Kaksin kiipelissä

// Raiu ja Damien tänne jees pliis kiits!

Päivä ulkona oli tasaisen harmaa ja tihkusade oli yltymässä kunnon maata piiskaavaksi syyssateeksi. Aida oli ehtinyt juuri ja juuri pois alta sisälle hiljaiseen liikekeskukseen, jonka olisi kuvitellut olevan täydempi. Aida oli kuitenkin kiitollinen, sillä väentungos sai hänet levottomaksi. Liikekeskuksessa oli vähän kaikkea kaikille, ja kirjakauppa oli neljännessä kerroksessa. Aida oli pukeutunut normaalien farkkujen, lenkkareiden ja hupparin lisäksi vielä mustaan, vedenpitävään syystakkiin. Mustat lenkkarit olivat kuluneet paljosta käytöstä, pian täytyisi ostaa uudet. Ehkäpä senkin saisi hoidettua pois päiväjärjestyksestä tänään, jahka hän olisi hakenut uusimmat uutuudet kirjakaupasta kirjahyllynsä jatkoksi. Normaalisti Aida olisi hölkännyt portaat neljänteen, mutta hän oli nukkunut huonosti edellisenä yönä eikä aamupalakaan ollut oikein maistunut, joten nyt heikotti. Hissin ovet olivat juuri liukumaisillaan kiinni.

"Hei, pidä ovia!" Hän huudahti, ottaen muutaman juoksuaskeleen ja luikahtaen hissiin juuri ajoissa. Ovet liukuivat kiinni hänen takanaan ja sateen ja ulkoilman tuoksuinen Aida sulkeutui metalliseen, kirkkaasti valaistuun ja peilein koristeltuun koppiin nuoren miehen kanssa. Turhaan hän oli huutanut, tällä näytti olevan kuulokkeet korvillaan. Aida nojautui hissin takaseinään ja tuijotti kärsimättömänä numerotaulua, jossa numerot vaihtuivat hitaasti. Nämä vanhat hissit olivat surkean hitaita, suorastaan luvattoman hitaita. Jo se, että numero vaikutti pysähtyneen sai Aidan sydämen pamppailemaan nopeammin, kuin olisi ollut tarpeen.

//Täällä ollaan! Tuli vähän kökköä tekstiä, mutta ehkä sitä ei pidäkään pystyä parempaan heti sen jälkeen kun on tankannut kasvatustieteitä saunan pehmittämään päähän.//

Damien painoi hissin ovien vieressä olevaa nappia kutsuakseen hissin kauppakeskuksen alakertaan eikä voinut muuta kuin ihmetellä kohtalon ivaa. Millaiset työmiehet sulkivat liukuportaat korjaustöiden takia eivätkä tarjonneet muuta kulkuvaihtoehtoa kuin hissi? Damien puristi kirpputorin ekokassin kahvoja ärsyyntyneenä. Hän olisi mielellään vain kävellyt punakeltaisten varoituspuomien yli välittämättä seurauksista, mutta kuitenkaan hän ei ollut jaksanut jäädä väittelemään asiasta tai kerjäämään itselleen vaikeuksia.
Aina hän yhdestä hissimatkasta selviäisi. Ei se ollut mikään iso juttu. Vain muutama kerros, ja hän pääsisi suutarin tykö hakemaan saappaansa, joiden pohja oli alkanut sanoa itseään irti. Saappaat olivat vanhat ja periaatteessa Damien voisi ostaa uudet, mutta hän piti vanhoista liikaa. Outoa omata sellaista kiintymystä asusteisiin.
Hissin ovet liukuivat auki ja vastentahtoisesti Damien astui sisään tyhjään, pieneen tilaan. Hän nykäisi mustan syystakkinsa leveitä kauluksia ylemmäs ja tunki sitten kätensä samaa sävyä olevien housujen taskuihin. Hänen oli ollut pakko siirtyä nyt pitkähihaisiin takkeihin ilman muuttuessa aina vain viileämmäksi ja sateisemmaksi, mutta sisällä hänen olonsa oli alkanut muuttua kuumaksi ja tukalammaksi.

Hitaasti hissi lähti kohoamaan ylöspäin, ja sillä samaisella hetkellä Damien oli nostanut kaulallaan levänneet kuulokkeet korvilleen ja naksauttanut taskussaan lojuvan soittimen käyntiin. Sulkien koko muun maailman ympäriltään hän nojautui seinää vasten ja sulki silmänsä, kuvitellen itsensä aivan jonnekin muualle.
Tuskinpa hissi oli päässyt kerrosta enempää ylöspäin, kun se jo pysähtyi. Damien ehti vain laiskasti raottamaan silmäluomiaan, kun hän huomasi nuoren naisen kiiruhtavan vihoviimeisellä sekunnilla sisään. Hetken aikaa Damien katsoi uutta kanssamatkustajaansa, mutta koska tuossa ei ollut mitään epätavallista – eikä hän halunnut olla yhtään ylimääräistä hetkeä silmät auki tiedostaen, missä oli – hän sulki silmänsä ja vaipui takaisin horrokseensa.
Hitaasti, tuskallisen hitaasti, vanha hissi nitisi ja natisi ylöspäin kuin kuluneita niveliään valittava vanhus. Kunnes se pysähtyi uudestaan.
Damien suoristautui yllättyneenä siitä, miten niin matelevalta tuntunut hissi oli jo ehtinyt perille. Sanaakaan sanomatta hän meni oville astuakseen niistä ulos, mutta… hän ei päässytkään ulos. Sinitukka vilkaisi kärsimättömästi numerotaulua, painoi kätensä kylmälle metalliovelle ja liu’utti sormiaan niitä pitkin ikään kuin saisi ne silittämällä auki. Mitään ei tapahtunut, ovet olivat ja pysyivät kiinni.
”Aukea”, Damien korahti hiljaa itsekseen. Hän ei edes tiedostanut puhuvansa ääneen musiikin pauhatessa yhä korvilla.

Aida nojasi takaraivoaan vasten kirkkaaksi kiillotettua peiliä, silmät kiinnittyineinä kirkkaisiin ledeihin, jotka muodostivat numeroita. Kun ne sitten pysähtyivät kakkoseen ja pysyivät siinä, kesti hetken ennen kuin Aida tajusi hissin todella pysähtyneen. Yleensähän sellaisen huomaisi momentumista, muttei tämän hissivanhuksen tapauksessa.
"Mitä hittoa", Aida henkäisi, vilkaisten ympärilleen, etsien heti jotakin pakotietä, mikäli yksi hänen pahimmista painajaisistaan olisi käymässä toteen. Nuori mies, jonka kuulokkeista vuoti läpi jonkinlainen musiikki, vaikutti hätääntyneen hissin äkillisestä seisahtumisesta myöskin, sillä tuo asteli ovien luokse ja pyysi niitä avautumaan. Mikäli tilanne ei olisi ollut niin vakava, Aida olisi saattanut nauraa tuolle. Sen sijaan hän astui painikepaneelin luokse ja painoi soittonappia, odottaen, että kaiuttimesta kuuluisi keskuksen vastaajan ääni. Kun jokunen sekunti kului, eikä mitään kuulunut, hän painoi uudestaan, tällä kertaa pidempään, ja kaiuttimista kuului nyt sama ääni kuin puhelimella soittaessa.

"Come on, come on", Aida sanoi, nojaten otsaansa kylmään metalliseen seinään. Pienen naksahduksen saattelemana kaiuttimista kuului ääni, jonka sanoma oli selkäpiitä kylmäävä. Tasainen, ranskankielinen ääni lausui sanat, jotka tuntuivat Aidasta viimeiseltä tuomiolta.
"Ketään ei tavoitettu vastaamaan soittoon. Koettakaa uudestaan muutaman minuutin kuluttua." Aida löi nyrkkinsä metalliseinään paneelin vieressä niin lujaa, että siihen tuli pieni lommo. Hän vilkaisi sinitukkaista nuorta miestä ja päätti hillitä itsensä. Paniikki puristi hänen vatsaansa kivikovaksi, mutta tästä ei tulisi yhtään mitään, jos he molemmat hätääntyisivät.
"Kuule, hei", Aida sanoi takeltelevalla ranskallaan, koputtaen miestä olkapäähän, "hei? Eivät ne ovet pyytämällä aukea", Aida sanoi, nieleksien suurempia tunteita takaisin vatsaan, joka koetti nousta kurkkuun. Nälkä ainakin oli tiessään, mutta heikotus oli vain kasvanut. Normaalisti Aida olisi voinut vääntää ovet auki vaikka väkisin, sen verran voimaa tässä pienehkössä naisessa oli, mutta nyt sellainen ei tulisi kuuloonkaan.

Damien pysäytti kätensä liu’unnan, ja astahti yhden lyhyen askeleen taaksepäin. Ovi ei auennut, ei ainakaan noin naurettavalla keinolla, ja totuus alkoi verkalleen hiipiä hänen tajuntaansa. Ovi ei auennut. Hissi ei liikkunut. He olivat jumissa.
Tuntui aivan siltä, kuin hänen sydämensä syke olisi voimistunut niin, että se sai hänen lihaksensa tärisemään rummutuksellaan. Hän veti tuskallisen, vapisevan henkäyksen ja yritti pakottaa itsensä rauhalliseksi. Paikkahan oli pelkkä tavallinen hissi… ei hän ollut sinne kuolemassa. Happi ei loppuisi ja varmasti hissin jumiutuminen huomattaisiin pian.
Ainoa vain, että harvemmin paniikkiin joutuva mieli kuunteli loogisen ajattelun ääntä. Ja nytkin se oli kuin seinille puhuisi.
Damien säpsähti tuntiessaan yllättäen koputuksen olkapäällään ja käänsi päänsä kohti kanssamatkustajaansa terävästi kuin lintu. Hänen kireä ilmeensä kiristyi entisestään, kun hän laski kuulokkeensa kuullakseen edes osan naisen puheesta. Olihan tuon ranskan kieli jo valmiiksi epävarmaa.
”Kyllä minä sen tiedän”, Damien jupisi ja väisti naisen katsetta jokseenkin vaivaantuneena. Oli jo valmiiksi tarpeeksi idioottimaista puhua hissin ovelle aivan kuin se olisi jokin Ali Baban aarreluolan sisäänkäynti.
Nuori mies meni hissin numeronäppäimille, ja painoi määrätietoisesti tärisevällä sormellaan numeroa kolme. Mitään ei tapahtunut. Hän puri hampaansa ahdistuneena yhteen ja tunsi valtavaa halua potkaista jotain – mutta päätti hillitä itsensä, olihan hän jo naisen silmissä aivan kyllin outo.
”Kokeilit siis jo tätä?” Damien osoitti soittonappia ja kysyi värittömällä äänellä, josta vatsassa vellova ahdistus oli imenyt viimeisetkin mehut.
Hän kaivoi puhelimensa esille, mutta jäi tuijottamaan sen ruutua. Kenelle hän soittaisi? Hätäkeskukseen? Se kuulosti jo liioittelulta. Hän vilkaisi syrjäsilmällä naista, josta huokuva pakokauhu oli voimakkaampaa ja näkyvämpää kuin hänen omansa. Olisiko… kenties tuokin pelkäsi ahtaita paikkoja?
Eipä sillä, se ei ollut mikään ilouutinen. Sehän vain tarkoittaisi, että kohta nainen lysähtäisi lattialle heijaamaan itseään ja kirkumaan. Tai jotain muuta vastaavaa.

Aidalla oli totta vie pidättelemistä itsessään, ettei olisi romahtanut. Onneksi hissi oli siivottu hyvin ja peilit todella heijastivat valoa, saaden tilan näyttämään suuremmalta kuin mitä oli, luultavasti ihan korkeintaan puolitoista kertaa puolitoista metriä. Tyypillinen liikekeskuksen hissi. Nainen puri hampaansa yhteen ja nyökkäsi vastauksesksi. Hän veti syvään henkeä rentoutuakseen ja osoitti sitten paneelia.

"Hissikeskuksen tyypit taitavat olla lounastauolla", hän sanoi sitten hiljaa, murtuneella ranskallaan. Paniikin lisäksi nyt myös kiukku puristi hänen sisuksiaan. Hän vilkaisi miehen puhelinta, kaivaen sitten omansakin esiin. Onneksi hänellä ei ollut sellaisia läheisiä, kenelle tällaisessa tilanteessa pitäisi soittaa. Vanhempia tuskin edes kiinnosti, äiti olisi tyytyväinen, kun pääsi hänestä ja isäkin luultavasti olisi vain iloinen, kun yksi rahareikä olisi tukittu. Sitten hän tajusi, että kenttää mittaavien palkkien päällä oli ruksi. Hänen operaattorinsa ei saanut puhelimeen yhteyttä tässä suljetussa vanhassa kopperossa. Vaivihkaa hän otti askeleen pojan viereen kurkaten tuon ruutua, josko tällä vaikka olisi parempi tuuri. Hän oli juuri päässyt ihan pojan viereen ja oli kurkkaamassa tuon luurin näyttöä, kun hänen vatsansa päästi äänekkään murahduksen. Tämäkin vielä.

Damien nosti katseensa hetkeksi puhelimestaan, kun nainen epäili henkilökunnan olevan tauolla. Hän tuhahti pienesti. Tätä tahtia hän ei enää yllättyisi mistään kohtalon oikusta.
Hän kohdisti huomionsa uudelleen puhelimeensa ja katsoi erityisen huolestuneena kahta kituvaa virtapalkkia sekä yhtä onnetonta kenttäpalkkia, joka aivan varmasti söisi vähäisenkin elämän luurista alta aikayksikön. Tarkasti harkiten Damien valitsi tätinsä aviomiehen, Augustinin numeron. Mies oli varmasti ainoa hänen puhelimessaan olevista henkilöistä, joka osaisi ajatella loogisesti ja keksiä jotain, millä auttaa: kenties katsomalla puhelinluettelosta kauppakeskuksen numeron ja soittamalla itse siihen. Damien vei kännykän korvalleen ja pyrki tasaamaan hengityksensä, jotta saisi artikuloitua asiansa mahdollisimman selvästi.
Tunteeton miesääni kantautui Damienin korvaan ja julisti synkän tuomion: Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.
Damien olisi voinut hyvinkin kirota Augustinin siltä seisomalta maan alimpaan kolkkaan. Kuitenkin hän hillitsi itsensä töin tuskin ja painoi vihreää luuria seuraavaksi Marthe-tädin kohdalla. Kuunnellessaan tasaista puhelimen tuuttausta hän hoki päässään ’Vastaa, vastaa, vastaa, vastaa…’ kuin mantraa.
Valitsemanne henkilö puhuu juuri nyt toista puhelua.
”Helvetti…” Damien kirosi hiljaa. Kun Marthe kerran puhui jonkun kanssa puhelimessa, saisi linjan vapautumista odottaa ainakin puoli tuntia.

Damienin työtoveri, Mariléne, oli varmasti yksi vihoviimeisistä ihmisistä, keneltä sinitukka halusi pyytää palveluksia. Enää ei kuitenkaan ollut varaa nirsoilla, ei tippaakaan. Hän painoi juuri vihreää luuria, kun kännykän ruutuun ilmaantui yhtäkkiä viesti ”Näkemiin =)” ja koko puhelin pimeni. Tovin Damien vain toljotti laitetta kuin härkä uutta porttia, eikä ollut edes huomannut kanssamatkustajansa lähestymistä. Vasta tuon vatsan kurina havahdutti hänet, ja hän oli viskata hyödyttömän puhelimensa seinään.
Rystyset valkoisina hohtaen hän puristi kännykkäänsä ja laittoi tuon takaisin housujensa taskuun.
”Se siitä sitten”, hän sanoi ääni kireänä. Hänet oli siis tuomittu virumaan hississä määrittelemättömän ajan yhdessä tuntemattoman naisen kanssa, joka oli varmasti yhtä kauhuissaan kuin mitä Damien oli sisimmässään. Huonommin ei voisi mennä.
Ajatus ehti vasta kulkea Damienin mielen halki, kun hissin kirkkaat lamput alkoivatkin vilkkua kuin diskovalot. Niiden yritys sulkea matkustajat pimeyteen muistutti Damienia siitä, että asiat voivat aina mennä huonommin.

Aida tapitti herkeämättä tätä sinitukkaista nuorukaista, jonka käsissä oli heidän todennäköisin keinonsa pelastua. Kun ensimmäistä yritystä seurasi toinen ja sitä sitten vielä sammuva led-valo, Aidan teki mieli purskahtaa itkuun. Tännekö he kuolisivat, toisilleen kaksi täysin vierasta ihmistä, joita yhdisti vain sama onneton hissimatka.
"Fuck", Aida ähkäisi englanniksi, ottaen sitten askeleen uudelleen hätäpaneelin luokse ja painaen pohjaan soittonappia. Vaimea tuuttaus täytti tilan ja Aidan rinnassa ehti herätä jo toivo, kunnes sama yksitoikkoinen naisen ääni lausui ne samat sanat. Aida tuijotti paneelia kuin pahinta vihollistaan, painaen uudestaan nappia. Kauanko ranskalainen ruokatauko yleensä kesti, tunnin, kaksi? Aida mulkaisi kiukkuisesti sinitukkaista kuin kaikki tämä olisi miehen syytä, palauttaen pian tuhkanharmaiksi tummuneet silmänsä teräksiseen paneeliin.

Ja sitten valot välkähtivät kuin uppoavassa Titanicissa ikään.
"Tämä on todella huono juttu", Aida sanoi pelästyneellä, takkuavalla ranskalla miehelle, vilkaisten olkansa yli tähän, "todella huono", hän jatkoi hiljaa itsekseen, laskien sileän otsansa hissinseinää vasten. Sen viileys tuntui lohdulliselta, vähän rauhoittavaltakin, ja pitkien ripsien kehystämät, meikittömät silmät painuivat umpeen estääkseen kyyneliä valumasta. Nyt ei ollut tilaa paniikille. The sun is warm, the grass is green, the sun is warm, the grass is green, Aida hoki päässään niin kuin Karate Kidissä oli neuvottu tekemään. Miyagin neuvo ei ollut ihan huono, sillä mielikuva papasta sai Aidan hymyilemään ja rentoutumaan. Hän veti syvään henkeä ja kohdisti sitten katseensa mieheen.
"Minä olen Aida. Jos me kuolemme tänne, niin olisi kiva tietää edes sinun nimesi", Aida lausui hitaasti ja huolellisesti, pysähtyen kerran tai kaksi miettimään oikeaa sanaa. Hän riisui kahisevan takkinsa ja myttäsi sen lattialle, asettuen sen päälle istumaan.
"Kannattaa varmaan koettaa pian soittaa uudestaan, eihän sitä tiedä vaikka ne ukot tulisivat tauoltaan", Aida sanoi rohkaisevasti, vaikka oli varmasti selvää, että hän vakuutteli asiaa ennenkaikkea itselleen.

Damien kohotti hieman toista kulmaansa naisen yllättäessä kirotessa englanniksi, vaikka olihan hän osannut päätellä, ettei tuo taida olla aivan syntyperäinen ranskalainen. Naisen ryhtyessä rämpyttämään soittonappia ja kaiuttimien kalsean naisäänen toistellessa itseään Damien vetäytyi syrjemmälle ja painautui nurkkaan, aivan kuin ollakseen valmiina lähtemään heti kun ovet vain aukeaisivat. Vaan eipä tilanne lupaavalta näyttänyt.
Hän vastasi vähintään samalla tylyydellä naisen mulkoiluun, ennen kuin käänsi kasvonsa muualle ja hamusi sormenpäillään kuulokkeitaan. Kunnes valojen välkyntä pysäytti hänet.
Hän pystyi tuntemaan humahduksen, mitä sekunnin mittainen pimeys hänessä aiheutti, ja hänen vaaleat kasvonsa kadottivat vähäisenkin värinsä. Ahdas hissi… ja nytkö vielä pimeys? Damien pystyi kuulemaan sydämensä kiihtyvän pampatuksen korvissaan ja nuolaisi kuivuneita huuliaan. Naisen puhuessa hän ei edes katsonut tuohon, vaan naulitsi silmänsä lamppuihin kuin yrittäen tiiviillä tuijotuksellaan pakottaa ne elämään. ’Hyvä huomio’, hän ajatteli sarkastisesti, mutta ei sanonut ajatuksiaan ääneen.
Kanssamatkustaja päätti näemmä yhtäkkiä esittäytyä, hitaasti ja sanojaan tarkkaan harkiten. Aida? Damien katsoi tuota tovin silmäkulmastaan, ennen kuin nojasi taas takaraivonsa metalliseinään. Hän piti kätensä tiiviisti taskussa piilottaakseen niiden tärinän, ja taisteli äänensä tasaiseksi.
”Kuolla?” hän toisti tuhahtaen, kuin asia olisi huvittanut häntä. Ei Aidaa ainakaan voinut ylitsevuotavasta positiivisuudesta haukkua. ”…Damien”, hän vihdoin töksäytti nimensä, ja sillä hetkellä valot sammuivat viideksi, lyhyeltä ikuisuudelta tuntuvaksi sekunniksi.
Niiden viiden sekunnin aikana Damienin aivot nollaantuivat tyystin ja olivat juuri aloittamassa paniikin, kun valot palasivatkin ja jäljelle jäi vain muisto, joka oli viedä Damienilta jalat alta. Hän nielaisi ja katsoi sitten Aidaa synkkänä ja ääni kireänä kuin viulunkieli.
”Epäilen vahvasti”, hän sanoi Aidan yrittäessä valaa heihin toivoa henkilökunnan palaamisesta. Hän otti kännykkänsä hetkeksi esille ja yritti saada sitä päälle, mutta turhaan. Kuollut mikä kuollut. Hän laittoi sen takaisin ja huokaisi ahdistuneena, eikä edes yrittänyt peitellä sitä, miten paljon halusi pois. ”Sinun puhelimesiko ei toimi?” hän kysyi. Valot välkähtivät uudestaan, tällä kertaa kaksi kertaa putkeen. Toisin kuin Aida, Damien ei käynyt istumaan vaan seisoi jännittyneenä ja aivan kuin varautuen johonkin… niin, johonkin. Vaaraan? Hyökkäykseen? Hänen mielensä yritti maalata kaikenlaisia kauhukuvia tulevasta, mutta päätään pudistaen hän hääti ajatukset päästään. Hän ei antaisi pelolle valtaa. Hän ei olisi niin heikko.

Aida nyökkäsi päätään tervehdyksesi toisen kakistettua vihdoin nimensä. Damien ei ainakaan ollut ylitsevuotavan ranskalainen, niin kuin kaikki muut irvileuat, joihin täällä törmäsi. Aida ei hetkeäkään epäillyt, etteikö mies ollut vain antisosiaalinen, tuskinpa Damien välitti hänen britteydestään tuon taivaallista.
"Minun puhelimeni toimii loistavasti", Aida tuhahti, kaivaen suurinäyttöisen kosketusluurinsa esiin, heilauttaen sen ilkkuvan kirkasta ruutua miehelle, "mutta operaattorini on surkea, kenttää täällä ei ole yhtään", kohtalon ivaa, että hän oli sitoutunut halpaan dataliittymään. Netti toimi pääosin moitteettomasti - ei tosin nyt - mutta muuten palveluntarjoaja oli kaikin puolin kehno.

"Minulla on tässä sudoku ja TripleTown, jos kaipaat tekemistä", Aida sanoi virnistäen. Onneksi hän ei ollut yksin. Onneksi, onneksi, onneksi. Valojen välkähdys olisi saanut hänet suunniltaan, hyppimään seinille ja repimään hullun raivolla ovia auki, mikäli hänen ei olisi tarvinnut osoittaa maailmalle, jota tässä tapauksessa edusti Damien, että hän osasi pitää päänsä kylmänä. Aida riisui takkinsa lisäksi vielä paksun mustan hupparinsakin, taitellen sen mytyksi takkinsa päälle. Huomasi, että nainen oli urheilija, mustien urheiluliivien päällä hänellä oli napakka, juoksemiseen soveltuva hihaton mustavalkoinen toppi. Lattia ei ollut yhtä kylmä kuin hissin seinät, ja onneksi se oli siistimpi kuin monet muut hissit.

"Ei sinulla ole mitään syötävää?" Aida kysyi sitten, suunnaten harmaan katseensa mieheen. Paniikki puristi rintaa edelleen, mutta sitähän Damienin ei tarvinnut tietää. Tai no, ehkä tuo oli saattanut arvata jotakin, kun Aida oli ääneen epäillyt heidän kuolevan tähän kurjaan häkkiin.

Aida esitteli puhelintaan, jossa oli sentään yhä akkua, mutta muuten se oli yhtä kuin hyödytön. Damien mulkaisi kännykkää syyttävästi, ennen kuin antoi päänsä painua ja sulki silmänsä. Eikö heillä tosiaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin odottaa? Ei mitään keinoa saada hissiä toimiaan tai päästä edes jotain kautta ulos? Damien vilkaisi kattoon miettiväisesti. Monissa elokuvissa ihmiset taisivat paeta kattoluukun kautta, mikäli joutuivat jumiin hissiin, mutta toimisiko se oikeassa elämässä? Hän siirsi katseensa oviin, jotka pysyivät jääräpäisesti kiinni. Hyvällä tuurilla he olivat jonkin kerroksen kohdalla ja voisivat päästä ulos vain vääntämällä ovet väkisin auki. Vaan millä sekin onnistuisi? Damien kokeili taskujaan, mutta mitään siihen hätään tarpeellista hänellä ei ollut. Kännykkä, lompakko ja avainnippu, eikä sen puoleen kirpputorilta saadussa kassissakaan mitään apuvälinettä ollut. Ei hän sentään sorkkarautoja ostellut.
Pakoajatukset katkesivat siihen, kun nainen tarjosi puhelimensa pelejä pahimpaan tylsyyteen. Damien katsahti kännykkään, mutta muuten hän piti silmänsä tiiviisti eteenpäin suunnattuna ja koetti parhaansa mukaan saada kehonsa tärinää lakkaamaan.
Sitten hän lopulta ojensi kätensä kohti naista ja tuon kännykkää ikään kuin vaatien luuria itselleen. Hän tarvitsi todella jotain tekemistä, jotakin, mihin hukuttaa ajatuksensa.

Aida näkyi riisuvan nyt hupparinsa, ja myös Damienilla alkoi olla tuskastuttavan kuuma pitkähihaisessa syystakissaan. Pikkuhiljaa hän alkoi näprätä sen vetoketjua enemmän auki oloaan helpottaakseen, ja lopetettuaan hän kuuli Aidan tiedustelevan ruokatilannetta.
”Ei”, Damien vastasi ykskantaan. ”Ja luulisi nälän olevan tällä hetkellä pienin murheesi.”
Hän tuijotteli katossa väriseviä lamppuja ja päätti, ettei enää kulkisi tämän rakennuksen hisseissä. Musiikkikuulokkeet lepäsivät hänen kaulallaan korvien alapuolella, ja vaikka niistä kantautui yhä hyvin vaimeasti musiikkia, se ei rentouttanut Damienia yhtään. Tavallisesti musiikinkuuntelu oli se niksi, millä hän sai päänsä tyhjennettyä, mutta ei hän myöskään ollut pitkiin aikoihin joutunut näin ahtaaseen tilaan. Vailla ulospääsyä. Vailla tietoa siitä, milloin hän pääsisi ulos. Tai pääsisikö ollenkaan.
Tietenkin hän pääsisi täältä ulos! Hän kurtisti kulmiaan itselleen ja omille ajatuksilleen, jotka eivät enää kuuluneet hänelle. Hän ei ollut taivaanrannanmaalari, mutta ei hän silti ollut aikeissa kuolla tällaiseen onnettomaan loukkoon.

Damien huokaisi äänettömästi hiljaisuudelle, eikä keksinyt mitään puhuttavaa. Hän ei ollut koskaan osannut small talkia, ja vaikka hän yleensä arvosti enemmän hiljaa oloa, oli tällainen hiljaisuus jotenkin painostavaa. Hissin sähköinen, tasainen surina kantautui jostain kopin ulkopuolelta, ja sen lisäksi Damien kuuli vain oman hengityksensä ja sydämen sykkeen korvissaan.
”Mitään ideoita?” hän sai vihdoin kysytyksi pingoittuneella äänellä, eikä odottanut Aidan vastaukselta liikoja. Jos tuo tietäisi keinon päästä ulos, niin luulisi tuon sanoneen sen jo tähän mennessä.