama vuosi muuttumiseni jälkeen ja opetti minut pärjäämään. Hän on tämän Killan entinen johtaja ja kuin sisar minulle”, Klaus kertoi edelleen hyvin hellästi hymyillen. Hän huokaisi hiljaa.
”Kaipaan häntä. Kaipaan myös vanhoja kasvojani. Ennen tätä vammaa siis”, hän sanoi ja kosketti kohtaa, jossa hänen silmänsä olisi pitänyt olla.
”Katarina on kiinnostunut sinusta. Tai siis kerroin hänelle sinusta ja hän ilmaisi halunsa tavata sinut”, hän kertoi kasvot hieman huolestuneina.

Klausin ilme lientyi hieman ja hän kohotti kirjan taas silmiensä tasalle.
”No, mitä jos sitten lukisin sinulle?” hän kysyi ja ryki hieman selvittääkseen kurkkuaan.
”’On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton varakas mies tarvitsee välttämättä rinnalleen vaimon’”, hän aloitti lukemisen. Klaus luki kirjaa ääneen useamman tunnin tauotta. Hänestä oli mukavaa lukea jollekin pitkästä aikaa ääneen.

”Nyt tarvitsen kyllä juotavaa ennen kuin jatkan”, hän sanoi ja laski kirjan pöydälle. Hän nousi ylös ja meni keittiöön tonkimaan jääkaappia. Hän tuli pian takaisin ja heitti toiselle puolen litran limsapullon.
”Ajattelin, että kenties sinäkin tarvitset jotain kurkunkostuketta”, hän sanoi ja asettui takaisin sohvalle.
”Haluatko, että jatkan lukemista vai haluatko tehdä jotain muuta?”

"No minusta olet komea joka tapauksessa", Dana sanoi hymyillen ja sipaisi Klausin poskea. Hän asettui sitten mukavammin sohvalle ja jäi katselemaan toista hetkeksi. Hän kohotti yllättyneenä toista kun mies kertoi ystävänsä haluavan tavata hänet. "Ei se minua haittaisi vaikka tapaisimmekin", hän sanoi. Hän kuitenkin nyökkäsi kun mies alkoi lukea. Hän katseli hetken aikaa toista toisen lukiessa. Pian hän kuitenkin painoi silmänsä kiinni ja vaipui kuuntelemaan toisen ääntä. Hän vaipuikin mukavaan tilaan ja Klausin rauhallinen ääni keinutti häntä uneen. Hän ehtikin hetkeksi aikaa torkahtamaan ennen kuin miehen liikkuminen herätti hänet. Hän venytteli jäseniään ja räpytteli silmiään hetken aikaa. Hän haukotteli pitkään ja liikahti hivenen ryhdikkäämpään asentoon. Hän säpsähti kun limsapullo lennähti hänen vierelleen. "Kiitos", hän sanoi hymyillen hellästi ja avasi pullon. Hän otti siitä muutaman huikkauksen. "Taisi mennä muutama viimeinen sivu täysin ohitse", hän sanoi naurahtaen hellästi ja pudisti päätään hivenen. Hän otti sitten muutaman huikan lisää etsien hetken aikaa kelloa katseellaan. "Hmm. No ehkä voisimme pitää tauon lukemiseen", hän totesi hymyillen kevyesti ja nyökkäsi.

Hän vilkaisi sitten ympärilleen hetken aikaa. Hän laski sitten pullon pöydälle ja katseli sitä hetken aikaa. "Pitäisi varmaan opetella pois noitten sokerijuomien juominen. Lihon vain", hän totesi ja laski kätensä hetkeksi aikaa vatsalleen. Dana lysähti sohvalle ja jäi hetkesi aikaa tuijottamaan kattoa. "Mitä sinä haluaisit tehdä? Me olemme tainneet tehdä tänään vain asioita joita minä olen halunnut", hän sanoi hymyillen kevyesti.

Hän kallisti päätään hivenen sivulle ja avasi hiuksensa. Dana venytteli käsiään ja taivutteli niskojaan hetken aikaa. "Ja jos sinulla on jotain menoa niin ymmärrän kyllä. Pärjään yksinänikin hetken aikaa", hän lisäsi sitten. Tuntuihan toinen olevan kovin huolestunut hänestä ja ehkä vältti omia tehtäviään. "Olettaisin että olet kuitenkin kiireinen mies", hän lisäsi ja sipaisi hiukset korvansa taakse.

”Katsoinkin, että näytit hieman uniselta”, Klaus naurahti, kun toinen sanoi viimeisten sivujen menneen täysin ohi korvien. Hän nosti jalkansa sohvalle ja sulki silmänsä hetkeksi.
”Ei sinulla ole mitään huolta lihomisesta, kun olet jo valmiiksi noin hoikka”, hän naurahti, kun toinen huolehti limsansa juomisesta.
”Kyllähän me kävimme siellä treenaamassa ja se oli minun toiveeni”, mies sanoi hymyillen ja raotti jälleen sulkeutuneita luomiaan.
”Minä lähinnä teen itsestäni kiireisen. Minulla on paljon henkilöitä, jotka voivat tehdä asiat puolestani, mutta teen ne silti itse”, hän sanoi ja antoi silmiensä painua jälleen kiinni. Jos hän jotain kaipasi ihmiselämästään, niin se oli kunnolla nukkuminen. Hän kun ei nykyään kyennyt varsinaisesti nukkumaan. Saattoihan hän laittaa silmänsä kiinni ja maata paikallaan, mutta ei hän sitä nukkumiseksi kutsuisi. Lepäämiseksi lähinnä.

”Jos totta puhutaan, niin minun täytyisi selvittää hieman erään täkäläisen vampyyrin taustoja. Minulla on jo kaikki materiaali täällä, joten jos keksit itsellesi jotain tekemistä muutamaksi tunniksi niin minä sulkeudun tuonne makuuhuoneeseen tutkimaan”, Klaus kertoi ja nousi sitten ylös. Hän otti kirjahyllystään nipun papereita ja vetäytyi makuuhuoneensa rauhaan.

Muutaman tunnin kuluttua Klaus hieroi ohimoitaan ja nousi sitten ylös sängyltään, jolla oli istunut tutkimassa papereitaan. Hän asteli olohuoneeseen ja huokaisi raskaasti.
”Olipa kinkkinen tapaus”, hän sanoi ja laittoi kätensä hetkeksi silmilleen rasittuneena.

Dana nyökkäsi ja hymyili kevyesti. "No menen vain jos haluat saada sen tehtyä. Enköhän minä jotain keksi sillä välin", hän sanoi hymyillen kevyesti ja kallisti päätään hivenen sivulle. Hän seurasi katseellaan Klausta kun toinen hävisi makuuhuoneeseen. Hän lysähti itse sohvalle makaamaan ja painoi silmänsä kiinni. Hän nukkuikin hetken aikaa mutta herätessään tunsi olonsa jo paljon pirteämmäksi. Hän selasi kirjoja läpi hetken aikaa ja kierteli sitten kirja hyllyjä pitkin katsellen teoksien nimiä. Hän kävi kurkkimassa vaatekaappiin mistä löysi omat vaatteensa ja veti ylleen paksun helmenharmaan villapaidan. Pian häneltä kuitenkin loppui tekeminen ja hän hävisi kylpyhuoneeseen kihartamaan hiuksiaan. Siihen kuluikin mukavasti aikaa.

Danan poistuessa kylpyhuoneesta oli kuitenkin makuuhuoneen ovi vielä kiinni. Hän suuntasikin askeleensa keittiöön ja avasi jääkaapin. Hän katseli sitä hetken aikaa ja alkoi sitten laittaa itselleen ruokaa. Hän teki nopean kanakastikkeen ja keitti itselleen riisiä juuri kun hän laski lautasen pöydälle kuului oven avaus. Hän käänsi katseensa Klausin suuntaan ja hymyili pienesti. "Voi sinua", hän totesi hempeästi ja sipaisi hiuksiaan.

Hän istahti pöydän ääreen ja kaatoi limsapullon loput lasiinsa alkaen syömään. "Toivottavasti sinua ei haittaa että laitoin ruokaa?", hän totesi hivenen kysyvästi. Hän alkoi sitten syödä ja venytteli jalkojaan hetken aikaa. Hän söikin tyytyväisenä eikä ollut edes ehtinyt huomata kuinka nälkäinen olikaan ollut. Mies etsi sitten katseellaan kellon. "Eikö aurinko alakin olla jo laskeutumassa?", hän uteli sitten. Danalla kestäisi kyllä tottua paikkaan jossa ei ollut ikkunoita. Täällä oli niin vaikea määritellä päivän aika. "Voisimme siis kai pian lähteä ulos?", hän kysyi.

”Minähän pyysin sinua olemaan kuin kotonasi”, Klaus naurahti ja lysähti sohvalle. Hän haisteli ilmaa ja nyrpisti nenäänsä hiukan. Ihmisten ruoka ei ollut koskaan haissut hänen nenäänsä erityisen hyvälle.
”Aurinko on tainnut jo laskeakin siinä määrin, että voisimme suunnata kohti ulkoilmaa”, mies kertoi ja hieroi hetken ohimoitaan.
”Lähdetään, kun olet syönyt”, hän sanoi.

Ei mennyt kauaakaan, kun Dana oli saanut syötyä ruokansa ja he suuntasivat tunnelien ja sokkeloiden läpi ulos. Ilta oli kaunis, taivas oli kirkas ilman pilvenhattaraakaan ja tähdet loistivat sieltä kirkkaina.
”Ehkä menemme ensin sinne kauppaan ennen kuin se menee kiinni”, Klaus totesi ja lähti kävelemään kauppaa kohden. Kauppa oli pieni marketti lähellä taloa, josta käytiin Killan tiloihin.
”Mitä sinun pitikään ostaa?” hän kysyi hyllyjen välissä marssiessaan.

//Pitäisiköhän tämä peli viedä kohta loppuunsa? Ja anteeksi, että kesti taas niin kauan.\\

// On ny kestäny kauan mut vihdoin ja viimein kirjotan sen lopettelu viestin :,D //

Dana hymyili rentoutuneena kun pääsi ulkoilmaan. Kellarin ilma tuntui kuitenkin hivenen tunkkaiselta hänen makuunsa. "Ah. Ihanan kaunis ilta", hän sanoi huokaisten ja katseli hetken aikaa ympärilleen rauhallista maisemaa. Hän lähti kuitenkin astelemaan Klausin perässä ja hymyili itsekseen. Hän seurasi toista miestä kauppaan ja valikoi hyllystä viiniä sekä suklaata mukaan illan viettoon.

Ilta jatkui mukavissa tunnelmissa pienen kävelyn jälkeenkin kun he vetäytyivät takaisin sisälle. Dana tunsi olonsa turvalliseksi tässä paikassa vaikka se olikin täynnä vieraita ihmisiä. Hän nukkuikin loppu yön hyvin ja heräsi vasta myöhään seuraavana päivänä. Hän oli päättänyt jäädä tänne hetkeksi aikaa sillä yksin kotiin palaaminen ei ollut miellyttävä ajatus. Niinpä seuraavat päivät kuluivat melko nopeasti. Hän luki ja rentoutui antaen huolien pysyä poissa mielestään. Dana jopa oppi muutaman liikkeen joiden avulla voisi puolustautua jos joku hyökkäisi häntä kohden. Hän ei kylläkään ollut niin vakuuttunut siitä osaisiko oikeasti puolustaa itseään mutta olihan se hyvä tietää edes joitakin perus liikkeitä.

Lopulta kuitenkin Danan kohtasi todellisuuden siitä että häntä odottaisi kotona jo suuri määrä laskuja sekä työt jotka olivat jääneet muutamalta illalta väliin. Niinpä hän ilmoitti vajaan viikon kestäneen vierailun jälkeen että tahtoisi palata jo takaisin kotiin. Lauantai-ilta pimenikin siihen tunnelmaan että hän pääsi takaisin asuntoonsa tavaroineen. Hän hyvästeli Klausin ja jäikin järjestelemään tavaroitaan paikoilleen yksinään asuntoon. Hän oli kiitollinen kaikesta mitä Klaus oli hänen hyvinvointinsa eteen tehnyt.