Päiväkävelyllä

// Noniin, tästä tämä nyt lähtee! Tämä on tosiaan avoin, eli kuka tahansa joka uskaltaa saa liittyä seuraani toivottavasti tästä saa edes jotain aikaiseksi! //

Tänään oli vihdoin aihetta hymyyn. Viimeiset kaksi viikkoa oli satanut lähes taukoamatta ja ollut kylmempi kuin aikoihin. Tosin eihän Aino voinut sitä tietää, koska oli asunut Pariisissa vasta parisen kuukautta, mutta hänen tätinsä - Vanamo - oli taivastellut asiaa hänelle. Tänäänkin oli pilvistä, mutta aurinko pilkisteli vaaleiden pilvien takaa tullen varmasti jossain vaiheessa päivää ainakin melkein kokonaan näkyviin.

Tai niin Aino ainakin toivoi kävellessään kohti Chênevalien keskustaa. Kävelytien oikealla puolella oli lähes vieri vieressä kauniita puutaloja, joiden pihalla näkyi vähän elämää. Yhden talon pihalla kolme lasta leikki koiran kanssa. Ainon valkoinen länsiylämaanterrieri Pablo jäi katselemaan tätä mustaa koiraa aidan taakse ja päästi pienen matalan murinan. ”Pablo, ei”, Aino sanoi ja vetäisi Pabloa hihnasta kertoakseen matkan jatkumisesta. Pablo tuijotti lapsia ja koiraa vielä hetken vasen etujalka ilmassa, kunnes Ainon toistaessa komennon terävämmällä äänellä Pablo jatkoi matkaansa häntä heiluen. Vasemmalla puolella kohosi tasaisin väliajoin lehtipuita, jotka seisoivat riisuttuina harmaassa maisemassa.

Aino ja Pablo etenivät hitaasti, sillä terrieri tahtoi pysähtyä melkein jokaisen puun juurelle nuuskimaan ja laskemaan merkkinsä. Terrierin häntä heilui innostuneena, kun se kulki kuono maassa tutkien kaikkia uusia hajuja, joita täällä oli. Muutama auto huristeli silloin tällöin ohitse ja välillä Pablo haukahteli muutamille. Onneksi ainakaan vielä ei pyöräilijöitä ollut tullut vastaan, sillä Pablo käyttäytyi aina arvaamattomasti niiden seurassa. Ensimmäisen kerran pyörän nähtyään Pablo oli pyrähtänyt sen eteen, ja sen seurauksena pyöräilijä oli melkein suistunut ojaan – mutta onneksi vain melkein.

Pieni tuulenvire heilutti Ainon punaista poninhännälle laitettua tukkaa. Nyt oikealla puolella avautui puiston reunaa. Aino katsoi oikealle ja vasemmalle ja ylitti tien nopeasti. Hän astui puistossa kulkevalle soratielle Pablo edellään hurjasti vetäen.

//Heipä hei ja tervetuloa Cheneen muuten : D Tungen mukaan taikaolentoihin vähemmän innostuneesti suhtautuneella hahmollani (profiili löytyy viimeisenä allekirjoituksesta) koska en ole vielä päässyt herralla kertaakaan pelaamaan XD Ja pyydän kovasti anteeksi, kun lainasin Ainon koiraa... toivottavasti saat jotain aikaan tästä sepustuksesta joka on väsyneenä kirjoitettu//

Sade... Lopultakin viikkojen veden tuleminen oli hetkeksi lakannut ja vaikka taivas varoittelikin pilvillään pystyvänsä parempaankin, Calvin tunsi olonsa edes hieman paremmaksi. Sade teki hänet aina entistä vihaisemmaksi ja sen olivat saaneet tuta kaikki hänen viimeviikkoina tapaamansa ihmiset - taikaolennoista puhumattakaan. Calvin vilkaisi taivaalle ja mutisi hiljaa lukitessaan valkotiilisen omakotitalonsa oven. Mies huokaisi ja puristi ovenkahvaa painaen sen alas. Ovi oli lukossa. Hän voisi nyt hyvillä mielin lähteä, hah. Tuskin sentään hyvillä mielin. Hän vihasi tätä taloa ja sen mieleen tuomia muistoja. Vaalea mies kääntyi kannoillaan, nosti mustan nahkasalkun kuistilta ja otti aamulla ostamansa lehden vanhalta puiselta terassipöydältä. Calvin mukaisi kärsinyttä pöytää. Se pitäisi uusia... mutta mitä järkeä siinä olisi kun hän ei edes asunut täällä kovinkaan usein ja jos asuikin niin ei todellakaan viettänyt aikaansa kyseisen pöydän ääressä.
"Voisin silti käskeä raahata sen helvettiin..."
Vaalea mies jupisi ja huitaisi ilmaa lehtirullalla.

Calvin asteli pihan poikki kadulle ja kääntyi lukitsemaan pihan porttia kun hän kuuli koiran haukuntaa. Mies murahteli ja lähti kulkemaan kohti puistoa. Hän halusi nauttia tästä jonkintasoisesta auringonpaisteesta ennen kuin taivas keksisi kaataa vettä hänen niskaansa taas. Hänellä olisi hyvin aikaakin ennen kokoustaan. Päiväsaikaan hänen ei edes tarvitsisi vaivata päätään vampyyreillä ja toivon mukaan muutkin luomakunnan irvikuvat pysyisivät poissa hänen tieltään. Samassa alkoi kuulua kamala räksytys ja murina. Calvin hätkähti hieman ja tuijotti edempänä polulla seisahtunutta koiraa jä tämän omistajaa. Koira ei ilmeisesti pitänyt hänestä. Mies hymähti ja asteli lähemmäs kaksikkoa.
"Komea koira, vaikka hieman ärhäkkä."
Calvin totesi ja katsoi hihnan taluttajan päässä olevaa tyttöä. Tämä ainakin äkkisestään vaikutti ihmiseltä, mutta sen Calvin oli oppinut ettei koskaan voinut olla varma.
"Hän ei taida pitää minusta."
Mies jatkoi ja naurahti väsyneesti. Hän piti eläimistä, mutta ne aistivat hänen jatkuvan hermostuneisuutensa ja vihansa.
"Onko hänellä nimeä?"
Calvin viittasi terrieriin. Olisi paras luoda hyvä kuva itsestään. Eihän sitä koskaan voinut tietää milloin keskusteli mahdollisen äänestäjän kanssa. Varsinkin kun kyseessä oli nuori henkilö.

//Jeejee, viimeinkin seuraa! Kiitoksia, kiitoksia. Luin muuten Calvinin esittelyn ja onpa mielenkiintoinen hahmo tykäistyin häneen! Ja ei haittaa koiran lainaaminen. Toivottavasti itsekin vastasin järkevästi :D//

Aino oli pysähtynyt soratien reunaan ja nostanut katseensa taivaaseen. Hän siristeli silmiään katsellessaan pilviä ja yrittäen päätellä alkaisiko sataa heti vai kohta. Hän ei ehtinyt tehdä päätelmiä pitkällekään kun Pablo vetäisi vähän hihnasta ja alkoi haukkua ja murista hurjasti. Aino vetäisi vaistomaisesti Pabloa lähemmäs ja katsahti haukun kohteeseen.

Heidän viereensä oli tullut vaalea mies – tai ainakin hän näytti Ainon mielestä ihmiseltä. Pablo jatkoi murisemista. ”Shhh”, Aino sanoi Pablolle ja jatkoi miehen tarkastelua yrittäen päätellä oliko tämä sittenkin jotain muuta, miltä päällepäin näytti. Aino ei ensiksi kuullut mitä mies sanoi. Hän vain katsahti mieheen ja mutisi jotain ”Hmm-mmm”:ltä muistuttavaa. Ennen kuin Aino ehti kunnolla sisäistää miehen tosiaan puhuneen jotain, mies puhui jo uudelleen.

Tällä kertaa Aino terästäytyi ja vastasi vähän takerrellen: ”Se ei oikein pidä vieraista. Varsinkaan vieraalla maalla.” Vieraalla maalla? Aino kirosi mielessään kömpelyyttään. Se ei kuulostanut järkevältä lauseelta, mutta hän ei nyt saanut mitään muutakaan mieleensä. Hän toivoi, ettei mies huomasi hänen takerteluaan. Aino kuitenkin hymyili leveästi vastauksensa perään yrittääkseen hyvitellä huonoa lausettaan. Aino yritti tarkastella miestä – omasta mielestään huomaamattomasti – oliko tämä huomannut kompurointia. Tällä kertaa mies kysyi vielä koiran nimeä. ”Pablo”, Aino vastasi tällä kertaa itsevarmemmin. Hän vaihteli painoaan toiselle jalalle vilkuillen välillä Pabloa ettei tämä tekisi tuhmuuksia. Koira oli lopettanu murinan ja nuuski nyt maata vähän kauempana heistä. Välillä se kuitenkin loi epäilevän katseen tulokkaaseen.

Calvin vilkaisi taivaalle joka alkoi kirkastua entisestään. Mies tunsi pientä helpotusta säätilan asettumisesta aurinkoisemmalle puolelle. Ehkä juuri auringonpaiste sai miehen jatkamaan juttutuokiota tämän nuoren naisen kanssa.
"Ette siis ole alunperin Raskasta kotoisin. Mistä kaukaa tulette?"
Calvin kysyi olettamuksensa perusteella ja katseli Pabloa tämän tutkiessa soratien hajuja. Välillä koira nosti päätään ja murisi hänelle. Cesar oli niin halunnut koiran lapsena. Miksei hän ollut hankkinut moista? Ehkä... ei se olisi mitään muuttanut. Mitä hän kuvitteli. Koira ei olisi voinut estää Cesaria tekemästä niin kuin teki.

Pitkään Pablon touhuja seurattuaan Calvin nosti katseensa koirasta ja hetken kasvoilla ollut suru pyyhkiytyi tavallisen mitään sanomattoman ilmeen tieltä.
"Oletteko sopeutuneet tänne? Puhutte melkoisen sujuvasti. Oletteko opiskelleet ranskaa kauankin?"
Mies kysyi rauhallisella äänellä ollen edelleen hieman poissaoleva. Mies kuitenkin terästäytyi ja katsoi suoraan silmiin keskustelu kumppaniaan.
"Miksi muutitte juuri Ranskaan? Tulitteko opiskelemaan kenties? Oletteko kohdanneet hankaluksia esimerkiksi julkisten palveluiden kanssa?"
Kysymykset satelivat kiivaaseen tahtiin ja Calvin tarkkaili koko ajan ristikuulusteluunsa joutunutta tyttöä. Hän jatkoi kyselemistä saadakseen pintaan nousseen muiston mielestään ja oli hän aidostikin kiinnostunut tämän nuoren kokemuksista. Olihan hänen poliitikkona hyvä saada tietää millaista Ranskaan asettuminen todellisuudessa oli. Mies tajusi kuitenkin pian itsekin että istuntosaliin kuuluva agressiivisuus alkoi eksyä hänen puheeseensa ja rauhoittuakseen mies huokaisi syvään.
"Uteluni varmaan hämmentää teitä, mutta kokemuksienne kuuleminen on minulle tärkeää. Olen Calvin Le Corre."
Calvin hymyili laimeasti jatkaen pienen hiljaisuuden jälkeen huomattavasti rauhallisemmin.
"Olen mukana politiikassa, joten siksi minua kiinnostaa miten te ulkomailta tulleena koette muuttonne Ranskaan. Olisi ihanteellista, jos voisitte tuntea olevanne samassa asemassa muiden kanssa, ettekä joutuisi kohtaamaan syrjintää. Valitettavasti on myönnettävät, ettei asiat kovinkaan usein mene ihanteiden mukaan."

Mies huokaisi jälleen ja katse harhaili heidän ohitseen kävelevään pariskuntaan, joka nauroi jollekin. Jossain kuului lapsien riemuisaa huutoa ja Calvin saattoi erottaa puiston laitamilla lastenvaunuja työntelevän hahmon.
“Jokaisen ihmisen taustastaan tai mistään muustakaan riippumatta pitäisi saada olla oma itsensä ja tehdä asioita jotka tekevät hänet onnelliseksi.”
Vaaleatukka puheli miltei itsekseen. Täydellisessä maailmassa ehkä hän olisi ollut muusikko eikä parlamentin räksyttävä koira Pablon tapaan...

Aino oli vähän yllättynyt kun mies jäikin jatkamaan jutustelua. Mikäpä siinä. Aina on oikein mukava vaihtaa edes muutama sananen jonkun kanssa. Aino huomasi miehen teitittelevän ja päätyi samaan ratkaisuun. ”Kyllä, en ole alun perin Ranskasta. Olen Suomesta.” Aino huomasi miehen katselevan Pabloa pitkään ja kysäisi: ”Pidättekö koirista?”

He kumpikin tuijottivat hetken koiraa ennen kuin mies alkoi kysellä kaikenlaista. Kysymyksiä sateli sen verran nopeasti, ettei Aino ehtinyt vastata heti, vaan odotti hetken kysymystulvan loppumista.
”Hauska tavata. Olen Aino Viita.” Aino loi pienen hymyn ja jatkoi:
”Olen ollut täällä vasta parisen kuukautta, joten siihen nähden ihan hyvin. Opiskelin ranskaa koulussa puolitoista vuotta. Se oli suurin intohimoni, joten opiskelin innolla. ” Aino mietti hetken ennen kuin vastaisi syynsä muuttoon. Lähinnä hän mietti kuinka paljon voisi kertoa kertomatta kuitenkaan liian henkilökohtaisia asioita heti kättelyssä. Miksi hän oli todellakin muuttanut Ranskaan? Ei hän oikein ollut varma itsekään. Pakoon äitiään? Perhetilannetta? Vai aukinaisia tulevaisuuden suunnitelmia? Ylipäätään pakeniko hän jotain vai puhtaasti halusi uusia kokemuksia?
”Tulin tänne hengähtämään ja vähän näkemään muunlaista maailmaa. Asun tässä lähellä tätini luona. Tai ei hän oikeastaan ole tätini, vaan kaukainen sukulainen, mutta tädiksi kutsuminen on helpompaa.” Aino sulki suunsa ja jäi miettimään oliko nyt kuitenkin lopussa lörpötellyt liikaa. Eihän mitään kovin henkilökohtaista ollut sanonut, joten menkööt.

”Toistaiseksi täällä olo on sujunut oikein mallikkaasti. En ole vielä kohdannut mitään muita kuin välillä kielellisiä ongelmia. Sanoitte olevanne mukana poliitiikassa? Oletteko kansanedustaja? Saanen udella mistä puolueesta olette? Ei sillä että ymmärtäisin politiikasta oikeastaan mitään, saatika Ranskan politiikasta.” Aino punastui vähän ja mietti oliko politiikasta keskusteleminen ehkä sitten liian haastavaa hänen kielitaidolleen. No ainakin sitä voi kokeilla, voihan sitä vähän perääntyä jos ei sanavarasto riitä.

Aino huomasi miehen hieman vaipuneen omiin ajatuksiinsa. Hän seurasi miehen katsetta heidän ohitseen kävelevään pariskuntaan. Mies puhui ja tuntui kun hän olisi puhunut itsekseen. Aino oli hetken vaiti ja päätti kuitenkin vastata miehen puheeseen, vaikkei ollutkaan varma oliko se kohdistettu hänelle.
”Se on aivan totta. Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus olla mitä tahtoo, eikä tarvitsisi miettiä muiden mielipiteitä.”

Calvin ei virkannut mitään siihen pitikö hän koirista. Joskus... mutta siitä oli jo aikaa. Nykyisin eläimet tuntuivat vain heijastavan hänen kireytensä ja vihansa takaisin. Eläinten kanssa hän kuitenkin kykeni saavuttamaan jonkinlaisen rauhan. Hän halusi ratsastamaan, mutta hänellä ei olisi aikaa vielä hetkeen. Oli niin kiireistä. Pablo alkoi rauhoittua ja Calvin tunsi itsensä hieman rennommaksi. Hän vain katseli koiraa ja ei näin ollen edes tyypilliseen tapaansa keskeytellyt kysymyksiinsä vastailua, vaan odotti mietteissään Ainoksi itsensä esitelleen tytön kertoa asiat rauhassa. Oli lohduttavaa kuulla, ettei tälle nuorelle naiselle ollut sattunut mitään kamalaa.
"Asutko täällä Chénevalien alueella? Vaikka täällä pintapuolisesti vaikuttaa ihanteelliselta asua suosittelisin etsimään muitakin vaihtoehtoja. Itsekin asun keskustassa alueen... rauhattomuuden vuoksi. Öisin täällä on hyvin vaarallista, mutta niinhän kaikkialla nykyisin."
Vanhempi selitti äänessään inhoa. Hän vihasi tätä asuinaluetta. Joskus hän oli ollut onnessaan saadessaan kutsua tätä paikkaa kodikseen ja nyt hän varoitteli vierasta tyttöä asettumasta tänne, huvittavaa.

Positiivisesti yllättynyt poliitikko sai vastaansa kysymysrimpsun joka sai hänet naurahtamaan. Nauru tosin oli kylmä ja väsynyt. Oliko Aino vain kohtelias, jolloin lyhyt vastaus riittäisi vai olisiko naisessa potentiaalinen tukija.
"Kyllä, olen ja mukana parlamentissa."
Calvin aloitti harkiten. Hän tarkkaili puhekumppaniaan ja mietiskeli sanottavansa tarkkaan. Hän ei halunnut tylsistyttää toista jos tällä olisi pienikin kiinnnostus.
"Tällä hetkellä toimin puheenjohtajana Inhimillinen Ranska - puolueessa."
Calvin jatkoi asialliseen, mutta kuitenkin rupattelevaan sävyyn. Hieman mies oli tosin pettynyt, kun Aino sanoi, ettei ymmärtänyt politiikasta. Millä muulla tavalla asioihin voisi vaikuttaa... lain oikealla puolella. Toisaalta, eihän mies itsekään ollut välittänyt vallanjaon kiemuroista ennen kuin oli tajunnut miten pahasti päin helvettiä asiat olivat olleet.
"Ehkä löydät innostuksen joku päivä. Tarvitaan vain yksi teko, joka saa sinut ajattelemaan, ettei asioiden kuuluisi olla näin. Silloin pidä siitä tunteesta kiinni niin kauan kunnes vääryys on korjattu."
Miehen ääni kiihtyi hetkellisesti kunnes hän sai itsensä taas hallintaansa. Tito... oliko se kaikki edes ollut vaivan arvoista. Hän ei saanut ajatella niin. Kaikki oli paremmin kuin silloin.

Calvin hymähti hyväksyvästi Ainon yhtyessä hänen yksinpuhelunsa kaltaiseen ääneen lausuttuun toiveeseen.
"Olen aina toivonut sellaista. Luulin jo että voisin joku päivä saavuttaa sen kunnes... Ne ilmestyivät"
Miehen ääni hiipui ja hän kohensi ryhtiään. Hän ei ollut vielä hävinnyt. Eikä häviäisi.
"Mutta kuten sanoin. Tarvitaan vain pieni liikkeelle sysäävä voima ja sen jälkeen asiat alkavat luonnistua ja järjestyä. Toivon mukaan olen se ihmiset alkuun tönäisevä voima, jotta asiat saadaan oikealle tolalleen. Odotan sitä päivää, kun saan kulkea öisin rauhassa."
Vaalea murahti ja otsa kurtistui hänen ajatellessaankin koloissaan lymyileviä taikaolentoja.

Aino huomasi ettei mies vastannut hänen kysymykseensä koirista. Hän päätti kuitenkin olla piittaamatta siitä ja kohautti sisäisesti hartioitaan. Ehkei Calvin ollut vain kuullut sitä. Se ei ollut kovin tärkeä tieto, joten Aino päätti olla toistamatta kysymystä.
”Kyllä, asun tässä vähän matkan päässä.” Samalla Aino osoitti suurin piirtein tulosuuntaansa. Ainon mielenkiinto heräsi hänen kuunnellessaan Calvinin selitystä alueen epämiellyttävyydestä. Hänestä tämä alue vaikutti oikein mukavalta, olihan täällä sentään paljon taikaväkeä! Vaikkei hänen ollutkaan vielä kunnolla päässyt juttelemaan kenenkään kanssa, tuskin hän olisi uskaltanutkaan vaikka tilaisuus olisi ollut. ”Minusta tämä vaikuttaa oikein ihastuttavalta asuinalueelta!” Pitäisikö innostusta taikaväkeen mainita? Entä jos hän ei pidäkään taikaväestä? Mutta toisaalta, miksi kukaan ei pitäisi? Aino kuitenkin päätti jättää tämän kohdan mainitsematta, ainakin toistaiseksi. ”Mutta se täytyy kyllä myöntää, että eiköhän melkein kaikkialla ole nykyään vaarallista öisin. Varsinkin jos kulkee yksin.”

Aino hymyili lämpimästi Calvinin naurahdukselle. Oliko hän esittänyt tyhmiä kysymyksiä? Puolue, jossa Calvin oli, ei sanonut mitään Ainolle. Ehkäpä hänen täytyisi kaivaa tästä tietoa kunhan pääsisi kotiin, ihan vain mielenkiinnosta. Hän katseli miestä hetken yrittäen ainakin näyttää mietteliäältä. Hän ei tiennyt mitä vastata, ettei vaikuttaisi aivan tumpelolta. Saattoihan tämä Inhimillinen Ranska olla vaikka kuinka tunnettu puolue Ranskassa! Täytyisi varmasti udella asiasta Vanamo-tädiltäkin..

”Kyllä, eihän sitä tiedä minne elämä tästä vie. Ties vaikka minustakin tulisi joku päivä poliitikko!” Hän päästi pienen iloisen naurunpyrähdyksen ja toivoi ettei vaikuttaisi aivan aivottomalta. Aino huomasi Calvinin äänen hetkellisen kiihtymyksen ja jäi miettimään hänen sanomisiaan. Mikä oli saanut hänet liittymään politiikkaan? Tuossa lauseessa varmasti piilisi vastaus, mutta Aino ei uskaltanut udella enempää. Eihän asia hänelle varsinaisesti kuulunut.

Ne ilmestyivät… ketkä? Taikaväkikö? Ketä muutakaan hän voisi tarkoittaa. Aino ei tiennyt mitä ajatella eikä varsinkaan mitä sanoa seuraavaksi. Nyt hän oli iloinen, ettei ollut möläyttänyt taikaväestä ainakaan vielä mitään. Vastustiko tämä mies taikaväkeä? Oliko se sysäävä voima liittymiselle politiikkaan? Inhimillinen Ranska? Se nimi täytyy painaa mieleen ja etsiä siitä kaikki tieto käsiin mahdollisimman nopeasti!

”Eihän se mahdotonta ole. Eihän sitä välttämättä tarvita kuin yksi tarpeeksi asialleen omistautunut ja hän voi saada paljon ihmeitä aikaan. Ovatko yöt täällä rauhattomia? Ryöstöjäkö vai eikai sentään… tappoja?”
Ainon silmät pyöristyivät. Ei kai sentään. Tämä vaikutti rauhalliselta asuinalueelta. Tosin eihän hän koskaan öisin ollut liikkeellä. Hän ei osannut sanoa millaista silloin oli. Vai ei kai sentään? Puhuiko hän kenties vampyyreista?

"En halua pelotella teitä, mutta kehotan kuitenkin varovaisuuteen."
Calvin totesi, mutta äänessä kuuli, ettei mies pitänyt Ainon ihastuksesta Chénevalieta kohtaan.
"Toivottavasti ette joudu pettymään."
Mies lopetti pirujen maalailunsa seinille ja asuinalueen yle aiheen vaihtuessa hänen mukavuusalueelleen politiikkaan ja sen kiemuroihin. Vaalea kohotti kulmiaan hivenen epäilevänä Ainon naurahtaessa, että ehkä hänkin toimisi, joku päivä poliitikkona. Mies ei kuitenkaan sanonut mitään. Hänessä ei ollut enää samanlaista innostusta, kuin tässä nuoressa naisessa.

Calvin ei voinut olla hymyilemättä huvittuneesti Ainon kysellessä mikä erityisesti aiheutti levottomuutta Chénevalien yössä.
"Vampyyrit ja muut heidän kaltaisensa. Kokisin moisen huomattavasti suuremmaksi riskitekijäksi kuin ryöstöt ja varkaudet. Ihmiset sentään saa kuriin ihmisvoimin, mutta nuo olennot ovat vahvempia, eikä heihin vaikuta lait tai edes väkivalta puhumattakaan, että nuo kykenisivät ihmisten tapaan tuntemaan katumusta teoistaan."
Calvin kertoi, kuin kyseessä olisi hyväkin vitsi. Olihan se naurettavaa, että ihmiset kokivat suuremmaksi uhaksi toistensa etniset taustat ja seksuaalisen suuntautumisen, mutta kun oli kyse ihmissusista ja keijuista oltiin valmiita puolustamaan kynsin ja hampain näiden vähemmistöjen oikeuksia. Aino taisi monien muiden tapaan pitää taikaolentoja vaarattomina vähän erikoisia kykyjä omaavina ihmisenkaltaisina olentoja. Mutta taikaolennoilla ei ollut ihmisen moraalia ja vaikka monet muistustuttivatkin ulkoisesti paljon ihmistä, he olivat pikemminkin lähempänä villieläimiä. Tosin villieläimetkään eivät tappaneet huvikseen. Miehen kasvoilla paistoi synkkyys.
"Media rummuttaa sen rytmin tahtii mikä myy, miettimättä suuremmin seurauksia. Nettikin on täynnä kaikenmaailman fanisivuja taikaolennoille aivan kuin kyseessä olisi julkisuuden henkilö. Kun tarpeeksi kauan ihmisille syötetään käsitystä siitä, että taikaolennot ovat ihmiseen rinnastettavia olentoja, sen syvemmällä suossa olemme, kunhan nuo päättävät lakatata esittämästä."
Calvin alkoi selvästi menettää hermonsa, mutta pikemminkin yleisellä tasolla kuin Ainon vuoksi. Tyttö oli vielä nuori ja arvatenkin uskoi kaikista löytyvän jotain hyvää. Niin mies itsekin oli uskonut Ainon ikäisenä, kunnes karmea totuus oli pikkuhiljaa paljastunut ja lopulta repinyt hänen elämänsä palasiksi.
"Vaikka nuo olennot tekevät pahoja asioita, ihmiset haluavat uskoa satuihin ja rooleihin, jotta tuntisivat olonsa turvalliseksi. Muuta selitystä en keksi sille, miksi täälläkin on vampyyribaari ja jopa jonkinlainen turvakoti noille olennoille. Mutta kai se on inhimillistä - maailman parantaminen. Se vaan mistä pitäisi aloittaa tuntuu olevan useimmilla hukassa. "
Mies jatkoi rauhalliseen ja tunteettomaan sävyyn.

//Toivottavasti tästä saa jotain irti. Hieman on ajatus hukassa //

Aino oli perin järkyttynyt. Hän yritti pitää naamansa peruslukemilla, siinä kuitenkaan kovinkaan hyvin onnistumatta. Aino oli pitänyt tästä miehestä, mutta nyt hän ei ollut ollenkaan varma. Hän muuttui hieman varautuneeksi. Joutua nyt puolustamaan taikaväkeä! Uskomatonta! Kuka nyt ei heistä pitäisi? Hehän ovat olleet mielenkiintoisia ja täynnä mystiikkaa! Miksi fantasiakirjat olisivat niin suosittuja jos ihmiset eivät rakastaisi näitä kyseisiä olentoja? Aino pudisti itsekseen päätään ja tajusi olevansa hieman naiivi. Ehkäpä Calvinilla todella oli joku syy vihata heitä? Ehkäpä he olivat tappaneet hänen läheisensä, kukaties. Ainon täytyi myöntää, että hänkään ei varmasti suhtautuisi yhtä innokkaasti taikaväkeen, jos hän olisi joutunut kokemaan joitan karmivaa heidän suunnaltaan.

Aino oli sanaton. Hän ei tiennyt miten järkevästi puolustelisi taikaväkeä. "Antaa kaikkien kukkien kukkia." Mitä? Ei, ei todellakaan.
"Hmm, voipi olla, mutta pidän parempana hyväksyä heidät, kuin ruveta vihollisiksi heidän kanssaan. Jos pidämme heitä arvossa ja arvostamme heitä, hekin varmasti tekevät sen meille."
Aino tunsi olevansa epävarmalla alueella. Häntä hieman pelotti mihin tämä keskustelu oli kääntymässä. Hän vilkaisi Pabloa, joka oli istuutunut hänen viereensä ja katseli rauhallisena ympärilleen.

"Miksi he välttämättä esittäisivät mitään? Ehkpähä he todella haluavat elää kanssamme samanarvoisina! Ei meidän pitäisi niin kärkkäästi tuomita heitä, vaikka he eivät olekaan samanlaisia kuin me."
Aino ei tiennyt uskaltaisiko jatkaa tästä asiasta enää, sillä Calvin alkoi näyttää hermostuneelta. Liekö siihen syynä taikaväki ylipäätään vai Ainon puolustava kanta.

"Ehkäpä se todella on inhimillistä yrittää pitää huolta kaikista. Jopa niistä jotka eivät ole aivan kaltaisiamme. Mistä sitten pitäisi aloittaa?"

/Njaah, itsellänikin vähän ideat hukassa.//

Ehkä kukaan muu ei olisikaan huomannut Ainon kasvoilla vilahtelevia ilmeitä, mutta Calvinille ihmisten todellisten tuntojen havainnointi oli tärkeä osa ammattia. Oli usein hetkellisestä totuuden ilmaisevasta otsan kurtistuksesta kiinni, mihin suuntaan puhe oli onnistumisen kannalta johdatettava. Ainon kertoessa oman mielipiteensä selkeästi Calvinin kasvoilla välähti viha. Tuo kakara ei tiennyt mitään, niin kuin ei kukaan mukaan tässä helvetin maassa. Tietysti hän olisi vain voinut marssia pois, mutta se tekisi huonoa hänen imagolleen.
"Ymmärrän, että nuorena saatatte tulkita sanani hieman jyrkiksi."
Mies sai ääneensä lempeyttä, mikä tosin oli harjoiteltua sen luonnollisen sijaan., joka joskus oli vielä kuulunut hänen äänessään.
"Fiksuna nuorena naisena kuitenkin varmasti ymmärrätte, että kulttuurimme taikaolentojen kassa ovat hyvin erilaiset. Vaatii siis paljon molemminpuolisia kompromisseja jotta yhteisöstämme tulee hyvä."
Calvin jatkoi tarkkaillen Ainon reaktioita valppaasti muuttaakseen puheensa suuntaa tarvittaessa.
"Kuitenkin minusta tuntuu, etteivät piilossa vuosikausia eläneet olennot uskalla antaa piiruakaan periksi edes yhteisen hyvän eteen. Sen sijaan solidaariset ihmiset ovat valmiita lähes mihin vaan. Onko se sinusta oikein?"
Hän hymyili huolestuneeseen sävyyn ja odotti Ainon vastausta. Hän oli pyöritellyt jutun niin päälaelleen taas, mutta silloin se vetosi ihmisiin.

"Ehkä ensimmäisenä pitäisi pitää huolta siitä ettei kukaan joudu puolustuskannalle oman minuutensa suhteen? Että kaikki olisivat samalla viivalla. Kuinka voit laittaa ihmisiä voimakkaamman olennon samalle viivalle?"
Calvin heitteli kysymyksiä kepeään sävyyn. Mies vilkaisi rannekelloaan ja sen jälkeen taivaalle. Sää ei näyttänyt pistävän pahakseen ja hänellä oli aikaa. Mies loi siis odottavan katseensa Ainoon. Olisi mielenkiintoista nähdä yrittäisikö tämä pyristellä vastaan vai lähtisi niskojaan nakellen harppomaan koko tilanteen taakseen jättäen.

//Miten pitkiä normaalipelit yleensä on? //

Aino ei todellakaan tuntenut oloaan enää mukavaksi. Miten niin leppoisa rupattelu olikin muuttunut tälläiseksi väännöksi? Aino ei koskaan ole ollut hyvä argumentoimaan itseään, eikä hän ollut sitä nytkään. Siksi hän tunsi itsensä erittäin avuttomaksi kyseisessä tilanteessa, vielä kun vastapuoli tuntui olevan niin itsevarma asiastaan. Aino mietti jo miten pääsisi pois tilanteesta. Voisiko hän vain lähteä pois? Kieltämättä minkä tahansa syyn hän sanoisikin Calvin varmasti ajattelisi hänen pakevan, ettei tarvitsisi puolustella itseään. Se oli kylläkin aivan totta. Aino huokaisi sisäisesti. Kieltämättä politiikastakin keskusteleminen olisi ollut hupaisampaa tämän rinnalla.

Aino hymähti hermostuneesti.
"Tottakai ymmärrän. Olemmehan me loppupeleissä aika voimattomia heitä vastaan, tosin onhan meilläkin kaikenmaailaman aseita, jos siihen täytyy ruveta. "

Aino yritti vastailla sen mukaan mitä kykeni. "Ei tietenkään. Ei ihmistenkään pitäisi kaikkea hyväksyä, mutta kyllä taikaväenkin täytyy ymmärtää joustaa tilanteissa. Kyllä minä vilpittömästi haluan uskoa, että yhteiselomme voi onnistua."

Aino oli nyt hiljaa ja mietti mitä vastaisi. Miten hän tosiaan ajatteli kaikkien olevan samalla viivalla? Olivatko he? Miksevät he olisi? Jos he rupeaisivat erittelemään rotuja, edesauttaisiko se rauhaa?
"Millä perustella emme ole samalla viivalla? Koska olemme eri rotua? He näyttävät erilaisilta? Koska emme voi laittaa heitä kaikkia sanan "ihminen" alle?" Aino vetäisi henkeä ja heitti vielä pari mietettä ääneen:
"Olen sitä mieltä, että samalle viivalle asettaminen on parasta mitä voimme tehdä. Jos pidämme heitä eriarvoisina, eikö se vain lietso sotaa ja eripuraisuutta väliimme?"

//Hyvin vaihtelevan pituisia. Ei ole pituusrajoituksia suuntaan tai toiseen. Yleensä kun aihe alkaa jumia eikä hahmoilla ole enää oikein järkevää syytä jammailla keskenään niin peli loppuu. Voidaan alkaa tähänkin lopettelemaan, jos ideoita ei synny : ) //

Calvin katseli taivaalle arvioiden säätilaa ja puristi sanomalehteään kädessään.
"Minusta maailmassa on aivan tarpeeksi sotia. En siis kaipaisi mitään selkkausta enää taikaolentojen kanssa."
Mies vastasi kylmästi Ainon pohtiessa voimasuhteita. Eihän Calvinia pätkääkään kiinnostanut taikaolentojen mahdolliset kiduttamiset ja pahoinpitelyt, mutta ihmishenkiä hän ei halunnut menetettävän enää yhtään tähän sotaan.
"Koska taikaolennot ovat erilaisia kuin me. Heillä ei ole samanlaista moraalia kuin ihmisillä. He eivät kykene katumaan tekojaan samalla tavalla."
Vaalean tokaisu oli kipakka ja miehen koko rauhallinen olemus oli muuttunut.

Miestä niin raivostutti. Miksi kaikki pahuksen kukkahattutädit torpedoivat hänen lakialoitteitaan ja hylkäsivät kaikki hänen hienovaraisetkin vihjeensä siitä etteivät asiat olleet kunnossa. Sellaisten hyssyttelijöiden vuoksi monet heitä kuuntelevat ja valheisiin uskovat olivat vaarassa. Pitäisikö hänen levittää kaikki kokemansa kärsimyksen kaikelle kansalle raadeltavaksi mediassa ennen kuin he tajuaisivat mitään.
"Ehkä et ole sitä vielä tajunnut tyttö hyvä, mutta jos sotkeennut yhtään syvemmälle noiden olentojen maailmaan niin tulet näkemään paljon pahoja asioita. Ja silloin sinä vielä toivot, että olisit kuunnellut minua ja pysynyt poissa sieltä."
Mies maalaili kiihkeänä ja katsoi tuimasti nuorempaansa. Hän ei halunnut löytää tytön nimeä joku päivä lehtensä kuolinilmoituksista. Mutta minkä hän voisi jos toinen olisi niin typerä ja naivi. Ei vielä mitään, mutta jos hän saisi toivomuksiaan läpi niin pian ei yksikään taikaolento aiheuttaisi pahaa yhdellekään ihmiselle ja sen jälkeen hän voisi taas keskittyä ajamaan oikeasti tärkeitä asioita.
"Usko pois. Tiedän mistä puhun.
"Mies lisäsi synkeänä.

//Ai kauheeta, anteeks hirveesti ku on jäänyt näin pitkälle tämä vastaaminen D: tässä nyt on ollu kaikenlaista hässäkkää. Jooh, voitais kyllä lopetella tähän, koska ideat alkaa olee loppu ja muutenkin varmaan katoilen hetkeksi kiireitteni vuoksi.//

Aino kuunteli vaisusti sanomatta sanaakaan. Hän oli kääntänyt katseensa Pabloon, joka ilmiselvästi halusi jo kotiin. Aino oli samaa mieltä. Hän tunsi olonsa epämukavaksi ja surkeaksi. Miten heidän mukava jutustelunsa olikin kääntynyt tällaiseen? Aino päätti vielä jatkaa hieman keskustelua ja päättää sen johonkin sopivaan kohtaan.
Ainon puhe oli vaisua.
"Se on kyllä aivan totta." Hän hymähti itsekseen. "Jotenkin sitä vain aina toivoisi, että kaikki pystyisivät elämään sovussa."

Aino oli hivenen järkyttynyt Calvinin äkillisestä kiihtymyksestä. Ainoakin alkoi suututtaa. Mikä tämä mies loppujen lopuksi oli häntä neuvomaan? Ehkäpä hänellä oli todellakin huonoja kokemuksia taikaväestä, mutta ei se tarkoittanut että Ainolla tulisi olemaan. Onhan joillakin vain huonoja kokemuksia romaneista, mutta ei se tarkoita, että kaikilla olisi tai kaikille edes koskaan tulisi!
"Mielummin sotkeudun heidän maailmaansa, kuin suhtaudun heihin varauksella ilman sen kummempaa syytä! Minä olen päättänyt suhtautua heihin positiivisella mielellä ja sen myös teen. Jos se tietää hankaluuksia minulle, niin sitten se on voivoi."

Pablo loi Ainon anovan katseen ja alkoi vähän kävellä pois päin pitäen pientä ininää. Aino huokaisi helpottuneena. Onneksi Pablo oli mukana, nyt hän voisi Pablon turvin livistää karkuun.

Kuitenkin Ainon kiinnostus heräsi Calvinin myönnettyä, että hän tiesi mistä puhui. Tiesikö hän todella? Oliko taikaväki todella tehnyt hänelle tai hänen läheisilleen jotakin? Vai oliko tämä sitä iänikuista vakuuttelua? Aino oli hetken kahden vaiheilla, mutta päätti kuitenkin liueta paikalta. Hän ei uskonut miehen kuitenkaan paljastavan mistä puhui. Ehkäpä seuravaalla kohtaamiskerralla. Tarkemmin ajateltuna Aino ei ollut varma tahtoiko kohdata miestä uudelleen.
"Jos suonette anteeksi olemme Pablon kanssa ulkoilleet tarpeeksi ja nyt on aika mennä kotiin. Hyvää päivänjatkoa." Hän väläytti vielä pienen hymyn ja kääntyi Pablon kanssa kotia kohti. Hän huokaisi helpotuksesta. Nyt oli parempi. Toisaalta häntä kuitenkin ärsytti livistää näin paikalta, mutta joskus sellaista on tehtävä.

//Kiitos pelistä : ) Ja anteeksi melko olematon lopetusteksti.//

Koira kävi levottomaksi. Ilmeisesti paikallaan seisoskelu ei ollut terrierin mieleen. Ainokin tuntui olevan samoilla aalloilla koiransa kanssa. Tytöstä huokui kiusaantuneisuus, kun tämä ei tuntunut tietävän kuinka karata tilanteesta. Calvin ei kokenut asiakseen helpottaa toisen poistumista vaan jatkoi keskusteluaan ääni huomattavasti rauhallisempana.
"Olisihan se hupaisaa... sovussa eläminen hirviöiden kanssa."
Calvin kohautti olkiaan kuin asia olisi kovinkin yhdentekevä. Tyttö joutuisi kokemaan kantapään kautta mihin oli aikeissa sotkeentua.
"Muista tuo kun makaat verissäsi jossain synkeällä kujalla."
Mies katsoi Ainoa kylmin silmin tämän valitessa puolensa. Hän voisi kertoa tälle... mutta mitä väliä sillä olisi. Ei tyttö suostuisi uskomaan ja vaikka uskoisi ihmisluonto oli siitä monimutkainen laite, että se kuvitteli ettei mitään pahaa voisi hänelle itselleen tapahtua. Ei Calvinkaan ollut uskonut.

Aino päätti etteivät Calvinin neuvot enää kiinnostaneet häntä ja koiraan vedoten alkoi hivuttautua ulos keskustelusta.
"Niin... hyvää..."
Calvin murahti Ainon toivotukseen päivänjatkosta. Tuskin päivästä hyvä tulisi, korkeintaan kelvollinen. Mies vilkaisi taivaalle ja lähti kävelemään toiseen suuntaan kuin hänen hetkellinen juttukaverinsa. Hänellä olisi aikaa kiertää puisto... hänellä oli aikaa vaikka mihin.