From URL to IRL

//Sir Kai ja Louis, välkommen! Yritin parhaani otsikon kanssa. Tai... no...//

Jos Damienista jotain pitäisi kieltää lailla, niin maanantain työvuorot.
Kuka muka haluaisi miettiä uusien vaatteiden ostamista heti viikonlopun jälkeen, kun kaikki olivat väsyneitä ja raahautuivat töihin, kouluihin ja muualle elämään velvollisuuksien täyttämää elämäänsä. Vaikka toisaalta… Damien nojautui vilkaisemaan pienen varastohuoneen ovesta sisään, ja näki Aku Ankka-mallisen urheilutopin roikkuvan huolimattomasti laatikosta. Kuka edes haluaisi ikinä ostaa tuollaisia vaatteita, maanantaina tai milloinkaan?
Ei siis ollut mikään ihme, että Damienin maanantai Chef Vêtements-vaateliikkeessä oli ollut hiljainen. Hän oli saanut koko päivän aikana vain kaksi puhelua, joista toinen oli väärään numeroon soittanut vanhus ja toinen joku onneton mies, jonka Mariléne oli kietonut pikkurillinsä ympärille. Mikä älynväläys oli edes antaa työpaikan puhelinnumero jokaiselle parin viikon jutulle? Damien mulkaisi nyt mykkänä pöydällä nököttävää puhelinta myrkyllisesti.

Damien nojautui työpöytäänsä pitkästyneenä ja tuijotti tietokoneen näyttöä. Hänen kollegansa, Mariléne Tasse kuului seisovan kaupan puolella ja puhui näemmä nyt uuden poikaystävänsä kanssa kännykässä, kun Damien oli ilmoittanut tuolle kovaan ääneen olevansa kurkkua myöten täynnä Marilénen säädöille vastailemisessa.
Nuori mies vilkaisi kelloa, ja klikkasi sitten tietokonehiirellä Internet-selaimen auki. Jollakin keinolla hänen pitäisi saada aikansa kulumaan.
Hänen silmänsä suurenivat yllätyksestä netin avatessa automaattisesti jonkin hänelle aivan vieraan sivuston. Mikä se oli? Hän kumartui hieman lähemmäs näyttöä.
SweetestLemon on kirjautunut sisään.
Damienin kulma nyki.
Syyllistä tähän ei ollut vaikea arvata. ’Mariléne…’ sinitukka murisi päänsä sisällä ja kuunteli blondin kantavaa tekonaurua. Millä oikeudella tuo oli käynyt hänen koneellaan chattailemassa, vieläpä työaikana?!
Ja…
...mikä ihmeen SweetestLemon.

//Laitan keskustelun alkamaan :'D Ei varmaan haittaa, että päätin kellonajan, sivuston ja sen, mitä Mariléne on sinne kirjoitellut, kun en olisi muuten voinut tehdä juuri mitään..//

Oli epäreilua, kuinka herkästi Louis kaatui sängynpohjalle flunssan tappamana nykyään. Aiemmin hän ei ollut joutunut kärsimään tavallisista nuhakierteistä, hyvä kun koskaan kärsi edes tukkoisesta nenästä, mutta nykyään... Hänellä oli menossa kolmas nenäliinapaketti ja kaikki talouden tyynyt oli raahattu hänen petiinsä loisteliaaksi vuoreksi, joka auttoi häntä röhnöttämään mukavasti puoli-istuvassa asennossa tädiltä käyttöön kinuttu läppäri sylissä. Se oli kuollut jo pari kertaa ylikuumennuttuaan, mutta nyt Louis oli saanut optimoitua sairasdatistelunsa laittamalla yhden juurikin sinä päivänä missaamansa kurssin oppikirjan läppärin ja peittonsa väliin.

Louis oli tavalliseen tapaan hengaamassa erään nörttikulttuuriin ja peleihin keskittyvän sivuston retropelichattihuoneessa, mutta tällä kertaa hän oli kuumeisen vihainen, sillä joku oli väärässä.

11:07 BowserBoxer kirjoitti:
SweetestLemon, minä ainakin olen täällä nyt siksi, että olen kuumeessa enkä voinut mennä luennoilleni. Eikö nörttien no-lifeiksi haukkuminen ole jo yli viisi vuotta vanha juttu? Miksi edes vaivaudut kirjautua tänne, jos et halua jutella peleistä?

Hän taisi olla vain syöttämässä trollia, minkä pari tyyppiä sanoikin chattiin liki välittömästi. Hänkin oli joskus pienenä teininä katsellut joillakin taikakorteilla pelanneita luokkalaisiaan kieroon ymmärtämättä, miksi joku halusi tuhlata aikaansa johonkin sellaiseen, kun he olisivat voineet vaikka urheilla, mutta ei tässä chatissa yleensä ollut sen ikäistä väkeä. No, hyvällä tuurilla tuosta tyypistä ei enää kuuluisi mitään ja hän voisi rauhoittua nukkumaan kuumettaan pois, kuten Alaina oli suositellut.

//Ei todellakaan haittaa, ja vähän niin kuin sihtasinkin sun päätettäväksi tuon kellonajan; kun Louisilla on se koulu, niin katselin laitatko chattailun iltapäivälle. Mutta haa, sairastuminenhan on vallan mainio! Kuten myös tuo, mitä keksit Marilénelle – sitä saa autohitata mielin määrin, kun ei se ole mun hahmo, ainoastaan random sivuhenkilö. Tästä tulee hauskaa. :’D//

Damien siirsi kursorin yläkulman punaiselle ruksille päästäkseen tuosta Marilénen typerästä chatista eroon. Ja sen jälkeen hän pitäisi huolen, että tämä oli viimeinen kerta, kun blondi leikki hänen työkoneellaan. Kuitenkin chattiin näytti tulevan yllättäen uusi viesti, joka pysäytti Damienin aikeet.
BowserBoxer? Aina vain typerämpiä nimiä… Damienin silmät kävivät nopeasti läpi tämän kyseisen chattaajan lähettämän viestin. Se sai hänet selaamaan keskustelua taaksepäin, kunnes luettuaan tarpeeksi hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja katsoi kohti ovea, minkä takana Mariléne puhui puhelimeen. Ensin Damien oli ajatellut, että nainen oli vain seikkaillut juoruilemassa ystäviensä kanssa tai muuta vastaavaa, mutta näemmä tuon käsitys ajanvietosta on sitäkin surkeampi: nettikiusaaminen. Tai, Damien ei ollut varma, oliko tuollainen muiden käyttäjien pelikeskusteluille naureskeleminen ja niissä häiriköiminen kiusaamista, mutta joka tapauksessa.
Sinitukka siirsi katseensa takaisin tietokoneen näyttöön ja mietti. Sitten hänen sormensa laskeutuivat näppäimistölle.

11:11 SweetestLemon kirjoitti:
SweetestLemon ei ole enää täällä. Olen eri henkilö.

Damien ei tiennyt, miksi vaivautui selittelemään Marilénen sotkuja. Kenties siksi, ettei hänellä ollut parempaakaan tekemistä.

11:12 SweetestLemon kirjoitti:
Älkää välittäkö hänen puheistaan. Sanoisin hänen olevan se, kenellä ei ole elämää.

Louis tuijotti näyttöään silmät ymmyrkäisinä. Hetken aikaa hän luuli käsittäneensä jotakin väärin liisteriksi muuttuneiden aivojensa takia, mutta tavaamisen jälkeen tilanne selveni. Joku toinen käytti nyt nimimerkkiä SweetestLemon, ja pyyteli edellisen toilailuja anteeksi. Ne kaksi muuta, jotka Louis'n lisäksi kirjoittelivat chattiin harvakseltaan, ehtivät ennen häntä syyttämään, että tyyppi vain yritti paikkailla tekojaan nyt, kun tuli kritisoiduksi.

11:15 BowserBoxer kirjoitti:
Tyypit, ei nyt syyllistytä samaan peeloiluun kuin mitä toi aikaisemmin harjoitti. Mutta mustakin voisit peeloilla oikean SweetestLemonin naamakirjalla, jos siltä jäi sekin auki.

Ainakin Louis oletti, että joku, joka oli jättänyt itsensä sisään tähän chattiin, oli myös unohtanut kirjata itsensä ulos kaikilta muilta sivustoilta, joita käytti. Niistettyään hän kuitenkin katsoi keskustelua uudestaan, ja huomattuaan, ettei kukaan ehtinyt vielä vastata mitään hän päätti äkillisessä syyllisyydenkouristuksessa perua puheensa.

11:17 BowserBoxer kirjoitti:
Tai ei, sekin olisi vain tyypin tasolle laskeutumista.

11:18 BowserBoxer kirjoitti:
Hei uusi SweetestLemon, kuulutkos meihin no-lifeihin? Kuka se äskeinen kirjoittelija oli?

Damien kurtisti kulmiaan ärsyyntyneenä, kun hänen kirjoituksensa näyttivät vain lisäävän muiden chattaajien syyllistämistä ja haukkumista. Mitä hän oli edes kuvitellut? Mariléne oli kaivanut itselleen jo kyllin syvän kuopan kirjoituksillaan, ja luultavasti tällaisissa chateissa olevat ihmiset olivat joko lapsia tai sitten aikuisia, jotka luulivat olevansa lapsia. Liian lapsellisia antamaan anteeksi. Eikä Damien totta vie aikonut madella kenenkään jaloissa Marilénen takia.
Vaan sitten Damienin huomio kiinnittyi BowserBoxeriin ja tuon laittamaan viestiin. Näemmä tuo osoitti jonkin verran enemmän kypsyyttä kuin muut ystävänsä, mutta silti Damienista kuulosti vahvasti siltä, kuin hänet yhä nähtiin chatin häirikkönä. Hän oli juuri kirjoittamassa jotakin tulikivenkatkuista, mutta sitten BowserBoxer jatkoi kirjoitteluaan aivan uudenlainen sävy tekstissään.
Damien mietti ja poisti kirjoitusvaiheessa olleen viestinsä, ja aloitti alusta.

11:20 SweetestLemon kirjoitti:
Hän oli työkaverini. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän istui tietokoneellani työpäivän aikana.

Yksi chattaajista naureskeli takaisin, että mitäs hän sitten teki kuin istui työpäivän aikana koneella. Damien päätti jättää koko kommentin huomioimatta.

11:22 SweetestLemon kirjoitti:
Ja jos meinaat no-lifellä pelien pelaamista – mikäli lapsuuden Super Mariota ei lasketa, niin en ole.

Lapsena Damien oli hyvinkin mielellään pelannut Ariel-serkkunsa kanssa pelikonsoleilla, vaikka hänen äitinsä oli rajoittanut sitä paljon. Nykyään hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa, välineitä eikä oikeastaan edes viitsimystä kuluttaa aikaa sellaiseen.

11:23 SweetestLemon kirjoitti:
Enkä usko teidänkään olevan sellaisia, jos todella käytte luennoilla.

Niin, luultavasti näillä chattaajilla – tai ainakin BowserBoxerilla, joka oli juurikin huomauttanut olevansa kipeänä ja poissa luennoltaan – oli vielä enemmän elämää kuin Damienilla. Niin surullista kuin se onkin myöntää. Tämä ironia sai Damienin toisen suupielen nykimään.

Ystävystyminen oli omituista. Vuosikausia yhdessä samojen ihmisten kanssa treenattuaankaan Louis ei ollut saanut yhtäkään sellaista ystävää, joka olisi hänen rinnallaan nyt, mutta alkaessaan jutella anonyymille tuntemattomalle netissä yrityksenä olla vähän parempi ihminen hän saikin monen päivän juttukumppanin. He olivat siirtyneet skypeen ja jutelleet mistä sattuivat – Louis oli selostanut videopelien saloja ja saanut kuulla vastineeksi paljon musiikista. He olivat löytäneet häkellyttävän paljon yhteistä aina loppuneita harrastuksia myöten, ja kumpikin oli kannustanut toista aloittamaan uudestaan. Jokin sai kuitenkin Louis'n vaikenemaan siitä, että toisin kuin Damien, joka voisi aloittaa tanssimisen koska tahansa, hän ei voisi enää koskaan palata taitovoimistelun pariin. Tuntui liian hyvältä pitkästä aikaa kuulla, kuinka joku vakuuttelee sen olevan mahdollista.

Arki vei uudesta nettiystävästä huolimatta, ja Louis alkoi käydä ahkerasti luennoillaan heti flunssasta parannuttuaan. Sinä keskiviikkona, pari viikkoa sairastamisensa jälkeen, hän olikin yliopistolla vielä iltayhdeltätöista erään iltakurssin ja kurssin vetäjän kanssa juttelemaan jäämisen takia. Ulkona taivas velloi sinimustaa miljoonakaupungin valosaastepommituksesta huolimatta ja pihan lehtipuut sivaltelivat lehdistä riivittyjä oksiaan tihkuisen tuulen tahdissa. Oli kylmä ja vihamielinen sää olla ulkona odottamassa jotakin, varsinkin jos joutui odottamaan turhaan.

Sinitukkainen nuorukainen, joka norkoili jostain syystä yliopiston etuovien lähettyvillä, ei kuitenkaan joutunut olemaan yössä yksin. Kuivuneiden lehtien rapina kivetystä pitkin tukahdutti alleen kaupungin elämän äänet ja pilvimassat vyöryivät taivaalla kurotellen kohti kuolevaisten maata. Pyörteilevät ilmavirrat taukosivat hetkeksi vain räjähtääkseen voimakkaaksi pyörteeksi ulkona seisojan ympärille. Tuulen kourat repivät poikaa vaatteista ympäri, kourivat kynsillä ja hampaillaan ulvoen käsittämätöntä kuolleiden kieltä kuulorajan ulkopuolella.

Mustaa huokuvat hahmot tuulessa ja niiden armoille jäänyt nuorukainen olivat viimeinen näky, jonka Louis oli ajatellut kohtaavansa päästyään vihdoinkin lähtemään ulos autossa varmasti turhautuneena odottavasta tädistään huolestuneena. Hänen rintakehänsä täyttyi jäällä ja kädet kouristuivat puristamaan pyöriä. Hän voisi vain lähteä, hän voisi vain lähteä ja laskea tämän taas yhdeksi hallusinaatiokseen, jota hänen ei tarvitsisi jakaa kenenkään kanssa – mutta jätkä oli hätää kärsimässä eivätkä mustat, villit hahmot varmasti aikoneet lopettaa leikkiään kesken.
”Hei!”, Louis huusi ja työnsi itsensä lähemmäs kiroten epätasaista kiveystä ja nurmialueita.
”Tyyppi! Mee maahan, takaa on tulossa iso! Väistä sitä!” hän huusi lisää ääni pelosta vingahtaen. Härnääminen oli loppumassa ja henget hyökkäsivät raivolla aineettoman ja aineellisen rajat murtaen.

Tuuli paiskoi tihkusadetta Damienin kasvoille kuin kimpullisia nuppineuloja, kun hän raivasi itseään eteenpäin vastatuuleen. Hän nyki turhautuneena mustan tribaalikuvioisen takkinsa vetoketjua ylemmäs yrittäen hukuttaa kasvonsa kauluksen sisään piiloon, ja huulien välistä vähän väliä lipsahtelevat kirosanat hukkuivat tuuleen. Normaalisti hän ei olisi ikinä ollut siihen aikaan ulkona, tai ei ainakaan sellaisella säällä, jota ei voinut kutsua enää edes koiranilmaksi. Kaikki oli lähtenyt vasta puoli tuntia sitten saadusta puhelusta ihmiseltä, joka oli aiemmin kuulunut Damienin ystäväpiiriin lukiossa.
Tule hakemaan kirja, jonka lainasin sinulta lukiossa. Haluan palauttaa sen, haluan nähdä sinua pitkästä aikaa.
Damienista tuo ääni oli kuulostanut epäilyttävän sammaltavalta, aivan kuin puhuja olisi ollut humalassa – kuten asia varmaankin oli. Damien oli ollut aikeissa kieltäytyä viimeistään siinä vaiheessa, kun oli vilkaissut ikkunasta ulos, mutta toisen uhatessa odottaa vaikka maailman tappiin asti yliopistolla, jätettiinkö hänelle vaihtoehtoja?
Pitkään aikaan Damien ei kuitenkaan ollut tavannut ketään, joka olisi lukeutunut hänen ystäväkseen edes imperfektimuodossa, joten kieltämättä tässä tapaamisessa oli jotenkin… nostalginen tuntu. Vaikkakin hän uskoi vain nappaavansa kirjansa toisen käsistä ja häipyvänsä paikalta, sillä erityisesti kasvokkain joutuminen vanhojen tuttujen kanssa sai hänet perääntymään. Hän ei kaivannut muistutuksia menneisyydestään, siitä elämästä, mikä hänellä oli ollut.

Tämän takia uusiin ihmisiin tutustuminen ja uusien ystävyyssuhteiden solmiminen olisi ollut hyvä idea, mutta silti Damien oli jäänyt junnaamaan paikoilleen niin elämässään kuin ihmissuhteissaan. Toisinaan hän oli jo epäillyt, että oli unohtanut miten muiden kanssa edes puhutaan normaalisti, arkisista asioista, ilman sen suurempaa tarkoitusta. Ehkä hän olikin – mutta kirjoittaminen oli asia erikseen.
Jo useamman päivän ajan hän oli nimittäin viettänyt häkellyttäviä aikoja tietokoneen ääressä, vaikka vielä jokin aika sitten hän ei ollut voinut ymmärtää, miten kukaan jaksoi kuluttaa aikaansa sellaiseen. Nyt hän kuitenkin uskoi ymmärtävänsä: työpaikalla chattiin eksyminen ja Marilénen sotkujen selittäminen olikin johtanut kummallisen käänteen kautta siihen, että hän oli ladannut koneelleen aiemmin poistamansa Skypen takaisin ja jumittunut keskustelemaan BowserBoxer-nimimerkillä liikkuvan ihmisen kanssa. Se oli ollut juuri sitä arkista keskustelua, minkä kyvyn Damien oletti unohtaneensa. Harrastukset, mieltymykset – hän oli jakanut asioitaan tuntemattomalle viikossa enemmän kuin mitä oli tutuilleen vuoden aikana. Se oli outoa, ja välillä Damien olikin epäröinyt jälkikäteen, mutta sellaisen yhteisen sävelen löytäminen oli sysännyt moiset tunteet syrjään. Siitä oli aikaa, kun hän oli kokenut jotain sellaista. Ja vasta nyt hän huomasi, miten paljon oli sitä tunnetta kaivannut.

Vihdoin yliopistorakennuksen hahmo ilmaantui kadunkulmauksen takaa näkyviin. Damien kohotti katseensa asfaltista ja kirosi saadessaan jäätävän pisaran suoraan silmäänsä.
Hän kiiruhti yliopiston porteista sisään tuulen yrittäessä samalla repiä häntä vaatteista joka suuntaan, ja vasta pysähtyessään opinahjon etuoville hän alkoi vilkuilla ympärilleen. Paikka oli autio. Damien hytisi kylmän ilman läimäytellessä häntä avokämmenillä kasvoihin ja haparoi kohmeisilla sormillaan puhelimen ulos taskusta. Kello oli jo yli yksitoista, ja vaikka Damien oli näemmä hieman myöhässä sovitusta tapaamisajasta, ei toista osapuolta näkynyt mailla eikä halmeilla. Oliko tämä jotain huonoa pilaa? Sinitukka kaivoi oikean puhelinnumeron esiin ja painoi vihreää luuria saadakseen selkoa, oliko toinen ylipäätänsä tulossa. Parempi olisi. Damienin huumorintaju oli tippunut aikoja sitten pakkasen puolelle.
Puhelin hälytti aikansa. Ilman tulosta.
Damien puri hampaansa yhteen estääkseen niitä kalisematta ja antoi puhelimen valahtaa takaisin housujentaskuun. Luultavasti hän vain tuhlaisi aikaansa, mutta hän päätti odottaa vielä hetken… vain pienen hetken, ja luovuttaisi sitten.  
Hän katui päätöstään saman tien. Tuuli vinkui hänen korvissaan äänekkäämmin kuin koskaan ja se oli niin kylmä, että hänestä tuntui kuin joku olisi kynsinyt kasvojen ihoa rikki. Damien tunki kätensä syvemmälle taskuihinsa, upotti leukansa kaulukseen ja polki maata paikoillaan, vaikka kaikki tuotettu lämpö karkasikin heti taivaan tuuliin. Rehellisesti sanottuna se taisi olla pahin myrsky, mihin Damien oli tähän mennessä joutunut. Ja siinä myrskyssä oli myös jotain pahaenteistä: Damien ei olisi halunnut uskoa moiseen ajatukseen, mutta mikäli ihmissudet ja peikot olivat totta, niin ehkä olemassa oli myös riivattuja luonnonvoimia tai muita vastaavia.

Yhtäkkiä sinitukka kuuli jotakin muuta kuin pelkän tuulen, ja kääntyi katsomaan äänen suuntaan. Joku oli tulossa kohti ja huusi hänelle jotain, mistä oli hyvin vaikea saada selvää luonnon oman epävireisen konsertin soidessa korvanjuuressa. Ensin Damien ajatteli tulijan olevan vihdoinkin hänen kirjaa palauttava ystävänsä, mutta silmiään siristäen hän tajusi pian erehtyneensä.
”--- Väistä sitä!”
Damien jännittyi ja toljotti tulijaa. Väistä mitä?
Juuri silloin jokin paiskautui voimalla hänen selkäänsä vasten, ja upposi hänen sisäänsä. Damienin aistit joutuivat shokkiin: samanaikainen kiinteys ja aineettomuus oli sulaa mahdottomuutta, ja mitä hyvänsä olikaan tapahtunut, hän tunsi jäätyvänsä sisältä kauttaaltaan. Hän aukaisi suunsa ja yritti huutaa, mutta ei saanut aikaiseksi muuta kuin surkeaa kakomista. Jokin oli tunkeutunut hänen sisälleen, ja yhtä nopeasti se oli myös tunkeutunut hänen vatsansa läpi ulos. Damien tiedosti kaatuneensa maahan vasta silloin, kun hänen polvensa iskeytyivät kivetykseen niin kipeästi, että se sai hänet haukkomaan henkeään ja kadottamaan kehonsa toimintakyvyn kokonaan.

Mitä tapahtui? Mitä… Ei hänellä ollut aikaa jäädä miettimään sellaista, ei todellakaan nyt. Damien pakotti itsensä kömpimään vaivalloisesti ylös, polvet yhä kipunoiden saamaansa kolhua, ja hän vilkuili kiihtyneenä ympärilleen nähdäkseen hyökkääjän. Mutta hän ei nähnyt muita kuin tuntemattoman nuoren miehen, joka oli ilmeisesti käskenyt häntä väistämään juurikin äskeistä.
Mutta… Damien huohotti, häntä kylmäsi ja hänen kroppansa vapisi yhä. Miten toinen pystyi näkemään jotakin, mitä hän ei?
Varjomaiset hahmot lepattivat kuin mustat soihdut tuulessa niiden kierrellessä kaksikkoa, mutta niiden pahanilkinen liikkuminen oli rauhoittunut enemmänkin harkitsevaksi. Damien oli niille tavallinen, typerä ja sokea kuolevainen, joita maailma oli pullollaan. Vaan paikalle saapunutta miestä kohtaan niiden käytös oli erilaista, aivan kuin ne olisivat aistineet hänestä jotain poikkeavaa. Eivätkä niiden aistimukset mitenkään väärässä olleet: tulokas näki.

//Hitsi mulla meni tän vastauksen kanssa pitkälle yöhön, kun juutuin tuohon hyökkäyskohtaan ja jouduin pistämään ihan kaverin kanssa aivoriihen pystyyn asiasta. :'D Ja se koko teksti venähti aivan liian pitkäksi, näemmä alkustoorien tiivistäminen on vain mulle mahdottomuutta. Jatkossa uskon itsekin selviäväni tuollaisilla inhimillisillä mitoilla!//

Huudot hukkuivat tuuleen eikä sinitukkainen poika ehtinyt väistää. Louis läimäisi kätensä silmilleen, mutta katsoi sormiensa raoista, kuinka musta, öljyinen hahmo paiskautui lihan läpi pyörien voitonriemuisena ylöspäin, kun avuton uhri kaatui polvilleen. Tuuli raapi terävänä kaikkea mukaan tanssitukseensa ja tihutus tuntui jääneuloilta poskilla, mutta kurjaa myrskysäätä enemmän Louis pelkäsi hyytävää, mykkää pahantahtoisuutta, joka tiivistyi yhtäkkiä kokonaan häneen. Hengitys takertui kurkkuun ja Louis'n kädet tärisivät, kun hän puristi ne uudestaan kiinni kostuneisiin pyöriinsä vieraan päästessä takaisin jaloilleen.
”K-kaveri, äkkiä pois sieltä! Jumalautasaatana ne syövät sut kohta!” Epäröivä tärinä katosi äänestä, kun paniikki ja keuhkojen täydeltä kiljuminen ottivat vallan. Tämä oli puhdasta painajaista, hän saatana inhoaisi tästlähin sinisiä hiuksia, vaikka olikin luvannut itselleen ryhtyä ymmärtäväisemmäksi omituisia ulkonäkövalintoja kohtaan. Höperö velho oli ollut oikeassa kaupitellessaan hänelle taikakalujaan – hänen näkynsä olivat todellisia, kauhistuneen ja kärsineen näköinen kaveri oli kiistämätön todiste siitä.

Häilyvät, heittelehtivät hahmot vetäytyivät yhä vain likemmäs toisiaan, niiden pyörteily yhdistyi mustaksi seinämäksi, jonka keskelle repeytyi auki mustaakin pimeämpi kita. Raskas kylmyys hyökyi heidän ylitseen jäätäen rohkeuden ja järjen, eikä Louis pystynyt pysymään aloillaan saatika lähestymään.
”Juokse! Saatana juokse just nyt ne merges ei jumalauta ne suuttu nyt pakoon!” hän huusi hysteerisenä ja lähti peruuttamaan tuolillaan. Seinämä kiehuvaa pahantahtoisuutta värisi ja pusersi tietään eteenpäin hitaasti vauhtia keräten. Jopa tavalliset silmät pystyivät näkemään vitivalkean kuuravanan, jonka se jätti jälkeensä, mutta Louis näki myös järjenvastaisen tyhjiön, jonka seinämä aiheutti liikauttamatta kuitenkaan yhtäkään molekyyliä.
”Työnnä mua! Mulla on kyyti alhaal”, hän käski epätoivoisesti yrittäen samaan aikaan vahtia hirviömassaa ja aukean toiselta laidalta loivasti mäennyppylän alle kaartavaa kävelytietä. Ehkä, jos he pääsisivät pois aukealta ja ne olisivat paikkasidonnaisia, tai jos auto olisi niille liian nopea, he voisivat selvitä.

Viimeistään nyt Damien toivoi, ettei olisi noussut ylös sängystä sinä päivänä.
Hän tuijotti paikalle saapunutta miestä aivan kuin olisi tempautunut mukaan painajaiseen. Yhden ohikiitävän sekunnin ajan hän oli epäillyt vieraan olevan syypää tähän kaikkeen, mutta nyt tuon kiljuessa puhtaan kauhun täyttämällä äänellä kaikki hänen epäilyksensä kumoutuvat. He molemmat olivat samassa veneessä, samassa vaarassa joutua jonkin vieraan voiman nielaisemiksi… Vaikka jostain syystä toinen näki jotakin, mitä Damien ei. Tosin tällä hetkellä Damien oli vain iloinen siitä. Hän ei välttämättä edes halunnut tietää, mikä heidän ympärillään pyöri.
Damien kamppaili saadakseen tärisevän kehonsa rauhoittumaan. Mikä hänen sisällään oli oikein käynyt? Oli kuin hänen sisälleen oli ilmaantunut valtava jäämöykky, joka huokui kuuraa ja hallaa jokaiseen soluun. Olennot – jos niitä pystyi kutsumaan olennoiksi – totta vie pystyisivät syömään heidät. Ja jättämään vain tyhjän kuoren jälkeensä… jos edes sitäkään.

Damien yritti kovasti kysyä, mitä tapahtui, mutta ei saanut aikaan muuta kuin ”Mi”-tavun heidän ylitseen vyöryvän kylmyyden jäädyttäessä loput sanoista hänen kurkkuunsa. Vieras oli puhtaassa paniikissa, ja näki tuo mitä hyvänsä, niin… Heidän pitäisi päästä pois siltä kirotulta paikalta, ja pian! Sinitukka pakotti veltoiksi venähtäneet jalkansa toimimaan, ja liikkeelle lähtiessään hän vilkaisi olkapäänsä yli vaistomaisesti.
Se oli virhe.
Maa heidän takanaan peittyi kalmanvalkeaan kuurapeittoon, ruohonkorret kipristyivät ja nytkähtelivät kuin kituen… Damienin silmät laajenivat. Ei voi olla totta. Tämä ei helvetti vie voi olla totta!
Tuntemattoman nuorukaisen sanat havahduttivat Damienin takaisin siihen, mitä heidän pitäisi olla tekemässä: liikkua ja paeta. Hän ei pysähtynyt hetkeksikään enää miettimään vieraan puheita, ei kyseenalaistamaan sanaakaan, eikä jotenkin edes kiinnittänyt kunnolla huomiota tuon pyörätuoliin. Luetellen päässään kaikki tuntemansa kirosanat kaikilla tuntemillaan kielillä hän tarrautui pyörätuolin kahvoihin ja lähti juoksemaan kohti alamäkeä, jonka juurella heitä kenties odottaisi pelastus.

Tuuli pyörteili ja vääntelehti heidän ympärillään aivan luonnottomaan tahtiin, aivan kuin se yrittäisi pysäyttää heidät näkymättömillä kourillaan. Damienin silmät alkoivat vetistää hyytävän ilman puhaltaessa niihin ja hänen kenkänsä liukastelivat sateen kastelemalla tiellä. Enää hän ei harkinnutkaan katsovansa olkansa yli, seuraisiko heitä jokin, koska se oli itsestään selvää. Damien aisti sen… jotenkin… kenties sillä kuuluisalla kuudennella aistilla, joka varoitti vaarasta aina ennen kuin silmä ehti sitä nähdä tai korva kuulla. Eikä hän halunnut ottaa sitä riskiä, että seuraavan kerran taakseen katsoessaan hän todellakin näkisi sen, mikä heitä seurasi.
Damienin hengitys huurusi, eikä hän voinut olla ajattelematta lapsena Muumi-jaksoissa näkemäänsä Mörköä.
Silloin hänen jalkansa lipesi aivan kuin vesi olisi jäätynyt kapean kävelytien pintaan. Hänen suustaan karkasi yllättynyt ja pelästynyt huuto, kun hän kaatui toistamiseen maahan, vetäen tällä kertaa tosin toisen nuorukaisen mukanaan.
Hetkeen Damien ei tiennyt, missä päin oli menosuunta ja missä päin se, mitä he yrittivät paeta. Hän ei edes tiennyt miten päin pyöri maassa, tunsi vain kolhiintuvansa niin maata kuin pyörätuolia vasten. Hän yritti pysäyttää itsensä ja samalla haparoida vieraasta jotakin otetta – hän itse oli syyllinen kaatumiseen, joten hän koetti mahdollisimman hyvin taata toiselle pehmeän laskun… tai ainakin niin vähän ruhjeita kuin mahdollista.

”Oletko – ” hän aloitti hengitys rohisten, mutta jälleen puolet hänen sanoistaan juuttui kuivuneeseen kurkkuun, joka tuntui siltä kuin hän olisi nielaissut raastinraudan. Hän yski ja yritti karauttaa kurkkuaan. ”…kunnossa?”
Kirottu kirja. Kirottu kännipäinen pilapuhelu. Ilman niitä Damien ei olisi ikinä päätynyt tähän.
Hänen sydämensä jyskytti rintaa vasten kuin lintu, joka yritti paniikissa paeta luuhäkistään. Kenties se aavisti lähettyvillä vaanivan olentoja, joilla oli voimat pysäyttää sen elämää pumppaavan syke? Hän tähysi silmillään mustaan, sateen ja tuulen ja kylmän täyttämään yöhön, ja vaikka hän ei nähnyt mitään, hän tiesi niiden lähestyvän. Tai olevan jo siinä, heidän vierellään.

Luojan kiitos kiljuminen ja kuuraiset korret havahduttivat häkeltyneenä maihin jääneen jätkän hereille ja liikkeelle. Sinitukka paiskautui itse myrskytuulen lailla kiinni hänen tuolinsa työntökahvoihin kuin minkäkin pakoaluksen ohjauspuikkoihin. Sade ja tuuli täyttivät näkökentän kirvelevällä vettymisellä, mutta holtiton, poukkoileva kyyditys sateen singotessa naamalle tuntui vähintään yhtä kamalalta kuin hyperajo – tai niin Louis olisi ajatellut, ellei olisi ollut niin kiireinen housuunsa paskomisen välttelemiseltä.

Elähdyttävä pakomatka kaarsi pian harvojen lamppujen hämärästi valaisemaan alamäkeen. Louis puristi tiukasti kiinni sieltä mistä otteen sai peläten jatkuvasti putoavansa kyydistä, mutta samalla hän tähysi jo toiveikkaana aivan lähellä, parin vanhan koristepuun takana häämöttävää autoa, turvaa ja pelastusta, sängyn turvaa öisiä mörköjä säikkyneelle lapselle. Se oli siellä, aivan heidän edessään – ja Louis'n toiveikas hymy valahti järkytykseksi, kun hän tunsi itsensä sinitukan huudahduksen ajan painottomaksi. Kaveri oli liukastunut, hänen tuolinsa lähti kaartamaan rajusti sivulle, ja hän itse sinkoutui siitä eteenpäin huomaten kohta yössä kiiltelevän asfaltin lähestyvän kasvojaan. Louis nosti vaistomaisesti kädet eteen päänsä suojaksi, mutta ei pystynyt hallitsemaan holtitonta liukuaan koko alaruumiin roikkuessa velttona inertian ja painovoiman vietävänä.

Pyörätuoli päätyi kuin ihmeen kaupalla pyörähtämään takaisin pyörilleen, ja se rullasi iloisesti koko matkan alas mäkeä ja keskelle alhaalla odottavaa autotietä. Louis sen sijaan päätyi urhean pelastusyrityksen johdosta poikittain sinitukkaisen kaverin vatsan päälle pää pyörällä kuin lapsena mäenrinnettä alas pyöriessä. Maailma pyöri ja heijasi niin voimakkaasti, että se sattui, ja mitä enemmän hänen hermostonsa ehti päästä ajan tasalle tapahtuneesta, sitä enemmän häneen sattui.
”En”, hän hengähti terävästi vastauksen.
”En yhtään tiedä.”
Vasen käsi oli aivan tolkuttoman kipeä, mutta kauhu piti tuskan vielä loitolla tajunnasta. Aaveet. Hänen pitäisi saada silmänsä auki, pyöriminen loppumaan, jotta hän voisi toimia heidän molempien silminä. Tuhisten sanattomia kirouksia vaaleatukka pakotti silmänsä auki, mutta sulki välittömästi toisen jonkin kauhean kirveltävän valuessa siihen. Vasen silmä kuitenkin pysyi auki, sillä se näki jälleen kerran toisistaan erkaantuneet, mustat hahmot leijumassa suoraan heidän yläpuolellaan.
”Ylhäällä”, hän kähähti henki kurkkuun tarttuneena.
Ne tuijottivat häntä, hän oli varma siitä. Ne pyörivät hiljaksiin tiivistyvässä kehässä heidän yläpuolellaan, tuijottaen häntä, kuten ne parituhatta aikaisempaa tapausta. Nyt hän ei vain ollut yksin, vaan sinitukkainen kaveri oli siinä hänen allaan, turhaan tällaiseen paskaan sekaantuneena. Louis veti syvään henkeä ja alkoi kaivella kyynärpäillään toisen jätkän keskivartaloa, eli toisin sanoen veti itseään hampaat irveessä peittämään kaverin alleen.
”Pysy aloillasi!” hän komensi ääni murtuen ja tuijotti pikkuhiljaa yhtenäiseksi mustuuden pyörteeksi muodostuvaa kehää. Se kieppui, kieppui, asettui aloilleen, nytkähti – ja syöksyi alas.

Louis puristi silmänsä kiinni ja hänen ylävartalonsa jännittyi, kun kylmyyden aalto löi hänen kasvoilleen ylhäältä ja täytti hänen rintakehänsä. Se oli niljakasta, epätoivoista kylmyyttä, joka saastutti, syövytti luut paljaiksi ja nauroi. Hänen henkensä salpaantui, kun hyytävä virta kulki hänen vatsasta päähänsä purkautuen ylöspäin kuin käänteinen salama. Vain muutamissa sekunneissa tapahtunut hyökkäys paiskasi vaaleatukan kaksi metriä alamäkeen kuin räsynuken. Hän oli täysin rikki, sirpaleina, tärisevä möykky lamaantuneisuutta, mutta silti hän nosti poskensa ylös asvaltista ja yritti nähdä, miten sinitukalle kävi. Ne eivät kulkeneet hänestä läpi, joten kai hän oli säästynyt...?
”---!”
Ääni ei suostunut tulemaan ulos ja yritys huutaa sai aikaan vain hinkuvan yskäkohtauksen. Ne eivät olleet lähteneet, vaan kerääntyivät sinitukan ympärille, aivan uudenlaisen hohteen ympäröiminä ja... vaaleampina? Sillä ei ollut väliä, sillä ne hamusivat sotkuisilla raajoillaan otetta kaverista, retuuttaakseen häntä huvikseen ympäriinsä kuin sätkynukkea.

Damien hädin tuskin edes tiedosti tasapainoon päässeen pyörätuolin kiitävän aivan hänen päänsä vieritse, sillä hänen kaikki huomionsa oli kiinnittynyt liukumisen pysäyttämiseen ja toiseen nuorukaiseen. Kaikki tuntui menevän aivan päin mäntyä, ja häneltä karkasi paha kirosana suustaan puhtaasta turhautumisesta, kunnes vihdoin hän tunsi sormiensa tarttuvan vaaleatukan vaatteisiin. Hänen keuhkonsa tyhjenivät ilmasta, kun hän puristui asfaltin ja toisen kropan väliin, mutta ainakin he pääsivät irti kitkattomuuden kourista ja pysähtyivät.
Damien yritti rauhoittaa hengityksensä ja kohotti samalla hieman päätään nähdäkseen, miten toisen miehen oli käynyt. Hänen pimeänäkönsä kuitenkin heitti kuperkeikkaa äskeisen kaatumisen ja pyörimisen johdosta, joten hän ei osannut sanoa, oliko vaaleatukan kasvoilla verta vai pelkkiä varjoja.
Varjoja. Ylhäällä.
Hän nielaisi kivuliaasti ja tuijotti silmät suurina ylöspäin. Hän ei nähnyt sokeudeltaan muita kuin tuulessa kieppuvia lehtiä sekä mustaa taivasta hakkaavia risuja, eikä ollut enää yhtään varma, oliko tästä iloinen vai ei. Oli ahdistavaa tietää jonkin uhkaavan olevan lähellä, jopa niin lähellä että hänkin aisti sen… vaan silti hän ei nähnyt mitään. Hän pystyi luottamaan vain toisen silmiin, joilla oli kyky nähdä näkymätön.
Eikä Damien ollut kyseenalaistamassa niitä silmiä, sillä heidän molempien henki saattoi hyvinkin riippua niiden varassa. Hän yritti kohottautua ylös maasta saadakseen heidät molemmat pois paikalta, etäämpänä häämöttävän autosiluetin luo, mutta valahtikin takaisin maahan tuntiessaan kyynärpään survaisun.
”Mitä sinä – ” hän aloitti ja ähkäisi uudestaan toisen kyynärpään muljahdellessa kipeästi hänen luiden ja lihan päällä. Hänen alkoi nyt todella turhautua, sillä vaikka heidän täytyi paeta, vaaleatukka kiskoi itsensä väkisin hänen päälleen. Kohta hän ei nähnyt enää juurikaan muuta kuin toisen hiukset, jotka olivat melkein hänen naamassaan.

Pysy aloillasi? Damien ei ollut uskoa korviaan. Karhun kohdatessaan hänelle oli toki opetettu jähmettymään ja leikkimään kuollutta, mutta tuskinpa se aaveisiin tepsisi.
”Oletko järjiltäsi?” hän protestoi ja harkitsi jo vakavissaan vain työntävänsä aaveennäkijän pois päältään, kunnes yhtäkkiä hän tunsi tuon lihasten jännittyvän. ”Mitä nyt… hei, kuuletko?”
Ei varmaan kuullut, tai vaikka kuulikin, niin ei todellakaan kyennyt vastaamaan. Vaan ei sillä että Damien olisi enää vastauksia kaivannut; jopa hän tunsi kylmän humahtavan pelottavan läheltä, käväisevän hänen ihollaan, kunnes se vetäytyi nopeasti ja kiskoi samalla kaiken muunkin painon hänen yltään. Hän tuijotti kuin hidastetussa elokuvassa, miten toinen nuorukainen paiskautui kauemmas aivan kuin ei olisi ollut muuta kuin pelkkä lelu, joka viskattiin leikin jälkeen syrjään.
Vasta silloin Damien jotenkin tajusi kunnolla, että toinen oli istunut pyörätuolissa. Ahdistus myllersi hänen vatsassaan kuin kasa käärmeitä, kun hän taisteli itsensä pystyyn piittaamatta armoa kiljuvista lihaksistaan, joista pelko tuntui imeneen kaiken voiman.
”Voi ei…” hän mutisi järkyttyneenä ja otti askeleen kohti maassa makaavaa myttyä. Ei kai… ei kai vain…
Silloin toinen liikahti, nosti päätään maasta, ja huojennus pyyhkäisi Damienin yli niin voimakkaana, että hän oli rysähtää polvilleen. Hän otti toisen askeleen alamäkeen, ja sitten hänen jalkansa todella pettivät.

Hän kaatui maahan niin äkisti, että hampaat kolahtivat inhottavasti yhteen ja hän puraisi itseään kieleen. Valtava kipu ryöpsähti raudan makuisena hänen suuhunsa, kun hän kohottautui käsivarsiensa varaan nähdäkseen, mihin oli kompastunut – tai mikä hänet oli kaatanut.
Ilmassa leijui paksu oksa. Leijui. Damien toljotti sitä kuin käärme lumoajaansa, kun se heilahteli vinhasti ilmassa ja pamahti lopulta voimalla hänen päähänsä. Hän veti henkeä kivusta ja hänen silmänsä alkoivat vetistää, mutta ainakin tämä kipu myös sai toimintakyvyn takaisin. Tähdet näkökentässä välkkyen sinitukka kömpi pystyyn vain tullakseen kaadetuksi uudestaan.
Hän huusi ja kuuli jonkin rusahtavan aivan hänen korvanjuuressaan. Enää järkevälle ajattelulle ei ollut aikaa eikä tilaa. Jokainen aivosolu hoki vain yhtä asiaa: poispoispoisPOIS.
Hän koetti nousta ylös, mutta ehti vain istumaan, kun tunsi jo taas tekevänsä tuttavuutta maankamaran kanssa. Mitä oli tapahtunut? Oli kuin kylmyys olisi voimistunut, ahdistava ilma tihentynyt… Sen enempää hän ei ehtinytkään tiedostaa, kun hyytävä ilma kiinteytyi ja tarrasi häntä kurkusta.
Monet sanovat, että pelko kuristaa kurkkua. Damien ei ollut ikinä ajatellut sitä näin konkreettisena.
Hän ei saanut henkeä. Aina yrittäessään kiskoa lisää happea keuhkoihinsa tuntui kuin hän olisi niellyt valtavia annoksia jäävettä. Hän aukoi suutaan ja tuijotti silmät levällään, vaikka hänen yläpuolellaan ei näkynyt ketään.

Näkökentän alkaessa sumentua tuuli päästi riemunkiljaisun Damienin korvan juuressa, ja yhtäkkiä hän tunsi jälleen voivansa hengittää. Hän kakoi ja ponnahti istumaan tarttuen samalla itseään kaulasta kuin peläten jonkun käyvän siihen uudestaan käsiksi. Uusista kyvyistään innostuneet aaveet kiepsahtelivat ilmassa, viskoivat ympäriinsä kaikkea mistä vain saivat otteen – kiviä, oksia, roskia – ja pyörivät vaaleatukkaisen ympärillä vahingoniloisina. Ketä ne saivat kiittää voimistaan? Niinpä.
Damienin päässä pyöri ja hän sylki verta mustaan maahan noustessaan nelinkontin. Kävelyä hän ei vielä uskaltanut edes yrittää, joten tarkennettuaan katseensa toiseen nuorukaiseen hän konttasi lähemmäs tuota, kasvot kaiken värin menettäneenä.
”M-missä ne ovat nyt?” hän kysyi ääni vavisten. Hänen korvissaan tinnitti ja hänen olisi kai pitänyt hyödyntää tämä tilaisuus pakenemiseen, mutta... Se ajatus ei käynyt mielessä. Hän antoi silmiensä poukkoilla ympäristössä, vaikka hän tiesi varsin hyvin, ettei näkisi milloinkaan mitään. "Hyökkäävätkö ne?"

Tihkusade yltyi kaatosateeksi ja asvalttia pitkin valuivat vuolaat purot sadevettä ja kellastuneita lehtiä. Vaatteet ja hiukset liimaantuivat kiinni hervottomaksi rauenneeseen kehoon, jonka omistaja ei voinut muuta kuin katsoa, kun pimeässä hehkuvat hahmot kurittivat niitä vastaan avutonta sinitukkaista nuorukaista. Jokainen hengenveto tuntui puukoilta nielussa ja keuhkoissa eikä hänellä riittänyt voimia edes päänsä ylhäällä kannattelemiseen, mutta silti Louis kirosi itseään ja yritti ponnistaa itsensä istumaan kyljellään makaamisen sijaan. Hänen kätensä olivat voimattomat, hän pystyi hädin tuskin pakottamaan silmänsä pysymään auki! Miksi hän oli niin heikko? Heikko ja lopussa, kuin viikon rajun oksennustaudin jälkeen.

Hän ei voinut muuta kuin katsella, kun henget tanssivat ekstaattisesti repien kaiken irti lähtevän ja pommittaen sillä toista nuorta. Sadeveden virrat huuhtoivat hänen ohitseen, asvaltti oli kylmää mutta lievensi kipeää poltetta, joka palaili hiljalleen hänen raajoihinsa, sormenpäihinsä, nirhautuneeseen poskeen. Verta ja pelkoa ja riemua, hän alkoi voida pahoin ja puristi silmänsä kiinni kestämättä enää vaaleita hahmoja edessään, niiden julmaa leikkiä, lapsia polttamassa muurahaisia suurennuslasilla ja repimässä hämähäkkien jalkoja irti. Louis puristi silmiään kiinni ja hampaitaan yhteen vesisateen rummutuksen kuurouttaessa hänet maailmalta, mutta sävähti voimakkaasti ja avasi silmänsä pyöriksi kuullessaan käheän, heikon äänen aivan edestään.
”... sinä”, hän kuiskasi hiljaa tietämättä tunteako olonsa helpottuneeksi vai vain entistä ahdistuneemmaksi. Kysymys kuitenkin ajoi hänet vetämään syvään henkeä ja työntämään väkipakolla itsensä kyynärpäidensä varaan ja katsomaan vetistä pimeyttä heidän ympärillään.
”Ei... ne ovat poissa. … olen pahoillani”, hän henkäisi sanat sisäänpäin ja valahti makaamaan selälleen tuntien väristyksen juoksevan selkärankaansa pitkin.
”T-taisin vain pahentaa tilannetta...”

Sateen turruttava kohina peitti alleen kaikki äänet, mutta taskulampun kirkkaana palava valo kirkasti pisarat kristalliputoukseksi ja viilsi näköhermoa pehmeän pimeyden jälkeen. Louis'n mieli oli pelkkää tahmeaa liisteriä, hänen kehonsa ylikypsää nuudelia, eikä hän halunnut muuta kuin sulkea silmänsä ja levätä hetken. Hän ei tajunnut edes kääntää päätään katsoakseen tulijaa, ennen kuin korkea huuto leikkasi ilmaa:
”Louis! Hyvä luoja!”
”... Alaina”, Louis sai vastattua tätinsä huutoon heikotuksestaan huolimatta. Rehevä, lyhyehkö, mustakutrinen keski-ikäinen nainen kiirehti ylämäkeen kahden nuoren miehen luo suuren mustan sateenvarjon kanssa. Hän syöksähti polvilleen Louis'n ääreen ja tajusi vasta vaaleaa tukkaa siliteltyään ja revennyttä kulmaa hetken kauhisteltuaan kääntää taskulamppunsa valon osoittamasta suoraan hänen miehensä veljenpojan silmiin. Suu tiukaksi viivaksi vetäytyneenä hän käänsi katseensa sinitukkaiseen, yhtä lailla kärsineeseen mutta epäilyttävän näköiseen nuorukaiseen.
”Mitä täällä on tapahtunut? Teitkö jotain Louis'lle?” Alaina kysyi yhtäkkiä madaltuneella äänellä.
”Ei, hän ei...” Louis vastusti heikosti, mutta tädin huomio oli täysin sinitukassa.
”Mikä teitä oikein vaivaa? Toiset yrittävät vaikeuksistaan huolimatta saada itselleen koulutuksen, ja sitten kaikenmaailman öykkäreiden on pakko lusmuilla koulujen nurkilla ja huvittaa itseään heikompiaan kiusaamalla. Onko tämä jotain peliä?” Alaina jatkoi painaessaan tuskan täyttämän katseen Louis'n puoleen. Miksi hän oikein tulkitsi sinitukan – nuorisorikolliseksi, vampyyriksi, anarkistiksi – Louis ei kyennyt ymmärtämään.
”Ei, Alaina, niitä oli viisi...” hän aloitti haparoiden, mutta ei kyennyt jatkamaan loppuun. Mitä oli viisi? Kummituksiako? Ei hän kyennyt sanomaan sitä, ja loi hiljaisen, hätää kärsivän katseen sinitukkaan. Alaina tuijotti vuoron perään kumpaakin pojista vakava ilme kasvoillaan.
”Keitä oli...? Auttoiko hän...?” hän kysyi ääni murtumispisteen lähellä käyden.

Damien antoi päänsä valahtaa alas puhtaasta helpotuksesta. Ne olivat poissa… Poissa… Luojan kiitos… Hän nieleskeli yhä happea hengästyneenä, hänen sydämensä rummutti jossain aataminomenan tienoilla, hän oli litimärkä ja kylmissään luihin ja ytimiin asti, mutta silti hän ei olisi voinut vaatia enempää. Hän työnsi itsensä täriseviltä käsivarsiltaan istumaan polviensa päälle ja huokaisi taivaalle tavalla, jolla hengissä selviytyneet yleensä huokaisivat. Selvisin. In your face, world.
Hän käänsi katseensa takaisin vaaleatukkaiseen nuorukaiseen, joka valahti maahan makaamaan anteeksi pyytäen.
”Olet pahoillasi?” Damien toisti epäusko äänessään. ”Ilman sinua…” Ilman aaveidennäkijää hän ei edes osannut kuvitella, mitä olisi voinut tapahtua. Luultavasti näkymättömät olennot olisivat syöneet hänen sielunsa tai muuta vastaavaa, eikä hän olisi kunnolla edes huomannut asiaa. Joten hän ei ikinä voisi syyttää toista mistään tapahtuneesta.
Se ei kuitenkaan ollut nyt oleellista.
Vaaleatukka oli selvästi loukkaantunut, sen Damien olisi huomannut yön pimeydestä huolimatta, vaikka hän olisi ollut kokonaan sokea. Damien antoi katseensa vaeltaa toisen kovia kokeneella keholla samaan aikaan, kun hän alkoi vapisevin sormin haparoida puhelinta taskustaan.
”Soitan apua”, hän ilmoitti tukahtuneella äänellä. Oli kuin hyytävät, näkymättömät sormet olisivat kietoutuneet uudestaan hänen kurkkunsa ympärille.

Hän ei kuitenkaan ehtinyt soittaa kenellekään, kun hän yhtäkkiä huomasi taskulampun valokeilan halkovan märkää pimeyttä. Damien oli juuri saanut otteen kännykästään, mutta antoi sen valahtaa takaisin taskunpohjalle kuullessaan korkean naisäänen huudon.
Paikalle ilmaantui lyhyt ja tummahiuksinen nainen sateenvarjon ja taskulampun kera, eikä kulunut aikaakaan, kun tuo oli kiiruhtanut maahan lysähtäneen kaksikon luo kasvot huolesta vääristyneinä. Tai no, Damienia tuo ei näyttänyt edes huomaavan. Eikä se Damienia haitannut. Hän työnsi itsensä aavistuksen verran kauemmas ikään kuin antaen tilaa naiselle ja vaalealle nuorukaiselle ja heidän herkälle jälleennäkemiselleen.
Tämä taisi olla se kyyti, mistä toinen oli maininnut heidän lähtiessä hyökkääjiään pakoon. Damien tuijotti liasta mustiksi tahriintuneita käsiään ja suunnitteli juuri vain häipyvänsä paikalta – loppu hyvin, kaikki hyvin, apua oli saapunut viime tingassa – kunnes hän kuuli naisen puhuvan uudelleen. Tällä kertaa Damienille.
Damien nosti sinisilmänsä hetkeksi vieraan naisen kasvoihin, ennen kuin antoi katseensa kääntyä jälleen sivulle, pimeyteen, näkemättä oikeastaan mitään. Hän puri huulensa sisäpintaa hiljaa itsekseen eikä sanonut sanaakaan, antoi vain toisen kaataa syytökset hänen niskaansa. Aivan varmasti hän näytti äärimmäisen epäilyttävältä. Tai, oikeastaan, ainoalta potentiaaliselta syylliseltä vaaleatukkaisen nuorenmiehen tilaan ja siihen, että tuon pyörätuoli seisoi keskellä autotietä. Damien puristi sormensa nyrkkiin ja antoi kynsiensä upota kämmeniinsä noiden epäoikeudenmukaisten sanojen kaikuessa hänen korvissaan, mutta uskalsi silti lopulta kohdata uudelleen naisen tummuneen katseen.
Silti hän ei sanonut mitään. Mitä hän muka olisi sanonut? Kieltänyt kaiken? Väittänyt aaveiden hyökänneen heidän kimppuunsa? Hyvä kun hän edes itse jaksoi uskoa tapahtunutta.

Silloin vaaleatukkainen – Louis’ko hänen nimensä oli, niinkö nainen oli sanonut? – puhui ja yritti puuttua naisen – Alainan – sanoihin, ja Damien tuijotti tuota hämmentyneenä. Hän näki tuon katseen, joka tuntui suorastaan anovan apua tämän tilanteen selvittämiseen, eikä hän voinut tuota syyttääkään. Luultavasti ei ollut aivan normaalia nähdä jotakin sellaista, mitä muut eivät nähneet. Ei edes nykymaailman tilassa.

”Onko sillä jotain väliä?” Damien lopulta puuskahti, kun Alaina jäi palloilemaan kaksikon välille ja yritti saada tapahtumista jotain tolkkua. ”Hän on loukkaantunut, joten sinuna tekisin jotain muuta kuin istuisin ihmettelemässä.” Hän nyökkäsi maassa makaavan Louis’n suuntaan ja nousi seisomaan, mikä osoittautui yllättäväksi haasteeksi. Vaikka hänen mielensä oli pikkuhiljaa selvinnyt äskeisestä paniikista, hänen jalkansa olivat yhä selvästi muuttuneet kauhusta keitetyiksi makaroninpätkiksi eivätkä meinanneet kannatella muuta kehoa. Hän halusi vain mahdollisimman pian pois, kotiin, unohtaa koko tämän illan ja kenties aamulla haistattaa pitkät krapulaiselle pilasoittajalle.
Alaina näytti aavistavan sinitukan aikeet, sillä tuo nousi seisomaan ja kohtasi nuorukaisen tuimana ja vankkumattomana.
”Sinä et lähde minnekään, ennen kuin tämä on selvitetty.”
Damien kurtisti kulmiaan ärsyyntyneenä, mutta ei liikahtanutkaan, vaikka saikin katsoa reilusti alaviistoon kohdatakseen lyhyemmän naisen katseen.
”Sitä paitsi”, nainen jatkoi, tosin tällä kertaa ei aivan yhtä tiukasti, ”sinäkään et näytä olevan kunnossa. Nyt on tärkeintä saada teidät sairaalaan… ei, terveyskeskukseen, se on lähempänä.”
”Minä en…” Damien aloitti vastustelun, mutta vaikeni kesken kaiken. Hän siirsi katseensa naisesta Louis’iin, kunnes lopulta hänen hartiansa lysähtivät luovutuksen merkiksi. Kyllä, hän oli huolissaan tuosta, olihan hän hyvin pitkälti syyllinen tuon tilaan. Mistä päästiinkin siihen, että hän oli tuolle luultavasti enemmän kuin palveluksen velkaa – eikä yksikään näistä huomioista todellakaan ilahduttanut häntä.
”Voi Louis…” Alaina nyyhkäisi ääni huolen ja hellyyden täyttämänä, kun tuo laskeutui takaisin vaaleatukan puoleen. ”Älä huoli, saamme sinut pian pois täältä. Missä pyörätuolisi on?” Hän pälysi ympärilleen.
Damien nytkähti eteenpäin lähteäkseen hakemaan tuolin, olihan hän nähnyt sen kiitävän tien suuntaan, mutta tuli jälleen Alainan pysäyttämäksi. Hän päästi nenänsä kautta pistävän huokauksen. ”Mitä nyt? Ihan vain tiedoksi, en ole karkaamassa.”
”Louis on saatava autoon nopeasti”, Alaina sanoi ahdistuneesti. ”Tällaisella ilmalla… hän tulee vain kipeäksi.”
Voi hyvänen aika.
”Pyörätuoli on tuolla”, Damien huitaisi kädellään kohti autotietä. ”Haen sen.”
Alaina siirsi painoaan jalalta toiselle levottomana, ikään kuin miettien vaihtoehtoja, kunnes vihdoin nyökkäsi. ”Pian”, hän kuiskasi.

Lähtiessään liikkeelle Damien todella huomasi ja tunsi, miten hänen kehonsa oli mukiloitunut maata vasten. Hänen polvensa vihloivat kivuista ja hänen lihaksensa tykyttivät jokaisen nopean askeleen tahdissa, mutta hän yritti parhaansa mukaan olla piittaamatta tästä. Jättäessään naisen ja vaaleatukan taakseen pimeys tuntui painautuvan tiiviimmin hänen ympärilleen, sade vihmovan entistä kovemmin ja tuulissa väijyvät henget korviin kimakalla äänellään kuiskutellen. Nuorukainen vakuutti äänien olevan omaa mielikuvitustaan, olihan Louis vakuuttanut niiden olentojen häipyneen… mutta silti hän nopeutti kävelyään niin, että pian suunnilleen hölkkäsi autotielle.
Siellä hän kohtasi valopylväiden oranssinkeltaisen hohteen, ja keskellä tietä nökötti pyörätuolin viaton hahmo. Damien harppoi tarttumaan sitä kahvoista ja hädin tuskin vaivautui vilkuilemaan ympärilleen mahdollisten autoilijoiden varalta. Kävellessään poispäin hän puristi pyörätuolia rystyset valkoisina eikä suotta säästellyt kirosanoja näin yksin ollessaan, jotta saisi edes jotenkin purettua sisälle patoutunutta pelkoa.
”Helvetti… helvetin helvetin helvetti…” hän manasi kuin mitäkin mantraa aina yliopiston porteille saakka, missä hän nielaisi pahat sanansa ja jatkoi niiden hokemista päänsä sisällä.
”Tässä”, hän tokaisi jäyhästi saavuttuaan takaisin kaksikon luo, ja tyrkkäsi pyörätuolin Alainan vastuulle.

// Haha, oli pakko käydä vähän jälkikäteen muokkaamassa kun tajusin, että kyllähän Damien oli kuullut Alainan nimen. Puhuin siis hänestä ihan suotta pelkkänä naisena tuolla tekstissä. //

Sinitukka ei auttanut tilannetta juuri ollenkaan, eikä Louis pystynyt muuta kuin huokaisemaan tuskaisasti hänen tyytyessä vain kieltäytymään kommentoimasta juttua. Oli sitäkin ahdistavampaa huomata, kuinka Alaina alkoi hyvin epätyypillisesti murtua ja vajota avuttomaan paniikkiin. Louis keskittyi vain aloillaan makaamiseen ja hengittämiseen ja selkänsä alla virtaavan sadepuron parhaansa mukaan unohtamiseen.

Alaina otti pyörätuolin vastaan sinitukkaiselta pojalta ja kiitti, mutta katsoi häntä kuitenkin syrjäkarein. Vihainen, uppiniskainen käytös ei herättänyt luottamusta vaan syvensi hänen epäluulojaan, vaikka hän ei halunnutkaan epäillä Louis'ta. Hän ei kuitenkaan ollut tyyppi, joka alkaisi suotta haastamaan riitaa kun oli tärkeämpääkin tekemistä, joten Alaina lukitsi pyörän aloilleen ja kumartui sitten Louis'n puoleen.
”No niin, nostan sinut nyt – voitko auttaa?” hän kysyi sinitukalta, ja hetken vekslaamisen jälkeen Louis istui taas pyörätuolissaan, ehkä aikaisempaa hieman kipeämpänä nostamisen takia, mutta tyytyväisenä siihen, ettei hänen tarvinnut enää olla maassa. Alaina työnsi – tai oikeammin esti holtittomasti valumasta – hänet autolle, minkä jälkeen edessä oli lyhyt mutta aina hankala hyppäys etupenkille ja pyörätuolin tila-auton takatilaan nostaminen. Kummankin näistä kähärätukkainen nainen hoiti itsepäisesti yksin, ja lopuksi hän vielä avasi oven sinitukkaa varten takapenkille.
”Hyppää kyytiin, te molemmat tarvitsette hoitoa”, hän kehotti, ja asettui sitten itse kuskin paikalle ja lähti ajamaan heitä kohti läheistä terveyskeskusta.

Louis tajusi, kuinka märkä ja kylmissään hän oli kunnolla vasta tuntiessaan lämmitetyn istuimen nahan allaan. Hänellä oli omituinen olo, eikä hänen tehnyt mieli puhua. Radiosta kuului vaimeasti jokin listahitti, ja vilkku napsutti hiljaa Alainan kääntyessä risteyksessä.
”Mikä nimesi on?” nainen kysyi yhtäkkiä, ja vilkaisi nopeasti taustapeilin kautta sinitukkaa.
”Minä olen Alaina Beauregard. Anteeksi aikaisempi käytökseni, olin ehkä hieman...” Hän antoi lauseen lopun jäädä sanomatta, ja sen sijaan henkäisi terävästi ja huokaista puuskahti heti sen perään.
”En vain ymmärrä, miten te päädyitte siihen tilanteeseen –”
”Kiusaajia. Viisi idioottia, sellaista punttia jätkää. Häiritsivät Damienia päärakennuksen edustalla, kun puutuin hommaan ne kävivät kimppuuni. Hän pelasti minut.”
Autoon lankesi hiljaisuus Louisin tokaistua yhtäkkiä sanansa pitkän hiljaisuuden jälkeen. Ne olivat tavallaan totta, tavallaan täyttä potaskaa, mutta ei hän parempaakaan keksinyt. Alaina vilkaisi häntä silmät pyöreinä, ja vilkaisi sitten sinitukkaa.
”... minun täytyy vähintään kyyditä sinut kotiisi, kunhan tämä on ohi. Mutta miksei teistä kumpikaan -”
”Minulla on huono olo”, Louis hiljensi tätinsä tukahtuneella äännähdyksellään. Auto kaarsi hetkeksi kävelykadun laitaan ja pysähdyksiin, mutta ennen kuin Alaina ehti kaivaa hansikaslokerosta muovipussin Louis avasi auton oven ja kumartui oksentamaan kadulle. Hän sai tädiltään paperia, ja automatka jatkui huolestuneessa hiljaisuudessa.

Alainan alkaessa touhuta pyörätuolin ja Louis’n ympärillä, Damien seisoi jokseenkin levottomana sivummalla. Hän antoi silmiensä vähän väliä lipua aivan muualle varmistaakseen pimeyden myös pysyvän pimeytenä, ei minään muuna; ei sellaisena, joka hyökkää kimppuun tai muutenkaan käyttäytyy kuin ajatteleva olento. Hän sävähti, kun Alaina yllättäen pyysikin häneltä apua. Damien katsoi Alainan ohi Louis’iin, ja lopulta kumartui auttamaan tuon yhdessä Alainan kanssa pyörätuoliin. Se oli vähintä, mitä hän pystyi siinä tilanteessa tekemään.
He siirtyivät kadun viereen pysäköidylle autolle, ja Damien seurasi lammasmaisesti kaksikon perässä, kädet taskuissa ja niska kyyryssä. Auton luona hän avasi juuri suunsa ilmoittaakseen häipyvänsä, osaavansa itsekin hakeutua sairaalahoitoon mikäli koki sitä tarvitsevansa, kun Alaina jo aukaisi hänelle autonsa taka-oven ja kehotti häntä kyytiin. Sinitukka nipisti huulensa tiukaksi viivaksi ja silmäili auton takapenkkiä, kunnes huokaisi raskaasti ja kävi istumaan pehmeille penkeille vetäen oven samalla perässään kiinni.

Ja mikä lämpö häntä olikaan vastassa! Laitettuaan turvavyön kiinni hän alkoi hytistä toden teolla kehon yrittäessä kahmia itseensä mahdollisimman paljon auton lämmityslaitteista huokuvaa lämmintä ilmaa. Hän istui jäykkänä ja vaivaantuneena takapenkillä, ja tuijotti tiiviisti ulos sateen viivoittamasta ikkunasta. Nyt kun hän tunsi palanneensa takaisin normaaliin ihmisten maailmaan hiljaisen popin säestämässä autossa, äsken tapahtunut onnettomuus yliopistolla vaikutti ikään kuin kaukaiselta unelta. Mitä enemmän Damien rentoutui ja alkoi ajatella asiaa, sitä typerämpää kaikki tapahtunut oli. Kummituksia? Oliko jokin muka todella käynyt hänen sisällään, vai oliko hän sittenkin kuvitellut kaiken? Oliko jokin viskonut Louis’ia kuin räsynukkea, vai oliko Damienin mieli vain paniikissa ylidramatisoinut kaiken, mitä oli nähnyt ja kokenut?
Nuorukainen halusi saada vastauksen, kuulla jonkin järkevän selityksen Louis’ilta, mikäli sellaista oli edes olemassa. Silti hän ei kysynyt. Sanat kuulostivat jo hänen päässään niin auttamattoman hölmöiltä.

Damien katsahti silmäkulmastaan taustapeiliin ja sen kautta näkyviin Alainan silmiin, kun tuo kysyi hänen nimeään. Hetken hiljaisuuden ja harkinnan jälkeen hän vastasi.
”Damien.” Tauko. ”Damien Giles.”
Hän liimasi katseensa takaisin ikkunaan ja tuhahti pienesti naisen anteeksipyynnöille ja puhinalle. Kuitenkin hän kohotti päänsä kohti etupenkin vaaleatukkaa, tuon alkaessa puhua. Ja mitä tuo oikein puhui: valheita! Suun täydeltä valheita! Damien räpytteli silmiään totaalisen mykistyneenä. Hyvä on, hän ymmärsi, ettei Louis välttämättä halunnut heti ensimmäisenä kertoa tarinaa aaveista, joka lähinnä sopisi nuorten kauhutarinoihin. Mutta hän ei todellakaan ollut pelastanut ketään. Päinvastoin. Hän oli ollut se sokea, osaamaton, tietämätön, mutta Louis toiminut – pelännyt aivan valtavasti, mutta toiminut.
”Ei se oikeasti – ” Damien alkoi korjata Louis’n kertomusta, kun yhtäkkiä tuo alkoi valittaa huonovointisuuttaan. Auto pysähtyi, ja Louis oksensi kadulle.
Ikävä tunne kouraisi Damienia vatsasta, ja auton lähtiessä liikkeelle hän kumartui kohti etupenkkiä ja Louis’n toista korvaa.
”Oletko…” Hän lopetti kuiskauksensa kesken kaiken. Ei, tietenkään Louis ei ollut kunnossa. Naurettava kysymys. ”Mitä ne oikein tekivät sinulle?” hän kysyi sen sijaan hiljaa, vaikka saikin yhä vähän väliä Alainalta valppaita silmäyksiä. Damienilla oli myös huono olo, häntä palelsi yhä sisältäpäin, mutta kuitenkin Louis’n tila vaikutti jotenkin… vakavammalta.

Sitten auto kaarsi terveyskeskuksen pihaan ja sen oven edustalle, joka oli kylläkin tarkoitettu ambulansseille, mutta ilmeisesti Alaina koki tämän tarpeeksi hätätapaukseksi. Eikä Damien väittäisi vastaan. Hän kömpi kankeasti ulos autosta samalla, kun Alaina kiiruhti hakemaan pyörätuolin apukuskin oven luo, jotta Louis pääsisi kyytiin. Damien katsoi edessä kohoavaa sairaalaa sekaisin tuntein; tai, terveyskeskushan se oli, mutta aivan tarpeeksi sairaala hänelle. Eikä hän ollut ollut sairaalassa sitten… kauanko siitä oli? Yli kaksi vuotta?
”Mennään”, Alaina vihdoin ilmoitti ja lähti työntämään Louis’ia kohti terveyskeskusta ja sen ovia. Jälleen kerran Damien seurasi, vastahakoisesti tosin, ja huomasi ovien ohi kävelevän valkotakkisen hoitajan seisahtuvan nähdessään tulijat. Tuo tuli huolirypyt otsallaan heitä vastaan ja avaamaan ovet heille.
”Mitä on tapahtunut?” tuo kysyi.
Alaina katsahti alas Louisiin, aivan kuin varmistaakseen muistavansa tuon kertoman. ”Pahoinpitely.”
Damien olisi voinut tyrskähtää huvittuneena, ellei olisi ollut niin kivikasvo tilanteesta johtuen. Pahoinpitely, niinpä… Kai sen niinkin voi ajatella.

Louis tuijotti valkoista kattoa ja kylmää loisteputkilamppua suu raollaan. Hän ei ymmärtänyt, missä oli tai tiennyt, miten oli sinne päätynyt. Hänellä oli kylmä, hän oli märkä, häntä unetti ja vapisutitti. Hän ei muistanut kysymystä, jonka Damien oli kysynyt häneltä autossa, mutta muisti katseensa seilatessa hassusti pukeutuneeseen sinitukkaiseen poikaan hänen nimensä. Hänen mielensä oli liian tahmea ehtiäkseen vastata muiden nopeasti toinen toisensa perään pulppuaviin kysymyksiin – hän keskitti katseensa heidän luokseen tulleeseen hoitajaan vasta, kun he olivat sisätiloissa ja Alainalta oli tentattu tiedot tapahtuneesta ja Damienilta hänen vammoistaan. Louis sai jotenkuten nyökyteltyä ja mumistua, että hänen ranteensa oli ottanut osumaa ja pää tuntui oudon kevyeltä sohjolta, kun hänet jo kärrättiin erilleen muista, tutkimuksiin, odottamaan käytävässä, kasvottoman ystävällisten käsien paikattavaksi.

Lopulta, yllättävää kyllä alle tunnin jälkeen hän istui aloillaan käytävässä nakertaen hajamielisesti suklaapatukkaa, joka hänelle oltiin annettu, vasen käsi siististi puristussiteessä ja otsan vekki valkoisen teipin alle siistittinynä. Myös hänen jalkansa olivat ruhjoutuneet, mutta hän ei tavallisestikaan tuntenut niitä. Nyt hän ei tuntenut oikeastaan mitään, korkeintaan särkylääkkeiden udun ja vatsasta alkavan, pikkuhiljaa kohti hänen ihoaan hiipivän lämmön. Damien istui hänen vierellään, tuolilla, ja Alaina oli järjestämässä jotain paperiasioita, jotka olivat menneet Louis'lta ohitse. Hän katsoi sinitukkaa vierellään ja mursi ensimmäistä kertaa terveyskeskukseen saapumisen jälkeen poissaolevan ilmeensä hymyllä.
”... en ole koskaan pitänyt Mars-patukoista.”

Olisi helppoa kuitata seuraavan tunnin tapahtumat vain sanomalla, että aika kului kuin siivillä, mutta silloin Damien valehtelisi. Ajan kulkua pystyi lähinnä vertaamaan siipiin, joiden omistaja lässähtää tervakuoppaan ja yrittää rämpiä sieltä itseään ylös. Damien vastaili kireästi hoitajien kysymyksiin eikä voinut olla vilkuilematta vähän väliä terveyskeskuksen valkoisiin seiniin ja haistamatta ilmassa leijuvaa lääkkeiden katkua.
No, tutkimukset olivat Damienin osalta onneksi varsin nopeasti ohi, vaikka hänen päänsä sisällä oleva kello olikin madellut. Hän oli vain saanut mustelmia ympäri kehoaan ja pahimman vamman ollessa pelkkä purema kieleen kertoi hyvin paljon siitä, miten vähällä hän oli selvinnyt. Ainakin päällisin puolin. Sisimmässään häntä yhä kylmäsi, hän ei ymmärtänyt edes miksi, eivätkä jäätävän valkoiset seinät mitenkään parantaneet asiaa.

Siinä hän istui terveyskeskuksen käytävällä Louis vierellään, kun Alaina oli kuulemma käymässä jotakin paperisotaa – ei Damien edes välittänyt tietää mistä oli kyse, kun asia tuskin häntä edes koski. Silti, Alaina oli hänen autokyytinsä, joten hänen ei auttanut muu kuin odottaa. Enää häntä ei houkuttanut lähteä yksin yöhön.
Damien hipelöi hajamielisesti ja kulmat kurtussa kuulokkeitaan, jotka hän oli nostanut syliinsä. Toinen kuulokkeista oli saanut kovan kolhun maasta, ja hän epäili vahvasti sen olevan entinen halkeaman perusteella. Yllättäen Louis vaikutti palaavan siihen hetkeen ja hymyili. Sinitukka siirsi katseensa hitaasti tuohon, ja sitten tuon suklaapatukkaan. Hän työnsi kätensä takin taskuun ja kaivoi sieltä esiin säälittävän Twix Mini-patukan, joka hänelle oli tarjottu.
”Saat tämän, jos tahdot”, hän sanoi ja antoi katseensa valahtaa takaisin kuulokkeisiinsa. Hänellä oli lukematon määrä kysymyksiä vailla vastausta, mutta jopa hän osasi kertoa, ettei nyt välttämättä ollut oikea hetki pakottaa Louis’ia ajattelemaan yliopiston tapahtumia yhtään sen enempää kuin oli tarve.

Tästä syystä Damien oli pitkään hiljaa miettiessään, mitä sitten sanoisi. Hän kaiveli jostain normaalin kommunikointitaidon rippeitään ja yritti muistella small talkin jaloa taitoa.
”Mitä sinä teit yliopistolla näin myöhään?”
Sanojen karattua suusta hän oli irvistää itselleen. ’Surkeaa’, hän sätti itseään. Yliopistosta puhuminen liippasi varmasti aivan liian likeltä aaveita ja kaikkea, mitä vasta vähän aikaa sitten oli sattunut.
”Tai… sinä siis opiskelet”, hän ennemminkin totesi kuin kysyi, nyt hiljaisemmalla ja vaivaantuneemmalla äänellä koettaessaan paikkailla kysymystään. Silti hän yritti pakottaa itsensä kuulostamaan edes hieman kiinnostuneelta Louis’n arkielämästä, vaikka oli kysymättäkin selvää, että Louis’sissa häntä kiinnosti jokin aivan muu kuin koulu.

Jostain syystä pikkuruinen Twix näytti hulvattomalta Damienin kädessä, eikä Louis voinut olla hymyilemättä sille. Hän kuitenkin pudisti päätään ja haukkasi Marsiaan.
”Ei, syö se. Tämä riittää. Jotenkin... helpottaa”, hän mumisi epäselvästi lausahduksensa lopun. Hän ei itsekään tiennyt, mitä tarkalleen oli tekeillä. Aikaisemmin hän oli aina kyennyt epäilemään mielenterveyttään, työntämään kokemuksensa pois luotaan, vakuuttamaan itselleen, että sellaista tapahtui vain muille, ei hänelle – mutta nyt hän istui jonkun, joka oli myös nähnyt ja tuntenut kaiken sen tapahtuvan, vieressä.

Louis mieluummin tunki koko lopun Marsin suuhunsa ja liimasi sillä tehokkaasti hampaansa yhteen, kuin jäi ajattelemaan asiaa tarkemmin. Veto paljastui huonoksi, kun Damien päätti jatkaa puhumista melkein välittömästi sen jälkeen, ja hänen täytyi epätoivon vimmalla yrittää karkoittaa tahmainen imelyys alas kurkusta sosiaalisesti hyväksyttävän hiljaisuuden rajoissa. Hän ei aivan onnistunut.
”... iltakurssi. Englannin kieltä ja kääntämistä luen. Sinäkin olit siellä, mutta et minusta ollut tunnilla? Oliko siellä toisenkin oppiaineen iltatunti?” Louis käänsi huomion nopeasti pois itsestään ja esitti Damienille vastakysymyksen kohteliaisuussääntöjen pakottamana, mutta kuitenkin tavallaan yhteisen kokemuksen jäljiltä tiettyä läheisyyttä sinitukkaan tuntien. Jos he olivat ehtineet jo kokea noin paljon yhdessä, voisi olla hyvä idea tutustua muutenkin. Ehkä hän keksisi jotain, ennen kuin täti palaisi täyttämästä ties mitä ilmoitusta tai laskua olikaan täyttämässä.

”Ai”, Damienilta töksähti, kun Louis kieltäytyi hänen tarjoamastaan patukasta. Niinpä hän veti kätensä pois ja tunki Twixin takaisin taskuunsa, haluttomana makean syömiseen. Vaikka se saattaisi helpottaa oloa, aivan kuten Louis itse ainakin selitti. Ei sillä, että hän muka halusi pitää siitä jäätävästä tunteesta kiinni… vai halusiko?
Esitettyään kysymyksensä hänen toinen suupielensä yritti nykäistä itseään ylöspäin, kun Louis yritti epätoivoisesti niellä tahmaista suklaata saadakseen vastauksen itsestään ulos. Damien kuitenkin avoimen hymyilyn sijaan nielaisi ja käänsi päänsä katsomaan hetkeksi etäämpänä olevaan pieneen lasten leikkinurkkaukseen, jonka ympäröiviä seiniä koristelivat kukkaset ja linnut sekä monet sellaiset oliot, joiden tulkitsemisessa saisi käyttää erittäin villiä mielikuvitusta.
Damien saattoi olla ihan tyytyväinen kömpelöön keskustelunjatkoonsa, vaikka ei siinä hyvä ollutkaan. Kaikista mieluiten hän olisi istunut hiljaa aloillaan, mutta Louis vaikutti halukkaalta puhumaan – ehkä tutustuakseen, ehkä vain unohtamaan kaiken ikävän, mene ja tiedä.
”En opiskele”, sinitukka vastasi lähestulkoon itseironisesti. ”Eräs… entinen ystäväni väitti haluavansa tavata yliopiston luona, mutta paskat.” Vasta sen sanottuaan hän muisti ensimmäistä kertaa vähään aikaan, miten oli edes päätynyt koko tähän soppaan. Hän mulkaisi taskustaan pullottavaa puhelintaan terävästi. Tämä ei jäisi tähän.

Sitä Damien jäikin lopulta tuijottamaan, kun hän mietti miten jatkaa heidän varsin hyvin alkanutta keskustelua, mutta joutui toteamaan aivojensa lyövän tyhjää. Hän tunsi hiljaisuuden painostavan häntä avaamaan suunsa ja sanomaan jotain, ja manasi oitis sitä, miten oli edes yhtynyt niin vuorovaikutukselliseen keskusteluun Louis’n kanssa. Jos hän olisi jättänyt pojan Mars-kommentin noteeraamatta tai edes hylännyt ajatukset kysymysten esittämisestä, hiljaisuudella olisi paljon parempi tuntu. Nyt se sai Damienin melkein kiemurtelemaan tuolissaan – vaan lopulta hän vain päätyi korjaamaan ryhditöntä istuma-asentoaan jähmeästi.
Kaikki asiat, mistä hän keksi keskustelunaihetta, joutuivat jo hänen pääkopassaan hyllytetyksi. Ei voi olla totta, milloin niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin puhuminen oli tullut näin vaikeaa?
Damien tiesi vastauksen. Mutta se ei ollut nyt olennaista.
”…”
Hänen silmänsä palloilivat seinillä ja katonrajassa, aivan kuin hän odottaisi löytävän jotain puhuttavaa sieltä.
Ei löytynyt.
Niinpä hän otti puhelimensa esiin ja alkoi valita sieltä kappaleita testatakseen, olivatko hänen kuulokkeensa kokonaan kuolleet. Hän painoi toisen – rikkinäisen – kuulokkeen korvalleen, mutta sai sieltä saman tien sähköiskun. Hän sävähti vaistomaisesti ja riuhtaisi piuhan irti puhelimestaan tuhahtaen tyytymättömänä.
Hän ei voisi paeta hiljaisuutta musiikilla. Mahtavaa.
Niinpä nuorukainen antoi turhautumisensa näkyä. Hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja antoi takaraivonsa nojautua takana olevaa seinää vasten. ”Kuinka kauan tässä vielä kestää?” hän kysyi hampaidensa välistä, joskin lähinnä retorisesti.

Vaivautuneisuus oli käsin kosketeltavaa, mutta Louis'lla ei ollut tapana tökkiä muiden hiljaisuutta, joten hän painoi katseensa alas ja hypisteli suklaapatukan tyhjää käärepaperia yrittäen samalla raivokkaasti hangata kielellään toffeenjämiä etuhampaidensa taustasta. Damien ei opiskellut. Heillä ei ollut siinä mitään yhteistä. Damien oli tullut tapaamaan ystäväänsä, syystä mistä hyvänsä, puoliltaöin yliopistolle. Jokin kuviossa, toisen ulkonäössä, alkoi nykiä lankoja Louis'n ajatusprosessissa, mutta ei ihan vielä kyennyt solmimaan niitä yhteen. Ehkä, jos hän olisi nukkunut kunnolliset yöunet, ei enää tuntisi kammottavaa, häväistyä tyhjyyttä rintakehässään, ei olisi kylmien sairaalalamppujen alla kolkossa hiljaisuuden ja sairauden ja odottamisen paikassa...

Yhtä kaikki, Louis'lle oli helpompi keskittyä Damienin tarkkailuun kuin ympäristöön. Hän pystyi näkemään selvästi, kuinka epämukavaksi jätkä tunsi olonsa, kiemurteli ja räpläsi kuulokkeitaan ja tuijotteli ties minne. Kai hänkin olisi samanlaisessa tilassa, hermostuneena ja ehkä yliajattelemassa tilannetta, jollei outo uupumus olisi nykinyt häneltä tiettyjä kriittisiä piuhoja hetkellisesti löysäksi.
”Ei varmaan kuin pari minsaa enää”, Louis vastasi poissaolevasti rytistäessään käärepaperia pikkuruiseksi palloksi sormenpäittensä väliin. Hän kuitenkin tuijotti Damienia silmäkulmastaan, jauhoi alahuultaan, ja lopulta vetäisi varovasti henkeä.
”Tota... ei varmaan jatku enää tästä. Ne... saattaa tulla vielä mun perään, mutta sä oot kyllä turvassa”, hän sanoi yhdellä hengenvedolla, aivan kuin haluten imaista sanomansa välittömästi sen ulostulon jälkeen takaisin kuulumattomiin. Katse vetäytyi takaisin syliin, kädet tärisivät hienoisesti ja hento pinkki tulvahti Louis'n kaulalle ja korviin.
”Sori, jos mä vaan olisin... mut ei siinä nyt mitään voinu. Eh. Sä pääset turvassa kotiis ja kaikki tulee olee hyvin heti, koha päästään lähtee. Anteeks.” Hänen äänensä tärisi.

Pari minuuttia… Niin. Luultavasti Louis oli oikeassa, vaikka tuon äänensävy vihjasi tuon olevan pääosin omissa ajatuksissaan. Damien katsahti sinne suuntaan, minne Alaina oli kadonnut, kunnes naulitsi katseensa seinällä riippuvaan kelloon. Hän yritti juuri katseellaan pakottaa viisareita kiihdyttämään vauhtia, kunnes Louis alkoi puhua. Tämä sai hänet laskemaan silmänsä Louis’iin, toinen kulma aavistuksen kurtussa. Tuntui aivan siltä, kuin tuo olisi pitänyt sanojaan jo pidemmän aikaa sisällä, mutta jokin siinä tilanteessa antoi hiljaisille ajatuksille äänen.
Damien toljotti, vaikkei enää tavoittanutkaan Louis’n katsetta. Ensinnäkin, hän oli yllättynyt siitä, miten tuo halusi keskustella yliopiston tapahtumista – tai ei varmaan varsinaisesti halunnut, mutta tunsi tarvetta sille. Kenties sen takia, että heidän yhteinen aikansa oli kulumassa loppuun… Damien varmasti olisikin turvassa aaveilta sun muilta riivatuilta hengiltä, mutta aivan tahtomattaan hän ei voinut olla miettimättä, mitä Louis’lle tapahtuisi. Oliko tämä tuolle mitenkään normaalia? Ainakaan Damienin mielestä ei ollut näyttänyt siltä, että tuo oli tottunut mittelöimään näkymättömiä tai ketään muutakaan vastaan. Tuo oli kaikkea muuta kuin pieni ja hauras, pyörätuolista huolimatta, mutta silti… Damien tuhahti tyytymättömänä.
”Anteeksi?” hän toisti. ”Ihan kuin sinä olisit usuttanut ne…” Hän yritti hakea hetken sopivaa sanaa, turhaan, ”… olennot kimppuuni. Mitä epäilen.”
Hän katsahti Louis’ia silmäkulmastaan samalla, kun vajosi nojaamaan kyynärpäillään jalkojaan vasten. Joku muu olisi kenties vetänyt tärisevän Louis’n syliinsä lohduttaakseen, mutta Damienista ei todellakaan ollut siihen. Hän pyöritteli ajatuksiaan samaan tahtiin kuin rikkinäisiä kuulokkeita käsissään, ennen kuin jatkoi.
”Entä sinä?” hän kysyi hiljaa. ”Mitä jos ne hyökkäävät kimppuusi uudestaan?”
Miten ihmeessä Louis pärjäisi niitä vastaan? Ja tällä kertaa heitä oli ollut jopa kaksi, mutta entä sitten, kun Louis sattuu olemaan jossain aivan yksin?
”Eikö sinun kannattaisi… pyytää apua… tai jotain?” Damien jatkoi, tuntien itsensä typeräksi puhuessaan niin.
No niin, tässä sitä oltiin. Hän todella oli huolissaan, ja paljasti sen jopa ääneen.

Louis ei katsonut, millaisen ilmeen kanssa Damien kuunteli hänen puhettaan, tai tuhahti, tai vastasi hänelle. Hän vuoron perään ojensi ja puristi nyrkkiin vasemman käden sormensa testaten niiden rajoja, mikä sai hänen ranteensa vihlomaan ja mikä ei, mutta ei varsinaisesti kiinnittänyt siihen huomiota.
”Ne... kyllä provoontu hyökkäämään mun takia”, hän mumisi ponnettomasti vastaan. Damien ei ymmärtänyt, eikä ottanut hänen anteeksipyyntöään vastaan. Hänen sydämensä lepatti edelleen, mutta hän pystyi jotenkin nielaisemaan sen alas kurkustaan takaisin omalle paikalleen. Nyt kun keskustelu oli aloitettu, ei hän halunnut perääntyä siitä, vaikka tuntui tarpeettomalta alkaa puhua itsestään tai aiheuttaa lisää huolta Damienille.
”Minä...”, Louis aloitti, vetäisi henkeä, huokaisi ja pörrötti takaraivon tukkaansa. Hän kääntyi katsomaan poispäin Damienista, tyhjään käytävään, jota pitkin Aliana tulisi varmasti minä hetkenä hyvänsä.
”Tätä tapahtuu koko ajan. Onnettomuuden jälkeen... no. Eh. Sun ei tarvitse olla huolissaan”, hän tokaisi, mutta veti sisäänsä kokonaisen jäävuoren tietoa. Onnettomuus, tuijottavat hahmot, repivät näkymättömät tyypit, painajaisnainen, aaveet tänään... Sentään tänään hän saattoi olla varma, että kaikki ei ollut pelkkää harhaa, pelkästään hänen aivonsa, jotka olivat mätänemässä.
”Ihan oikeasti. Oon pärjänny tähänki saakka...”

Damien puristeli kärsimättömänä kuulokkeidensa pehmusteita aivan kuin paremman stressipallon puutteessa. Oikeasti hänen oli vain pakko saada jotain pientä tekemistä itselleen keskittyäkseen Louis’in kuuntelemiseen järkevällä ajattelulla. Alleviivaten sanaa järkevä.
Louis’in takia? Itse asiassa tuo kuulosti järkeenkäyvältä, tai siis, niin paljon kuin aaveet nyt yleensä pystyivät kuulostamaan. Jos tuo pystyi näkemään näkymättömän, niin kenties juuri tuo kyky sai aaveet kiinnostumaan tuosta? Damien piti katseensa nyt vain käsissään ja kynsissään, jotka olivat jo lähellä painaa reikiä pehmusteisiin. Oliko aaveista jotenkin huvittavaa tai ärsyttävää, kun joku pystyi näkemään ne silloinkin, kun ne itse eivät sitä halunneet? Vai pystyivätkö aaveet edes tuntemaan ja ajattelemaan sillä tavalla?
No, onneksi Damien ei aukonut suutaan kummallisine ajatuksenjuoksuineen. Louis nimittäin jatkoi puhumista, vaikka ei näyttänyt haluavan puhua asiasta paljonkaan. Damien ei ollut vaaleatukkaa siihen pakottanut, joten antoi tulla vain: ei hän voinut kieltääkään, etteikö hän olisi kuunnellut herkeämättä jokaista sanaa.
Damien katsahti silmäkulmastaan toista, ja erityisesti toisen jalkoja, mutta käänsi katseensa äkkiä pois. Millainen onnettomuus sai näkemään aaveita? Hän ei tiennyt, ja jotenkin hänestä tuntui, ettei välttämättä Louis’illakaan ollut vastausta. Silti, hän jätti sen miettimisen sikseen, kun Louis vakuutteli hänelle pärjäävänsä. Ei syytä huoleen. Kaikki okei, ei muiden tarvitse piitata.
”Huomaan sen”, Damien sanoi yhteen puristettujen huultensa välistä. ”Ajattelit siis jatkaa samalla - yksin, kertomatta kenellekään?
”Kertoa mitä?”
Damien jännittyi kuullessaan takaisin palanneen Alainan äänen.

Jos Damien jännittyi, Louis kertakaikkiaan kivettyi kuullessaan yhtäkkiä Arianan äänen selkänsä takaa. Punastus muuttui lakanankalpeudeksi ja kaikki tärinä ja hermostuneisuuden eleet katosivat tyystin, luonnottoman täydellisesti. Ariana huomasi sen selkeästi, mutta hetken aikaa vaivautuneita nuoria miehiä tuijotettuaan hän huokaisi ja pudisti kiharatukkaista päätään.
"Ei mitään siis", hän sanoi ja veti syvään henkeä.
"Olemme valmiita lähtemään. Anteeksi, että tässä kesti. Voimme nyt mennä - en halua sinun joutuvan kävelemään yksin kotiin tällaisen koettelemuksen jälkeen", hän kohdisti viimeiset sanansa Damienille myötätuntoisen hymyn kera.

Louis ei tämän kerran pistänyt vastaan työnnetyksi tulemista, ja epätavanomaisesti heittäytyi Arianan avustettavaksi. Kohta kolmikko istui taas autossa, radio humisi hiljaisena hukkuen moottorin ja pyörien äänen alle, kun Ariana kaarsi ulos terveyskeskuksen pihasta tielle.
"Missä päin asut?" hän kysyi jälleen kerran takapenkille sijoitetulta Damienilta.
"Tai... jos asut yksin ja sinusta tuntuu ikävältä joutua viettämään yö yksin tämän jälkeen, voit toki tulla yöpymään meille... Kuuma kaakao voisi rauhoittaa hermoja", hän ehdotti varovaisesti huolehtivaiseen tapaansa.

Damien katsoi Alainan kasvoja, mutta antoi pikkuhiljaa katseensa valua muualle. Hän ei sanonut mitään, kuten ei myöskään Louis, joten Alaina näytti toteavan, ettei saisi kysymykseensä vastausta. Miten Damien ei ollut huomannut naisen saapumista? Hän oli miltei paljastanut Louis’n salaisuuden!
Hän pysähtyi ajatellessaan asiaa. Hetkinen. Oliko hän nyt siis ainoa, joka tiesi Louis’n kyvystä (tai vaivasta, aivan miten asian haluaa nähdä)? Joskus lapsena hän olisi voinut paisua onnesta ja tärkeydestä saadessaan jakaa jotain niin merkittävää kuin salaisuuden, mutta nyt… hän vilkaisi Louis’ia pikaisesti ja nousi ylös hädin tuskin Alainan sanoja kuunnellen. Autokyyti. Aivan. Selvä. Ihan sama. Hän nyökkäsi automaattisesti ja lähti kulkemaan seurueensa perässä.

Kohta hän löysi itsensä taas auton takapenkiltä, olo ehkä jonkin verran rauhallisempana mutta päässä vilisevät kysymykset olivat vain lisääntyneet. Hän pysyi kuitenkin mykkänä ja tuijotteli ikkunasta ulos, jotta ei möläyttelisi enempää asioita, joita ei kaikille korville ole tarkoitettu. Vasta Alainan kysymys sai hänen suunsa auki.
”Tuota. Aika keskustassa. Jos jätät minut vaikka puistoon, niin kävelen siitä”, Damien vastasi. Kuullessaan Alainan esittämän tarjouksen hän jähmettyi hetkeksi, räpäytti silmiään, ja lopulta upotti itsensä penkin selkänojaan. ”Ei, pärjään kyllä”, hän sanoi nopeasti, mutta lisää sitten epävarmana: ”Mutta… kiitos kuitenkin.”
Kohta hän näki puiston siintävän edessäpäin, vaikka pimeys ja sade huononsivatkin näkyväisyyttä katuvaloista huolimatta. Niin. Luultavasti tämän jälkeen hän ei enää tapaisi Louis’ia tai Alainaa, tai edes kuulisi heistä mitään. Vaan oliko sillä väliä? Ei kai, ellei Louis sitten saisi taas ei-toivottua illanviettoseuraa häiriintyneistä aaveista.

// Edit: Hoho, mikä failaus varmaan kymmenen kertaa tän sivun viesteissä. En tajua, missä vaiheessa Alainan nimi muuttui Arianaksi. :'D //