Perheitä ja kohtaamisia

//Luseina ja Valerie/Zor! Sainpas tämän vihdoinkin aloitettua ^^//

Kello tikitti tasaisesti eteenpäin nalkuttaen Victoiren mielen perukoilla, vaikka hänellä tavallaan olikin niin hauskaa, ettei ajan kulumista edes huomannut. Hän uskoi vielä voitonmahdollisuuksiinsa Monopolyssa ja vain odotti, että pääsisi kynimään Zorin puhtaaksi pojan tehtyä ensimmäisen kohtalokkaan virheensä, mutta silti tummatukkainen, solakka tyttö näytti hieman apealta nojatessaan poskeaan käteensä vaalealla, modernilla sohvalla. Hän yleensä virnuili paholaismaisen vahingoniloisesti jo kauan ennen kuin oli saanut ansansa rakennettua ja kiusoitteli sekä Zoria että hänen isäänsä, mutta nyt Vicille eivät maistuneet edes Valerien tekemät välipalat. Hän vilkuili vähän väliä kelloa, ja vuoron siirtyessä taas hänelle tyttö huokaisi.
”Kahdeksan jo... olisi pitänyt tietää”, hän sanoi, pyöräytti silmiään ja huokaisi uudestaan. Hän oli vältellyt tätä tilannetta niin hyvin kuin oli pystynyt – aina niinä perjantaina, kun hänen oli tarkoitus mennä isänsä luo viikonlopuksi, hän oli jättänyt tavanomaisen koulunjälkeisen käynnin Zorin luona väliin. Tällä kertaa hänen oli ollut pakko tulla, sillä heidän oli pitänyt valmistella ryhmätyötä yhdessä, ja äiti sekä Hervé olivat lähteneet aikaisin ystäviensä juhliin. Hän piti kyllä isästään ja isän luona käymisestä, mutta ei olisi alun alkajenkaan halunnut Zorin ja isän koskaan kohtaavan, ties minkä typerän kohtauksen se kalkkis varmaan saisi – eikä isä ollut kovin hyvä tekemään hyvää ensivaikutelmaa, kun ei koskaan ollut ajoissa. Victoirekaan ei ollut mikään täsmällisyyden kukkanen, mutta ei sentään antanut odotuttaa itseään kolmea tuntia!

//Tättärää! Täältä tullaan!//

Zor tutkaili ostamiaan tontteja ja kurtisti kulmiaan. Hänestä tuntui, että osa tonteista oli kadonnut mystisesti. Hän vilkaisi isänsä kortteja ja bongasi puuttuvat tonttinsa niiden joukosta. Hän oli juuri aikeissa nostaa asiasta metelin, kun hän näki Vicin apean ilmeen. Pitkänhuiskea punamustahiuksinen poika kallisti päätään miltei liiankin sirosti ja katsoi ystäväänsä huolestuneena. Tyttö oli ollut koko iltapäivän omituisen sätkyilevä, mutta käytös oli vain pahentunut iltaa kohden, kun hänen kyytinsä ei vaikuttanut olevan tulossa. Valerie oli toki jo ehtinyt tarjota Vicille yöpaikkaa, mutta Zor epäili, että se ei ollut kenenkään mielestä toivottavin tilanne. Ei varsinkaan Valerien ja Vicin vanhempien.

Valerie katseli lasten pelaamista ja pihisti Zorin korttipinosta kortteja milloin vain pojan silmä vältti. Mies oli hieman huolissaan. Zorin hyvä ystävä, joka oli jälleen heillä käymässä, vaikutti oudon apealta ja välttelevältä. Tyttö oli selvästi vaivaantunut, kun Valerie oli tarjonnut apua.
”Onko kaikki hyvin Vic?” hän kysyi kulmiaan sirosti kurtistaen.
”Olet vaikuttanut apealta.”

//Pikkuisen vielä lyhyttä fiilistelyä, toivottavasti ei haittaa :'D//

Kun Valerie kysyi Viciltä oliko hänellä kaikki hyvin, tyttö hymyili pikaisesti ja sipaisi vapaina laineina valuvaa tukkaansa korvansa taakse.
”On, on...” hän vastasi aluksi välttelevästi ja tarkasteli rahojaan ja tonttejaan sekä omaa uutta sijaintiaan pelilaudalla. Hän ei voinut tehdä paljoa, eikä hänen kannattanutkaan tehdä, kun piti vielä maksaa Valerielle yöpymisestä hänen hotellissaan.
”No... Onhan se nyt ikävää, että isä ei taaskaan voi tulla ajoissa”, hän sanoi sitten ja pyöräytti oliivinvihreitä, suuria silmiään.
”Sinun vuorosi, Valerie.”

Hetken aikaa Vic pysytteli hiljaa ja vain seurasi sitä, miten Valerie aloitteli vuoroaan nojaillessaan taas poskeaan toiseen käteensä, mutta tytön silmät eksyivät taas katsomaan kelloa ja uusi, kiukkuinen huokaus karkasi hänen huuliltaan.
”Ei ole ollenkaan todellista, kuinka vastuuton isä on. Tietenkin hänen pitää olla näin valtavasti myöhässä juuri silloin, kun olen kaverini luona”, Vic valitti ja nyrpisteli nenäänsä.

//Sitä vointia Viciltä kysy muuten Valerie, ei Zor : D//

Valerie ja Zor vilkaisivat toisiaan vaivihkaa, kun Vic viimein sai suustaan ulos, mikä teki hänet niin poissaolevaksi ja vaivautuneeksi. Valerie huokaisi hiljaa ja siirsi nappulaansa nopan osoittaman ruutumäärän lähinnä voittaakseen kaikille aikaa miettiä kuinka reagoida tytön huoleen.
”Kyllä se tulee. Sillä on varmaan joku bisnesjuttu tai joku”, Zor sanoi ja teki voitokkaan eleen, kun Valerie joutui pysähtymään tontille, jolla oli hänen hotellinsa.
”Hän. Ei saa sanoa muista ’se’”, Valerie torui poikaansa ja ansaitsi sanoillaan tappavan mulkaisun Zorin suunnalta.

Zor nousi seisomaan huokaisten ja viittasi vessaan kohti lähtien sitten kävelemään kohti kyseistä huonetta. Valerie jäi katsomaan pojan perään ja ojensi samalla nopan Vicille.
”Älä välitä siitä jos isäsi on myöhässä”, hän sanoi ja hymyili tytölle lempeästi. Hänestä oli ihanaa, että Zorilla oli viimein ystävä, joka ei ollut täysi hulttio ja vaikutti tekevän pojalle vain hyvää. Siksi hän kohteli tyttöä kuin omaa lastaan. Vicistä oli tullut hänelle yllättävän tärkeä tänä aikana, kun tyttö oli pyörinyt hänen nurkissaan. Kuului vessan vetämisen ääni ja pian Zor käveli takaisin olohuoneeseen ja lysähti valkoiselle säkkituolille, jolla oli istunut aiemminkin.
”Kenen vuoro?” hän kysyi rempseään tapaansa ja nakersi hampaillaan alahuulessaan olevaa lävistystä.

//Korjasin erheeni! Ei taidettu sopia, kuka näistä on pankki, niin omin roolin Vicille.//

Vic kohautti hartioitaan ja pyöräytti silmiään uudestaan, kun Zor rauhoitteli häntä.
”Pft, no toivottavasti”, tyttö vastasi, mutta näytti edelleen apealta, vaikka hymyilikin pikaisesti yhtyen Zorin vahingoniloon. Samalla hän kuitenkin tarkasteli pelilautaa ja laskeskeli todennäköisyyttä sille, että Zor saisi seuraavalla vuorolla maistaa oman lääkkeensä katkeraa kalkkia... Valerien oikomiseen hän ei reagoinut, mitä nyt painoi hetkellisesti katseensa varpaisiinsa nolostuneesti.

Zorin mennessä vessaan Vic järjesteli pelin rahatilanteen ojennukseen ja tarkasteli pelitilannetta läheisemmin. Valerien puhuessa hän kohotti hetkiseksi katseensa pelilaudasta ja kallisti päätään.
”Niin, no, ainahan s- - hän on myöhässä, ei siinä ole mitään ihmeellistä. Kauhean noloa vain, että juuri nyt kun olen teillä isän pitää taas olla näin myöhässä...” Vic jutusteli vaimealla äänellä. Hänelle Valerie oli kuin läheinen setä, niin paljon aikaa hän oli viettänyt Zorin ja pojan isän luona. Silti hän ei suostunut keskustelemaan aiheesta juurikaan syvällisemmin, ja vessan vetämisen kohinan kuuluessa hän osoitti sormellaan Valerien tontteja ja katsoi miestä toista kulmaansa kohottaen.
”Miten nämä ovat tähän joutuneet?”
Zorin saapuminen katkaisi hänen kuulustelunsa, ja Vic vastasi välittömästi hymyillen kaverilleen:
”Sun vuorosi, noppa on tässä.”

Zor heitti noppaa ja liikkui sen osoittaman silmäluvun verran pelilaudalla. Hän nappasi Sattuma-kortin ja kirosi kovaan ääneen, kun joutui maksamaan pankkiin sakkoja ylinopeudesta.
”Kuka ihme sinulle on tuollaista kielenkäyttöä opettanut?” Valerie kysyi pöyristyneenä samalla, kun heitti noppaa.
”Älä nyt tuollaisesta kuumene”, Zor nauroi ja tönäisi isäänsä leikkisästi kylkeen. Joskus poika jopa unohti, että isä ei missään nimessä voinut olla hyvä tyyppi. Eiväthän vanhemmat voineet olla mitään muuta kuin kauheita kalkkiksia, jotka vain yrittävät rajoittaa lapsiensa elämää. Valerie kylläkin teki itsensä inhoamisen kovin vaikeaksi olemalla lähes sietämättömän mukava.
 
Valerie liikkui pelilaudalla omalle tontilleen ja antoi nopan Vicille.
”Älä nyt heitä vitosta”, Zor varoitti ja osoitti Valerielle kuuluvaa tonttia, jolla komeili punainen hotelli, josta joutui maksamaan itsensä kipeäksi. Poika pysähtyi hetkeksi kulmiaan kurtistaen.
”Hetkonen! Olen aivan varma, että tuo tontti kuului minulle vielä viisi minuuttia sitten”, hän sanoi ja käänsi epäilevän katseen maahan syyllisen näköisenä tuijottelevan Valerien suuntaan.
”Senkin kelmi!” Zor huusi puoliksi vihaisena ja puoliksi nauraen. ”Tämän takia sinun kanssasi ei voi pelata mitään!”
 

Zor nappasi syliinsä ison läjän sohvatyynyjä ja heitti ne Valerien naamalle nauraen. Mies suojasi kasvojaan käsillään ja pinkaisi karkuun kohti keittiötä Zor tiiviisti perässään.
"Auta minua rankaisemaan häntä!" Zor huusi Vicille tukka hulmuten isänsä perään viilettäessään.

//Soisiko ovikello kohta?\\

Vic oli lähtemässä tohinasta piristyneenä ja hymyssä suin auttamaan Zoria jahdissa, kun ovikello soikin yhtäkkiä terävästi. Tytön suu vetäytyi välittömästi suoraksi viivaksi ja kulmakarvat toistivat ilmeen, ja hän tömisteli kipakasti ovelle. Ei hän kenen tahansa luona kyläillessä olisi niin suvereenisti ominut oven avaamista itselleen, mutta Zorin koti oli kuin hänen kolmas kotinsa.

Oven takaa paljastui kuin paljastuikin tummassa puvussaan komeileva isäpappa. Antonio katsahti aluksi yllättyneenä tytärtään, oli alkaa hymyillä, mutta sitten tyttärensä ilmeen ja puuskaan vedetyt kädet nähdessään kurtisti omat kulmansa.
”Mikä hätänä, dolce bambina?”
Vic pyöräytti isoja silmiään ja kohautti hartioitaan.
”Ei mitään, pysy vain siinä niin haen tavarat ja mennään sitten.”
Ennen kuin Antonio ehti sanoa mitään Vic kiiruhti jo keräilemään laukkunsa, takkinsa ja kenkänsä mukaansa. Ovensuuhun jääminen ei kuitenkaan tuntunut laisinkaan luontevalta miehelle, joten hän asteli sisemmäs tähyillen katseellaan talonväkeä.
”Iltaa? Ah, miten kaunis talo, ei ihmekään että Vic viettää täällä aikaansa niin mieluusti!”

Valerie pinkoi keittiöön minkä kintuistaan pääsi, kun kuuli ovikellon soivan. Sekä hän että Zor pysähtyivät niille sijoilleen ja kääntyivät kohti ovea, jonka Vic oli juuri avannut. Zor pinkaisi tavaroitaan keräilemään menneen Vicin perään ja Valerie suuntasi kohti ulko-ovea.

Valerie pysähtyi hetkeksi ennen kuin astui ovella seisovan miehen näkökenttään. Hän tarkkaili miestä pää hieman kallellaan. Mies, ilmeisimmin Vicin isä, oli muutaman sentin pidempi kuin Valerie ja miehen vartalo oli hänen vartaloaan huomattavasti miehekkäämpi ja jykevämpi leveine hartioineen. Mies arveli toisen olevan muutaman vuoden itseään vanhempi, mutta ulkonäkö tosin saattoi pettää. Hymy nousi Valerien kasvoille, kun hän tajusi olevansa ulkoisesti tuon miehen täysi vastakohta. Siinä missä hän oli vaalea, tuo toinen oli tumma, siinä missä hänen piirteensä olivat pehmeän lempeät, olivat toisen kasvot karkeat ja kulmikkaat. Heitä yhdistävä piirre oli pettämättömän tyylikkäät vaatteet. Valerie ei voinut olla arvostamatta toisen miehen asuvalintaa, asu puki tätä täydellisesti. Valeriella itsellään oli yllään valkoiset ihonmyötäiset farkut ja vaaleanharmaa pitkähihainen, jossa oli hyvin laakea venekaula-aukko. Kaulassaan hänellä roikkui hänen vanha vihkisormuksensa hopeisessa ketjussa ja hänellä oli sormissaan muutama siro hopeinen sormus. Meikin hän oli jättänyt tänään sikseen, joten hänen kasvonsa olivat niin luonnolliset kuin ne nyt koskaan olivat. Pitkät hiuksensa hän oli kietaissut huolettomalle nutturalle niskaan.

Aikansa toista miestä tarkasteltuaan, Valerie astui tämän näkökenttään hymyillen kuin enkeli.
”Hyvää iltaa”, hän vastasi miehelle ja ojensi kätensä tätä kohti.
”Valerie Lisher. Tulkaa ihmeessä peremmälle, minä keitän kahvia”, hän sanoi esittelynsä lomassa ja viittasi kohti olohuonetta, jossa oli edelleen levällään pelilauta ja liuta erinäisiä pelirahoja.

Antonio ei voinut muuta kuin huokaista ja sipaista tukkaansa ohimoillaan. Vic oli kummallisen temperamenttinen, mutta vielä kummallisemmin ei koskaan suostunut muuta kuin nakkelemaan niskojaan ja mutristelemaan huuliaan huoliensa kertomisen sijaan. Piirteen täytyi tulla tytön äidin puolelta, mies ei nimittäin missään nimessä tunnistanut sellaista itsestään.

Talonväki oli kuitenkin vieraanvaraisemmalla päällä kuin hänen tyttärensä, ja pian vaalea, erikoisen feminiininen mies saapui esittelemään itsensä ja pyytämään häntä sisään kahville.
”Ah, Antonio Conti, hauska tavata. Vic onkin kertonut teistä”, Antonio rupatteli luontevasti ja kätteli Valerieta lämpimällä, vahvalla otteella.
”Kiitos tarjouksesta, tyttäreni tuntien tässä kestää vielä tovi”, hän naureskeli astuessaan peremmälle. Teinit olivat kadonneet jonnekin sisemmälle taloon, mutta Antonio saattoi kuulla Vicin korkean äänen tuskastelemassa jonkin tavaran puuttumista, lieniköhän nyt kyseessä ripsiväri vai kännykkälaturi. Naiset ja heidän käsilaukkunsa!
”Toivottavasti en aiheuta liikaa vaivaa”, hän sanoi kuin ohimennen suunnatessaan rennosti olohuoneen sohvia kohti, kuitaten monen tunnin myöhässäolonsa kuin kyse olisi ollut vain vartista. Ei mikään sellainen käynyt Antonion mielessäkään, että joku täsmällisempi sielu olisi saattanut jopa loukkaantua hänen myöhästelystään – hän vain katseli sohvapöydälle levitettyä monopolipeliä istuuduttuaan ja hieraisi kädellä suutaan. Vic ei koskaan pelannut hänen kanssa lautapelejä.

”Tuntien myös minun poikani, voisin epäillä, ettei hän ole päästämässä Viciä lähtemään ihan heti”, Valerie naurahti toisen kommenttiin. Hän piti tästä miehestä jo nyt, myöhässä tai ei. Hän oli varma, että heistä voisi tulla ajan kanssa ystäviä. Se olisi mukavaa lapsienkin kannalta.
”Ei sinusta mitään vaivaa ole”, Valerie huikkasi samalla, kun hääräsi keittiössä suuresti rakastamansa Cuisinartin automaattikahvinkeittimen parissa. Keittimestä sai yhtä hyvää, ellei jopa parempaa, kahvia kuin parhaistakin kahviloista, toki lisättynä Valerien kokemus ja lahjakkuus.

Keittimen poristua hetken Valerie otti kaksi laakeaa kuppia aluslautasineen kaapistaan ja kaatoi kahvin niihin. Hän asetti kupit tarjottimelle, jolle oli jo aiemmin kerännyt pienen kannun kermaa ja kipon sokeripaloja. Hän kun ei tiennyt, millaisena Antonio kahvinsa joi.

”Toivottavasti et ehtinyt pitkästyä”, hän sanoi tullessaan tarjottimineen keittiöstä olohuoneeseen. Mies pyyhkäisi monopolin huolettomasti pöydältä lattialle ja asetti tarjottimen pöydälle siirtäen sitten kupit juojiensa eteen. Viimein hän laski sievän takamuksensa läheiseen nojatuoliin ja hörppäsi hienostuneesti kahvistaan, jonka nautti mieluiten mustana.
”Vic on tosiaan viihtynyt täällä. Minusta on kauhean kiva, että Zorilla on vihdoin joku kaveri, joka oikeasti tekee hyvää hänelle”, hän sanoi toiselle miehelle tapansa mukaan herttaisesti hymyillen.
”Asutko sinä kaukanakin? Voisin minäkin joskus Viciä kyyditä. Siinähän se menee samalla, kun Zorinkin kyyditseminen.”

Antonio kohotti katseensa pöydälle levitetystä pelilaudasta, kun Valerie saapui takaisin kahvitarjottimen kanssa ja pyyhkäisi kotoisan sotkun pois tarjoilun tieltä.
”En toki, en ollenkaan”, hän vastasi kyselyyn ja hymyili.
Hän ryhdistäytyi hieman ja kohotti kahvikupillisen huulilleen, mutta pysähtyi vetämään nenänsä täyteen sen täyteläistä tuoksua. Kasvot vakavina hän joi siemauksen kahvia ja maiskautti huuliaan miettiväisen näköisenä, ennen kuin laski kupillisen takaisin pöydälle. Eleistä sitä ei erottanut, mutta Valerie keräsi tuolla pienellä kahvikupillisella aivan suunnattomasti pisteitä hänen kirjoissaan.
”Zorhan tässä on hyvä poika. Nuorille tekee hyvää pitää läheisiä ystäviä, eihän nykykoulujen suhdekiemuroita kykene edes ymmärtämään”, Antonio rupatteli ja naurahti sanojensa päälle päätään pudistellen. Zorin takia Vic ei koskaan halunnut olla menemättä kouluun, toisin kuin niiden pirun haaskalintujen takia. Kyllähän Zorkin aiheutti hänelle huolia, mutta ei Antonio missään nimessä ottaisi sellaisia asioita puheeksi tavatessaan pojan isän ensimmäistä kertaa.
”Olinkin ehdottanut Vicille, että olisit joskus voinut tuoda hänet ja tulla päivälliselle vastapalveluksena Vicin ainaisille vierailuille, mutta hän ei tainnut välittää viestiä...” Antonio sanoi, kurtisti kulmiaan pikaisesti ja keskittyi sitten juomaan hieman lisää kahvia.
”Mutta tosiaan, asun nykyään itse asiassa melko lähellä. Muutin melko vastikään tänne lähelle, Rue de Chênelle, uuden kumppanini kanssa.”

Miehen pokerinaamasta sitä ei voinut nähdä, mutta lauseparin sanominen tuntui suunnattoman kummalliselta, mutta myös hienolta. Pitkän yksinäisyyden jälkeen hänellä oli taas kumppani, ja miten erilainen mutta lämmin...

”Juu, ei tainnut välittää”, Valerie naurahti ja epäili mielessään, että kutsun tuomatta jättäminen oli molempien, sekä Zorin että Vicin ajatus.
”No jos asut lähellä niin voisimme ruveta tosissaan harkitsemaan jotain kimppakyytejä. Minun työaikani ovat melko joustavat, joten uskoisin voivani olla avuksi”, mies hymyili iloisesti. Hänestä olisi mukavaa tutustua Antonioon ihan jo Zorin ja Vicinkin takia. Olisi heidän kannaltaan hyödyllistä jos he voisivat sopia lapsiensa kyläilemisistä yhdessä. Varsinkin, kun oli tapahtunut jo kerran, että molemmat väittivät olevansa toisensa luona ja kaksikko olikin karannut joihinkin bileisiin keskustaan. Valerie ei mielellään antaisi sen toistua.

”Isä!” Zor tuli juosten olohuoneeseen.
”Kerroppa”, Valerie pyysi osaten jo arvata mikä kysymys pojan suusta tulisi seuraavaksi. Zor vilkaisi sivusilmällä Antoniota ja hymyili tälle niin suloisesti kuin osasi.
”Voisiko Vic sittenkin jäädä meille yöksi?” poika kysyi toiveikkaan näköisenä. Valerie huokasi. Hän oli arvannut tämän. Kaksikko ei koskaan halunnut erota toisistaan, kun sen aika koitti.
”Mitä mieltä sinä olet? Jos tämä paikka ei käy niin minun puolestani Zor voi tulla teillekin. Ei tietenkään sitten jos sinulla on jotain suunnitelmia”, hän jutteli Antoniolle kallistaen päätään aavistuksen vasemmalle.

Antonio ei tiennyt mitä ajatella nuorten puuhista. Ei hän pysynyt edes oman tyttärensä ajatuksenjuoksun perässä, kuinka sitten jonkun toisen pojan. Itsekseen päätään kevyesti ravistaen hän kohotti kahvikupin huulilleen, ja tällä kertaa maiskautti huuliaan kevyesti laskiessaan sen takaisin alas.
”Siitä olisi suuri apu, oma työni vaatii niin paljon aikaani, että on hankalaa olla hyvä isä... Tällaisissa tapauksissa melkein ymmärrän feministisiä kiihkoilijoita”, Antonio tuumasi ääneen.

Antoniollekaan ei tullut yllätyksenä yökyläilypyyntö. Valerie oli ihailtavan diplomaattinen ja läheinen poikansa kanssa, mutta Antonio ei voinut kieltää, etteikö pyyntö olisi kuohahduttanut hänen vertaan. Tämähän oli niitä harvoja viikonloppuja, kun Vicillä oli mahdollisuus olla isänsä luona, miksi tyttö nyt yhtäkkiä kieltäytyisi siitä...
”Kyllä Vicin kuuluu olla luonani ne harvat päivät, kun siihen on mahdollisuus”, hän vastasi leukaperät kireinä ei Zorille, vaan Valerielle, sivuuttaen pojan neuvonpidosta.
”Zor voi toki tulla käymään, siihen ei ole mitään estettä – kunhan vain pakkaat tavarasi ja tulet mukaan”, hän myöntyi ja suuntasi loppupuheensa Zorille.

//Heivasin noi pari päivää eteenpäin : 3 Ajattelin et ois hauska hypätä seuraavaan tapaamiskertaan.\\

Valerie hyväksyi tarjouksen Zorin kyläilystä ja poika riensi pakkaamaan tavaransa. Pian hän jo viiletti laukku kainalossaan ovesta ulos hyvästelemättä. Mies hymähti poikansa touhuille, hyvästeli Antonion ja meni keittämään ison kupillisen teetä.

Seuraavana tiistaina

Valerie pysäköi autonsa Zorin koulun parkkipaikalle ja jäi nojailemaan auton kylkeen. Zorin oli määrä päästä koulusta viiden minuutin päästä ja mies sulki hetkeksi silmänsä ja antoi päänsä valahtaa takakenoon. Hän oli uupunuttakin uupuneempi. Hänellä oli ollut kaksi eri kuvaussessiota, kaksi palaveria ja bisnespäivällinen. Sellainen työtahti uuvuttaisi kenet tahansa.

Lintu sirkutti hyvin lähellä Valerien korvaa ja hän raotti hieman toista silmäänsä. Pieni keltainen lintu istuskeli auton katolla ja sirkutti kiivaasti häntä pää kallellaan tuijottaen.
”Mitä sinä tahdot?” mies kysyi linnulta väsyneesti ja otti taskustaan välipalakeksin puolikkaan, jota ei ollut jaksanut syödä aiemmin päivällä. Hän murensi keksin linnun eteen ja jäi katsomaan tämän nokkimista.
”Oletpa sinä kesy”, hän huokaisi linnulle samaan aikaan, kun auto parkkeerasi hänen vieressään olevalle ruudulle.

Lucindella oli sinä tiistaina kiireitä samoin kuin hänen miehelläänkin, joten Antonio oli lupautunut hakemaan Vicin koulusta ja viemään hänet ostamaan uudet talvikengät. Mahdollisuus viettää aikaa tyttären kanssa kelpasi miehelle aina, mutta silti hän lähti kotoa aivan liian myöhässä ja joutui ajamaan vastuuttomasti ehtiäkseen koululle. Kunnon isähän olisi paikalla jo ajoissa, eikä juuri sillä minuutilla kun koulunkellot soivat.

Peruuttaessaan autonsa parkkiin Antonio huomasikin Valerien, Zorin isän, nojailevan viereisen parkkipaikan autoon. Hän oli varmaan hakemassa poikaansa, Antonio päätteli, ja nousi itsekin autosta, vaikka oli aluksi suunnitellut jäävänsä sisään odottamaan.
”Puluja ei pidä syöttää, ne paskovat sitten kaikki autot täällä valkoisiksi”, Antonio totesi ja heilautti kättään tervehdykseksi. Hänen rento hymynsä vakavoitui, kun hän näki tarkemmin, minkälaiselle linnulle Valerie syötti keksinmuruja.
”Onko tuo... kanarianlintu? Eivätkö ne ole lemmikkejä?” hän kysyi kumartuen varovaisesti lähemmäs tarkastelemaan auton katolla tepastelevaa pikkusirkkua.