Kun kalmot nousevat kuin pullataikina

//Olkaatten hyvätten! Aloitetaanpa messevä tsompieventtimme :'D Se, joka keksii nimen konsertoineelle yhtyeelle saa tikkarin vuosipäiväpiknikillä. Tsompeja saa ohjailla vapaasti hyökkäämään kenen tahansa kimppuun! Muistakaa, kaksi ensimmäistä kierrosta pelataan liittymisjärjestyksessä, mutta sen jälkeen saa vastata aina, kun oman viestin jälkeen on tullut kahden muun pelaajan viestit. Kaikki vaan mättämään~//

Oli 3.11., kuun ensimmäinen lauantai, pimeä ja tyyni ilta. Jännityksentäyteinen, juuri ja juuri täysikuun jälkeen sattunut Halloween oli ollut vain muutama päivä sitten ja täyttänyt väen kalentereja teemajuhlin, sekä mediaa useammilla ajatuksia kiihottavilla kirjoituksilla siitä, miten tähän juhlaan tulisi suhtautua nyt, kun pimeässä kulkijat olivatkin astuneet esille valoon. Useimmat eivät olleet välittäneet poliittisesta korrektiudesta tuon taivaallista ja vain juhlineet tai paheksuneet tätä jenkkilästä levinnyttä perinnettä kuten aina ennenkin. Juhlapyhän aiheuttama vilinä oli tuskin ehtinyt tasaantua, kun Chênevaliessa tapahtui jälleen – tällä kertaa uusi mutta hyvässä nosteessa oleva bändi oli järjestänyt konsertin Pyhän Aelricin kirkkoon.

Tunnelmallista, melodista musiikkia soittava yhtye oli aloittanut esiintymisen kymmeneltä ja lopettanut yhdeltätoista. Paikalle oli saapunut suhteellisen paljon väkeä erityisesti Täydenkuun turvatalon tekemän ahkeran mainostamisen ansiosta, mikä oli tietenkin herättänyt arvailuja siitä, kuka bändin jäsenistä mahtoikaan olla ihmissusi. Ei välttämättä kukaan, vaan yhteys saattoi löytyä puhtaasti yhtyeen kappaleiden teemoista ja sanoituksista, joissa vilisi yliluonnollista enemmän kuin Chênevalien kaduilla.

Konsertin jälkeen väki purkautui pikkuhiljaa ulos kirkosta yöhön, jossa oli alkanut sataa tihuttaa. Monet jäivät sateen takia vielä katoksiin tai kirkon sisällekin juttelemaan, ja ainakin jokunen henkilö jäi hetkeksi vain nauttimaan pimeän hautausmaan, sateen, kynttilöiden, kauempana sarastavien katulamppujen ja komean pikkukirkon luomasta ilmapiiristä. Ensimmäinen kiljaisu kajahti ilmaan kymmenen minuuttia konsertin loppumisen jälkeen hautakivirivien välistä, eikä sen jälkeen kestänyt kauaa, kun koko kirkkomaan oli ympäröinyt sakea lauma hiljaista valitusta pitäviä kalmoja, vielä vasta kevyesti lahonneita mutta silti ilmiselvästi kuolleista nousseita zombeja. Hetkeen mitään ei vaikuttanut tapahtuvan ja kalmot vain seisoivat piirittäen konserttiyleisöä, mutta kun ensimmäiset yrittivät juosta niiden ohitse, koko lauma lähtikin juoksemaan kohti eläviä tavoitellen näitä kourin ja hampain.


Pauline

Pauline tuijotti hitaasti yltyvää tihkusadetta huolestuneesti tukkaansa pöyhien kirkon julkisivun tarjoamassa kapeassa sateensuojassa. Hän oli suunnattoman onnellinen onnistuneen illan johdosta, olihan hän mainostanut erityisen ahkerasti hyvän ystävänsä yhtyeen tempausta kaikille, jotka tunsi, jopa ujuttanut mainontaa Le Spectreenkin. Ei hänellä ollut kova kiire kotiin, joten hän oli päättänyt jäädä odottamaan sateen loppumista tai sitä, että ystävä pääsisi lähtemään soittimet kirkosta mukaansa pakattuaan.

Kaikki hänen odotuksensa kuitenkin kääntyivät ympäri ja naisen sydän hyppäsi kurkkuun, kun ensimmäinen kiljahdus kajahti yöilmassa. Omituisesti laahustavan poppoon näkeminen nostatti sykettä entisestään, mutta kuten monet muutkin, Paulinekin jäi vain seisomaan häkeltyneenä aloilleen tietämättä, miten tähän outoon tilanteeseen pitäisi suhtautua. Kuitenkin, kun jotkut yrittivät rohkeasti vain murtautua omituisen joukkion lävitse alkoi kauhea örinä ja omituinen, hidastetulta näyttävä juokseminen, ja Paulineltakin pääsi kirkaisu. Kuten muutkin juuri ja juuri kirkon ulkopuolelle jääneet hänkin lähti juoksemaan kohti ovia ja sisällä odottavaa turvaa. Korkokengissä se oli vaikeaa ja hän tupsahtikin liukumaan pyllyllään kirkon oville vievät kiviportaat alas, kun joku pentele tönäisi häntä ohi kiirehtiessään. Pauline kirkaisi uudestaan kimakasti ja onnistui pudottamaan suuren käsilaukkunsa – joka vieri suoraan kolmen zombin joukon jalkojen juureen. Laukku ei niitä kuitenkaan kiinnostanut, vaan ne tulivat epämiellyttävän nopeasti kaatunutta Paulinea kohti.
”Apua! Auttakaa edes pystyyn! Iik!”

Snorri

Chênevaliessa oli paljon musiikkitapahtumia, sen Snorri oli saanut viime aikoina huomata. Se ei häntä haitannut, sillä vaikka hän ei mikään kulttuuripeikko ollutkaan, elävän musiikin kuunteleminen miellytti häntä aina. Konsertin jälkeisen sateisen ilman kohdatessaankin hänellä oli tyytyväinen hymy huulillaan – oli ollut tuijotetuksi tulemisen väärti käydä katsastamassa tämä tapahtuma, ja yökin oli harvinaisen tunnelmallinen, vaikka kauniit kesä- ja syysyöt alkoivat olla jo takanapäin.

Omituisten ympäriinsä liikuskelevien kalmojen ilmaantuminen ei kuitenkaan häntä miellyttänyt, vaan peikko tunsi kammotuksen kouraisevan sydänalaa. Kaikenlaista sitä sattui, mutta tällainen tilanne, kuin suoraan Henrin rakastamista kauhurainoista! Sinä iltana avoimesti peikkona – eli häntä housujen takamukseen tehdystä aukosta ulkona heiluvana – kuljeksiva mies ei kuitenkaan jäänyt sen kummempia pohtimaan tätä mysteeriä, vaan juoksi nopeasti kuulemansa kirkaisua kohti juuri silloin, kun zombijoukko päätti aloittaa elävän lihan jahtinsa. Snorri ei tiennyt zombien toiminnasta tai zombiuden leviämisestä yhtään mitään, ja siksi uskoi silkan massansa ansiosta olevansa avuksi tässä hyökkäyksessä. Hän löysikin pian useamman kalmon piirittämän henkilön, joka vaikutti olevan pahassa pinteessä, ja turhia aikailematta sieppasi kaksi keveäksi riutunutta ruumista käsiinsä ja viskasi ne komeassa kaaressa takaisin hautakivien varjoihin, joista ne olivatkin ilmestyneet.
”Ollaanks sitä kunnos?” hän tiedusteli tältä avuliaisuutensa kohteelta napatessaan kolmannen zombin päästä kiinni.

Jin

Kaikista muista konsertti oli ollut illan kohokohta ja yhtäkkisesti alkanut zombimaailmanloppu taas hirvittävä painajainen. Jin sensijaan oli välittömästi zombit nähdessään kaapannut mukaansa houkuttelemaa Zachariehia käsikynkästä ja juossut sen kummempia asiaa harkitsematta päin zombirivistöä tarkoituksenaan päästä sen ohitse hautausmaan vajalle, josta saisi kuokan tai jonkin muun aseen kalmoja vastaan.

Hän ehti tönäistä kumoon nelisen zombia ja päästä juuri sopivasti keskelle laumaa, kun kalmot heräsivätkin aloittamaan hyökkäyksensä. Zach, pienikokoinen paikallinen lihapuodinpitäjä, oli kiljunut täyttä kurkkua siitä lähtien kun Jin oli alkanut raahata häntä keskelle hirviöitä, mutta Jin yhtyi huutamiseen kun yhtäkkiä viitisen käsiparia alkoi repiä häntä suuntaan jos toiseenkin, ja joku zombeista tarrasi kiinni hänen jaloistaan. Kohta pitkä korealainenkin nousi ilmaan ja sai rimpuilla ja lyödä ja potkia kaikin voimin, ettei joku mädänneistä hammasrivistöistä pääsisi liian lähelle hänen lihaansa.
”Zach! Älä anna niie purra! Yritetää pääst vajal, sielt pitäis löytyy aseistust!” hän huusi kaverilleen, jota hän ei kuitenkaan pystynyt enää paikantamaan rytäkässä.

//Jinin ja Paulinen saa tulla pelastamaan ja oman hahmonsa saa laittaa Snorrin pelastettavaksi äärimmäisen mieluusti! <3//

// Paikalla o/ //

Sharley

Musiikki viehätti Sharleytä. Se oli jotain, mitä nuori nainen oli vasta lähivuosina oppinut arvostamaan, mutta lähikuukausina se oli näytellyt koko ajan kasvavaa osaa naisen elämässä. Tosin pääasiassa rentoutumisen muodossa, Sharley ei arvostanut korvakuulokkeiden tuomaa kuuloestettä. Illan konsertti oli aluksi vaikuttanut kyseenalaiselta, mutta Nejin vaatimuksesta Sharley oli lähtenyt miehen mukaan seuraksi. Naisella oli omat arvelunsa siitä miksi Neji oli pyytänyt juuri häntä, mutta arvaukset olivat pettäneet vampyyrin kohdalla ennenkin.

Tihkusade laskeutui Sharleyn huolitelluille hiuksille jättäen niille hetkeksi kiiltävän peiton ennen kuin vesi alkoi imeytymään naisen kiehkuroihin. Ne Meikittömillä kasvoilla vesi tuntui raikastavalta kirkon lämmön jälkeen ja nainen tuijotti ylös pilviin hieman silmiään siristellen. Tuttu musta viitta suojasi naisen edustusmekkoa kosteudelta ja mustat korot saivat naisen tuntemaan olonsa huomattavasti tavallista pidemmältä, vaikka kyse olikin ainoastaan viidestä senttimetristä. Hautausmaan läpi kajahtava kirkaisu säpsäytti Sharleyn ja nainen vilkaisi vierellään seisovaan Nejiin. Kaksikko ei ollut ehtinyt kauas kirkosta, oikeastaan ainoastaan portaiden alapäähän, josta näkymä oli huono edessä olevien ihmisten vuoksi. Edes Sharleyn korot eivät korottaneet naista tarpeeksi, jotta tämä olisi nähnyt huudon syyn, mutta Nejin ilme oli kertoi monta asiaa. Sharley katsahti uudelleen ihmismassaan ja huomasi heidän nyt pyrkivän takaisin kirkolle. Neji kiskaisi Sharleytä ranteesta ja nainen horjahti koroillaan vain tullakseen napatuksi Nejin käsivarsille kun vampyyri otti useamman loikan kohti portaiden huippua.

Neji

Mennyt vuosi oli pistänyt Nejin miettimään yhtä sun toista: toimistoa, Sharleyta, omia omistuksiaan ympäri maailmaa.. Kaikki oli alkujaan ollut niin selvää ja Neji oli tuntenut koko homman olevan tiukasti hänen hyppysissään. Nyt, mitä pidemmälle kuukaudet vierivät, sitä enemmän vampyyri tunsi sisällään levottomuutta. Yhä useammin tehtävät tuntuivat muuttuvan poikkeuksellisen hankaliksi kummallisten ylimääräisten seikkojen vuoksi. Ne ylimääräiset olivat pääasiassa tuntemattomia, vieraskielisiä niin ihmisiä kuin taikaolentojakin, mutta heitä kaikkia yhdisti hankala kiinnostus Sharleyta kohtaan. Mies ei voinut lakata harkitsemasta mahdollisuutta, että Sharleylla oli takana paljon enemmän kuin Neji uskalsi edes kuvitella... Tänä iltana vampyyri oli kuitenkin halunnut naisen mukaan, jotta he saattoivat keskustella osittain myös aivan muista asioista. Hieman Sharleyn asumisesta ja palkasta, kaikesta muusta kuolettavan tylsästä, sekä niiden lisäksi kaikesta mikä maan ja taivaan välille jää. Konsertti oli ollut hyvä tapa houkutella Sharley mukaan ja mies oli suositellut vivänsä heidät Kodamaan sen jälkeen.

Astuessaan kirkosta ulos Neji tunsi raikkaan, sateen korostaman ilman virtaavan keuhkoihinsa. Mies seisahtui Sharleyn vierelle kaksikon laskeuduttua portaat ja huomasi Sharleyn nauttivan samasta ilmiöstä. Pieni hymy nousi vampyyrin huulille. Miehen tummat hiukset olivat vailla suojaa ja ne muuttuivat pian raskaammiksi ja painuivat hieman kasaan. Pitkä musta puuvillatakki hylki vettä hieman ja sen pinnalle muodostui pieniä vesipisaroita. Juuri kun Neji oli avaamassa suunsa ja tuomassa esiin mielipiteensä säästä, kauempaa kuului kirkaisu. Neji vilkaisi oitis samaan suuntaan ja näki väkijoukon reunoilla tumman joukon, joka ei selkeästikään vastannut ihmisiä. Vampyyri jännitti samantien lihaksiaan ja kun eläväkuolleiden joukkoon tuli vauhtia, Neji tempaisi Sharleyn mukaansa ja harppoi muutamilla loikilla portaat takaisin ylös vain todistaakseen nopeasti takanaan kehittyvää kaaosta.

// Sigmund saa etuoikeuden aloittaa Arietten ja Raulin välisen hässäkän, niin pelaan leidin sisään seuraavassa viestissä ^^ //

//Jessöör, mahtavaa!//


Raul

Astetta tummemmalla hipiällä varustettu, farkkuihin ja suht siistiin bändipaitaan sonnustautunut rastapäinen mies piteli kirkon ovea auki seuralaiselleen. Raul oli erittäin kepeällä tuulella. Hänen yleensä huolestuneet silmänsä loistivat tyytyväisyyttä ja jäykkä niskakin näytti tavallista taipuisammalta. Konsertti oli ollut huikean kaunis kokonaisuus, musiikki ja miljöö olivat sopineet yhteen, saaden tunnelman kohoamaan aivan uusiin sfääreihin. Sen lisäksi myöskään seurassa ei ollut mitään valittamista. Raul katsahti iloisesti selittävään Arietteen, työnsi kädet farkkujensa taskuihin ja hymyili leppoisasti.

Kaksikko pysähtyi hetkeksi kirkon portaiden alapäähän. Raul kääntyi Ariettea kohden ja oli juuri aikeissa ehdottaa kiinalaista ravintolaa, kun ilmaa halkoi hyytävä kirkaisu, joka sai kaikki hiljenemään. Miehen pää kääntyi katseen tavoitellessa äänen lähdettä, mutta sen sijaan hän näkikin lauman kovasti kauhuelokuvien zombeja muistuttavia hahmoja. Mies huomasi, kuinka hysteria alkoi levitä konserttiväen keskuudessa olentojen vaappuessa lähemmäs. "Sisälle", Raul lausui ja painoi kätensä Arietten selälle, pyrkien ohjaamaan tuota takaisin kohti kirkon ovia. Hänen sydämensä alkoi lyödä lujempaa, syvempää, ja hän kuuli jälleen päässään massiiviset äänet. Yhtäkkiä ihmisten hermot pettivät samaan aikaan: alkoi kiljuminen, juokseminen, töniminen... Joku huusi apua. Raul vetäisi Arietten lähemmäs itseään ja kasvoi metrin verran suojatakseen paremmin pientä naista rynniviltä ihmismassoilta. Mies koetti järjestää ajatuksiaan, muttei kovasta yrittämisestäkään huolimatta saanut tilanteeseen mitään tolkkua. Hän tiesi vain sen, että kiinalainen pitäisi jättää seuraavaan kertaan.

Clemence

Vampyyri istuskeli lempinojatuolissaan ja pyöritteli käsissään rubikin kuutiota, jonka ratkaiseminen ei ollut varsinaisesti edes tarkoituksena. Clemence vain tykkäsi pyöritellä palasia edestakaisin, joskin muutaman tunnin nyhrääminen alkoi jo aavistuksen kyllästyttää. Hän kiepautti tylsistyneenä keskipalokoita ja silloin puhelin soi.
"Niinpä tietysti. Aina kun olisi tärkeää tekemistä... No mitä?"
"Cleme? Oi kuinka hyvä kun vastasit!"
"Olga? Onko kaikki hyvin? Kuulostat siltä kuin... urheilisit?"
"Sinun on tultava äkkiä kirkolle, täällä tapahtuu kamalia!"
"Minulla on kyllä vähän kiire ja jutut kesken tässä..."
"Nyt raahaat sen laiskan takalistosi tänne! Sinua tarvitaan, zombit ovat nousseet haudoistaan."
Clemence jähmettyi liikkumattomaksi ja kuunteli puhelimesta kuuluvaa mökää kiinnostuneempana.
"Sanoitko... zombit?"
"Juuri ne! Nyt tänne sieltä!"
Sitten puhelu katkesi. Clemence istui hetken aloillaan ja katseli rubikin kuutiota, jonka oli nakannut sohvapöydälle, punniten vaihtoehtojaan illaksi. Zombien mättäminen, -mikäli niiden liikkeelle lähtö edes oli totta- kuulosti kyllä kieltämättä hauskalta. Ja kun kerta Olga soitti asioikseen hänelle pyytääkseen apua... Ei kai se auta. Vampyyri asteli kirjahyllylle, vetäisi asevyön keltaisen, kulahtaneen yöpaitansa päälle ja tarkisti muutaman käsiaseen, asettaen ne sitten koteloihinsa. Sen jälkeen hän liihotti kellariin ja palasi mukanaan raskastekoinen, upeasti hoidettu miekka. Nainen tepasteli ase olallaan, avojaloin mustan ajokkinsa luo, hyppäsi kyytiin ja käynnisti moottorin. Punaiset silmät alkoivat hehkua kiihkosta ja innostuksesta kun hän painoi kaasua ja omaan rivakkaan tyyliinsä hurautti ulos kartanon pihasta, suuntana Pyhän Aelricin kirkko.

Lähempänä kirkkoa vampyyri alkoi huomata merkkejä kaaoksesta. Kirkkotien varressa asteli kaksi joko hyvin humalaista, luikeroa ihmisolentoa, tai kaksi täysin tavallista zombia. Clemence päätti luottaa viimeisen vaihtoehdon olevan uskottavampi ja kaasutti suoraan päin hahmoja. Nuo kimposivat auton puskurista ja lensivät palasina pitkin pihanurmea. Edessä päin näkyi kokonainen zombien huojuva kokoontuminen, jonka vampyyritar päätti rikkoa huristamalla suoraan keskelle kokousta. Mädäntynyt liha roiskahteli ja purskahteli auton tuulilasiin. Clemencen huulilla kareili innostunut, leveä hymy. Hän pysäytti auton ja loikkasi suoraan sen katolle. Auton runnonnalta välttyneet elävät kuolleet ympäröivät auton ja tavoittelivat etovilla käpälöillään vampyyrin paljaita varpaita. Nainen käytti leikkisästi isovarvastaan lähellä yhden olennon suuntapaista ja katsasti sitten ympäristöään. Olgaa ei näkynyt missään, tuo oli varmaan livahtanut pois paikalta tai sitten hoiteli zombeja jossain muualla. Mutta kauempana näkyi kyllä varsin tuttu punainen hiuspöheikkö. Snorrikin oli siis päässyt mukaan ilonpitoon, kuinka hauskaa!

Clemence haki käteensä toisen käsiaseensa joka sattui olemaan Smith and Wesson, tähtäsi huolettoman oloisesti zombijoukkoa ja antoi aseen laulaa.

Ariel

Ariel viihtyi kaikenlaissa tapahtumissa kuten tällaisissa musiikkiesityksissä vaikka suhtautuikin epäilevästi sen mainostajaan, hän oli oppinut aikaisemmin pitämään ihmissusia hieman... epämiellyttävämpinä petoina jotka repivät vastaantulijoilta kurkut auki. Musiikki oli kuitenkin ollut hyvää joten hän antoi anteeksi kunhan tavoissa pysyttäisiin eikä kukaan tulisi repäisemään keneltäkään suolia pihalle. Se oli vähintään epäkohteliasta, suurimman osan mielestä jopa kuvottavaa.
Nainen vilkaisi ulos sateeseen ja nyrpisti nenäänsä. Hän kaivoi esille röyhelöisen sateenvarjonsa, poliisinainen oli osannut varustatua huonoon säähän kotoa lähtiessään. Olikohan mikään paikka enää auki - hänen teki mieli makeaa.

Ariel harppoi ihmisten ohi mutta pysähtyi paikalleen kuullessaan kiljaisun joka oli hyytää veret. Oliko paikalle sittenkin eksynyt murhanhimoinen vampyyri tai muun yön hirviö? Nainen kääntyi heti katsomaan ja näki huomattavasti harvinaisemman ilmestyksen, zombeja.
Nainen sulki sateenvarjonsa ja juoksi tuota kalmomassaa päin. Ariel kuuli tyydyttävän rusahduksen matalien kengänkorkojensa alla murskatessaan yhden maahan kaatuneen epäkuolleen kallon. Hän pani merkille pitkän pojan joka oli vain muutaman metrin päässä ja pulassa.
Nyrkkien ja potkivien jalkojen tuhoisana pyörremyrskynä poliisineiti ilmestyi auttamaan poikaa, kiharaiset hiukset sotkussa, asiaan kuulumaton innostus silmissään.
"Varovasti, ne purevat!" Ariel sanoi, hän oli jo saanut muutaman pureman mutta ne eivät häntä pelottaneet. Zombien mahdollinen purema parani samantien ja jätti hänet oireettomaksi.

Markis

Markis oli ollut jo hyvän matkaa poissa kirkolta kun hän huomasi epäkuolleiden lauman kulkevan häntä kohti. Poika järkyttyi ja vetäytyi kauemmas onnistuen kompuroimaan omiin jalkoihinsa järkytyksestä. Ei helvetti, miten hän oli onnistunut hommaamaan itsensä tällaiseen tilanteeseen? Miten hän muka selviäisi tästä - pyrkisi kirkolle? Nyrkit eivät nyt auttaisi, hän tarvitsisi jotain kättä pidempää sillä jokainen kauhuleffoja nähnyt tiesi ettei se, joka lähti mahtailemaan aseettomalla taistelulla pärjännyt epäkuolleiden rivistöä vastaan vaan päätyisi ensimmäisten joukossa heihin.

Markis huomasi pian olevansa kalmojen saartama ja yritti epätoivoisesti etsiä pakotietä. Hän oli varma, että oli nähnyt Jinin jossain täällä mutta nyt miehestä ei näkynyt vilaustakaan. Ehkä toinen oli jo valokuvaamassa zombeja innolla.
"Helvetti", mustatukka mutisi ja oli jo valmiina tekemään ensimmäisen virheensa ja hyökätä paniikissa zombien kimppuun kun valtava käsipari tarttui pariin kalmoon ja viskasi ne komeassa kaaressa sinne, mistä ne olivat tulleetkin.
Markis käänsi katseensa kasvoillaan ilme joka kieli sekä yllättyneisyydestä ja järkyttyneisyydestä henkilöön joka ei selvästi hännästä päätellen ollut ihminen.
"Peikko?" oli ensimmäinen asia minkä järkyttynyt nuorukainen sanottua. "Täh - ai joo! Olen kunnossa! Ei naarmuakaan!"

Calvin

Vapaaehtoisestihan Calvinia ei olisi moiseen tapahtumaan saanut, mutta lapsuudenystävyyteen ja muutamaan muuhunkin täysin asiaan liittymättömään syyhyn vedoten Tito oli saanut raahattua tämän ärhentelevän ystävänsä mukanaan kuuntelemaan näitä tulevaisuudentoivoja.
"Sehän on vain musiikkia"
Tito oli sanonut.
"Ja muistaakseni sinä pidät siitä."
Ei Calvin voinut sitä kieltääkään. Bändi oli ollut kohtalainen, eikä hän ollut joutunut kärsimään mistään amatöörivirheistä, vaikka muutamia tempon vaihtamisia hän olikin kummastellut. Tito oli hetki sitten lähtenyt hakemaan autoa ja Calvinilla oli aikaa sulatella musiikki spektaakkelia rauhassa. Tai olisi ollut ellei mies heti kirkosta ulos astuessaan olisi joutunut väistämään ilmassa lennähtävää päätä.
"Mitä helvettiä?"
Calvin tuijotti pikemminkin ällistyneenä, kuin järkyttyneenä tai edes inhoten jalkoihinsa kierivää päätä. Mies sai vaivoin katseensa irti tuosta limaa ja luoja, mitä kaikkea muuta tihkuvasta ruumiinosasta ja alkoi katsella ympärilleen suu auki loksahtaneena. Calvin puristi sateenvarjonsa kahvaa kykenemättä hyväksymään mielensä väkisin värittämää kuvaa kirkon pihan tapahtumista. Täältä oli päästävä pois ja hänen oli löydettävä Tito. Jos sille tyhjäpäiselle idiootille tapahtuisi jotakin...

Ihmisten huudot, ympäriinsä poukkoilu ja hätä saivat kirkon pihan sellaiseen kaaokseen että jopa suoraan suunnistaminen oli vaikeaa. Calvin yritti tähyillä Titoa. Luulisi 70-luvulle jämähtäneen hopeatukkaisen hujopin huomaamisen olevan helppoa, mutta Calvin ei nähnyt tätä. Sen sijaan muutama vähemmän järjissään oleva eläväinen piti miestä erityisen mielenkiintoisena. Calvin huitaisi sateenvarjolla lähintä zombia ärjyen kirouksia tuolle olennolle, mutta tuo ei ollut moksiskaan poliitikon mielenilmauksesta.

//Kai kaikki kuuntelee chenen soittolistaa? https://www.youtube.com/watch?v=MpxXFVVcYgE&list=PLd6UaWVuZgy2d6o9ja6BgiRcqFbkTyFXw&shuffle=439//

Pauline

Pauline yritti kulkea rapukävelyä taaksepäin kolmen kalmon joukkion lähestyessä hälyttävää vauhtia. Zombienhan pitäisi olla hitaita ja tyhmiä! Hän ei edes pitänyt kauhuelokuvista, miksi nörttipoikien päiväunen piti tapahtua juuri hänen ollessa läsnä! Sievä kirkkaan magentanpunainen lyhyt takkikin meni nopeasti sateessa ja hysteerisen väkijoukon rummutuksessa mudaksi, jota roiskui hänen vaatteilleen sekä silmiinsä. Kun joku ohitsejuoksija melkeinpä potkaisi häntä päähän kiirehtiessään ohitse Pauline mulkaisi tuimasti olkapäänsä ylitse ja kirkaisi:
”Joku! Apua!”

Avunhuuto ei kuitenkaan vaikuttanut herättävän kenenkään mielenkiintoa, ei ainakaan tarpeeksi nopeasti, sillä ensimmäinen zombeista pääsi jo takertumaan hänen nilkkaansa inhalla mädäntyneellä kädellään. Pauline kirkui kovempaa kuin laki salli ja potki otusta korkokengillään, vaikka mokomasta roiskui jotakin iljettävää joka potkulla hänen päälleen.

Snorri

Nuori, järkyttyneen näköinen tummatukkainen poika vastasi Snorrille kalmojen saarrosta, ja peikko huokaisi helpottuneesti mielessään. Edes pikainen lajin huomiointi ei häntä haitannut – nämä otukset olivat vaarallisia, parempi vain keskittyä siihen, että kaikki pääsisivät turvassa pakoon.
”Äläs ny siihe jää, karkuun siit ku viel saan näit pirulaisii pidettyy aisois”, hän suorastaan murahti pojalle jatkuvasti lähestymistä yrittäviä zombeja yhdellä kädessään olevalla zombilla kuin mailalla hätyyttäessään. Peikon kasvoille alkoi nousta hetki hetkeltä rujompi irvistys – näitä pirulaisia näytti olevan loputtomasti, kun mokomat täyttivät koko aidatun hautausmaan!

Mutta sitten auton valokeila pyyhkäisi yli hysteerisen massan ja aggressiivisten zombien, ja joku kaahasi näyttävästi autollaan kokonaisen rivistön kalmoja muussiksi. Aukko seinämässä tarjosi monelle mahdollisuuden pinkaista karkuun, ulos piirityksestä ja kohti hautuumaan uloskäyntiä, mutta pian aukko täyttyi uusilla kalmoilla. Snorri sen sijaan jäi tuijottamaan hölmistyneenä auton katolle ilmestynyttä pikkunaista, sillä hän tunnisti vampyyrittaren – ja jäi vielä niin varomattomasti ymmälleen havainnostaan, että hänen mailanaan toiminut zombi ehti puraista häntä käteen. Peikko murahti ja yritti ravistaa mokoman pois kimpustaan, kun Clemece aloitti holtittoman tulituksen. Ties kenen epäonneksi yksi luodeista onnistui osumaan peikkoa vasempaan käsivarteen, ja kirvoitti isosta jässikästä kammottavan karjahduksen.
”Cleme!” peikko karjaisi naiselle käyttäen ensimmäistä kertaa tämän lempinimeä.
”Ny saamari tulitus seis, siel o uhrei joukos!” hän käskytti suorastaan hurjistuneena – hän oli nähnyt pitkänhuiskean pojan ja tukevan ladyn tiiviimmässä klumpissa zombeja vain hetki sitten.

Jin

Jin oli äärettömän tyytyväinen treenailemisestaan – ilman lihaksiaan hänet oltaisiin varmaan jo revitty kappaleiksi, niin tarmokkaasti kuolleet repivät häntä suuntaan jos toiseenkin. Pikkuhiljaa ponnistelun lomassa häntä alkoi kaduttaa suunnattomasti uhkarohkea loikkansa keskelle zombeja, eikä housuihin pissaaminen pelosta ollut kaukana. Silloin ympärillä olevat zombit alkoivat lentää ympäriinsä kuin olisivat saaneet osuman hurrikaanista, ja kuolleiden perääntyminen aiheutti sen, että Jin mätkähti selälleen maahan kaiken tuen ja vedon kadotessa. Syljeskellen hautausmaan ruohoa suustaan hän nousi ylös ja näki suunnattoman lihavan naisen, joka kuitenkin mäiski zombeja kuin mikäkin tekkenhahmo.
”Joo. Joo! Näikkö Zachia? Pikkumies -” Jin yritti tiedustella, mutta zombi tarttui häneen takaa kuristusotteella ja vetäisi hänet takaisin maahan juuri, kun hän oli ehtinyt päästä takaisin jaloilleen. Hetken koristuaan ja päänsä takana lymyävää limaista kalmon päätä taottuaan hänen onnistui saada siitä tukeva vääntöote, ja rusauttaa zombin niskat nurin pelon ja adrenaliinin vahvistamana. Silti se tuntui hirvittävältä, eikä Jin voinut hetkeen muuta kuin hinkua järkyttyneenä, ennen kuin tajusi pompata takaisin jaloilleen.
”Vaja! Kättä pidempää sais sielt!” hän hihkaisi auttajalleen ja taistelutoverilleen osoittaen muutaman metrin päässä zombimassan takarajasta sijaitsevaa vajaa. Omituisen voimakas valaistus ei kiinnittänyt hänen huomiotaan siinä tilanteessa, mutta hirvittävä ammunnan ääni ja liian läheltä liipaiseva luotiryöppy sai hänet syöksähtämään sitäkin nopeammin maahan.
”Arh! Mitä hullui tääl oikee on?” hän kirosi.

Ariette

Ilta oli kulunut poikkeuksellisesti. Yleensä lauantaisin, aina pitkälti pikkutunneille asti Ariettella oli Decin asioita käsissään ja näin sídhe oli uskonut asian hoituvan hamaan maailman loppuun saakka. Tämä lauantai-ilta oli kuitenkin tarjonnut poikkeuksen, sillä sattuman kautta hänelle oli tarjoutunut mahdollisuus lähteä kuuntelemaan konserttia Raulin kanssa. Musiikki oli ollut mukaansa vetävää ja kaunista, Ariette oli nauttinut täysin rinnon. Sen loppuminen jätti pienen epätodellisen tunteen kun kaksikko astui ulos ovesta. Ariette selitti tuntemuksiaan iloiseen sävyyn ja kommentoi kappalevalintoja Raulin pitäessä hänelle ovea. Naisella oli päällään musta puuvillatakki, kevyt sininen kaulahuivi, sekä mekko, jota nainen tapasi käyttää kun kävi ulkona. Se oli musta Marilyn tyypinen mekko kellohameella ja ulottui hieman yli polvien. Naisen hiukset oli koottu suureksi nutturaksi, osa hiuksista letitettynä.

Tihkusade ilmoitti itsestään raikkaalla tuoksulla kun Ariette pääsi ulkoilmaan. Vielä lausettaan viimeistellen kaksikko saavutti rappusien alapäädyn. Hiljaisuus ehti vallita vain hetken, jonka aikana Raul näytti siltä kuin aikoisi sanoa jotain, kunnes karmiva huuto halkaisi ilman. Ariette vilkaisi säihkähtäneenä huudon suuntaan hiljaisuuden vallitessa. Hetken aikaa ilmassa velloi odotus, kunnes kuin tulitikkua sytyttäessä ihmismassa leimahgti yhtäkkiäm liekkeihin. Paniikki ja pelko iskivät massaan juoksuaskelten ja huutojen muodossa. Ariette ei koroillaan ehtinyt tehdä mitään, tuijotti vain eteensä, kun Raul nappasi naisen suojaansa kasvattaessaan itseään hieman. Nainen oli sanaton ja tuijotti miestä kauhistunein silmin.

Sharley

Neji ei laskenut Sharleytä maahan vielä portaiden yläpäässä, mutta miehen sylistä käsin Sharley näki hävityksen syyn. Naisen vihreät silmät laajenivat hieman kun tämän tiedekeskeiset aivot koettivat käydä läpi mahdollisia toimintamalleja ja selityksiä. Edes Nejin käsivarsilla lepäämisen outous ei juolahtaut tälle mieleen kaiken sen kaaoksen keskellä, mutta sen sijaan pieni ahdistus kiiri naisen selkäpiitä pitkin. Sharleyn ollessa hiljaa Neji väisteli ihmisiä, jotka rynnivät sisään. Vampyyri katseli hetken ympärilleen, kunnes täysin varottamatta loikkasi alas kirkon portailta ja laskeutui maahan. Tömähdys oli pehmeä, mutta sen voimakkuus sai Sharleyn pudottamaan toisen kenkänsä. Naisen huudosta huolimatta Neji ampaisi liikkeelle ja tuntui suuntaavan jonnekin harkittuun paikkaan kunnes vampyyri pysähtyi. Pysähdyksen syy selvisi nopeasti. Sharley meni sanattomaksi. Tämän suu haukkoi ilmaa kun mädänneen lihan kehystämät luurangot ympäröivät heidät täysin. "Neji, Neji..." Sharley huomasi toistavansa miehen nimeä, mutta kun vihreäsilmäinen vilkaisi mieheen naisen järkytys kasvoi. Vain muutama sekunti sen jälkeen Neji vajosi polvilleen ja pudotti Sharleyn märkään ruohikkoon. Nuori nainen peruutti Nejin luota muutaman kymmentä senttiä kunnes muisti zombit ja käännähti ympärille. Tuen menettäminen laukaisi naisessa paniikkia, jota tämä ei ollut tuntenut aikoihin. Hitaasti tämän iho alkoi saavuttaa uutta hohtoa kun Sharley kompasteli itsensä jaloilleen ilman toista kenkäänsä potkaisten lopulta toisenkin zombimereen.

Neji

Neji luki tilannetta nopeasti. Vampyyri ei varsinaisesti halunnut mennä sisälle, koska kirkossa he saattaisivat jäädä umpikujaan. Ulkona oleminen taas vaaransivat kaksikon lähestyvälle zombi-laumalle. Mutta enemmän kuin zombit Nejiä pelotti Sharley ja tämän kyky hallita itsensä uhkaavassa tilanteessa. Nopeita päätöksiä tehden vampyyri päätti jäädä ulos, hyppäsi alas portaiden reunalta ja laskeutui pehmeälle maalle. Uudesta näkökulmastaan mies yritti päätellä parhaan poistumisreitin ja bongasi puun, jonne ainakin voisi kiivetä pahan paikan tullen. Vampyyri otti sprintin ja juoksi pois kirkolta kun yhtäkkiä zombeja ilmestyi myös vanhan tammen ympärille. Vampyyrin vilkaistua taakse eläväkuolleita oli ehtinyt keertyä myös sinne. Neji valmistautui tekemään loikan jompaan kumpaan suuntaan kunnes muutaman sekunnin ajan mies näki pelkkää tyhjää.

Kun Neji avasi silmät, tämän edessä levittäytyi tuhottu kaupunki. Savua nousi lähimmistä rakennuksista, mutta mikä näyssä oli kaikista katastrofaalisinta, se näytti siltä, että se olisi pommitettu pieniksi palasiksi. Ihmisten raatoja oli siellä täällä. Kaikkialla oli hiljiaista. Kuoleman hiljaista. Oli vain Neji, tuhottu kaupunki ja ruumiita.

Clemence

Vampyyri tähtäili ja ampui, latasi, ampui ja mietti zombien sekaan hyppäämistä. Miekan kanssa riehuminen voisi olla hauskempaa kuin panosten paukuttelu. Clemence suoristi käsivartensa ja painoi etusormellaan liipasinta, mutta juuri ennen laukausta yksi zombeista kiskaisi takaapäin hänen nilkastaan. Nainen horjahti kiroten ja ammus räjähti matkaan, mutta aivan vika suuntaan. Kauhuissaan vampyyrin silmät seurasivat kuinka panos kiisi ilman halki ja päätyi osumaan suoraan peikkomiehen käsivarteen. Ilmoille kohosi kaikelle muulle metelille vertoja vetävä karjaisu. Clemence irvisti, kohosi ilmaan zombien yläpuolelle Snorria lähestyen ja jatkoi samalla ampumistaan, tosin aiempaa keskittyneempänä. Snorrin ilmoille kajahtanut käsky sai vampyyrin epäröiden laskemaan aseensa. Hän laskeutui lähelle peikkoa ja vilkaisi tuon kättä.
”Vuotaako pahasti?” Clemence kysäisi ja laski samalla miekan olaltaan osoittamaan kohti lähestyviä ruumiita. Hän ei ollut varsinaisesti huolissaan Snorrin pärjäämisestä, tuo oli sellainen tyyppi joka selviää aina: iso, vahva, luotettava ja kovapäinen. Mutta olisi kuitenkin ollut epäkohteliasta ensin ampua toveria ja jättää sitten tiedustelematta tuon vointia. Vampyyri piti kaksin käsin kiinni miekan kädensijasta ja kohotti sen korkeammalle ilmaan. Kun kolme zombia alkoi olla sopivalla etäisyydellä eli liian lähellä, Clemence otti askelen eteenpäin ja välillä pyörähtäen silvoi päät irti kaikilta kolmelta.

Raul

He olivat päässeet sisään kirkon ovista ja seisoivat nyt korkeakattoisessa eteisessä, sillä edempänä salissa mylläävä kauhu ja kuhina eivät kutsuneet sukeltamaan sekaan. Raulin katse seurasi ohi juoksevia ihmisiä. Hänen aiemmin niin huolettomat kasvonsa olivat nyt tummat, huolestuneet ja aavistuksen pakokauhua heijastelevat. Mies käänsi katseensa alas naiseen ja tunsi piston nähdessään tuon kauhistuneet silmät. Hän tarttui hetki hetkeltä suuremmiksi kasvavilla käsillään Arietteen ja tuijotti tuota hetken, harkiten nopeasti seuraavia sanojaan.
"Minun pitää mennä. Pystyn ehkä auttamaan tuolla ulkona."
Pikaisen sateessa käynnin jäljiltä Raulin rastoista tipahteli kevyitä vesipisaroita. Äkkiä sisempää kuului korviaraastava kilinä kun kirkon maalattu lasi-ikkuna hajosi ja sisään kurkotteli liuta kalman hajuisia käsiä. Rastapään hengitys kiihtyi kun hän tajusi, ettei voinut jättää Ariettea kirkkoon. Siellä nainen olisi yhtä suuressa vaarassa kuin ulkonakin.
"Tule mukaani. Pidän sinut niin ylhäällä, ettei ole mitään hätää. Ne eivät yllä sinuun." Tummat silmät katsoivat Ariettea tiiviisti. Niissä näkyi edelleen ripaus pelkoa, mutta päättäväisyys ja luontainen rauhallisuus alkoivat ottaa vallan.

Ariel

Ariel vilkaisi pikaisesti aasialaiseen mieheen joka näytti olevan hyvässä kunnossa ennen kuin kääntyi murtamaan muutaman zombin niskat nopealla liikkeellä.
"Pikkumies?" nainen toisti joutuen jälleen keskeyttämään hoidellakseen muutaman kimppuunsa käyneen kalmon ennen kuin kääntyi mieheen päin jolla oli oma vastuksensa hoideltavana. "Vaja? Totta, en valmistautunut tähän joten en ottanut kättä pidempää mukaan kotoa", Ariel totesi ennen kuin luotikuuro sai hänetkin hyppämään suojaan maahan. Regeneroitumisesta huolimatta luodit sattuivat häntä, lihaan pureutuvat luodit eivät olleet mukavia missään tilanteessa joten jos nainen voisi ne välttää hän tekisi sen.
"Joku on tuonut mukanaan järeämmät aseet!" entinen vampyyrin metsästäjä huusi melun yli. "Mekin tarvitsemme! Lähdetään kumpikin vajalle!"

Ariel pomppasi yliluonnollisen nopeasti ylös maasta ja lähti juoksemaan vajalle murskaten tielleen tulevia epäkuolleita. Hän sai vajan oven yhdellä nopealla potkulla auki.

Markis

Markis katsoi peikkoa yllättyneenä.
"Joo... Joo! Kiitti! Sä pelastit mut varmalta zombiviruksen saamiselta!" poika sanoi ja kiirehti peikon ohi mutta jähmettyi paikalleen kuullessaan tulituksen ääneen. Markis ei ollut taistelija ja vaikka hän oli useampaa taistelulajia lyhyen elämän aikansa harrastanut häneltä puuttui tällaiseen tilanteeseen vaadittavat refleksit. Jos peikko ei olisi seissyt hänen edessään nuori mies olisi onnistunut hankkimaan keuhkoihinsa uuden tuuletusaukon.

Markis ei huomioinut tilannetta tarpeeksi ja tajusi yhden kalmon lähestyneen häntä vasta kun hampaat olivat napanneet kiinni hänen kädestään.
"Helvetti! Helvetti!" mustatukka kirosi ja hakkasi kalmoa kauemmas. Mitä hän nyt tekisi? Vaikka hän pääsisi pakoon hän oli jo saastunut ja tulisi muuttumaan noiden kalmojen kaltaiseksi aivotoiminnattomaksi käveleväksi raadoksi!
Peikko näytti olevan liian kiireinen puhuessaan ampuneelle naiselle joten Markis tyytyi tainnuttamaan zombeja omin voimin ja auttamaan zombien uhreja parhaansa mukaan.
"Yrittäkää pysyä kaukana niistä!" poika huusi.

Calvin

Käsittämättömiä ja epäinhimillisiä huutoja ja murinaa kantautui kaikkialta. Calvinin edessä sähisevät ja verensekaista limaa sisuksistaan pukkaavat zombit alkoivat pikkuhiljaa ymmärtämään, ettei vanhan miehen terävä sontikan kärki ollut erityisen mieluisa survaistuna sisuksista läpi. Vaikka Calvin kuinka huitoi ja osuikin suurimmalla osalla ei se tuntunut tekevän minkään laista rakoa zombimuuriin hänen ympärillään. Mies perääntyi perääntymistään päätyen yhä pahempaan loukkoon hautakivien ja elävienkuolleiden sekaan. Epätoivo jyskytti päässä ja viimeinen niitti taistelutahdon loppumiselle oli kompastuminen. Calvin sulki silmänsä.

Vertahyytävä kiljaisu tai ainakin joltain sen suuntaiselta kuulostava ääni sai poliitikon avaamaan silmänsä räpytellen. Hän oli elossa.
"Joku ei pidä sinusta Cal rakas..."
Tito hymähti ja nakkasi irtoraajan jonnekin selkänsä taakse ja ojensi kättään pöllämystyneelle ystävälleen joka kyyristeli edelleen hautakiven takana.
"Joku ei todellakaan pidä sinusta."

//Revyltä sain tosiaan kuulla, että tsompit kuulemma kaatuvat joko pyhävaloasioilla tai kun niitä tarpeeksi mättää. Silloin esille ilmestyy niitä pahoja mustia iilimatosia, jotka luikertavat äkkiä karkuun. Pieni yksityiskohta, jos joku haluaa sitä käyttää!

Järjestys on tästedes vapaa, kunhan jättää aina kaksi jonkun toisen viestiä omien viestiensä väliin! Toivottavasti ainakin joku jää mättämään kanssani aamuyöhön, hehe :'D//

Pauline

Kukaan ei tullut auttamaan Paulinea. Yhtään kukaan ei tullut hänen avukseen, kaikki vain juoksivat pois ja hylkäsivät hänet, vailla edes pienintä inhimillisyyden ja empatian murenta sydämessään. Inhat kalmot tuntuivat monistuvan hetki hetkeltä, peittäen pian yhä maassa kiljuvan ja paniikinomaisesti yhä nilkkaansa tiukasti puristavaa zombia, jonka pään lihasta ei ollut enää paljoa jäljellä. Jokin tarttui kiinni hänen tukkaansa, ja kiljuen ja silmät itkusta sumentuneina Pauline yritti riuhtoa itseään vapaaksi, mutta yhä useammat ja useammat repivät kädet tarttuivat häneen.

Tiukkaan kerääntynyt ja alas kumartunut zombijoukko näytti saaneensa itselleen aterian, mutta sitten koko läjä kalmoja lensi nurin, ja niiden keskeltä nousi esiin vertahyytävästi ulvoen suuri, paljon alkuperäistä naista suurempi, hieman kummallisen mallinen susi, jonka raajoissa roikkui yhä repaleita kauniista takista ja tummansinisistä sukkahousuista. Raivokkaasti äristen peto kynsi ja repi koko sitä riivaamassa olleen tusinan zombeja kappaleiksi auttaen kahta pulassa ollutta, ennen kuin kuin hyökkäsi heitä kohti tavoitellen näitä eläviä uhreja hampaillaan. Mokomat ehtivät kuitenkin juosta juuri sopivasti uuden zombiparven ohitse, ja ihmissusi jäi kohteitaan erottelematta repimään nämäkin tielleen sattuneet olennot riekaleiksi. Sen päässä ei ollut mitään muuta kuin tunne, joka käski sen tuhota kaiken mitä oli lähellä, kaiken mahdollisesti vaarallisen. Haukkua äristen se juoksi eteenpäin silpoen zombeja, kunnes päätyi kirkon portaikon lähettyvillä murtautumaan ulos zombien keskeltä suoraan nuoren tytön eteen, jonka päätä se alkoi tavoitella välittömästi leuoillaan.

Snorri

Jokin kiehui ja kupli Snorrin mielen perukoilla ja hän hengitti raskaasti, melkein itsekseen äristen ja piteli käsivarrestaan. Veri pulppusi luodinreiästä eikä hän kyennyt enää liikuttamaan sitä, vaikka olikin tukevaa tekoa. Tummatukkainen nuorukainen sentään oli säästynyt osumilta, ja tulitus harveni aavistuksen, muttei kuitenkaan loppunut heti.
”Tää vois olla jonkun pää!” Snorri ärähti irvistys torahampaat paljastaen Clemencelle, joka leijui hänen vierelleen. Tylsistynyt vampyyritar oli liian raju leikeissään, nyt oli vakava hätätilanne päällä! Sentäs vampyyritar vaihtoi miekkaan, vaikka senkin heiluttaminen oli aika riskialtista.

Snorri vilkaisi ympärilleen ja sai huomata, että ulos oli jäänyt yllättävän monta tyyppiä, eikä vain tulemaan syödyksi vaan taistelemaan. Sankareita nousi kuin sieniä sateella sopivan hätätilanteen sattuessa, näemmä. Geralt olisi varmasti jäänyt myös ulos suojelemaan muita. Suojella aikoi Snorrikin, ja siksi hän säntäsi luodinreiästään huolimatta aiemmin auttamansa pojan apuun – tämä oli selvästi pahasti alakynnessä zombeja vastaan, ja mokomat yrittivät jälleen piirittää ja varmaan haudata hänet alleen. Karjaisten Snorri tempoi kalmoja vasemmalla kädellään, tarttuen milloin kiinni päästä, hartiasta tai ojentuneesta kädestä, lennättäen välillä koko kalmon usean metrin päähän, välillä taas pelkän pään tai raajan.

Jin

Jokin lihavassa leidissä oli pahasti pielessä, mutta Jinin aivot eivät kyenneet käsittelemään sitä juuri nyt, keskellä tsompien kanssa taistelemista. Vaikka taistelukumppani jyräsikin kalmojen ylitse kuin mokomat olisivat vain perhosia, täytyi hänen silti töniä niitä pois kimpustaan ja yrittää pysyä jaloillaan ja kurottelevien käsien ulottomattomissa jatkuvasti. Tulitus ei helpottanut tilannetta, sillä nyt tuntui pahalta yrittää pysytellä pystyssä, kun oma pää keikkui ikävänä vahinkomaalina tsompimassan yläpuolella, mutta ei sitä alaskaan halunnut kyykistyä altistumaan mahdolliselle vyörylle kalmoja.

Lihava leidi ratkaisi kuitenkin ongelmat, ja jyräsi heille kulkuväylän kalmojen läpi vajalle, potkaisi vielä komeasti sen ovenkin auki. Jin juoksi raskaasti puuskuttaen naisen perässä sisälle, räpsäytti vain hetken kopeloinnin jälkeen vajan valot päälle – he olivat kummitusjahdissa useastikin hakeneet suojaa siitä rakennuksesta, se oli hänelle tuttu paikka – ja kaappasi itselleen kuokan ja heitti lihavalle leidille lapion.
”Tota. Kai toi käy? Kyl nää käy. Mut mun kaveri katos, pitää mennä äkkii auttaa sitä”, Jin puheli hitusen hysteerisesti osittain itselleen, ja kaappasi kainaloonsa vielä yhden lapion varoiksi, jos Zach olisi vielä kunnossa ja kaipaisi kättä pidempää avukseen. Hän veti pari kertaa henkeä vajan ovella, puristi tiukasti kuokkaansa ja nyökkäsi lihavalle leidille, ennen kuin juoksi takaisin zombimereen heiluttaen kuokkaansa laajassa kaaressa niin kovalla voimalla kuin käsistä vain lähti. Neljältä zombilta irtosi pää, ja ne valahtivat maahan liikkumatta enää, kuten monet muutkin suuria vammoja saaneet zombit. Jin ehti juuri ja juuri nähdä maassa luikertavan mustan otuksen, ennen kuin seuraava aalto zombeja vei hänen huomionsa.
”Zach! ZAAAACH! Mis oot?!” pitkänhuiskea punkkari huusi raivatessaan tietään zombien joukossa eteenpäin hakien kuumeisesti katseellaan jotakin merkkiä lyhyenlännästä kaveristaan.

Markis

Markis yllättyi peikon tullessa hänen apuunsa. Hän tosiaan taisi olla tässä tilanteessa avun tarpeessa vaikka tappelikin kuin ei olisi mitään menetettävää. Zombiuteen ei ainakaan leffoissa ollut mitään parannuskeinoa - olisi pitänyt jäädä kotiin katsomaan telkkaria tänne tulemisen sijaan!
Markis horjahti taaksepäin, hän oli saanut ensimmäisen pureman lisäksi toisen, hampaat olivat repineet hänen satasen farkkunsa lahkeista riekaleiksi mutta tuskin tilanne voisi tästä pahentua.
"Kiitti mutta sä taidat nähä turhaa vaivaa. Mua on purtu", oli ensimmäinen mitä poika sai sanottua kun hän pääsi seisomaan. "Sun pitää tappaa mut heti kun muutun tollaseksi."
Markis irvisti ja naurahti tahtomattaankin sanomisiensa typeryydelle ja kliseisyydelle.
"Mä oon kun hahmo jostain huonosta kauhuleffasta."

Markis vilkaisi peikkoon uudestaan kooten itseään.
"Toi sun kaverimuija jolla näyttää olevan paljon aseit mukana, ettekö te vois sen avulla yrittää saada jotain järjestystä tänne?" suurin osa näytti siltä, ettei heistä ollut juurikaan vastusta kalmojen hyökkäykselle.

Ariel

Ariel otti lapion kiinni ilmasta ja loi jo katseita zombeihin.
"Käy oikein hyvin", hän sanoi, tuntien jo halua päästä taistelemaan. Jos oltiin rehellisiä, Ariel oli kyllästynyt rauhalliseen elämään. Hän oli tottunut tuhoamaan vampyyreita ja ihmissusia sekä muita vastaavia. Ihmisoikeuksen myötä saaliit olivat käyneet harvinaisiksi mutta kukaan ei ollut vielä tullut vaatimaan ihmisoikeuksia zombeille.

Nainen kiirehti pitkänhuiskean miehen rinnalle ja hakkasi vastuksiaan lapiolla pannen merkille pienen mustan madon joka mönki pakoon. Nämä eivät tainneet olla tavallisia zombeja vaan vain jonkinlaisia loisen liikkeelle saamia isäntäruumiita Ariel totesi itsekseen samalla kun katkaisi muutaman kaulan lapiollaan. Se, mitä hän voisi tehdä asialle oli hämärän peitossa.
"Hei poika!" nainen huusi samalla kun kiirehti nuorukaisen avuksi. "Kaverisi näyttää kadonneen! Ehkä hän on piilossa."

Ariette

Kirkon sisällä homma alkoi mennä rumaksi. Kukaan ei tiennyt mitä tehdä. Vielä sitä vähemmän Ariette tiesi mitä hänen olisi kannattanut tehdä. Raul näytti huolestuneelta, mutta mies sentään tuntui tietävän mitä halusi tehdä. Ariette ei ollut sanonut mitään miehen ehdotukseen, vaikkei varsinaisesti pitänytkään siitä. Ikkuna räsähti rikki ja lasia satoi lähistöllä olleiden päälle. Ariette nosti käden suunsa eteen. Juuri tällä hetkellä nainen mietti miten paljon mieluummin hänen olisi kannattanut kouluttautua karaten mestariksi kymmeniä kertoja kuin tanssia balettia! Raulin ehdotus oli hieman kulman takaa, mutta koska Ariette ei saanut aikaan parempaa suunnitelmaa, nainen tyytyi vain nyökkäämään. Valkotukkainen potkaisi korkonsa jaloistaan ja jäi hetkeksi avojaloin seisomaan paikoilleen odottaen Raulin päättävän miten edetä seuraavaksi.

Sharley

Nuori nainen koetti hengittää rauhallisesti. Jossain kuului laukauksia ja lisää huutoja. Ikkuna särähti rikki kirkolla. Sharleyn iho alkoi saavuttamaan täydellistä hohtoaan ja vilkaistuaan käsiään tämä säikähti tapahtumaa itse entisestään. Tässä kaaoksessa paljastuminen olisi etusivun juttu, mutta niin oli varmasti koko tapahtumakin... Nainen vilkaisi ympärilleen. Zombit olivat alkaneet lähestyä häntä ja maassa makaavaa miestä. Naisella ei ollut vaihtoehtoja. Sharley veti syvään henkeä. Vain zombit, vain zombit... Nainen hoki itselleen mielessään. Keskity zombeihin. Hetken aikaa Sharleytä mietitytti toimisiko hänen kykynsä zombeihin alkujaansakaan, mutta tiede oli naisen puolella.

Sharley nosti kätensä suoraan eteensä, avasi silmänsä ja painoi sen voimakkaasti nyrkkiin. Ilmaan nousi ääni, joka tuntui vastaavan sitä kuinka kiloittain lihaksia, luita ja jänteitä olisi murskattu lyttyyn samalla hetkellä. Sharley kurtisti kulmiaan äänellä, mutta yritti ignoorata sen. Nainenkääntyi toise sivulle ja toisti liikkeen. Ensimmäiset kymmenen zombia olivat maassa ja seuraavat 10 tekivät niille seuraa. Sharley huomasi tarpeeksi nopeasti, että tahti oli liian hidas. Paniikki alkoi kasaantumaan. Nainen tiesi, ettei ollut harjoitellut suurempia määriä kontrolloidusti. Hetken aikaa vihreäsilmäisen lihakset jännittyivät, ahdistus sai hänet haukkomaan henkeään. Kiljaisu pakeni Sharleyn huulilta kun huomaamatta naisen vierelle ryöminyt zombi tarrasi tätä nilkasta ja samalla katsauksella tämä näki zombin lähestyvän Nejiä. Täysin varomaton rusahdusten sinfonia räksähti kaksikon ympärillä kun kaikki kymmenen metrin säteellä olleet zombit, mukaan lukien Sharleyn jalkaan tarranneet muuttuivat lihailotulitteiksi ja katosivat olemattomiin. Sharley avasi silmänsä kohdatakseen tyhjyyden keskelle jääneen suden, joka ärisi naiselle poikkeuksellisesti.

Neji

Vampyyri käveli pitkin tuhoutuneen kylän katuja. Tuhkaa oli kaikkialla. Jossakin paikoissa se oli värjääntynyt kevyen punaiseksi. Sitä leijaili ilmassa savupilvien kuljettamana. Mies käveli katua, kunnes vastaan tuli vanha, koskea puuportti, jonka keskiparrusta roikkui suuri pronssinen kello. Ilman mitään järkeä tuo portti oli säilynyt kylän tuhosta. Kellosta roikkui vanha konginauha, mutta tuuli ei riittänyt sen liikuttamiseen. Neji käveli portin lävitse saavuttaakseen kukkulan huipun. Sen alla avautui näkymä. Tuhansia ruumiita, pinoutuneita toistensa päälle, taistelutanner oli punainen.

Neji tunsi huudon pääsen keuhkoistaan ja havahtui pidellen päätään. Vapyyrin silmät rävähtivät auki ja tämä tajusi tuijottavansa maanrajassa Sharleyn jalkoja. Naisen hohde valaisi pienen alueen tämän nilkkojen ympärillä, jolloin Nejin sekava mieli koetti ynnätä yhteen mahdollisia tapahtumia. Neji ojensi kätensä kohti Sharleytä, mutta tämän vapina horjutti miehen asennon takaisin maahan. Tanner oli tyhjä pitkältä matkalta heidän ympäriltään, oliko Sharley tuhonnut kaikki ne zombit? Tahallaan vai vahingossa? Entä muut, entä ihmiset, oliko heitäkin mennyt. Nejin sydän hakkasi kuin se olisi irronnut rinnasta. Taistelutanner vilahteli miehen mielessä saaden tämän sekoittamaan ruumiit zombien täyttämään hautausmaahan.

Clemence

Vampyyri raivasi tietään eteenpäin raskas miekka hurjana viuhuten. Hänen hiuksensa olivat hiestä märät ja liimautuivat kiinni otsaan ja kaulaan. Nainen päästeli pieniä käheitä ähkäisyjä joka kerta kohottaessaan aseensa uuteen iskuun. Hän ärähti mielessään huonontunutta kuntoaan, mutta jatkoi sinnikkäästi ja omalla tavallaan nauttienkin etenemistään kohti kirkon ovia, koska sinne suuri osa zombeista näytti kerääntyneen. Kauempaa vampyyrin silmät tavoittivat ovien ulkopuolella näyn, joka sai hänet naurahtamaan hermostuneesti. Ihmissusi. Clemence kiihdytti vauhtinsa juoksuksi ja viiletti kalmojen ohi viillellen niitä ohimennen. Suurikokoisen suden valtavat hampaat olivat juuri uppoamassa tummatukkaisen naisen kalloon, kun vampyyritar syöksyi kengänpohja edellä olentoa päin ja potkaisi sitä tuntuvasti kuonon sivuun.
Clemence palasi takaisin taistelun tuoksintaan ja alkoi potkia eläviä kuolleita suoraan hurjistunutta ihmissutta kohden, toivoen tuon raivoissaan hoitelevan murskaamisen ja silvomisen hänen puolestaan.
"Hyvä hauva, revi ne paloiksi!"

Raul

Sanaakaan enää sanomatta Raul kasvatti itseään. Hän venähti kirkon oven korkuiseksi, kyykistyi ja nappasi hellästi hentoisen naisen käteensä, nostaen tuon sitten olkapäälleen rastojensa lomaan. Ihmiset heidän ympärillään kauhistuivat entisestään, eivät tuntuneet enää tietävän mitä pelätä ja minne rynnätä karkuun. Raul avasi kevyellä työnnöllä kirkon oven ja astui ulos hämärään, kaoottiseen iltaan. Heti päästyään pois sisätiloista mies kasvoi lisää. Hän kohosi korkeuksiin, kunnes oli hieman kookasta puuta suurempi. Valtava, alaston rastapää seisoi hetken aloillaan ja päästi suustaan huokauksen, joka oli niin suuri, että se peitti vähäksi aikaa alleen kaikki muut sekasorron äänet. "Kaikki hyvin?" Raul kysyi pieneltä naiselta olkapäällään. Sitten hän laski päänsä ja katsoi alas, tähtäsi jalkansa tarkasti zombijoukkion päälle ja laski sen sitten maahan. Kuului rutinaa, hän tunsi jalkapohjansa liukastuvan eritteistä ja ties mistä. Parrakas valitsi tarkasti askelpaikkansa ja siirtyi kirkon toiselle reunustalle liiskatakseen ikkunoista sisään pyrkivät kalmat. Hänen sydämensä löi hitaita, voimakkaita lyöntejä. Ja vaikka tämä kaikki oli aivan kamalaa ja illan kulku ehdottomasti kaikkea muuta kuin unelmaa, hän tunsi hyvää oloa pystyessään auttamaan. Hän oli ensimmäistä kertaa elämässään aavistuksen hyvillään kyvystään.

Raul huolehti koko ajan Arietten mukana olosta sivusilmällään vilkuilemalla. Jos tuo tippuisi, pudotus olisi korkea ja alhaalla odottaisivat nälkäiset suut. Onneksi karkeat rastat tarjosivat hyvää tarttumapintaa.

//EDIT: Niin tosiaan Pauline oli siis Sharleyn kimpussa, pahoittelut! :'D Nyt pitäs olla jotenki oikein.//

//Sigmund, Pauline oli Sharleyn kimpussa. Kannattaa ehkä korjata pari yksityiskohtaa, esimerkiksi että kyseessä ei ollut ihan pikkutyttö kuitenkaan :'D//

Pauline

Suuri susi ei välittänyt siitä, että sen tiellä olleet zombit katosivat liharäjähdyksinä melkein kuin tyhjään. Ilmiö oli kuitenkin saanut sen pysäyttämään ensimmäisen hyökkäyksensä. Se pystyi vainuamaan voiman, vaaran edessään olevassa tytössä, monissakin ympärillään, eikä sille ollut erityisesti väliä, oliko vaaran tuottaja epäkuollut vai elävä – vaaroja yhtä kaikki. Matala murina nousi sen kurkusta, ja peto kiersi tyttöä puolikkaan kierroksen etäällä, arvioiden tätä vastustaan yllättävän varovaisesti, kunnes taakse kääntynyttä korvaansa heilautettuaan se loikkasikin yhtäkkiä tavoittelemaan tytön kurkkua leuat louskuen.

Valitettavasti joku potkaisi sutta kuononsivuun niin lujaa, että se päätyikin puremaan ruohoa tytönlihan sijaan. Ulahtaen vingahdettuaan susi kompuroi ylös jaloilleen ja ravisti päätään, kun kalmoja alkoi jo lentää sen tielle kuin sarjatulena, kompuroiden käytännössä suoraan hurjistuneesti repiviin torahampaisiin ja tuhoonsa.

Snorri

Poju nousi vielä pystyyn, mikä oli Snorrista hyvä merkki. Toisen sanat kuitenkin pysäyttivät hänet aloilleen – mikä oli oikeastaan tervetullutta, kun luoti hauiksessa hidasti hänen tahtiaan.
”... oot kattonu liikaa niit huonoi kauhuleffoi”, Snorri totesi vakavana uutiset puremisesta ja muuttumisvaarasta kuullessaan. Hän puristi vasemman kätensä nyrkkiin ja irvisti katsoessaan pureman jäljiltä siihen jäänyttä palkeenkieltä etusormen ja peukalon välissä, ja loi synkän katseen kaveriinsa.
”Tai sitte meit o kaks.”

Snorri ei antanut muuttumisvaaran lannistaa itseään, vaan keskittyi välittömään hengissäpysymiseen läimien zombeja pois kimpustaan kuin ylisuuria kärpäsiä. Hän oli suurikokoinen, mutta myös väkivahva, joten homma ei ollut liian vaikea – mutta verihukka alkoi heikottaa, ja peikon hengitys kävi yhä vain raskaampina huohotuksina suuren nenän sierainten tuhistessa. Hän ehätti nähdä silmäkulmastaan valtavan miehen tallomassa väkeä – taas joku vastuuton joukkotuhon kylväjä! - kun joku hieman muita kookkaampi zombi hyppäsi hänen niskaansa takaapäin ja onnistui kaatamaan ison peikon kontilleen. Murahtaen hän sai tartuttua niskaansa pureutuneesta kalmosta ja repäistyä hänet irti, mutta yhä vain raskaammin huohottaen ja liikkeet aiempaa hitaampina.

Jin

Jinin teki samaan aikaan mieli oksentaa ja huutaa, vähän kuin olisi erityisen hurjassa huvipuistolaitteessa kyydissä ja huomannut turvalaitteiden puuttuvan. Tuntui epätodelliselta lyödä kalmoa toisensa perään saaden näiden lahoamisesta haurastuneet ruumiit hajoamaan, mutta hän ei ehtinyt keskittyä pohtimaan sitä, miten lähellä hän oli massamurhaamista tämän kokemuksensa kanssa. Zachia ei näkynyt missään, eikä lihavan leidin kommentti helpottanut hänen huoltaan laisinkaan.
”No kai ny! Auta ettiin se!” Jin huusi takaisin taistelukumppanilleen ja loikkasi raskaasti huohottaen erään hautakiven ylitse hetkeksi tsompeja pakoon – mutta huomasikin laskeutuvansa suoraan itseään vanhemman miehen päälle.

”AAAEAEAEUEAUAEAAA!” häneltä pääsi sulavasti, sillä Jin säikähti yllättävää yhteentörmäystä helvetillisesti muutenkin pingottuneessa tilassaan, ja kömpi epäkohteliaasti laskeutumisalustaansa vahingossa runnoen äkkiä ylös. Lähellä oli kolmaskin tyyppi, mutta Jinillä ei ollut aikaa keskittyä heihin – heti jaloilleen päästyään hän heilautti kuokkaansa uudestaan laajassa kaaressa tuhoten taas parilta zombilta päät. Hän valmistautui uuteen lyöntiin, mutta kuokan heilahtaessa kaikki zombit purskahtivatkin kasaksi musertunutta luuta ja silputtua lihaa, ja kun kuokan tielle ei tullutkaan hänen odottamaansa vastusta, hän keikahti heilautuksen takia suoraan naamalleen zombinjäänteisiin. Jin nousi äkkiä kontilleen syljeskellen ja yökkien mädän täyttäessä hänen suunsa, silmänsä ja sieraimensa, ja oksensi kuuluvasti.

// Tää meni nyt jo ihan salaatiksi, en huomannut Sigmund sun korjausta, mulle on ihan ok että Sharley on katolla, kunhan se ei vaan pillitä matkalla //

Sharley

Sharley säpsähti nopeasti naista lähestynyttä vampyyriä, joka tempaisi naisen mukaansa ja kiikutti tämän kirkon katolle jättäen tämän oman onnensa nojaan. Naisen aivot työskentelivät ylikierroksilla koettaen ratkaista nuoren naisen menneisyyden dilemmoja sekoitettuna kummaliseen skenaarioon, mihin tämä oli joutunut. Hohde voimistui hetki hetkeltä ja Sharley tiedosti menettävänsä kontrollia omien kykyjensä yli. Ajatus oli samaan aikaan tuudittavan rauhallinen, pian tulisi hetki, josta nainen ei muistaisi niin paljoa, mutta tieto jälkiseuraamuksista vierittivät kylmät väreet Sharleyn selkäpiitä pitkin. Naisen huomaamatta viereisen tammen muutama kuivunut lehti, jotka eivät olleet vielä irronneet puusta, napsahtivat paikoiltaan ja lähtivät kohoamaan kohti taivasta.

Neji

Neji tunnusteli itseään yhä uudelleen koettaen saada itsestään otetta. Mies tunsi näkökentässään selkeitä hämärtymiä, mutta näki silti koko ajan Sharleyn edessään. Mies laski katseensa märkään ruohoon, kunnes huomasi varjon vilahtavan edessään. Sharley oli poissa. Paniikki ja harhaluulot yhdistettynä lähikuukausien pohdiskeluihin tekivät yhdessä miehen päähän kaaoksen, jonka pystyyn ajamana Neji nousi ja vetäisi pistoolinsa kotelostaan. Mies osoitti ensimmäisenä näkyvää olentoa, sutta joka reihui hullusti zombeja potkivan naisen edessä ja ampui. Luoti meni ohi ja siitä turhautuneena Neji tunsi vampyyrin vaistonsa lyövän yli. Sekunnit kävivät utuisiksi ja Neji havahtui uudemman kerran iskiessään sutta koko voimallaan vasempaan takareiteen saaden tämän sinkoamaan muutamia metrejä sivulle. Zombit parveilivat vampyyrin ympärillä, mutta niiden olemukset katosivat harhan taistelukentän sotureihin.

Ariette

Ariette tasapainoili Raulin olalla. Kaikki oli kaaosta naisen päässä. Nykyinen, tuleva, eilinen ja erityisestä zombit. Raul eteni rauhassa, selkeästi Ariettea varoen kohti kirkon ulko-ovea ja lopulta pääsi ulos. Ulkona Ariette loi silmänsä hävitykseen ja raivoavaan taisteluun. Kai oli pakko olla jotakin, minkä hänkin voisi tehdä.
"Kaikki kunnossa, yritän keksiä jotain mitä itsekin voisin tehdä." Nainen vastasi ja kertasi loitsuja mielessään.

Markis

Poika purskahti nauruun kuullessaan peikon sanat. Tämä ei luvannut hyvää - hysteerisyys ei koskaan luvannut. Tummatukka hillitsi itsensä väkisin ja keskittyi sen sijaan asiaan.
"Mutta missä vaiheessa sä sait tuon?" poika kysyi mutta peikko oli seuraavassa vaiheessa kiirehtinyt hakkaamaan zombejen päätä muussiksi. Eikö zombiki muututtu yleensä heti? Hän ei tuntenut mitään muutosta itsessään ja tunnustellessaan peikon mieltä hän ei tuntenut sielläkään muutosta.

Väkivahva peikko alkoi jo näyttää väsymisen merkkejä ja seuraavan zombin hyökätessä lempeän jätin kimppuun Markis löi sen sivuun. Hänen täytyi pystyä tähän! Ei hän ollut mikään säälittävä neito pulassa joka tarvitsi jatkuvaa suojelua.
"Jonkun pitää sitoa toi sun haava! Ja sitten kanssa alkaa organisoimaan porukkaa ulos täältä! Jos kaikki vaan tappelee randomisti zombien kanssa kohta kukaan ei pääse täältä hengissä ulos!" Markis sanoi huohottoaen, samalla kun talloi äskeistä hyökkäyksen tehnyttä zombia jalkoihinsa.

Hän oli tietenkin se henkilö, joka olisi pystynyt organisoimaan mutta paikalla oli paljon ihmisiä eikä hän oikeastaan tuntenut ketään. Siitä oli pitkä aika kun poika oli käyttänyt telepatiaansa edes yhtään ihmiseen, suuresta väkijoukosta puhumattakaan.

Ariel

Ariel juoksi eteenpäin etsien aasialaisen lyhyttä kaveria jonka ulkonäöstä hänellä ei ollut minkäänlaista mielikuvaa.
"Autan autan", nainen huusi pojalle ja seurasi häntä pikaisesti tuhoten samalla matkallaan zombeja. Koko hautausmaa oli kaaoksessa, kuka tappoi missäkin zombeja tai jäi niiden hyökkäyksien kohteeksi. Ariel oli myös melko varma, että oli näkevinään jossain ihmissuden mutta kun hän katsoi tarkemmin nainen ei enää ollut varma oliko nähnyt oikein - oliko joku niistä lykatropeista mennyt muuttumaan sudeksi tällaisella hetkellä? Kirottua!

Aasialainen poika kuulosti oksentavan jossain lähellä.

Calvin

Siinä missä Tito ehti väistää samalle puolelle hautakiveä hyppääävän hahmon Calvin ei ollut niin onnekas. Yllättävän vikkelästi vanha mies kuitenkin pääsi nuoremman alta, kuvitellen kai että oli saanut zombin niskaansa.
"Innokas nuorukainen."
Tito naurahti seuraten kuokan kanssa heiluvaa, kuin koko tilanne olisi hänestä vain huvittavaa näytelmää. Aina avuliaana hujoppi kiiruhti auttamaan tuon nuoren ylös ja Calvin pudisteli päätään kivutessaan pystyyn sateenvarjoaan puristaen. Mies kohotti katseensa yläilmoihin ja oli pudota takaisin maahan järkytyksestä. Suunnattoman kokoinen mies tallusteli keskellä kirkon pihaa.
"Tämä ei voi olla totta..."
Mies kuiskasi hiljaa. Tuollaisia... tuollaisia olentoja... niitä oli kaikkialla. Ei hän... miten hän...
"Tito..."
Calvinin ääni oli olematonta pihinää, mutta silti hänen ystävänsä pyörähti ympäri kasvot yhtenä hymynä.
"Vie minut pois täältä. Minulle on aivan sama miten sen teet, kunhan viet minut pois täältä."
"Entä jos joku näkee?"
Tito asteli Calvinin viereen survaisten muutaman zombin siinä sivussa kanveesiin.
"Ei mitään helvetin väliä, kunhan raahaat minut pois täältä!"
Calvin parahti ja Tito kietoi kätensä miehen ympärille. Valo välähti ja kaksikko oli poissa.

// So I'll destroy the party //

Sharley

Kaikki alkoi tuntumaan kevyeltä. Samaan aikaan kun kaikki tuntui todella raskaalta. Valoisalta ja pimeältä. Sharley ei enää kunnolla nähnyt eteensä, mutta silti naisesta tuntui ettei tämä ollut pitkiin aikoihin nähnyt näin selvästi. Sharley tunsi ihmiset, jokaisen zombin, puiden lehdet, tavarat, jokainen omalla paikallaan, jokainen kuuntelemassa hänen käskyjään. Utuinen euforia valtasi naisen pään. Hehku voimistui haudaten Sharleyn kokonaan alleen.

Musta maasturi irtosi hitaasti hautasmaan kamarasta. Sen päällä olleita zombeja putosi sen päältä, viimeiset yli viidestä metreistä. Maastroi kohosi hitaasti, mutta varmasti, ilman minkäänlaista sidettä tai näkyvää voimaa, kunnes kuin tuleen puhaltama maasturi heilahti ensin oikealle ja sen jälkeen sinkosi täydellä voimalla alavasemmalle iskeytyen zombilaumaan ja runnoen elänäkuellita muusiksi. Samalla hetkellä toisella laidalla hautausmaata useita zombeja sai siivet ja kohosivat ilmaan. Kummastuneet ruumiit kiemurtelivat taivaalla, kunnes Sharley kohotti kätensä ja puristi sen hitaasti nyrkkiin. Ensimmäiset veriset ilotulitteet sinkoutuivat pitkin taistelukenttää. Reaktiot ihmisten kesken epäluonnollisista tapahtumista ja niiden kummallisesta aiheutujasta vahtelivat paniikista helpotukseen ja takaisin kuolemanpelkoon kun pitkin tannerta zombeja alkoi räjähdellä kappaleiksi. Lopulta muutamat ihmiset päätyivät osoittelemaan kirkon katolla seisovaa valoa, jota jotkut huusivat enkeliksi, toisen jumalaksi ja ties miksi.

Muutamia hautakiviä irtaantui maasta zombien mukana, ne sinkoilivat ylöilmoita kuin raketit maahan ja niitä väistelevät ihmiset juoksivat nyt vapautuneita teitä kohti hautausmaan uloskäyntejä. Lopulta valo kirkon katolla voimistui niin, ettei sitä kyennyt enää katsomaan paljaalla silmällä ja samalla hetkellä koko tantereen tuntui pyyhkäisevän yli näkymätön käsi. Hiljaisuus laskeutui hautausmaalle lukuun ottamatta mustan maasturin häytysääntä, joka ujelsi romottuneesta autosta. Hautakiviä lojui siellä täällä ja tuntui kuin aika olisi pysähtynyt kokonaan. Osa pakenijoista jännittyi paikoilleen kuin odottaen seuraavaa näytöstä.

Sitä ei tullut.

Neji

Sharleyn kykyjen käsistä karkaaminen oli Nejin mielikuvituksen ylittävä tekijä. Mies oli selvittänyt päätään ja nyt pyrki parhaansa mukaan väistämään sinne tänne sinkoilevat veriammukset, sekä hautakivet. Kun koko näytös oli vihdoin ohi, Neji toimi nopeasti. Vampyyri urheili itsensä ja nappasi vielä omilla jaloillaan seisovan Sharleyn juuri kun naisen jalat pettivät tämän alta. Mustatukkaisen symmetriset kasvot olivat tyynet. Tämä oli menettänyt tajuntansa. Neji katsoi parhaaksi kadota paikalta mahdollisimman nopeasti ja niine ajatuksineen vampyyri laskeutui naisen kanssa kirkon toista seinää alas ja katosi metsään. Onnekseen vampyyri ei ollut kadottanut kännykkäänsä vaan sai soitettua pikapuhelun Arngrimille, joka lupasi tulla hakemaan kaksikon metsän laidasta.

Ariette

Katoavat Raulin kanssa hetken seikkailun jälkeen.


// Krh, anteeksi //

Pauline

Susi ei välittänyt ollenkaan läheltä viuhahtavasta luodista, eihän sitä sellaiset vahingoittaneet. Äkillisestä ohimoon osuva potku sen sijaan herätti sen mielenkiinnon, tai toisin sanoen sinkaisi karvanpeittämän ruhon komeaan ilmalentoon ja sekoitti suden pasmat täysin. Voimallinen isku myös katkaisi hirvittävän raivopaniikin, ja otettuaan ensimmäisen maakosketuksen ja aloitettuaan lyhyen liukunsa märkää ja niljaista nurmea pitkin karva vetäytyi sisään ja keho kutistui paukkuen ja venyen takaisin tummaihoisen nuoren naisen vartaloksi – alastomaksi sellaiseksi, vielä. Eipähän ollut sentään ainoa, eikä ainakaan huomiotaherättävin, kun läsnä oli myös parikymmenmetrinen alaston mies tallomassa zombeja.

Pauline täräytti päänsä hautakiven kulmaan ja jäi maahan makaamaan kyljelleen, helpoksi saaliiksi zombeille. Inahtaen hän kurtisti kulmiaan tuokion päästä, tarttui päähänsä ja käpertyi sikiöasentoon kivun tunkeutuessa polttavana tajuntaan – maailma, käsillä oleva katastrofi ja hetki sitten tapahtunut muutos ja sen jälkeinen riehunta karkasivat autuaasti hänen tiedostukseltaan. Kohta hän kuitenkin maistoi iljettävän, pilaantuneen niljan suussaan ja alkoi yskiä ja syljeksiä raivokkaasti päästäen myös pienen vingahtavan nyyhkäyksen.

Kuullessaan omituisen, kuvottavan, repivän ja kostean äänen hän alkoi myös pian hahmottaa ympäröivää todellisuuttaan ja lähimenneisyyden muistojaan, ja kavahti nopeasti istumaan odottaen jo kohtaavansa zombilauman hamuamassa kourillaan häntä kohti – mutta hänen ympärillään ei ollut yhtäkään. Pimeys peitti tienoon, peittäen armollisesti osan hävityksestä, mutta auton hälytys ulvoi korviavihlovasti. Hetken aikaa Pauline tuijotti omituista, tyhjää tilannetta suu rauollaan ja kulmat epätietoisesti kurtistuneina, mutta tajusi sitten oman alastomuutensa ja kirkaistessaan käpertyi mahdollisimman pieneksi palloksi kaikki mahdolliset yksityiset alueet kehostaan peittäen.

Snorri

Snorri huohotti ja räpytteli silmiään. Hänen näkökenttänsä oli sumentunut, sen täytyi olla paha merkki. Häneltä kesti hetki tajuta, että poika oli lyönyt uuden hänen lihaansa tavoittelevan kalmon pois hänen kimpustaan, ja peikko nyökkäsi hänelle hyväksyvästi.
”Tai sit myö tarttetaa ihme”, hän hengähti tuskaisena ja puristi vasemmalla kädellään oikeaa olkavarttaan. Oltiinpa sitä nyt muuttumassa zombiksi tai ei, luodinreikä oli hänen ongelmistaan kiireisin, ehkäpä heti zombien hyökkäyksen jälkeen.

Tuskin Snorri oli ehtinyt ajatella aatteensa loppuun, kun erikoinen näytös alkoi hautausmaalla – hänen kaipaamansa ihme, mutta kammottava sellainen. Kirkon laelta loistavan valon voimistuessa ja jostain kammottavasta kielivän, rusentavan äänen kaikuessa ilmassa peikko puristi silmänsä kiinni ja tarrasi kiinni lähellään seisovaan poikaan – nuorukaiseen, nuoreen aikuiseen – ja vetäisi hänet lähelleen painaen tämän pään alas.
”Myö ei haluta nähä tätä”, hän murahti tuntien luissaan ja ytimissään jonkin alkukantaisen pelon vavisuttavan kehoaan. Jotain luonnotonta tapahtui, hän tunsi sen, eikä auttanut muuta kuin odottaa sen loppuvan.

Avatessaan silmänsä ja päästäessään irti pojasta, jota oli ainakin yrittänyt suojella järjen ylittävän kamaluuden todistamiselta, Snorri sai nähdä sekoitetun hautuumaan, jossa seisoi pystyssä vain eläviä – tai ainakin itsenäisemmin eläviä kuin zombit – ja sitäkin enemmän karkuun juoksemassa olevia.
”... myö taiettii saa'a ihmeemme”, hän mutisi hiljaa ja loi huolestuneelta näyttävän katseen kohti kirkon kattoa, josta valo oli tullut ja hälvennyt, ja kaatui hitaasti kyljelleen tajuntansa menettäen.

Jin

Jinin sieraimia poltti ja silkka oksennuksen karvas polte kielellä ja nielussa sai hänet syljeksimään ja yökkimään lisää. Näin ei todellakaan pitänyt käydä, ja hän kirosi toisella äidinkielellään tönien hädin tuskin asian tiedostaen lähellään hääräävän, ehkä auttamisenhaluisen tyypin kauemmas; hänellä ei ollut tarpeeksi hyvä olo nousemiseen. Pyyhkäisten suutaan ja täristen oksentamisesta hän kääntyi katsomaan taakseen katsoakseen, ettei sieltä olisi hyppäämässä aivan heti uutta zombia lihamuhjuksi räjähtäneiden tilalle – ja näki kaksi miestä, joista toisen oli vahingossa taklannut aikaisemmin, juuri ennen kuin he katosivat valonvälähdyksessä.
”Ei... helvetti, ei oo reiluu”, hän vinkaisi kateellisena, hapuili kuokkaansa ja nousi ylös hammasta purren, aikeenaan tuhota mahdollisimman monta tsompia Zachin kostaakseen.

Silloin sokaiseva valo täytti aukean, ja Jiniltä huomaamatta jäänyttä maastoauton kohtaloa vaikeammin ignoorattava tapahtumasarja otti vallan kaikista läsnäolijoista. Hän ei pystynyt käsittelemään näkemäänsä, ei pystynyt, hän ei olisi halunnut nähdä mitään sellaista kun markkinoiden pommituskin oli ollut jo melkein liikaa – mutta silti hän joutui todistamaan, kuinka zombit kohosivat ilmaan ja räjähtivät lihailotulitteiksi. Ihan vitun liian makaaberia.

Ihmeellinen tapahtuma jätti olon tyhjäksi, mutta saadessaan pimeänäkönsä ahkeran silmien räpyttelyn ja hinkkaamisen jälkeen takaisin ja yökittyään hetken oksennuksen palatessa kummittelemaan kurkkuun Jin loi katseen ympäri tyhjentynyttä hautuumaata – ja näki Zachin seisomassa vajaan kymmenen metrin päässä itsestään takki revittynä ja kasvoillaan pöllämystynyt ilme.
”ZACH!” Jin huus, ja huusi sen perään käsittämätöntä itkunsekaista mökellystä, juoksi pikkumiehen luo ja nosti hänet tiukkaan karhunsyleilyyn. Se herätti Zachin shokistaan, ja hän halasi kaveriaan takaisin ja huusi vastaukseksi yhtä käsittämätöntä itkunsekaista ja huojentunutta älämölöä kahta kauheammalla vauhdilla. Hetken ympäri pyörittyään kaksikko pystyi päästämään toisistaan irti, ja hetken tuijottamisen jälkeen Jin vilkaisi uudestaan ympärilleen, huomaten lihavan leidin.
”OI! Zach on turvassa! Kiitti!” hän huusi naiselle, joka ei ollut auttanut Zachia selviämään, mutta joka oli kuitenkin kiitoksensa ansainnut.

Markis

Markis yllättyi peikon vetäessä hänet lähelleen ja peittäessään kasvot sokaisevalta valolta. Harvassa olivat ne hetket jolloin hän tunsi itsensä lapseksi mutta tällä hetkellä tunne valtasi hänet voimakkaasti. Nuorukainen ei kuitenkaan väittänyt vastaan sillä hän epäili peikon pelastaneen hänet juuri menettämästä näkönsä hetkeksi.
Mitä ihmettä oli juuri tapahtunut?! Jos hän oli jotain odottanut tapahtuvan niin ei mitään tällaista! Hän ei tiennyt, mikä tuo tyyppi oli, joka oli saanut tämän aikaan mutta hän oli onnellinen siitä, ettei ollut vastustaja.

Peikon irroitettua poika oli hetken harvinaisen hiljainen ennen kuin hän vilkaisi haavoihinsa.
"Ei vieläkään tunnu zombeisalta. Mä taidan kuitenkin mennä lääkärin kautta, en halua mitään jäykkäkouristusta tai vastaavaa", poika totesi ja katsoi peikkoon. "Aiotko sä tulla mukaan vai voiko peikot saada mitään sellaisia?"
Hän ei tiennyt paljoakaan peikoista, oikeastaan vain sen, mitä hänen isänsä oli aiheesta aikanaan kertonyt. Eikä tuo lempeä mies näyttänyt yhtään hänen isänsä kuvaukselta. Samalla Markis tunsi hienoista hermostuneisuutta, hän oli tähän asti vältellyt melko tehokkaasti taikaväkeä.
"Mun tiedot peikoista on aika rajoittuneet", Markis jatkoi ja raapi niskaansa.

Ariel

Jos nainen oli jonkinlaista päätöstä odottanut tälle, ei aivan tällaista. Koko hautausmaa tuntui natisevan liitoksistaan ja elävät kuolleet olivat hetkessä poissa. Ihan hyvä, hänen alkoikin tehdä mieli makeaa kaiken tämän liikunnan jälkeen. Nainen joutuisi kuitenkin ensin toipumaan verkkokalvoja repineestä valoilmiöstä joka tuntui sokaisseen hänet hetkeksi täysin.
Kookas nainen laski lapion kädestään ja pyyhki kenkiään hajamielisesti ruohoon. Ällöttäviä zombinjäännöksiä, hän ei halunnut niistä jäävän pysyviä tahroja kenkiinsä.

Ariel heilautti kättään kiittelevälle pojalle. Eihän hän ollut oikeastaan mitään tehnyt.

((Kiitos taas Eventistä!))

Zombien nousu loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Kello oli tuskin kahtatoista, kun hautausmaa oli vapaa öisistä kauhuista ja hätäkeskuksen väki saapui paikalle sireenit ulvoen. Toinen samanlainen tapaus sattui samana yönä, samaan aikaan toisella puolella Pariisia pienemmällä zombimäärällä. Kukaan ei tiennyt, mikä tapauksen oli aiheuttanut – ainoastaan ne, jotka tiesivät lokakuun viidennen taistelun päätökseen liittyvistä omituisuuksista osasivat aavistella, mistä oli ollut kyse.

Pyhän Aelricin kirkko ja sen ympäröimä hautausmaa suljettiin yleisöltä kahdeksi viikoksi puhdistus- ja korjaustöiden ajaksi. Lehdissä kirjoiteltiin sattuneesta kiihkeästi, ja erityisesti peräänkuulutettiin toimivaa, vastaavien ”taikaongelmiksi” kutsuttuja tilanteita varten koulutettua iskuryhmää. Hämmennystä, kauhua ja ihastusta herättivät myös kuvaukset pelastavasta 'enkelistä' – näiden kahden lähekkäisen suuronnettomuuden jälkeen enkeleiden maine oli aivan uudessa huipussaan varsinkin ihmisten parissa.

Zombilauantain yönä monien ensihoitajien ammattimaisuus petti, kun he joutuivat kohtaamaan hautuumaan groteskin uuden ulkoasun lihailotulitteiden jäljiltä. Kuitenkin, jopa niin järkyttävän tapauksen jälkeen aamu koitti jälleen, kuolonuhreja ei ollut yhtäkään ja tapahtumia todistamassa olleet eivät voineet muuta kuin elää näennäisen muuttumattomassa maailmassa, joka tuntui järjettömältä hirvittävien kauhunhetkien jälkeen.

//Siinä pieni aftermatch-sepustus. Omat hahmoni selvisivät paikalta pois vaihtelevasti: Jin ja Zach kaapattiin heidän heikohkon kuntonsa takia ambulanssin matkaan, mutta he pääsivät tarkastuksen jälkeen lähtemään kotiin. Kaksikko päätyi nukkumaan nyytiksi käpertyneenä Zachin sohvalle. Snorri ehti taintua juuri ennen Markisin kysymyksiin vastaamista, ja hänen paareille saamiseen tarvittiin ainakin viisi riuskaa miestä. Luoti piti leikata ulos hänen kädestään ja peikko jäi sairaalaan valvontaan. Paulinekin tuli ensihoitajien pelastamaksi, ja pääsi tarkastuksen jälkeen kotiinsa – mutta päätyi soittamaan Pythialle ja menemään tämän luokse nukkumaan, koska ei uskaltanut nukkua yksin.

Kirjoitan tästä lehtijutun chenen ”lehteen” huomenna :'D Kiitos maanmainiosta pelistä, oli hirvittävän hauskaa! Lihailotulitteita! Mitenköhän tämä ylitetään seuraavalla kerralla... Ah, pelatkaa ahkerasti omia aftermatch-pelejänne! Minäkin otan yhteyttä niihin liittyen jahka olen nukkunut, keräillyt itseni ja saanut välttämättömät opiskeluhommat tehtyä.//