Painajaismainen nainen

// Kirke kera Nyxin tänne kiusaamaan Cal-raukkaa ... Ah ja otsikointi on mielikuvitusta täynnä XD //

Kello oli viittä yli ilta seitsemän, mutta silti ihmisiä parveili Pariisin keskustassa enemmän kuin päiväsaikaan. Mikseivät he ymmärtäneet että yö oli kaikkein vaarallisinta aikaa. Toisaalta, kun ihmisiä oli näin paljon liikenteessä tuskin ainakaan yksittäiset tahot uskaltaisivat aiheuttaa mitään. Ammatti kriminaalit olivatkin jo sitten ihan toinen juttu. Mietteissään Calvin kääntyi kadulle, jolla hänen asuntonsa - ei hän sitä osannut kodiksikaan kutsua - sijaitsi. Mies tunsi itsensä todella väsyneeksi. Hänellä oli ollut rankka päivä; haastattelut olivat aina niin rasittavia, kun toimittajat jankkasivat käytännössä samaa kysymystä koko ajan. Mikä häntä taikaolennoissa niin riepoo. No, mikähän! Mies kaivoi samassa soimaan alkaneen kännykän taskustaan. Tuskastuneena mies vastasi tunnistamaansa numeroon ja heti puhelimesta alkoi kuulua raivostuttava säksätys.
"Minä tiedän ettet voi sille mitään."
Calvin murahti linjan toisessa päässä voivottelevalle miehelle. Bill Lemelin oli onnistunut jälleen sotkemaan hänen aikataulunsa järjestelemällä hänelle täysin turhia tapaamisia.
"Minulla ei ole mitään mielenkiintoa tutustua mihinkään helvetin ihmissusien orpokotiin... niin siihen juuri. No olkoon mikä tahansa suojatarha. Piruako se minua kiinnostaa?"
Lemelin yritti selittää, että moinen parantaisi Clavinin melko huonoa julkisuuskuvaa. Mutta mies ei innostunut lainkaan suunnitelmasta.

Tuuli puhalsi kevyesti ja juoksutti sanomalehden jäänteitä katua pitkin. Calvin vilkaisi otsikkoa joka hehkutti jonkin uuden ravintolan avaamisesta. Hän asteli rivakasti eteenpäin sillä Lemelin anteeksi pyytelevä ääni puhelimessa antoi kummasti energiaa. Mies lupasi hoitaa susihukkien tapaamisen pois suunnitelmista.
"Mutta entäs jos vierailisit yhdessä taidenäyttelyssä... siellä on maalauksia taikaolennoista ja ..."
Lemelin viksi ja mies tuntui aistivan vaaran Calvinin myskistyneessä hiljaisuudessa.
"Olisi huomenna puolen yön aikaan koska vampyyreille olisi muuten vaikeaa..."
Vaalea seisahtui huutaakseen Lemelinille kunnolla, sillä miehen piipitys hänen korvassaan oli jo itsessään tarpeeksi suuri syy siihen puhumattakaan muusta paskasta jota mies hänen korvaansa suolsi. Lemelin oli kuitenkin vikkelämpi kuin raivosta kihisevä edustaja.
"Sinulle käy vielä hullusti jos ärsytät niitä yhtään enempää. Tämä olisi vain pieni myönnytys..."
Mies kimitti ja jätti Calvinin kuuntelemaan varattua. Poliitikko tuijotti puhelintaan murhaavasti ja alkoi näppäillä Lemelinin numeroa uudelleen ja uudelleen. Mies vastaisi ennen pitkää, sillä tuon limanuljaskan ei olisi varaan suututtaa Calvinia tosissaan jos mieli saada palkkansa.

Ihmisten piti oppia paikkansa. Calvin Le Corre tuntui uskovan olevansa ravintoketjun huipulla käydessään heitä, magian lapsia, vastaan. Nyxiä se ei ollut kiinnostanut niin paljon kuin hänen ystäviään la Main d'Ibliksessä, pahamaineista kuuluisuutta kahmineissa terroristeissa. Sir oli kuitenkin lähtenyt viikonlopuksi Englantiin ja jättänyt assistenttinsa ypöyksin Pariisiin, joten nähtyään ihmismiehen naaman jälleen kerran lehdessä, Nyx oli päättänyt tulla leikkimään.
Se vain valitettavasti oli huomattavasti vähemmän loistokasta kuin elokuvissa: hän oli istunut trenssitakissa ja mustissa aurinkolaseissa somassa katukahvilassa, mutta Le Corre oli vain vilahtanut ohi. Sitten hän oli saanut viettää tunteja värjöttelemässä miehen asunnosta vastapäisellä katolla odottamassa, että saalis saapuisi kotiin. Ja siinä Calvin vihdoin oli! Mutta kääpä ei edelleenkään voinut siirtyä asuntoonsa, vaan kiukutteli puhelimeen. Miksi ihmiset olivat niin tuskastuttavan hitaita?

Eikö Calvin ymmärtänyt, ettei Nyx voinut vain hypätä tämän niskaan keskellä katua? Ei se tietenkään olisi häntä normaalitilanteessa estänyt, mutta hän oli härnännyt hyödyttömiä sinitakkeja viimeaikoina sen verran intohimoisesti, että viikonlopun suunnitelmat herra hapannaaman kanssa menisivät mönkään, jos hänen pitäisi lähteä hippaleikkiä poliisien kanssa. Cambion huokasi turhautuneesti ja istahti betonikaiteelle odottamaan. Hän oli hylännyt trenssitakin ja verhoutunut ihonmyötäiseen mustaan, joka kieltämättä sai hänet tuntemaan itsensä ninjaksi. Ainakin kun hän harjoitteli vakuuttavia kung fu -liikkeitä odotellessaan mattimyöhäistä.
Nyt nainen vain tuijotti alas kärsimättömin, huskynkalpein silmin, korjasi kirkkaanpunaista ponihäntäänsä ja ruuvasi äänenvaimentimen kiinni käsiaseeseen odotellessaan, että Calvin vaivautuisi raahautumaan sisälle asti. Sitten he voisivat leikkiä.

Lemelinin puhelinvastaajn nauhoituksen alkaessa viidennen kerran Calvin luovutti ja työnsi puhelimensa takkinsa taskuun. Ei hän luovuttanut, mutta hoitaisi asian jollain toisella tavalla. Mies asteli muutaman rappusen kerrostalonsa ulko-ovella ja penkoi avaimet laukkunsa kätköistä. Hän tunsi olonsa väsyneeksi, mutta Lemelinin kuristaminen olisi kummasti piristänyt häntä. Calvin painoi viidennen kerroksen hissin nappia ja kaiveli kalenterin käteensä laukusta. Hänellä ei olisi heti aamusta tapaamisia, joten ehkä hän saisi kerrankin nukkua kunnolla. Hissi kilahti oikeaan kerrokseen saapumisen merkiksi ja Calvin hapuili jälleen avaimia raahustaessaan oman asuntonsa ovelle. Hänellä olisi ensimmäinen tapaaminen vasta yhdeltätoista puoluekollegan kanssa joka suunnitteli jo seuraavan kauden vaalikampanjaa tavoitteenaan päästä kipuamaan kotikaupunkinsa alueen johtoon. Nainen havitteli Calvinilta tukea ja tekisi taatusti kaikkensa mielistelläkseen häntä.

Valot syttyivät hitaasti vaatimattomaan eteiseen ja ympäristönsä suoranaisesta kolkkoudesta välittämättä Calvin riisui kenkänsä ja nakkasi salkkunsa naulakon alle kokematta tuskaa sen sisältämistä tärkeistä papereista. Tietokoneet oli keksitty juuri sen vuoksi ettei ihmisten tarvitsisi raahata nivaskoja papereita joka päivä töihin ja takaisin, mutta ei. Calvin sytytteli valoja matkallaan keittiöön joka oli kovin pieni, kuten koko asuntokin ottaen huomioon millainen palkka miehellä nykyisellään oli. Ei raha tehnyt häntä onnelliseksi, kuten ei tämä asuntokaan, jossa oli vain välttämättömiä tavaroita. Calvin penkoi kaappejaan ja avasi teepurkin. Inhoten mies kuitenkin sysäsi sen takaisin hyllyjen perukoille. Lehtimehu ei ollut se mitä hän kaipasi vaan unta. Mies nakkasi mennessään takkinsa jonnekin päin oleskelutilassa sijaitsevaa sohvaa kävellessään makuuhuoneeseen. Potkaisten muutamaa huoneeseen syntynyttä lehtipinoa ja vaatekasaa Calvin riisui sinisen solmion jättäen sen roikkumaan seinään upotetun vaatekaapin oven kahvaan. Mies rojahti ikkunan alla olevalle petaamattomalle sängylleen vaatteet päällään. Hän vain makasi siinä ja tuijotti valkoista kattoa.

Ulko-oven vaisu kolahdus sai Nyxin kohottamaan päätään. Nainen oli rojahtanut katolle selälleen odotellessaan vätyksen siirtymistä sisätiloihin. Nyt hän kohottautui kyynärpäidensä varaan ja huokasi kärsivästi, kun vihdoin oikeassa asunnossa syttyi valoa. Kauankohan hän joutuisi vielä odottelemaan, että voisi luikahtaa sisälle? Hän ei ollut varsinaisesti laatinut suunnitelmaa viikonlopun varalle. Tietenkin hän oli selvittänyt Le Corren osoitteen ja aikataulun, mutta kaavoittanut toimintansa vain sisälle asuntoon asti. Se ei kuitenkaan huolestuttanut häntä, sillä Nyx oli improvisoinnin ammattilainen. Miksei Sir nähnyt sitä? Mies olisi voinut käyttää häntä huomattavasti mielikuvituksellisemmissa tehtävissä.

Cambion heilutteli jalkaansa, joka oli harvinaisesti verhottu äänettömään kumitossuun massiivisen stilettokoron sijasta, ja vilkuili kelloa noin 23 sekunnin välein. Olisipa hän ottanut iPadin mukaan: Angry Birds olisi piristänyt iltaa huomattavasti. Koettuaan odotuksensa riittäväksi, Nyx kiepsahti jaloilleen ja tassutti katonreunaa kuin nuorallatanssija. Hän kiipesi tiensä vastakkaisen rakennuksen katolle, mistä laskeutui palotikkaita viidenteen kerrokseen ja hivuttautui sitten koristereunusta pitkin Le Corren keittiön ikkunalle.
Mies oli siirtynyt hetki sitten makuuhuoneeseensa, joten Nyx tiirikoi ikkunan auki ammaittilaisen ottein ja tunsi itsensä jälleen ninjaksi laskeutuessaan ääneti sisälle. Velmu hymy hiipi hänen huulilleen. Nainen sulki ikkunan yhtä hiljaa kuin oli avannut sen ja siirtyi kissanaskelin peremmälle, availlen kaappeja ja liu'uttaen sormeaan asunnon tasoilla. Oliko tuo pölyä? Aijai Calvin. Nyx siirtyi hitaasti makuuhuoneen oviaukkoa kohti, liukuen seinänvierustaa. Hän veti käsiaseen housujensa selkämyksestä, poisti varmistuksen ja katsoi makuuhuoneeseen. Aika leikkiä.

// Pahoittelut kestosta. Jokin hämmentävä ei minkään tekeminen on vienyt aikaani... Kerro jos tahdot enemmän jotain äksöniä tähän niin osaan kirjustella oikeaan suuntaan.//

Asunnon katto oli aikaa nähnyt. Valkoisessa maali oli selvästi tummunut paikoitellen edellisten asukkaiden sisällä polttamisen seurauksena. Calvin pohti pitäisikö hänen palkata joku hinkaamaan likaa pois, vaikka oletettavasti vain uusi maali pelastaisi tilanteen. Mutta mitäpä moisella oli väliä. Hänellä oli kokonainen talo edustuskäyttöön. Koti... ei se enää siltä tuntunut, kun huoneet kaikuivat tyhjyyttään ja puutarha oli rempallaan. Maria... Kuinka hän kaipasikin tätä. Calvin sulki silmänsä ja antoi ajatustensa vaellella menneisiin kesiin, aikaan jolloin kaikki oli hyvin. Maria jaksoi aina valittaa hänelle etteivät Kuunliljat pitäneet sijainnistaan talon seinustalla.
"Ne eivät tule koskaan olemaan sellaisia kuin äidilläni, jos laitat ne kärsimään paahtavasta auringosta."
"Mutta ne olisivat kauniita tuossa."
Maria puisteli päätään tyypillisellä tavallaan ja nosti kätensä pystyyn.
"Tulevat jäämään tuollaisiksi elleivät nuupahda."
Marian nauru. Se oli kuin heleä virkistävä kesäsade. Calvin oli aina rakastanut vaimonsa tapaa nauraa. Ajatukset harhailivat. Sairaala, pimeys... kuolema. Marian ilmeettömät kasvot.
"Jos sinä tippaakaan välittäisit kasveista pitäisit niistä huolta."
"Haluatko sitten että siirrän ne?"
"Eivät ne siitäkään pitäisi..."

Uni, jollaiseksi ajatusten virta oli muuttunut, tuntui harhailevan menneisyydessä sotkien sitä kuitenkin tuntemuksilla jotka eivät tuohon aikaan olleet kuuluneet. Viha. Pikkuinen Cesar istui portailla punainen pyöräilykypärä päässään Calvinin vieressä pää painuksissa.
"Mitä minä olen sanonut pyörällä ajamisesta sisällä?"
Calvin kuuli sanojensa kaikuvan.
"Ettei saa"
"Miksi sinä sitten teit niin?"
"Tito sano että saa."
Poika väitti ja katsoi isäänsä uhmakkaana.
"Tito sanoi, että pitää tehä asioita joist tykkää ja mä tykkään ajaa pyörällä sisällä."
Cesar mutristi huultaan ja nyökkäsi painokkaana saaden isänsä hiljaiseksi. Unen Calvin nauroi ja todellisuudessa hän tunsi samalla valtavaa surua.

Nyx kiepahti nojaamaan makuuhuoneen ovenpieleen ja tuijotti nukkuvaa miestä kuin varmistuakseen tämän unen syvyydestä. Hän liukui sisään huoneeseen ja työnsi pistoolin takaisin housujensa selkämykseen istuessaan varovasti sängyn reunalle. Nainen mittaili kriittisesti ihmisen kasvoja ja hillitsi halunsa tonkia tämän laatikot ja kaapit nöyryyttävien salaisuuksien varalta, vaikka tilaisuus oli otollinen. Tilaisuus oli aivan yhtä otollinen ottaa haltuun alaston ja puolustuskyvytön alitajunta. Kunhan kääpä ei heräisi kesken kaiken. Nyx käyttäytyi arvaamattomasti parhaimmillaankin, mutta jäätyään pimeyden vangiksi, hän oli vaarallinen. Niinpä nainen vain hipoi sormillaan miehen otsaa ja ohimoita, katsellen välähdyksiä tätä hallussaan pitävistä unista. Aijai, Calvin, olisitkohan psykoterapian tarpeessa?

Unisieppari painoi pehmeästi kätensä miehen ohimoille, nojasi lähemmäs ja katosi huoneesta. Unessa jyrähteli ja vavahteli kuin jumalten taistelutantereella. Nyx tunnusteli jalansijaansa unen varjoisassa sivustassa, vaikka usein uneksija alkoi vaistota vieraan alitajunnassaan. Itsejulistettu naamioitumisen mestari adoptoi itselleen unessa esiintyneen naisen, Calvinin vaimon, kasvot. Pimeydestä nousi huone, jonka nainen antoi miehen muistojen sisustaa, ja lisäsi sinne itse vain varjoisan nojatuolin ja nahkaisen divaanin kuin parhaalla psykoterapeutilla.
Nyx siirsi miehen huoneeseen, jonka varjoissa pyörteli purppuraista savua. Se näytti muodostavan hehkuvasilmäisiä olentoja. Vale-Maria istui nojatuolissa, jalkalampun vieressä, ja viittasi miestä käymään selälleen divaanille.
"Miksi? Miksi Calvin?" Nyx kysyi naisellisella, raastavalla surulla ja oletti, että miehellä olisi huono omatunto, joka automaattisesti liittäisi kysymyksen johonkin herkulliseen, sieluaan repivään salaisuuteen.

Kaikki pimeni. Kummallinen synkkyys ja jokin selittämätön tuntemus kuljeskelivat pitkin kuvattomaksi mennyttä Calvinin unimaailmaa. Miehen kasvoilla risteili niin huoli kuin kauhukin. Hän oli nähnyt jo vuosien ajan painajaisia, mutta tämä tunne oli uusi ja hän tiedosti sen jopa unen läpi. Jokin oli omituisesti.
"Maria."
Calvin lausui ääneen ja mies rauhoittui selvästi. Hänen kaunis ihana vaimonsa valaisi synkimmänkin pimeyden. Calvin alkoi erottaa ympärillään olevan huoneen. Hän oli käynyt siellä Marian kanssa. Psykiatri. Se mies ei ollut tajunnut mitään, ei niin mitään. Mutta kallonkutistaja itse ei ollut huoneessa, vain Calvin, Maria ja divaani.
"Tämä... mitä..."
Calvin änkytti ja tuijotti peloissaan Mariaa, joka istui nojatuolissa silmäillen aviomiestään. Calvin istuutui hämillään divaanille voimatta kuitenkaan irrottaa silmiään vaimostaan. Tämä ei ollut muistojen sekainen uni. Oliko tämä edes unta. Ympäristö oli turhankin todentuntuinen ja hän tunsi olonsa todellisemmaksi. Hän ei katsellut menneisyyttään ulkopuolelta kuten yleensä.
"Onko tämä... unta...?"
Calvin takelteli ja yritti naurahtaa huvittuneesti. Jos tämä oli todellista hän teki itsestään juuri naurettavan.

Ympärillä väreili purppurainen usva ja kauhukuvat ristelivät seinillä. Calvin hätkähti kaikkia ja hypähti seisomaan. Mies oli hädissään, mutta eniten hän pelkäsi Mariaa. Nainen näytti niin elävälle ja juuri sellaiselle millaisena Calvin niin halusi hänet muistaa. Maria halusi hänen palaavan divaanille ja hetken sohvaa vilkuiltuaan Calvin kävi sille makaamaan.
"Minä olen pahoillani. Sinä halusit käydä sillä terapeutilla, mutta... käsitäthän sinä, että se mies oli ihan kaistapäinen...."
Calvin sopersi ja miehen itsevarmuus oli täysin poissa vaimonsa edessä. Mies jähmettyi täysin Marien alkaessa puhua. Kuinka kauan siitä olikaan, kun hän oli viimeksi kuulut tuon äänen ja nyt... nyt se ääni vaati häntä selittämään.
"Minä... minä olen pahoillani. En tarkoittanut. Minä vain... tiedäthän, että rakastan sinua. Rakastan sinua juuri tuollaisena, mutta se mitä tapahtui... Maria, se ei ollut minun syyni."
Calvin ei kyennyt makaamaan sohvalla rauhassa, muttei hän kyennyt katsomaan naistaankaan. Hiljaa hän jatkoi sopertamistaan.
"Jos olisin tiennyt mitä sinä yönä käy olisin hakenut sinut. En minä voinut tietää. Herran jumala, enhän minä edes tiennyt, että niitä hirviöitä on olemassa!"
Calvin parahti ja painoi vapisevat kätensä kasvoilleen.
"Anteeksi anteeksi anteeksi... en olisi saanut satuttaa sinua... mutta... anteeksi anteeksi..."
Mies ruikutti.

[Pahoittelen kuinka pieniltä viestini näyttävät omiesi rinnalla.]

Uuuuuu! Vihdoin mies kävi kiinnostavaksi. Nyx joutui puremaan hampaansa yhteen, ettei paukannut ylös tuolista ja karistanut varastettuja kasvojaan. Vale-Maria vaihtoi vain hillitysti asentoa, vaikka demonisikiön mieli laukkasi kysymyksiä: mitkä hirviöt? mitä sinä yönä kävi? Hän olisi halunnut ravistella miestä jatkamaan, ja varjojen hehkuvasilmäiset pedot hyökyivät ylös seiniä ja pyörteilivät katossa miehen yläpuolella, ilmeisesti janoten tämän verta.
Nyx ei tuntenut sääliä vapisevaa, ruikuttavaa kääpää kohtaan, halveksi vain inhimillistä heikkoutta. Hän ei ollut vastannut, kun mies kysyi oliko tämä unta - no duh! Vale-Maria oli hädin tuskin hillinnyt sarkastisen silmienpyöräytyksen.

Nainen kumartui tuolissa eteenpäin ja laski kätensä Calvinin kädelle. Nyx sai sen tuntumaan jääkylmältä ja kelmeältä kuin ruumiilla.
"Kuinka voit sanoa rakastavasi minua?" Nyx huokasi, nauttien dramatiikasta, "jos rakastaisit minua, et olisi antanut sen tapahtua. Et voi paeta vastuutasi. Tämä on kaikki sinun syytäsi." Millä houkutella mies avautumaan siitä, mistä he oikein puhuivat? Hän ei voinut vain kysyä, oikea Maria tietäisi.
"Ketä kutsut hirviöksi? Ainoa hirviö, jonka näen, olet sinä", hän sanoi teatraalisella jäisyydellä ja veti kätensä pois. Voi miten hän ikävöi omia huskynsilmiään, jotka antoivat halveksivalle nenän vartta alas - tuijotukselle aivan erityisen terän. Nyt hänen oli tyydyttävä lainattuihin ihmiskasvoihin.

//Anteeksi kamalasti kesto. Jaksaminen ollut ihan nollilla -.- //

Seinillä risteilevät varjot tuntuivat uhkaavilta, mutta edes palavasilmäiset pedot eivät olleet mitään sen rinnalla mitä tuo nainen Calvinin edessä oli. Hänen vaimonsa... niin kauniina ja pelottavana. Marian kylmä käsi kosketti miehen omaa saaden tämän säpsähtämään. Kauhu paistoi Calvinin jäänsinissä silmissä. Tämän oli oltava painajaista.
"O-oletko sinä... ethän ole..."
Mies sopersi kykenemättä lausumaan kelmeiden käsien tuomaa inhottavaa epäilystä ääneen. Mies tarttui Marian käsiin ja piteli niitä hellästi. Maria oli siinä ja esitti hänelle ikäviä kysymyksiä, mutta pääasia että hänen vaimonsa oli siinä.
"Tämä ei ole minun syytäni! Vaan niiden... niiden petojen, hirviöiden!"
Calvin yritti hypähtää pystyyn kimpaantumisesta, mutta jokin selittämätön sai hänet palaamaan aloilleen ja pitelemään Marian käsiä.

"Olin vain niin vihainen. Se mitä ne tekivät sinulle... Maria minä rakastan sinua, enemmän kuin mitään muuta. Älä epäile sitä, ole kiltti."
Miten Maria saattoi. Calvinin silmissä kimmelsi kyyneleitä eikä hän kyennyt nostamaan katsettaan edes kiihtyneiden sanojensa voimasta. Marian syyttävä katse painoi hänet täysin maahan. Kaikki mitä hänen perheelleen oli tapahtunut oli hänen syytään. Hänen rakkaansa kutsui häntä hirviöksi.
"Niin..."
Mies oli täysin lyöty. Maria ei ollut ennen syyttänyt häntä mistään, miksi siis nyt. Calvin puristi naisen käsiä entistä lujemmin. Maria ei syyttelisi häntä. Maria ei kutsuisi häntä hirviöksi.
"Et ole oma itsesi."
Calvin päästi irti naisen käsistä ja ilme kylmeni.

Calvin nousi ylös sohvalta ja täysin tunteettomaksi muuttunut katse seuraili Mariaa hänen astellessaan huoneessa. Tuo nainen ei ollut se Maria jota hän hapuili öisin viereltään. Ei se nainen jonka aave vaelteli heidän kodissaan. Tuo ei ollut se Maria jota hän palavasti rakasti.
"Ei"
Mies kuiskasi ja pysähtyi Marian sivulle.
"Tämä ei ole minun syytäni. Sinä, sinä yksin olet syyllinen perheemme hajoamiseen."
Kylmä ääni jatkoi rauhallisesti. Mies oli hetken hiljaa kunnes yhtäkkiä tarrasi Mariaa hartiasta silmät hurjistuksesta palaen.
" Se olit SINÄ joka välttämättä halusit sen noidan lukevan jonkin helvetin RUKOUKSEN Annielle!"
Mies puristi naista hartiasta ja hän selvästikin kamppaili itsehillintänsä kanssa. Mies vapisi yrittäessään pitää muistonsa aisoissa.
"Sinä tapoit minun lapseni. Molemmat... heitä ei enää ole... vain hirviöitä."
Calvin taisteli vaihtoehtojen välillä ja lopulta hän päästi irti Mariasta.
"Eikä minulla ole enää vaimoa. Sinä et ole minun vaimoni, et enää tuollaisena."
Mies kuiskasi ja suoristautui.
"Sinun olisi ollut parempi pysyä koomassa."
Surun katkeroittama mies heilautti kättään vakaana aikomuksenaan lyödä tuota naista jolle hän aikanaan oli vannonut ikuista rakkautta.

[Ja nyt minä anelen anteeksiantoa kestosta.]

Nyx melkein katui, ettei ollut tarttunut herkulliseen, joskin säälittävään heikkouden hetkeen: Calvin vuodatti cambionin verenhimoa ruokkivia kyyneliä vain hetken, ennen kuin joko kokosi itsensä tai tajusi jonkin olevan vinossa ja kylmeni. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Ihminen oli rasittavan huono rakentamaan kuvaa: selvä, Mariaksi puhuteltu äiti oli palkannut noidan lukemaan rukouksen ja se oli tappanut pariskunnan lapsen. Mutta siinäkö se? Miksi Maria oli joutunut koomaan ja missä hän oli nyt? Opettelisi tarinoimaan, hyödytön kääpä.

Marian iho väreili, kun Calvin tarttui ilmeisen kovakouraisesti tämän olkaan. Nyx puri huultaan, ettei olisi hymyillyt. Hän rakasti unimaailmaa - häntä ei voitu syyttää pahoinpitelystä tai kunnianloukkauksesta maailmassa, jota hän hallitsi ja joka surkealle ihmisväestölle ei ollut todellinen. Nyt, rakkahin pikku kääpä, nyt leikki alkaa.
"Niinkö?" Maria kysyi, mutta hänen äänensä muuttui; se jylisi ja kumisi kuin ukkosen jyrinä. Seinillä väreilleet varjot synkkenivät niin, että pohjaton, kaikuva pimeys poisti kaiken onttoon tyhjyyteen. Calvinin lyöntiin kohotettu käsi sai naisen iho ratkeilemaan ja putoilemaan lattialle kuin käärmeen, joka luo nahkansa. Musta, väreilevä ja muotoaan muuttava peto kohosi miehen yläpuolelle, hehkuvat silmät tähän kiinnittyneinä kuin saalistavan pedon. Se avasi hainhampaisen kitansa, josta huokui helvetillinen kuumuus kuin pedon sisin olisi tulisija täynnä hiiliä.
"Sinun on korkea aika oppia paikkasi, ihminen", peto jylisi teatraalisesti ja kasvoi jokaisen sanan myötä kokoa.
"Juokse, pikku torakka, juokse!"

//Tästä tuli nyt aika kehno, mutta jospa siitä jotain saa irti //

Hahmo Calvinin edessä alkoi väreillä ja miehen kohotettu käsi pysähtyi.
"Mikä..."
Calvin perääntyi olennon luota, joka ei todellakaan voinut olla hänen vaimonsa. Tuon ääni tuntui kaikuvan kaikkialla hänen ympärillään. Varjot tummenivat ja tuntuivat kaartuvan hänen ympärilleen kuin valmiina kuristamaan hänet siihen paikkaan. Mies painoi käsiään vaistomaisesti päänsä suojaksi alati kasvavan olennon jylistessä sanojaan. Juosta se käski, mutta minne. Calvin kyyristyi maahan ja sydän takoi kurkussa. Huone pimeni entisestään, mutta se ei ollut mitään sen pimeyden rinnalla mitä mies tunsi sielussaan. Sen pienen hetken kun hän oli kuvitellut kaiken palanneen ennalleen. Miten naurettava. Hänelle ei suotu sellaista onnea. Häneltä oli viety kaikki.
"Mene pois, jätä minut rauhaan!"
Vanha mies kähisi tietäen itsekin moisen ininän turhaksi. Kuolema? Voisiko se olla helpotus?

Calvin saattoi tuntea ilmassa palamisesta ilmenevää katkua. Tuon olennon silmät ja kita hohkuivat kuin helvetissä.
"Mitä sinä haluat minusta!"
Mies huusi ja yritti kohottaa katsettaan tuohon olentoon. Tämä ei voinut olla todellista. Ei voinut. Mies onnistui nousemaan hitaasti ylös. Varjot ja ilma tuntuivat painavan häntä maahan. Kompastellen Calvin ryntäsi jonnekin pimeään poispäin tuosta palavasilmäisestä pedosta. Pimeydestä hänen ympärillään avautui maisemia menneisyydestä hetkellisinä välähdyksinä pimeässä. Hän kuuli naurua ja huutoja, puheensorinaa ja selviä lauseita. Mies ei kuitenkaan vilkuillut ympärilleen sillä kauhu jyskytti hänen takaraivossaan ja ainoana selkeänä ajatuksena oli pakeneminen. Loputon pakeneminen.

Nyx laittoi hirviön juoksemaan Calvinin perään maa tömisten, kuin hyvin painavan lapsen aivan liian suurissa kumisaappaissa. Sen musta, väreilevä muoto hyllyi kuin hyytelö, ja Nyxin oli pakko pysähtyä hölskyttämään olennon valtaisaa vatsaa ja hohottaa kuin paha, hieman vinksahtanut joulupukki.
"Juokse, juokse", peto hohotti jyrisevä ääni ympäröivästä maailmasta kumisten, "vaikka ethän sinä pakoon pääse - me tuhoamme sinut ennenmmin tai myöhemmin!" Nyx mietti toisiko miehen perheen uhkaaminen dramaattisen, Kummisetämaisen lisän, mutta mies oli tainnut tuhota perheensä jo ihan itse. Mikä sääli. Ihmismiehet aina alkoivat puhkua kuin apinat, kun näiden herkkää kohtaa uhkasi. Oli se sitten perhe tai nivuset.

Peto vaihtoi neljälle jalalle ja sen töminä muuttui pehmeäksi ja uhkaavaksi, sillä nyt Calvinin takana juoksi musta, sulokas kissapeto tai jättiläismäinen itämainen, joka huiski siihen verrattuna hiiren kokoista Calvinia leikkisästi tummalla tassulla kuin yrittäen kampittaa miehen. Sen valonhehkuiset silmät siristyivät jonkinlaisesta kierosta mielihyvästä.
"Miten sinä, pieni surkea ihmisraasu", kissan ääni jyrisi kehräten pimeydessä, "luulit koskaan voivasi pitää itseäsi meidän yläpuolellamme?"

Olento muutti muotoaan ja alkoi muistuttaa enemmän valtavaa kissapetoa. Tutumpikaan olemus ei kuitenkaan tuonut minkään laista lohtua Calvinin kompastellessa niin omiin jalkoihinsa kuin kissamaisiin tassuihin. Olento kähisi ääni täynnä jahdin tuomaa mielihyvää ja suoranaista voitonriemua sanoissaan. Niin, mitäpä mitätön ihminen kykeni tuollaista vastaan. Calvinin pakenemisyritys alkoi tuntua yhä toivottomammalta jos moinen oli suinkin mahdollista ja mies kompuroi entistä enemmän eikä kissan tavoittelevien tassujen liikkeiden väistämisestä tullut enää mitään. Calvin rojasti maahan ja yllättävän vikkelästi alkoi kompuroida pystyyn vain kohdatakseen nuo hehkuvat ilkkuvat silmät.

"Ei, ei tällaista voi tapahtua..."
Mies kuiskasi ja tunsi olonsa nurkkaan ajetuksi. Samassa pimeydestä kohosivat seinät tehden tuntemuksesta varsin konkreettisen. Calvin tömähti seinämää vasten perääntyessään ja katsahti ylös. Seinä tuntui jatkuvan loputtomiin kadoten jonnekin pimeyteen. Mies katsahti uudelleen petoon ja taas seinään.
"Tämä ei ole todellista...?"
Mies kuiskasi arvellen, nyt vähän kovempaa kuin aiemmin.
"Tämä on unta, painajaista tai jo-jotain."
Hän jatkoi kuitenkin painautuen yhä lähemmäs seinään kauemmas olennosta.
"Et ole todellinen, mikään täällä ei ole."
Miehen äänessä paistoi epävarmuus. Yksi kissan tassun huiskaus... ja se olisi siinä.

Kissa kierteli seinään törmänneen miehen edessä häntä huiskahdellen ja härnäten ihmistä tekemällä äkillisiä liikkeitä tämän suuntaan kuin yrittäen säikäyttää Calvinin laskemaan alleen. Sitä alkoi turhauttaa, ettei mies vastannut hänen esittämiinsä, toki erittäin oikeudenmukaisiin ja todellisiin syytöksiinsä. Ei Nyxillä tosin ollut varsinaisesti konkreettisia todisteita siitä, että Calvin rikkoi maagisia kansoja vastaan. Hän perusti hyökkäyksensä kuulopuheelle, mutta koska Calvin oli tosiaan vain ihminen ja varsin epämiellyttävä sellainen, ei Nyx kokenut kaipaavansa sen enempää oikeusta.

"Oletko jälkeenjäänyt vai muuten vain tyhmä?" Kissa sähähti ja lattia putosi miehen molemmilta puolin jättäen tälle seistävän laatan seinää vasten. Pimeys alkoi punertaa kaukana, kaukana alhaalta ja sen tulisesta pätsistä nousi kuuma, helvetillinen tuuli.
"Tietenkään tämä ei ole todellisuus", kissa nauroi kyyristyen hyppyyn, ja muuttaen taas muotoaan; kissa pieneni ja sai imartelevaan pikkumustaan pukeutuneen naisen hahmon: Nyx nousi omana itsenään; kalpea iho hohti pimeydessä ja kirkkaanpunainen tukka lepatti kuumassa tuulessa. Nainen naulitsi jäisen, aavistuksen mielipuolisen katseensa Calviniin ja hymyili viekkaasti.
"Tämä on vain painajainen. Mutta voi olla varma siitä, että se on esimakua tulevaisuudestasi. Kun heräät, minä olen odottamassa."

Tuo olento tuntui paljon aidommalta kuin edelliset jotenkin yliammutut hirviöt. Nainen tai jotain sellaista, ihminenhän tuo ei ollut. Nainen esitti uhkauksiaan ollen selvästi mielissään leikistä. Calvin huomasi rauhoittuvansa. Tämä oli unta. Maria oli ollut vain harhaa.
"Todellisuudessa minulla ei taida olla enää mitään menetettävää."
Calvin ei tuntenut oloaan sen sanoessaan erityisen surulliseksi, oikeastaan hän ei tuntenut yhtään mitään. Viha ja raivo joka jaksoi puskea häntä eteen päin todellisuudessa oli vain pintaa. Se oli asia joka piti hänet hengissä ja esti vajoamasta siihen tyhjyyteen.
"Todellisuudessa on tietyt säännöt."
Mies jatkoi ja silmäili ympärillään lahoavaa maisemaa joka alkoi muuttua entistä abstraktimmaksi. Hän oli sisäistänyt näkevänsä unta, joten mielen ei tarvinnut enää luoda todellisuutta matkivaa illuusiota. Seinät rapistuivat hiljalleen ja lattia syöpyi pois. Calvin ei kuitenkaan tuntenut pelkoa. Tämä oli vain unta, eikä se edes kiduttanut häntä onnellisilla muistoilla.

"Minulla ei ole mitään menetettävää."
Mies toisti kuiskaten pikemminkin muistutukseksi itselleen, kun unessa pyörivä usva alkoi hakea muotoaan muistuttaakseen jostain.
"Menetin jo perheeni... "
Calvin yritti koskettaa haparoiden tuttuja hahmoja, jotka kuitenkin hajosivat saman tien. Uni ei kestänyt tietoisuutta olemassa olostaan. Mies tuntui hetkeksi unohtuvansa mietteisiinsä kesken aloittamansa lauseen. Hän huomasi odottavansa raivostumista, sisuksistaan tihkuvaa säälimätöntä vihaa joka oli saanut hänet pyhittämään elämänsä henkilökohtaiselle kostolle taikaolentoja kohtaan.
"... sinulle ja kaltaisillesi."
Miehen sai viimein lopetettua irrallisena roikkuneen lauseensa ja katse kääntyi tuohon uniinsa tunkeutuneeseen naiseen.

Nyx kierteli Calvinia kissan elkein, ja katsoi sortuvaa unimaailmaa heidän ympärillään. Ihanaa! Hän pääsisi kokeilemaan syvyyssukellusta, kunhan tuo pappa lakkaisi höpisemästä turhia.
"Mitä höpötät, kääpä?" unisieppari sihahti ja hymyili kierosti.
"Ehkä todellisuus saa sinut selviämään."

"Herätys!" Hajoava maisema vaihtui. He olivat Calvinin hyvin todellisentuntuisessa makuuhuoneessa. Huone oli öisen hämärä; jossain kadulla tööttäsi auto ja sen moottori katosi vähitellen hiljaisuuteen. Ikkunasta lankesi kellertävää katulamppujen valoa. Mies makasi sängyssään, ja Nyx istui hajareisin tämän päällä, aseen piippu tämän rintaa vasten.
"No niin, Calvin-hyvä - sanos, onko moraalisesti kaataa omat syntisi viattomien niskaan?" nainen kysyi kallistaen päätään; punainen ponihäntä valahti hänen olkansa yli ja kutitti miehen kasvoja parfyymillaan.
Nyx oli harvinaisen ylpeä itsestään: hän ei ollut usein rakentanut useaa unta sisäkkäin.

Calvin havahtui unestaan säpsähtäen kuin olisi pudonnut jostain ja iskeytynyt maahan. Mies räpytteli hetken silmiään saadakseen jotain tolkkua missä oli. Makuuhuoneessa leijui tuttu haju joka ei ollut Calvinille mieluinen kodin turvallisuudesta ja lämmöstä kertova tuoksu. Se oli hänestä eltaantunut haju joka muistutti häntä päivästä toiseen, että tämä kamala kolkko asunto oli hänen kotinsa. Calvin katsoi silmiin pyssyn toisessa päässä olevaa naista joka painoi asetta hänen rintaansa vasten uhkaavasti.
"Eivät kaltaisesi ole viattomia."
Calvin kuiskasi vastaukseksi kysymykseen viipyillen sanoissaan.
"Teidän olisi parempi ollut pysyäkin poissa ihmisten silmistä. Ehkä minä en saa heitä tajuamaan sitä, mutta joku saa."
Mies jatkoi saamatta kuitenkaan mitään mielihyvää uhkakuvien luonnistaan. Yleensä hän ei ajatellut perimmäisiä, alhaisia syitään vainota taikaolentoja ja kykeni jopa olemaan ylpeä siitä mitä teki. Nyt hän ei kyennyt siihen. Marian kuva loisti liian kirkkaasti hänen mielessään.
"Jos tapat minut, eikö se vaan luo huonoa julkisuuskuvaa ihmisten kaltaisena elämää yrittäville ystävillesi."
Calvin naurahti itseään säälivästi. Pelkäsikö hän kuolemaan. Ei hän tiennyt. Pahimmassa tapauksessa hän kai löytäisi itsensä tosiuskovaisten paasaamasta Helvetistä, mutta voisiko se olla niin paha vaihtoehto tälle hänen tämänhetkiselle kurimukselleen. Ehkä hänen ajamansa asia saisi uutta voimaa hänen marttyyrimaisesta kohtalostaan... paskat mitään saisi! Hänen sotkunsa päätyisivät päivän valoon ja kaikki leimaisivat hänet kaksinaamaiseksi roistoksi haudaten kaikki aatteet joita hän oli yrittänyt ihmisten keskuuteen istuttaa.

Pelko. Hän tunsi sen, vaikkei suoranaisesti kyennyt selittämään mistä se tuli. Calvinin katse harhaili hänen yrittäessään saada hermojaan hallintaan. Tuo kummallinen pelkotila tuntui hiipivän nurkista häntä kohden kuin lapsuuden painajaisissa joissa hän turhaan yritti riuhtoa ovea kiinni.
"Mitä haluat? Että pyydän anteeksi tekojani vai onko tarkoituksesi vain nauttia leikistä ennen kuin ammut minut?"
Calvin katseli tuota olentoa. Oliko hän ajanut taikaolennot jo näin ahtaalle vai oliko kyseinen yksilö vain muuten päästään vialla, että oli valmis ottamaan oikeuden omiin käsiinsä.
"Ja moraali..."
Mies jatkoi.
"... sen nyt jokainen tietää vähintäänkin häilyväksi käsitteeksi."
Tai ainakin Calvin tiesi. Aina ei voinut toimia oikein edes oman moraalinsa mukaan.

Nyx oli enemmän tai vähemmän päästään vialla, ja ylpeä siitä. Kuvasiko muka kukaan koskaan demoneja terveiksi ja tasapainoisiksi humanitääreiksi? Hän vain hymyili ja siveli pistoolinsa liipasinta, kun vanha kääpä jatkoi höpinöitään unenvaihdoksesta hämääntymättä. Kukaan tässä maailmassa ei ollut viaton: se oli vain klisee ja pakkopaita. Calvinin asenne alkoi kuitenkin ärsyttää naista, ja se näkyi tämän siristyneiden silmien lämpötilan laskussa; niiden sävy muuttui synkäksi ja uhkaavaksi. Hän painoi huomaamattaan asetta lujemmin miehen rintaan.
"Kukaan itseään arvostava ei yritä imitoida ihmisiä", hän sähähti ja tarttui miestä leuasta, kaivaen tämän poskia kynsillään. Hän ravisti tämän naamaa, ja tarttui sitten miestä tukasta, tukistaen tätä ja kallistellen miehen päätä, nauttien täyden kontrollin tunteesta.
"Sinä puhut liikaa", hän sähisi, sillä jatkuva filosofointi alkoi saada hänen kärsivällisyytensä rakoilemaan. Ulkona tuntui syttyvän ukkosmyrsky, joka sai talon tärisemään.

"Anteeksipyynnöilläsi ei olisi väliä. Olet vain torakka, mutta jopa sinusta voi olla viihdykettä, ennen kuin liiskaan sinut", cambion murisi ärtyneenä ja tuijotti miestä kiinteästi, kuin yrittäen päätää mitä tekisi tälle. Unessa hänellä oli lohduttava vapaus tehdä mitä tahansa - kunhan ei saisi miestä heräämään ennen kuin pääsisi itse ulos.
"Joten… SHHHHH. Minä mietin."

// kesä oli enemmän tai vähemmän energiaa vievä, mutta se ei ole mikään selitys -.-' Olen pahoillani kestosta ja on ihan ok jos jatkaminen ei innosta enää, kun on niin vanha peli. Mutta jos inspistä löytyy niin olisi hienoa //

Calvin oli hiljaa. Ei niinkään käskystä kuin mielessään leijuvista muistoista. Ne pyörivät hänen ympärillään vahvempina kuin yleensä. Johtuiko se äskeisestä unesta. Calvin hätkähti. Kuin hetken hän olisi nähnyt lastensa kasvot kuikistamassa vaatekaapista virnuillen. Ei... miksi... miksi tuo nainen oli nostanut pintaan kaikista kipeimmät muistot. Cesar ... ja Annie. Vaatekaapin ovi oli hivenen raollaan. Oliko hän jättänyt sen niin. miksi hän olisi jättänyt auki? Hajamielisyyttään. Siitä häntä ei voisi syyttää, sillä asunto oli muutenkin kaaosta. Mutta hän ei muistanut, että olisi avannut kaappia vähään aikaan, vaatteet - niin puhtaat pesulasta haetut ja likaiset lojuivat pöydillä, sohvalla ja jopa lattialla. Tämä ei ollut edustusasunto, joten oli aivan saman tekevää miltä siellä näytti. Mutta kaapin ovi... kun Cesar oli ollut pieni hän oli pelännyt hirviöiden tulevan vaatekaapista. Siitä asti Calvinilla oli ollut tapana sulkea kaappien ovet huolellisesti.

Mies havahtui siihen tosi asiaan, että menneiden muistelun ja harhojen sijaan hänellä oli todellinen mörkö ongelmanaan. Mutta olisiko se edes ongelma? Kuolema... hän ei halunnut ajatella sitä. Kuolemaan liittyi sanana liika mystiikkaa ja mahdollisuus kuolemanjälkeiseen elämään jokaiselle uskonnolle tyypillisessä paikassa, joko persoonana tai osana jotain suurta yhteistä sielua. Pikemminkin olemassa olemisen loppuminen kuulosti rauhoittavammalta.
"Jos aiot tappaa minut, niin tee se. Muussa tapauksessa anna minun sulkea tuo kaapin ovi..."
Miksi hän sen halusi tehdä...