Jälkitauti

// Kaille ja Jean-Lucille peli //

Sinä myöhäisenä iltapäivänä Calvin olisi halunnut olla melkein missä tahansa muualla. Onnekseen hänellä oli harmaa neulospusero mitään sanomattoman talvitakin alla ja arkisemmat suorat vaaleat housut ja kuluneenkin puoleiset kävelykengät, joten hän ei erityisemmin pistänyt silmään. Jopa Tito oli hänet mukaan saadakseen tyytynyt hillittyyn ruskeaan villakangastakkiin ja farkkuihin vaikka hopean harmaa pehko olikin päälaelle ponnarille kammattukin. Calvin jälleen vilkaisi edessään olevaa ovea, jossa luki Jean-Luc Vipond, velho. Taikakonsultaatiota ja ratkaisuja maagisiin ongelmiin.
”Minä en mene tuonne.”
Hän tokaisi ystävälleen, joka nappasi häntä olkapäästä ennen kuin mies ehti tehdä elettäkään karatakseen tilanteesta.
”Et sinä halua tavalliseen sairaalaankaan mennä. Siitähän vasta meteli syntyisi.”
Tito selitti rauhallisesti. Hän oli joutunut käyttämään kaikki suostuttelu ja maanittelu taitonsa saadakseen Calvinin mukaansa ja nyt hän ei päästäisi miestä lähtemään.
“Sinä tarvitset apua ja sitä on silloin hankittava sieltä mistä sitä saa. Sinä itse halusit että minä...
“Tiedän, tiedän mitä halusin! Mutta katso nyt mitä siitä heti seurasi. En halua olla missään tekemissä tällaisen kanssa.”
Calvin tärisi kiukusta ja miehellä teki tiukkaa pitää äänensä asiallisena, ettei olisi saanut muiden katseita osakseen. Pääkipu yltyi entisestään miehen raivostuessa ja Tito joutui tarttumaan hänestä kiinni.
“Älä sano mitään...”
Calvin murahti.

Väiteltyään vielä kymmenen minuuttia Tito avasi lopulta oven, jonka edessä he olivat seisoskelleet jo epäilyttävän pitkään. Mies piti huolta, että hänen ystävänsä meni sisälle ja alkoi huhuilemaan oliko paikalla henkilökuntaa. Calvinin kasvoilla paistoi rehellinen inho koko paikkaa kohtaan. Mies ei uskaltanut koskea mihinkään kuin peläten, että saisi tartunnan jostain mystisestä. Ja mystinen oli asia mistä Calvin ei pitänyt. Turvattomuuden tunne kalvoi häntä ja mies puristi sateenvarjoaan, kuten aina huteralla maaperällä ollessaan.
"Sinun ei pitäisi tietää tällaisista paikoista..."
Calvin murahti silmäillen ympäristöään.
"Mmm... ja minun ei pitäisi kyetä siirtymään paikasta toi..."
"Älä sano sitä!"
Calvin ärähti ja huitaisi kieltävästi jonnekin Titon suuntaan. Tito huokaisi. Tämä osasi olla niin raskasta.

Oli kaunis ilma, noin niin myöhäiseksi syksyksi. Aurinko paistaisi kirkkaana varmaan iltaan saakka, sillä taivas oli pilvetön ja ilmassa oli viileä, raikas tuulahdus. Sellaisina päivinä Jean-Lucin hyvin tuntevat luopuivat tavoitusyrityksistä, sillä velho lähti herkästi vaeltamaan omille teilleen yrityksensä unohtaen. Suitsukkeentuoksuisessa liiketilassa pöly leijaili iloisesti takahuoneen oven verhon raosta sisään tulvivassa valokaistaleessa ja katosta ja lampuista roikkuvat amuletit ja unisiepparit heiluivat tanssahdellen kahden miehen sisääntulon aiheuttamassa ilmavirrassa. Todennäköisesti ennen kuin kumpikaan tulijoista ehti edes ajatella raskaalla toimistopöydällä seisovan kellon rimpauttamista takahuoneesta tepsutteli vikkelästi pieni, hoikka musta kissa katsomaan tulijoita tiuku kaulassaan helkkyen. Se alkoi heti maukua ja kurnautella pienellä, kimeällä äänellään, ja hieroa itseään Calvinin jalkoihin. Jos Cammia rapsutettaisiin, se ei jättäisi miehiä ollenkaan rauhaan ja pyrkisi syliin, jos jompi kumpi erehtyisi istahtamaan johonkin huoneessa olevista eriparisista, suurista nojatuoleista.

Velhon toimisto oli todella velhomainen, mutta täysin velhoton vielä vartin verran miesten saapumisen jälkeen. Silloin ulko-ovea lähestyi hahmo, joka työnsi sen auki olkapäällään ja peruutti selkä edellä sisään toinen käsi täynnä valtavaa paperikassia täynnä ruokaa, toinen käsi tukemassa hänen nilkuttamistaan kävelykepillä, ja suussaan omena. Sinitukkainen ilmestys pysähtyi oven rämähdettyä kilisten ja kolisten takaisin kiinni tuijottamaan odottaneita miehiä, ja Cammi sinkoutui kiehnäämään itseään velhon mustiin puvunhousuihin tepastellen huoletta hänen violettien, paljettisten tohveleittensa ylitse.
”Aa 'e o'ehhe ahaa''aahha?” hän kysyi hetken hiljaisuuden päästä, ja äänensävystä kuuli lampun syttyneen hänen päässään. Hetken aikaa mies hytkyi aloillaan, nosti paperikassia, paransi hampaittensa otetta omenasta ja yritti astua koko ajan hänen jalkansa alle pyrkivän Cammin ohitse peremmälle.
”Ihha 'ieee'i hehhi, hehhi, hehhi”, hän selitteli ja steppaili hetken aikaa kilpaa kissansa kanssa, kunnes pyörähti sitten klenkkaamaan takahuoneeseen neuletakin helmat liehuen. Hetken ryminän, kolinan, omenan lattialle putoamisesta ja pomppivasta kierimisestä kuuluvan äänen ja matalan kiroilun jälkeen kuului naksahdus, ja sinitukkainen mies palasi takaisin liiketilansa puolelle Cammi sylissään.
”Sori, sori, olin aikeissa ottaa teetä – pidätkö hänet poissa jaloista?” Jean-Luc jutteli puuhaillessaan edelleen omiaan, ja viskasi löysänä pötkönä tyytyväisesti rajusta käsittelystään huolimatta hengaavan Cammin harmaatukkaista miestä kohti olettaen, että hän ottaisi kopin. Sitten Jean-Luc meni rapistelemaan yhdellä hyllyköllä olevia purkkeja, kunnes kaivoi sieltä lopulta esiin ruskean paperipussin, jonka kanssa viipotti takaisin keittiöön, josta kantautui vedenkeittimen kiehumisesta kielivä porina. Muutamaa kilahdusta ja ilmeisesti näppien polttamisesta johtuvaa ähinää myöhemmin Jean-Luc ilmaantui takaisin isoa, punaista teekannua ja kolmea eri sarjaa olevaa mukia tasapainotellen. Vasta aseteltuaan puutteellisen teeastiaston työpöydälle, hän näytti muistavan kahden muun henkilön olemassaolon jälleen.
”Ah, niin, niin. Teillä oli jotain. Mitä?”

Calvin aivasti suitsukkeiden hajun tunkiessa hänen aisteihinsa melkein heti heidän astuttuaan sisään Jean-Lucin puotiin. Mies vilkaisi harmistuneena Titoa kaikesta syyttävällä katseella, kun ketään ei kuulunut saati näkynyt sillä sekunnilla.
"Odotetaan vielä vähän."
Tito kehotti ja hipelöi Calvinin mielestä aivan liian kiinnostuneesti sulkia täynnä olevaa esinettä joka roikkui katosta. Hiljainen kilahdus sai poliitikon katseen kääntymään äänen suuntaan ja samassa musta kissa kiehnäsi hänen jalkojaan. Calvinin ilme oli ilmeisesti näkemisen arvoinen, sillä Tito purskahti nauruun, joka tosin katkesi heti kissan hellyyden uhrin mulkaistua häntä murhaavasti.
"Etkä sinä pidäkään eläimistä?"
Tito hämmästeli kyykistyessään rapsuttamaan kissaa ja lässyttämään kyseiselle karvapallolle.
"Minä en pidä mistään täällä."
Calvin tokaisi ja oli jo marssimaisillaan pois, mikä sai Titon jättämään kissan rauhaan. Ovi kuitenkin aukesi ennen kuin kumpikaan ehti tehdä mitään ja sisään asteleva mies vei molempien huomion. Miehen sininen tukka ja ulkonäkö eivät suoranaisesti tehneet Calvinin oloa erityisen mukavaksi. Tuonko oli Jean-Luc jonka puheille Tito oli hänet raahannut. Mies nyrpisti nenäänsä toivuttuaan hämmästyksestä, jonka sinitukan mongerrus sai aikaan. Tito tuntui seurailevan kissan ja miehen tanssiesitystä hymy huulillaan kiinnittämättä lainkaan huomiota Calvinin lähdetään pois täältä -ilmeilyyn.

Kolina, kilinä ja kiroilu jostain putiikin uumenista saivat Calvinin niskavillat pystyyn. Mies viittoili Titolle ovea saaden vain rauhoittavaksi tarkoitetun hymyn osakseen. Jean-Lucin rymytessä takaisin kaupan puolelle Calvin valmistautui pikaisten hyvästien jälkeen häipymään, mutta kaikki se sekoilu ja ilman halki lentävä kissa saivat jo omasta mielestään kaiken nähneen poliitikonkin vaikenemaan vaan silkasta kunnioituksesta sitä hallittua kaaosta kohtaan.
"Tito, jätä se kissa rauhaan ja mennään!"
Calvin sähisi sinitukan kadottua keittiöön ja teki kädellään määräävän heilautuksen. Tito hymyili ja painoi mustaa karvapalloa poskeaan vasten.
"Minusta sinä ylireagoit. Hänhän vaikuttaa oikein mukavalta."
Tito kuiskaili takaisin ja vilkutti sylikissansa tassua raivopurkausta lähentelevälle ystävälleen.

Teepannun ilmestyessä huoneeseen Tito hymyili Calvinille kehottavasti ja mies rojahti lähimpään nojatuoliin. Aivan sama, hän ei jaksanut. Tito puristi kissaa sylissään joka olisi selvästi mielellään ampaissut Calvinin syliin, mutta tuo olisi tuskin pitänyt siitä.
"Pidän kovasti eläimistä"
Tito aloitti jotain rupattelun tapaista heidän isännälleen ja silitti kissaa.
"Minulla ei vain ole aikaa lemmikille työn ja ... Calvinin takia."
Tito naurahti ja Calvin oli hypähtää tuoliltaan. Tito lavertelisi pian kaiken mitä Jean-Luc vain jaksaisi kuunnella.
"Meillä on ongelmia... magian kanssa."'
Calvin ärähti Titon aikoessa jatkaa täysin hyödytöntä sössötystään.
"... tai jonkin sellaisen. Tästä ei sitten hiiskuta kenellekään."
Calvin katsoi tuimemmin Titoa ja tuo punehtui hieman.
"Niin siis... eräänlainen teleportaatio taisi aiheuttaa Calvinille... mmm... päänsärkyä."
Tito mutisi ja vilkuili Calvinia. Kun mies ei kuitenkaan tehnyt elettäkään Tito intoutui jatkamaan.
"Ja huimausta, hän ei meinaa edes pysyä tolpillaan. Hän ei kuulemma saa nukuttuakaan kun maailma tuntuu pyörivän kuin väkkärä. En tiedä onko sydämessäkin jotain vikaa, mutta ainakin pulssi on korkealla koko ajan. Se tosin saattaa johtua siitä, että hän on normaalia kiukkuisempi... vaikka se tuskin on edes mahdollista."
Calvin olisi halunnut vajota siihen nojatuoliin. Miksi, voi miksi.

Jean-Luc tuijotti lasittunein silmin harmaatukkaista kaveria nojaillessaan käsillään takanaan olevaan työpöytäänsä. Hän nyökytteli hieman, mutta tuntui ajattelevan kaikkea muuta kuin sitä, mitä keskustelukumppani hänelle sanoi. Hän naputteli vapaan kätensä sormilla laiskaa rytmiä työpöydän reunaan ja oli pitkään vaiti pää sivulle kallistuneena asiakkaiden selityksen päätyttyä.
”... haluatteko teetä?” hän kysyi, hymyili, ja kääntyi kaatamaan mukeihin sopivasti hautunutta teetä. Kieltävistä vastauksista huolimattakin hän tarjoili vuorotellen kaksi mukeista kahdelle muulle miehelle, ja pudottaisi ne vain maahan, ellei vastaanottaja ottaisi mukiaan vastaan.

Velho tuijotteli omaa mukiaan ja puhalteli höyryävää, kullanvaaleaa teetä kaikessa rauhassa, ennen kuin yhtäkkiä asetti sen kilahtaen pöydälleen ja klenkkasi Calvinin eteen. Hetken hän seisoi siinä tulkitsematon ilme kasvoillaan, mutta kohotti sitten oikean kätensä, antoi kävelykeppinsä valua melkein ulos sen otteesta – ja mojautti yhtäkkiä vanhempaa miestä napakasti päälaelle kävelykepin nupilla. Aivan kuin ei olisi tehnyt mitään kummaa Jean-Luc vetäytyi sitten työpöytänsä taakse, lysähti istumaan ja jäi tuijottamaan kepin nupin kristallia kulmat kurtussa.
”Ei... en minä ole mikään parantaja”, hän totesi sitten tyrskähtäen ja kurottautui ottamaan teekuppinsa takaisin haltuunsa.
”En mitään erityisiä jäämiä havainnut. Sinun täytyy antaa tarkempia tietoja, jos haluat tarkempia tutkimuksia. Tai menisit vain parantajalle ja sitten lääkäriin”, hän jatkoi puhettaan kieputellen yhtä löyhältä nutturalta karannutta sinistä hiussuortuvaa sormensa ympärille. Velhon katse harhaili pitkin huonetta, kunnes se pysähtyi ja hänen huulilleen levisi pieni hymy.
”Amuletteja on tietenkin tarjolla, jos halutaan koetella onnea.”

Calvin piteli tarjottua teemukia käsissään, mutta mies ei selvästikään aikonut koskea kyseiseen litkuun. Titon kehuessa lehtimehun aromia ja lässyttäessä jotain muutakin Jean-Lucille Calvin yritti saada jyskyttävän päänsärkynsä hallintaan. Aivan kuin hänen päänsä olisi kumissut tyhjyyttään ja luonut kaikuja jostain menneiden aikojen metelistä. Kipu tuntui aaltoilevan hänen päässään ja sumentavan kaikki aistit, sillä mikä muu olisi voinut selittää Calvinin totaalisen herpaantumisen ympäristöstään josta hänet herätettiin kopautuksella päähän. Teemuki putosi räsähtäen lattialle ja ääni tuntui olevan viimeinen isku joka sai jo entisestään ylikierroksilla käyvän kipuaistin laulamaan villisti. Calvin parkaisi pidellen päätään.
"Mikä helvetti sinua riivaa?"
Mies kähisi taipuessaan kaksin kerroin tuskasta. Titon kädet ilmeisesti pitelivät häntä hartioista mutta hän vain hätyytti käden liikkeellään toisen pois paapomasta.

Calvin hypähti pystyyn sinä siunaamana kun Jean-Luc tyrskähti nauruun. Äkkinäinen liike ei kuitenkaan ollut jomottavan pään mieleen ja Tito tarrasi kiinni hoippuvasta ystävästään. Mutta ilmeisesti Calvin sai raivonpuuskastaan voimaa selättää huimaavan olotilan ja riuhtaisi itsensä Titon otteesta. Mies oli niin raivoissaan ettei saanut suustaan mitään mikä olisi kuvaillut Jean-Lucia edes kelvollisesti.
"Ja minä en lähde mihinkään parantajalle!"
Calvin tuntui purkavan kaiken vihansa tuohon ainoaan lauseeseen jonka kykeni siinä tilassa muodostamaan. Karjaisu oli kuitenkin pikemminkin jotain sopertamaan alkaneelle Titolle kuin tuolle sinihiuksiselle virnuilevalle hyväkkäälle. Mies kiristeli hampaitaan kuunnellessaan Jean-Lucin viimeisintä älynväläystä. Vai amuletteja, tämäkin vielä. Hän ei sotkeentuisi enää mihinkään taikuuksiin, ei ikinä. Ja se linja olisi pitänyt pitää siellä zombimeressäkin.
"Jos me kokeillaan sitä amulettia."
Tito ehdotti tarratessaan selvästikin paikalta lähdössä olevaa ystäväänsä takin kauluksesta.
"Et usko millainen työ oli raahata hänet tänne joten mikä vain käy."
Mies jatkoi Calvinin esittäessä värikkäitä vastalauseita.
"Ja jos koette tarpeelliseksi, niin minun puolestani voitte kumauttaa häntä kalloon koska tahansa uudelleen..."

Jean-Luc seuraili mukin puolelle eksyneen teemurenan pumppimista teensä pinnalla. Tikku nousi pystyyn ja velhon huulille levisi pieni hymy, joka ei välittänyt tuon taivaallista Calvinin rähjäämisestä tai harmaatukkaisen hätäisestä puheenpölinästä. Laskematta mukia käsistään hän kohotti kättään, jossa piteli kävelykeppiään, ja löi sitten kätensä yhtäkkiä sivulta toiselle horisontaalisti terävällä liikkeellä, jonka päätteeksi käsi keppeineen palautui rennosti hänen sivulleen ja tuekseen. Sirpaloitunut teemuki ja matoille läikkynyt tee värähtivät kuin voimakkaan tuulenpuuskan kourissa, nousivat ilmaan ja sinkoutuivat sitten näppärässä kaaressa takahuoneen keittiöön.
”Hyvät herrat, älkää nyt tyhmiä olko”, velho sanoi rauhallisella, hiljaisella äänellään ja siemaisi sitten teetään.
”On muutamia... Pythia Garcia vaikkapa. Tai sitten voin myydä yhden noista pulloista, eivät ole minun tekemiäni mutta tehokkaita.”
Jean-Luc kiersi ylävartaloaan sivulle ja lasketti teemukinsa turvaan kirjoituspöydälleen. Sen jälkeen hän tuijotti suoraan Calvinia silmiin ilme totisena.
”Teidän pitää itse päättää, haluatteko apua vai ette. Voin tietysti kumauttaa sinua uudestaan, se voisi parantaa luonnetta jollei muuta.”

//Kesä ei mennyt ihan putkeen yhtään minkään suhteen, mutta ei tätä oikein silläkään voi selittää. Jos juonikuvio ei enää innosta vanhuutensa vuoksi niin se on täysin ymmärrettävää.//

"Minä en sotkeennu enää koskaan taikuuteen."
Calvin sähisi osittain lamaantuneena teemukin sirpaleiden läikkyneine juomineen leijuessa hänen ohitseen siitä lattialta. Tito oli tarttumassa jo miehen käteen jälleen, mutta tämä vain mulkaisi häntä jääden seisomaan aloilleen. Tito kuunteli selvästi kiinnostuneena maagisia hoitovaihtoehtoja, mutta Calvin ei kyennyt enää keskittymään päässään voimistuvalta huminalta. Tuskan hiki alkoi puskea miehen ohimolle. Kipu päässä tuntui vain yltyneen tuon lentävän teekupin taikuuden humahduksen jäljiltä. Miehen oli pakko puristaa silmänsä hetkeksi kiinni.

Seuraavassa hetkessä Calvin löysi itsensä lattialta huolestuneen Titon pyöriessä hänen ympärillään tietämättömänä mitä tehdä.
"Älä ala hysteeriseksi."
Calvin huokaisi pyrkiessään istumaan. Mies piteli päätään nojaten polviinsa. Hän näki tähtiä sulkiessaan silmänsä. Tito alkoi selvästi hermostua ja nousi käsiään levitellen käyden jonkinlaista sisäistä kamppailua, mistä Calvin ei jaksanut olla kiinnostunut. Hän alkoi pikku hiljaa myöntää tarvitsevansa apua, mutta sen tahon hyväksyminen, joka apua kykenisi antamaan oli epämiellyttävä. Hän ei kaivannut taikuutta, hän ei halunnut tarvita sitä. Silti hän oli vaatinut Titoa käyttämään kykyjään ja nyt jälleen.
"Anna vain jokin puteli!"
Calvin ärähti ja ojensi kättään sinne jonnekin missä oletti Jean-Lucin olevan. Tito taputti Calvinia selkään rohkaistakseen ja selitti jotain vaihtoehtojen vertailusta ja sivuvaikutuksista.
"Helvetti, minulle on aivan samantekevää, kunhan pääsen pois täältä!"
Mies ei kyennyt katsomaan Titoa, mutta saattoi kuvitella tämän pyörittelevän päätään huolissaan. Tito huokaisi.
"Olisiko Teillä jokin sopiva rohto antaa hänelle?"
Harmaatukka kääntyi Jean-Lucin puoleen.
"Minä maksan."

//Hittasin rankasti ja keksin hienon jutun, jolla tämä peli saadaan mielenkiintoiseksi ja sidottua isoihin mättöihin vielä paremmin :'D//

Calvin pökertyi lattialle, mutta se ei hillinnyt miehen kiukkua. Jean-Luc tuijotti hiljaisena kahden miehen kahdenkeskistä sähläämistä, hamusi teemukin käteensä ja jatkoi teensä ryystämistä hyvin kovaäänisesti huudon yltyessä, eikä vastannut hänelle esitettyihin vaatimuksiin. Hiljaisuus laskeutui, kun kaksi muuta odottivat hänen vastaustaan, mutta sinitukkainen velho vain jatkoi pitkittynyttä hörppäystään, kunnes lopulta kallisti teemukin liki ylösalaisin ja joi sen yhdellä kulauksella tyhjäksi. Hän vilkaisi kävelykeppinsä kristallia ja maiskautti huuliaan.
”Niinpä tietenkin.”

Velho käveli keppi matoin peitettyä lattiaa vasten kumahdellen ja työnnettyään harmaatukkaisen asiakkaan sivuun kepillään hän potkaisi kevyesti Calvinin kaatumaan selälleen maahan. Tietenkin hän oletti tyypin saavan hepulin, joten laiha, kalvakka mies istutti takamuksensa tukevasti asiakkaansa rintakehälle.
”Tämä ei satu”, hän lausahti nykiessään jotakin esille takataskustaan. Se oli musta tussi, ja hän vetäisi hampaillaan sen korkin irti, painoi toisen kätensä Calvinin suun päälle pitämään hänen päätään paikoillaan, ja alkoi piirtää miehen otsaan sigilkehää. Se vei vain hetken, mutta piirtäessään Jean-Luc siirteli tussinkorkkia suupielestään toiseen ja alkoi näyttää keskittyneeltä tavallisen hajamielisen tuijotuksensa sijaan.

Kun sigil oli valmis, Jean-Luc asetti kaksi sormea sen rajalle ja resitoi sen sanat, jotka kuulostivat varmasti silkalta mielettömyydeltä kahden läsnäolijan korviin. Piirros välähti, muuttui vaaleansiniseksi ja alkoi hohtaa – ja pian sen keskellä alkoi kuplia jotakin mustaa, vääntelehtivää, hitaasti kiinteämmän muodon saavaa. Pitkä, musta iilimatomainen olento purkautui ulos Calvinin päästä – ja alkoi kammottavaa, korkeaa ääntä pitäen luikertaa luonnottoman kovaa vauhtia ympäri huonetta. Jean-Luc kiepautti terävästi kävelykeppiään ja yksi tiskin takaisessa hyllyssä oleva tyhjä purnukka lensi hänen käteensä. Limamato oli lopettanut päättömän säntäämisensä ja oli palaamassa Calvinin luo – mutta juuri ennen kuin se tavoitti miehen ihon uudestaan Jean-Luc kaappasi sen purnukkaan ja kiersi sen kannen kiinni.
”Sinä!” hän huudahti harmaatukalle.
”Anna minulle sinistä – ei, punaista nauhaa tuolta hyllystä! Nyt!” hän käski ja nousi ylös kävelykeppiään, sekä selkeästi ontumisensa unohtaneena säntäsi työpöydälleen pidellen purnukan kantta kiinni kaksin käsin. Musta olento oli mennyt sen sisällä aivan sekaisin, ja koko purkki näytti olevan täynnä mustaa, kiemurtelevaa massaa. Jean-Luc laski purnukan pöydälle, ja koko ajan pidellen kantta kiinni hän alkoi sitoa saamaansa nauhaa sen ympärille ja ylitse. Käärittyään purkin kuin lahjapaketiksi hän vetäisi työpöydän pikkulaatikon auki ja otti esiin puistilappupinkan, josta hän liimasi viisi kiinni purkkiin – kolme sivuille, yhden kanteen ja yhden pohjaan – ja alkoi nopeasti piirtää niihin sigileitä.
”Te olitte siellä hautausmaalla? Maanajan, sitä te olisitte tarvinneet”, hän puuskahti tuomitsevasti, kulmat tiukassa kurtussa ja katse tarkasti piirtämisessä.

Calvin painoi kätensä kasvoilleen. Olo oli lievästi ilmaistuna hutera. Pahempaa kuin koskaan krapulan jäljiltä ja sekin oli äärimmäisen huono vertailukohta tästä tuntemuksesta.
"Mitä helvettiä sinä..."
Jean-Luc yksinkertaisesti vaan lysähti tasapainonsa menettäneen järkytyksestä hiljentyneen poliitikon päälle, joka ei selvästikään edes pystynyt käsittämään mitä oli tapahtumassa. Se ei silti estänyt miestä vastustelemasta, mutta sillä ei tuntunut olevan kummoista vaikutusta. Calvin vilkaisi Titoa syyttävästi, tämän vaan kohautteli siinä olkiaan tietämättömän näköisenä.
"Tämä on naurettavaa."
Calvin ärähti ennen kuin Jean-Lucin käsi painuin hänen suunsa peitoksi. Mies murisi jotain saadessaan tussista ensimmäisen viivan otsaansa ja pyöritteli silmiään. Tämä oli huono päivä.

Tito kyykistyi Calvinin vierelle seuraten kiinnostuneena Jean-Lucin työskentelyä. Calvin saattoi tuntea kuinka innoissaan hänen ystävänsä olikaan tästä kaikesta. Tito taisi tuntea jotain yksipuolista kumppanuutta tätä velhonkuvatusta kohtaan. Olihan heillä molemmilla yliluonnollisiksi taipuvia kykyjä. Kysymys olikin lähinnä se, mitä ihmettä Calvin teki näiden miesten seurassa. Se ei ollut yksinkertainen kysymys ja vastaus... se vasta monimutkainen olisikin.  Calvin huokaisi raskaasti ja kehon jännitys karkasi kuin heliumi foliopallosta. Mitä väliä tässä enää oli yhtään millään. Siinä hän makasi höyrähtäneen velhon lattialla tussikuvio naamassaan. Hän oli selkeästi luovuttanut jo astuessaan sisään tähän noituuden pesään, joten hänellä ei ollut enää mitään menetettävää. Järjetön abrakadabra tuon sinitukan suusta oli tässä tilanteessa niitä vähiten hämmentäviä asioita tänään. Calvinin silmissä alkoi sumeta jälleen ja tuntui kuin sydäntä olisi revitty rinnasta. Tito tuntui kiljaisevan jossain kaukana ja kompuroivan pystyyn jossain näkökentän laitamilla. Punaista nauhaa.... Mitä hittoa. Huutoa ja mekastusta. Tito juoksenteli pitkin huonetta. Aivan varmasti se oli Tito.

Värit alkoivat hitaasti palata maailmaan ja sekasotku muuttui vähitellen ymmärrettäväksi kaaokseksi jota todellisuudeksi yleensä kutsuttiin. Calvin makasi lattialla keskittyen vain hengittämään. Mies räpsytteli silmiään Titon kumartuessa kyselemään hänen oloaan. Vaalea ei viitsinyt vastata.
"Olimme me hautausmaalla."
Calvin tajusi liian myöhään Titon kääntyneen vastaamaan Jean-Lucin kysymykseen tai pikemminkin olettamukseen.
"Mitä väliä sillä on vaikka olisimmekin olleet?"
Calvin murahti ja nousi turhankin vikkelästi ylös tilanteeseen nähden. Tito sössötti jotain olennosta jonka Jean-Luc oli vanginnut, mutta se ei kiinnostanut kiihtynyttä miestä.
"Sinä tiedät siitä jotain, etkö tiedäkin!"
Calvin tuomitsi.
"Anna tulla, mitä helvettiä tähän hautausmaajupakkaan liittyy? Tämä on jotain..."
"Cal... lähdetään jo..."
Tito sopersi, mutta hänen ystävänsä oli selkeästi toista mieltä tämän jatkaessa välittämättä keskeytyksestä.
"... jotain mistä minä en todellakaan tule pitämään."
Calvinin huomio oli täysin Jean-Lucissa.
"Mitä tämän jutun takana on?"

Muutama lyhyt hengitysharjoitus ja ranteiden pyöräyttely, ja Jean-Luc kykeni vakauttamaan kätensä ja piirtämään sigilien kiemurat loppuun ilman yhtäkään virhettä. Ne syttyivät hohtamaan vuorotellen valkoista, hentoa valoa, joka nielaisi purkin sisäänsä ja katosi. Sisällä oleva musta, edelleen raivokkaasti kihisten kiemurteleva olento saisi riehua niin paljon kuin halusi, sillä lasi ei päästäisi sitä enää läpi. Huokaisten velho lasketti purnukan pöydälle ja haparoi teemukin käsiinsä vain huomatakseen, että hän oli jo ehtinyt juoda sen tyhjäksi.

Nenäänsä nyrpistäen Jean-Luc laski teemukin takaisin pöydelle ja soi vihdoin huomionsa takaisin keskenään kinasteleville miehille.
”Jutun takana?” hän kysyi ja kallisti päätään sukiessa leukapartaansa.
”Hnnn, no, jotkut vannovat kosmisen järjestyksen, jotkut Gaian, jotkut jonkin uskonnon nimeen... mutta minusta kyse on enemmänkin kaoottisesta energiasta, joka... Mutta se ei varmasti kiinnosta. Miksipä kiinnostaisikaan, kunhan saadaan nopeita vastauksia ja ratkaisuja”, hän tuhahti itsekseen ja kapusi istumaan työpöydälleen. Lasipurnukka löysi tiensä hänen käsiinsä, ja jopa kiiltävänviileän lasin läpi saattoi tuntea, miten musta otus halusi ulos. Tai ei halunnut, sen vain olisi pitänyt päästä ulos ja se ei päässytkään, mikä sai sen koko olemuksen menemään sekaisin.
”Pitää soitella niille enkeleille taas. Nämähän ovat niitä kavereita, joita sen toripommituksen jälkeen piti imeä ulos uhreista. Täytyy hoitaa sama homma uusiksi, ties vaikka muutkin ovat saastuneet sen hässäkän jäljiltä...” hän pohdiskeli enemmän kuin itsekseen ja väänteli huuliaan harmistuneen näköisenä.
”Pitämisestä tai inhoamisesta ollaan jo aika kaukana näissä asioissa...” mies tuhahti, kohautti harteitaan ja vippasi keveällä ranteenheilautuksella purnukan leijumaan painottomana kohti Calvinia.
”Katso itse. Demoni, se tuon otuksen takana on. Lyön siitä vaikka vetoa.”

//Sopimuksen mukaan tehdään sitten niin, että pistetään peli pakettiin. Jean-Luc kaupitteli jtn rohtoteetä Calvinille, joka lopulta lähti vaivaannuttavan tilanteen päätteeksi pois Titon kanssa ja jätti Jean-Lucin hoitamaan löytämänsä hirviön hoidetuksi. Näin. Hauskaa oli ^^ Kiits, Sante!//