Love song

// sir Kai ja Louis, over here! o/

Elettiin loppusyksyä tai alkutalvea, miten kukin sen halusi ajatella. Marraskuu oli koittanut ja Aida oli asunut Chênevaliessa nyt kokonaiset kolme kuukautta. Lämpötila huiteli jossain kymmenen asteen tietämillä, joten Aida oli vetänyt ylleen napakoiden farkkujen, lenkkareiden sekä tyylilleen ominaisen mustan hupparin lisäksi vielä mustan syystakin, jossa oli valkeita koristeluja. Häntä olisi voinut sanoa jopa laittautuneeksi, sillä hänen korvissaan roikkuivat yksinkertaiset, sievät hopeiset korvakorut. Kaupunginosa oli tullut tutuksi, tuttavuuksia ei sen sijaan ollut kertynyt mitenkään huomattavia määriä. Aida syytti itseään, mitäs oli sulkeutunut neljän seinän sisään, eivät ihmiset häntä kotoaan tulleet tietenkään hakemaan. Hän oli huomannut kirjastossa käydessään ilmoitustaululla lapun, jossa mainostettiin jonkinlaista adoptiotapahtumaa. Aida oli haikaillut muutostaan saakka koiraa, sillä niin hyvä kuuntelija kuin hänen smaragdiboansa Clyde olikin, se ei ollut eläin sosiaalisemmasta päästä. Kunhan se sai sulatetun rotan silloin tällöin se pysyi tyytyväisenä ja köllötteli suuren terraarionsa suurimmalla oksalla juuri lausumatta mielipiteitään.

Aida oli kirjoittanut ylös osoitteen, jossa adoptiotempaus pidettäisiin, mutta hän oli auttamatta eksyksissä, ranskalaiset kadunnimet olivat hänelle yhä jotain täysin käsittämätöntä. Hän vilkaisi ympärilleen ja pysäytti erään naisen, jolla oli vanhemman näköinen pikkukoira.
"Anteeksi, missähän tämä katu sijaitsee?" Hän kysyi rujolla ranskallaan, saaden naiselta katseen, joka puhui paljon enemmän kuin sanat, jotka tuo lausui. Tässä oli selvästi joku, joka inhosi englantilaisia.
"Käänny tuosta seuraavasta oikealle, se on siinä", nainen sanoi, jatkaen matkaansa koiransa hihnaa nykäisten, ettei pikkupiski vain jäisi tekemään tuttavuutta. Aida kiitti ja noudatti naisen neuvoa. Kääntyessään kadunkulmasta häntä nauratti. Tuskinpa Chênevalien pääkadusta olisi voinut mennä ohi huomaamatta sitä, varsinkin nyt, kun sinne oli sijoitettu yhden suojakodin verran koiria ja kissoja. Aida työnsi puolustuksekseen kädet taskuihinsa ja lähti kohti tapahtumapaikkaa, kävellen hitaasti ja katsellen ympärilleen. Kadulla oli näköjään myös paikallisen lemmikkiliikkeen edustaja, jonka kojun kyljessä oli kyltti, jossa mainostettiin, että 20% tämän päivän tuotoista lahjoitettaisiin suojakodille. Aida päätti palata tutkimaan kojua vähän lähemmin, mikäli täältä nyt löytyisi hänen näköisensä koira.

Paikalla oli enemmän ihmisiä kuin Aida olisi osannut odottaa ja etenkin pikkulapsia, jotka olivat innosta pinkeinä kuin ilmapallot katsellessaan koiranpentuja. Aida pysähtyi itsekin katselemaan leikkikehässä telmiviä koiranpentuja, tajuten vasta sitten, että leikkikehän vieressä oli adoptiopöytä, jonka äärellä istui pyörätuolissa nuori mies sylissään leikkisä koiranpentu, joka koetti parhaansa mukaan kiivetä joka suuntaan ja kaikkialle, niin kuin pennuilla on tapana. Mies jutteli parhaillaan nätille ruskeahiuksiselle tytölle, jolla oli järjestön paita päällään. Aida palautti katseensa takaisin koiranpentuihin, erityisesti yhteen, josta tassujen ja korvien koosta päätellen tulisi isokokoinen. Sen mustavalkoharmaa turkki oli pehmoinen ja sinisissä silmissä vilahti välillä ikäistään viisaampi katse. Pentu pysähtyi leikeissään hetkeksi ja nuuski ilmaa Aidan suunnalta, jatkaen sitten leikkimistä. Aida kiristi ponnariaan saaden lyhyemmät hiussuortuvat tipahtamaan kasvoja kehystämään, kyykistyen sitten leikkikehän viereen. Hänen vieressään oli rivissä pikkutyttöjä, joista lähti luvattoman korkeita ääniä näiden ihastellessa pentuja.

Aida vilkaisi jälleen nuoren miehen suuntaan, puoliksi toivoen tuon kiinnittäneen häneen valmiiksi jotain huomiota, ettei hänen tarvitsisi mennä häiritsemään meneillään olevaa keskustelua. Hän ihan todella halusi tuon suuritassuisen sinisilmän.

Koiranpentujen ollessa läsnä ei yksinkertaisesti voinut olla surullinen. Louis hymyili itsekseen kaapatessaan taas sylissään pyörivän, telmimishaluisen koiranpennun paremmin aloilleen sen yrittäessä karata. Hänen ympärillään velloi väentungos, mutta kerrankin hän ei ollut kenenkään tiellä istuessaan siinä myyntipöydän vierellä. No, eihän näitä lemmikkejä oltu myymässä, vaan kissat, koirat ja eksoottisemmat eläimet vauvoista vanhuksiin olivat näytillä siinä toivossa, että nämä huostaanotetut lemmikit saisivat uuden kodin itselleen.

Eläinten puolella oleminen oli helppoa, ja järjestötoiminta oli piristävää. Louis olikin päätynyt osallistumaan tavallistakin ahkerammin kannattamiensa hyvänmielenjärjestöjen toimintaan sen jälkeen, kun Juliet oli lopettanut hänen viesteihinsä vastaamisen. Ei edes kovin kauan aikaa sitten juorulehdissä pyörinyt juttu painoi hänen mieltään, eikä hän edes osannut sanoa miksi tarkalleen – hehän olivat olleet kavereita, eivät sen enempää eivätkä vähempää, sellaista sattui, Juliet oli kiireinen mallintöidensä kanssa.

Amanda, Louis'n läheisin tuttava adoptiotempausta järjestäneistä, huomasi vaaleatukkaisen nuorukaisen sisäänpäinkääntyneen ilmeen ja taputti häntä kevyesti olalle.
”Pitäisiköhän sinun päästää Blueno hetkeksi muiden pentujen sekaan? Ettei se vain rasita sinua liikaa riehunnallaan?”
”No, yllättävän hyvin se jaksoi tässä olla...” hän sanoi hieman puolustelevasti, mikä sai Amandan nauramaan.
”En minä sitä ole sinulta pois viemässä! Kauhea söpöliini, ei uskoisi missä kunnossa se tuli meille...”
Louis nyökytteli päätään ja komppasi hyminällä. Hän muisti Bluen tarinan selkeästi, pentu oli löytynyt lemmikkihamstraajan kotoa aliravittuna ja kapisena. Ihme kyllä se ei ollut tullut kokemuksestaan pelokkaaksi, vaan oli ehkä ihmisrakkain koira, jonka Louis oli nähnyt. Sydäntä oikein riipaisi kun hän pohti ohimennen, miten hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia hankkia koiraa juuri nyt, eikä välttämättä tulevaisuudessakaan. Nuorukainen pyörätuolissa kohensi laivastonsinisen pusakkansa asentoa päällään ja rapsutteli sitten koiranpennun korvantauksia. Pentu pyöri siitä huolimatta ympyrää hänen jaloillaan, ja lopulta onnistui yhdellä äkkiliikkeellä riistäytymään irti hänen otteestaan ja loikkasi telmimään kadulle väentungoksen joukkoon.

Aida oli uppoutunut takaisin sinisilmänsä pariin, kun hän kuuli huudahduksen sivultaan. Hän vilkaisi äänen suuntaan ja tajusi hetkeä liian myöhään, mitä oli tapahtunut, sillä karvapallo viipotti hänen ohitseen häntä viuhuen puolelta toiselle. Onneksi pentu ei kuitenkaan päässyt kauas, sillä sen piiritti ryhmä pikkulapsia, joilla kaikilla oli herkkupaloja käsissään. Aida nousi ja pyyhkäisi olematonta pölyä farkuiltaan, astellen pikkutyttöjen luokse. Yksi tytöistä vilkaisi häneen ja sanoi jotain ranskaksi, mutta niin nopeasti ettei Aida ehtinyt mukaan. Hän vain hymyili tytölle ja pudisti päätään sen merkiksi, ettei ymmärtänyt. Tyttö oli kuitenkin ilmeisesti kysynyt, oliko koira hänen, ja ottanut pudistuksen kieltävänä vastauksena, sillä hän koppasi pennun syliinsä ja lähti kiikuttamaan sitä jonnekin, jättäen taakseen äimistyneen ryhmän lapsia, jotka olisivat halunneet ruokkia pentua. Aida vilkaisi nopeasti olkansa yli pyörätuolissa istuvaa nuorukaista, olettaen toki että kyseessä oli tämän jo adoptoima koiranpentu. Eräs lapsista kuitenkin nykäisi häntä hihasta ennen kuin Aida ehti kunnolla rekisteröidä nuorukaisen kasvojenilmettä tai olemusta muutenkaan, ja kääntyessään lapsen puoleen hän huomasi tuijottavansa jälleen koiranpentua.

"Minun isi ei... koiraa", Aida sai selvää tytön nopeasta, murteellisesta puheesta. Aida otti tytön ojentaman koiranpennun, joka heilutti häntää ja näytti hymyilevän. Aida naurahti sille, rapsuttaen sitä leuan alta. Hän vilkaisi tyttöön, jonka silmiin olivat tulvineet katkerat kyyneleet. Ympärilleen vilkaisten hän äkkäsi lelukojun, kiilasi koiranpennun kainaloonsa ja viittoi tyttöä seuraamaan. Hän pysähtyi kojulle ja katseli koirille tehtyjen pehmolelujen rivistöjä, etsien katseellaan jotakin ihan tiettyä. Tyttö tajusi mitä oli tapahtumassa ja osoitti tummanvihreää krokotiilia. Aida nyökkäsi tytölle ja sanoi sitten myyjälle ottavansa tuon krokotiilin tuolla. Myyjä pakkasi sen pussiin ja ojensi pussin tytölle sillä välin kun Aida koetti yhdellä kädellä kaivaa lompakkoa taskustaan. Koiranpentu nuoli parhaillaan hänen kaulaansa ja koetti näykkiä vähän korvaakin, saaden Aidan hymyilemään. Selvittyään maksutilanteesta hän vilkutti tytölle, joka lähti muovipussi kädessään heilahdellen kohti kauempana vartioivia vanhempiaan. Aida vilkutti näillekin, saaden kuitenkin osakseen vain epäluuloisen mulkaisun.
"Ihme porukkaa", Aida mutisi koiranpennulle, joka heilutti vastaukseksi häntäänsä, ja lähti sitten takaisin kohti nuorukaista pyörätuolissaan. Päästyään tuon luokse hän ojensi koiranpentua miehelle.
"Teidän koiranne taisi päästä karkuun", Aida sanoi kömpelöllä ranskallaan, ojentaen läähättävää hymynaamaista pentua kohti miestä.

Louis ei ehtinyt inahtaakaan ja Amandakin jäi aloilleen tuijottamaan silmät pyöristyneinä ja kädet avonaisen suun eteen nostettuina, kun koiranpentu lähti oikealle seikkailulle väkijoukon sekaan. Keskimittainen, ruskeatukkainen nuori nainen kuitenkin onnistui laukaisemaan tilanteen, jopa estämään pikkutyttöä pillahtamasta itkuun. Tyttö saapui pian heidän luokseen häntäänsä iloisesti heilutteleva pentu sylissään, ja Louis otti sen vastaan takaisin syliinsä.
”Voi kiitos! En millään ehtinyt napata sitä kiinni, hyvä että Blue ei ehtinyt kauas. Olet äärettömän kiltti kun ostit tytöllekin lelun, aivan ihanaa”, Amanda alkoi sirkuttaa positiivisesti nopealla ranskallaan astuen hitusen edemmäs, jättäen Louis'n holhouksensa taakse. Nuorukainen kuitenkin tuijotti paikalle saapunutta tyttöä kulmakarvat painuneina suoriksi viivoiksi silmien ylle ja suu avautuneena, kunnes hän yhtäkkiä kurotti nykäisemään puhua pulputtavaa Amandaa paidanhelmasta. Se vaiensi nuoren naisen, ja Louis hymyili tuntemattomalle.
”I don't mean to offend, but you speak English, right?” hän kysyi sujuvalla englannillaan.

”En tarkoita, että puhuisit huonosti ranskaa, mutta jos englannin puhuminen on helpompaa... Olen Louis, hän on Amanda ja tämä tässä on Blue. Kiitos avustasi.”

Aida meinasi jo ottaa askeleen taaksepäin, karkuun tuota nopeaa ranskaa, jota nainen puhui, mutta onneksi pyörätuolissa istuva nuorimies keskeytti ystävättärensä ja avasi keskustelun englanniksi. Aida henkäisi ja hymyili helpottuneena.
"Minä puhun huonosti ranskaa", Aida sanoi englanniksi, hymy kasvoillaan, iloisena kun koiranpentu oli löytänyt takaisin oikeaan syliin.
"Minä olen Aida, olen vastikään muuttanut tänne", hän esittäytyi, vilkaisten hiukan epävarmana Amandaksi esiteltyyn naiseen, "te olette varmaan järjestön tyyppejä? Hyvä idea, tällainen tapahtuma", Aida kehui, vilkaisten pentuaitaukseen päin. Surukseen hän huomasi, että joku oli jo kaapannut sen suuritassuisen sinisilmän hänen nenänsä edestä. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen, muttei yhyttänyt koiraa.
"Tuota, olen vähän eksyksissä, itse asiassa. Tätä kaupunginosaa on jotenkin kovin vaikea hahmottaa", Aida sanoi, anteeksipyydellen. Hän suuntasi sanansa pääasiallisesti Louisiksi esittäytyneelle miehelle, vilkaisten aina välistä Amandaan jottei tuo tuntisi oloaan ulkopuoliseksi, "olisikohan liikaa pyydetty, jos jompikumpi teistä ehtisi esitellä vähän paikkoja? Tämähän on kai Chênevalien pääkatu? Voisin toki tarjota vaivan palkaksi vaikka kahvit", Aida ehdotti hymyillen. Olisiko turvallisempaa kuin pikkuinen tyttö, jonka Aida liiskaisi katuun ennen kuin tuo ehtisi kissaa sanoa, tai pyörätuoliin sidottu rampa, jota pääsisi karkuun kipittämällä portaat ylös? Ja nämä vaikuttivat sitäpaitsi mukavilta, erityisesti mies, joka oli äkännyt hänen kielimuurinsa.
"Typerää muuttaa Ranskaan osaamatta kieltä, vai mitä?" Aida naurahti vähän nolostuneena, hieraisten niskaansa.

Louis oli selvästi osunut oikeaan, sillä nuoren naisen kasvot oikein valaistuivat helpotuksesta ja hän alkoi puhua hänelle englanniksi. Louis tunnisti ilmeen välittömästi, sillä oli tuntenut samaa iloista kiitollisuutta useaan otteeseen, kun hänet oltiin pelastettu hankalasta sosiaalisesta tilanteesta.
”Juu, Amanda on ihan vakituista väkeä, minä nyt osallistun aina kun pystyn ja lahjoitan säännöllisesti”, Louis selvensi hänen ja Amandan asemaa. Amanda puolestaan jäi tuppisuuksi sivulle seisomaan, silmät pyöristyneinä melko nopeatahtista englantia kuunnellen. Kuten harmillisen monet, ei hän ollut vaivautunut kehittämään kielitaitoaan kovin paljoa vielä koulussa ollessaan. Se ei Louis'ta haitannut, sillä oli mukava kerrankin tutustua aivan uuteen tuttavuuteen, ja siksi hän sälyttikin Bluesta huolehtimisen Amandalle. Tyttö hipsikin viemään Bluen koiranpentuaitaukseen sillä välin, kun Louis kuunteli keskittyneesti Aidan juttelua.
”Ah”, hän huoahti harmistuneesti ja rapsutti takaraivoaan.
”No, mieluusti esittelisin paikkoja, mutta en kyllä kauhean kauas pääse tässä...” Aikaisempi valoisa itsevarmuuden häivä mureni mutinaksi ja epämääräiseksi käden viittomiseksi hänen sylinsä yläpuolella. Louis'n poskilla hohti pinkit läikät, niin hämilleen hän meni Aidan sanoista. Ei hän sinänsä pahastunut, vaan oli enemmänkin harmistunut, kun kerrankin, kun hänen pyörätuoliinsa ei kiinnitetty pahemmin huomiota hän ei kyennyt vastaamaan pyyntöön!
”Mutta sehän on vain rohkeaa, ihailtavaa. Ja mitenkä paremmin oppisikaan puhumaan kuin ...puhumalla, eikös? Minäkin tarvitsisin oikeasti jonkun, jonka kanssa puhua englantia, harjoitusta ei ole koskaan kuitenkaan liikaa!” Louis puheli selvitäkseen hämillisyydestään, ja kohta väläyttikin rohkaistuneemman hymyn Aidalle.
”Voisimmehan karata tätä kaaosta ja voisin esitellä Rue de Chênen sekä puistoalueen sen päädyssä, siellä pystyn kuitenkin liikkumaan hyvin. Vai mitä Amanda, minua ei taideta tarvita tässä juuri nyt?”
”Ei, ei juuri nyt, ja saan aina Fabienin avuksi jos tulee ruuhkaa”, Amanda vastasi Louis'n ranskaksi esittämään kysymykseen ranskaksi.

Aida tajusi tekemänsä virheen vasta, kun Louis'ksi esittäytynyt nuorimies viittoi pyörätuoliinsa. Aida ei ollut tullut ajatelleeksikaan, kuinka hankalaa väentungoksessa mahtoi olla liikkua tuollaisella vehkeellä, erityisesti kun paikalla oli paljon lapsia. Aida ei ollut koskaan edes murtanut jalkaansa, saati että olisi joutunut syystä tai toisesta pyörätuoliin, joten oli vaikeaa edes kuvitella, millaista pyörätuoliin sidottu elämä mahtoi olla. Aida punastui myös, kuin vastaukseksi, ja puraisi pienesti huultaan. Tietysti hän oli mennyt pilaamaan kaiken heti alkuunsa.

Hänen yllätyksensä oli suuri, kun mies ei päättänytkään jättää häntä täysin omaan arvoonsa, kuten hän olisi odottanut, olisihan joku voinut tulkita hänen pilkanneen Louis'ta.
"Minä.. Minä arvostaisin sitä suuresti", Aida sanoi, päästäen hymyn leviämään huulilleen. Hän ei edes koettanut pysyä mukana kun Louis vaihtoi muutaman sanan ranskaksi Amandaksi esitellyn naisen kanssa, sillä hänen ranskankielentaitonsa vaati jatkuvaa aktiivista aivotyöskentelyä, ja sellainen kävi pidemmän päälle uuvuttavaksi. Erityisesti, kun minkäänlaista edistystä ei ollut tuntunut tapahtuneen, ja sekös Aidaa vasta turhauttikin. Hän oli luullut, että kielimuuri olisi pienin hänen huolistaan. Ehkäpä he voisivat ryhtyä Louis'n kanssa jonkinlaiseen kielivaihtoon.

Aida seurasi hetken kun Louis taituroi itseään esiin pöydän takaa ja tarjoutui sitten työntäjäksi.
"Minulla ei ole juuri kokemusta tällaisesta, joten sano ihmeessä, mikäli teen jotain väärin", Aida sanoi hymyillen, laskien kätensä pyörätuolin kahvoille. Tuntui oudolta tehdä jotain jonkun hyväksi vapaaehtoisesti, mutta hyvällä tavalla. Ei ollut mikään ihme, että Louis oli vapaaehtoinen. Oli myös outoa, että ihmiset liikkuivat sivuun kuin huomaamattaan heidän lähestyessään. Jotkut tuijottivat, useimmat koittivat tietoisesti olla tekemättä niin.
"Sano vain minne mennään", Aida sanoi sitten, koettaen päästä väkijoukosta irti ja selvemmille vesille, "minulla on todella surkea suuntavaisto. En varmaan ikinä opi liikkumaan tässä kaupungissa ilman opasta", Aida nauroi, hengittäen vähän helpommin väentungoksen väljentyessä. Hän inhosi tungosta, vaikka lapset tekivätkin tästä vähän siedettävämmän. Väentungoksissa oli aina liian monta muuttujaa, eikä koskaan voinut olla täysin turvassa.

"Oletko asunut täällä kauan?" Aida tiedusteli sitten, jotain jutustellakseen. Hän oli viettänyt niin kauan vankeudessa, etteivät hänen small talk -taitonsa olleet mitään huippuluokkaa, mutta ainakin hän yritti.

Kadulla oli kammottavan ahdasta, ja Louis joutui vekslailemaan itseään epämiellyttävän kauan edestakaisin yrittäessään päästä ulos pöydän takaa, kun hälyttävän lähellä hänen takanaan oli puu. Usein hän uhmasi kiusallista ajantuhlaamista voidakseen tehdä kaiken mahdollisen itse, mutta kun Aida pyysi saada auttaa häntä, hän suostui siihen hymyillen ja laski kätensä syliinsä.

He olivat ehtineet kulkea eteenpäin väenpaljoudessa vasta hetken, kun Louis näki tätinsä, vilkutti hänelle ja ilmoitti pikaisesti ranskaksi aikovansa näyttää uudelle tuttavalleen paikkoja. Hän kääntyi sitten katsomaan olkansa yli Aidaa ja pöyhi taas sormillaan takaraivoaan.
”Anteeksi, mitä kysyitkään?” hän kysäisi, mutta välittömästi kääntyi osoittamaan heidän tulosuuntaansa.
”Tuohon suuntaan kävelykatua on jäljellä vain vähäsen, ja sieltäpäin löytyy liikenneyhteyksiä, kuten metro. Tuolla toisessa päädyssä katu loppuu puistoon, jonka lähellä on kirkko... Aa, ja tuolla on Café Catherine, se on todella hieno kahvila!” nuorukainen alkoi toimittaa matkaoppaan virkaansa, sillä suuntavaistottomuuden mainitsemisen hän muisti ennen kuin tajusi noteerata tädin kanssa käymänsä sananvaihdon alle jääneen kysymyksen.
”Niin no, muutin Pariisiin peruskoulun jälkeen, mutta Chênevalien naapurustoon muutin siinä parisen vuotta sitten asumaan setäni luo...” Millaista aikaa se oli ollutkaan, niin täynnä hankaluuksia ja myllerrystä. Louis ei kuitenkaan jäänyt pohtimaan sitä, vaan osoitteli ja viittoi Aidalle heidän ohikulkiessaan erilaisia kauppoja ja sivukatuja.
”Nuo myyvät erinomaista leipää, yksi opiskelukaverini vannoo tuon puodin nimeen mekkoja etsiessään... Täältä löytää oikeastaan kaiken tarpeellisen ihan läheltä, vain parin korttelin päässä tuohon suuntaan on lähin leffateatteri. Aa, ja tuolla kujalla on lounaskahvila Le Petit Moineau, jota vastapäätä on kuulemma aidon velhon puoti. En tosin ole koskaan käynyt siellä, koska no, velhot ja sellaiset...”
Reipas selostus vaimeni hetkeksi. Louis tiesi, että taikuus oli hyvin totta, kukapa ei olisi siitä nykyään tietoinen, mutta tuntui silti oudolta ja hermostuttavalta ajatella, että sitä oli todella niin lähellä.

Aida hymyili ystävällisesti naiselle, jonka hän tunnisti Louis'n puheiden perusteella miehen tädiksi - sen verran hänkin tajusi ranskaa - ja keskittyi sitten kuuntelemaan Louis'n selostuksia paikoista. Vaikutti todellakin siltä, että Rue de Chêne oli paikkojen paikka lähestulkoon kaikkea varten. Louis oli yksi mukavimmista ranskalaisista, joihin Aida oli täällä asuessaan törmännyt. Ehkäpä Chênevalie ei ollutkaan ihan niin hirveä paikka kuin Aida oli jo ehtinyt päättää sen olevan. Isoäidin puheet satumaisesta paikasta olivat ehdottomasti olleet höpöhöpöä, siihen tulokseen Aida oli ainakin näkemänsä perusteella tullut.

"Minun isoäitini oli äärimmäisen vakuuttunut siitä, että meidän sukumme on noitasuku", Aida sanoi nauraen. Hänestä jo pelkkä ajatuskin oli niin outo ja naurettava, että kävi suorastaan vitsistä, "hyvä ettei hän väittänyt meidän olevan joidenkin shamanististen norjanlappalaisten peikkonoitien verisukua", Aida tuhahti, päätään pudistellen.
"Mikä on sinun lempikahvilasi? Voisimme poiketa siellä, lupasinhan sentään tarjota vaivanpalkaksi kahvin ja miksen pullaakin, mikäli jotain silmää miellyttävää sattuu eteen?" Aida ehdotti, etsiskellen katseellaan jotakin sellaista kahvilaa, jonne pääsi sisään ilman, että tarvitsi kiivetä yhtään porrasta, jokin sellainen varmaan olisi Louis'n mieleen, Aida arveli, soimaten sitten itseään kun oli mennyt jälleen olettamaan asioita ihan vain sen perusteella, että toinen sattui olemaan rampa.

Norjalaisen peikkosuvun mainitseminen sai Louis'n pään kallistumaan aavistuksen verran sivulle ja kädet vetäytymään puuskaan, kun hän jäi pohtimaan asiaa.
”Ei kauhean kaukana kotoani asuu norjalaisperäinen peikkosukukunta... Olin aivan ymmälläni, kun ensimmäistä kertaa Fredrika Arnesen ilmestyi setäni puutarhakutsuille”, hän sanoi ja naurahti hartioitaan kohauttaen, ja katsahti sitten olkansa yli Aidaan.
”Mutta et sinä näytä siltä, että kantaisit peikkoverta”, hän melkeinpä möläytti ja kääntyi sitten pikaisesti katsomaan takaisin eteenpäin korvat ja niska punastuneina.
”T-tuota, Le Petit Moineau on hyvä paikka, mennäänkö sinne?” Louis vastasi kysymykseen ja viittasi kohti vasta äskettäin esittelemäänsä sivukujaa kohti.
”Sinne on vähän ylämäkeä, voin itse työntää itseni ettet rasitu...” nuorukainen tarjoutui. Pienestä kallistumasta katutasossa huolimatta Le Petit Moineau oli yksi helpoimmin lähestyttäviä kahviloita Rue de Chênellä, sillä sen pöytäkunnat oli järjestetty avarammin kuin Café Catherinessa.

Aidankin mielenkiinto heräsi Louis'n ottaessa puheeksi peikkosuvun. Eikö olisikin mieletöntä tavata ihan oikeita peikkoja, jotka osasivat varmasti antaa oman kantansa hänen isoäitinsä peikkohöpinöihin. Aida tosin epäili, josko totuus olisi tässä suhteessa tarua ihmeellisempää, sillä hänen isoäitinsä oli värittänyt melkoisesti lapsuudessaan kuulemiaan tarinoita ja kokemiaan muistoja vanhuutensa päivinä. Silti, Aida ei ollut vielä koskaan tavannut peikkoa. Ainakaan tietääkseen. Hän meni ensin vähän hämilleen, kun Louis selvästi soi hänelle kohteliaisuuden, mutta hymyili sitten.
"Kiitos", hän sanoi nauraen, "olen tullut ymmärtäneeksi, etteivät he ole mitään maailman viehättävintä porukkaa", Aida tuumi, hymyillen.

Louis'n ehdottaessa kahvipaikkaa, Aida nyökkäsi, vaikkei Louis sitä tietenkään voinut nähdä.
"Oi ei, ei sinun tarvitse", Aida sanoi sitten, "olen paljon voimakkaampi kuin miltä näytän, ei tämä rasita minua ollenkaan. Itse asiassa juuri mietin, kuinka mukavaa minusta on kerrankin olla hyödyksi jollekulle", Aida jatkoi, taputtaen varovasti Louis'ta olkapäälle rohkaisuksi. Häntä ei todella haitannut. Siitä oli aikaa, kun hänen oli annettu tehdä mitään vapaaehtoisesti ja omasta tahdostaan. Hän tosiaan tuntui työntävän Louis'n pyörätuolia ylämäkeen varsin helposti, eikä aikaakaan, kun he saapuivat jo miehen mainitseman kahvion eteen.
"Haluatko olla tässä ulkona, vai syödäänkö sisällä? Minulle on täysin yhdentekevää, kun tässä on nämä auringonvarjotkin. Palan herkästi, näetkös, johtuu tästä typeränvalkeasta ihosta", Aida sanoi, pyyhkäisten kämmenselkäänsä turhautuneena. Olisi ollut kiva olla vähän tummempi, olisi säästynyt monelta pahalta.

Louis'n teki varsinkin Aidan olantaputuksen jälkeen mieli vain kaapata pyörätuolinsa pyörät itselleen ja lykkiä itse itsensä ylös, mutta Aidan selitys sai hänet heltymään. Oli silti vaikeaa vain istua paikallaan, kun tyttö työnsi häntä ylämäkeen. Ehkäpä hän oli hieman vanhanaikainen, mutta kyllä nyt miehen tulisi tehdä palveluksia naiselle, eikä toisin päin... He kuitenkin pääsivät lounaskahvilalle ja Louis pystyi sietämään sen aivan hyvin, olihan seura mukavaa ja päivä muutenkin hieno.
”Mennään ihmeessä sisälle. Annatkos, olen tottuneempi tämän navigointiin...” hän sanoi pehmeästi, tarttui pyörätuolin pyöriin ja ryhtyi työntämään itseään sisälle kynnyksettömään kahvilaan. Ikkunoitten lähellä oli yksi kahden ihmisen pöytä vapaana, ja Louis'n tarvitsi vain vilkaista tarjontaa, kun hän jo tiesi, mitä ottaisi.
”Kuppi teetä. En tarvitse muuta, ja voin maksaa sen kyllä itsekin, ei tästä ole mitään vaivaa”, Louis sanoi jo ennen kuin Aida ehti häneltä sitä kysyä.
”Tai maksan sen takaisin, jos voisit hoitaa ostamisen? Minä voisin jo etukäteen asettautua pöydän ääreen.”

Kohta Louis olikin pöydän luona, pyörätuoli parkkeerattuna kolmanneksi tuoliksi pöytään. Hän ei pääsisi olemaan Aidaa vastapäätä, mutta se ei haitannut mitenkään liian paljon. Siinä odotellessaan Aidan saapumista hän vilkaisi ympärilleen – Le Petit Moineaussa oli tavanomainen iltapäiväporukka kasvoja, joita hän ei oikeasti tuntenut ulkoa, mutta jotka näyttivät kuuluvan yhteen miljöön kanssa. Ainoastaan heidän lähellään olevassa pöydässä istuva aamutakkiin ja tohveleihin pukeutunut, sinitukkainen partamies vaikutti hieman oudolta, mutta Louis ei tahdikkaana tyyppinä jäänyt tuijottamaan. Sen sijaan hän väläytti hymyn pöytään kahvitteluherkkujen kera saapuvalle Aidalle.
”Eihän tuosta ollut liikaa vaivaa? Kiitos. Otitko kermakakkua, se on tämän paikan paras leivos, anteeksi että unohdin sanoa aiemmin”, Louis kiirehti rupattelemaan Aidan asettuessa pöytään.

Aida antoi mielihyvin Louis'n ohjata itse itsensä sellaiseen pöytään, joka miestä miellytti, eikä valinta ollut ollenkaan huono. Aida nyökkäsi.
"Teetä, selvä juttu", Aida nyökkäsi ja huitaisi sitten kädellään ilmaa, "minähän lupasin tarjota", hän sanoi nauru äänessään ja lähti sitten jonottamaan teetä ja mitä sitten ikinä itse valitsisikaan. Hän tarkasteli herkkujen pitkiä rivistöjä, etsien katseellaan jotakin, mikä kutsuisi häntä. Etualalle ja hyvin esille oli nostettu sokerikakkupohjaan tehty mansikkakermakakku, jonka Aida arveli olevan menekkituote, sillä heti jo avatun kakun takana oli toinen, vielä koskematon. Lisäksi kaikki neljä hänen edellään olevaa asiakasta ottivat sitä. Se olisi siis varmaankin ihan hyvä valinta.

"Minä ottaisin ison teen, ison kahvin ja sitten kaksi palaa tuota kakkua", Aida sanoi hymyilevälle kassaneidille. Hän puhui jälleen ranskaa ja teki varmaan jonkin virheen, sillä neidin hymy hyytyi vähän, "kiitos?" Aida koetti paikata tilannetta, ja saikin tyttöön sillä eloa. Tämä järjesti hänen tilauksensa tarjottimelle, veloitti summan ja kääntyi sitten seuraavan asiakkaan puoleen. Aida oli onneksi tottunut jo tällaiseen, joten hän nappasi vain tarjottimen ja kantoi sen pöytään, pujotellen pöytien lomitse. Hän lähes kosketti erästä Louis'n lähellä istuvaa sinitukkaista herrasmiestä, mutta onnistui viimetingassa väistämään. Kädessä oleva tarjotin esti häntä huomaamasta, kuinka iltapäivään mennessä jo vähän nuupahtaneet kukat pöydissä olevissa maljakoissa tuntuivat piristyvän hänen kulkiessaan ohitse. Hymyillen hän laski tarjottimensa pöydälle ja istuutui Louis'n vasemmalle puolelle.

"Toivottavasti sinua ei haittaa, että otin vapauden ostaa sinullekin", Aida sanoi hymyillen, "minun annettiin tuossa jonossa ymmärtää, että tämä kermakakku on tosiaankin paikan parasta", Aida sanoi nyökytellen. Hän vilkaisi ympärilleen, kiinnittämättä kuitenkaan erityisesti huomiota mihinkään, paitsi siihen, että Louis'n pyörätuoli veti edelleen puoleensa katseita. Ihmiset varmaan miettivät, mitä tälle miehelle oli oikein tapahtunut ja voisiko sama sattua heille.
"Käytkö täällä usein? Tämä on oikein viihtyisä kahvila. Kassaneiti tosin ei vaikuttanut oikein vakuuttuneelta minun kielitaidostani", Aida nauroi, puhuen vapautuneesti englantia ja availlen pieniin putkiloihin pakattua ruskeaa sokeria ja kaataen sitä kahviinsa. Isoon kuppiin niitä piti laittaa neljä, ennen kuin kahvi maistui tarpeeksi makealta.
"Siellä oli useampaa vaihtoehtoa teetä, toivottavasti tuo nyt kelpaa. Et jotenkin vaikuttanut sellaiselta yrttiteehifistelijältä, mutta mikäs minä olen sanomaan", Aida jutusteli, puhaltaen lauseen päätteeksi kahviinsa ennen kuin siemaisi sitä, "mm, todella hyvää". Tyytyväinen hymy naisen kasvoilla kertoi onnistuneesta kahvihetkestä enemmän kuin hänen lausumansa sanat.

Louis ei kyennyt estämään poskilleen nyt melko pysyvänoloisesti majoittunutta punotusta, eikä hänellekin tuodun kakkupalan näkeminen sitä ainakaan helpottanut.
”Uh, no, joskus. Ei sinun olisi kyllä tarvinnut, ei minulla ole nälkä”, Louis naureskeli vähän vaivautuneena, mutta Aidan esimerkkiä noudattaen joi kupistaan. Ei hän juuri tietänyt tai välittänyt eri teelaaduista, kunhan jotain oli pyytänyt. Kaksikon juodessa syntyi hiljainen hetki, joka sai Louis'n sanavaraston ehtymään kummallisesti. Mitä hän juttelisi nyt, kun ei ollut koiria tai paikkojen esittelemisiä? Päässä pyöri vain ajatuksia, jotka eivät sopineet puheenaiheiksi, ja hetken aikaa nuorukainen tuijotti apein silmin edessään olevaa kermakakkua.

Seuraavassa hetkessä hänen päänsä nytkähti eteenpäin kuuluvan kopsauksen saattelemana, ja hirvittävä kipu tärähti hänen takaraivoonsa. Älähtäen poika tarttui päästään kaksin käsin ja painui kippuraan, paljastaen takanaan penkkinsä selkänojan ylitse roimasti kurottautuneen sinitukkaisen langanlaihan miehen, joka kiepsautti nopeasti kävelykeppinsä nupin silmiensä alle tarkkailtavaksi. Hän kyhnytteli leukapartaansa rystysillään ja pudisti sitten päätään.
”Ei, ei tee hyvää. Noista pitää hankkiutua eroon ennen pitkään. Sitten, neiti hyvä, olkaapa hetki aloillanne”, hän aloitti jutustelunsa itsekseen mutisemalla, mutta puhui sitten yksinkertaisella englannilla Aidalle, jota kurkotteli kävelykeppinsä nupilla. Kevyen hipaisun nuoren naisen käden ihosta saatuaan hän veti taas keppinsä intensiivisen tarkkailun alle, mutta tällä kertaa puhkesi hymyilemään.
”Katso, omenanvihreä. Voisi olla kirkkaampikin, mutta hyvä alku. Jatka samaan malliin, niin kehityt vielä suureksi”, mies höpisi ja ojensi kävelykeppinsä nuppia nähtäville. Siihen upotettu kristalli oli kuin olikin kuin omenanvihreän usvan valtaama – usvan, joka hälveni hetken päästä ja jätti jälkeensä kristallin värittömän sameuden. Louis ei saanut sanaa suustaan, hänen päähänsä sattui edelleen terävästä kopauksesta niin, että silmiä vetisti, mutta kukaan muukaan kahvilassa ei uskaltanut edes huomioida tilannetta. Kaikki tuijottivat tiukasti omiin pöytiinsä ja kumppaneihinsa, jotteivät joutuisi osallisiksi sinitukkaisen hulluuksista – hänet nimittäin tunnettiin siinä kahvilassa.
”Kaikkea sitä...” sinitukka päivitteli, aivan kuin Aida olisi ollut suurempi kummastus kuin hän itse, ja nousi samalla ylös hyläten teehetkensä aikoen selvästi poistua paikalta.

Aida tunsi myös vaivaannuttavan hiljaisuuden, jolle hän tuntui olevan altis. Hän oli kasvanut niin erillään ihmisistä ja sosiaalisista kontakteista, että oli jo aikapäiviä sitten unohtanut small talkin jalon taidon. Hän oli juuri pistämäisillään kermakakkua suuhunsa, kun hän huomasi ilmaa halkovan sauvannupin, joka pian kolahti Louis'n päähän.
"Hei, mitä helvettiä?!" Hän parkaisi, ponkaisten ylös tuolistaan kaverinsa avuksi ja tueksi. Kuka hullu alentui hakkaamaan pyörätuoliin sidottua veikkosta kävelykepillään? Louis vaipuessa iskun voimasta alaspäin päätään pidellen, Aidalle selvisi kuka. Mies oli ylpeän näköinen, sinitukkainen ja todella erikoisesti pukeutunut.
"Kuule, kuka sinä oikein luulet olevasi, hakkaat ihmisiä pää..." Aidan puhe keskeytyi, kun miehen kävelykepin kristallinen pää kosketti hänen kädenselkäänsä, muuttuen siinä paikassa omenanvihreäksi. Aidan silmät levisivät hämmästyksestä ja hän siirsi katseensa takaisin sinitukkaiseen mieheen, joka nousi ja teki lähtöä.
"Hei, kuule sinä, hei!" Hän kiersi pöydän ja tarrasi miestä hihasta.
"Etkö aio edes pyytää anteeksi? Louis'ta sattui todella päähän, ja sinä meinaat vain marssia tiehesi kuin Pariisin markiisi", Aidan posket punoittivat kiukusta, jota kristallin viileän pehmeä kosketus oli vähän liennyttänyt muttei kuitenkaan tarpeeksi. Aida laski suojelevasti kätensä Louis'n olalle, ilmaistakseen edes jotenkin, että oli täysin tämän puolella.

//Anteeksi anteeksi anteeksi kun kesti näin pirun kauan. x_x

//Ei se mitään!//

Äkillisen täräytyksen viiltävä kipu sai tähdet tanssimaan Louis'n näkökentän rajoilla. Tuntui aivan kamalalta, kun jokin kova kopsahti vasten kalloa, aivan kuin joku olisi yhtäkkiä napauttanut siihen halkeaman lekalla. Onneksi kipu ei ollut tällä kertaa merkki sen suuremmasta vammasta, vaan samalla tavalla liioiteltua kuin silloin, kun lyö kyynärpäänsä johonkin terävään kulmaan. Kipu ja silkka häkeltyneisyys siitä, että joku täysin tuntematon saattoi tehdä niin kaikista sosiaalisista pelisäännöistä huolimatta, pitivät Louis'n hiljaisena. Hän antoi mieluusti Aidan hoitaa vastaansanomiset sillä kertaa.

Jean-Luc ei taas ymmärtänyt laisinkaan, mistä tämän nuoren naisen äkillinen tulistuminen oikein johtui. Kun hihasta kiinni tarttuminen pysäytti hänet nytkähtäen, sinitukka kääntyi ympäri katsomaan naisenalkua toinen kulma koholla.
”Etkö halua manuaalia?” hän kysyi hämillään, aivan kuin Aida olisi se, joka käyttäytyy järjettömästi.
”Ja poikaystäväsi tarvitsee amuletin. Voin heittää sen kaupanpäällisinä”, hän jatkoi saaden nyt Louis'n punehtumaan kaulaa ja korvia myöten.
”En minä ole – enkä tarvitse mitään amuletteja. Mitä oikein selität?” hän kysyi tiukkaan sävyyn, tosin ei läheskään yhtä kiukkuisesti kuin Aida.
”Mutta tehän tulitte – eikun minähän olenkin kahvilassa. Hmm”, velho aloitti protestinsa, mutta muisti sitten taas missä oli, ja suki partaansa mietteliäästi.
”Kuitenkin, teidän pitäisi olla asiakkaina tuolla -”, hän selitti ja nyökäytti päällään ulkona, vastapäätä kahvilaa lymyävää pientä puotia, ”- sillä te molemmat tarvitsette minua. Noitamanuaalit ovat harvinaisia, niiden hinta räjähtää aina heti pilviin ebayssa eikä niitä yleensä liiku markkinoilla. Puhumattakaan sinusta, poikaystävä, sinun pitäisi hankkiutua noista eroon pian.” Velho viittoili epämääräisesti Louis'n ympärille ja hymyili nuorille rohkaisevasti.

Aida seisoi paikallaan pöllämystyneenä, pidellen kädessään kävelykeppimiehen hihansivua, toinen käsi Louis'n olalla.
"Manuaalia? Mitä ihmettä sinä nyt oikein selität?" Aidan kasvoilta kuulsi epävarmuuden ja tietämättömyyden tuoma kiukku. Noitamanuaali? Mitä helvettiä nyt oikeasti?

"Listen up, uncle", Aida sanoi turhautuneena, ravistaen sinitukkaista hihasta, "voisitko selittää? Mitkä nämä?" Aida kysyi, kohottaen Louis'n olkapäällä olevan kätensä huitomaan pojan ympärillä olevaa ilmaa samaan tapaan kuin tämä sinitukkainenkin oli viittonut, "ja mikä ihmeen noitamanuaali? Mihin minä sellaista muka tarvitsen? En todellakaan ole mikään.." Aidan ääni hiipui kuulumattomiin, sillä hän ei saanut sanotuksi sanaa noita. Sellaiseksi hänen isoäitiään oli kutsuttu ja pikkuhiljaa hänen mieleensä hiipi epäilys siitä, etteivät nimittelyt olleet olleet täysin tuulesta temmattuja.

"Kuka sinä edes olet?" Aida kysyi sitten vihamielisen mulkaisun saattelemana, päästäen irti sinitukkaisen hihasta. Jos mies yrittäisi karata, Aida vaikka kamppaisi tämän saadakseen vastauksia. Nainen ei todellakaan voinut uskoa, että olisi perinyt minkäänlaisia kykyjä vaikka hänen isoäidillään sellaisia olisikin ollut, mutta mikäli niin nyt olisi jonkun naurettavan yhteensattuman kautta päässyt käymään, olisi kai hyvä saada kyvyt haltuun ennen kuin niistä koituisi haittaa kenellekään.

Jean-Luc pyöräytti silmiään ja alkoi uudestaan huitoa ilmaa, ensin Louis'n ympärillä ja sitten kohti vastapäistä rakennusta.
”Nämä, ja olen tuolta”, sinitukka sanoi ja puhalsi nutturalta karanneita suortuvia pois silmiltään.
”Se on ihan sinun valintasi, mutta se manuaali on ihan turvallinen. Itsensä ja energian kanssa kosketuksiin pääsemistä, synergian hallintaa, meditaatiota, virtauksen avaamista, sellaista. Ei mitään demonien kutsumista, sellaista en edes myisi --- oh”, hän päätti puheensa hämilliseen huokaukseen ja kyhnytti partaansa jotakin äkillistä valaistumista pohtien.
”Te molemmat olette jästejä. Huh. No, sinä tyttö, sinä saat kasvit ympärilläsi kukoistamaan. Poikaystävällä on sitten ihan muita ongelmia.”
”Sinullakin...?” Louis ehti kysyä varovaisesti ja katsahtaa Aidaan, kun sinitukka keskeytti hänet lähtemällä kävelemään taas ulko-ovea kohti.
”Että tuletteko vai ettekö tule? Puodin puolella käymään siis. Eivät ne täällä teidän ruokia heti pois heitä, ja ei siinä ehdi tee jäähtyä, kestää niin vähän aikaa. Eikö niin?” sinitukka heitti viimeisen kysymyksensä tiskin takaa tilannetta tarkastelleelle paikan omistajalle, joka pudisti päätään samaan aikaan huolestuneen ja huvittuneena velhon vilkuttaessa hänelle.

Aidan oli pakko tunnustaa itselleen, että Jean-Lucin puheet olivat herättäneet hänen kiinnostuksensa. Hän vilkaisi pikaisesti Louis'ta kun poika avasi ensimmäistä kertaa aikoihin suunsa. Ilmeisesti Louis tiesi jotakin mitä Aida ei ollut tajunnut tai minkä joku oli jättänyt kertomatta hänelle.
"Mitä mieltä sinä olet, Louis?" Aida tiedusteli epävarmuutta äänessään. Saatuaan jonkinlaisen myöntävän vastauksen hän avitti Louis'n pöytien välitse sinitukkaisen miehen perään.
"Tiedätkö sinä kuka tämä tyyppi oikein on?" Aida tiedusteli Louis'lta rullatessaan pojan pyörätuolia kadun poikki. Putiikki johon he olivat menossa oli mennyt Aidalta täysin ohitse heidän etsiessään kahvilaa, vaikka nyt kun sitä katsoi oli vaikea ymmärtää miten sen olisi voinut jättää huomiotta, niin erikoiselta se vaikutti. Huultaan purren Aida mietti, mitähän sellainen noitamanuaali mahtoi edes maksaa. Oliko tässä nyt kyse jostain wicca-jutuista? Joku sellainen suolanripottelua, laitetaan laventelia purkkiin, poltellaan salviaa ja toivotaan parasta -tyyppinen kirja, josta olisi tuskin apua kenellekään paitsi elämäänsä kyllästyneille goottiteineille, jotka kaipasivat jotain syytä kirmata alasti täysikuun alla.
Hän piteli putiikin ovea auki sillä välin kun Louis auttoi itsensä liikkeeseen sisälle.

Louis huomasi kyllä, kuinka Aidan alun tuohtumus hälveni ja hän alkoi kuunnella omituista sinitukkaista heppua kiinnostuneena. Mies teki Louis'n olon vain epämukavaksi ja hänen takaraivoaan juili edelleen inhottavasti, mutta ei hän halunnut kuitenkaan estää Aidaa ottamasta lisää selvää miehen puheista.
”... ei se nyt liian vaarallista voi olla”, Louis myönnytteli, ja niin joukkio jätti kahvilan taakseen ja siirtyi kadun poikki sinitukan puodin luo. Nuorukaisella ei ollut mitään hajua miehestä, jonka hän oli ehkä saattanut joskus nähdä osana väkijoukkoa niillä tietämillä, mutta hän osasi vastata Aidan kysymykseen heti nähtyään puodin oven.
”Jean-Luc Vipond, velho.”

Kuka tahansa saattoi väittää olevansa velho ilman sen kummempia takeita, mutta Louis vakuuttui syvästi väitteen aitoudesta, kun pienten ovelle johtavien askelmien kanssa tuskaillessaan hän huomasikin yhtäkkiä leijuvansa kevyesti sisään Aidan auki pitelemästä ovesta. Hän päätyi sisälle sekalaiseen, jonkun olohuoneelta näyttävään huoneeseen, jonka lattiat olivat täynnä päällekkäisiä värikkäitä mattoja ja katosta ja hyllynkulmista roikkui unisieppareita ja jäniksenkäpäliä. Sinitukka kulki puodissaan kuin kotonaan ja lähti koluamaan hyllyjään. Jean-Luc toi löydöksensä, vanhan, mustaan nahkaan sidotun kirjasen, Aidan nähtäville.
”Neljäkymppiä. Sain sen ilmaiseksi, ja uskoisin sinun olevan kiltti tyttö”, hän sanoi ja hymyili. Opas oli vanha ja kirjoitettu vanhahtavalla kielellä, mutta ensisilmäyksellä se ei eronnut salvianpoltteluoppaista juuri lainkaan.

Aida henkäisi ihmetyksestä kun Louis yht'äkkiä nousi ilmaan ja leijui portaiden yläpäähän. Hän kipaisi portaat miehen perässä vain saapuakseen kodikkaan näköiseen olohuoneeseen, joka oli koristeltu merkillisin esinein. Hetken Aidan mielessä käväisi, josko hän tilaisi jonkinlaisen kodinsuojauksen tältä Vipondilta. Häntä kiusasi lähenevän vaaran tunne iltaisin, eikä hän mahtanut sille mitään. Ihmeissään Aida katseli katosta killuvia esineitä, kohottaen kätensä sipaisemaan eräästä unensieppaajasta roikkuvia silkinpehmeitä sulkia. Kaikki viha hänen ilmeestään oli tiessään, ja sen oli korvannut lapsekas ihmetys.

Savuisenharmaat silmät laskeutuivat tuikkien sinitukkaiseen velhoon, joka tarjosi naiselle nahkakantista kirjaa neljälläkympillä.
"Oletko ihan tosissasi?" Aida tiedusteli, kurottaen kätensä kohti kirjaa.
"Se näyttää ihan samalta kuin ne viiden euron "näin ryhdyt wicca-papittareksi"-oppaat, joita on internet väärällään", Aida sanoi, silmien tuikkeen muuttuessa epäilyiksi velhon todenperäisyydestä. No, ehkä mies sai pyörätuolipotilaat levitoimaan, muttei se suinkaan tarkottanut, ettäkö tuo myi pelkkää priimatavaraa.
"Sitä paitsi jos sait sen ilmaiseksi, voisit hyvin myydä sen minulle vaikka kympillä neljän sijaan", Aida sanoi sitten välinpitämättömästi, kohottaen jälleen harmaan katseensa kohti katossa killuvia erikoisen näköisiä kapistuksia. Hänen sormensa hipaisivat lasinpaloista koottua tuulikelloa, saaden sen soimaan kauniisti.

Jean-Luc virnisti ja nappasi noitamanuaalin itselleen. Hän alkoi pallotella sitä kädestä toiseen, jonglööraamista tapaillen, ja kallisteli samassa tahdissa päätään sivulta toiselle.
”Tiedätkö mihin hintaan nämä myyvät yleensä? Hyväntekeväisyyttä, tämä on silkkaa hyväntekeväisyyttä~” hän hymisi jatkaen kirjan pallottelua. Tuuli kello helisi hiljaa, ääni väreillen tavalla, joka työntyi ihon alle.
”Et saa parempaa tarjousta mistään.”

Louis seurasi tinkaamista sivusta istua nököttäen paikallaan tietämättä, mitä oikein tehdä itsellään. Hän oli itse asiassa melko tyytyväinen voidessaan kaikessa rauhassa sulatella sitä, että hänet oltiin juuri levitoitu sisälle eikä hän ollut koskaan ollut missään yhtä ilmiselvän maagisessa huoneessa. Valitettavasti Jean-Luc sattui kiinnittämään katseensa häneen juuri silloin, ja nakattuaan noitamanuaalin Aidan syliin hän lähti lenkkaamaan ympäri huonetta jotakin etsien.
”Tämä, ja tämä, ja tämä, varmaan tämäkin, se sävy oli aika paha... Näetkö painajaisia, poikaystävä?” sinitukka kysyi, ja sai Louis'n karahtamaan punaiseksi.
”Mitä, miksi, luonnollisiako?” hän takelteli, mikä sai Jean-Lucin mutristamaan huuliaan.
”Eli tämä vielä”, hän totesi, ja lisäsi epämääräisten taikakalujen päälle vielä yhden unisiepparin.
”Saat sen lahjana, niin sen pitäisi toimia.”
”Ei”, Louis kieltäytyi jyrkästi, edelleen korvannipukoita myöten punastuneena.
”En tartte mitään tuollaisia. Aida... miltä se kirja vaikuttaa?” hän yritti vaihtaa puheenaihetta.

Aida vähän yllättyi, kun manuaali yhtäkkiä lennähti hänen syliinsä. Krav magan kehittämin refleksein hän sai kuin saikin napattua sen kiinni ilman sen kummempia kommelluksia. Ilahtuneena asioiden saamista käänteistä hän läväytti kirjan auki, tutkien sen sivuja kiinnostuneena. Jotkin jutut eivät auenneet laisinkaan, jotkut taas kuulostivat suoraan niistä wicca-oppaista. Aida oli selvästi päässyt juuri kiinni johonkin kiinnostavaan, kun hän kuuli Louis'n apuapyytävän äänen.
"Hei, tyyppi, lakkaa ahdistelemasta Louis'ta. En ymmärrä millaisen tyypin mielestä on ok kiusata rampaa, anteeksi vain Louis", Aida sanoi, tömäyttäen kirjan voimalla pöydälle ja astellen Louis'n ja Jean-Lucin väliin. Hän vilkaisi nopeasti Louis'ta, kuin tarkistaen, ettei Jean-Luc ollut aiheuttanut ainakaan yhtään enempää fyysistä vahinkoa nuorukaiselle.
"Sovitaanko, että sinä pysyt tuon kävelykeppisi mitan päässä Louis'ta", Aida sanoi, suojellen nuorukaista kuin leijonaemo pentuaan. Hän oli raahannut pojan kaupungille koiranpentujen parista, ja tässä sitä nyt oltiin, hän koki olevansa vastuussa Louis'n hyvinvoinnista.
"Mitä nuo kaikki edes ovat? Yrität vain myydä kotikutoisia korujasi, koska olet liian laiska töihin", Aida tuhahti, viitaten kädellään velhon kädessä roikkuvia killuttimia.

Jean-Luc perääntyi nopeasti askeleen verran, kun Aida ryntäsi leijonaemon raivolla puolustamaan Louis'ta. Hän kohotti molemmat kätensä antautumisen merkkinä – mutta ei pudottanut kantamuksiaan maahan, vaan ne jäivät leijumaan aloilleen hänen rintakehänsä korkeudelle.
”Hei hei hei, neiti, eikö tässä olla vain kauppaa käymässä?” hän kysyi, kohautti olkiaan ja asteli työpöytä-tiskilleen.
”Voinhan minä myydä vain tämänkin, jos siltä tuntuu.”

Aidan selän takana Louis puristi rystyset valkoisina pyörätuolinsa käsinojia. Hän oli kalvennut, mutta kohta poskilla loistivat taas punehtuneet läikät, ja vasta veren maistaessaan hän tajusi, kuinka kovaa oli purrut huultaan.
”Aida”, hän sanoi matalalla, tasaisella äänellä.
”Haista paska. Otan sen siepparin, jos se on lahja. Voitko hoitaa minut sitten ulos täältä?” vaalea nuorukainen jatkoi ja työnteli itsensä Aidan ohitse voidakseen puhua suoraan Jean-Lucille. Sinitukka katsoi häntä hetken, katsahti sitten Aidaan ja hymyili sitten ilmassa leijuvalle tavaramäärälle. Heilautus kävelykepillä sai kaikki muut amuletit sinkoutumaan ympäri huonetta takaisin omille paikoilleen, mutta unisiepparin hän ojensi omin käsin Louis'lle.
”Kunhan ripustat sen sänkysi lähelle, sen pitäisi toimia. Täältä löytyy lisää apuja, jos niille tulee tarvetta”, velho sanoi myötätuntoisesti ja tietäväisesti.
”Kuusikymppiä kirjasta. Otatko sen?” velho kysyi sitten terävästi Aidalta.

Nainen tajusi tehneensä vakavan virheen vasta siinä vaiheessa, kun Louis haistatti hänellä paskat. Ilmeisesti ei ollut ok puhua asioista niiden oikeilla nimillä edes silloin, kun yritti olla toisen puolella. Vihamielisyys Louis'n katseessa sai Aidankin ottamaan askelen taaksepäin. Hän seurasi hämmentyneenä kuinka amuletit leijuivat paikoilleen ja kuinka velho ojensi unisiepparin Louis'lle. Aida tuijotti edelleen Louis teräviksi vetäytyneitä piirteitä, todellakin pahoillaan siitä, että oli mennyt päästämään mokoman sammakon suustaan.
"Louis, anna anteeksi", hän sanoi, mulkaisten vain velhoa, joka oli nyt korottanut typerän kirjansa hintaa. Hän ei olisi maksanut tuosta surkeasta opuksesta edes sitä toivottua neljääkymppiä, puhumattakaan kuudesta.

"Sinä tiedät, että yritin vain auttaa", Aida sanoi vaimeasti, tietäen jo nyt, etteivät mitkään anteeksipyynnöt korjaisi hänen tekemäänsä virhettä. Kiusaantuneena Aida seisoi paikoillaan, nypläten sormillaan paitansa hihansuuta. Ehkä olisi vain parempi painua tiehensä nyt, kun vielä pääsi vähällä. Vaikka mitä ikinä olikaan tulossa, hän oli sen ansainnut. Ja rampa nyt sentään oli aika vahva sana. Punastellen Aida vilkaisi vielä kerran velhoa ja raivostunutta Louis'ta ennen kuin karkasi liikkeestä alas kadulle. Hän ei ollut nyt yhtään sillä tuulella, että olisi jaksanut jälleen kerran eksyä Chênevalien kaduille, joten hän kaivoi puhelimen taskustaan ja tilasi taksin, joka veisi hänet suorinta tietä kotiin.