Kukkapuska ja hedelmäkori

//Sigmund ja Clemence~//

Likaisesta välikohtauksesta hautausmaalla oli kulunut kaksi päivää, ja todellisuus oli asettumassa takaisin uomiinsa aivan kuin rajua syrjähyppyä ei olisi tapahtunutkaan. Paitsi tietenkin televisio ja lehdet olivat täynnä kauhistelua – kaikki viimeaikaiset rumat onnettomuudet toivat Chênevalielle huonoa mainetta, joka puolestaan varmasti houkuttelisi lisää mitä erikoisimmista syistä kamaluuksien luokse hakeutuvaa väkeä sinne.

Oli ilta, ja sairaalan vierailuaika oli päättymässä pian. Snorri makasi hieman liian pienessä sairaalavuoteessa tokkuraisen väsyneenä kattoa tuijotellen. Hän ei huolehtinut tapahtuneen merkityksestä Chênevalien tai maailman tulevaisuudelle. Hän ei myöskään huolehtinut vasemmasta käsivarrestaan, johon uponnut luoti oli täytynyt leikata esiin. Hän murehti sitä, miten paljon kuluja tästä onnettomuudesta vielä koituisi, ja miten kauan hän joutuisi olemaan poissa töistään, ehkä menettäisikin jonkun työpaikoistaan.

Peikko ei kuitenkaan syytellyt pientä vampyyritarta tapahtuneesta. Kuinka sellaisesta kaaoksesta ja sen järjettömistä seurauksista voisi syytellä ketään? Kaikki oli lopulta käynyt suhteellisen hyvin, hänkin oli päässyt sairaalaan, joka ei säikkynyt ei-ihmisiä. Kai se tummatukkainen poikakin oli päässyt hoitoon, tai ainakin kotiinsa turvallisesti. Snorri ei vain tiennyt, miten kertoisi sattuneesta Nicolettelle ja Henrille, miten hän voisi jatkaa heidän auttamistaan tässä kunnossa. Ehkä hän ei murehtinut läheskään tarpeeksi monista asioista, joista tulisi huolehtia sellaisessa tilanteessa, mutta yhdestä murheestaan hän murehtikin sitäkin enemmän. Sairaalan ilma tuntui raskaalta hengittää, eikä kukaan ollut tullut häntä tervehtimään – eipä tietenkään, kun hän ei ollut vielä ottanut yhteyttä siskoonsa ja siskonpoikaansa.

Pitkään kangastakkiin pukeutunut lääkäri astui ulos sairaalan ovista ja veti keuhkoihinsa raitista syysiltaa. Uuvuttavan vuoron päätteeksi mies päätti suunnata suoraan kotiinsa neljän seinän sisään ja kiskaista oluen jos toisenkin. Viimepäivien kummalliset tapahtumat eivät houkutelleet Chênevalien asukkaita viettämään aikaansa liiemmin kapakoissa tai muilla julkisemmilla paikoilla. Lääkäri asteli silmälasejaan kohennellen pois ovelta, joka sulkeutui hitaasti ja päästi näin varjona maata pitkin viilettävän vampyyrin sisään, ennen kuin naksahti pehmeästi lukkoon.
Violettiraidalliseen paitaan ja mustiin farkkuihin pukeutunut nainen ilmestyi hämärälle käytävälle, jolla siivoojat olivat jo kosteasta kivilattiasta päätellen käyneet. Toisessa kainalossa Clemence piteli naurettavan suurta ruusukimppua, toisessa valtaisaa, hedelmillä täytettyä pajukoria. Hän kohotti nykerönenäänsä ja nuuhkaisi sairaalan ilmaa. vampyyri lähti läpsyttelemään määrätietoisesti eteenpäin, kääntyi kerroksen ylemmäs vievään portaikkoon ja suuntasi sen jälkeen lasiovien läpi pitkän käytävän perimmäisen huoneen ovelle, jossa komeili numero 276. Sairaalassa oli lähes kuoleman hiljaista, lukuun ottamatta rouheaa yskänpuuskaa, joka kantautui jostain kaukaa vaimeana ja tahdikkaana. Clemence seisoi oven takana ja kokosi rohkeuttaan. Hän jännitti harvoin sosiaalisia kontakteja. Jännitystä, puhinaa ja kylmien käsien kihelmöintiä aiheutui vain silloin, kun vampyyri todella tiesi loukanneensa itselleen jollain tasolla tärkeää tyyppiä, tässä tapauksessa uutta, punatukkaista peikkoystävää. Vampyyritar oli äärimmäisen huono käyttäytymään tahdikkuutta vaativissa tilanteissa ja keräili hermojensa pirstaleita yhteen, ettei ensimmäisenä ovesta astuessaan möläyttäisi jotain hyvin sopimatonta, kuten: ”päätit sitten hankkiutua sairaalaan asti”. Tummatukkainen hengähti vielä kerran, vetäisi leveän hymyn kasvoilleen ja työnsi olkapäällään auki valkoisen oven.
”Terve!” Clemence katui ylipirteää, äänekästä kiljahdustaan saman tien, rykäisi ja loi katseen Snorriin, joka makasi itselleen turhan pienellä sairasvuoteella. Vampyyri lipui sängyn vierelle ja esitteli tuomisiaan touhottaen. ”Romanttisia ruusuja ja herkullisia hedelmiä urhealle Snorrukalle!” Hän leijaili peikon yläpuolelle ja roikotti tulipunaisia kukkia tuon pään päällä.

Jos Snorrin läheiset olisivat tietäneet, että hän makaa sairaalassa, olisi peikko silti luovuttanut jo siltä päivältä ja uskonut, ettei kukaan tulisi. Hän harkitsi vessassa käymistä ja aikaisin nukkumisen yrittämistä, vaikka kaihtimien takana huoneen hänen kanssaan jakavista henkilöistä ainakin kaksi jutteli keskenään ja vierellä yksi puhelimeen. Yleensä hän nukahti ja nukkui kuin tukki kaikesta hälystä huolimatta, mutta huolet ja säryt vaikeuttivat kaikkea huomattavasti.

Peikko oli hädin tuskin ehtinyt pohdiskella jaksaisiko todella nousta, kun ovi kävi ja hetken päästä pieni, mustatukkainen vampyyritar kiljahti ensin terveisensä ja leijui sitten heiluttelemaan isoja kukkia Snorrin silmien edessä, melkein hieroen niitä hänen naamaansa.
”Sinä”, peikko tokaisi kaikkea muuta kuin tavalliseen, ystävälliseen tapaansa. Hän ei ollut aiemmin tapahtunutta käsitellessään syyttänyt Clemenceä mistään, eikä edes halunnut syyttää ketään tapahtumista, mutta jokin pirteän vampyyrittaren näkemisessä sai hänen karvansa nousemaan pystyyn ja suun vääntymään kuin itsestään torahampaat paljastavaan irvistykseen.
”Mitä sä tääl teet?” hän kysyi pidätellen vaivoin äänensä matalana. Tuuheat kulmakarvat kurtistuivat painaen otsalle syvät, vihaiset juovat, ja Snorri kohottautui kyynärpäidensä varassa makuulta enemmän istuvaan asentoon.
”Murtauduikko sissään? Eihä tähä aikaa tän päästetä enää vierailijoi. Ekkö ny kerranki vois olla häirittemättä ja pilaamatta toiste asioit vaik tylsistyny ootki”, peikko jatkoi vastausta odottamatta, silminnähden vihaisena. Hänen teki mieli karjua, ärjyä ja murista, mutta itsehillintänsä avulla hän sai pidettyä äänensä liki tavanomaisen hiljaisena, vaikka sieraimetkin värisivät äkillisesti syttyneestä raivosta. Jokin siinä, miten huoleton Clemence oli, kuin mitään ei olisi tapahtunut, kuin painajaiset ja kuolema eivät olisi tärvelleet monia herkkiä mieliä, kuin nainen itse ei olisi vaarantanut typerillä, harkitsemattomilla teoillaan monia henkiä sai peikon sisuskalut kiehumaan ja kädet puristumaan nyrkkiin. Piinaava jännitys laukesi lopulta oikean käden nopeaan, kiukkuiseen ja voimakkaaseen läimäisyyn, joka suuntasi paiskaamaan ruusukimpun huoneen vastakkaista seinää päiten.
”Painu ny helvettii siit”, hän ärähti vielä kiukun kiertäessä suonia poltellen hänen ohimoillaan. Ei tuollaisia äkillisiä kalmojen aiheuttamia painajaisia kuuluisi tapahtua, eikä vielä niin, että kaikki vakaus hänen elämässään ja läheistensä turvaamisessa rysähti kertaheitolla viemäriin. Snorri mulkaisi Clemenceä pahasti ja heittäytyi kimpaantuneesti oikealle kyljelleen makuulle. Hän jäi siihen irvistelemään ilmalle edessään, hiljaisuuskin vihaisuutta väreillen.

Kulmahampainen naikkonen leijaili ilmassa, myhäillen ja kehoaan väännellen kuin kissa, joka odottaa saavansa silitystä ja lämmintä maitoa. Mairea hymy muuttui kuitenkin jähmeäksi Clemencen kuullessa peikon ensimmäiset, kiukkua tihkuvat sanat. Pirteä kasvojen ilme valui jonnekin sairaalan kiiltävien lattialaattojen väliin sitä mukaa, kun Snorri päästeli hämmästyttävän hyvin hillittyjä puhinoita suustaan, muuttuen tosin hetki hetkeltä hurjemmaksi ja äkäisemmäksi. Vampyyri ei esittänyt minkäänlaisia vastaväitteitä tai puolusteluja, kuunteli vain niskavillat pystyssä kyynärpäidensä varaan kohottautunutta miestä. Sitten koko peikon raivo kulminoitui kertaheitolla ja vampyyrille täysin yllättäen, kun ruusupuska lensi ilmojen halki, paiskautuen vastapäiseen seinään. Verhojen takana puhelleet vaikenivat ja huoneeseen laskeutui vihaisuutta humiseva hiljaisuus. Clemence putosi kevyesti kuin syksyn lehti ilmasta vierailijoille tarkoitettuun tuoliin ja jäi siihen sivuttain istumaan, valtavina, hämmästyneinä tuijottavat silmät jykevään selkään liimautuneina. Hetken siinä kärvisteltyään vampyyrin olemus muuttui. Hän nosti jalkansa toisen päälle, vei kätensä puuskaan ja tuhahti. Vai oli hän pilannut asioita. Sen harvan kerran kun nainen Olgan neuvoja noudattaen oli rientänyt tuntemattomien ihmisurpojen apuun kuin mikäkin prinssi rohkea, sai hän kiitokseksi vain kiukuttelua ja murinaa. Sai kyllä olla laitimmainen kerta kun häneltä apua heruisi yhtään missään. Mitä peikkokin oikein valitti, muutama päivä lasaretissa ja tuon käsi olisi parempi kuin uusi. Tai no... ainakin melkein parempi. Clemence tiesi olevansa anteeksipyynnön velkaa lipsahduksestaan, mutta hän oli ajatellut kukkapuskan hoitavan asian. Naisen kasvojen ilme pehmeni mököttävästä neutraaliksi. Häntä pelotti rikkoa hiljaisuutta, joka oli niin paksu, että sitä olisi voinut leikata miekalla.
”Luulin että tykkäisit kukista,” vampyyri lopulta älähti ja pyöräytti sitten silmiä itselleen. Kuinka ihmeessä hänestä oli tullut niin huono tällaisessa.
”Tai siis. Ajattelin itsekseni: Cleme, ammuit kaveria, voisit käydä ainakin moikkaamassa. Mutta eihän se ollut sinun vikasi, vaan sen perhanan elävän kuolleen! Niin, mutta kuitenkin, Snorri on hieno miekkonen, kukkaset varmaan piristäisivät. Ruusut ovat kamalan kalliita! Eivät nyt niin kalliita. Ala mennä jo. Mutta vierailuaika on kohta ohi. Mikä se sellainen on?” Nainen unohtui muistelemaan yksinpuheluaan ja hiljennyttyään tunsi kuumotusta poskissaan.
”Kuitenkin. Tässä nyt olen, enkä aio lähteä ihan heti. Mites käsi?”

Lopulta vampyyritar puhkaisi hiljaisuuden tapansa mukaan äänekkäästi ja äkillisesti. Snorrin sieraimet värisivät hänen puhauttaessa ilman ulos keuhkoistaan niiden kautta. Ohuen sairalaapeiton alla hänen häntänsä alkoi heilua laiskasti, kohoten aaltoilevana kaarena ylös lopulta päätytupsun voimakkaasti takaisin petiä vasten läimäyttäen.
”Häirittet muit, ku jäät”, hän murahti, vaikka itse oli pitänyt enemmän mekkalaa ja levitellyt ruusupuskan terälehdet roiskuen lattialle lyönnillään.

Hetken aikaa Snorri jaksoi tuijottaa umpimielisesti tyhjyyttä edessään, mutta sitten hän könysi itsensä takaisin selälleen ja pyyhkäisi peiton pois yltään niin, että vampyyri pystyisi näkemään hänen paketoidun kätensä, jos haluaisi.
”Mites se. Ei täl töit tehä iha hetkee”, hän sanoi ja huokaisi uudestaan.

//Vähän tuli lyhyt, mutta saat myös vastata lyhyesti, jos haluat. En nyt voinut ihan kirjoittaa Snorria saamaan kunnon kilareitakaan :'D//

Vampyyrin katse laskeutui vähäeleisesti seuraamaan Snorrin hännän liikkeitä. Clemence ei saanut katsettaan irti vielä hetkeen liikkeen loputtuakaan vaan möllötti peitosta sitä kohtaa, johon tupsu oli pysähtynyt. Peikon murahdus sai naisen hieman hätkähtäen palauttamaan huomionsa toisen kovapiirteisiin kasvoihin. Hän päätti tuijottaa Snorrin naamaa yhtä itsepintaisesti kuin tuo tuijotti tyhjyyttä edessään. Lopulta peikko näytti hieman heltyvän keskustelemaan muutenkin kuin muristen ja paljasti siististi paketoidun kätensä. Vampyyri heilautti jalkansa alas tuolin nojalta ja änkesi naamansa kiinni pakettiin, tai oikeastaan vain nenänsä. 
"Ei haise pahasti märälle, hyvä siitä tulee..." Clemence totesi kuin paraskin tohtori. Hän nojautui takaisin tuoliin ja risti jalkansa. "No kai nyt pari päivää sairaslomaa aina irtoaa... Vai?" Todensanoakseen vampyyri ei ollut lainkaan varma kuinka sellaiset asiat toimivat. Hän kun ei ollut kertaakaan työskennellyt vakituisesti missään Kiltaa lukuunottamatta, ja siellä sairaslomat, tai kuten Clemence ne paremmin tunsi, krapulalomat, olivat hoituneet varsin mutkattomasti: jätti vain ilmaantumatta paikalle. Jälkeen päin miettien Kiltalaiset olivat kestäneet hänen käytöstään hämmästyttävän pitkään.

//Anteeksi vähä mitäänsanomaton vuoro (niin ja kamalan pitkä kesto). Mutta älä hätäile, Clemellä on HURJA ehdotus (Clemelle hurja).//

Johan Clemence innostui kun pääsi näkemään itse asian, kääreisiin sidotun käden, ja painoi nenänsä siihen kiinni nuuskuttelemaan. Snorrin pörröiset kulmat kurtistuivat, mutta hän alkoi tottua ja ymmärtää vampyyrittaren erikoisuuksia, eikä nyt muutenkaan ollut pienistä isosti hätkähtelevää tyyppiä. Hieman huoleton outoilu kuitenkin kiihdytti jo melkein aisoihin asettunutta ärtymystä, mutta peikko taltutteli temperamenttinsa vanhasta tottumuksesta liki huomaamattaan.
”No, irtoo tai ei irtoo”, peikko sanoi itsekseen, eikä oikein halunnut jatkaa aiheesta keskustelua. Mitäpä siitä nyt olisi syntynytkään. Sen sijaan häntä kaiveli edelleen se, että vampyyri oli mitä ilmeisimmin vain marssinut sisään sairaalaan sen välittämättä mahdollisista seurauksista.
”Mut kannattais kyl sun lähtee, koht muute joku kutsuu vartijoi tai ainaki häirittet muiden iltarutiinei. Tuisit huomenna uusiks kunnollissee aikaan tai ilmottaisit ittes kunnolla sissään, kyl tääl ymmärretää yöeläjii.”

//Antaa sitten tulla hurjaa ehdotusta :'D//

Snorrin toteamus iltarutiinien häiristemisestä sai Clemencen ensin tuhahtamaan, sitten kohauttamaan myöntyvästi hartioitaan. Hän karsasti riitoja vain hieman enemmän kuin sanojensa varomista ja varpaillaan olemista, mikä oli yhdistelmänä jokseenkin hankala. Nyt vampyyri päätti kuitenkin kiivastuttaneensa peikkoa kylliksi ja nousi tuolilta.
"Sano sitten mitä tarvitset. Voin tuoda huomenna mukana." Clemencen kasvoilla hohkasi urhoollinen hymy, kun hän pinnisteli päättääkseen sanansa siihen. "Jotain mieluisampaa, mitä et ehkä viskaisi seinälle", hän ajatteli ja nappasi yhden pahasti osumaa ottaneen ruusun lattialta, pyöritellen sitä sitten etu- ja keskisormensa välissä niin, että viimeisetkin terälehdet lennähtivät leijailemaan huoneeseen. "Ja onko jotain rehuja mitä pitää kastella? Laskuja maksettavana? Mitään juoksevia asioita? Voin hoitaa." Kun vain Olga kuulisi hänet nyt. Vampyyri lopetti ruusun pyörittelyn, otti asennon ja nosti sitten kukan vartta pitelevän kätensä lippaan jääden odottamaan vastausta.

//Anteeksi piiitkän pitkä kesto. Tuli tosiaan siellä kesälaitumilla kirmailtua oikein olan takaa.//

//Ei pysy Snorrin murre ollenkaan hallussa, ähh. Se kehittyy koko ajan ihan omille teilleen. Toivottavasti se vielä joskus vakiintuu... Mutta tuli mieleen, että Snorri ei ole kovin yhteistyöhaluinen, mutta voitaisiin ehkä ottaa tästä ihan haska jatko, jossa Clemence urkkii Snorrin osoitteen selville, murtautuu sinne katsomaan josko voisi tehdä jotakin ja törmää Geraltiin? Ehkäpä?//

Snorri ei yleensä yrittänytkään pysytellä naisten ajatuksenjuoksun perässä, saati sitten pienten vampyyrittarien. Hän kohotti vaurioitumattoman kouransa hieromaan ohimoaan ja murahteli epäselvästi mutta torjuvasti, kun Clemence kyseli tuomisten perään. Peikon harmistus tuntui vain syvenevän, kun vampyyritar pääsi ehdottamaan muiden pikku palvelusten tekemistä, ja hän huokaisi syvään.
”On mulla kämppis. Sun ei kannata pölähtää sen luo, pistää rautoihin sut muuten...” peikko mumisi puoliksi itselleen, ja pudisteli sitten päätään.
”En ny tarvihte erityisest mittään, suotta huolehit.”
Oikeasti Snorrilla oli edessään oikea vuori asioiden järjestelemistä, mutta ei hän sellaisilla Clemencen kataisia tuoreita tuttavia vaivannut. Ei edes halunnut vaivata, kun ei juuri sillä hetkellä halunnut ajatella mitään sellaista. Hänen pitäisi ensin parantua, sitten voisi alkaa huolehtia taas töistä – se oli luonnon järjestys, eikä sille mitään mahtanut.

Vampyyri antoi kätensä laskeutua riippumaan tyytymättömänä kurvikkaan lantionsa viereen kun Snorri päätti heittäytyä hankalaksi ja kieltäytyä tarjotusta avusta. Selvästikään peikko ei ollut vielä hahmottanut edes pientä osaa kaikesta siitä itsepäisyydestä, järjettömyydestä ja jännityksen janosta jotka Clemencen sisällä kytivät. Punapään puheet kämppiksestä eivät saaneet vampyyria pyörtämään jo syntynyttä päätöstään siitä, että hän edes kerran elämässään yrittäisi tehdä jotain mukavaa ja hyvittää omat töppäilynsä. Päinvastoin, se sai jonkin niinkin tympäisevän kuin kukkien kastelun kuulostamaan mielenkiintoiselta haasteelta. Sitä ajatusta Clemence ei tietenkään pukahtanut ääneen pedissä makaavalle potilaalle, joka vastaanhangoittelun lisäksi vaikutti koko ajan väsyneemmältä. Sen sijaan hän hetken huulien mutristelun jälkeen väläytti pahaenteisen hymyn ja pyyhkäisi peittoa paremmin Snorrin jaloille.  ”Aivan, aivan. Ei mitään hätää…” Vampyyri kääntyi ovea kohti ja avasi suunsa vielä juuri ennen kuin imeytyi jonnekin lattiaan. ”Minä huolehdin kyllä kaikesta.”


//Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta, voisi tulla siitä ihan mukava peli! Aloinkin jo tuossa vähän pohjustamaan sitä.(8//

//Musta toi sun viestis on hyvä lopetus :'D Laitetaan siis tämä peli jo kasaan. Kiitos tästä!//